Kuinka paljon se sattui?

[Simpuka]

Sattui aivan s**tanasti! Supistusten kanssa vielä pärjäsin, mutta ponnistusvaiheessa meinasi taju lähteä. Ei enää ikinä alatiesynnytystä mulle!

[neulanen]

Sattui paljon vähemmän kuin olisin luullut. Olin ajatellut käyttää kaiken mahdollisen lääkkeellisen ja lääkkeettömän kivunlievityksen kaikkien kuulemieni kauhutarinoiden jälkeen, mutta loppujen lopuksi en kokenut tarvitsevani muuta kuin lämpimiä kauratyynyjä ja synnytin esikoiseni luomuna. En väitä, ettei olisi sattunut, mutta kipu oli hyvin siedettävää, helpompaa kuin vaikkapa hammassärky. Pahempaa oli pitkässä ponnistusvaiheessa se, että tuntui ettei vauva ala ollenkaan syntyä ja minua väsytti jo kamalasti. Toivottavasti mahdollinen toinen synnytys on yhtä helppo!

 

Toivottavasti mahdollisimman moni muu pääsee yhtä helpolla kuin minä. En suosittele väkisin luomuna synnyttämistä, jos kokee tarvitsevansa kivunlievytystä. Minusta se on vähän kuin pyytäisi viisaudenhampaan poistoa ilman puudutusta. En ollenkaan väheksy kenenkään kokemaa kipua, kipukokemuksia on niin vaikea verrata, jos vertaamisessa nyt muutenkaan on mitään järkeä.

[Guest Leeah]

Kyllä sattui ja paljon. Mulla on pieni kipukynnys niin siitäkin johtui.. Synnytys jouduttiin käynnistämään, kun vesien menon jälkeen ei mitään meinannut tapahtua. Käynnistyksestä kaikki tapahtui todella nopeasti, olin kivusta aivan sekaisin, en muista puoliakaan, en salissa olleita ihmisiä tms. Vasta kun epiduraali alkoi vaikuttaa, sitä parempaa tunnetta ei olekaan! Luulin siinä vaiheessa pahimman olleen ohi, mutta seuravaks olikin vuorossa ponnistus-tuska.. kun en saanut vielä ponnistaa, vaikka tarve oli kova. Itkukin pääsi siinä vaiheessa.. loppu sitten meni nopeasti.

Ihan heti, tarkemmin sanottuna en varmaan seuraavaan viiteen vuoteen ole seuraavaa tekemässä

[BabyPhat]

Supistukset avautumisvaiheessa olivat hyvin siedettäviä enkä sitten ehtinytkään saada mitään puudutusta kun piti jo alkaa ponnistamaan ja se kävi aivan prkleen kipeää. Vauvan ulostulo ei tuntunut enää missään itse ponnistuksen jälkeen. Se supistuksen ja synnytyskanavassa liikkuvan vauvan yhteisvaikutus oli niin kamalaa, että luulin oikeasti kuolevani. Mutta joka tapauksessa haluaisin synnyttää vielä ainakin kerran

 

 

[Guest saga74]

Mulla on kaksi tenavaa ja molemmat ovat syntyneet Saksassa suunnitellusti kotona. Avautumisvaiheen supistuksia jaksaa hyvin noin 8 cm asti, mutta vikat pari senttiä ovat todella intensiivisiä. Ponnistaminen ja siihen liittyvä kipu on myös aika haastavaa, varsinkin jos tenava on iso (4kg). Kyllä synnyttäminen on aika hurja seikkailu, mutta hyvin siitä selviää!

[-O-]

Kyllä sattui ja kovaa. Erityisesti minulla ponnistusvaihe. Tuntui vaan että koko ajan supistus päällä enkä tiennyt koska pitäisi ponnistaa. Lopulta vauvalla sydänäänet heikkeni sen verran, että autettiin imukupilla ja sehän se vasta sattuikin. Mutta hei, kyllä siitä selviää! Palkinto kuitenkin niin ihana, että nopeasti mulla ainakin unohtui kipu.

