Haastavat / voimakkaan temperamentin vauvat

[Guest Xanor]

^Helpottavaa kuulla että ryömimään oppiminen voi auttaa. Olen sitä vähän toivonutkin sillä meidän tytöllä yksi harmituksen aihe (iso sellainen) tuntuu olevan se että menohaluja olisi, mutta kädet ja jalat eivät vielä toimi riittävästi. Nyt kääntyillään vasta selältä mahalleen ja toisinpäin.

 

Myös minä olen välillä väsynyt tuosta jatkuvasta viihdyttämisestä vaikka vauvan kanssa olemisesta yleensä nautinkin. Ei vain meinaa jaksaa jos ei saa itse hengähtää välillä. Meillä vauva vaatii myös paljon kantamista ja se tuo oman lisänsä tähän kaikkeen...

 

Nämä muiden samanlaiset kokemukset auttavat kuitenkin jaksamaan ja onhan tuo tyttö ihan hirveän rakas vaikka ei tämä vauva-arki helppoa aina ole.

[Rilla]

Meillä myös liikkuminen on helpottanut pojan viihtymistä. Eilen poika jaksoi tutkailla jopa reilun tunnin lattialla yksinään kun kierimällä ja ryömimällä pääsi tutkimaan olohuonetta uusista vinkkeleistä. Ensimmäisinä kuukausina tuntui etten edes saanut ruokaa itselleni miehen työpäivän aikana kun toinen oli heti hermostumassa ja yleensä lounaat syötiin vauvan itkun säestyksellä

[Viviz]

Me kuulutaan tänne.Ensimmäiset pari viikkoa meillä oli tyytyväinen ja helppo vauva.Sen jälkeen alkoi alamäki..

 

Ei voi laskea lattialle kun alkaa huuto jo puolessa välissä matkaa.Ei voi laskea sitteriinkään kun ani harvoin ja silloinkin tanssien polkkaa ja päästellen prööt prööt ääniä..ja sekin tehoaa vain minuutin.Sylissä vaan pitäisi olla mutta siinäkin pitää maiseman vaihtua kokoajan tai sit pitää tapahtua jotain muuta kokoajan muualla mitä katsella..ja senkin pitää vaihtua viiden minuutin välein.

 

Selällään olo ja selälleen laskeminen on myrkkyä.Niinkuin on vaipanvaihto ja vaatteiden vaihto.Samoin pukeminen,vaunukoppaan ja kaukaloon laittaminen.Siitä seuraa huuto.

 

Jos tarjoan väärä sosetta,se on huutoa.Jos liian hitaasti,huutoa.Joskus ei saa katsoa edes päin kun se aiheuttaa hirveät raivarit.

 

Nukkumaan menee aina hirveiden raivarien kautta ja syli joka liikkuu on ainoa mitä kautta on edes pienen pieni mahdollisuus saada neiti nukkumaan.Taistelee viimeisen voimapisaraan asti unta vastaan.

 

On neiti välillä tyytyväinenkin mutta ne on lyhyitä lyhyitä hetkiä.Iloinen ja nauravainen mutta samaan hengen vetoon tulee itkupotkuraivarit.

 

Omaa aikaa ei oo ollut 5kk mitä neiti on ollut mahan tällä puolella.Koko aikana oon ollut 3 tuntia pois neidin luota.Oma aika on sitä että saa käydä vessassa yksin tai joskus aniharvoin suihkussa yksin.

 

Ja meilläkin lukee neuvolakortissa jotain tyyliin..Suloinen ja tyytyväinen vauva.As if.

 

Niin rakas toi on että kaikkeni sen eteen annan mutta myönnettävä on että luonne on kyllä sieltä ja syvältä.Tosin oon itsekin erittäin temperamenttinen (miehen sanoin nollasta helvettiin neljässä sekunnissa) ja oon ollut todella vaikea lapsi itsekin.

