Kuinka paljon se sattui?

[Pulunen]

Etukäteen en pelännyt, toivoin vain, että kaikki menee hyvin ja luotin siihen ikiaikaiseen osaamiseen, joka kaikilla naisilla on..

 

Loppujen lopuksi kipu oli niin sietämätöntä, että mulla ei riittäneet mitkään rekisterit sen käsittelemiseen. Paniikki iski, kun en tiennyt yhtään, kuinka kauan kipua pitää vielä kestää. Ponnistusvaiheen alkaessa kysyin kätilöharjoittelijalta, kuinka kauan vielä kestää ja vastaukseksi sain, että varmaan tämän vuorokauden puolella lapsi syntyy (kello oli silloin vähän vaille kahdeksan illalla). Kyseessä oli väärinymmärrys, kh tarkoitti vuoroa, mutta ilmeisesti kielitaito teki tepposet. Meinasin kuitenkin siinä vaiheessa hypätä ikkunasta, olin niin järkyttynyt...

 

Synnytys oli käynnistetty, tai oikeastaan sitä vauhditettiin tipalla, joten se saattoi tehdä supistuksista vielä rajumpia ja kivuliaampia. Keskimäärin minulla oli mielestäni ihan positiivinen ennakkoasenne, kohtalainen kivunsietokyky ja realistinen ote, mutta kyllä se oli niin kamalaa, että edelleen mietin vakavasti, että toinen lapsi syntyy sektiolla. En taida uskaltaa heittäytyä siihen tilaan enää uudelleen. Tilanne on kuitenkin niin kontrolloimaton, vaikka se onkin ehkä alkuvoimaisinta ja luonnollisinta, mitä voi kokea. Jälkeenpäin mietimme mieheni kanssa, miksi ihmeessä täytyy käydä läpi jotain niin hirvittävää saadakseen syliinsä oman ihanan pikku ihmeen.

 

Jälkikäteen tiesin myös, että olisin halunnut kaiken menevän tasan toisella tavalla kuin synnytyssuunnitelmaa tehdessä kuvittelin. Kohdunsuun aukeamisen seuraaminen useammin olisi helpottanut, kun olisin tiennyt, miten nopeasti edetään, aikaisempi epiduraali olisi vienyt kivun pois vähän pidemmäksi aikaa (siis vaikka puoleksi tunniksi) ja olisin voinut rentoutua (jolloin avautuminenkin olisi edennyt aikaisemmin, kätilön intensiivisempi huomio olisi ehkä auttanut.. Mutta mistä sitä olisi voinut tietää, kun ensimmäistä kertaa lähtee synnyttämään!

 

Kipu on tosiaan niin yksilöllistä, sen kokeminen, ja lisäksi sen voimakkuus, joten minun kokemuksestani ei kannata pelästyä..

[minnijii]

Synnytyksen jälkeen olin sitä mieltä että sattui jonkin verran, mutta ei niin paljon mitä olin kuvitellut.

 

Näin mullakin. Pahin hetki oli juuri ennen kuin sain epiduraalin, joka oli mulle ihan taivaallinen helpotus. Ponnistusvaihe oli myös aika kamala, mutta olin jo osastolla sitä mieltä, että voihan tuon uudestaankin tehdä.

[Extravaganca]

Sattui enemmän kuin mikään muu ikinä. Kun supistukset tulivat vielä 10 minuutin välein, kaikki oli siedettävää, mutta kun supisteli neljän minuutin välein, niin se oli yhtä helvettiä. Lisäksi epiduraalin pistämiseen tuhrautui tosi kauan aikaa, koska sitä ei meinannut saada laitettua mun selkään. Siinä alkoi jo paniikki hiipiä, että mitäs sitten jos se ei onnistu ollenkaan. Onneksi onnistui lopulta. Ei se silti vienyt läheskään kaikkia kipuja, olin silloin melkein jo kokonaan auki ja tyynyn kulmaa pureksin ja huusin kun supisti.

