Kuritusta vai pahoinpitelyä?

[Mirjami]

No Naddapa pisti sanoen munkin ajatuksiani.

 

Kyllä mun ainakin tulee välillä karjahdettua kölville, puhuttua hyvin kipakasti ja joskus varmaan huudettuakin. Ärräpäitä lentelee mun puheissa usein muutenkin, joten kyllä se perkele suusta lipsahtaa lapsenkin aikana.

 

Fyysinen kuritus ei oo mun mielestä hyväksyttävää, mutta just noi Naddan antamat esimerkit ei niitä fyysisen kurituksen tunnusmerkkejä täytä. Eikä se kädelle "läpsäisykään", jos se ei oo mikään läpsäys, vaan just sellanen "taputus", mikskä joku sitä kuvaili. Sen sijaan tukistamista, luunappia enkä varsinkaan mitään lyömisiä ja suunniteltuja selkäsaunoja hyväksy.

Edited April 22, 2009 by mimosa83

[keijutiira]

mimmynmama: Arvelinkin, että tuskin suoraan mulle kommenttiasi kokonaan tarkoititkaan. Halusin itse ihan muutenkin vielä selventää omaa kantaani

 

Muutenkin ihmettelen hiukan sellaista suhtautumistapaa, että vanhempi on tyyni viilipytty, joka kylmän viileästi hoitaa tilanteen kuin tilanteen. Näytetäänkö tällaisessa kodissa sitten mitään tunteita? Vai vain niitä positiivisia? Mitä lapsi sitten oppii niistä negatiivisista tunteista? Ettei niitä saa näyttää?

Juuri näin! Jos mä jotenkin onnistuisin niinä joinakin suuttumuksen hetkinä nielemään kaiken raivoni ja vain hymyillen selittämään tuhmuuksiaan tehneelle lapselle lempeästi, ettei tämä ole sallittua, jäisi lapselle mielestäni aika outo käsitys negatiivisiten tunteiden osoittamisesta. Kyllä musta lapsen on hyvä nähdä, että vanhempikin voi suuttua, kunhan se tapahtuu turvallisesti (ei siis johda lapsen pahoinpitelyyn) ja asia käsitellään jälkeenpäin.

[Guest]

Aaargh, toivottavasti tuo miun tyhmä hella+kädelle läpsäytys kommentti ei nyt käsitetty lapsen väkivaltana. Mie oon vielä niin huono perustelemaan asioita et ne aina käsitetään väärin. Mutta hölmö kommentti ja sen hetkisen mielijohteen tuotos Jotenkin mietin sitä että mikä kertaluontoinen tilanne olisi lapsen fyysisen kurituksen kannalta ok, ja päädyin että tuo olisi "lievin" mahdollinen. Pysyisikö se kurittajalla kertaluontoisena, ja laajentaisiko se tilannekohtaisuuttaan? Sitä en tiedä. Vaarojen ennaltaehkäisy on kuitenkin sen verran tärkeää että toivon että kellekään ei tuollaista tilannetta tulisi.

 

Joka tapauksessa; omaa poikaani en väkivalloin koskaan käsittele, en vaikka menisi sen 200x hellan luokse, en missään tilanteessa. Enkä todellakaan näe mitään syytä miksi lapseen pitäisi väkivaltaisesti koskea. Vika on aina vanhemman päässä jos lasta fyysisesti kurittaa, ja jos ei hermo pidä sen vertaa että lapsen kurinpito sitä vaatii. Vanhemman pitää mielestäni aina katsoa peiliin jos lapsi ei tottele ja kuri ei ilman fyysistä rankaisua pidä

 

Ja joo, ääntä korotetaan ja tunteita näytetään. Kerran olen miehelle jotain äkäisesti sanonut, ja poika on siitä kovasti säikähtänyt. Siksi meillä ei ainakaan karjuta kellekään.

[Donnerwetter]

Oon aika järkyttynyt, että näinkin nuorten ihmisten keskuudessa fyysistä kurittamista pidetään sopivana.

 

Mun kanta on yksiselitteisen kielteinen. Mua on silloin tällöin tukistettu ja oon saanut joskus myös luunappeja ja avokämmenestä. Piiskaamisella on uhattu muutaman kerran.

 

Kaikki nämä ON jättäneet jälkensä minuun, mitä vanhempani eivät varmaan vaan tulleet ajatelleeksi, koska heitä itseään oli kasvatettu samalla tavalla. Minusta on aina huolehdittu hyvin ja koti on ollut hyvä ja turvallinen paikka. Silti nämä muutamat kerrat elää minussa vieläkin. Nuorempana on ollut aggression hallinnassa ongelmia, opin täysin väärän mallin vihan purkamiseen. Aika paljon on täytynyt asiaa käsitellä, että se on alkanut jäädä taka-alalle eikä enää tule esiin esim. parisuhteessa.

 

En ymmärrä, mikä läpsimisessä tai tukistamisessa voittaa jäähyn tai nurkassa seisottamisen. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että väkivallalla lapsi oppii vain yhden ratkaisumallin asioihin, eikä sitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

 

Minun täytyy lainata nyt Raikulin koko viesti, sillä oma kokemukseni on ihan pilkuntarkkaan samanlainen. Minulla on ollut hyvä ja rakastava lapsuus ja se ruumiillinen kuritus, jota olen saanut, on ollut varsin vähäistä, mutta SILTI koen sen vaikuttaneen varsin haitallisesti minäkuvaani. Ja olen kokenut jo pelkän ruumiillisella kurituksella uhkaamisen hirveänä ja ihmisarvoani alentavana, vaikka siinä tilanteessa kyllä järjellä tiesinkin, että äiti vain uhkailee eikä aio oikeasti hakea vitsaa.

