miksi muiden onni on oma suru?

[Alya]

^

[sucré]

Tuntemukset ja ajatukset ovat kuin omiani, olen kokenut nuo kaikki reilun kolmen vuoden aikana. Ja koen yhä edelleen. Suurimpana apuna on ollut myöntää itselle ja muille että minulle lapsettomuus on aiheuttanut kriisin elämään. Lapsettomuuskriisiin kuuluu suru, katkeruus, viha, pettymys, epätoivo, kateellisuus, kipu, epävarmuus ja mikä tahansa negatiivinen tunne. Oivaltavaa olikin sanoa "Minulla on lapsettomuuskriisi, en olekaan hullu". Ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa, nuo tunteet vain kuuluvat kriisin käsittelyyn. Ei katkeruus ole mitään mitä haluaisi tuntea tai mistä olisi ylpeä, se vain tulee. On aivan normaalia tuntea näitä tunteita. Hiljalleen tunteita käsittelemällä ja asiasta puhumalla oloni on parantunut. Ja kaikkeen tottuu, kolmas vuosi lapsettomuutta ei tunnu lainkaan niin pahalta kuin toinen vuosi, kymmenes nega hoidosta ei tunnu niin pahalta kuin ensimmäinen. Mutta edelleen välillä on todella vaikea kuunnella muiden raskausjuttuja, rintaa viiltää ja päätä ahdistaa.

 

En tiedä onnistunko välittämään tunteen että lapsettomuudesta voi selvitä, vaikka kävisikin kriisin vaikean kautta. Simpukan sivuilta löytyy luettavaa aiheesta, suosittelen jakamaan vaikka niille huonosti ymmärtäville ystäville. Voimia kaikille!

[Alya]

sucrélta viisasta tekstiä jälleen!

 

Muoks. En mä kehdannutkaan pitää omaa tekstiäni tässä.

Edited December 1, 2010 by Alya

[Guest Ninja]

Ehdin lukea sen... Ymmärrän sua Alya, eikä ajatuksesi tee susta yhtään huonompaa ihmistä, tiedä se. Joskus mietin itsekin että mikä hiton tilastotappio sitä oikein on kun meitä ei tosiaankaan ole montaa joilla olisi tällainen historia kuin sinulla ja minulla...

[Tiitu84]

Nostelen hieman tätä ketjua...

 

 

Itse en haluaisi olla katkera ja yritän ajatella miten ei ole minulta pois, kun muut vaan tekee lapsia milloin haluaa, mutta epäreilua se on. Jotkut ajattelevat, että olemme yrittäneet, niin "vähän" aikaa, ettei minulla ole vielä mitään syytä katkeroitua, mutta en vain voi ajatuksilleni mitään. Muutama päivä sitten pari serkkuani hehkutti, kuinka he yhdessä suunnittelivat raskaaksi tulon, että lapsista tulee sitten saman ikäiset ja on leikkikaverit...lasketut ajat heillä 3 vk välein

 

Itse tulen surulliseksi siitä, että en välttämättä ikinä tule kokemaan raskaana oloa. En onnea siitä, että raskaustesti näyttää plussaa, en vauvan liikkeitä, en isoa mahaa, en synnytystä, en sitä miten lapsi nostetaan synnytyksen jälkeen rinnalle, en imetystä jne... Minulla se ei ole pelkästään itse vauva, josta olisin katkera kun en sitä saa, vaan kaikki siihen liittyvä mikä ehkä jää kokematta.

[divine]

Olen ajatellut tuota samaa menetystä kuin Tiitu84. Ja lisäksi... ei koskaan ensiaskelia, ei ensimmäistä koulupäivää, ei rippikoulua (tms), ei ensimmäistä poika-/tyttökaveria, ei koulusta valmistumisia, ei häitä, ei lapsen lapsia... ei ketään joka kävisi kylässä ja välittäisi sitten kun on vanha...