 

Ponnistusvaihe oli muuten ok, mutta kun vauvan pää piti yrittää saada pakerrettua ulos niin se oli jotain niin kivuliasta ettei viitsisi muistella. Tuntuu kuin koko perse ois revennyt. Siinä ei paljon miettinyt, että oisko suoli tyhjentyny siihen paikkaan. Huusin vain että "en pysty!!" ja kätilöt kannusti ja mies jotain sopotti kans siinä. Luojan kiitos vauva tuli ulos sitten, siihen helpotti kivut. (tuskat alkoi uudelleen vasta sitten kun repeämiä ommeltiin )

[ihanko]

Sattuihan se, mutta selvästi vähemmän kuin olin ajatellut. Aukesin viiteen senttiin ilman että sattui pahemmin lainkaan. Kalvojen puhkaisun ja oksytoniinitipan jälkeen oli tosi paha kipupiikki, mutta sain epiduraalin nopeasti ja se auttoi paljon. Ponnistusvaihe oli pitkä, 1h 15 min, mutta koin sen enemmän raskaana kuin kauhean kivuliaana. Tuntui ettei voimat enään riitä ponnistamiseen. Mutta tulihan se vauva lopulta sieltä.

Edited August 10, 2008 by Marthe

[Vertti]

Kohta siitä on kolme vuotta mutta muistan kyllä silti vielä kuinka paljon se sattui... En saanut mitään kivunlievitystä, koska olin avautunut niin nopsaan (ilokaasukaan ei houkutellut), joten - sattui. Eniten yllätti se missä kohtaa kipu tuntui, luulin että se tuntuisi mahan puolella, mutta se olikin enemmän selässä, persuksissa ja reisissä. Kipu ei kuitenkaan ollut mitään aivan helvetillistä, ja kun siinä oli kumminkin taukoja niin yllättävän hyvin sen jaksoi. Ja varsinkin se tieto, että ei tämä enää kauaa kestä, auttoi. Ponnistaminen sitten helpotti oloa huomattavasti, kun sai kanavoida sen kivun johonkin toimintaan. Ehkä kaikkein ilkeimmältä tuntui imukupin laitto (tyttö kun oli kasvot ylöspäin niin tarvittiin vähän apuja), mutta sitten homma olikin nopsaan ohi. Epparin (joka tarvittiin imukuppia varten) ompelu ei tuntunut missään, lääkäri sanoikin että heti jos alkaa tuntua niin laitetaan lisää lääkettä.

[tuikku1]

Eka synnytys 43 tuntia ja alkoi vesien menolla. Ihan helvettiä, ihan järkyttävää. En auennut omilla suppareilla ollenkaan, mutta odottivat yli vuorokauden ennenkuin oxytosiinilla tehostettiin. Epiduraali ei toiminut ja ilokaasun voimin oltiin ja kivut oli hirveet koko ajan. Imukupilla lapsi maailmaan ja tuntui sillä hetkellä, että nyt tulee noutaja kun alkoivat vetämään ulos. Harkitsin tämän vuoksi pelkosektiota toista odottaesani.

 

Toinen synnytys ihana. Ei mikään nopee tälläkään kertaa, mutta sopivan mittanen. Alkoi supistuksilla ja vedet meni vasta kun kalvot puhkottiin ollessani 8cm auki. Sillon laitettiin myös epiduraali joka toimi loistavasti. Vei kaikki kivut, siihen asti pärjäsin ihan hyvin ilokaasulla, supistukset oli tehokkaita. Seuraavan kerran sattui kun alkoi ponnistussupistukset ja lyhyt ponnistusaika niin avot, olin ihan onnessani kun se ensimmäisen synnytyksen kirous ei toistunutkaan. Eli ei järkkyä kipua lainkaan..tai no se kun pää tuli ulos sattu kyllä.

