Kuinka paljon se sattui?

[pq.]

Mikään ei koskaan ole sattunut yhtä paljon. Varsinkin sen jälkeen, kun kalvot puhkaistiin, kipu alkoi olla todella kovaa. Aluksi sinnittelin ilokaasulla, mutta siitä tuli vain paha olo ja sain epiduraalin. No, kun se vaikutti, niin olo oli mitä mainioin ja sain jopa torkuttua hetkittäin. Siinä vaiheessa, kun vaikutus lakkasi, tulin todella kipeäksi, mutta uutta annosta ei enää annettu, kun ponnistusvaihe kerkesi alkaa. Siinähän sitten synnytin erittäin suuren kivun ja tuskan kanssa...

 

 

[Piippis]

Supistukset alkoivat kotona klo 05 ja klo 08 mentiin sairaalaan kun sisko käski Ja sairaalassa meni spontaanisti vedet 08:30, just kun päästiin käyrille. Kivut ei mun mielestä lisääntyneet. Puhaltelemalla ja kiroilemalla selvisi aika kivasti. Avautumisvaihe meni 3x pcb:llä ja ilokaasulla aika kivuttomasti. Olin kaasukännissä aika pitkälti koko ajan Soittelin kännipuheluitakin mm. mun isälle..

 

Klo 14-17 olikin sitten iiiihan eri meininki. Kalvot puhkaistiin kun ne oli menneet ylhäältä vaan, mutta ei tullut vieläkään kauheesti lisää kipuja. Aktiivista ponnistusvaihetta kesti 1:45 min ja se sattui, helvetisti. Muuten sen vielä kesti, mutta aina ponnistuksen loppuvaiheessa vatsa tuntui halkeavan. Lopulta vauva autettiin pihalle imukupilla. Eka puudutettiin. Ei sattunut leikkaaminen. Imukupin asentaminen oli epämukavaa, mutta ei tuskaisaa. Irtos kerran ja laitettiin uudestaan, se lähinnä turhautti. Sitten muutamalla ponnistuksella (ja lääkärin kiskomisella ja kätilön mahan päällä makaamisella) pää syntyi (38cm, au au au) ja lopulta hartiat. Ah! Helpotti! Mutta ei kaikki kivut mitenkään maagisesti kadonneet. Kyllä mä huomasin kun kohtua paineltiin ja kun tikattiin.

 

Tikkaaminen oli epämieluisaa, mutta kestettävissä.

 

Voisin mennä uudestaan. Mutta en ihan pian.

Edited July 3, 2010 by PiipApa

[wertyh]

Mun mielestä ne supistukset sattui hekutisti! eli se avautumisvaihe oli kivulias ponnistusvaihe ei edes sattunu koska keskityin niin paljon ponnistamiseen et ne kivut unohtui siinä aluksi ajattelin että en enää ikinä haluu lapsii ja synnyttää mutta, mutta nyt tekee mieli jopa joskus hankkii kaksi lasta lisää

[Guest hanukas]

Supistukset olivat mulle ikävämpää kipua kuin ponnistus tuska.

Supiststen aikana ei voinut kuin keskittyä hengittämiseen ja puristaa miehen käsi tunnottomaksi.

Ponnistuskipu oli jotenkin tuntumpaa kipua, ehkä verrattavissa siihen kun on lyönyt varpaansa tai päänsä oikein kunnolla johonkin. Ponnistuksen aikana pystyi päästelemään ärräpäitä ja pitämään vähän mekkalaa, mihin ei tosiaankaan riittänyt energia supistusten aikana.

[Huldis]

Supistukset eivät olleet ollenkaan niin pahoja kuin etukäteen pelkäsin. Lähinnä tuntuivat kuukautiskivuilta, superpahoilta sellaisilta. Tosin mun menkkakivut on aina olleet tosi kovat, joten olen tottunut kipuun. Sairaalaan mennessä olin jo 6cm auki, en voinut uskoa sitä todeksi, koska kivut oli todellakin siedettävät, melkeen olisin voinut siinä vaiheessa kehaista: ei tunnu missään.

 

Ponnistusvaihe sattui enemmän, mutta kaikkein eniten sattui imukupin kiinnitys. Onneksi kesti vain hetken. Pikkumies autettiin siis lopulta imukupilla ulos, kolmannella supparilla kupin laiton jälkeen tuli.