 

Oon miettinyt, että mitäs nyt kun elämän peruspilarit kaatuu. Tarkoitushan oli että se perhe on se tärkein? Työ vaan jotain millä rahoitetaan vapaa-aika? Tällä hetkellä työni on napin painamista. Mikäli tässä tosiaan lapsettomaksi jää, niin meinaan kyllä vaihtaa alaa joksikin omavaraiseksi taivaanrannan hippimaalariksi elukoineen ja paskaisine kumppareineni...

[rokkitukka]

Hämmästyttävää on myös se, että vaikka on hoitojen avulla saanut yhden lapsen, luulin, ettei toisen toivominen enää tee kipeää. Olin kovin väärässä. Toisen kohdalla tunnen ihan samat pistokset raskausuutisia kuullessa. Varsinkin kun kyseessä on ko. hlön toinen raskaus, esikoiset eivät niin kirpaise enää.

[Miimu]

Halusin kirjoittaa tänne teille, jotka painitte asian kanssa.

 

Minulla ei ole kokemusta lapsettomuudesta, mutta valitettavan läheltä, kun rakas pikkuveljeni käy tätä läpi.

Olemme hyvin läheiset veljeni kanssa ja menetimme vielä äitimmekin viisi vuotta sitten, joten joskus melkein tuuraan äitiäni, vaikka veljeni aikuinen onkin.

Meillä on tiistaina nt-ultra kolmannesta lapsesta, emme siis tiedä onko masussa eloa vai ei. Surulliseksi tämän tekee se, että veljelläni ja hänen vaimollaan piti olla samaan aikaan LA esikoisestaan, mutta se meni kesken. Oli toinen keskenmeno peräkkäin ja yritystäkin on jonkin verran takana.

Kun kuulin keskenmenosta särkyi osa minunkin sydämestäni.

Itkin pitkään puhelun jälkeen sillä heille tosiaan olisin vauvan suonut. Eikä minulla isosiskona ollut mitään vastausta veljeni kysymykseen, miksi heille tämä on näin hankalaa.

Nyt en ole halunut puhua meidän raskaudesta hänelle ollenkaan. Jossain vaiheessa on pakko, mutta tiedän, että vaikeeta tulee olemaan vaikka kuinka läheisiä olemme. Heille meidän mahdollinen vauva on jatkuva muistutus siitä, että heillä piti olla samaa.

 

Joten halusin vaan sanoa teille, että kyllä ihmisten oikeasti pitäisi ymmärtää se, ettei lapseton pari välttämättä jaksa aina olla onnensa kukkuloilla. En ainakaan itse odota veljeltäni pelkkää hehkutusta ja hyväksyn kyllä hänen tunteensa, mitä ne sitten ovatkin. Toivon teille kaikille onnea ja onnistumisia ja ainakin ne, jotka teistä välittävät kestävät totuuden, jos sanotte, että ei täysin aina pysty iloitsemaan.

 

 

 

[KuivaOmena]

Miksi muiden onni on oma suru?

 

Luulen että kyse on myös ulkopuolisuuden tunteesta, lapset antavat muille matkalipun sellaiseen maailmaan, minne minä en ehkä koskaan pääse

[Neferty]

Muiden onni on minun suruni siitä yksinkertaisesta syystä, että olen vain niin h**tin kateellinen.

Haluan itselleni sen, minkä joku toinen saa.

 

Kersana sitä tuli paha mieli, jos kaveri sai karkkipussin ja omat vanhempani eivät antaneet juuri silloin minulle karkkia.

Nyt kaveri saa lapsen ja minä en, ja paha mieli on potenssiin miljoona.

