Kuritusta vai pahoinpitelyä?

[Nadda]

Aivan varmasti on, vaikka on kyllä lapsiakin, joille vain tulee mieleen kokeilla kaikenlaista ja myös useammin sattuu sitten vahinkoja, joita lapsi ei sinänsä ole tehnyt tuhmuuksissaan tai ilkeyksissään. Meillä asuu tällaisen isän tällainen poika. Mun mielestä tällaisissa tilanteissa ei voi oikein ylipäänsä rangaista, paitsi ehkä sitten, jos lapsi on mennyt kiellosta huolimatta koskemaan paikkoihin, joihin ei kuulu. Mutta siis siitä vahingosta ei voi lasta rangaista eikä edes lapselle huutaa.

 

Joo, variaatioita löytyy varmasti vaikka kuinka eikä tuo sanomani olekaan täysin aukoton.

[Rozie]

Muokkasin (viimein) oman väärinymmärrykseni aloitusviestistä koskien viranhaltijoiden ilmoitusvelvollisuutta.

 

Tämä nyt menee OTn puolelle, mutta sanonpa silti. En halunnut että ketjusta tulee taistelutanner, jossa heitellään henkilökohtaisuuksia puolin tai toisin. Siksi itsekään en ole keskusteluun osallistunut vaikka olisikin herännyt ajatuksia, sillä välillä on menty liian lähellä tuota henkilökohtaisuuksien rajaa, kenties jopa yli. Keskustelun on sanottu pyörivän vain samojen mielipiteiden ympäri uudestaan ja uudestaan, mutta eikö niin saa ollakin, jos useampi keskusteluun osallistuva nyt vain sattuu olemaan samaa mieltä jonkun toisen kanssa? Vai onko kaikissa vaukkarin ketjuissa jokaisessa viestissä vain uutta asiaa?

 

Minun puolestani ketjun saa sulkea ja kuopata, jos tästä ei tule kuin paha mieli täällä ja muualla. Olen pahoillani, jos aihe oli foorumille liian arka ja sen takia on tullut mielipahaa eikä foorumille tulo enää kenties houkuttele.

[Donnerwetter]

Rozie, minä olen ihan vilpittömästi sitä mieltä, että aihe ei ole foorumille liian arka. Pikemminkin on niin, että tällaisista henkilökohtaisista, ristiriitaisia mielipiteitä herättävistä aiheista on erityisen tärkeää puhua. Ei vanhemmuus ole aina päivänpaistetta, eikä kukaan ihminen ole täysin aggressioista vapaa (paitsi ehkä joku ylimmän tason joogaguru tai zen-munkki), mutta aggressioita ja arjen hankalia tilanteita voi käsitellä niin monella muullakin tavalla kuin kurittamalla lasta ruumiillisesti. Itse toivon, että tätä ketjua ei suljettaisi, vaan pikemminkin pyrittäisiin siihen suuntaan, että asiat riitelevät eivätkä ihmiset.

 

Minua kiinnostaa muuten tietää, oletteko te muut, jotka koette jollain tavalla ahdistuneenne tai jopa traumatisoituneenne vanhempienne harjoittamasta ruumiillisesta kurituksesta, pystyneet puhumaan asiasta vanhempienne kanssa aikuisiällä. Itse en ole puhunut heidän kanssaan aiheesta juuri halaistua sanaa, aihe on aika hankala, sitä ei ole helppo ottaa puheeksi ja pelkään sortuvani vain kamalaan syyllistämiseen. Omien lasteni kohdalla aion kyllä tehdä myös vanhemmilleni selväksi, millaisia kasvatustapoja meidän perheessä ei ainakaan käytetä.

 

Kaipa aiheesta voisi puhuakin, jos vain ymmärtäisi sen, että omat ikävät muistot saattavat aiheuttaa toisessa jopa ahdistusta ja torjuntaa. Joskus on rasittavaa tuntea itsensä aikuisemmaksi kuin omat vanhempansa.

[Tiitiäinen]

Samaa mieltä, tämä on tärkeä ja mielenkiintoinen aihe. Sekin kannattaa vaan pitää mielessä, että vaikka oman mielipiteensä johonkin asiaan kertookin, ei se tarkoita sitä, että kaikki sen jälkeen ovat samaa mieltä. Vaikka samaa asiaa jankkaisi tuhat kertaa, ei toisen pää silti välttämättä känny. Mutta asioista pitäisi pystyä kyllä keskustelemaan. Jos tällä foorumilla pystytään puimaan vain helppoja aiheita, jää iso osa puuttumaan.