 

Totta se on, että kipu unohtuu melkein heti kun se lakkaa, palkinto kun on aika huima.

Uudelleen menisin vaikka heti. Ja tarkotus onkin kakkonen hankkia, jos luoja suo...

[jekku83]

Supistukset oli ihan hirveitä vesien menon jälkeen. Ponnistamaan en koskaan päässyt, koska hätäsektioon päädyttiin kun olin auki 5cm. Mutta siis supistukset sattui suoraan sanottuna ihan helvetisti!

[Tiutau]

Voisin yhtyä Huldiksen sanoihin. Munkin mielestä suurin osa supistuksista oli vain todella pahaa menkkakipujen tyyppistä kouristavaa/polttavaa kipua joko mahan tai alaselän puolella. Olin myös sairaalaan mennessä jo 6cm auki ja olin siihen asti pärjännyt vain liikkumalla (makaaminen ja istuminen oli tuskaa). Sairaalassakin kätilö sanoi, että siinä sä vaan tanssahtelet, että et kai sä mitään kipulääkkeitä tarvi No onneksi jotain sain (kohdunkaulapuudute toiselle puolelle ja pudendaalipuudute), jotka vei pahimman terän supistuksilta ja kestin ne hyvin viljapussin avulla. Loppuvaiheessa teho alkoi kuitenkin laantua ja silloin koin vaikeimmat supistukset, joita mentiin sitten läpi synnytyslaulun ja kätilön painellessa alaselästä ilmeisesti jotain vyöhyketerapiaan liittyviä pisteitä. Olin tosi kiitollinen, että vaikka pariin kertaan kysyin supistusten kourissa, enkö tosiaan enää voi saaha mitään lääkitystä, niin kätilö keksi kuitenkin kaikkea muuta mitä kokeilla, kun ei lääketieteellistä helpotusta pystynyt enää antamaan. Joka tapauksessa aika (7pv synnytyksestä) on jo kullannut muistot ja voisin ihan hyvin mennä synnyttämään uudelleen, jos tietäisin, että kaikki menee samalla kaavalla Ponnistusvaiheessa supistukset olivat kyllä kivuliaita, mutta ponnistaminen taas auttoi siihen, kun vaan uskalsi ponnistaa kipua vastaan. Vauvan ulostulo ei tuntunut juuri muunlaisena kuin pienenä kiristymisenä alakerrassa. Pudendaalipuudutuksen olisi pitänyt vaikuttaa niihin kipuihin, mutta vaikutus oli ehtinyt jo laantua.

[Vicsu]

Sattuihan se, mutta ei ollenkaan niin paljon, kuin mihin olin etukäteen varautunut. Selvisin yhdellä petidiiniannoksella, ja olisin varmaan selvinnyt ilman sitäkin, koska se ei mielestäni juurikaan lievittänyt kipua, vaan vain sekoitti pään. Synnytykseni kesti vain vajaat viisi tuntia, ja ponnistusvaihe vain viisi minuuttia, joten kovin kauan en edes joutunut kipujeni kanssa kärvistelemään. Kivut tuntuivat minulla pelkästään alaselässä, vatsan puolella ei tuntunut missään vaiheessa yhtään mitään. Siinähän se synnytys meni kun odotin koko ajan että kivut pahenisivat ja alkaisivat tuntua myös vatsassa, mutta sitä ei koskaan tapahtunut, joten en sitten pyytänyt sen enempiä lääkityksiä/puudutuksia. Ja olin sen verran sekaisin siitä petidiinistä, ettei oikein edes tullut mieleen, että voisin pyytää jotain... Tokaisinkin kätilöille heti kun olin ponnistanut vauvan maailmaan, että " eihän se edes sattunut" jolloin toinen kätilö sanoi toiselle, että "kuule nyt mitä tuo höpisee, ei muka sattunut". Mutta olin siis todellakin varautunut paljon pahempaan, mutta en silti pelännyt synnytystä etukäteen, luotin siihen että kaikki menee hyvin ja saan kivunlievitystä jos sellaista tarvitsen. Kaikki ovat olleet sitä mieltä, että mulla täytyy olla aika korkea kipukynnys, mutta normaalisti kyllä valitan aika pienestäkin kivusta. Mutta synnytyksen kohdalla näköjään siedin kipua aika hyvin.