Edited August 17, 2008 by tuikku1

[Guest HelmiQ]

Eka synnytys 43 tuntia ja alkoi vesien menolla. Ihan helvettiä, ihan järkyttävää. En auennut omilla suppareilla ollenkaan, mutta odottivat yli vuorokauden ennenkuin oxytosiinilla tehostettiin.

 

Sama meininki täällä. Vedet meni esikoisesta pe aamuyöstä ja poika syntyi lopulta sunnuntaina klo 22.10. Oli kyllä sen jälkeen ihan rättipoikkikuollut. Omat supistukset ei tehonnut, mutta koko ajan lääkäri oli sitä mieltä että ei auteta tipalla.. Kyllä ne paikat aukee. Ei vaan auennu.

Mut kiva kuulla, että toinen synnytys ei ollut samaa luokkaa. Antaa toivoa, vaikka tuon yhdenkin synnytyksen kokemuksella oon ihan hyvillä mielin menossa synnärille.

Edited August 17, 2008 by HelmiQ

[jo-hanna]

Jonkin verran pelkäsin kipua etukäteen, mutta kyllä sitä aika hyvin kuitenkin kesti. Sitten kun alkoi ne kaikista pahimmat "taju lähtee"-supistukset, niin niihin sai epiduraalin ja sitten kaikki oli ok. Ponnistusvaihe pelotti eniten, ja se oli pahempaa kuin supistusten kestäminen. Tosin se kestikin tunnin, joten usko meinas jo loppua...

[Vilperiina]

Sattui, mutta ei niin paljon kuin etukäteen kuvittelin - kuvittelin etukäteen kipujen olevan vieläkin kovempia.

 

Mulla kipeitä supistuksia tuli pari tuntia epäsäännöllisesti 10-20 min välein, ne sattuivat mutta eivät vielä kovin pahasti, sitten tunnin verran 5 minuutin välein. Tuolloin supistukset alkoivat käymään kipeimmiksi, mutta en edelleenkään pitänyt niitä kauhean kipeinä. Sitten supistukset tihenivät 3 minuutin väleihin ja silloin voi sanoa, että sattuivat melkoisen paljon, osa ihan törkeän paljon. Kuitenkin vähän vielä mietin, ovatko tarpeeksi kipeitä että voi sairaalaan lähteä, mutta koska niitä tuli noin tiheästi, lähdettin. Matkalla sairaalaan katsoin kelloa ja alkoi tuntumaan, että kivuton väli kävi lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi ja sattui jo tosi paljon. Sairaalassa meni varmaan tunnin verran ennen kuin sain kohdunkaulanpuudutteen ja ennen kuin se alkoi vaikuttaa, oli jo todella tuskainen olo. Kohdunkaulanpuudute lievitti kipua hieman, mutta ei todellakaan poistanut sitä. Ilmeisesti tuossa vaiheessa supistukset olivat jo tosi voimakkaat, kun puudutteenkin kanssa tärisin hervottomasti ja vaikeroin. Ponnistamisen tarve tuntui melkeinpä pahemmalta kuin supistukset - aivan kamala tunne. Itse ponnistaminen oli paljon helpompaa kuin etukäteen ajattelin eikä sattunut niin paljon. Kerran taisin sanoa että sattuu, se varmaan oli pään ponnistamisen kohdalla, mutta kun vauva oli ulkona, ensimmäisenä tuumasin että eihän tuo ollut ollenkaan niin kauheata. Ja tosiaan eppari leikattiin ja sen lisäksi repesin, mutta silti kipu ei jäänyt tuosta vaiheesta mieleen. Ompelu sitten taas sattui melkoisesti ja oikeastaan ekat kyyneleet ja kirosanat tulivat siinä vaiheessa.