 

Keskustelin tästä aiheesta äitini kanssa viime viikolla, kun hän oli käymässä. Häntä on kuritettu ruumiillisesti lapsena; itse on joutunut koivuvitsoja hakemaan ja niistä on myös saanut paljaalle pyllylle. Ja piiskaajana on ollut äitinsä, isänsä ei muista koskaan väkivaltaa käyttäneen. Ihan selkeästi tämä on vaikuttanut äiti-tytär -suhteeseen eikä tekoa voi antaa helposti anteeksi, jos koskaan. Syy piiskaamiseen ei ollut jäänyt mieleen, joten siinä(kin) nähdään että metsään mentiin, jos tarkoituksena oli opettaa olemaan tekemättä jotain kiellettyä. Äitini muisteli myös, että kerran hänellä meni meihin totaalisesti hermot ja hän erehtyi tukistamaan veljeäni kun oltiin pieniä. Syyttää siitä edelleen itseään ja ajattelee, että se on ollut osaltaan vaikuttamassa viileämpiin väleihin kuin minun kanssani. Surullista.

[sorellina]

Mä sain koiranremmistä pienenä paljaalle pyllylle. En todellakaan muista syytä. En mä tästä ole katkera, mun vanhemmat on varmasti tehneet niin kuin ovat parhaaksi nähneet, vaikka se väärin onkin.

 

Itse en hyväksy ruumiillista kuritusta, joten muilla keinoilla meillä mennään. Tosin näin pienen kanssa ei ole edes tullut tilannetta eteen, jossa kärsivällisyys olisi koetuksella. Uskon, että välillä voi tehdä mieli läpsäistä, mutta sehän on vanhemman velvollisuus pitää tunteensa ja tekonsa kurissa. Ja enhän mä mun miestäkään hakkaa, kun riidellään.

 

Toisaalta fyysisyys ja voima saattaa joskus olla sallittuakin, esim. jos lapsi ei meinaa mennä turvaistuimeen, kun lähdetään vaikka kaupasta kotiin, niin voimallahan se on sinne (tietenkin satuttamatta) laitettava...

[Nadda]

Mä en ole koskaan puhunut vanhempieni kanssa ruumiillisesta kurituksesta siitä näkökulmasta, miltä saamani tukkapölly tai luunapit ovat tuntuneet. Itse koen, etten ole tästä traumatisoitunut, mutta voihan olla, että niillä on jotain tekemistä sen kanssa, millainen ihminen tänä päivänä olen. Äiti on moneen kertaan kertonut, kuinka he ovat saaneet tuppivyöstä ja ovat pahimmassa tapauksessa joutuneet koko pitkän päivän peloissaan odottamaan isän kotiintuloa, sillä isä on sitten tämän kurituksen hoitanut. Muista kurituskeinoista äiti ei ole puhunut, mutta hänen sekä isäni puheista sai sellaisen kuvan, että enää lapsia ei piiskata paljaalle takamukselle eivätkä he pidä asiaa hyväksyttävänä. Eli jos jotain hyvää haluaa hakea asiasta, niin ainakin kuritusmuoto on minun kohdallani ollut lievempi kuin vanhempieni kohdalla.

 

Itse asiassa olin aiemmin sitä mieltä, ettei pieni luunappi tai tukasta pyöräyttäminen ole paha asia, mutta pikku hiljaa mielipiteeni asiasta on muuttunut, kun olen joutunut pohtimaan omaa suhdettani väkivaltaan. Myönnän, että ennen (siis aikaa ennen lapsia) olisin saattanut suutuspäissäni antaakin tukkapöllyä tai luunapin, mutta nyttemmin olen tehnyt päätöksen, että sille tielle en lähde. En varmasti tälläkään tavalla ole mikään täydellinen äiti, mutta koska minulla on jo muita osa-alueita, joilla minun täytyy ihmisenä kasvaa, niin en halua lisätä lasteni tai omaksi taakakseni enää sitä, että kurittaisin fyysisesti.

[Aurora]

Keskustelussa ei ole tullut esiin minkäänlaista ikähaarukkaa sille minkä ikäisiä lapsia saa ruumiillisesti kurittaa. Mietin vaan tässä, että jos tällainen ikäraja olisi esimerkiksi 2-8 -vuotta (täysin hatusta vedetyt luvut) niin saisiko tuon ikäisiä kurittaa kuka tahansa (esimerkiksi isovanhemmat, perhepäivähoitaja, lastentarhanopettaja tai luokanopettaja) vai onko oikeus fyysiseen kajoamiseen vain vanhemmilla? Voihan mummolassa, tarhassa tai koulussakin tulla sellainen tilanne, jossa yllä esitetyin argumentein ruumiillinen kuritus tulisi tarpeeseen.

Edited May 6, 2009 by Aurora

[tarinatiikeri]

Samaa mieltä, tämä on tärkeä ja mielenkiintoinen aihe. Sekin kannattaa vaan pitää mielessä, että vaikka oman mielipiteensä johonkin asiaan kertookin, ei se tarkoita sitä, että kaikki sen jälkeen ovat samaa mieltä. Vaikka samaa asiaa jankkaisi tuhat kertaa, ei toisen pää silti välttämättä känny.