[Guest Gerda]

Kyllä avautumisvaihe sattui tosi paljon. Olin jopa yllättynyt siitä, että se oli niin kivuliasta. Mulla on aina olleet tosi tuskaiset menkkakivut ja olin ajatellut supistusten olevan jotain sitä luokkaa ja olihan ne aluksi. Tosin en tiedä mitä vaikutusta sillä oli, että synnytys käynnistettiin, että olisko ollut jotenkin lempeämpää, jos olisi ihan luonnostaan lähtenyt käyntiin. Ponnistusvaihe ei sit taas tuntunut oikein miltään, ponnistutti vaan. Tosin mulla se kesti vain neljä minuuttia se ponnistuvaihe, joten eipä siinä varmaan ehtinyt kauheesti tunteakaan mitään.

[Svenja]

Mulla on ollut helvetinmoiset kuukautiset (joutunut sairaalaankin niiden kipujen vuoksi, eikä mulla mikään kovin matala kipukynnys ole) ja siltikään supistukset eivät olleet lähelläkään niitä..Pahimmat kuukautiskivut potenssiin 10, loppua kohden potenssiin 100..

Mä olen ihan kateellinen 4min ponnistusvaiheesta t: 1h 24min

[Annick]

Epamukavat supparit alkoivat 40+3 ja kivuliaat 40+4 aamulla ja ketturoin niiden kanssa kotona TENS-selassa tiistai iltapaivaan. Sairaalaan ei paassyt ennen kuin tuli 3 supparia 10 minuutissa ja mulla meni monta tuntia 3 supparia 11 minuutissa Mita pidemmalle paiva eteni aloin huutaa suppareiden aikana kuin elukka... Sairaalaan saavuttaessa olin 5-6 cm auki ja paasin heti nautiskelemaan ilokaasua, jolla kivusta lahti tera.

 

Avautuminen pitkittyi, mutta olo oli lahinna epamukava kun hengittelin ilokaasua. Jossain vaiheessa kipu alkoi kuitenkin tulla lapi joten sain 3 ruisketta diamorfiinia eli heroiinia, jolla kipu taas katosi. Ke aamuna 40+5 paasin vihdoin ponnistamaan ja diamorfiinin vaikutus oli siihen mennessa kadonnut mutta en saanut muuta kuin ilokaasua. Kipu oli aivan jarkyttava, siis mitaan sellaista kipua en ollut ikina edes pysytynyt kuvittelemaan. Epparin leikkaus ei sattunut, mutta "tunsin" puudutuksen.

 

Kun sydanaanet laskivat, ja ponnistusvaihe oli pitkittynyt ja vauva piti saada ulos mut kaskettiin vaan ponnistamaan suppareiden lapi ja kipu oli helvetillinen eika loppunut siihen kun vauva tuli ulos. Tuntui etta selka ja peppu mureni ja rajahti ja sinallaan ei ollut yllatys, etta sulkijalihas repesi pahasti. Tikkaaminen sattui aluksi kun sain vain ilokaasua. Myohemmin, kun mut siirrettiin leikkaussaliin tikattavaksi, spinaali sattui hetken ja mulla oli aivan kamala olo.

 

Kaikkinensa siis aivan helvetin kivuliasta. Haluaisin toisen vauvan mutta mulle iskee varmaan kauhea synnytyskammo...

[pingu]

Avautumisvaihe oli mun mielestä ihan ok, ei siis mitenkään ylivoimainen. Käytössä oli tässä järjestyksessä jumppapallo, kauratyynyt, ilokaasu ja viimeisellä tunnilla ennen ponnistusta kohdunkaulanpuudute. Avautumisvaiheen voisin ottaa uudelleen samanlaisena!

Ponnistusvaiheessa mulla ei ollut kivunlievitystä. Supistuskivut eivät tässä vaiheessa tuntuneet tai ne peittyivät muun kivun alle. Koin ponnistusvaiheen kivun tukahduttavaksi ja valtavaksi paineeksi ja sellaiseksi, että halkean/räjähdän kohta. Tilanne tuntui myös henkisesti tosi pahalta ja ahdistavalta, koska mitään ei tapahtunut.

Vauva syntyi lopulta virheasennon vuoksi imukupilla enkä voi sanoa, että kipu olisi loppunut siihen kun vauva tuli ulos. Vielä ommellessa vetelin ilokaasua ja itkin ja vaikeroin kivusta, vaikkakin tässä osa oli varmaan kokemuksen aiheuttaman shokin itkemistä ja vaikerrusta.

