Mimosa•

miksi muiden onni on oma suru?

123 posts in this topic

pakko hieman avautua kun tuntuu että ihmiset ympärillä eivät oikein ymmärrä lapsettomuuden tuskaa.. Viime sunnuntaina sain tietää kahden ystäväni tulleen ns.vahinko raskaaksi. Järkyttävä tuska kun itse on yrittänyt jo 4.5vuotta tuloksetta! On äärimmäisen vaikeaa olla onnellinen ystävien puolesta jotka saavat lapsia vaikka eivät niitä edes ole haluneetkaan.. Ikävää on kun joutuu katsomaan vierestä kuinka toisen maha kasvaa ja itse koittaa vaikeroida oman lapsettomuuden kanssa.. Olenko aivan itsekäs hölmö,vai onko muilla samanlaisia tunteita?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Et todellakaan ole itsekäs etkä hölmö. Nuo on ihan tavallisia ja normaaleja tahattomasta lapsettomuudesta kärsivän ihmisen ajatuksia. Huomaat kyllä, kun saat sen verran viestejä täyteen että pääset tuonne vain jäsenille tarkoitetulle alueelle... ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Samoja ajatuksia minullakin kuin mimosa84:lla... Töissä papahtelee paksuksi ihmiset kuin sienet sateella :angry: Katsella heidän ultrakuvia uudesta asukista... Ja kuunnella kuinka heillä on aamupahoinvoinita... Ajattelen aina että paistaa se päivä risu kasaankin... ehkä....

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuttuja ajatuksia menneisyydestä. Et ole hölmö todellakaan ja nuo ajatukset on vaan käytävä läpi...ei ne ainakaan siitä kieltämällä häviä. Itselleen täytyy antaa lupa olla myös vihainen. Tää on tosi vaikea asia nimenomaan niiden ystävyyssuhteiden kannalta. Totta on, että heidän "ylläriraskauksillaan" ei ole mitään tekemistä sinun lapsettomuutesi kanssa, eikä heidän tarvitse pyytää anteeksi omaa hyvää tuuriaan asian suhteen...mutta pirun epäreiluahan se on. Ehkä aika näyttää sen, miten käy tietyille ihmissuhteille ja miten lapsettomuus niihin vaikuttaa...keskellä pahinta kriisiä sitä ei voi ennustaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon kerran istunut autossa Helsinging keskustassa hysteerisesti itkien 45minuuttia kun yks ihminen kerto mulle että on raskaana...

Samoihin aikoihin meidän naapuri oli raskaan ja mä välttelin aika lahjakkaasti naapuria (jonka kanssa mä olin todella paljon tekemisissä aikaisemmin) toukokuusta marrskuun loppuun asti... eli kunnes vauva syntyi... Nyt tämä pieni ihminen on yli 2vuotta ja kutsuu mua hänen omaksi graintadiksi...

 

Musta on tärkeätä että lapsettomuuden surut käydään läpi, eikä tämä ketään lohduta, mutta se kyllä helpottuu ajan myötä... Mulle se pahin aika oli siinä kun oltiin yritetty lasta 3-4vuotta, se oli tosi paha paikka kun yllättäen kaikki kaverit ja tutut alkoivat lisääntymään... Eikä se edelleenkään aina ole helppoa, tuskin se koskaan tulee olemaan täysin yhdentekevää, mutta enään se ei ole niin paha asia että sitä ei kestä nähdä niitä ihmisiä... Tai puhua raskaudesta...

 

Kun mun kaveri odotti mun kummityttöä, mä pyysin siltä että jos me voitaisiin sopia että jos mulla on todella huono päivä niin voin pyytää suoraan että ei puhuta raskaudesta just nyt... Se toimi tosi hyvin, jo tieto siitä että toinen ymmärtää että sitä ei aina jaksa puhua ja että toinen ei suutu siitä kun pyytää että puhutaan jostain muusta, aiheutti mulle sen että mä en koskaan pyytänyt sitä... Se ei vaan tuntunut niin pahalta koska oli se oikeus sanoa että puhutaan jostain muusta...

Tosin oli päiviä kun mä en soittanut kaverille vaikka mun piti, mutta mä en olisi vaan jaksanut... Eikä mun kaveri koskaan ollut siitä vihainen...