 

Täällä on tuntunut ehkä käyvän jopa niin, että toiset ovat sitten entistäkin tiukemmin alkaneet pitää kiinni omasta ajatusmaailmastaan, joka ei ehkä edes ole lähelläkään sitä, mitä lopulta tulee tunnekuohuissaan kirjoittaneeksi. Kaikki asiat eivät kuitenkaan ole mielipidekysymyksiä, ja faktaa ja tutkimustietoa ei pitäisi sivuuttaa mun mielestä- tai ei mulle ainakaan-tyyppisillä kommenteilla. Ei kai kukaan kuitenkaan oletakaan, että saisi muutetuksi toisen ajatusmaailman muutamalla nettikirjoituksella.

 

Syy piiskaamiseen ei ollut jäänyt mieleen, joten siinä(kin) nähdään että metsään mentiin, jos tarkoituksena oli opettaa olemaan tekemättä jotain kiellettyä.

 

Näin munkin kohdalla, eikä mua ole edes piiskattu millään nahkaremmillä, vaan mua on tukistettu, läpsitty ja annettu luunappeja sekä uhkailtu näillä ja tukkapöllyllä, mitä se sitten olisikin ollut. En osaa sanoa, olisiko asiaa auttanut se, että kuritus olisi toteutettu johdonmukaisemmin, eikä niin, että vanhempi hermostuessaan räiskähti. Luulen, että ei. Muistan siis vain sen valtavan epäoikeudenmukaisuuden ja nöyryytyksen tunteen. Muhun se vaikutti sitten niin, että aloin ajatella, että kyllä mä varmaan kuitenkin jotain olen tehnyt väärin. Tämä heijastuu nykyäänkin mun elämässä epävarmuutena itsestäni.

 

En ole itse keskustellut omien vanhempieni kanssa aiheesta tarkemmin, sillä mun äitin kanssa ei ole helppo ylipäätäänkään keskustella vaikeista asioista ja isän kanssa ei enää keskustella voi, vaikka kuinka haluaisi. Mun siis pitää itsekseni yrittää käsitellä nämä jutut. Omille lapsilleni en vastaavaa painolastia halua antaa.

Edited May 6, 2009 by tarinatiikeri

[uhra]

Minua kiinnostaa muuten tietää, oletteko te muut, jotka koette jollain tavalla ahdistuneenne tai jopa traumatisoituneenne vanhempienne harjoittamasta ruumiillisesta kurituksesta, pystyneet puhumaan asiasta vanhempienne kanssa aikuisiällä.

 

En ole pystynyt puhumaan kokemastani kurituksesta tai väkivallalla uhkailusta vanhempieni kanssa, vaikka monesta muusta asiasta on tullut jälkikäteen riideltyä ja heitä syyteltyä (ei tosin enää vuosiin, koska nyt meillä on hyvät ja lämpimät välit). Jotenkin se tuntuu vieläkin niin häpeälliseltä. Miehelle ja parhaimmille ystävillekin minun on ollut jotenkin tosi vaikea puhua just tästä asiasta, koska se aiheuttaa tietynlaista häpeää. Tunnetta on vaikea selittää, mutta minä, joka jauhan suht henkilökohtaisista ja noloistakin aiheista avoimesti monien ihmisten kanssa, muutun täysin kun tulee puhe lapsena kohdatusta kurituksesta.

 

Vanhempani eivät ole koskaan pyytäneet kuritustaan anteeksi, ihan kuin sekin aiheuttaisi heissä häpeää. Tämä on ainoa meidän välinen tabu, ne muutamat ylilyönnit, jotka tapahtuivat voimakkaana uhkailuna ja retuuttamisena, tukistamisina ja luunappeina suht normaalia kiukutteluani kohtaan.

 

Piiskaamisella uhkailu (sitä ei koskaan tapahtunut) tuntuu edelleenkin MINUSSA samanlaisena kuin raiskaamisella uhkailu. Todella pahalta.

 

Vanhempani toimivat siinä hyvässä uskossa, että opin käyttäytymään paremmin, jos minua kuritetaan ruumiillisesti. Samalla tavalla kuin heitä oli kuritettu. Nyt he varmasti ymmärtävät, missä meni pieleen, ja se aiheuttaa heissä kenties sen verran häpeää, etteivät halua puhua aiheesta, mutta yrittävät kompensoida ylilyöntejään olemalla nyt ihan yltiöreiluja ja mukavia, nyt kun olen aikuinen.

Edited May 6, 2009 by Raikuli

[Minette]

En tiedä, osaanko tuoda ketjuun varsinaisesti mitään uutta, mutta ajattelin silti kertoa, minkälaisia ajatuksia tämä aihe minussa herätti.

 

Minua on kuritettu tukistamalla lapsena. Tietääkseni ainoastaan äitini on tätä tehnyt. En ainakaan muista, että kukaan muu olisi niin tehnyt. En koe varsinaisesti saaneeni siitä traumoja, mutta tajusin juuri, että eräs piirre minussa varsinkin teini-ikäisenä saattaa hyvinkin johtua tuosta. Teini-iässä kuvittelin, että saan ihmiset tekemään, mitä haluan, jos tukistan. Eli olen siis muutamia henkilöitä tukistanut, kun olen halunnut saada jonkin (typerän) asian toteutumaan.