[pipa]

Mulla oli käynnistetty synnytys. Aluksi olin ihan onnenkukkuloilla, ku supistukset alkoi ja ne sattui, mutta ne oli kestettävissä. Ajattelin aina supistuksen jälkeen, että eihän se ollukkaan niin kammottavaa...jepjep. Monta tuntia myöhemmin keskityin ainoastaan supistuksen vastaanottamiseen ja silloin voin sanoa, että ajatuksissa ei käyny mitään paitsi se, että otin kivun vastaan ja yritin kestää sen. Kun supistus loppui niin sitä vain lepäsi ja odotti seuraavaa supistusta.

 

En tiedä muuttuivatko supistukset yhtään sen kivuliaammaksi kuin alussa, mutta muista kuinka halusin itkeä kivusta, mutta en kyennyt siihen ihan vaan sen takia, että kipu oli niin ylivoimaista ja menin jotenkin niin transsiin tai omaan pikku maailmaani, kun supistus tuli.

Ajatukseni kaiken keskellä sitten oli, että jään ikuisesti tänne synnyttämään ja toinen oli, että toivoin voivani peruuttaa synnytyksen ja mennä nukkumaan.

 

Ponnistus vaihe olikin sitten yhtä helvettiä! Supistukset tulivat alle minuutin välein ja sain vaan ponnistaa, enkä missään vaiheessa levätä. Supistukset olivat kuitenkin liian heikkoja ja ponnistukset kestivät myös pienen hetken mikä ei avittanut siis lapsen tuloa ollenkaan. Imukuppi otettiin käyttöön ja loppu menikin jossain ihan hämäränrajamailla. Muistan lopuksi huutaneeni ja rukoilin, että ottaisivat sen vauvan pois sieltä. Kuulema tuli paljon kirosanoja välissä, mitä en muista.

 

Tuntuu vieläkin itsestäni älyttömältä, että menetin muistini jossain vaiheessa vaikka luulin olevani koko synnytyksen ihan messissä. Ja toinen oli, että en vain yksinkertaisesti pystynyt itkemään kivun takia vaikka teki mieli. Keskityin vaan hengitykseen ja ajatukseen, että ainakin ylihuomenna mulla pitäisi olla takuuvarmasti vauva sylissä

 

Synnytys kesti 14h ja luulin, että en halua enää koskaan synnyttää, mutta nyt ajatuksissa olisi se toinen muksu vaikka joutuisinkin kestämään uudestaan sen saman tuskan.

[Riikka79]

Toisen synnytyksen aikana otin vain kohdunkaulan puudutteen ja senkin teho oli jo hävinnyt ponnistusvaiheessa, joten ponnistus sattui tällä kertaa aika lailla Halusin lopuksi jo vaan sanoa, että en ponnista enää - hoitakaa te kätilöt homma kotiin Mutta sitten onneksi lopulta 10 minuutin ponnistelun jälkeen Napero syntyi. Ensimmäisen kohdalla ponnistus ei sattunu juuri yhtään, kun olin saanut epiduraalin.

[star]

...ei se sattunut...

 

Mulla käynnistettiin synnytys rv 41+1

En saanut epiduraalia vaan spinaalin ja koko synnytys kesti kokonaisuudessaan alle 4 tuntia.

Ennenkuin menin osastolta synnärille, multa kysyttiin että kestänkö mä kipua vielä ja sanoin että kyllä, mutta passittivat kuitenkin synnärille...hyvä niin, sillä 10 minsaa sen jälkeen olin jo 8 senttiä auki...

[mingo]

Musta pahinta ja eniten sattuvaa synnytyksessä on se avautumisvaihe ja supistukset, varsinkin vesien menon jälkeen. Silloin kyllä tekee niin kipeetä, ettei rajaa. Mutta sitten itse ponnistusvaihe ei musta ole niin paha enää. Silloin tuntuu alhaalla lähinnä kova paine ja tuntuu, että peräsuolikin tulee pihalle . Mutta se jotenkin on minusta se synnytyksen ei niin paha kohta, kun tietää, että lähennellään loppua ja helpotus on edessä. Toinen synnytys mulla käynnistettiin ja se oli kivultaankin paljon kovempi kuin luomusti käyntiin lähtenyt. Ei meinannut epiduraalikaan tehota, kun oli niin voimakkaat kivut.