 

Olen todella herkkä ihminen vähän joka suhteessa, eivätkä vanhempani takuulla halunneet aiheuttaa teoillaan sellaista vahinkoa, jota he aiheuttivat. Itse en ikinä aio käyttää minkäänlaista ruumiillista kuritusta omiin lapsiini - tämä on yksi ehdottomimmista kasvatusperiaatteistani - sillä en halua aiheuttaa yhdellekään rakastamalleni ihmiselle sellaista ahdistusta, jota itse olen kokenut.

 

Ymmärrän, etteivät kaikki tilanteet ole mustavalkosia, mutta en siltikään keksi tilannetta, jossa pitäisin ruumiillista kuritusta millään lailla oikeutettuna. Jos väsynyt vanhempi läppäisee lastaan, se on virhe, jota tulisi pyytää anteeksi, ei mikään oikea kasvatuskeino.

[Guest Miaka]

Oon aika järkyttynyt, että näinkin nuorten ihmisten keskuudessa fyysistä kurittamista pidetään sopivana.

 

Mun kanta on yksiselitteisen kielteinen. Mua on silloin tällöin tukistettu ja oon saanut joskus myös luunappeja ja avokämmenestä. Piiskaamisella on uhattu muutaman kerran.

 

Kaikki nämä ON jättäneet jälkensä minuun, mitä vanhempani eivät varmaan vaan tulleet ajatelleeksi, koska heitä itseään oli kasvatettu samalla tavalla. Minusta on aina huolehdittu hyvin ja koti on ollut hyvä ja turvallinen paikka. Silti nämä muutamat kerrat elää minussa vieläkin. Nuorempana on ollut aggression hallinnassa ongelmia, opin täysin väärän mallin vihan purkamiseen. Aika paljon on täytynyt asiaa käsitellä, että se on alkanut jäädä taka-alalle eikä enää tule esiin esim. parisuhteessa.

 

En ymmärrä, mikä läpsimisessä tai tukistamisessa voittaa jäähyn tai nurkassa seisottamisen. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että väkivallalla lapsi oppii vain yhden ratkaisumallin asioihin, eikä sitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

 

Minun täytyy lainata nyt Raikulin koko viesti, sillä oma kokemukseni on ihan pilkuntarkkaan samanlainen. Minulla on ollut hyvä ja rakastava lapsuus ja se ruumiillinen kuritus, jota olen saanut, on ollut varsin vähäistä, mutta SILTI koen sen vaikuttaneen varsin haitallisesti minäkuvaani. Ja olen kokenut jo pelkän ruumiillisella kurituksella uhkaamisen hirveänä ja ihmisarvoani alentavana, vaikka siinä tilanteessa kyllä järjellä tiesinkin, että äiti vain uhkailee eikä aio oikeasti hakea vitsaa.

 

Olen todella herkkä ihminen vähän joka suhteessa, eivätkä vanhempani takuulla halunneet aiheuttaa teoillaan sellaista vahinkoa, jota he aiheuttivat. Itse en ikinä aio käyttää minkäänlaista ruumiillista kuritusta omiin lapsiini - tämä on yksi ehdottomimmista kasvatusperiaatteistani - sillä en halua aiheuttaa yhdellekään rakastamalleni ihmiselle sellaista ahdistusta, jota itse olen kokenut.

 

Ymmärrän, etteivät kaikki tilanteet ole mustavalkosia, mutta en siltikään keksi tilannetta, jossa pitäisin ruumiillista kuritusta millään lailla oikeutettuna. Jos väsynyt vanhempi läppäisee lastaan, se on virhe, jota tulisi pyytää anteeksi, ei mikään oikea kasvatuskeino.

 

Mä voin sitten puolestani lainata nämä molemmat viestit kokonaan. Mun mielestä kaikista pahinta siinä kurituksessa oli nöyryytyksen tunne, mikä ei todellakaan ole sama asia kuin se, että tunsin häpeää teostani. Erityisesti, kun mä en yleensä ollut mitenkään tietoisesti paha tai tuhma, vaan enemmän ne tilanteet oli yllätyksellisiä tai sitten jouduin esikoisena vastuuseen siitä, mitä joku muu oli tehnyt.

Edited April 22, 2009 by Miaka

[uhra]

Mä voin sitten puolestani lainata nämä molemmat viestit kokonaan. Mun mielestä kaikista pahinta siinä kurituksessa oli nöyryytyksen tunne, mikä ei todellakaan ole sama asia kuin se, että tunsin häpeää teostani.

 

Tämä oli niin hyvin kiteytetty, että piti lainata.

 

Tämä kyseinen tunne ei kasvattanut mua mitenkään. Tunsin, että mua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, vahvemman taholta. Sitä tunnetta on vaikea selittää, mutta se seurasi mua vuosia, heijastui vahvasti itsetuntoon ja tulehdutti luottamusta mun ja vanhempien välillä. Kunnioitus karisi äitiä ja isää kohtaan. Tajusin jo nelivuotiaana, että se luunapittelu ja vitsalla uhkailu on jotenkin kohtuutonta sitä vasten, mitä olen itse tehnyt.

 

Olin myös kova käyttämään pieniä nyrkkejäni etenkin isää vastaan. Tappelin silloin tällöin kavereidenkin kanssa (ja myöhemmin poikaystävän kanssa), mutta toisinaan otin esim. eskarissa yhdeltä pojalta iskuja vastaan mustelmille asti, kun olin siinä tilanteessa niin hämmentynyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Häpesin sitä niin paljon, etten kertonut kenellekään, jotenkin ajattelin, että olen niin tyhmä ja säälittävä, että ansaitsen ne lyönnit. Oma suhde väkivaltaan muodostui jotenkin ristiriitaiseksi pitkäksi aikaa. Vielä silloinkin kun suhtauduin siihen puhtaan kielteisesti, omat vihanhallintakeinot oli onnettomia.