 

Enimmäkseen lapsuuden kodissani asiat hoidettiin puhumalla. Tuo tukistaminen on tapahtunut ehkä ollessani 4-7-vuotias (suunnilleen).

 

Pohdin myös sitä, johtuuko tai onko tukistamisella ollut vaikutusta siihen, että olen kokenut isäni jopa läheisemmäksi kuin äidin, vaikka en hänen kanssaan ihan yhtä paljon ole puhunut kuin äidin. Äidinkin kanssa olen aivan loistavissa väleissä, mutta silti tuo ajatus jäi jotenkin kaihertamaan.

 

Omien (mahdollisten) lapsien kanssa en halua käyttää fyysisiä rankaisuja. En halua ottaa sitä riskiä, että tukistamisella ja läppäämisellä voi olla vaikutusta myöhemmän iän käyttäytymiseen. Omallakaan kohdalla en tietysti voi olla varma, johtuiko tuo teini-iän käyttäytyminen juuri siitä, että minua on tukistettu. Toisaalta jostakin se toimintamalli minulle oli tullut.

[Donnerwetter]

Minusta on pelottavaa, miten tutuilta kaikki Raikulin ajatukset kuulostavat. Ihan kuin meillä olisi samat vanhemmat tai jotain.

 

Näin munkin kohdalla, eikä mua ole edes piiskattu millään nahkaremmillä, vaan mua on tukistettu, läpsitty ja annettu luunappeja sekä uhkailtu näillä ja tukkapöllyllä, mitä se sitten olisikin ollut. En osaa sanoa, olisiko asiaa auttanut se, että kuritus olisi toteutettu johdonmukaisemmin, eikä niin, että vanhempi hermostuessaan räiskähti. Luulen, että ei. Muistan siis vain sen valtavan epäoikeudenmukaisuuden ja nöyryytyksen tunteen. Muhun se vaikutti sitten niin, että aloin ajatella, että kyllä mä varmaan kuitenkin jotain olen tehnyt väärin. Tämä heijastuu nykyäänkin mun elämässä epävarmuutena itsestäni.

 

Samoin tarinatiikerin ajatukset, erityisesti tämä kohta. Kesti melkein aikuisikään ennen kuin aloin tajuta, että aina jonkin nolon tai ikävän jutun sattuessa ei ole pakko vaipua sellaiseen lamantuneeseen häpeään, vaan muitakin toimintamalleja on. Nykyisin en osaa oikein luottaa omaan häpeääni. Tuntuu, että itsekontrollini on jossain suhteissa liian tiukka ja joissain hyvin löysä, ja minulla on kestänyt kauan löytää oma todellinen itseni ja tahtoni erilaisten opittujen ahdistumis- ja pakoilumallien alta. Tämä on kylläkin ongelma, joka on varmasti monien muiden asioiden kuin ruumiillisen kurituksen tai sillä uhkailun aiheuttama, mutta varmasti tietyillä häpeä- ja aggressionkäsittelykokemuksilla on osansa asiassa.

[uhra]

Nykyisin en osaa oikein luottaa omaan häpeääni. Tuntuu, että itsekontrollini on jossain suhteissa liian tiukka ja joissain hyvin löysä, ja minulla on kestänyt kauan löytää oma todellinen itseni ja tahtoni erilaisten opittujen ahdistumis- ja pakoilumallien alta.

 

Tämä oli hyvin sanottu, voin allekirjoittaa omalta osaltani. Samoin tarinatiikerin kirjoituksesta löysin paljon tuttua.

 

Mulla on mennyt ihan viime vuosiin saakka, että olen saanut itsekontrollini edes jonkinlaiseen tasapainoon. Edelleenkin se falskaa, en oikein tiedä olenko ylikiltti uhrautuvainen marttyyri vai piloille hemmoteltu kusipää. Syyllisyys tulee heti pienimmästäkin ja se estää minua tavallaan koko ajan hyödyntämästä omia kykyjäni ja lahjojani täysillä. Tahto minulta on helppo viedä, olen usein sairaalloisen miellyttämishaluinen. Silti olen välillä uskomattoman itsekeskeinen. Ja kärsivällisyyttä en ainakaan oppinut läpsimisellä, siitä on ollut opetteleminen pois itselläkin.