Okej, pitkä selitys, mutta ajatuksena ehkä se, jos kyseessä on läheinen ystävä jota et halua vältellä seuraavaa 9kuukautta, puhu asiasta, selitä tunteet ja toivo että toinen ymmärtää... Jos ei ymmärrä, niin sitten tuskin on ystävyyden arvoinen...

Share this post


Link to post
Share on other sites

kiitoksia paljon lohduttavista sanoista! Välillä tosiaan on hieman orpo olo kun tuntuu että oma ukkokaan ei ymmärrä mua.. Mutta tosiaan voisinkin ehdottaa tuota ystävilleni että voisin suoraan sanoa että nyt on paha päivä ja puhutaan jostain muusta.. Eipä se tätä oloa paranna mutta ehkä helpottaa hieman.. Siihen kyllä uskon että kun/jos se kaunis päivä koittaa että meilläkin tärppää niin uskon olevani tuhat kertaa onnellisempi kuin siinä tilanteessa jos en olisi tätä kaikkea toivomisen tuskaa käynyt läpi..

Share this post


Link to post
Share on other sites

^

Kyllä se siitä, ja tänne voi aina tulla "itkemään" jos tuntuu oikein pahalta...

 

(ei munkaan mies ymmärtänyt koskaan miten pahalta musta tuntui, yritti kyllä lohduttaa, mutta ei se koskaan täysin ymmärtänyt)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä vähän luulen että miehillä se lapsettomuuden tuska liittyy enemmän siihen, että se on isku omalle miehisyydelle, ja tuntuu henkilökohtaiselta epäonnistumiselta tehtävässä. Ja siis tokihan mies voi ihan yhtälailla kaivata lasta syliinsä, mutta silti epäilen että myös eräänlainen evoluutioon pohjautuva suorittamisen tarve vaikuttaa ainakin siihen, kuinka halukas mies on puhumaan lapsettomuuden herättämistä tunteista. Naisilla taas kipu voi olla melkein fyysistä, kun mieli tietää mitä ruumiin pitäisi pystyä, ruumis reagoi mielen haluun, mutta ei siinä onnistu. Raskaus on kuitenkin fyysisesti naisen suoritus, ja on päiviä jolloin katselen peilistä mahaani ja tunnen mitä syvintä vihaa sitä kohtaan. En siksi että se on mielestäni löysä ja liian iso, vaan siksi että se on väärällä tavalla tyhjä, ja pettänyt minut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon oikeastaan nyt vasta tätä asiaa enemmän pohtinut, kun mun mieli on maassa pahemmin kuin aikaisemmin. Meillä on nyt mennyt 2.5 vuotta ja jokaisen tuttu tuntuu olevan raskaana tai juuri saanut lapsen. Ja syksyn km:n jälkeen kaipaus on ollut todella paljon suurempi. Ehdin olla tietoisesti raskaana kuukauden (km viikolla 11) ennen keskenmenoa, joten siinä ehti tulla paljon haaveita ja niiden menettäminen on raskasta ja pelko, että niitä ei enää koskaan saa. Luulen kuitenkin, että kun kaikki kaverit alkaa olemaan pyöreesti 30 vuotiaita ja kaikilla lapsia tai raskaana, niin oma lapsettomuus tulee konkreettisemmin esiin ja siitä tää suurempi surukin. Eli jotenkin se toisen onni tekee mun omasta surustani pahemman, kun näkee konkreettisesti mistä jää paitsi.

 

Miesten surusta. Meillä kanssa mies ottaa asian "helpommin" eikä sure sitä niin kuin minä. Mutta kyllä se miehenkin suru meillä välillä pilkahtaa esiin. Tiedän miehen puhuneen asiasta kaverilleen ja siskolleen. Mies on siis puhunut mulle siitä, että on näiden kanssa asiasta jutellut. Ja joskus jää haaveilemaan kuinka kivaa olisi, jos tuossa lattialla mönkisikin joku pieni. Hassua sinänsä, että meillä miehellä tulee nämä esiin silloin kun mä olen vahvempi ja en oikeastaan ole asiaa hetkeen ajatellut. Mulle on tullut mieleen, että haluaako jollain tavalla suojata mua eikä halua kaataa omaa suruaan mun niskaan silloin, kun oon muutenkin surullinen. Ikään kuin vahvempi tukee aina heikompaa. Tosin mua välillä ottaa päähän, kun asia on tullut just silloin esiin, kun mä oon ollut onnellinen. Tätä tosin en oo miehelle sanonut, koska onhan sillä oikeus olla surullinen silloin kun on ja mä haluan asiasta silloin sen kanssa jutella ja tukea miestä.