 

Kyllä tää tästä..viimeistään sitten kun neiti täyttää 18 ja muutta pois.

 

 

 

 

 

[Tessa]

Taitaa meidänkin 10,5kk ikäinen poika kuulua tänne...Haastetta on riittänyt jo alusta asti tämän vauvan kanssa. Tosin hänellä on ollut kaikenlaista fyysistä vaivaakin, joten kaikkea ei voi laittaa temperamentin piikkiin, mutta kuitenkin.

 

Ensinnäkin poika on ollut aina tosi huono nukkuja. Ensimmäiset 2kk poika nukkui vaan sylissä. Muutenkin ekat 2kk hän lähestulkoon itki kaiken hereillä olemansa ajan. 2kk iässä saatiin maitoallergiadiagnoosi, ja oikean korvikemaidon löytymisen jälkeen huudot vähenivät puoleen. Tämän jälkeen huudettiin enää vaan illat 6kk asti. Koliikkiahan tuo ilmeisesti oli. Joka ilta oli siis huutoa ekat 6kk 4-6 tuntia. Välillä piti muutaman minuutin taukoja, jolloin joi maitoa tai rauhoittui hetken. Vieläkin menee kylmät väreet kun tuota ajattelee. Tuossa puolen vuoden tienoilla saimme myös refluksidiagnoosin, joka osaltaa selittää itkuisuutta. Siihen nyt kaksi lääkettä menossa.

 

Eli fyysistä vaivaa löytyy itkun taustalla. Poika on myös luonteentaan haastava. Ekat 2kk hän siis suostui nukkumaan vain sylissä ja muutenkin häntä piti pitää sylissä koko ajan. Muutenkin poikaa piti kanniskella ympäri asuntoa siihen asti kun oppi itse ryömimään noin 7kk iässä. Heti jos laittoi lattialle tai sitteriin ym. alkoi huuto. Nykyään viihtyy hetken itsekseen, mutta edelleen saa olla koko ajan viihdyttämässä. Syöminen on todella hankalaa ja taistelua. Välillä menee paremmin, yleensä huonosti. Täysi show saa olla päällä, että pojan saa syömään. Yleensä varaan kasan leluja pöydälle ja sitten aina tutkii yhtä lelua muutaman sekunnin ennen kuin siirtyy seuraavaan. Samalla sitten syö vähän kuin huomaamattaan. Poika on myös herkkä loukkaantumaan. Jos jostakin asiasta kieltää, alkaa kauhea huuto. Samoin jos haluaa tehdä jotakin, mutta ei osaa/se on kiellettyä, alkaa huuto.

 

Oikeastaan kaikista raskaimpana olen kokenut todella huonot yöt. Poika on alusta asti nukkunut tosi huonosti. Ekat 2kk piti siis nukkua vaan sylissä ja siinä kyllä nukkui muutaman tunnin pätkiäkin joskus, mutta itsellä vähän vaikea nukkua vauva sylissä. Onneksi mies oli ekat 2kk lomalla, joten pystytiin jakamaan yöt. Sen jälkeen on oppinut pikkuhiljaa nukkumaan omassa sängyssä, mutta on koko ikänsä heräillyt noin tunnin välein tai tiheemmin. Joskus on yksi 2-3h unipätkä joinakin öinä. Mutta pääsääntöisesti on nukuttu koko 10kk tunnin pätkissä eli heräilyjä lähemmäs 10/yö. Nukkumista on vaikeuttanut tietysti refluksikin, motoristen taitojen kehitys, hampaiden tulo ym., mutta on tuo poika vaan todella huono uninen muutenkin. Nukkumisen suhteen ollaan jo kokeiltu kaikkea mm. sairaalan unikoulu, ruokavalio, vieressä nukkuminen ym. Nyt oon antanut periksi ja todennut että ehkä se joskus oppii nukkumaan. Eri asia sitten onko sitä jo itse kuukahtanut väsymykseen siinä vaiheessa...