[Guest Uhri]

Rozie, minä olen ihan vilpittömästi sitä mieltä, että aihe ei ole foorumille liian arka. Pikemminkin on niin, että tällaisista henkilökohtaisista, ristiriitaisia mielipiteitä herättävistä aiheista on erityisen tärkeää puhua. Ei vanhemmuus ole aina päivänpaistetta, eikä kukaan ihminen ole täysin aggressioista vapaa (paitsi ehkä joku ylimmän tason joogaguru tai zen-munkki), mutta aggressioita ja arjen hankalia tilanteita voi käsitellä niin monella muullakin tavalla kuin kurittamalla lasta ruumiillisesti. Itse toivon, että tätä ketjua ei suljettaisi, vaan pikemminkin pyrittäisiin siihen suuntaan, että asiat riitelevät eivätkä ihmiset.

 

Minua kiinnostaa muuten tietää, oletteko te muut, jotka koette jollain tavalla ahdistuneenne tai jopa traumatisoituneenne vanhempienne harjoittamasta ruumiillisesta kurituksesta, pystyneet puhumaan asiasta vanhempienne kanssa aikuisiällä. Itse en ole puhunut heidän kanssaan aiheesta juuri halaistua sanaa, aihe on aika hankala, sitä ei ole helppo ottaa puheeksi ja pelkään sortuvani vain kamalaan syyllistämiseen. Omien lasteni kohdalla aion kyllä tehdä myös vanhemmilleni selväksi, millaisia kasvatustapoja meidän perheessä ei ainakaan käytetä.

 

Kaipa aiheesta voisi puhuakin, jos vain ymmärtäisi sen, että omat ikävät muistot saattavat aiheuttaa toisessa jopa ahdistusta ja torjuntaa. Joskus on rasittavaa tuntea itsensä aikuisemmaksi kuin omat vanhempansa.

 

 

En ole puhunut, en kenenkään kanssa, en pysty. Mutta elämääni on vikuttanut ratkaisevasti isäni tekemiset. Hänen täysin arvaamattoman käytöksensä olen siirtänyt koko elämäni ajan itseäni vanhempiin miehiin ja kanssakäynnit heidän kanssaa ovat olleet minulle hyvin haasteellisia. Nyt vanhemmalla iällä olen vasta alkanut ymmärtää mistä on kysymys. Ajatelkaa vaikka armeijassa oloa, jos koko ajan pitää pelätä, että kapiainen mottaa hampaat kurkkuun ennen kuin sanoo edes mitään.Taikka jos kaikki itseäsi vanhemmat työkaverit tuntuvat suhtautuvat sinuun vihamielisesti. Peli- ja muihin miesporukoihn hakeutuminen on ollut vaikeaa. Jos minä jostakin syystä mielenterveyteni menetän, niin kyllä se johtuu lapsuuden aikaisista peloista.

 

Minusta on ollut aivan hirvittävää lukea, että jotkut onnettomat idiootit hakkaavat lapsiaan Raamattuun vedoten, ei ole ihmisparoille paljoa järkeä suotu. Tälläisia uskonlahkoja johtaa ilmiselvästi pedofilit ja poliisin pitäisi kiireesti puuttua niiden toimintaa. Tehkää hyvät ihmiset ilmiantoja heitä, jos teillä on yhtään järkeä.

[Guest Uhri]

Rozie, minä olen ihan vilpittömästi sitä mieltä, että aihe ei ole foorumille liian arka. Pikemminkin on niin, että tällaisista henkilökohtaisista, ristiriitaisia mielipiteitä herättävistä aiheista on erityisen tärkeää puhua. Ei vanhemmuus ole aina päivänpaistetta, eikä kukaan ihminen ole täysin aggressioista vapaa (paitsi ehkä joku ylimmän tason joogaguru tai zen-munkki), mutta aggressioita ja arjen hankalia tilanteita voi käsitellä niin monella muullakin tavalla kuin kurittamalla lasta ruumiillisesti. Itse toivon, että tätä ketjua ei suljettaisi, vaan pikemminkin pyrittäisiin siihen suuntaan, että asiat riitelevät eivätkä ihmiset.

 

Minua kiinnostaa muuten tietää, oletteko te muut, jotka koette jollain tavalla ahdistuneenne tai jopa traumatisoituneenne vanhempienne harjoittamasta ruumiillisesta kurituksesta, pystyneet puhumaan asiasta vanhempienne kanssa aikuisiällä. Itse en ole puhunut heidän kanssaan aiheesta juuri halaistua sanaa, aihe on aika hankala, sitä ei ole helppo ottaa puheeksi ja pelkään sortuvani vain kamalaan syyllistämiseen. Omien lasteni kohdalla aion kyllä tehdä myös vanhemmilleni selväksi, millaisia kasvatustapoja meidän perheessä ei ainakaan käytetä.

 

Kaipa aiheesta voisi puhuakin, jos vain ymmärtäisi sen, että omat ikävät muistot saattavat aiheuttaa toisessa jopa ahdistusta ja torjuntaa. Joskus on rasittavaa tuntea itsensä aikuisemmaksi kuin omat vanhempansa.