 

 

[Cheimantha]

Mun mielestä synnytys ei sattunut alkuunkaan niin paljon kuin olin odottanut. Kotona selvisin kaurapussin, jumppapallon ja suihkun avulla, vaikka alkoivathan ne supistuksen tosiaan olla aika kipeitä sairaalaan lähtiessä. Odotin niiden pahenevan edelleen, mutta kohdunsuu olikin kokonaan auki sairaalaan saavuttaessa, ponnistuvaiheessa vallitsevana tuntemuksena oli enemmänkin paine. Ponnistusvaiheessa pään syntyminen oli aika epämiellyttävää, muttei tuntunut yhtään niin kauhealta kun sain kätilöltä tosi toimivat ohjeet siihen tilanteeseen. Voi olla että ponnistusvaihetta helpotti epparin takia annettu puudute ja supistuskipuja siedin yllättävän hyvin varmaan sen vuoksi, etteivät ne kestäneet kovin kauaa, kun synnytyksen kokonaiskesto oli vain 3 h. Jos samanlaiset kivut olisivat jatkuneet tuntikaupalla, olisi aika varmasti ollut tarvetta vahvemmalle kivunlievitykselle.

[Aurinkoinen]

1. kerta (cytotecilla käynnistetty) avautumisen alkuvaiheen kivut kovat, mutta jotenkin siedettävät, sain varhaisessa vaiheessa epiduraalin, joka kesti loppuun asti, eikä ponnistuskaan sattunut. Tämä kokemus oli paljon helpompi, kuin ennen synnytystä olin pelännyt.

 

2. synnytys meni luomuna, koska avautuminen ei pitkään kestäneistä supistuksista huolimatta lähtenyt kunnolla käyntiin, mutta sitten kun lähti (4cm-), niin vauva olikin kahdessa tunnissa maailmaan ja viimeiset 6 cm meni 20 minuutissa... Eli en ehtinyt saada epiduraalia, koska odotin sitä meneillään olleen sektion takia yli tunnin. Tässä versiossa kivut oli vielä kovemmat ja ihan siellä siedettävän rajamailla mentiin. Ponnistus oli kuitenkin paljon helpompaa kun tunsikin jotain (tosin ekasynnytyksessä oli kyllä pää virheasennossakin sen lisäksi).

 

Summa summarum, ihan ok kokemuksia synnytyksiksi, mutta en halua enää takaisin!

[nati]

Sattui ja kovaa sattuikin.. Mutta aika kultaa muistot

Edited March 4, 2011 by nati

[limelime]

Synnytyskivut ei ollut mun mielestä ainakaan pahempia kun olin kuvitellut, mutta toisaalta on mun mielestä aika vaikeaa niitä kuvitellakaan ennen kuin synnytyksen on kokenut. Mulla synnytys käynnistettiin cytotecillä, ja se alku olikin kivuliain by far. Ensin supparit oli ok, pahojen menkkakipujen tasoisia, mutta kun kunnon supistuksia alkoi tulemaan, niitä tuli pahimmillaan (tää ainakin tuntui tunneilta) 2-3 putkeen ilman mitään taukoa, ihan pieni kevennys vaan välissä eli siinä ei saanut mitään lepoa välissä. Ja nää supparithan on sitten niitä tehottomia, näin mulle kerrottiin ja näin se myös oli, avautuminen 2 cm:iin kesti tosi pitkään. Pääsin synnytysosastolle sentteihin nähden aikaisin jo tuossa vaiheessa kun kätilö totesi että kun olen niin kipeänä, tarvitsen varmasti kovempaa kivunlievitystä. Ilokaasu auttoi tuossa vaiheessa mainiosti kipujen kanssa. Mua vaan hämäsi kauheasti siinä vaiheessa (avautuminen 2cm -> 4cm) kun tuntui että alakerta "repeää", ja yritin kysellä että pistänkö hanttiin vai annanko "repeämisfiilikselle" periksi mutta en muista sainko vastausta. Toisaalta kun ilokaasua otin, annoin ns. periksi joten näin sen varmaan piti mennä. Se oli mun mielestä epämiellyttävintä tuossa vaiheessa, ajatus että voiko tuolta nyt jotain ihan rehellisesti revetä.. Tämän jälkeen sain epiduraalin kohdun rentouttamista varten (ja kyllähän kivunlievityskin oli kiva oheistuote ) ja ponnistuskipua en hirveästi muista koska oli kiire saada vauva ulos laskeneiden sydänäänien vuoksi, mutta muistan että vauvan pään ulostulo sattui kovasti. Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen ja miellyttävä kokemus, miinus pelko persiissä kun vauvan sydänäänet laski.