[Voikissa]

Ensimmäinen käynnistettiin toksemian takia. Aluksi oli siedettävän kipeitä suppareita, mutta olisiko mennyt pari tuntia niin supistukset tuli järkyttävän kovina, ilman mitään taukoja (no ehkä joku 15s välissä). Olin kuvitellut luomuilevani vaan ei, pakko oli rukoilla epiduraalia ja heti. Kipu oli ihan hirveä ja totaalinen, mikään asento ei ollut ok, ja sattui tyyliin kaikkialle. Mietin oikeasti, että kun kovaan kipuun yleensä pyörtyy niin miten hitossa mä olen edelleen tajuissani kokemassa tämän kaiken... Epiduraali toi hieman apua, mutta jäljelle jäi joku ihmeen ponnistustarve tms, oikeastaan yhtä helv*** tuska kuin itse supistukset. Loppusynnytys menikin sitten ilokaasua kiskoassa ja oksentaessa (= aiheutti pahaa oloa, mutta sillä ainakin sai tajun pois). Ponnistusvaihe oli enemmänkin helpotus, siinä se kipu oli ihan toisentyyppistä. Epiduraali oli tosin vienyt suppareista kaiken tehon, ja esikko piti puskea ulos ihan vaan ns. apinan raivolla. Pelkäsin, että nyt repeää kaikki mahdollinen mutta ei onneksi. Tikkejä tuli linjalla 3, mutta ikävältä niittenkin käsittely tuntui, muttei sietämättömältä.

 

Toinen lähti käyntiin itsestään eikä ollut vähimmässäkään määrin sukua ekan supistusten voimakkuudelle. Oli taukoa, joiden välissä saattoi puhua, levätä ja valmistautua seuraavaan - ihan outoa . Ei se herkkua ollut sekään, mutta pelkällä ilokaasulla pärjäsi ihan mainiosti siihen asti kun tartti.

[Guest]

Supparit sattui ihan sairaasti, kipu oli sellaista kuin koko kohtu olisi puristettu kasaan, eli aivan tajuttoman kovat menkkakivut. Ponnistaminen tuntui siltä kuin olisi tehnyt isoa numero kakkosta. Synnytys kesti allekirjoittaneella 8 tuntia...

 

Ja ilokaasun avulla mentiin, epiduraali vaikutti ihan sairaan hitaasti.

[dasta]

Kun synnytys käynnistettiin tipalla alkoivat supistukset. Ne tuntuivat mutta minusta eivät sattuneet. Kiikuin tuolissa ja seurailin käyrää ja hymähdin kun kätilö kysyi että tarvitaanko kivunlievitystä. Muistan ajatelleeni ettäjos tää ei tämän pahempaa ole niin hyvin menee. Ja meni kunnes lääkäri repäisi kalvot - siitä kipu räjähtä kolmosesta ysiin samantien. Koski ja helvetisti. Se kipu - niin kova kuin se olikin - oli kuitenkin jotenkin niin erilaista kuin muu ikinä tuntemani kipu. Ihan kuin olisi kiivennyt kukkulan huipulle missä tiesi että kipu laantuu, laskeutunut laaksoon ja kivunnut taas. Kipu oli repivää ja raastavaa mutta kuitenkin sellaista että sen pystyi jotenkuten hallitsemaan. Pyysin - ja sain - epiduraalin ja se vei kivut etäälle, vähän niinkuin lasin taakse. Supistukset tuntuivat edelleen mutta kivulta oli kärki poissa.