 

 

En ole puhunut, en kenenkään kanssa, en pysty. Mutta elämääni on vikuttanut ratkaisevasti isäni tekemiset. Hänen täysin arvaamattoman käytöksensä olen siirtänyt koko elämäni ajan itseäni vanhempiin miehiin ja kanssa käynnit heidän kanssaa ovat olleet minulle hyvin haasteellisia. Nyt vanhemmalla iällä olen vasta alkanut ymmärtää mistä on kysymys. Ajatelkaa vaikka armeijassa oloa, jos koko ajan pitää pelätä, että kapiainen mottaa hampaat kurkkuun ennen kuin sanoo edes mitään.Taikka jos kaikki itseäsi vanhemmat työkaverit tuntuvat suhtautuvat sinuun vihamielisesti.

[pom]

Ystäväni, jolla on samanikäinen lapsi kuin minulla kävi meillä viime viikolla kylässä. Emme olleet nähneet pariin kuukauteen, joten kummankin lapsissa oli luonnollisesti tapahtunut suuria muutoksia.

Yksi negatiivisista muutoksista oli se että hänen tyttärensä oli alkanut purra ja raapia muita. Sekä aikuisia että toisia lapsia. Äiti sanoi tyttärensä terrorisoineen kesäloman aikana useiden ystävien paljon isompiakin lapsia, ja nyt meillä ollessa tuo tyttö raapi minulle käsivarsiin ilkeät naarmut pitäessäni häntä sylissä (hän itse halusi syliin). Hän raapaisi myös tytärtäni niskasta ja kasvoista niin että niissä on vieläkin jälkiä, sekä yritti purra häntä useaan otteeseen. Olin ihan kauhuissani koska näin millaisia arpia hänen äitinsä käsivarsissa oli tuon puremisen jäljiltä.

 

No pointtina tälle koko jutulle on että tämä äiti kuritti tyttären raapimisia ja puremisia nipistämällä tosi lujasti. Siis niin että tytön käsivarteen jäi pitkäksi aikaa ensin valkoinen jälki, joka sitten muuttui punaiseksi. Tätä tapahtui parin tunnin vierailun aikana varmaan ainakin kymmenisen kertaa. Tuntui kuin koko ajan joko pieni tyttö raapi tai puri meidän tyttöä, tai sitten tytön äiti nipisti häntä Mun mielestä se oli ihan kauheata katsottavaa, en mitenkään usko että puolitoistavuotias lapsi oppisi olemaan satuttamatta toisia jos häntä itseään sautetaan koko ajan.

[SnowWhite]

Olipas ketju....luin läpi tässä muutaman päivän aikana.

 

Moni tässä keskustelussa on sanonut varmaan paljon paremmin kuin osaisin sanoa sen, mitä tästä ajattelen. Mm. Macillalla oli hirveän osuvia kirjoituksia. Mulle on äiti antanut luunappeja jne. enkä mä niistä traumatisoitunut ole. (Traumoja on tullut ihan muista asioista)Toki olen kokenut ne tilanteet pelottaviksi. Asiat on kuitenkin aina jälkeenpäin selvitetty ja äiti on kaikesta huolimatta mulle miehen lisäksi läheisin ihminen tässä maailmassa, ja mulla on kaikinpuolin hirveän hyvät välit häneen.

 

Itse vanhemmaksi tultuani voin todella hyvin ymmärtää näitä tilanteita, missä mua on lievästi fyysisesti kuritettu. Nyt ikäänkuin osaa nähdä sen kokonaistilanteen, eikä vaan automaattisesti tuomitse. Sanottakoon nyt vielä omaltakin kohdalta se, että mun mielestä fyysinen käsiksi käyminen niin lapseen kuin aikuiseenkin on ehdottomasti väärin. Silti ymmärrän hyvin tätä lievää "sanojen tehostamista," vaikka kädestä hieman voimakkaammin kiinni ottamalla. Mun mielestä tällaisesta on ihan naurettavaa nostaa mitään haloota. Jokainen vanhempi tietää ja tuntee oman lapsensa, ja on parhaiten perillä siitä mitä oman lapsen huomion kiinnittäminen joskus vaatii.

Vanhempienkin syyllistäminen nykyään lähes joka asiassa, on myöskin kummallista. Tuntuu että vanhemmilta yritetään viedä kaikki itsetunto/varmuus sen kasvattamisen suhteen. Maalaisjärjen käyttö ei tunnu olevan enää sallittua.

 

Tuo tilanne mitä Pom yllä kuvasi, on menty liian pitkälle mielestäni! Aikuinen on tavallaan mennyt väärällä tavalla lapsen tasolle. Jossain tuon tyyppisessä käyttäytymisessä kulkee ehdottomasti raja.