 

Tilanne on tällä hetkellä se, että ollaan miehen kanssa ihan poikki. Päivät vielä meniskin tuon pojan kanssa jos sais edes yöt nukkua. Kyllähän tuo poika päivisin on välillä tosi iloinen ja nauravainen, mikä onkin aivan ihanaa. Kovin vilkas hän on myös. Välillä on edelleen itkua ja kitinää monta tuntia päivässä, mutta ei siis onneksi enää joka päivä. No, ei auta kuin päivä kerrallaan. Onhan tässä kaikki apu jo otettu käyttöön mitä on saatu (isovanhemmat, perhetyö). Univelka vaan alkaa olla aika kova. Onneks tuo pieni on niin rakas kaikesta huolimatta, että kaikkensa sitä tekee pienen eteen. Se antaa voimia jaksaa.

[Snazu]

Aina kiinnostaa kuitenkin miten haasteellisten vauvojen kanssa on sitten mennyt myöhemmin. Joten mä kerron mitä meille kuuluu nyt kun poika täyttää ensi kuussa 3 vuotta.

 

Eka kaksi vuotta siis poika huusi PUTKEEN. Siinä vuoden täyttäessään isältä ja multa näytti loppuvan voimat niin kesken että masennuttiin molemmat. Ei enää jaksanut ajatella että kyllä tää tästä tai että kyllä se itku joskus loppuu. Oltiin vaan. Elettiin päivä kerralla. Koitettiin nauttia aina kun mahdollista. Ruuasta tuli lohtu. Emmä muista tuosta ajasta kuin joitain kohtia. Enkä välitä muistellakaan koska alkaa heti ahdistaa.

 

Tässä välissä on pojalla todettu astma, siitepölyallergia, atopia ja jatkuva infektiokierre. Korvatkin tuubitettiin yli vuosi sitten ja silti meillä on korvatulehdus joka toinen kuukausi. Astmaan nyt on lisätty päivittäistä lääkitystä jatkuvasti kun poika on oireeton aina viikon kerrallaan korkeintaan. Eli nämä voivat hyvinkin olla sen kitinän ja huudon takana.

 

Noin kaksivuotiaana se itku ja kitinä alkoi pikku hiljaa väistyä. Aluksi saattoi olla kokonainen päivä, että vain raivottiin ja itkettiin niitä normaaleja pikkupojan juttuja, niitä kun kuuluukin. Sitten saattoi olla kaksi päivää putkeen. Jne. Nyt tilanne on jo todella valoisa. Musta pojasta on tullut täysin normaali itkun ja kitinän suhteen, ei mitään ylimääräistä Siitä huutavasta vauvasta tosiaan kasvoi ihana, vitsikäs ja maailman rakastettavin lapsi. Asian kanssa on varmaan tekemistä kaikki ne miljoonaat lääkkeet mitä poika syö aamuin illoin...? Mutta silti on pakko sanoa, että vaikka jollakulla teidän lapsista olisi sama tilanne ja takana olisi jokin sairaus tms niin ei sitä silti ehkä löydetä vielä aikoihin, koska meidän pojan kanssa ravattiin ja ravattiin eri lastenlääkäreillä ja ensimmäiseen vuoteen kukaan ei keksinyt mitään vikaa pojassa ja sitten vasta alkoi pikku hiljaa tipahdella diagnooseja.

 

Silti ajatus toisesta lapsesta saa aikaan mussa ja miehessäni valtavan paniikkiaallon. Me ollaan aina haluttu ja suunniteltu, että halutaan monta lasta. Ja pian peräkkäin. Tällä hetkellä mies miettii tosissaan, että josko lapsiluku jäisikin täksi yhdeksi. Mä haluan vakaasti uskoa, että 5-10 vuoden päästä me haluttais se toinen. Ehkä se vaatii vaan sitä aikaa. Tosi paljon aikaa.