[Minttuliina]

Kyllä sattuu, vielä melkein kahdeksan vuoden päästäkin tulee fyysisesti huono olo kun muistelee.

 

Lähdin sairaalaan kun lapsivettä alkoi tulla. Pian sattui niin paljon että pallon päällä ei uskaltanut enää pyöriä. Kätilöt eivät tuntuneet uskovan että ekakertalaisella sattuu niin paljon niin nopeasti. Paraservikaali ei auttanut kipuun koska se vain kiihdytti synnytyksen etenemistä. Suihkussa tuli kuumasta ja kosteasta ilmasta huono olo, ja maha, kyljet ja selkä tuntui räjähtävän, olisi pitänyt olla 4 kättä ja 4 suihkua että olis saanut valeltua sitä vettä tarpeeksi. Sitten huomasin että mulle ei oltu annettu pyyhettä, ulisin tuskasta lattialla kontallani kun mietin että pitääkö mun alasti kontallaan aukaista tuo suihkun ovi käytävään jossa kulkee kaikki osastolla kulkijat, mm. muiden synnyttäjien miehet.

 

Suihkusta pelastuttuani kärrättiin kohta saliin. Ilokaasua ei voitu antaa, kun vauvalla oli napanuora kaulan ympäri ja mun piti vetää happea maskista. Epiduraalia jouduin odottamaan kun lääkäreillä oli vuoronvaihto eikä ollut ketään antamassa piikkiä. Kipu tuntui siltä kuin joku olisi ilman puudutuksia käsin repinyt vatsanpeitteitä ja muita kudoksi auki. En pystynyt liikkumaan kun kipu tuntui täyttäävän koko hermostoni. Jokainen supistus toi hillittömän vapinan jota en pystynyt estämään. En pystynyt edes kohdistamaan katsettani, katselin kuin kahdesta reiästä pääni sisältä. Välillä siihen näkökenttään ilmestyi kätilön pää joka komensi mitä seuraavaksi mun pitää tehdä. Taju pätkähteli tämän tästä kun kipua oli vaan liikaa. Luulin huutaneeni koko ajan, mutta selvisikin jälkikäteen että olin ollut ihan hiljaa, tärissyt ja vain ulissut paikallani. Se huuto oli mun pääni sisällä koko synnytyksen ajan. Kaikki ne noin 200 helvetillistä supistusta, 200 minuttia räjähtävää tajun vievää kipua, ilman mitään kivunlievitystä siinä vaiheessa. Kyllä, pelkäsin kuolevani.

 

Sain epiduraalin, sen ruiskussa olevan alkupaukun verran, ihan loppumetreillä. Olin ollut niin hajalla että paikalla oli kätilöitä kaksin kappalein, lääkäri- ja synnytyslääkäri sekä imukuppi valmiiksi viritettynä. Kaikkien hämmästykseksi sain epiduraalista kuin uuden elämän. Olin kunnolla tajuissani, pystyin liikkumaan ja puhumaan, ja mikä tärkeintä ponnistamaan beibin kahdeksassa minuutissa ulos. Kyllä sekin sattui, mutta olin kuitenkin elävien kirjoissa taas.

 

Miksi ihmisiä huijataan sanomalla että kipu loppuu heti kun lapsi on syntynyt! Episiotomian kursimiseen en saanut puudutusta, ja kyllä, se sattui. Verenvuoto ei ottanut loppuakseen ja se toistuva mahan painelu/pumppaaminen veren tyhjentämiseksi tuntui epäinhimilliseltä vasta koetun rääkin jälkeen. Verta tuli niin paljon ettei mua sitten ihan heti päästetykään ylös sängystä synnyttäneiden osastolla.

 

Kätilö oli ihan mahtava, tiukka täti jonka ammattitaidon tajusi hämärän rajamaillakin. Ajattelin että se on ainoa ihminen joka voi hoitaa mut hengissä tästä läpi, ja koitin kiltisti totella kun tuli uutta käskyä.