 

Ja kyllä, pystyn ihan täysin sanomaan, että nämä asiat on yhteydessä toisiinsa. Muistan ne fiilikset vieläkin, eikä mun itsetunto ole ok vieläkään. Samassa kohti sielua nuo arvet tuntuu silloin lapsena ja nykyisessä elämässä (kun tulee vaikkapa huono hetki tai kamala riita miehen kanssa). Onneksi välit vanhempiin on kuitenkin kunnossa, olen antanut nämä ylilyönnit anteeksi vaikka en niitä mielellään muistelekaan.

 

Siispä, olen heti kun asioita olen alkanut tajuta (kouluiässä), päättänyt, että mun lapset saa olla vaikka kuinka tuhmia ja rasittavia, niin heitä ei kuriteta ruumiillisesti. Käytän vaikka sitä jäähytaktiikkaa 500 kertaa samaan asiaan jos se niin vaatii.

 

Donnerwetter, tuo ihmisarvoa alentava oli myös hyvä kiteytys, joka kuvaa hyvin sitä, mitä vahvemman oikeudella satuttaminen tekee lapselle.

 

Lisään vielä, että mun miestäkin on kuritettu lapsena, mutta ei väitä tuosta saaneensa mitään traumoja. Hyvä homma, jos niin on, mutta en lähtisi arpomaan, saako oma tuleva lapseni niitä. Seuraukset kun näkyy viiveellä.

 

 

muoks. Muokkasin vähän.

Edited April 22, 2009 by Raikuli

[Mila3]

Karjuakin voi eri tavoin. Äitin huutamisista mulla ei oo pahoja muistoja, mutta isä osas kyllä Karjua. Saattoi samalla lyödä haarukan pystyyn pöytään ja hirviöilmeellä karjua ja kirota niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Joku "EI!" ja nyrkki pöytään on vielä ihan ok, mutta kyllä huutamisestakin voidaan tehdä jotain vallan epäreilua lasta kohtaan.

[Donnerwetter]

No onpa vähän turhan tuttuja fiiliksiä.

 

Itse muistan sen, miten meidän sisarusten tappelut kävivät herkästi fyysiksiksi käsirysyiksi. Ei se mitään verissä päin mätkimistä ollut, koska olimme aika hyviä tappelemaan myös verbaalisesti, mutta jotenkin riitatilanteessa oli ihan ok, että toista päin sai käydä. (Minulla on ollut sisaruksiini muuten tosi hyvät välit.) Vanhempamme puuttuivat asiaan lähinnä siinä vaiheessa, kun toista vahingoitettiin pahasti, toinen oli selvästi alakynnessä tai nahistelu häiritsi yleistä elämää.

 

Sisarusten välisten tappelujen muistelu ei sinänsä ahdista minua, koska kyseessä oli tasavertainen tilanne eikä mikään vallankäyttö, mutta mietin vain sitä, oliko se tavallaan osa samaa toisen fyysisen koskemattomuuden kunnioittamattomuutta.

 

Mielestäni lapselle on turha opettaa, että toisten lyöminen on kiellettyä, jos itse lyö lasta. Siis toki ymmärrän, että siinä tilanteessa lapselle voi selittää, että aikuisella on kasvatusvastuu, jota lapsella ei ole, ja jadda jadda jadda, mutta minä haluan opettaa lapsilleni, että toisen fyysiseen koskemattomuuteen kajoaminen on aina väärin.

 

(Eikä nyt lähdetä saivartelemaan siitä, onko esim. väärin viedä lapsi väkisin pois vilkkaan autotien luota. Siinä tapauksessa kyseessä ei ole rangaistus. Raahaisin minä mieheni tai kaverinikin pois vilkkaan autotien luota hätääntyneesti huutaen, jos joku sinne vaikka tolkuttomassa humalassa hoipertelisi. )

[Mila3]

Niin, ja mua on myös lyöty nyrkillä päähän, mutta se ei tuntunut yhtään niin kamalalta kuin se karjuminen. Varmaan niihin lyömisiin ei vaan sitten liittynyt niin raivokasta tilannetta.

[Donnerwetter]

Pahimmat karjumistapaukset voinee laskea henkiseksi väkivallaksi, mikä on tietysti eräänlaista pahoinpitelyä sekin. Minulla on lapsuudestani elävä muistikuva tilanteesta, jossa muuan opettajansijainen huusi luokallemme niin, että pelkäsin suurin piirtein kuset housussa. Sellainen käsittämätön paskaraivari oli pienen tytön silmissä jotain todella pelottavaa.

[Suzy_Moon]

Muutenkin ihmettelen hiukan sellaista suhtautumistapaa, että vanhempi on tyyni viilipytty, joka kylmän viileästi hoitaa tilanteen kuin tilanteen. Näytetäänkö tällaisessa kodissa sitten mitään tunteita? Vai vain niitä positiivisia? Mitä lapsi sitten oppii niistä negatiivisista tunteista? Ettei niitä saa näyttää?

 

Itse kyllä karjahtelen välillä lapsilleni ja joskus jopa huudan. Ja kiroilen. Eihän se nyt mitenkään hieno asia ole, mutta en kyllä koe sitä myöskään siten, että pahoinpitelisin lapsiani. Jälkeen päin pyydän anteeksi, ja selitän, että joskus äiti on niin väsynyt, että tulee huudettua. Ei minun mielestäni vanhemman tarvitse eikä pidä olla mikään yli-ihminen, joka toimii täydellisesti tilanteessa kuin tilanteessa.