 

Kauhea sepustus. Tajusikohan kukaan mitään. No toimi ainakin terapeuttisena purkautumisena mulle itelleni ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Miesten surusta. Meillä kanssa mies ottaa asian "helpommin" eikä sure sitä niin kuin minä. Mutta kyllä se miehenkin suru meillä välillä pilkahtaa esiin. Tiedän miehen puhuneen asiasta kaverilleen ja siskolleen. Mies on siis puhunut mulle siitä, että on näiden kanssa asiasta jutellut. Ja joskus jää haaveilemaan kuinka kivaa olisi, jos tuossa lattialla mönkisikin joku pieni. Hassua sinänsä, että meillä miehellä tulee nämä esiin silloin kun mä olen vahvempi ja en oikeastaan ole asiaa hetkeen ajatellut. Mulle on tullut mieleen, että haluaako jollain tavalla suojata mua eikä halua kaataa omaa suruaan mun niskaan silloin, kun oon muutenkin surullinen. Ikään kuin vahvempi tukee aina heikompaa. Tosin mua välillä ottaa päähän, kun asia on tullut just silloin esiin, kun mä oon ollut onnellinen. Tätä tosin en oo miehelle sanonut, koska onhan sillä oikeus olla surullinen silloin kun on ja mä haluan asiasta silloin sen kanssa jutella ja tukea miestä.

 

Meilläkin on näin, että vuorotellen asia ja tulevat lapsettomuushoidot ahdistaa, miehelläkin siis välillä. Nyt, kun itse olen ajatellut positiivisemmin, mies vaikuttaa surevalta ja jotenkin kaipaavalta. Uskon siis, että jotenkin alitajuisesti yrittää olla vahva silloin kun toista ahdistaa tai pelottaa. 

 

Voi tosin johtua siitäkin, että miehelle tuli vauvakuume myöhemmin kuin minulla, joten sitten kun näytti/näyttää siltä, että yrityksestä tulee normia pidempi, niin itse olin jo ehtinyt surra ja ahdistua, kun mies vielä positiivisesti haaveili. Eli ikään kuin mun kokema vaihe on nyt hänellä, sitä en tosin tiedä, onko se mun vika vai olisiko se vaihe tullut joka tapauksessa joskus, vaikka itse olisinkin ollut positiivisuuden perikuva - mitä en siis todellakaan ole ollut :mellow: ).

 

 

Varsinaisesta aiheesta; yritän itselleni sanoa, että kielteiset tunteet ovat normaaleja, etten niistäkin itseäni hirveästi soimaisi tyyliin paha, paha minä, kun en osaa iloita toisten onnesta. Vaikka sen ymmärtää, ettei raskauksia ole jokin tietty määrä tietyssä piirissä eikä ne ole minulta pois, niin silti välillä kiukuttaa. Mutta ikävämpi olo tulee, jos uskottelee olevansa huono ihminen, kun ei osaa iloita. Suosittelisin siis olemaan armollinen itselle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Surun tunteet, kuten myös viha, katkeruus ja suoranainen raivokin ovat varsin normaaleja tunteita lapsettomalla kuulleessaan muiden raskausuutisia. Itse itkin useaan kertaan mahouttani, kun muut "hups vaan tekivät kaksi lasta siinä ajassa, kun me vasta sitten saatiin eka alulle". Kannattaa antaa kaikkien tunteiden tulla, mutta jos tuntuu, etät tunteistaan ei selviä ja ne jäävät liiaksi "päälle", niin kannattaa harkita vaikkapa lapsettomien yhdistyksen vertaisryhmiä tai lapsettomuusklinikan terapeuttia.