[kvam]

Kai se on myönnettävä, että mekin kuulutaan tänne. Ollaan yritetty miehen kanssa hokea, ettei meissä oo mitään vikaa, tehdään kaikki niin hyvin kuin pystytään, muilla on samanlaista. Mutta välillä kyllä pistää miettimään, mitä me tehdään väärin, kun neiti vaan kitisee ja on tyytymätön. No, tätä viestiketjua lukiessa tajus, että vauvalla taitaakin olla vähän tavallista vaativampi luonne Ensimmäiset muutamat viikot tyttö oli rauhallinen, tyytyväinen ja kärsivällinen lapsi, mutta sitten kaikki muuttui. Me yritettiin pitkään ajatella, että "sitten kun se on niin ja niin vanha, helpottaa" tai "sitten kun se oppii liikkumaan, helpottaa" tjsp. Mutta tuntuu, että tuo on tosi kuluttava ajattelutapa. Eikä me haluta elää tätä elämää yrittämällä vaan selviytyä mahdollisimman nopeasti tästä elämänvaiheesta ja odottamalla ruusuisempaa tulevaisuutta. Tämä on nyt tätä ja sillä selvä. Eroahdistus on kestänyt nyt reilut neljä kuukautta, ja on vaan pahenemaan päin koko ajan. Ei tätä helpottanut tytön ryömimään lähtö tai mikään muukaan tähän mennessä, joten nyt mennään vaan päivä kerrallaan. Enkä mä tätä vaihtaisi pois mistään hinnasta

Snazu, oli kiva lukea teidän kuulumisia. Hyvä että teillä menee paremmin

Edited April 18, 2011 by kvam

[Tiuhti78]

Olipas mukava lukea Snazun kuulumisia. Ja ihana kuulla että kaikki sujuu nyt hyvin

 

Meillä ei ollut ihan nuin rankkaa mitä Snazulla kun tyttö lopetti pahimmat huudot jo 1,5 vuotiaana. Siihen asti sitä huutoa ja kitinää kyllä riitti. Sai kyllä tosiaan keräillä mielenterveyden rippeitä tuon ajanjakson jälkeen.

 

Meidän tyttö täyttää myös 3 vuotta ensi kuussa ja nykyään on mielestäni ihan normaali kitinän ja huudon suhteen. Uhmaa on tietysti paljonkin ilmassa ja herkästi myös jutut harmittaa mutta nuo kuuluu kyllä ihan tuohon ikäänkin. Ja on kyllä todella reipas, puhelias ja rakastettava pieni neiti Jotenkin nyt niin mukavaa kun on samalla viivalla muiden tämän ikäisten vanhempien kanssa. Tytön ollessa vauva olin yleensä aina se jolla oli se poikkeava tapaus.

 

Paljon jaksamista teille kaikille vaativien vauvojen vanhemmille!

[Tättärä]

Meidän voimakkaan temperamentin vauva nyt on 3,5 vuotias voimakkaan temperamentin lapsi, mutta temperamentin voimakkuus ilmenee onneksi erilaisena kuin vauvana. Tyttö on oikea kuumakalle mutta samalla todella räiskyvä myös siihen iloiseen suuntaan. Tahtoikä oli aika haastava, 2-vuotiaan uhmakohtauksissa lensi oikeasti veri (minun). Nykyäänkin raivokohtauksia on päivittäin usemapia mutta pikkuhiljaa neito on oppinut myös hallitsemaan raivoaan.

 

Meidän toinen vauva on nyt hitusen vajaa 8 kk ja koko ajan ollaan miehen kanssa ihmetelty, miten ihanaa ja outoa on, kun vauva hymyilee ja naureskelee. Kun ei se esikoinen sellaista vauvana juuri tehnyt. Tuttua esikoisen ajalta sen sijaan on se, ettei pikkuvelikään viihdy muualla kuin sylissä eli lattialla tulee kyllä karmea huuto ja nopeasti.