 

Ponnistusvaiheessa kivun aisti mutta se oli jotenkin niin takana kun koko kroppa vaan pakottautui työntämään että sitä ei silleen tajunnut. Kun tyttö syntyi katosi kipu samantien. Paitsi sitten kun istukka ei irronnutkaan ja kolme kätilöä huhki milloin mahanpäällä milloin tökkimässä akuneuloja varpaisiin että saisivat istukan irti. SE oli kuulkaa paljon paskempi juttu kuin synnytyskipu. Lopulta sanoin että nyt riittää, ei enää tippaakaan tätä, ja sitten istukka kaavittiin irti nukutuksessa.

 

Kuopuksen synnytys käynnistyi itsekseen ihan liian aikaisin, ja se oli kivuton. Pelkällä hengityksellä selvisin sairaalaan jolloin olin jo 8 cm auki ja uskon että koko synnytys olisi mennyt ilman lievitystä jos synnyttää olisin saanut.

Edited August 30, 2008 by dasta

[Annanas]

Olen synnyttänyt kolme kertaa joista kaksi ilman puudutusta. Ekalla kerralla sain epiduraalin mutta seuraavilla kerroilla en halunnut.

 

Mun mielestä se supistuskipu on semmoista "hallittavissa olevaa" kipua. Paras asento mulla oli just keinutuolissa istuminen. Makuulla supistukset tuntuivat paljon pahemmilta. Mua auttoi se, kun vaan olin ihan paikallaan supistuksen tullessa ja "kuuntelin" sen supistuksen. En mitenkään taistellut kipua vastaan vaan annoin sen tulla.

 

Se vauvan syntymä ei itse asiassa sattunut niin paljon kuin luulin , tietysti supistukset ovat silloin kovat. Vaikka kyllähän se kipeästi käy mutta se ei mun mielestä ole semmoista sietämätöntä kipua kuten vaikka migreenipäänsärky.

[Esikko]

Avautuminen sattui niin paljon, ettei sitä voinut mitenkään kuvitella. Supistuksen tullessa tuntui, että hengityskin salpautuu kropan kouristaessa. En meinannut uskoa kätilöä, kun hän avautumisen jälkeen kertoi pahimman olevan nyt takana ja nyt vain hoidetaan lapsi ulos. Hän oli tosiaan oikeassa ja ponnistamisen ei voi sanoa sattuneen. Se oli vain epämiellyttävän tuntuista. Kaikki kipu kuitenkin hävisi sillä sekunnilla kun lapsi oli ulkona... niinhän kaikki tosiaan sanoo. Tosin kyllä se tikkaaminen tuntui, mutta se oli pientä verrattuna aiemmin koettuun.

[eevi82]

Supistuskipu oli tosiaan pahinta. Valtava menkkakipu, joka tuntui koko alakropassa. Onneksi puudutukset menivät nappiin, eikä tarvinnut montaa tuntia kärsiä. Eihän se ponnistuskaan kivalta tuntunut, mutta jälkeenpäin siitä ei jäänyt mitään traumoja. 30 minuuttia tuntui kyllä ihan maksimilta, mitä sitä olisi jaksanutkaan..

[Felicidad]

Avautumisvaiheen supistukset olivat vielä ihan siedettäviä ja epiduraali auttoi niihin hyvin, mutta ponnistusvaihe oli jotain aivan kamalaa, vaikka kestikin vain 7 minuuttia . Olin saanut viimeisen annoksen epiduraalia 15 minuuttia aikaisemmin, niin en tiedä ehtikö se vielä vaikuttaa kunnolla vai onko ponnistusvaihe vaan niin kivulias, ettei siihen mikään auta?

[Prue]

Mulla kyllä auttoi ponnistusvaiheeseenkin epiduraali. Sain sitä yhteensä kaksi annosta ja tämän jälkimmäisen annoksen sain n. pari tuntia ennen ponnistuvaihetta. Siinä vaiheessa ei epiduraali ollut enää "parhaimmillaan", mutta oli siitä kyllä paljon apua. En muista sattuiko se ponnistusvaihe oikeestaan ollenkaan. Mulle siis tuo epiduraali toimi niin hyvin kun vaan voi.