 

Sitä kätilö myöhemmin ihmetteli etten ollut pyytänyt sektiota vaikka kuinka s*tanasti sattui. No en todellakaan pyytänyt!Mulla on nääs kokemusta siitäkin. Eka vauva syntyi suunnitellulla keisarinleikkauksella, ja minä olin harjoittelukappaleena märkäkorvalääkärille joka tuhersi elämänsä ensimmäisen sektion! Jumalauta! Kun harjoittelija heiluu veitsen kanssa mahan ääressä jossa on vauva sisällä ja ylilääkäri huutaa kovaa EI-EI-EI tämän tästä, jos siinä ei pelkää kuolevansa niin ei sitten missään! Itse asiassa itkin melkein koko proseduurin ajan, ja pelkäsin kuolevani jos en muuhun niin tukehtumalla omaan räkääni. Tunari teki mulle 2-3 kertaa isomman viillon mitä olis ollut tarve ja mm. sohi poikki ison verisuonen joka aiheutti pitkään kipua.

 

En vieläkään osaa sanoa kumpi synnytys oli pahempi. Kuolemaa pelkäsin molemmilla kerroilla. Alatiessä oli positiivista se hullu euforia joka tulee viiveellä sen rääkin jälkeen. Sitä osasi arvostaa kun sektiossa sellaista ei tule. Ja leikkauksen jälkeiset kivut on pahemmat kuin alatie-hommassa, ainakin kun ei repeä mitään ylimääräistä. Sairaala-/leikkaus-/piikki- ja synnytyskammo on näiden kokemusten jälkeen paha. Odotan kolmatta lasta, ja joudun täysin kieltämään synnytyksen ajattelun itseltäni pelon hallitsemiseksi tässä vaiheessa. Eli pelkopoli, here I come!

[Guest scala]

Sattuihan se mutta ihan erilailla kuin mitä olin kuvitellut. Avautumisvaihe oli mun mielestä helpompi kuin mitä olin saanut muiden jutuista kuvan. Mulla avautuminen tapahtui muutamassa tunnissa ja synnärillä suppareita tuli parin minuutin välein. Sattui mutta toisaalta kipu meni välillä myös pois. Ponnistusvaihe sen sijaan oli kauhea mutta sekään ei onneksi kestänyt kauaa. mä muistan vaan hokeneeni että voi luoja kun sattuu. Ponnistuksessa se kipu ei ollut niin terävää kun avautumisessa vaan se oli juuri sellaista pahaa paineentunnetta. Ja kun synnytyksessä kaikki meni hyvin niin yllättäen kyllä sen terävimmän kivun on todellakin unohtanut.

[Magenta]

Herranjumala Minttuliina, mitä kokemuksia!!

[Guest RGB]

No sattuihan se. Mutta ei niin kauheasti kuin olisi voinut kuvitella. Oksensin kivusta pari kertaa mutta sanoisin silti että kivut olivat koko ajan aika siedettävät. Vasta ihan avautumisvaiheen lopussa alkoi olo olla sellainen että nyt en enää kestä, epiduraalit kehiin. Mutta sitten olinkin jo täysin auki ja alkoikin ponnistuttaa, eipä siinä enää puudutuksia laitettu! Ponnistaminen oli yllättävän kivuliasta koska olin kuvitellut että pahimmat kivut on avautumisvaiheessa ja ponnistaminen ei satu juuri ollenkaan. Mulla ponnistamisessa tuntui vielä supparikivut ja sen lisäksi tuntui kauhealta pukata keilapallolta tuntuvaa vauvan päätä ulospäin... Silti avautumisvaihe oli kuitenkin pahempi, osittain myös pidemmän kestonsa vuoksi.

 

Mutta siis missään vaiheessa tuskat ei olleet mitenkään epäinhimilliset - koko avautumisvaiheen pystyin juttelemaan supistusten läpi - eikä tosiaan tullut sellainen olo että tarttisin välttämättä ilokaasua tymäkämpää kivunlievitystä paitsi tosiaan ihan avautumisvaiheen lopussa. Kipua myös vähän helpotti toisaalta tieto siitä että se ei kestä ikuisesti, "palkinto" seuraa kipuja ja se että supistusten välissä ei sattunut. Synnytyskivut myös näköjään unohtaa tosi nopeasti, nyt kahden viikon jälkeen en enää muista niitä tuskaisia hetkiä juuri ollenkaan... Näin se luonto on nähtävästi järjestänyt asiat!