[Allegra]

Huh, olipa helpottavaa löytää tällainen ketju. Luin sen läpi siltä seisomalta. Meillä on 4 kuukauden ikäinen poikavauva, jonka taival on alusta asti ollut yhtä kiukkuamista. Varsinaista koliikkia ei ole koskaan ollut, mutta sitäkin enemmän yleistä tyytymättömyyttä ja itkuisuutta.

 

Imetys on ollut tuskaa alusta asti. Meidän poitsulla kun ei ole mitään rintaraivarikausia vaan raivoaminen on päivittäinen ilo ja yksi imetyskerta voi kestää tunninkin (edelleen), kun pitää välillä kantaa poikaa, röyhtäyttää, rauhoitella ja lohduttaa. Ja sitten taas yrittää uudelleen. Ihme kyllä olen jaksanut vielä imettää - jotenkin odotan, että tuo loppuisi, mutta luultavasti turhaan. Poika on viihtynyt aina tosi huonosti itsekseen. Lattialle laskettaessa jo maata lähestyttäessä alkaa aivan hirveä huuto nuppi punaisena. Sitterissä ei viihdy kuin ehkä minuutin. Kantoreput ja liinat ovat pannassa, eli ainoa tapa saada poikaa viihdytettyä on kantaa tätä 8,5 kiloista jässikkää tunnista toiseen ja LAULAA samalla. Jos laulu tai liike katkeaa, alkaa raivoaminen. Ääni on nykyisin siis luonnollisesti aika käheänä ja selkä aivan jumissa. Vauvalla on TODELLA kova ääni ja harrastaakin suoraa kurkkua karjumista. Käytän usein kotona ollesa lähes koko ajan korvatulppia.

 

Vaunuissa poika viihtyy vain ja tasan sen ajan kun on unessa. Näin ollen vaunulenkille lähdetään ja niiltä tullaan aina hirveän karjunnan saattelemana. Mitään pidempiä shoppailureissuja ei voi kuvitellakaan, koska jos poika herää, on helvetti vallallaan. MYöskään pidemmälle en uskalla lähteä. Olen käynyt 4 kuukauden aikana 20 kilometrin päässä olevassa kaupungissa tasan kerran ja sekin visiitti kesti huimat kaksi tuntia sormet ristissä. Perhekerhossa olen käynyt muutaman kerran, mutta ne reissut ovat oikeasti tosi masentavia, kun pikkuherra vaan karjuu ja kannan häntä ympäri huonetta, kun muut vauvat jokeltelevat lattialla ja muut äidit kyselevät että oletteko kokeilleet kantoliinaa - toimi meillä. No ollaan tosiaan kokeiltu kaikki helpot ja vähän vaikeemmatkin asiat ja alkanut ärsyttää kaikki kikkakolmoset, vaikka tiedän että ihmiset tarkoittavat vain hyvää. Kyläreissut ovat samanlaisia ja olen aina tosi väsynyt reissun jälkeen, kun taas kantanut ja hyssytellyt poikaa ja samalla yrittänyt vaihtaa huudon yli kuulumisia ja saada sipaistua kahvit naamaan jossain ihmeen välissä. En myöskään enää tykkää, että meille tulee vieraita, sillä visiitti tuntuu vaativan niin paljon ennakkovalmisteluja nukutuksineen ja muineen, että tunnin vierailu vie helposti "koko päivän".

 

Pahinta tässä vauvan vaativuudessa onkin ollut tämä sosiaalinen erakoituminen, sillä olen normaalisti tosi ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen tyyppi. VAuva-aika on ollut aivan erilaista kuin kuvittelin ja töissäkäyvien kavereiden kanssa suunnitellut lounaat keskustassa ja muut vastaavat ovat jääneet täysin toteuttamatta. Itse en jaksa vauvan vaativuudesta enää edes puhua kenellekään, ellen ole satavarma, että toisellakin on kokemusta vaativista vauvoista. Muuten olen huomannut, että tätä on niin vaikea ymmärtää, ja minua alkaa harmittaa kun jään jotenkin ilman tukea ja ymmärrystä.