[Pikkuinen haaveissa]

Itse en koe olevani niinkään kateellinen (tosin minulla on jo yksi lapsi, joten tilanteeni ei ole ihan samanlainen kuin joillakin teistä). En vain halua nähdä kavereideni vauvoja ja saada muistutusta, että tällaista vauvaonneahan sinäkin haluaisit, mutta etpäs saakaan ihan helpolla. Helpompi siis elää ilman muistutusta siitä mitä kaipaa ja mikä puuttuu. Tästä syystä en lue täältäkään kuin lapsettomuus palstaa ja valikoiden kuumepalstaa. Vauvaperheissä elämä usein pyörii sen vauvan ympärillä, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää, mutta näin vauvaa pitkään odottaneena toivoisi, että niitä kavereita voisi tavata ja asioista jutella ilman selkeää jakoa niihin kenellä on se vauva ja kenellä ei ole. Nämä ovat varmaan omia päähänpinttymiäni, mutta itsehän sitä ihminen saa seuransa valita. Palaisin kyllä samantien näiden ystävien seuraan, jos saisin tietää olevani raskaana, nyt en vain jaksa, eikä minun kai tarvitsekaan?

Edited October 11, 2011 by Pikkuinen haaveissa

[Caddycat]

Miimu, itselläni on kolme vanhempaa sisarusta ja kaikilla heillä on lapsia. Yksi siskoistani tuli raskaaksi suunnittelematta sitä sen suuremmin, kun meillä oli yritystä takana vasta 6kk. Hän ei meinannut uskaltaa kerto siitä minulle, mutta tietenkin olin erittäin onnellinen asiasta. Ennen hänen laskettua aikaa saimme mieheni kanssa tietää, mikä meillä on vikana ja saimme lähetteen julkiselle puolelle hoitoihin. Ennen kuin meillä alkoi hoidot, sisareni synnytti. Olin erittäin onnellinen, koska pääsin synnytyssaliin toiseksi tukihenkilöksi ja näin omin silmin, kun kummityttömme tuli tähän maailmaan.

Olen ja tulen olemaan aina onnellinen varsinkin sisarieni ja lähimpien ystävieni lapsista. Jos itse en koskaan saa biologista tai adoptiolasta, niin sitä suuremmalla syllä haluan pitää välini juuri näihin lapsiin läheisinä. Olenhan saanut seurata heidän kehitystään vauvasta taaperoksi jne. Eihän he omaa lasta korvaa, mutta he ovat minulle erittäin rakkaita lapsia.

[KuivaOmena]

^Mulla on aivan erilainen suhtautuminen sisarusten lapsiin kuin muihin!!! Kavereideni ja tuttujen vauvauutisia en oikein kestä, mitä lähemmäs osuu, sen pahemmalle tuntuu Mutta kun pikkuveljeni kertoi että heille oli tullut keskenmeno, olin aivan hajalla. Toivon heille uutta vauvaa yhtä paljon kuin meille omaa. Varmaan vaikuttaa, että tiedän ettei se ole heillekkään helppoa, mutta luulen että sisarusten lapset ovat monelle muutenkin eri asia. "Omaa lihaa ja verta". Lisäksi toivon että vanhempani saavat kokea isovanhempina olon (mieluiten nyt kun ovat alle 60-vuotiaita), mutta sitä varten pitäisi jonkun meistä onnistua. (siskolla ei ole vielä edes miestä, joten hän luultavasti on se musta hevonen joka yllättää kaikki )

[pampam]

Poistin viimeisimmät viestit, koska ne aiheuttivat pahaa mieltä monille.

[_Lara_]

Varsinkin kun kyseessä on ko. hlön toinen raskaus, esikoiset eivät niin kirpaise enää.

 

Nimenomaan. Kaipa sitä peilaa sitä omaa tilannetta, että missä itse haluaisi olla.

[Guest Laranne]

Heippa!

 

Anteeksi edellinen töherrys..testasin, että toimiiko viestinkirjoitus ylipäätään, koska jostain syystä en pysty vastaamaan kirjautuneena.