 

Samaa mieltä olen kuitenkin siitä, että fyysinen kuritus on rangaistavaa. Kuitenkaan minusta fyysisen kurituksen tunnusmerkkejä eivät täytä esimerkiksi käden siirtäminen - vaikka tiukastikin - toiseen paikkaan tai lapsen kantaminen muihin puuhiin. Minusta muutenkin on joissain tapauksissa mennyt ihan naurettavuuksiin tämä fyysinen kajoaminen toiseen. Hyvä, jos puolituttuna uskallat toisen lasta halata, kun heti tulee mieleen, että pidetäänköhän sitä pedofiilina tai jos ohjaat oppilaan hartioista omalle paikalleen, niin se on pahoinpitely.

Tämä oli niin fiksusti sanottu. Vanhemmatkin saa olla vihaisia, ja lapset oppii, että vihan tunteita on, mutta niistä pääsee yli. Joskus ne tunteet voi olla voimakkaita, ja ainoa, mitä musta vanhemmalta pitäisi vaatia, on kohtuus. Vihainen voi olla, mutta se ei saa johtaa väkivaltaan, eikä minusta myöskään hillittömään pelottavaan karjuntaan. Itse olen rikkonut tätä sääntöä, (olen muuten antanut luunappejakin) mutta en silti pidä sitä hyväksyttävänä. Erehdyttyäni olen pyytänyt lapseltani anteeksi, pahoitellut, ja kertonut myös, mistä oli kyse. Uskon lapsen oppivan näissäkin tilanteissa paljon. Että ihminen tekee virheitä ja niitä kuuluu pyytää anteeksi. Että vihan tunteet menevät ohi. Ja toisaalta, vaikka lapseni olisi mitä typerää tehnyt, ja siitä teosta olisin hänelle vihainen, rakastan häntä silti. Minulla on joskus pinna palanut, mutta lähes päivittäin kerron lapselleni, kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka tärkeä hän on minulle. Kerron, mistä kaikesta hänessä olen ylpeä, halaan ja suukotan. Se ei enää onnistu lapsen kavereiden läsnäollessa, mutta muuten otetaan kyllä vastaan. Rakkaus voittaa kaiken.

 

Jokunen vuosi sitten oli kamala pedofiilihaloo. Silloin oli jollekin yleisönosastolle kirjoittanut poikansa kanssa uimalassa käynyt mies kamalasta kokemuksestaan. Pojalla oli kireä esinahka, jota piti lääkärin ohjeiden mukaan säännöllisesti venyttää. Pieni poika ei kuitenkaan oikein erottanut tilanteita toisistaan, ja kysyi sitten isältä siellä uimalan pukukopilla että eihän tänään kosketa pippeliin. Ja koko pukuhuone hiljeni.

 

Samaan aikaan ihmiset mietti sitä, että voiko lasta ottaa syliin, ja jos oman voi, voiko vieraita, ja minkä ikäisiä ja voiko opettaja antaa lasten tulla syliinsä tai silittää päästä jne.

 

Musta tässä pahoinpitelyasiassakaan ei saisi tehdä samoja ylilyöntejä. Koulussa joskus törmää lapsiin, jotka vetoavat "koskemattomuuteensa", kun laittaa käden olalle ja kehottaa siirtymään omalle paikalle tai ulos luokasta tms. Eihän kyse ole siitä, etteikö toiseen ihmiseen saisi koskea. Musta parempi olisi käyttää sanaa "loukkaamattomuus". Jokaisella on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen loukkaamattomuuteen. Toista ei saa tahallisesti satuttaa, mutta silti lääkäri saa rokottaa ja urheiluhierontakin on laillista. Samoin toisen intiimeihin paikkoihin ei saa kajota, mutta pyllyn saa pyyhkiä, kun ihminen ei itse siihen kykene ja bikinivahauksiakin tehdään kauneushoitoloissa. Kyse ei ole teosta, vaan tarkoituksesta.

[Haavis]

^Hyvin kirjotettu, kuten myös Nadda.

 

Mä kyllä myös huudan. Ja kiroilenkin. Mutta aina pinnan mennessä pyydän hetken päästä pojalta anteeksi ja kerron, miksi äiti suuttui ja miten toivoisi jatkossa kyseisissä tilanteissa toimittavan, jottei äidin tarttisi suuttua.

 

Väkivaltaan en turvautuisi. Vaikka kieltämättä, joskus kun pinna oikein menee, niin tekis mieli läimästä täysillä tms, mutta kyllä mulla ainakin on niin syvällä takaraivossa se, mitä voi tehdä ja mitä ei, joten ei tulis mieleenkään oikeesti satuttaa toista.

[Adelita]

*

Edited November 30, 2009 by Isabelleza

[Willow]

Jaa, minusta tämä keskustelu on ollut aika asiallista ja mielenkiintoista, ja kaikella ystävällisyydellä - jospa pyrittäisiin myös pitämään se sellaisena!

 

Tuosta "auktoriteetin osoittamisesta järeämmin keinoin", sehän toimii varmasti erinomaisesti myös murrosikäisen kollin kanssa, jolla on oikeasti fyysiset voimat vähän tukistella niitä vanhempiakin.

