Sign in to follow this  
Followers 0
Guest Marjaaraaraa

Ystävien tuki

72 posts in this topic

Minusta oli tosi janna seurata tyokavereiden suhtautumista mun raskauteen. Ennen puhuttiin kaikesta ja istuttiin usein baarissa, mutta kun ilmoitin raskaudesta niin heti loppuivat baarikutsut ja multa kysyttiin vaan etta miten vauva voi, milloin se syntyy ja tiedanko sukupuolen - naihin kysymyksiin vastasin joka paiva useita kertoja! Valilla arsytti ihan tosissaan etta muutuin ihmisesta mahaksi yhdessa yossa. Kavereista useimmilla on jo vauva joten he olivat iloisia puolestani, mutta lapsettomat kaverit ovat kylla kaikonneet. Kaipailisin heidan seuraansa kylla silla en jaksa koko aikaa puhua vauvoista ja lapsista, muut puheenaiheet olisivat tosi tervetulleita.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ehkä eniten mua "pelottaa" raskaudessa nimenomaan ystävien menettäminen. Muutama parasta sinkkuaikaa elävä kaverini varmasti häviää elämästäni tai ainakin ystävyytemme muuttuu nykyisestä. Toisaalta toivon että löydän uusia ystäviä muista odottavista äideistä. Onneksi minulla on kaksi läheistä ystävää jotka eivät katoa mihinkään :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Niin mäkin luulin...

 

En mitenkään halua pelotella, mutta kerro ihmeessä heille hyvissä ajoin huolestasi/pelostasi, itse en tajunnut sitä tehdä ja sinne kaikkosivat. Eivät varmaan olisi kehdanneet jos olisin heille suoraan sanonut että en halua heidän etääntyvän ihan vaan sen takia, että masussa kasvaa uusi pieni ihminen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla on myos erittain hyva ystava (vaikka nyt hyvin kaukana asuukin) joka oli todella huolissaan siita etta menettaa ystavansa raskautensa myota. Han kertoi taman minulle ja sanoi toivovansa ettei ystavyytemme muutu mihinkaan. Mielestani tama oli erittain kauniisti tehty eika ystavyytemme siis muuttunut pinnallisempaan suuntaan vaikka silloin viela olinkin lapseton.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Just näin :) .

 

Tosin toi pitäisi olla sanomattakin selvää, mut ilmeisesti kaikille se ei ole... Eikä sen varmistaminen paljon maksa vaivaa, kannattaa tehdä, toteaa hän kokemuksen syvällä rintaäänellä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä kanssa yksi, joka käytännössä on menettänyt kaksi parhainta ystävää, tai niin ainakin on aina vannottu olevan.. ja nää kaksi nyt oli lähes ainoita, joita ihan kasvotusten tapaan. Yhtä ollaan pidetty ala-asteesta saakka ja nyt raskautumisen myötä on jokin kadonnut väliltämme. Mua ei enää kutsuta tyttöjen iltaan eikä kerrota mitä kellekin kuuluu. Tosi harmi. Jälkikäteen on "todella mukava" kuulla, että taas on joku tyttöjen mökki-ilta vietetty.. Ehkä heistä on vaikea olla mun kanssa, kun en voi ryypätä enkä polta tupakkaa. En voi lähteä baariin. Jotenkin tuntuu, että eikö voi tehdä mitään muuta yhdessä..? Aina pitää olla kyse alkoholista ja rälläämisestä. Mua harmittaa se, ettei edes kysytä, jaksaisinko tulla mukaan esim. alkuillasta. Pelkkä kysyminen riittäisi.

 

Raskaudesta jos ja kun puhutaan, niin keskustelu on siinä, että pelottaako jo synnytys. Enkä mä sitten viitsi mitenkään yksityiskohtaisesti edes kertoa asioista..

 

Netin kautta on raskauden aikana tullut vertaistukea mm. entisiltä luokkakavereilta, iso kiitos heille siitä!! Kullanarvoista tukea..! Mutta onhan se eri asia, kuin kasvotusten tapaaminen ja yhdessä oleminen..

 

Ainiin, huvittavinta tässä on se, että myös mun mies on kokenut jonkinlaista vauvan odottamisen aikaista ns. "syrjintää". Kun minua ei voi kutsua baanalle niin ei kai sitten mun mieskään voi lähteä.. uskomatonta..