 

Musta on hassua, että saman oloisia tunteita voi tulla toisellakin kierroksella. Paradoksaalista olla (sekundäärisesti) lapseton.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Surun tunteet, kuten myös viha, katkeruus ja suoranainen raivokin ovat varsin normaaleja tunteita lapsettomalla kuulleessaan muiden raskausuutisia. Itse itkin useaan kertaan mahouttani, kun muut "hups vaan tekivät kaksi lasta siinä ajassa, kun me vasta sitten saatiin eka alulle". Kannattaa antaa kaikkien tunteiden tulla, mutta jos tuntuu, etät tunteistaan ei selviä ja ne jäävät liiaksi "päälle", niin kannattaa harkita vaikkapa lapsettomien yhdistyksen vertaisryhmiä tai lapsettomuusklinikan terapeuttia.

 

Musta on hassua, että saman oloisia tunteita voi tulla toisellakin kierroksella. Paradoksaalista olla (sekundäärisesti) lapseton.

 

Joka sana suoraan omasta päästäni. Mä myönnän olevani joskus todella surullinen, katkera ja vihainen siitä, että minä joka olin valmis äidiksi vuosia vuosia sitten, "väännän" ensimmäistä lasta 3,5 vuotta ja toinenkaan ei tunnu tulevan yhtään sen helpommalla. Sitä surun tunnetta ei kertakaikkiaan voi kukaan sellainen käsittää joka ei tätä ole kokenut!!!! Sen todistavat ne kommentit mitä jotkut suustaan laukovat...

 

Jaksamista ihan jokaiselle tämän asian kanssa kamppaileville!!

 

edit. etenkin salamanterille extra-iso hali!!! Ihan uskomattoman vaikeita olette kokeneet. :(

Edited by Ninja

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei varsinaista lapsettomuusdiagnoosia ole (vielä), mutta tämän 1,5 vuoden aikana, jolloin lapsi on ollut tervetullut, on monenlaisia tunteita tullut vastaan. Paha hetki oli esimerkiksi muutama viikko sitten, kun kuulin ex-työkaverini raskaudesta, joka oli saanut alkunsa ilmeisesti hyvin nopeasti ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Samaan aikaan myös mieheni veljen perheeseen syntyi toinen lapsi. Kauhea sanoa tämä, mutta silloin tuntui siltä, etten halua kuulla sanaakaan tästä uudesta vauvasta tai työkaverin raskaudesta. Kyllä tässä on monet itkut itketty. Suru siitä, että miksi muille mutta ei meille on joskus niin pohjaton.

 

Uutena tunteena mulle on tullut tänä keväänä jonkinlainen jatkuva alakuloisuus. On päiviä, jolloin mikään ei tunnu miltään. Ne muiden onnen hetket, kun vauva ilmoittaa tulostaan tai syntyy vain lisäävät sitä omaa ahdistusta ja pahaa oloa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuttuja tunteita ovat myös minulle. Tällä hetkellä pelkään jo ennakkoon sellaista tilannetta, että joku läheinen ilmoittaa raskaudestaan, kun en tiedä miten osaan hallita pettymyksen tunteitani. En missään nimessä haluaisi joutua tilanteeseen, missä toisen ilouutinen "laimentuisi" sillä, että joutuisin selittelemään omia kenties outoja reaktioitani. Vähän kaukaistempien sukulaisten tai työkavereiden raskausuutiset olen tähän asti kestänyt suht.kunnialla, alkushokkia lukuunottamatta. Mutta jos joku todella läheinen ihminen on raskaana, asian joutuu kohtaamaan jatkuvasti, ja siinä joutuu koetukselle. Mutta toisaalta niin kuin aikaisemmat kirjoittajat ovat sanoneet, läheiselle ihmiselle voi taas selittää oman tilanteen, ja se helpottaa asiaa.

 

Onko joku teistä käynyt lapsettomuuteen erikoistuneella parisuhdeterapeutilla tms ja onko asian työstäminen sillä tavoin auttanut?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ juu itse myös pelkään "iloisia" uutisia lähipiiristä ihan hysteerisenä... kauheinta olisi jos joku ilmoittaisi olevansa raskaana ilman että tietäisin yrityksestä. Jotenkin jos tietää yrityksestä niin voi jo etukäteen varautua tilanteeseen, mutta jos se tulee ihan puun takaa niin varmaan en pystyisi edes teeskentelemään iloista...