Edited November 25, 2010 by limelime

[TuiTui]

Synnytyksestä on nyt vajaa viikko, joten se on varsin tuoreessa muistissa:

 

Sattui enemmän kuin olisin voinut koskaan ikipäivänä kuvitella. Synnytys eteni vauhdilla ja supistukset oli jo 3,5 cm kohdalla ihan hirveitä. Supistukset tuntui eniten selässä, joka tuntui katkeavan, mutta myös alavatsaan ja reisiin sattui järkyttävän paljon. Välillä jouduin oksentamaan, mikä helpotti hetkeksi. Mistään lempeistä keinoista (hieronta, akupisteiden painelu, kauratyyny) ei ollut käytännössä mitään apua, mutta synnärin hirveän ruuhkan takia sain odotella epiduraalia pari tuntia. Kun sen sain, olin 5 cm auki ja kärsinyt kauheista tuskista melkein pari tuntia ja supistukset oli käyrän mukaan koko ajan aivan huipussaan. Epiduraali annettiin kaksi kertaa ja kivut lähtivät melkein kokonaan. Pystyin jopa hieman torkahtamaan ja ilmeisesti rentoutumiseni auttoi, sillä avauduin loput 5 cm vajaassa tunnissa. Synnytys siis eteni varsin nopeasti ensisynnyttäjäksi, mutta hintana oli vastaavasti supistusten kivuliaisuus.

 

Pahin osuus oli kuitenkin vielä edessä. Epiduraalin teho heikkeni selvästi, kun pääsin ponnistamaan. Lisäksi kipu säteili jostain syystä sietämättömästi oikeaan pakaraani. Tunnin kestäneen ponnistuksen loppuvaiheessa supistukset sattui taas kamalasti ja siihen päälle tuli vielä ponnistuskipu. Se oli jotain niin kamalaa touhua, että en oikeasti uskonut selviäväni hengissä ja toivoin vaan, että vauva vetäistäisiin minusta ulos. Olisin vaikka antanut leikata jalkani ilman puudutusta irti, jos olisin tiennyt sen auttavan kipuun. Kätilöt onneksi pysyivät koko ajan ihanan rauhallisina ja rohkaisevina ja samoin mies jaksoi kannustaa koko ajan mahtavasti, vaikka karjuin välillä kuin mielipuoli. Kun sitten lopulta vauva putkahti ulos, olo oli hyvin epätodellinen. Siinäkö se nyt tosiaan on? Onko tämä kamala kokemus viimein ohi? Oli oli melkoisen hölmistynyt ja olin varmaan jonkinlaisessa shokissa useamman tunnin.

 

Jälkeiset tuli ulos melko helposti ja synnytyskivut loppuivatkin kunnolla vasta tuolloin. Repeämiä tuli hieman, mutta ei mitään vakavaa.

 

Kauhukseni olen kuitenkin huomannut, että olen JO NYT alkanut unohtaa, miltä synnyttäminen tuntui. Muistan täsmälleen, mitä synnytyksen aikana ajattelin ja miten lähestulkoon rukoilin kuolemaa ja aivan täysin vakavissani olin sitä mieltä, etten ikinä ala tähän hommaan vapaaehtoisesti uudestaan. Mutta itse se kipu, se on jostain syystä alkanut unohtua, enkä enää ole lainkaan niin varma kuin vielä muutama päivä sitten, ettenkö toista lasta tekisi. Olen suorastaan järkyttynyt, että luonto toimii näin: synnytys on helvetillistä puuhaa, mutta autuaasti unohdat sen ja vauvakuumeen iskiessä ryhdyt siihen kaikesta huolimatta uudestaan!

 

Mies on kyllä sanonut, ettei hän mua haluaisi laittaa tuohon puuhaan enää toista kertaa. Sen verran kamalaa katsottavaa kai se on hällekin ollut.

[Peppar]

Sattui mutta sen kesti. Ainakin siis omalla kohdalla kun synnytys oli nopea (4h).