 

Eli odottamisen aikana olen kaivannut ihan vaan huomioimista, pienikin ele siihen suuntaan, että kysyttäisiin edelleen mukaan menoihin piristäisi tämän mamman arkea. Tai että edes kerrottaisiin niistä menoista. Ei oo kiva kuulla jälkeenpäin, että jotain kivaa tapahtui lauantaina, mutta ainiin, sut unohdettiin pyytää mukaan.

 

Tuolla aikaisemmin joku kirjottelikin, että kyllä ne kaverit sitten aikanaan omissa raskauksissaan huomaavat, miten kiva olisi jos joku edes kysyisi vointia. Mä oon ajatellut ihan samalla tavalla.. toisaalta saatan olla sitten kullanarvoinen ystävilleni, kun he esikoisiaan odottavat. Enkä mä aio heitä siinä tilanteessa hylätä, niinkun ne on nyt hylänny minut..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon oikeestaan melko syvästi loukkaantunut mun hyvän ystävän vuoksi.. Sillon kun tulin raskaaksi tää oli ihan innoissaan mun puolesta, mutta ei vissiin ihan tajunnut kunnolla, että mulle oikeesti tulee se vauva. Nyt kun mun lapsi on 5 kk, oon joutunut kuulla valitusta siitä, että "meidän elämät meni niin eri reittejä" ja kaikkea. Ystäväni on koko aikana KERRAN käynyt katsomassa meitä. Ei tullut ees synnärille vauvaa katsomaan, koska ei kuulemma ollutkaan rahaa. Hitto, mä synnytän ehkä elämässäni yhden kerran vauvan, mutta siinä ei oo tarpeeksi syytä säästää niitä karkkirahojaan junalippuun! Käytyään meillä vauvan ollessa 2 kk sanoi, että "mä en kyllä sittenkään haluais vielä vauvaa". Missään vaiheessa ei oo tullut mitään tukea, mun ois vaan pitänyt tehdä enemmän meidän suhteen eteen ja antaa enemmän huomiota. Nyt olenkin ajatellut, että mä en voi enkä halua muuttaa mun tilannetta, ja jos tää on ystävälleni niin vaikeaa, niin astukoon ulos mun elämästä. Mä oon pyytänyt sitä käymään, kuunnellut sen juttuja ja murheita niin kuin ennenkin ja ihan tarkoituksella koittanut olla puhumatta liikaa vauvasta. Mut ei mun tarvi alkaa pokkuroimaan. Miksei voi yhtään antaa armoa, jos en aina oo ehtinyt vastata puhelimeen, jos vaikka imetän? En vaan ikinä ois uskonut, että juuri tässä on mun se ystävä, joka katoaa kun saan lapsen. Se on ollut mulle rakas niin monta vuotta.

 

Sanoi muuten joskus, että varmaan jos hankkii omia lapsia, niin meillä on taas enemmän yhteistä. En huomannut kysyä, miltä mahtais tuntua jos mä haluaisinkin silloin pitää etäisyyttä.

 

Onneksi mulla on myös ystäviä, jotka on pysyneet "menossa mukana" ja jopa sanoneet, että oon samanlainen kuin ennenkin. Silti tuntuu, että mun elämässä on nyt valtava ystävänmentävä aukko. Oiskin kivaa jos vois sanoa ees löytäneensä uusia ystäviä muista äideistä, mutta kun en. Ehkä siihen vaikuttaa se että olen 22, joten luonnollisesti ikäisissäni ei hirveästi äitejä ole.

 

Ainiin. Tuntuu että miespuolisille ystäville tää vauva on ollut paljon helpompi juttu, lirkuttelevatkin sille niin estoitta ja ylistivät raskaana olevaa naista :lol:

Edited by Annika

Share this post


Link to post
Share on other sites

Näitä juttuja kavereiden kaikkoamisesta on kyllä tosi kurja lukea. Tosin omalla kohdalla välit ovat tiettyjen (sinkku)kavereiden kanssa viilenneet jo siinä vaiheessa, kun vakiinnuin enkä enää juossut baareissa joka viikonloppu. Samantien yhteydenpito näiden kavereiden puolelta harveni. Yritin esim. toukokuussa sopia porukan kanssa kesätapaamista kotiini (grillailua, rantalöhöilyä jne) mutta kaverit eivät kiinnostuneet tarpeeksi vaivautuakseen kertomaan heille sopivia viikonloppuja. Jos/kun saan lapsia, pelkään näiden kaverieni unohtavan minut lopullisesti. En oikein tiedä, miten kauan viitsin yrittää väkisin pitää ystävyyttä kasassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei ole koskaan ollu paljon ystäviä ja ne kaksi tosi läheistä etääntyivät täysin minusta, kun tulin raskaaksi. Toinen niistä jaksoi sentään joskus soitella kysellä miten menee ja joko synnytys alkaa lähestymään. Mutta toinen ei edes kyselly mun kuulumisia vaan valitti omaa rankkaa elämäänsä skypen kautta aina kun sattui siellä olemaan (asuu virossa). Mutta koskaan ei kysynyt kuulumisiani raskauden suhteen eikä mistään muustakaan. Ja hän oli sentään mun kaikkein uskotuin ja läheisin ystäväni ikinä.

 

Synnytyksen jälkeen ystäväni eivät edes vaivautunut vastaamaan mitään, kun lähetin viestin pojan syntyneen :angry:

Nykyisin mesen kautta saatetaan pari sanaa vaihtaa, mutta ei ole ollenkaan kiinnostunut mun kuulumisesta ja miten uuden tulokkaan kanssa sujuu.

 

Toinen joka silloin tällöin jaksaa soittaa ja kysellä kuulumisia ei enää muuten vaivaudu käymään meillä ja ollaan vaan nykyään tuttuja. Ja puhutaan siitä, että pitäisi nähdä joku päivä.

 

Onneksi kuitenkin on olemassa yksi lapseton ystävä, jota en ollut nähnyt vuoteen ja hänen kanssa ollaan tavattu taas useammin ja hän käyttäytyi seurassani ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Hän oli ainut joka pystyi puhumaan minun kanssani kaikesta maan ja taivaan välillä. Tietty myös lapsesta ja kasvatuksestakin voidaan puhua ihan vapaasti. En siis ole pelkkä äiti vaan se sama ihminen mitä olin ennen raskauttakin.

 

On myös ilmestyny paljon uusia tuttavuuksia täältäkin kautta ja on kiva tavata muitakin äitejä ja jakaa kokemuksia. Saa puhua ihan mielinmäärin pelkästään vauvoista, koska se on meille yhteistä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla taas on ongelmana ystävä, joka on siis jo kohta kaksivuotiaan äiti ja nyt toinen tulossa. Olen ihan oikeasti pohtinut, onko meidän ystävyys tosiaan oikeaa ystävyyttä.

 

Tuolla aikaisemmin joku kirjottelikin, että kyllä ne kaverit sitten aikanaan omissa raskauksissaan huomaavat, miten kiva olisi jos joku edes kysyisi vointia. Mä oon ajatellut ihan samalla tavalla..

Ystäväni raskausaikana kuuntelin mielelläni miten odotus sujui, kyselin vointia, olin läsnä tarvittaessa jne. Olen myös esikoisen kummi. Ristiäisten jälkeen hän laukaisi, ettei kuulemma ole koskaan ollut yhtä yksinäinen kuin raskausaikana. No, periaatteessa annoin mennä asian toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sen kummemmin ihmettelemättä.

 

Nyt kun olen itse raskaana, ystäväni oli ensin vilpittömän iloinen ja onnellinen, varsinkin kun raskautumiseen meillä meni lähes vuosi. Sitten alkoi se "valistus", miten lapsen kanssa elämä on niin erilaista (siis vaikeaa), ei ole rahaa mihinkään, yöllä ei saa nukuttua. "Kyllä te sitten ymmärrätte kun tellä on lapsi..." No tottakai elämä muuttuu..

 

Niin, toinen lapsi hänelle on nyt sitten tulossa (plussasivat pian meidän jälkeemme), ja minun raskauteni on "unohtunut"...Olemme tekemisissä yhä vähemmän. Ja silloin kun tapaamme, puhutaan lähinnä siitä, miten elämä tulee olemaan entistä vaikeampaa kun on kaksi lasta...

 

Miksei voi yhtään antaa armoa, jos en aina oo ehtinyt vastata puhelimeen, jos vaikka imetän?