 

On vauvalla lyhyet hyvät hetkensäkin. Muutaman kerran olen saanut kuulla ihanaa naurua, milloin liikutuin lähes kyyneliin. Hymyjä tulee harvakseltaan, mutta niiden avulla jaksan taas. Miehellä on vaikeampaa, sillä vauva ei jostain syystä koskaan hymyile hänelle. Mies vaikuttaakin tosi masentuneelta, kun rankan työpäivän jälkeen auttaa minua huutavan vauvan kanniskelussa, eikä saa koskaan edes pientä hymyä palkaksi. Itse olen vielä optimistinen, että tämä helpottaisi jossain vaiheessa. Mutta tätä ketjua luettuani olen huomannut, ettei se tapahdu välttämättä vähään aikaan. Mies ei haluaisi enää toista lasta, vaikka aikaisemmin puhuimmekin kolmesta. Itse uskon olevani jonkun ajan kuluttua valmis toiseenkin lapseen, mutta ihan hetkeen se ei tule tapahtumaan ja toisaalta mies on asiaa vastaan...

 

Tulipa vuodatus. Mutta pidetään ketjua elossa. Itselleni tämä on ainakin ollut äärettömän terapeuttista luettavaa. Tsemppiä meille kaikille vaativien pikkuruisten äideille. Me ollaan oikeesti niitä arjen sankareita!!

[MrsBucket]

Jaahas, palasin tänne pitkästä aikaa ja teidän tarinoitanne lukiessani palasin omiin kokemuksiini, joista aika monet ovat onneksi jo unohtuneet....!!

 

Oma haastavan ja voimakkaan temperamentin omaava vauvamme, eli esikoisemme, täyttää pian neljä vuotta, ja pikkusiskonsa, joka viimeksi tänne kirjoittaessani oli vielä mahassa, pian kaksi. Hengissä on selvittty.

 

Jos olen ihan rehellinen, on pakko myöntää, että olen kateellinen niille, jotka saavat kokea sen "ihanan vauva-ajan, josta pitäisi jaksaa nauttia, kun voi". Meillä ei valitettavasti sellaista aikaa saatu kokea. Olen aina ajatellut, että haluaisin kolme lasta, mutta kolmannesta haaveileminen olisi jo sulaa hulluutta. En usko, että parisuhteemme tai mielenterveytemme kestäisi enää kolmatta. Niinpä ärsyttääkin suuresti, kun kaikki kyselevät, että "kai te nyt vielä sen pojan teette (AARRGHH! )"....

 

Tuo pienempi neiti ei ollut sentään ihan yhtä haastava vauva kuin isosiskonsa. Toisaalta en edes kuvitellut vauvan esim. viihtyvän rauhassa vaunuissa (tai paljon missään), vaan vanhasta muistista kanniskelin vauvaa kantorepussa tai käsivarsillani melkein koko ajan siihen asti, kun oppi itse liikkumaan. Oli tuo kuopus kuitenkin jollain tavalla perustyytyväisempi sikäli, että silloin kun ei huutanut tai muuten menettänyt hermojaan jostain syystä, hymyili ja nauroi varsin suloisesti ja tarttuvasti, paljon enemmän kuin isoiskonsa.