 

Alun avautumisen aikana käytin ääntä ja ilokaasua, mutta aika nopeasti (2-3cm avautunut) halusin epiduraalin koska ilokaasumaskin putket irtosi aina kriittisellä hetkellä ja tuskauduin siihen. Ja aika pöllyssähän sitä oli kaasuissa eikä se ollut musta kiva fiilis. Mä olin ihmeissäni kun se puudutteen vaikutus kestikin niin kauan ja se oli synnytyksen pahin kohta. Mulla oli tosi kovaa paineentunnetta pyllyssä jo tässä vaiheessa. Epiduraali viimein vei sen kivun "kärjen" mutta ei paineentunnetta, joka kasvoi sietämtättömäksi tunnissa. Olinkin jo siinä vaiheessa onneksi lähes kokonaan avautunut ja pääsin pian ähkimään. En muista että se hirveä paineentunne olisi missään vaiheessa helpottanut mutta ponnistusvaiheeseen pääseminen helpotti henkisesti! En muista että ponnistusvaihe olisi mitenkään kovasti sattunut. Halusin vain eroon siitä paineen tunteesta... Sain toisen asteen repeämät ja 10 tikkiä koska poika tuli käsi poskella. Mutta en muista että se olisi sattunut, eli ilmeisesti juuri ennen ponnistusvaihetta annettu pudendaalipuudute toimi!

[Freyja]

Sattui enemmän kuin olisin voinut koskaan ikipäivänä kuvitella.

 

Epiduraalin teho heikkeni selvästi, kun pääsin ponnistamaan.

 

Täysin samat kokemukset! Kipu oli jotain sanoinkuvailematonta, olettaisin että juuri siitä syystä että epiduraalin vaikutus alkoi juuri häipyä kun ponnistusvaihe alkoi

[Black]

Itselläni on melko koerkea kipukynnys ja synnytys ei kyllä ollutkaan niin paha kuin olin muilta kuullut. Tosin epiduraalin otin kaiken varalta silloin kun olin noin 5cm auki. Sattuihan tuo jonkin verran ja supistuksen tuntuivat todella voimakkaina alaselässä. Epiduraalin vaikutus oli kulunut jo ennen ponnistus vaihetta pois. Pahin kohta synnytystä oli se kun kätilö tokaisi että eihän tänne tullut paljoa mitään vauriota mutta paikkaallanpa tästä pari pinta naarmua. Mitään puudutetta ei annettu kun hän vain alkoi kursia. Toinen huoneessa oleva kätilö sitten mun huudon yli tokaisi että anna sille ilokaasua. Sitä sitten vetelin niin että pää oli tarpeeksi sekaisin ettei enää pystynyt jalkoja yhteen puristaa. Ensimmäisen kerran itkin tosiaan koko synnytyksen aikana siinä vaiheessa kun mua tikattiin.

[Beibi]

^Täh?! Siis voiko ne tikata ilman puudutetta?? Käsittämätöntä!! Mulla puudutettiin (tikkejä laitettiin 3-4) ja en kyllä tuntenut mitään.

 

Esikoisen syntymästä on jo lähemmäs 2 vuotta, mutta muistan sen että pahin vaihe mulla oli ponnistusvaihe kun pää oli tulossa ulos. Supistukset ei sattuneet sillä mulla oli vielä epiduraalin vaikutusta sen verran jäljellä, mutta se pään tuleminen ja kun tunsi miten paikat venyy alapäässä En vaan meinannut uskaltaa ponnistaa kunnes tajusin että muulla keinolla tämä ei lopu koskaan, joten sitten vaan työnsin vaikka kipeetä teki. Kun pää oli ulkona, loppu oli ihan lastenleikkiä - muu vartalo tuli ulos helposti. Itse supistukset eivät mun mielestä olleet niin pahoja kun olin kuvitellut - toki mä en missään vaiheessa ehkä kokenut sitä supistuksen pahinta kipua sillä sain epiduraalin kun olin 5cm auki ja sen vaikutuksesta supistukset olivat kivuttomia loppuun asti. Paineen tunnetta alkoi tuntumaan vasta kun olin 10cm auki ja oli aika ponnistaa - eli ponnistamisentarve tuli. Silloin supparit tuntui paineena joten oli helppo tietää milloin ponnistaa.

 

Loppukeväästä/ alkukesästä olis tarkoitus synnyttää toinen lapsi ja en osaa jännittää sitä vielä ollenkaan. Jotenkin on tuo kipu unohtunut kokonaan, sen vaan muistan että pään tullessa ulos mietin että jääköhän lapsiluku sittenkin yhteen...