Oletan, että sinulla on kuitenkin tapana soittaa takaisin kun ehdit? Ystävälläni ei välttämättä ole. Raskaushormooneissani kypsyin tässä yhtenä päivänä, kun yritin soitella hänen kuulumisiaan, eikä hänestä kuulunut viikkoon mitään.Sitten yhtenä iltana tuli tekstiviesti: "Kova ikävä, olisi kiva nähdä, kun ei olla pitkään aikaan tavattu." Selityksenä sille ettei hän soittanut minulle takaisin oli se, ettei lomalla ehdi soitella eikä aina jaksa puhua.. :blink: Ihan kuin soittelisin harva se päivä ja lörpöttelisin tyhjänpäiväisyyksiä. Entä jos minulla olisikin ollut tarvetta jutella, tarve olkapäälle? No nyt ei ollut "hätätilannetta", mutta silti..

 

Sanokaa nyt mammat, ymmärränkö ystävääni jotenkin väärin? Minusta vaan tuntuu tosi pahalta, kuin tulevasta vauvasta tulisi olemaan vain hankaluuksia..Ja itse olen yrittänyt olla hyvä ystävä, mutta tuntuu etten saa mitään takaisin, jos ymmärrätte? Olen kysellyt kärsiikö hän masennuksesta, mutta ei kuulemma. "Lapsethan ovat ihana asia". Eikö lapsesta voisi vain nauttia, vaikka aina elämä ei olekaan ruusuilla tanssimista? Vaikka naisesta tulee äiti, on kai silti sama ihminen kuin ennenkin, ihminen joka tarvitsee ystäviä?

Share this post


Link to post
Share on other sites
Harmi vain, että olen näiden kaksosten kanssa aika jumissa täällä kotona. Hoitaminen yksin on rankkaa, autoa ei ole käytössä, enkä oikein uskallakaan lähteä yksin noiden kahden "riiviön" kanssa minnekään kauemmaksi kotoa. Eli meidän osalta muskarit, vauvauinnit yms. valitettavasti jäävät. Todellisia mammaystäviä minulla ei siis ole, mutta onneksi on tämä foorumi. Kiitos siitä! :)

 

Olisko teillä kodin lähellä avointa päiväkotia, MLL:n perhekahvilaa, kaupungin järjestämää vauvatoimintaa tms? Sellaisiin on yleensä helppo viedä vauvat mukaan ja tutustuu muihin äiteihin omalla alueella.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Itselläni yliväsymys, stressi, alakuloisuus, yksinäisyys jne. tekevät elämästä todella ankeaa, mutta en silti aio "valistaa" esim. toivottavasti pian raskautuvaa ystävääni asiasta. Ja vaikka siis tällä hetkellä elämäni on synkkää, niin kyllä siihen valopilkkujakin mahtuu, ainakin kaksi hyvin suloista sellaista. ;)

 

Että sittenkin vastaus musican kysymykseen on: Ei. ilmeisesti nainen muuttuu täysin tullessaan äidiksi, eikä näin ollen voi olla enää ystävä. Yhtäaikainen äitinä ja ystävänä olo on ilmeisesti vain legendaa... <_<:rolleyes:

 

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Ja varmasti sinulla kaksosten äitinä on monin verroin enemmän "työtä". Ihanaa, että ymmärsit kuitenkin, mitä tarkoitin sillä jatkuvalla valittamisella/valistamisella.

Niin, saa nyt sitten nähdä, miten käy muiden ystävieni kanssa. Jokainen (äiti tai ei) kyllä tarvitsee edes yhden tosiystävän.. :unsure:

Edited by musica

Share this post


Link to post
Share on other sites

Isabelleza: koita vaan ihmeessä jaksaa/uskaltaa lähteä, musta oli viimeksi vauvauinnissa niin ihanaa seurata yhtä äitiä kaksostensa kanssa, ensin pukuhuoneessa ja pesutiloissa ja sitten uimassa!! Vauvat nauttivat molemmat ja äiti samoin.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Oletan, että sinulla on kuitenkin tapana soittaa takaisin kun ehdit? Ystävälläni ei välttämättä ole. Raskaushormooneissani kypsyin tässä yhtenä päivänä, kun yritin soitella hänen kuulumisiaan, eikä hänestä kuulunut viikkoon mitään.

 

Joo soitin kyllä, mutta yleensä laittoi heti soittoyrityksensä perään viestin "En kyllä enää ikinä soita sulle" tai "Turha soittaa takasin, en mäkään vastaa sulle".. :blink: Varsin lapsellista siis ja vei kyllä toisinaan multa soittohalut..