 

Jotenkin kestin vauva-ajan toisen kohdalla paremmin, kun esikoinen alkoi jo olla varsin hurmaavaa (ja jopa hyväntuulista!!!) seuraa. Kaikki tuntui paljon mielekkäämmältä, kun esikoisen kanssa pystyi jo tekemään yhdessä kaikenlaista, eikä arki enää ollut pelkkää vauvan kanssa hetkestä toiseen selviämistä. Olihan se toki sitäkin. Öisin heräiltiin sen sata kertaa (ja heräillään vieläkin, kun ei olla jaksettu pitää kolmatta kertaa unikoulua), allergiaselvittelyjä tehtiin jne. Korvakierteessäkin tuo kuopus oli, ihan niin kuin isosiskonsakin. Nyt molemmilla on korvat putkitettu ja elämä niiltä osin aika lailla helpottanut.

 

Se on muuten ihan totta, mitä Allegra kirjoitti. Sitä, mitä elämä haastavan vauvan kanssa on, eivät todellakaan ymmärrä muut kuin saman itse kokeneet. Edelleenkin, jos erehtyy vauva-ajasta negatiiviseen sävyyn puhumaan, saa suurta ihmettelyä ja silmien pyörittelyä osakseen.

 

Nyt alkaa näyttää onneksi siltä, että pahimmat ajat ovat takanapäin. Tuo melkein neljävuotias on reipas, mukava ja taitava tyttö, jolla tosin edelleenkin pinna palaa välillä aika railakkaasti (mutta sinänsä ihan aiheesta, ei siis "turhasta" raivoa). Miltei kaksivuotias pikkusisko alkaa olla vähitellen varsin makean uhmaiän kynnyksellä, eikä epäile käyttää ääntään eikä edes hampaitaan (!!), kun raivarit iskevät. Toisaalta taas muuten on laulelevainen herttaisuuden perikuva, joka hallitsee täydellisesti vieraskoreuden ("siis osaako tuo teidän tyttö kiukutella ollenkaan" ). Se, että molempien kanssa pääsee jo kunnolliseen keskusteluyhteyteen, eikä enää tarvitse ihmetellä, miksi vauva huutaa pää punaisena, auttaa jo todella paljon. Nyt tuntuu jo siltä, että lapsista on todella paljon iloakin . Sinänsä ihan kamalaa, että tällainen lause pitää edes kirjoittaa. Totta kai lapset ovat olleet koko ajan äärimmäisen rakkaita ja toivottuja, mutta ei siinä pahimman väsymyksen keskellä jaksanut iloita oikein mistään muusta kuin siitä, että saa hetkeksi vauvan rauhoittumaan. Ja sitten tuli tietysti syyllistettyä itseään siitä, että on täysin epäkelpo äiti, kun ei osaa nähdä äitiyslomapäiviä elämänsä onnellisimpana aikana...

 

Tämän romaanin päätteeksi toivotan kaikille oikein paljon jaksamista !

[kvam]

Kiitos MrsBucket kirjoituksestasi, on oikeasti lohduttavaa lukea, miten vähän vanhemman lapsen kanssa sujuu

 

Allegralle kovasti jaksamista! Ja toki kaikille muillekin. Meilläkin mies on nyt sitä mieltä, että ei enää lapsia, vaikka aiemmin puhuttiin kolmesta. No, saa nähdä muuttuuko tuo mielipide vielä jossain vaiheessa, tällä hetkellä en itse jaksa ajatella asiaa ollenkaan.

 

Meidänkin tyttö osaa vieraskoreuden, ja on oikeesti tosi hajottavaa kuunnella kylässä sitä "ei tuo vauva varmaan koskaan edes itke, se on niin kiltti!". Meidän tyttö on siis todella hitaasti lämpenevä, eikä vieraat tajua, että se kiltteys ja rauhallisuus on oikeasti varauksellisuutta. Tänään meillä kävi kylässä tytön kummit, ja ensimmäistä kertaa tuntui, että joku läheinen ihminen oikeasti ymmärsi mistä on kyse. Tytön kummisetä sanoi, että kun hänen pojat (nyt jo täysi-ikäisiä) oli pieniä, molempien kohdella ensimmäinen vuosi oli yhtä helvettiä. Sitä ei kyllä kaikkien kuullen voi sanoa suoraan, tai saa osakseen niitä todella kummastuneita katseita ja päivittelyä, että miten joku voi omasta lapsestaan sanoa niin. Mutta niin se vaan on. Ja kyllä sen saa sanoa ääneen, mä oon sitä mieltä.