[Ink Q]

Nadda kirjoitti hyvin mun ajatuksia myös. Fyysistä (tai henkistä) väkivaltaa en hyväksy, mutta toisin kuin ilmeisesti muutamat täällä en käsitä väkivaltana kaikenlaista fyysistä kontaktia lapseen. Muutamia kertoja on pitänyt tilannetta rauhoittaa esim ottamalla käsistä napakasti kiinni samalla kun sanoo ei, kun muuten menee ei:t kuuroille korville (tuolloin saa katsekontaktin).

[fleur]

^Minä en vieläkään ymmärrä, miten sellainen kevyt läpsiminen, joka ei satuta, mitenkään tehostaa rangaistusta?

Siis eikö fyysisen rangaistuksen idea ole juuri se että lasta satuttamalla saadaan ei-toivottu toiminta lakkaamaan? Vai mihin muuhun sen teho sitten perustuu?

 

Minä ajattelen tästä asiasta edelleen varsin mustavalkoisesti (olen ilmeisesti hurskastelija). Lapsen fyysinen rankaiseminen on väärin, olipa kyse läpsimisestä, luunapista tai selkäsaunasta. Aivan eri asia sitten on se, että vanhempi joutuu välillä hyvin tiukallakin otteella siirtämään lapsen pois vaarallisesta tilanteesta tai estämään häntä tekemästä jotakin kiellettyä. Mutta siitä tässä laissa tai tämän ketjun aiheessa ei edes ole kysymys, kun puhutaan nimenomaan fyysisestä rangaistuksesta/kurituksesta. Rangaistus ja se, miten sen toteuttaa, on jotain mitä vanhempi voi valita, toisin kuin se että estää lasta satuttamasta itseään tai muita.

 

Minusta on varsin terveellistä rajata jotkut asiat tässä elämässä selvästi oikein/väärin -akselilla. Kaikki ei ole harmaata vyöhykettä - jos kaikki on suhteellista, ihminen viime kädessä menettää kaikki arvonsa.

 

Mun mielestä kaikista pahinta siinä kurituksessa oli nöyryytyksen tunne, mikä ei todellakaan ole sama asia kuin se, että tunsin häpeää teostani.

Tää kiteyttää tosi hyvin sen, mistä fyysisessä rangaistuksessa on kyse, eli lapsen ihmisarvon loukkaamisesta.

 

En missään nimessä tarkoita että kaikki luunappeja lapselleen antaneet vanhemmat pitäisi ilmoittaa sosiaaliviranomaisille, mutta kyllä sellaisesta toiminnasta pitäisi opetella pois, ja se onnistuu vain myöntämällä että se on väärin.

Edited April 23, 2009 by fleur

[Suzy_Moon]

^Minä en vieläkään ymmärrä, miten sellainen kevyt läpsiminen, joka ei satuta, mitenkään tehostaa rangaistusta?

Siis eikö fyysisen rangaistuksen idea ole juuri se että lasta satuttamalla saadaan ei-toivottu toiminta lakkaamaan? Vai mihin muuhun sen teho sitten perustuu?

 

Tässäpä tuli hyvä pointti esille. Osa täällä taitaa puhua lapsen käteen tarttumisesta tai "läpsäisystä" fyysisenä rangaistuksena. Osa tarkoittaa samoilla sanoilla lapsen huomion saamista tai vaaratilanteesta poistamista. Eli kun yksi näpäyttää lasta sormille, jotta lapsi kiinnittäisi huomion sanoihin, toinen tulkitsee lapsen saaneen näpäytyksessä fyysisen rangaistuksen. Ja kun ensimmäinen sanoo ettei se satu, toinen ei usko, koska näki selvää väkivaltaa. Olisiko itseasiassa niin, että argumentoinnin kiivaudesta ja näennäisesti erilaisista mielipiteistä huolimatta, kukaan täällä ei usko fyysiseen rangaistukseen. Eli fyysisiä keinoja käytetään tarpeen vaatiessa (tai pinnan pettäessä, minkä jälkeen olla todella pahoillaan), mutta ei rangaistuksena?

 

muoks. luin sitten nopeasti fleurin viestistä vain yläosan ja tein samat päätelmät kuin hänkin. Lyhyesti voisin sanoa nyt koko tekstin luettuani, että oli hyvin kirjoitettu, komppaan täysin

Edited April 24, 2009 by Suzy_Moon

[Mirjami]

Toi "läpsiminen" on ehkä vähän huono sana, jos tarkotetaan sellasta tiukempaa kosketusta, mitä itse ainakin ajoin takaa. Eli mä käsitän sen sellasena sanojen tehostajana, jos vaikka lapsi on koskemassa johonkin kiellettyyn eikä tottele kieltoja, niin vaihtoehtoisesti voi joko ottaa kädestä kiinni tai "läpsäyttää", jolloin se kosketus saa sen lapsen paremmin ymmärtään, että sille puhutaan. Eli juurikin, kuten fleur sanoi, ei minään rangaistuksena.

Edited April 24, 2009 by mimosa83

[Maria Corona]

Toivottavasti tämä keskustelu pysyy monenlaisista mielipiteistä huolimatta asiallisena, koska aihe on mielenkiintoinen.

 

Minä olen pienenä kerran saanut koivuvitsasta muutaman ripsauksen säärille. Muistan tilanteen hyvin eikä tuo kuritus todellakaan tullut yht'äkkiä. Riehuimme siskoni kanssa automatkalla ja meitä kiellettiin ja komennettiin ilman fyysistä kontaktia lukemattomia kertoja, ensin nätisti, sitten tiukasti ja lopuksi ihan kunnon äänenvoimakkuudella. Kaikki käskyt ja kehotukset menivät kuuroille korville. Tuo tilanteen lopuksi saamamme kuritus ei tehnyt kipeää, jälkiä sääriin ei jäänyt yhtä ainutta, mutta muistan kyllä miten häpeissäni olin huonosta käytöksestäni, varsinkin kun monta kertaa oli käsketty lopettamaan - vailla mitään vaikutusta.