[mrs jiipee]

Nostelen vanhaa keskustelua. Tämä onkin mielenkiintoinen aihe, varsinkin näin sosiaalalta valmistuneena. Mä olen sitä mieltä, että ruumiillinen kuritus on aina väärin, ei aikuisiakaan esimerkiksi tukisteta, jos on tehnyt väärin. Muutaman kerran ruumiillinen kuritus on tullut puheeksi pääasiassa vanhempien ihmisten kanssa ja joka kerta olen saanut naureskellen esitetyn perustelun siitä, että eihän se ole paha, kun heistäkin on kunnollisia ihmisiä tullut. En ole siinä tilanteessa sitten viitsinyt kertoa, että kyllä minua on jäänyt vaivaamaan, vaikka en nyt ihan traumasta puhuisi.

Minua on tukistettu ja uhkailtu vyöllä niin, että minut on laitettu hakemaan kaapista vyötä (niin itselleni kuin veljellenikin), mutta ikinä emme selkäämme saaneet, vaan vyön sai palauttaa kaappiin. Luunappeja emme muistaakseni saaneet. Minulla on myös sellainen käsitys, että siskoani nuorimpana meistä ei ole edes tukistettu (paitsi minä olen lapsena pikkusisaruksia vahtiessa tukistanut siskoa, kun opin sen tavan isältämme, ja välillä vielläkin tulee kamala olo, kun ajattelen itseäni tukistamassa kuusi vuotta nuorempaa siskoani lapsena). Tukistaminen tapahtui usein sellaisessa tilanteessa, että itkin jo muutenkin, kun minulle oli suututtu ja olin tajunnut tehneeni väärin ja esimerkiksi kerran olin lähdössä omaan huoneeseeni, kun luulin, että puhuttelu oli ohi, mutta isä ei ollut sanonut, että voin lähteä, niin hän nappasi minua tukasta ja ravisti vielä niin, että niskani naksui.

Pääasiassa meilä kotona isä oli se, joka määräsi ja kuritti, joten en muista, onko äitimme tukistanut, mutta kerran hän yritti lyödä minua kylpytakin vyöllä, mutta istuin lattialla niin, ettei hän onnistunut ja antoi asian olla - ei ikinä ole pyytänyt anteeksi. Isä pyysi aina anteeksi, jos oli hermostunut minulle ja hänestä selkeästi huomasi, miten hän katui tekoaan. Isä on usein sanonut anteeksipyynnön yhteydessä, että häntä on kuritettu ruumiillisesti vielä pahemmin ja hän on pystynyt jättämään selkäsaunat pois omassa kasvatuksessaan, niin minä voin sitten jättää omien lasteni kohdalla vielä lisää pois. Hän ei ikinä kuitenkaan selittänyt, miksi saimme rangaistuksia. Se nyt oli selvää, että jos olin toistuvasti ja toistuvista huomautuksista huolimatta myöhässä kotiintuloajasta ja sain arestia, niin tiesin kyllä, mikä siihen oli syynä. Joka kerta en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi sain rangaistuksia ja isäni saattoi vielä kysyä minulta, että miksi seison puhuttelussa ja vastatessani, etten tiedä, sain isän suuttumaan entistä enemmän ja vastaukseksi  "Älä pidä tyhmänä, tiedän, että tiedät varmasti".

Tämä on sellainen asia, jota olen puinut muutaman läheisen opiskelukaverini kanssa ja todennut, että täytyisi varmaan puhua asiasta vanhempieni kanssa, mutta ei tälläiset aiheet tule muuten vaan kyläillessä mieleen. En tiedä, tuleeko sellaista tilannetta koskaan, mutta jos saan itse lapsia, voi asioista ehkä olla helpompi puhua. Joka tapauksessa haluaisin tuoda esiin sen, että minua on jäänyt vaivaamaan se, että en ole aina tiennyt rangaistukseni syytä ja "älä pidä tyhmänä" -kommentit ovat tuntuneet todella pahalta sekä se, että äitini ei osaa pyytää anteeksi. En osaa olla pitkävihainen, eivätkä nuo asiat hierrä välejämme nykyään, mutta satunnaisesti tulee mietittyä noita asioita.

[mrs jiipee]

Luin muutaman sivun pidemmälle keskustelua ja aloin miettiä, piitäisiköhän tarkentaa edellistä kommenttiani hieman, kun tuntuu, että asioista ja käsitteistä on monenlaisia tulkintoja. Mielestäni kuritus tarkoittaa lapsen kasvatusta niin, että lapsi ymmärtää, mikä on oikein ja väärin sekä rangaistuksen antamista tarvittaessa - kuria tarvitsee jokainen lapsi. Ruumiillinen kuritus taas tarkoittaa mielestäni vanhemman vallankäyttöä lasta kohtaan niin, että kosketuksen on tarkoitus tuottaa kipua ja/tai pelkoa, ahdistusta, nöyryytystä yms. tunteita.