Share this post


Link to post
Share on other sites
Joo soitin kyllä, mutta yleensä laittoi heti soittoyrityksensä perään viestin "En kyllä enää ikinä soita sulle" tai "Turha soittaa takasin, en mäkään vastaa sulle".. :blink: Varsin lapsellista siis ja vei kyllä toisinaan multa soittohalut..

 

 

:blink::o :o :blink: :blink: Uskomatonta toimintaa! Joo, veisi soittohalut kyllä multakin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suurimmalla osalla mun ystävistäni on lapsia, ja just sen takia mulle ei ole tullut eteen noin inhottavia tilanteita. Tytön kummitäti on lapseton ja silti ollaan lähennytty(jos mahdollista) tytön synnyttyä enemmän. Teillä on ollut aika surkea tuuri "ystävien" suhteen kyllä :angry:

 

Kun meidän tytön nukkumisvaikeudet ja vatsakivut olivat pahimmillaan niin eräs mun ystäväni avusti kaikella tavalla. Hänen esikoisensa oli koliikkivauva, joka huusi 8kk ajan vatsaansa... Samantien kun kuuli millaista meillä on niin purskahti itkuun; hänelle tuli niin selkeä flashback poikansa vauva-ajasta. Näytti meille jumppaliikkeitä, suositteli refleksologia vyöhyketerapiaan, toi kantoliinan lainaksi jos ois auttanut. Mutta suurin apu ja tuki oli siitä että toinen tietää sanomattakin kuinka väsy tai surullinen olo on...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oikeastaan päinvastoin on käynyt kuin monella muulla. Nimittäin oon etääntynyt niistä, joilla on lapsia ja lapsettomiin on säilyneet suhteet entisellään. Lapselliset olettaa tietävänsä miltä musta tuntuu, kun ovat kokeneet raskauden jne.. Lapsettomat taas juttelevat avoimin silmin.

Mua suunnattomasti ärsyttää se ajatusmaailma, että et voi tietää mitään jos et itse ole ollut raskaana ja että tiedät muka miltä tuntuu jos oot

ollut.

 

Ei mua hirveästi kiinnosta edes jutella raskaudesta. Se menee tässä, välillä vaikeaa, välillä helpompaa, mutta yritän elää toistaiseksi niinkuin ennenkin tähän saakka. Lapsellisten selitykset siitä miltä musta tuntuu kuukauden kuluttua tms. On lähinnä rasittavia. Ja hehkutukset siitä, että nyt tiedän miltä niistä on tuntunut jne.. No en tasan tarkkaan tiiä, mulla on oma raskauteni ja muilla omansa, kaikki on erilaisia ja kokee vielä asiat omalla tavallaan.

 

Toivoisin, että ystävät olis pääosin sillai niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En ymmärrä mitään hehkutuksia tai kommentteja hehkeydestä tai elämisen onnesta tms. Minä oon aina ollut todella onnellinen mieheni kanssa ja tämä nyt on taas yksi hyvä asia, muttei mitään toitotteluja aiheuttava.

 

Vähän ot-ajatus lopuksi: Miksi muuten maailmassa ei saa koskaan kehua omaa miestään, parisuhdetta tai elämäänsä vaan lähinnä pitää keskittyä valittamaan jotain miehen tekemättä jättämiä juttuja. Mutta sitten vauvan odotusta ja onnea pitäisi hirveästi hehkuttaa tai olet outo?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Niin, se oli kyllä vähän tyhmää, kun koko raskauden ajan sai vastailla kysymykseen " Ootko sä nyt ihan hirveen onnellinen?!" Joo, mutta kyllä mulla muitakin tunteita on tässä 9 kk aikana :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Matolainen -79, just tata olen minakin ihmetellyt. Ma en raskausaikana pomppinut onnesta koko ajan, kun olin niin vasynyt, huippasi, oli tosi pitkat tyomatkat jne, ja nyt jalkeenpain olen kuullut etta toimistossa olivat huolissaan siita etten ole iloinen raskaudesta ja vauvasta :o

 

Itse aiheesta, nyt kun olen muutaman kuukauden elanyt vauvaelamaa niin olen huomannut kuinka vanhat vauvalliset ystavat ovat tulleet laheisemmiksi kuin ennen. Jotkut lapsettomat ystavat lopettivat raskauteni aikana lahes kokonaan pitamasta yhteytta (siita naki etta olin enemman vain pubikaveri kuin ystava), mutta sitten tosiaan nama aitiystavat ovat tulleet laheisemmiksi. Mun mielesta on aina ollut niin surullista kun ystavat vaihtuvat mutta niinhan se kai on etta eri elamantilanteissa ja -vaiheissa on erilaiset ystavat.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Vähän ot-ajatus lopuksi: Miksi muuten maailmassa ei saa koskaan kehua omaa miestään, parisuhdetta tai elämäänsä vaan lähinnä pitää keskittyä valittamaan jotain miehen tekemättä jättämiä juttuja.