 

Itseäänhän ei koskaan voi arvioida objektiivisesti, mutta omasta mielestäni olen varsin tasapainoinen ja psyykkisesti hyvässä kunnossa oleva ihminen. Olen myös saanut lapsena muutaman luunapin (en edes muista, oliko asialla äiti, isä, täti, mummo vai kuka) oltuani tottelematon ja huonosti käyttäytyvä ja olen aina ollut sitä mieltä, että on melko ihmeellistä, jos se rinnastetaan lapsen pahoinpitelyyn, jossa on kyse todella vakavista fyysisistä ja henkisistä vammoista. Tällä en vähättele niiden tuntoja, joille on jälkiä myös luunapeista jäänyt, vaan tarkastelen tilannetta hieman etäämpää, kokonaisuutena.

 

Jos kaikki hipaisuista ja näpäytyksistä raskaansarjan hakkaamiseen niputetaan vain yhden "lapsen ruumiillinen kuritus" -otsikon alle, on ihan selvää, että keskustelu aiheesta lähtee helposti riitelyn puolelle, jo pelkästään erilaisista nimityksistä, joita kaikelle koskettamiselle voidaan antaa. Myös lause "kaikki ruumiillinen kurittaminen on rikos" saa mustavalkoisuudellaan ainakin minut puolustuskannalle, sillä sana "kurittaminen" ei itsessään sisällä mitään väkivaltaan viittaavaa ja "ruumiillinen" ei ole sama asia kuin kova voimankäyttö vaan viittaa siihen, että otetaan fyysinen kontakti sanallisen lisäksi.

 

Ihmettelen sitä, miksi niin vähän kiinnitetään huomiota kasvattajan tarkoitusperiin, jos hän vaikka juuri tehostaa kieltoa näpäyttämällä samalla lapsen kättä. Tuntuu välillä siltä, että kaikkea lapseen koskemista kieltämisen tai muun ei-niin-mukavan tilanteen yhteydessä nimitetään väkivallaksi. Minun mielestäni kun kyse on lapsesta, jonka huomiokyky ja tapa käsitellä informaatiota on niin erilainen kuin aikuisella, ei voida olettaa, että huomion ollessa hauskassa ja kielletyssä puuhassa huomiokyky riittäisi aikuisen huutelemille kielloille lopettaa tuo hauska puuha. Tällöin juuri esimerkiksi katsekontaktin saaminen todennäköisesti auttaa ja myös se, että huomio todella herätetään esimerkiksi juuri tällä kädelle näpäytyksellä. Juuri se, että sitä pidetään yhtä rangaistavana kuin hakkaamista, saa minut aivan sanattomaksi. Minusta tässäkin asiassa pitäisi olla jonkinlainen suhteellisuudentaju. Tottakai olisi juridisessa mielessäkin unelmaisen helppoa jos tällainenkin asia voitaisiin määritellä yhdellä lauseella niin näppärästi - "kaikenlainen fyysinen kajoaminen lapseen kurittamisen yhteydessä on väärin ja rikos" ja that's it. Siitä määrittelyn helppoudesta saatava hyöty on minusta kuitenkin minimaalinen, kun ajatellaan, mitä hallaa tuollainen yksinkertaistaminen tekee yleiselle asenneilmastolle. Lapsen pahoinpitely on rikos, normaali kivuton kurinpito sen sijaan ei.

[Guest Miaka]

Olen myös saanut lapsena muutaman luunapin (en edes muista, oliko asialla äiti, isä, täti, mummo vai kuka) oltuani tottelematon ja huonosti käyttäytyvä ja olen aina ollut sitä mieltä, että on melko ihmeellistä, jos se rinnastetaan lapsen pahoinpitelyyn, jossa on kyse todella vakavista fyysisistä ja henkisistä vammoista. Tällä en vähättele niiden tuntoja, joille on jälkiä myös luunapeista jäänyt, vaan tarkastelen tilannetta hieman etäämpää, kokonaisuutena.

 

Jos kaikki hipaisuista ja näpäytyksistä raskaansarjan hakkaamiseen niputetaan vain yhden "lapsen ruumiillinen kuritus" -otsikon alle, on ihan selvää, että keskustelu aiheesta lähtee helposti riitelyn puolelle, jo pelkästään erilaisista nimityksistä, joita kaikelle koskettamiselle voidaan antaa. Myös lause "kaikki ruumiillinen kurittaminen on rikos" saa mustavalkoisuudellaan ainakin minut puolustuskannalle, sillä sana "kurittaminen" ei itsessään sisällä mitään väkivaltaan viittaavaa ja "ruumiillinen" ei ole sama asia kuin kova voimankäyttö vaan viittaa siihen, että otetaan fyysinen kontakti sanallisen lisäksi.