[oivanoma]

mulle taas supistuksiin auttoi ilokaasu ja kun se ei enää tepsinyt niin laitettiinkin jo epiduraali. vasta ponnistusvaihe oli se mikä oli karmeaa. eli sitten kun pää oli puoliksi ulkona niin se paineen tuntu... auuuuhhh. sitten kun mini mies pullahti ulos niin kipu loppui kuin seinään.. tikkejä tuli hurjan paljon, 3 kertaa kätilö leikkasi että ukkeli mahtui tulemaan. leikkaaminen ei sattunut eikä tikkien laitto, mutta n. 5min? oli ihan järkyttävää.

 

kaiken kaikkiaan ei kyllä ollut yhtään niin paha kuin kuvittelin. uskaltaudun samaan hommaan kyllä uudestaan. on se sen arvoista

[weeRa.]

Musta pahinta ja eniten sattuvaa synnytyksessä on se avautumisvaihe ja supistukset, varsinkin vesien menon jälkeen. Silloin kyllä tekee niin kipeetä, ettei rajaa.

 

Just näin. Mulla se avautuminen ei kestäny ku pari tuntia ja olin sen koko ajan aivan hämärän rajamailla happimaski naamalla. Epiduraalia ei keretty antaa, mutta en mä sitä olis tarvinnutkaan. Ilokaasu vei kivut pois niin, että ponnistusten välillä oisin voinu vaikka nukahtaa. Semmonen puristava tunne tuntui, mutta ei se mun mielestä kipeää ottanu.

[Birbir]

Jännä, kuinka eri tavalla eri ihmiset kivun kokevat. Ja ilmeisesti kipu tuntuu myös aivan eri vahvuisena eri yksilöillä. Itse koin, ettei synnytys ollut niin kivuliasta kuin olin kuvitellut. Omien kokemusten perusteella toteaisin, että mieluummin menen uudelleen synnyttämään kuin uudelleen kasvohoitoon Kerran olen kasvohoidossa ollut, enkä takuulla toiste mene

Myös kuukautiskivut ovat minulla olleet selvästi kovemmat kuin mitä tuo synnytyksessä ilmennyt kipu. Tosin siinä vaiheessa kun kätilö leikkasi epparin ilman että puudute tai epiduraali oli tehonnut, niin kieltämättä kirpaisi melkoisesti. Mutta se taisikin olla se synnytyksen kivuliain vaihe.

 

Kivuliaimpana vaiheena koin (jos nyt ajatellaan vain synnytystä, eikä mitään näitä ylimääräisiä toimenpiteitä) avautumisen loppuvaiheen, jostain 8 sentistä 10 senttiin. Silloinkaan ei ollut kivun suhteen mitenkään epätoivoinen olo. Ponnistusvaihe taas ei ollut edes sillä toispuoleisesti tehonneella epiduraalilla kovinkaan kivulias.

[Prouva]

Jännä, kuinka eri tavalla eri ihmiset kivun kokevat. Ja ilmeisesti kipu tuntuu myös aivan eri vahvuisena eri yksilöillä.

 

Juu ja erilaista kipua eri synnytyksissä. Mulla esim. se jomotus ekassa synnytyksessä oli sellaista tylppää kipua. Teki mieli vaan olla hiljaa ja jupista itsekseen. Tosin ei se ollut hirveän voimakasta. Mun mittapuulla ei ollut siis kipua. Toi tuli siis vesien menon jälkeen.

 

Sen sijaan tokan synnytyksessä vesien menon jälkeen alkoi repivä kipu, jonka aikana teki mieli huutaa ja meuhkata. Ja repiä päät irti kätilöiltä.