 

Olen itse myös miettinyt pitäisikö asiaa työstä ihan ammattilaisen avulla, mutta tähän mennessä olen selvinnyt ystävien ja maailman ihanimman vyöhyketerapeutin (joka menisi melkein terapeutista jos vertaa siihen miten paljon jutellaan ja miten paljon se auttaa) avulla. Jos terapeutteja kasvaisi puissa ja ei maksaisi maltaita niin varmasti olisin jo psykologia asian kanssa lähestynyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Onko joku teistä käynyt lapsettomuuteen erikoistuneella parisuhdeterapeutilla tms ja onko asian työstäminen sillä tavoin auttanut?

Me kävimme. Se auttoi käsittelemään lapsettomuusprosessia ja avasi tunteita. Lisäksi mun tilannetta seurattiin kuukauden päästä uudelleen, kun olin masennusriskissä. Suosittelen kyllä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Ninja!

 

Olen myös teidän tarinaanne seuraillut ja toivottavasti se kakkonen tulee vielä. Mun mielestä on ihan normaalia alkaa pelätä lapsettomuutta myös toisen lapsen kohdalla, jos sitä on ollut ekan kohdalla. Ei ne vanhat tunteet ole muistista pois lähteneet, varmasti aktivoituvat todella helposti uuden yrityksen myötä. Prosessi, suru ja pelko on varmasti toisenlaisia kuin ensimmäisen kohdalla, mutta yhtä lailla oikeita ja aiheellisia tuntemuksia.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Tuttuja tunteita ovat myös minulle. Tällä hetkellä pelkään jo ennakkoon sellaista tilannetta, että joku läheinen ilmoittaa raskaudestaan, kun en tiedä miten osaan hallita pettymyksen tunteitani. En missään nimessä haluaisi joutua tilanteeseen, missä toisen ilouutinen "laimentuisi" sillä, että joutuisin selittelemään omia kenties outoja reaktioitani. Vähän kaukaistempien sukulaisten tai työkavereiden raskausuutiset olen tähän asti kestänyt suht.kunnialla, alkushokkia lukuunottamatta. Mutta jos joku todella läheinen ihminen on raskaana, asian joutuu kohtaamaan jatkuvasti, ja siinä joutuu koetukselle. Mutta toisaalta niin kuin aikaisemmat kirjoittajat ovat sanoneet, läheiselle ihmiselle voi taas selittää oman tilanteen, ja se helpottaa asiaa.

 

Mulla on hyvä lapsuudenystävä nyt raskaana ja hän on oikeastaan ainoa, joka tietää meijän tilanteen. Hän kertoi mulle raskaudestaan puhelimitse päivää ennenkuin oltiin kasvotusten tapaamassa. Tapaaminen oli sellainen, jossa oli hänen vanhempansakin läsnä ja he tiesivät jo raskaudesta. Ystäväni halusi siksi kertoa etukäteen puhelimitse etten kuule asiaa vahingossa jonkun toisen suusta. Mä olin tosi iloinen, että sain kuulla uutisen puhelimessa, koska siellä mun on helpompi reagoida ja kuulostaa iloiselta. (Ja siis oikeastihan olen iloinen, mutta samalla kateellinen ja katkera, vaikka tiedän, ettei toisen onni ole minulta pois.) Lisäksi sain yön aikaa sulatella asiaa ennenkuin tavattiin. Kasvotusten asia tulee jotenkin tosi yllätyksellisesti, kuten vähän aikaa sitten kävi, kun miehen sukulainen ilmoitti kahvipöydässä tulevasta perheenlisäyksestä (joka ilmeisesti heidän tapauksessaan on vahinko, kun lapsiluvun piti olla jo täynnä). Mä en siinä tilanteessa pystynyt sanomaan mitään, mutta onneksi paikalla oli muita, jotka hoitivat onnittelupuolen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