 

Ihmettelen sitä, miksi niin vähän kiinnitetään huomiota kasvattajan tarkoitusperiin, jos hän vaikka juuri tehostaa kieltoa näpäyttämällä samalla lapsen kättä. Tuntuu välillä siltä, että kaikkea lapseen koskemista kieltämisen tai muun ei-niin-mukavan tilanteen yhteydessä nimitetään väkivallaksi. Minun mielestäni kun kyse on lapsesta, jonka huomiokyky ja tapa käsitellä informaatiota on niin erilainen kuin aikuisella, ei voida olettaa, että huomion ollessa hauskassa ja kielletyssä puuhassa huomiokyky riittäisi aikuisen huutelemille kielloille lopettaa tuo hauska puuha. Tällöin juuri esimerkiksi katsekontaktin saaminen todennäköisesti auttaa ja myös se, että huomio todella herätetään esimerkiksi juuri tällä kädelle näpäytyksellä. Juuri se, että sitä pidetään yhtä rangaistavana kuin hakkaamista, saa minut aivan sanattomaksi. Minusta tässäkin asiassa pitäisi olla jonkinlainen suhteellisuudentaju. Tottakai olisi juridisessa mielessäkin unelmaisen helppoa jos tällainenkin asia voitaisiin määritellä yhdellä lauseella niin näppärästi - "kaikenlainen fyysinen kajoaminen lapseen kurittamisen yhteydessä on väärin ja rikos" ja that's it. Siitä määrittelyn helppoudesta saatava hyöty on minusta kuitenkin minimaalinen, kun ajatellaan, mitä hallaa tuollainen yksinkertaistaminen tekee yleiselle asenneilmastolle. Lapsen pahoinpitely on rikos, normaali kivuton kurinpito sen sijaan ei.

 

Mä ajattelen varmaan tästä asiasta aivan järkyttävän mustavalkoisesti, mutta mun mielestä kasvatuksessa ei todellakaan tule fyysisesti koskea lapseen missään määrin tarkoituksena sillä tavoin vaikuttaa lapseen, tehostaa kieltoa tms. Olen siis kaikesta yllämainitusta eri mieltä. Lapsen huomion voi kääntää pois siitä hauskasta kielletystä jutusta nostamalla lapsen syrjään tilanteesta ja juuri vaikka pitää molemmista käsistä kiinni, jotta saa lapsen katsekontaktiin, mutta tässä on siis tosiaan tarkoituksena vain ja ainoastaan poistaa lapsi tilanteesta. Ei missään määrin motiivina kivulla tai fyysisellä puuttumisella sinänsä kääntää huomiota aikuiseen ja hänen sanomisiinsa. Mun ymmärrykseen ei myöskään mahdu ajatus siitä, miten fyysisellä kurittamisella kuvitellaan saatavan jotain aikaiseksi. Eikö vanhemman auktoriteetti ole jo aika pitkälti menetetty tilanteessa, jossa pitää ottaa voimakeinot avuksi? Enkä väitä, että lasten kasvattaminen mitenkään helppoa olisi, tai että mulla olisi lapset, jotka tottelevat mua aina kiltisti. Päinvastoin, mun lapsilla on erittäin vahva tahto ja päivittäin väännetään, kuka onkaan se, joka päättää, mutta en mä vaan pysty näkemään, että tässä auttaisi se, että ryhdyn kurittamaan lapsia fyysisesti.

 

Minun mielestä lapsen hakkaaminen ja "kunnon" pahoinpiteleminen on aina vanhemman oma henkinen ongelma, jota ei millään muotoa voi pitää edes rangaistuksena. Sen sijaan taas kädestä kiinni ottaminen, lapsen kantaminen pois tilanteesta, vaatteiden pukeminen rimpuilevalle lapselle jne. on taas ihan jotain muuta kuin kuritusta.

[Willow]

Näissä keskusteluissa on tosiaan hyvä muistaa, että sanoilla "ruumiillinen" ja "kuritus" on hieman eri merkitykset puhujasta riippuen.

 

Suurin osa keskustelijoista on varmaan yhtä mieltä siitä, että koskettaminen ja kiinni pitäminen "ojentamistilanteessa" on pääsääntöisesti ok: väkivaltaa ei siis ole se, että lapsi napataan syliin tai että hänen käsistään pidetään kiinni. Nuo läpsäykset alkavat sitten olla sitä kuuluisaa harmaata aluetta, eli läpsäyshän voi tarkoittaa voimakasta iskua, joka sattuu, tai sitten vaikka kädelle taputtamista, joka on tuntumaltaan verrattavissa siihen, kun halatessa taputetaan toisen selkään.

 

Niin kuin moni muukin tässä keskustelussa, vetäisin itse rajan kivun tuottamiseen. Eli jos fyysisen kontaktin on tarkoitus tuottaa jonkinasteista kipua, niin pidän sitä väkivaltana.

[Nadda]

sillä sana "kurittaminen" ei itsessään sisällä mitään väkivaltaan viittaavaa

 

Mä muistaakseni törmäsin kerran uutiseen, jossa oli tehty tutkimusta lasten kurittamisesta ja siinä tämä sana niputettiin hyvin yhteen fyysisen väkivallan kanssa.

[Maria Corona]

Lapsen huomion voi kääntää pois siitä hauskasta kielletystä jutusta nostamalla lapsen syrjään tilanteesta ja juuri vaikka pitää molemmista käsistä kiinni, jotta saa lapsen katsekontaktiin, mutta tässä on siis tosiaan tarkoituksena vain ja ainoastaan poistaa lapsi tilanteesta. Ei missään määrin motiivina kivulla tai fyysisellä puuttumisella sinänsä kääntää huomiota aikuiseen ja hänen sanomisiinsa.

[lihavointi minun tekemäni]

 

Nimenomaan olen sitä mieltä, että jos tieten tahtoen aiheutetaan kipua, on menty liian pitkälle. Siis jos fyysinen kontakti ihan oikeasti sattuu lapseen. Sellaista kuvaa en halunnut edellisessä postauksessani antaa. Voi olla, että kaikki eivät vain tee eroa tahallisen satuttamisen ja kurinpitoon liittyvän fyysisen kontaktin välillä.