[Maustekahvi]

Kyllähän se toki sattui. Kipu ei kuitenkaan ollut sietämätöntä, vaan lopulta tarvitsin epiduraalin siksi, että olin kahden huonon ja yhden unettoman yön jälkeen aivan lopussa. Synnytys kesti siis vuorokauden verran, epiduraaliin päädyttiin vuorokauden kohdalla säännöllisistä supistuksista, noin kahdeksantoista tuntia vesien menosta. Supistukset tulivat noin viiden minuutin välillä. Ennen vesien menoa tuntui samalta kuin pahimmat kuukautiskipuni teinivuosina, mutta supistuksia oli huomattavasti helpompi kestää, kun ne kestivät vain minuutin tai pari. (Silloin teininä olin tuskissani sen parikymmentä minuuttia putkeen ennen kuin särkylääke vaikutti.) Vesien mentyä kipu muuttui ja paheni, kun siihen liittyi kouristuksen lisäksi kova paine lantioon. Rentoutuminen oli todella vaikeaa, mutta kipu sinänsä ihan kestettävissä.

[icela]

Mulla alkoi supparit aivan yhtäkkisesti sairaalassa, ja olivat aivan kamalat. Aluksi ajattelin, etten kestä näitä ollenkaan, mutta kun ne vain kovenivat ja kivut muuttuivat tuskallisemmiksi, niin eihän ne ekat supistukset tuntuneet miltään! Ammeessa lilluin tunnin, ja kun sieltä pois halusin, oli miehen ja kätilön raahattava mut sänkyyn, jalat eivät kivuilta enää kantaneet, tuskanhiki virtasi otsalta. Koko synnytys meni huutaessa ja itkiessä, luulin, että olisin kestänyt paremmin. En voinut olla hiljaa, yritin hymistäkin, mutta aina se hyminä muuttui korvia huumaavaksi huudoksi supistuksen kovetessa. Ponnistusvaiheessa tuntui, että kaikki lantion seutumilta repeää liitoksistaan, en meinannut löytää voimaa ponnistuksiin aluksi, kun olin nukkunut yön ja päivön aikana vaivaiset 3,5h.

 

Hyvä mieli silti jäi, alle 7h synnytys ilman repeämiä, nopeaa ja tehokasta toimintaa keholta

[Eleanoora]

Supistukset sattuivat enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Kipu oli jotakin niin sietämätöntä, että hilluin lähes koko synnytyksen tajuttomuuden rajamailla. Ponnistusvaihe ei sitten tuntunut yhtikäs miltään, ei edes hyttysen pistolta kun puudutukset (spinaali) saatiin vihdoin toimimaan.

[-Aava-]

Sattuihan se pirusti, erityisesti ponnistusvaihe. Tuli siinä ulvottua tuskasta, mutta voisin tehdä koska vaan uudestaan. Synnytys ei ollut onneksi pitkä: avautumisvaihe 5h ja ponnistusvaihe 35 min.

[orson]

Kyllähän se sattus, mutta aika nopeesti sen kivun unohtaa. Lupasin synnytyksen jälkeen (syntyi tyttö 2340g), että yli 3 kilosia en alakautta puske, jos toikin oli jo noin hirveetä. No nyt olen taas valmis synnyttämään alakautta vaikka yli 4 kilosen.

 

Kivunlievitykses sain vaan ilokaasua, synnytys eteni sen verran nopeasti ettei kerenny muuta. Eikä se mulla tuntunu ainakaan auttavan missään, huusinkin sille kätilölle että onko varma ettei oo pelkkää happea ku ei tunnu missään. Olin muutenkin tosi häpeissäni synnytyksen jälkeen, kun olin ollu kauheen kiukkunen ja tiuskisin siel koko ajan kaikille ja loppujen lopuks mun synnytykseni oli uskomattoman helppo: tosi pieni kokonen vauva, ponnistusvaihe kesti n. 15 min eikä repeämiä tms. Koko synnytyksen kesto oli jotain alle 6 tuntia...