 

Elikkäs haluan kantaa myös korteni tähän kekoon. Olemme jättäneet ehkäisyn (e-pillerit) pois elokuussa 2010, josta mainitsin gynekologilleni tuolloin. Käytin pillereitä 11 vuotta ja ennen pillereitä kuukautiseni olivat todella epäsäännölliset. Gynekologi kehotti katsomaan miten kierrot tasaantuu ja pyysi tulemaan uudemman kerran, mikäli mitään ei ala tapahtua. Niinpä vuosi vierähti, kierrot olivat pääasiallisesti 40-50 päivää ja kävin gynellä normitarkastuksessa sekä mainitsin samalla, että jotain tarvis varmaan tehdä, koska mitää ei ole tapahtunut. Hän ultrasi munasarjat ja totesi PCO-tyyppistä helminauhamuodostumaa, joten sain Clomifenit ja Terolutit. Nyt olen napsinut niitä parin kierron verran ja kierrot on tasaantuneet Teroilla. Clomien takia kävin seurantaultrassa viimeviikolla ja gynekologinkin ihmetykseksi clomit olivat tehonneet yllättävänkin hyvin. Molemmilla puolilla näkyi yksi tai kaksi follikkelia, joten lääkitys pidettiin samana ja toivottiin parasta onnistumisen suhteen. Ovulaation laskeskeltiin olevan tämän viikon ma-ke tienoilla ja tikutinkin plussan tiistaina. Ensimmäinen kerta kun tikut ylipäätään näytti mitään. Nyt sitten toivotaan, että "lakanoiden tuuletus" olisi tuottanut tulosta...Noo, ei saisi toivoa liikoja, pettymys on aina suurempi...

 

Mutta sitten itse aiheeseen eli siihen, miten pahalta tuntuu, kun joka puolelta kuulee uutisia vahinkoraskauksista ym. Ennemmin se ei ole niinkään sattunut, mutta oman yrittämisen jatkuttua, pahimmalta tuntui, kun nuorin isoveljeni ilmoitti kesällä, että heille tulee perheenlisäystä. Olin ihan ällikällä lyöty ja shokissa ja vieläpä auton ratissa. Onneksi hän kertoi sen puhelimessa, eikä nähnyt ilmettäni, mutta kuuli varmasti äänestäni jotain... Kotiin päästyäni purskahdin itkuun ja ihmettelin miksi ihmiset, jotka ei ole pätkääkään äiti-tyyppisiä, saa lapsia. Nyttemmin olen kyllä tottunut ajatukseen ja osaan olla onnellinen veljeni onnesta ja tietenkin myös tulevasta kummilapsestamme.

 

Viime viikolla kaverini kertoi odottavansa toista lasta. Se ei tuntunut niin pahalta minusta, mutta mieheeni se uutinen otti. Hän jaksoi paahtaa siitä, kuinka ihmiset, joilla ei ole infra kunnossa, saavat lapsia joka vuosi, kun taas ihmiset (me), joilla olisi tarjota hyvä ja rakastava koti sekä muut edellytykset lapsen elättämiseen, eivät saa lapsia. Samaisen kaverini ensimmäinenkin lapsi oli vahinko puolen vuoden seurustelun jälkeen ja tämän tulevan lapsen kanssa heillä tulee ikäeroa vajaat 1,5 vuotta.

 

Mutta eipä se auta itku markkinoilla, näiden kanssa täytyy oppia elämään. Kipeää se tekee, mutta ehkä se sitten vahvistaa ihmismieltä jollain kieroutuneella tavalla...

[Saaqa]

Olen huomannut kokevani kateutta muiden raskauksille ja tuoreille vauvoille ja äideille. Mutta osaan silti vielä toistaiseksi ainakin iloita asiasta!