mekh, sun tarinas on kuin suoraan mun elämästä.. Hyvä lapsuuden ystävä kertoi puhelimitse mulle olevansa vahinko raskaana,ja samana päivänä sukulainen,jonka lapsiluku piti olla täynnä jo,ilmoitti kahvipöydässä saavansa iltatähden.. Onneksi sukulaisen raskaus ei tuntunut niin pahalle kuin ystäväni.. Ja onneksi ystäväni kertoi puhelimessa sillä puhelun jälkeen repesin itkuun.. Kasvotusten en olisi pystynyt varmaan kuin olemaan shokissa..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nuo uutiset on vaikeita, varsinkin vahinkoraskaudet kolahtaa muhun, vaikka olisi ihan ventovieras. Miten aikuiset ihmiset voikaan tulla vahingossa raskaaksi ja miksei meille satu sellaista onnea? Onneksi täällä saa avautua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää on ihan kamalaa tää kateus. Se nosti taas päänsä. Viime viikolla sain ti ja ke haaleat plussat raskaustestiin ja su alkoi vuoto. Ei kauan kestänyt tämä toinenkaan raskaus. Nyt on sitten ihan kauheaa, kun kaverit hehkuttaa lapsiaan. Etenkin facebookin miljoonat kuvat vauvoista ja niiden ihastelu kaikkien toimesta tekee niin pahaa. Mä en vaan jaksaisi olla enää onnellinen muiden puolesta, kun olisi kiva saada joskus olla itsekin onnellinen.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Minä vähän luulen että miehillä se lapsettomuuden tuska liittyy enemmän siihen, että se on isku omalle miehisyydelle, ja tuntuu henkilökohtaiselta epäonnistumiselta tehtävässä. Ja siis tokihan mies voi ihan yhtälailla kaivata lasta syliinsä, mutta silti epäilen että myös eräänlainen evoluutioon pohjautuva suorittamisen tarve vaikuttaa ainakin siihen, kuinka halukas mies on puhumaan lapsettomuuden herättämistä tunteista. Naisilla taas kipu voi olla melkein fyysistä, kun mieli tietää mitä ruumiin pitäisi pystyä, ruumis reagoi mielen haluun, mutta ei siinä onnistu. Raskaus on kuitenkin fyysisesti naisen suoritus, ja on päiviä jolloin katselen peilistä mahaani ja tunnen mitä syvintä vihaa sitä kohtaan. En siksi että se on mielestäni löysä ja liian iso, vaan siksi että se on väärällä tavalla tyhjä, ja pettänyt minut.

 

Tässä pari runoa, jotka kertovat miehen tunteista heistä johtumattomasta lapsettomuudesta. Tunne on hirveä kun huomaa, että macho ei kykenekään tekemään mitään. Yhdessähän me olemme tässä tilanteessa.....!

 

----

 

Puhelu, kaveri soittaa - vaimo raskaana - sydäntä raastaa

Päivällinen, ystävät ja hymy - iloinen uutinen - sydäntä raastaa

Olo on kuin - en tiedä - ahdistaa - onko tulevaisuudessa ketään meillä?

 

----

 

Miks ei ilon kyynel poskea voi kostuttaa

Häpeänkö varjo päällemme lankeaa

Yhteiskunnalle tuottamaton pariko?

Hoitokerta seitsemän - onnenko se tuoko?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle lapsettomuuden kokeminen on ainakin jättänyt ikuiset arvet sydämeen. Me saatiin 2½ vuoden yrityksen ja kahden keskenmenon jälkeen lopulta lapsi, joka jo raskausaikana todettiin vakavasti sairaaksi. Halusimme silti jatkaa raskautta ja pitää hänet.. tietenkin! Hän vietti kolmen kuukauden mittaisen elämänsä sairaalassa ja hänen kuolemansa jälkeen oma suru myös lapsettomuudesta kaatui entistä pahemmin päälle. Uusien hoitojen jälkeen saimme kaksoset ja vielä heidän jälkeensä luomuna yhden lapsen.

 

Silti vieläkin toisten raskausuutiset satuttavat ja viiltävät niin syvältä. Tänään pikkusiskoni kertoi odottavansa vauvaa (2 kuukauden yrittämisen jälkeen), enkä saanut puristettua suustani ulos onnitteluja. Olen edelleenkin katkera lapsensaantivaikeuksistamme, kiukuttaa, että toiset saavat niitä niin helposti, eivätkä joudu uhraamaan edes pienintä ajatusta sille, ettei lapsia tehdä vaan ne saadaan.

 

Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen omista lapsistani, mutta silti ilta on mennyt itkuksi siskon uutisten jälkeen. Se kipu ja suru jonka lapsettomuus aiheutti nosti taas päänsä. En usko, että se haihtuu sielusta koskaan. Siellä se "mörkö" kyttää ja odottaa sopivaa hetkeä muistuttaa olemassaolostaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now