[pikkurinsessa]

Supistuskipu oli aluksi siedettävää, mutta jossain vaiheessa paheni sietämättömäksi kun supistukset vahvistuivat. Vauvan pää oli niin alhaalla, että painoi joka supistuksella luihin ja olisi tehnyt mieli työntää ulos päin, vaikka en ollut vielä montaakaan senttiä auki. Supistukset muuttuivat aivan karmeiksi jossain 4cm tienoilla, silloin sanoin että taju lähtee ellei tähän jotain helpotusta tule. Kohdunkaulanpuudutteen ja ilokaasua olin jo saanut. Sen jälkeen sain epiduraalin ja se alkoi helpottaa, nukuin kuulemma vaikka supistuskäyrät olivat tuplasti sitä mitä siinä vaiheessa, kun sanoin että taju lähtee...

 

Sain tuosta epiduraalista jonkun reaktion ja aloin oksentaa yhtäjaksoisesti ja vedin oksennusta henkeenkin kun ei pystynyt hengittämään normaalisti oksentamisen välissä. On tosi poikkeuksellista, eivät olleet anestesialääkäri ja gynekologi eikä 30v töissä ollut kätilö moista nähneet. Saattoi liittyä minun läpi raskausajan jatkuneeseen oksentamiseen ja pahoinvointiin. Noihin oksennuskohtauksiin tuntui, että kuolee ja niistä jäi todella voimakas pelko. Ajattelin etten IKINÄ enää alakautta synnytä.

 

Ponnistusvaihe ei ollut niin kamala, mutta tuntui ikuisuudelta. Olin ihan voimaton ja tunsin kuinka vauvan korva otti kiinni reunasta... se ei enää sattunut niin kovasti, mutta kun supistukset hyytyivät niin olisi pitäny jaksaa työntää kahta kauheammin, kun niistä ei enää apua ollut... ja välillä jouduttiin pitämään taukoa vaikka vauvan pää oli puoliksi ulkona, kun oksensin vaan ihan hervottomasti enkä saanut vedettyä henkeä.

 

Eli helvetillistä oli, ei siitä pääse mihinkään. Eikä toipuminenkaan ollut niin nopeaa, edelleen kaiken maailman pikkukremppaa löytyy, vaikka periaatteessa olen kaikkien mielestä toipunut nopeasti. Mutta ei ehkä kannata odottaa mitään suuria suorituksia itseltään hetimiten sen "maratonin" jälkeenkään Mutta mikä ei tapa, se vahvistaa... ja on se vauva aika ihana

[Guest Keira]

Kyllä sattui - enemmän kuin olin osannut kuvitella

 

Olin käynnistyksessä osastolla ja kun synnytys käynnistyi niin supistukset tulivat heti kipeinä ja säännöllisinä. Ensimmäiset 12h synnytyksestä olin osastolla ja kipu oli melko kovaa, mutta siedettävää. Jossain vaiheessa sain osastolla kipupiikin, joka vei terävimmän kärjen kivulta ja rentoutti mukavasti supistusten välillä. Ajattelin että kyllähän tälläisten supistusten kanssa pärjää kun kipu häviää kokonaan supistusten välillä. Kun lapsivedet menivät tuon 12h jälkeen niin supistukset voimistuivat ihan eri luokkaan ja kipu nousi potenssiin kymmenen Synnytyssaliin päästyäni kipu oli jo ihan hirveä ja puristin toisella kädellä ilokaasumaskia ja toisella kädellä miehen kättä ja loin häneen epätoivoisia katseita. Supistuksia tuli todellä lyhyellä välillä, joten levätä ei ehtinyt lainkaan. Onneksi sain epiduraalin melko pian ja se veikin kivun tehokkaasti. Paineen tunteeseen epiduraali ei vaikuta ja tunne kasvoi koko ajan synnytyksen edetessä. Pahin vaihe synnytyksessä olikin se kun ponnistuksen tarve oli todella voimakas, mutta vielä ei saanut ponnistaa. Paine oli sellainen että tuntui että p*rsus räjähtää. Olo helpottui heti kun sai alkaa ponnistamaan ja ponnistusvaihe ei ollut niin kivulias kun olin pelännyt, kivulle pystyi tekemään itse jotain. Voimien ehtyminen oli inhottavinta ponnistusvaiheessa - minulla se kesti yli tunnin, mutta tuntui vielä pidemmältä ajalta.