 

Jatkan tätä ot:a.. sori! ;) Mutta tuota minäkin olen ihmetellyt, että miten joillekin naisille tuntuu olevan luontevampaa kaivella siitä omasta miehestä kaikki negatiiviset jutut esille, ja niitä sitten retostellaan ja äimistellään muiden naisten kesken. Miten se rakentaa parisuhdetta ja kunnioitusta omaa puolisoa kohtaan? En ymmärrä... Tottakai meissä jokaisessa on myös ne ei-niin-mairittelevat puolet ja jokainen tekee jotain älyvapaata joskus, mutta kun selkeästi kaikilla se pahan puhuminen puolisosta ei jää vitsin asteelle vaan on todellista vähättelyä. Toisinaan tuollaisessa seurassa tuntuu, että toiset vielä saavat oikein vettä myllyyn muiden jutuista, tyyliin "ei tuo vielä mitään, mutta kun meidän Pertti sitä ja tätä..." ja mua tympii! Yleensä en tahallanikaan kerro omasta miehestä mitään negatiivista, vaikka varastossa oiskin joku naseva juttu. En vaan halua lähteä siihen negatiivisuuden kierteeseen ehdoin tahdoin. Jos joskus jotain mainitsen niin se on sitten joku semmoinen asia, mikä oikeesti harmittaa/loukkaa mua. Mutta mieluummin tuon esille niitä hyviä puolia ja juttuja. (Tästä varmaan saan jonkun leson maineen mut ei paljon hetkauta! :D )

Share this post


Link to post
Share on other sites

OT jatkuu: Kysyin kerran ystävältäni miksi hän aina puhuu vain negatiivisia asioita miehestään. Hän ei ole koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi asiaa. Hän koki, että kun häntä harmitti esim "turhat" sakot, hän kaipasi ymmärrystä turhautumiseensa. Toisaalta siirapin valuttaminen kaverin niskaan tuntui hänestä ihan hassulta asialta, sellaiselta mikä ei varmastikkaan ketään muuta kiinnosta :rolleyes: . Omaan korvaa miehen haukkuminen aina särähtää, ja itse en tee sitä vaikka kuinka harmittaisi. Kai se on "suomalaisuutta": "Kel onni on se onnen kätkeköön..."

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ja asiaan ;) : Toistaiseksi ystävät ovat olleet oikein innossaan raskaudestani. Ovat kyselleet kovasti juttuja, itse kun en noin vain ala kertomaan kaikkea. En ole oikeastaan vielä koskaan aloittanut itse vauva keskustelua. Tiedä miksi tilanne muuttuu kun ensi innostuksesta päästään. Itse kaipaan nyt vain ystäviltä ihan tavallista elämää mitä se on tähänkin asti ollut. Toivon, että saamme myös hieman rauhaa kun vauva sitten syntyy (ettei joka päivä ole talo täynnä vieraita), mutta toivon etteivät katoa silti kokonaan. Toivon, että ymmärtävät ettei ole illan emäntä tuulella joka ilta, kun esikoinen on niin suuri muutos. Toivon että oman "alkukankeuden" jälkeen ja kun vieraiden hulina vauvan ympärillä laantuu kaikki voisi palata ennalleen. Toivon etteivät ajattele, että vaadin liikaa, kun kaipaan ystäviäni ja samaan aikaan toisaalla rauhaa ja aikaa tutustua omaan lapseeni.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ystäväni sai tietää odottavansa kaksosia ja toivon, että voin olla hänen tukenaan sen verran kuin heidän perheensä tarvitsee. Olen hänelle kertonut jo tässä vaiheessa, että olen valmis auttamaan vauvanhoidossa yms. niin paljon kuin vain mahdollista.

 

Toivon, että osaan pitää juuri sopivasti etäisyyttä, kuten tweety tuossa aiemmassa viestissä kirjoitti, mutta olen kuitenkin saatavilla silloin kun on tarpeen.. Voisin kuvitella, että kahden pienen ihmisenalun kanssa apu on varsin tarpeen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0