[Tuu-tikki]

mun on sanottava, että sattui aivan helvetisti! kipua ei voi mitenkään kuvailla enkä olisi ikinä voinut kuvitella mitään tuollaista. mulla synnytys käynnistettiin cytoteceilla ja oksitosiinilla ja oksitosiini ilmeisesti alkoi avata paikkoja tosi tehokkaasti (tai sitten avautuminen tapahtui epiduraalin rentoutettua paikat). jouduin odottaa epiduraalia tunnin anestesialääkärin ollessa toimenpiteessä. tuolloin supistukset tulivat n. 2min välein ja niin kovina, että luulin oikeasti tajuni lähtevän. epiduraalin saannista aukesi sitten ovi paratiisiin... epiduraali kesti hyvin loppuun saakka ja vaikka ponnistusvaiheessakin kipua oli, etenkin pään syntyessä, niin se ei ollut mitään supistuksiin verrattuna.

[Saga]

Oikeastaan vastaukseni voisi olla suoraan kuin edellinen eli Tuu-tikin. Mulla käynnistettiin synnytys lapsiveden menon takia ja käynnistelyä kesti 2 vrk. Sitten kun se synnytys vihdoin alkoi, oli kivut aivan helv...tilliset! Siis todella karmeat. Supistukset alkoivat aika äkisti ja tihentyivät jo ensimmäisen tunnin aikana 5 min välein tapahtuviksi. Epiduraalista sain loppujen lopuksi avun, tosin senkin laitto meni nippa nappa ja kipujeni vuoksi en meinannut pysyä paikoillani ja laittaminen oli hankalaa. Mutta voi autuus, mikä helpotus se sitten oli! Kiitos siis epiduraalia, muutoin oisin varmaan kuollut.. no en, mutta en olisi uskonut kipuja niin karmeiksi.

 

Jälkikäteen kipu kuitenkin tavallaan unohtuu ja en pelkää seuraavaa mahdollista synnytystä kuitenkaan...itselläni saattoi se kyllä edesauttaa, että pelkoa ei jäänyt, koska itse synnytys meni sitten kuitenkin nopeasti ja kipua lukuunottamatta hyvin, joten mitään traumoja ei jäänyt ja pääasiana oli lopputulos: terve, ihana pikkunyytti

[sandokan]

Olihan se kivuliasta, mutta kyllä sen kesti. Oikeastaan odotin, koska ne "nyt mä kuolen" -kivut alkaisivat, muttei niitä koskaan tullut. Sain kohdunkaulanpuudutteen kun olin 5-6cm auki, ja sen ja ilokaasun avulla pärjäsin loppuun asti, vaikka epiduraaliakin olisivat tarjonneet. Ponnistuskipu on sitten erilaista, jotenkin siedettävämpää kun saa itse olla aktiivinen. Mielestäni ponnistus oli kovaa työtä, ei niinkään kivuliasta enää.

[mummy]

On se pirun kivuliasta, mutta kyllä sen kestää ja ilman puudutustakin jos on pakko. Niin kävi mulla. Sitä jotenkin vain "osaa" tehdä. Tai siis susta löytyy se voima, vaikka et ikinä uskoisikaan. Ja vaikka kuinka sattuisi ja vaikka kuinka pelottaisi, niin kun ne laittaa sen vauvan syliisi, niin tekisit kaiken uudestaan

 

Ymmärrän hyvin, että tätä pohtii esikoisen kohdalla. Niin minäkin tein. Mutta (ja en todellakaan halua kuulostaa ylimieliseltä) se on vähän turhaan... samoin kun liika suunnittelu. Se sitten vain tapahtuu omalla painolla- Luonto hoitaa hommansa. Sitä pelkää ja ajattelee ja pohtii, mutta sitten kun synnytys käynnistyy, niin ei ole enää aikaa ajatella sitten toimitaan. Sen mun pitää sanoa, että en ole ikinä elänyt niin paljon siinä hetkessä kuin synnytyksessä Se on aivan mahtva kokemus!

 

Ai niin, sellainen vielä, että pakkaa omia eväitä mukaan varmuuden vuoksi. Jos sairaalassa on ruuhkaa, niin et pakosti saa sitä ruokaa heti ja synnytyksen jälkeen, kun rauhoitut niin on aikamoinen nälkä ja jano!

 

Tsemppiä