 

Tytön synnyttyä kipu unohtui nopeasti. Tikkien laittaminen oli vielä yllättävän kivuliasta, mutta siitäkin selvittiin Olin valmis synnyttämään uudelleen melkein heti synnytyksen jälkeen vaikka kaikenkaikkiaan se oli pitkä ja rankka kokemus. Toipunut olen todella hyvin ja nopeasti.

[Gaudia]

Minulla epiduraali vei kivut ja myös ponnistamisen tarpeen. Ponnistaminen ei siis ollut kivuliasta, vaan KOVAA HOMMAA! Molemmat pojat olivat hieman väärässä tarjonnassa eli piti tosissaankin tehdä töitä ponnistamiseen.

[Nappi]

Synnytys sattui paljon vähemmän kuin mitä luulin. Supistukset olivat kivulta saman tasoisia kuin pahat kuukautiskivut, joista olen kärsinyt koko elämäni. Ainoastaan pari supistusta ennen ponnistusvaihetta olivat niin kivuliaita, että piti ihan ääneen valittaa.

 

Ponnistuskaan ei varsinaisesti sattunut, se oli lähinnä helpotus supistusten jälkeen. Mutta luulen, että minun synnytys oli poikkeuksellisen helppo, ainakin jos vertaan sitä tämän ketjun muihin kokemuksiin...

[jojo75]

Kun synnyttämään lähtee avoimin mielin, eikä etukäteen luo itselleen pelkotilaa siitä, miten paljon se tulee sattumaan, pääsee varmasti helpommalla. Tottakai se sattuu, mutta sen unohtaa hyvin nopeasti. Kun nyytti on vatsan päällä ei kivulla enää ole merkitystä. Tosin täytyy sanoa, että mä pääsin helpolla. Alkujumppa kesti hieman alle pari vuorokautta ja loppu oli kyllä todella tuskaa. Epiduraali oli aivan mahtava ja toi kyllä avun. Jos alku olikin hidasta ja tuskaista, ponnistusvaihe kesti vain 8 minuuttia ja sain vain 4 repeämää, joten synnytyksestä ei jäänyt pelkoja. Tikkien laittaminen oli kyllä epämukavaa, varsinkin kun siinä vaiheessa luuli jo homman olevan ohi.

[Ebur]

Sattui paljon vähemmän kuin olin etukäteen ajatellut. Avautumisvaiheessa käytin kivunlievityksenä suihkua ja ammetta ja kivut olivat koko ajan hallittavia - oli sellainen olo, että polte vei synnytystä eteenpäin ja se motivoi jaksamaan. Kun kalvot puhkaistiin, sain samalla epiduraalin. Ilmeisesti epiduraali meni kohdallani aivan nappiin, sillä avautumisen loppuvaihe ja ponnistaminen ei sattunut erityisemmin, mutta jonkinlainen tuntuma ja kontrolli oli koko ajan siitä, mitä pitää tehdä.

 

Muokkaan vielä sen verran, että tuo epiduraali laitettiin sen takia, että supistukset olivat jatkuneet tuossa vaiheessa yli 24 h ja en ollut nukkunut pariin vuorokauteen. Kalvojen puhkaisulla + oksitosiinitipalla haluttiin edesauttaa synnytyksen etenemistä ja kätilö suositteli samalla laitettavaksi epiduraalia. Oli mulle hyvä ratkaisu siinä vaiheessa.