 

Ja se on minusta ihan luonnollista, että tämä aihe jakaa mielipiteitä. En odottanutkaan, että tässä ketjussa kaikki myötäilevät toisiaan, joten jatketaan keskustelua edelleenkin.

 

Mitä tuohon kurittaminen/kurinpito -sanaan tulee, niin minä ainakin ymmärrän sen laajemmin kuin vain fyysisenä väkivaltana. Onhan sanallinen ohjeistaminen ja ojentaminenkin kurinpitoa, pyrkimystä saada lapsi tottelemaan ja pysymään aisoissa. Puhumattakaan siitä, että sanallisen kasvattamisen voi hoitaa taidokkain ja lempein taikka vaihtoehtoisesti karkein ja epäystävällisin sanankääntein. Skaala on laaja.

[Heinä]

En hyväksy toisen satuttamista missään muodossa, eli periaatteena elämässä ja lasten kasvatuksessa mulla on sääntö: "Toisia ei saa satuttaa" ja tätä hoen ja yritän opettaa 3-vuotiaalle lapsellenikin päivittäin. Mun mielestäni koko tuon opettaminen olisi hullunkurista, jos itse tukistelisin/nipistelisin yms. lapsiani. Lapseni eivät ole rauhallisia, eivätkä tottele minua läheskään aina, silti olen sitä mieltä, että kyllä torumiseen tai opettamiseen on keksittävä jokin muu keino kuin satuttaminen, joka on mielestäni toisen ihmisarvon loukkaamista. Varmasti lapset tottelevat paremmin, jos heitä satuttaa, sillä silloinhan he pelkäävät teosta aiheutuvaa kipua ja nöyryytystä, mutta haluaisitko itse asua kodissa, jossa täytyisi pelätä ruumiillista kurittamista? Ajattele, jos puolisosi tukistaisi sinua, kun et ole pessyt hänen lempipaitaansa riittävän nopeasti tai ruoka ei ole valmista, kun hän tulee kotiin. Et varmasti haluaisi elää tuollaisen ihmisen kanssa. Lapsilla ei kuitenkaan ole valtaa valita vanhempiaan, eikä kotiaan, joten on todella väärin loukata heidän ihmisoikeuksiaan olisi tarkoitusperät mitkä tahansa.

 

Toki mullakin hermot menee lasten tottelemattomuuteen, mutta kyllä niistä tilanteista on selvitty ilman tahallista satuttamista. Meillä puetaan vaatteet päälle silloin kun ollaan ulos lähdössä ja jos lapsi on asiasta eri mieltä, niin ei hänen kanssaan lähdetä neuvottelemaan vaan vaatteet vain puetaan päälle rimpuilusta huolimatta. Rimpuilevan lapsen kiinni pitäminen voi sattua, mutta silloin kipu johtuu lapsen rimpuilusta ei vanhemman tahallisesta satuttamisesta. Ollessamme ulkona lapsi saattaa lähteä juoksemaan kohti autotietä ja silloin joudun ottamaan napakan otteen hänen kädestään, silloinkin käteen saattaa sattua, mutta kipu johtuu lapsen juoksemisesta, eikä liian kovasta otteestani. Kipu johtuu siis tuolloin lapsen omasta toiminnasta, ei vanhemmat tahallisesta satuttamisen tarpeesta. Tämä on mielestäni lapsen suojelemista, eikä ole millään lailla verrattavissa väkivaltaan. Väkivaltaa olisi, jos lasta uhattaisiin tukistamisella, ellei hän suostu pukemaan tai selkäsaunalla, jos juoksee autotielle.

 

Minusta ei ole oikeutettua satuttaa lasta, vaikka itseäänkin olisi satutettu lapsena ja silti on tervejärkiseksi kasvanut. Minuakin on tukistettu lapsena, eikä minulle ole jäänyt siitä traumoja ja pidän itseäni melko tervejärkisenä. En kuitenkaan halua tehdä samaa virhettä omille lapsilleni, tiedä vaikka olisin kuinka paljon ihanampi ihmisenä, jos minua ei olisi tukisteltu.

 

Tuomitsen siis toisen tahallisen satuttamisen ihan täysin. Kaikenlainen satuttaminen on mielestäni väkivaltaa. Meillä lasta "kuritetaan" pitämällä jäähyllä ja sen jälkeen halitaan, rakastetaan ja pyydetään anteeksi. Eihän se kovin tehokasta ole, mutta uskon, että useiden vuosien jälkeen kärsivällisyys palkitaan.

[Heinä]

Vielä haluaisin ruumiillisen kurituksen kannattajilta kysyä; tukistaisitteko ystäväänne, jos hän ei käyttäydyisi niin kuin haluaisit? Todennäköisesti et, koska pelkäisit hänen antavan samalla mallilla takaisin. Lapsi on kuitenkin pienempi, eikä koskaan tasaväkinen taistelukumppani aikuisen kanssa, joten on totaalisen väärin satuttaa pinenpäänsä isomman oikeudella. Kaikki lapset ovat kilttejä, eikä kukaan ole pohjimmiltaan paha. Toiset vaan ovat vilkkaampia ja tempperamenttisempia, miksi nämä luonteenpiirteet pitäisi kitkeä lapsesta pois vaikka väkivalloin. Lapselle voi osoittaa ilman väkivaltaa, että teot ovat vääriä, mutta lapsi itsessään ei koskaan ole tuhma. Olen varma, että lapsi oppii käyttäytymään, kun hänelle jaksaa järjestelmällisesti kertoa ja selittää mitkä asiat ovat sallittuja ja mitkä eivät, aikaahan siihen menee, mutta eikös tämä kasvatustehtävä ole elinikäinen projekti.