[Leighton]

Minulla menee vähän kausittain tämä lapsettomuuden sureminen. Välillä on ihan ok fiilikset muiden raskauksista ja lapsista, eikä ne aiheuta muuta kuin haikeaa oloa. Joskus taas tuntuu, että jokainen nainen joka tulee kadulla vastaan on raskaana, ja sitä ei meinaa kestää yhtään. Kauhea kateus vaan iskee ja ahdistus siitä, kun itsellä ei vielä ole sellaista onnea. Ja sitten lisäksi ärsyttää se oma ärsyyntyminen.

 

Tuttujen, kavereiden ja sukulaisten raskaudet aiheuttavat tosi ristiriitaisia tunteita. Olen huomannut, että jos tiedän yrityksestä niin on myös helpompi suhtautua myös raskauteen. Ja vahinkoraskaudet ottavat kaikista kovimmille.

[Emilia88]

Nua vahinkoraskaudet ovat minullekin ehdottomasti se kovin isku. Ja kassalla työskennellessä niitä näkee ja kuulee aivan liikaa
Viimeisin oli viimeviikolla kun juuri 18v täyttänyt ekan baarireissunsa jälkeen oli tullut raskaaksi kaverinsa poikaystävälle, voi sitä vihan ja epäreiluuden tunteen määrää. Oli hieman hankala olla omissa nahoissa siinä sitten loppupäivä ja siinä vaiheessa sit kun kotio lähdin ajamaan niin itkuhan siinä tuli, että miksi ihmeessä tuollaisesta tilanteesta joku sitten tulee raskaaksi ja itse ei edes yrittämällä...

Tuttavapiiri on tällähetkellä (onneksi?!) sellainen etten ainakaan usko lapsia olevan tulossa lähiaikoina, mutta uskompa että sellaisen uutisen jälkeen en kovin herkällä pystyisi yhteydessä ks. ihmiseen olemaan. Nyt ei oma mieli kestäisi yhtään hehkutusta raskauden ihanuudesta, tai edes kamaluudesta

[Puna-apila]

Halaukset Emilia88! Todella kamalaa kuunnella noista vahingoista tässä tilanteessa!

 

Sain kuulla, että kauempana asuva kaverini on saanut vauvan kesällä, en tiennyt edes olevan raskaana vaikka olenkin aavistellut, että näin saattaa olla.

Olen puhunut hänen kanssaan toistuvista keskenmenoistani aiemmin, ja mietinkin, että jos hän itse on raskaana, ei välttämättä halua olla yhteyksissä jos ei tiedä, miten suhtautua sitten minuun...Ja näinhän asia olikin, en ole kuullut hänestä aikoihin (yli 1/2 v mitään). Emme siis aiemminkaan ole kamalan aktiivisesti yhteyksissä olleet.

 

Ärsyttää ja itkettää vaikka olenkin toki onnellinen hänen puolestaan. Oma ongelma vain tässä korostuu ja toki tulee vähän kateutta ja etenkin vitutusta siitä, että miksei meitä sitten voi onnistaa. Meni vähän kyllä kieltämättä päivä tässä sekaisin. En usko, että välttämättä pystyn menemään hänen vauvaansa katsomaan ainakaan tässä lähikuukausina, tavallaan olisi kiva mutta alkaisin kuitenkin itkeä ja en edes tunne hänen miestään oikein, olisi tosi ikävää siinä nyyhkiä kun toisten vauvaa menee katsomaan...

 

Kyllä tämä lapsettomuus vaan vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin aikatavalla! Pelottaa aina, jos joku kysyy jotain vauvajuttuja tms, eikä sitten tee mieli moniin sen vuoksi edes pitää yhteyttä. Kamalaa mutta näin on.

[mmay]

Tämän vuoden yrittämisen aikana on moni ystävä ja tuttava ilmoitellut raskaudestaan. Mitä pidemmälle aikaa kuluu, niin sitä pahemmalle nuo ilmoitukset tuntuu. Tottakai olen onnellinen muiden puolesta, mutta kyllä sitä itku joka kerta tirahtaa. Tuntuu, että muut saavat lapsia lähes sormia napsauttamalla heti ensimmäisesti yrityksestä, vaikkei se nyt tietenkään aina niin mene. En ikimaailmassa osannut kuvitella, että meidän raskautuminen ottaisi näinkin koville ja tuntuu kestävän ja kestävän..