Jos lapsi esimerkiksi meinaa hukkua tai juosta auton alle ja se täytyy estää, mutta ainoa mahdollisuus on napata hiuksista kiinni, kun muusta ei saa otetta, on se ihan hyväksyttyä, koska silloin ei ole kyse kurituksesta ja rangaistuksesta, vaan lapsen suojelemisesta hengenvaarralliselta tilanteelta. Näin minullekin lapsena opetettiin pikkusisarusten kanssa, kun oltiin järvenrantamökillä "Jos sisarukset meinaavat hukkua, nostat sitten vaikka hiuksista pinnalle, että saavat henkeä". Jos taas lapsi meinaa koskea johonkin vaaralliseen, esimerkiksi kuumaan hellaan, on hyväksyttyä napata lapsen käsi pois, koska jälleen ei ole kyse rangaistuksesta, vaan suojelemisesta.

Jos puolestaan lasta on rankaistava, koska lapsi on toistuvista kielloista huolimatta tehnyt jotain, ei ole hyväksyttyä läpsäistä, tukistaa tai muutakaan, joka tuottaa kipua. Vaikka läpsäisy olisi tilanteessa voimaltaan taputukseen verrattavissa, ei se mielestäni ole sallittua, koska tilanne on lapselle kuitenkin uhkaava. On eri asia taputtaa toista halatessa selkään tai lasta sylissä hytkyttäessä takapuolelle, koska silloin tilanteessa ollaan iloisia ja rauhallisia. Jos puolestaan vanhempi ottaa vaikka lasta nätisti käsistä kiinni siirtäessään lapsen pois tilanteesta ja ottaa katsekontaktin lapseen ja selittää tälle tilanteen, ei mielestäni ole kyse ruumiillisesta kurituksesta, vaan kurituksesta sanallisin keinoin. Jos lapsi rimpuilee ja riehuu ja tämä pitää poistaa tilanteesta, ei se taida onnistua muutoin kuin ottamalla lapsi syliin ja kantamalla pois, eikä siinäkään mielestäni ole mitään väärää. Kun lapsi on poistettu tilanteesta, voidaan tälle selittää, miksi on toiminut niin.

Itse vanhempana turvautuisin todennäköisesti arestiin, tavaroiden käyttökieltoon tai jäähyyn. Jos lapsi esimerkiksi menettää yöunensa tai ei tee läksyjä siksi, että pelaa jotain peliä, silloin tulee käyttökielto peliin. Jos taas lapsi on toistuvasti myöhässä kotiintuloajoista, saa hän arestia x päiväksi. Pienelle lapselle tilanteen rauhoittamiseksi voi olla toimivaa laittaa lapsi jäähylle vaikka viideksi minuutiksi. Ja tietysti lasta tulee kurittaa ikätasoaan vastaavasti, eli pientä lasta, joka ei ymmärrä jonkin olevan kiellettyä, ei voi laittaa jäähylle, samoin jonkin tilanteen tullessa ensimmäistä kertaa vastaan.

Tuli vähän hölmä olo näin tarkasti selittäessä, mutta keskustelu meni tuolla aiemmin todella saivarteluksi, joten ehkä parempi selittää oma kantani tarkemmin, että vältetään turhat erimielisyydet siksi, että tulee väärinkäsityksiä 

No joka tapauksessa, mitä mieltä muut ovat näin melkein 10 vuotta myöhemmin? Ovatko lapsettomat ja lapselliset eri mieltä? Itse lapsettomana on vielä helppo sanoa, miten sitten tulen toimimaan, kun en tiedä todellisuutta.

[sarvis]

Olipas mielenkiintoista ja toisaalta järkyttävää, että moni piti "lievää" lapsen pahoinpitelemistä ihan ok hommana. Itse ajattelen niin, että jos se ei ole ok aikuiselle (vähän tukistaa työkaveria kun teki huonoa tulosta, nipistää kaupassa mummoa joka tukkii käytävän kärryillään) ja siitä saisi parhaimmassa tapauksessa pahoinpitelysyytteen, se ei todellakaan ole ok pienelle, vanhemmasta täysin riippuvaiselle ja tähän luottavalle lapselle. Moni ruumiilliseen kuritukseen ryhtyvä on varmasti saanut mallinsa kotoaan ja toisaalta voi olla hukassa tai väsynyt vanhemmuudessaan, ja tarvitsisi siihen tukea.

Koko kuritukseen käsite on omituinen. En ole mikään vapaan kasvatuksen ystävä, vaan minusta lapsen pitää osata käyttäytyä. Sen ohjaaminen tapahtuu kuitenkin ensi sijassa sanallisesti asiat lapselle selittäen. Pienen lapsen kohdalla kiinni pito ja/tai tilanteesta pois siirtäminen toimii, mutta aina olen myös selittänyt, miksi jotakin ei saa tehdä. Kyllä se jossain vaiheessa alkaa mennä perille, lapset on tunnetusti älykkäitä. Kuri ja auktoriteetin käyttö "siksi koska minä määrään!" ei opeta lapselle, miksi jotain ei saa tehdä.

Oma lapsi on kyllä toisaalta uskomattoman kiltti, fiksu ja tottelevainen tyttö. Katsotaan, muuttuuko tilanne nro kakkosen synnyttyä!