Edited November 2, 2011 by Ebur

[Kaisla81]

Supistukset sattuivat aivan sairaasti (käynnistetty synnytys). Ei niin suurta kipua voi olla olemassakaan, luulin. Epiduraalia piti odottaa jotain 8-9 tuntia siitä, kun sen olisin halunnut ja synnytyksen alusta jotain 20 tuntia... Ponnistus ei sattunut ollenkaan koska epi vei tunnon. Aika kultaa muistot ja olisin valmis taas synnyttämään, jos vain tulisin raskaaksi. Supistuskipu ei pelota, koska tiedän kestäväni sen vaikka ilman puudutuksia, mutta ponnistuskipu vähän jännittää, koska siitä ei ole tietoa. Mutta en siis ainakaan vielä ole raskaana, valitettavasti.

[Amalda]

Mulla on kokemusta lähinnä avautumisvaiheesta, ponnistusvaihe kun päätyi tunnin yrityksen jälkeen sektioon kiikutukseen. Synnytys käynnistettiin kalvojen puhkaisulla ja laitettiin oksitosiini tippumaan -> kivut oli kovat mutta epiduraali auttoi. Sitten kun tuli ponnistamisen tarve, niin tuska oli jotain ihan infernaalista, oksitosiini tippui täysillä ja supistuksia tuli toinen toisensa perään, mutta vauva ei vaan tullut ulos. Sektioon pääsy oli tässä vaiheessa aivan mieletön helpotus ja kun leikkurissa laitettiin spinaalipuudutus, niin kyllä aukeni taivas...

[Scarlet]

Sattuihan se, enemmän kuin olin kuvitellut. Olin mielestäni valmistautunutkin ihan hyvin, käynyt raskausjoogassa yms. Heti synnytyksen jälkeen mietin, että kuka hullu haluaa tehdä tämän useammin kuin kerran, mutta nyt vajaa kolme viikkoa myöhemmin on aika jo osittain kullannut muistot. Todella kovaa kipua tunsin ehkä puolisen tuntia, juuri ennen ponnistusvaihetta, joten enköhän kestäisi sen uudelleenkin.

 

Mulla supistukset koveni pikkuhiljaa, ensin pärjäsin ihan vaan hengittelemällä, sitten otin ilokaasua ja se auttoi todella hyvin. Lopuksi supistuskipu oli sen verran kovaa, ettei ilokaasu enää auttanut, ja pyysin epiduraalia. Sitä en kuitenkaan ehtinyt saada, kun melkein heti alettiinkin ponnistamaan. Ponnistusvaiheessa ei ollut mitään kivunlievitystä, ja se oli aika kamalaa, vaikka en sanoisin että se varsinaisesti teki kipeää, lähinnä tuntui venymistä ja ponnistamisentarve valtasi koko kropan, se tuntui aika pelottavaltakin, kuin en hallitsisi omaa kroppaa. Ja kun kätilö kielsi ponnistamasta kun pää syntyi, ponnistustarpeen hillitseminen tuntui aivan luonnottomalta ja oli todella vaikeaa.

[Ida-Mari]

Sattui ennen epiduraalia pahimmillaan niin paljon, että makasin vaan paikoillani, en puhunut, en huutanut, en ähissyt, en mitään, olin hiljaa ja yritin hengittää, näin tähtiä ja olin varma että joko kuolen tai oksennan, todennäköisesti kuolen. Epiduraalin laitto kesti ihan älyttömän kauan ja se kippurassa makaaminen ja koko ajan vielä kovenevat supistukset oli ihan sanoinkuvaamattoman järkyttävää. Puudutuksen jälkeen helpotti ja supistukset tuntui vaan kovana paineena. Ponnistusvaihe sattui joo, mutta olin niin keskittynyt ponnistamiseen etten ajatellut niinkään kipua vaan pelkästään sitä saisin vauvan ulos.

 

Aika kultaa muistot ehkä silleen, että samantien kun vauvan sai rinnalle, kaikki kipu loppui kuin seinään ja olin vaan ihan superhelpottunut ja onnellinen. Samoin nyt kun joku kysyy että miten synnytys meni, niin vastaus on vaan että siinähän se synnyttäessä, ei jäänyt mitään traumoja eikä se nyt ihan järkyttävän kamalaa ollut. Nyt sen reilun kolme viikkoa myöhemmin en silti todellakaan lähtis uudelleen enkä kyllä ihan hetkeen halua edes toista lasta. Ei se nyt niin kivaa ollut.