[Onda]

Itsellä on myös hyvin ristiriitaiset tunteet, jotka vaihtelevat aivan päivittäin.

 

Jaksan yhä katsoa ihaillen pieniä lapsia, enkä koe olevani katkera siitä, että näen muiden olevan raskaana tai että heillä on lapsia. Kun näen mainoksia lastenvaatteista yms. (joita fabo ainakin tuntuu olevan mulla pullollaan) en parahda itkuun vaan jaksan miettiä ja haaveilla "joskus meilläkin".

 

Täällä pahimpia hetkiä ovat ne, kun facebookista lukee, että joku on raskaana - ja varsinkin, kun ne on naamioitu huolettomiksi "Onnenpotkuja" tai muihin toteamuksiin, joista täytyy vain osata lukea rivien välistä raskautumisuutiset. Silloin ei mahda mitään sille, että tulee katkera olo, että miksi emme me. Varsinkin kun on joitakin sellaisia tapauksia, joissa tilanteet tuntuvat olevan vahinkoja (en sano, että ne ovat vahinkoja, ne vain kuulostavat siltä) tai jos mielestäni meillä olisi paremmat lähtökohdat lapselle kuin näillä, jotka ovat lapsen saamassa (ja tässäkän en sano, että niin olisi, mutta katkera pieni akka sisälläni niin sanoo).

 

Olen sinänsä "onnekas" että minulla on kaveri, jonka kanssa pystymme puhumaan näistä täysin avoimesti, ilman että kumpikaan tuomitsee toista. Sinänsä harmi, että hän on samassa ja jopa vähän ikävämmässä tilanteessa kuin minä, mutta pystymme olemaan toisillemme tukena näinä harmaina hetkinä.

[Kukkis85]

Kyllä täälläkin suru meinaa vallata mielen. Meillä takana yritystä jo yli vuosi ja joka kuukausi sitä on yrittänyt aina uskotella itselleen tärpistä. Kaksi alkanutta raskautta, joista kohdunulkoinen jätti varmaan ikuiset arvet mieliin, sen verran se oli fyysisesti ja henkisesti raskas kokemus. Lähipiirissä ja ystävilläni alkaa olla pikkuisia jo ihan liikaa. Lisäksi hyvin läheltä on ainakin kaksi hups tapausta, toinen piti lapsen, toinen ei. En voi mitään, mutta katkeruus kyllä meinaa välillä iskeä... Miksi ei meille?

[kerttunen]

Nuo vahinkoraskaudet on aina yhtä mieltäylentävää kuultavaa. Omaan pääkoppaan ei mahdu, että miten lasten saaminen voikin olla noin epäreilua ja täysin arpapeliä? Miksi toiset sutaisee kännissä ja pamahtavat paksuksi ihmetellen että mitäs nyt, kun toiset kahlaavat läpi kaikenmaailman hoidot, hormonilääkitykset, epäonnistumiset, pettymykset ja tunnevuoristoradat läpi ilman tulosta ja oman vauvan onnea?

[Niini]

Meillä on vasta 7 kuukautta yritystä takana, mutta tässä loppuviikosta kun kuulin pikkusiskoni olevan raskaana, iski aikamoinen tunteiden vuoristorata. Totta kai oon tosi onnellinen heidän puolesta, mutta kun raskaus oli puolvahinko. Miehen kanssa ollaan nyt sit viikonloppuna puhuttu paljon siitä, että miten epäreilua tä lasten saaminen oikein on. Pelkään nyt jo ylikaiken, jos joku tuttu tulee nyt kyselemään multa, että koskas teille tulee perheenlisäystä.