[Allegra]

Huh, olipa helpottavaa löytää tällainen ketju. Luin sen läpi siltä seisomalta. Meillä on 4 kuukauden ikäinen poikavauva, jonka taival on alusta asti ollut yhtä kiukkuamista. Varsinaista koliikkia ei ole koskaan ollut, mutta sitäkin enemmän yleistä tyytymättömyyttä ja itkuisuutta.

 

Imetys on ollut tuskaa alusta asti. Meidän poitsulla kun ei ole mitään rintaraivarikausia vaan raivoaminen on päivittäinen ilo ja yksi imetyskerta voi kestää tunninkin (edelleen), kun pitää välillä kantaa poikaa, röyhtäyttää, rauhoitella ja lohduttaa. Ja sitten taas yrittää uudelleen. Ihme kyllä olen jaksanut vielä imettää - jotenkin odotan, että tuo loppuisi, mutta luultavasti turhaan. Poika on viihtynyt aina tosi huonosti itsekseen. Lattialle laskettaessa jo maata lähestyttäessä alkaa aivan hirveä huuto nuppi punaisena. Sitterissä ei viihdy kuin ehkä minuutin. Kantoreput ja liinat ovat pannassa, eli ainoa tapa saada poikaa viihdytettyä on kantaa tätä 8,5 kiloista jässikkää tunnista toiseen ja LAULAA samalla. Jos laulu tai liike katkeaa, alkaa raivoaminen. Ääni on nykyisin siis luonnollisesti aika käheänä ja selkä aivan jumissa. Vauvalla on TODELLA kova ääni ja harrastaakin suoraa kurkkua karjumista. Käytän usein kotona ollesa lähes koko ajan korvatulppia.

 

Vaunuissa poika viihtyy vain ja tasan sen ajan kun on unessa. Näin ollen vaunulenkille lähdetään ja niiltä tullaan aina hirveän karjunnan saattelemana. Mitään pidempiä shoppailureissuja ei voi kuvitellakaan, koska jos poika herää, on helvetti vallallaan. MYöskään pidemmälle en uskalla lähteä. Olen käynyt 4 kuukauden aikana 20 kilometrin päässä olevassa kaupungissa tasan kerran ja sekin visiitti kesti huimat kaksi tuntia sormet ristissä. Perhekerhossa olen käynyt muutaman kerran, mutta ne reissut ovat oikeasti tosi masentavia, kun pikkuherra vaan karjuu ja kannan häntä ympäri huonetta, kun muut vauvat jokeltelevat lattialla ja muut äidit kyselevät että oletteko kokeilleet kantoliinaa - toimi meillä. No ollaan tosiaan kokeiltu kaikki helpot ja vähän vaikeemmatkin asiat ja alkanut ärsyttää kaikki kikkakolmoset, vaikka tiedän että ihmiset tarkoittavat vain hyvää. Kyläreissut ovat samanlaisia ja olen aina tosi väsynyt reissun jälkeen, kun taas kantanut ja hyssytellyt poikaa ja samalla yrittänyt vaihtaa huudon yli kuulumisia ja saada sipaistua kahvit naamaan jossain ihmeen välissä. En myöskään enää tykkää, että meille tulee vieraita, sillä visiitti tuntuu vaativan niin paljon ennakkovalmisteluja nukutuksineen ja muineen, että tunnin vierailu vie helposti "koko päivän".

 

Pahinta tässä vauvan vaativuudessa onkin ollut tämä sosiaalinen erakoituminen, sillä olen normaalisti tosi ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen tyyppi. VAuva-aika on ollut aivan erilaista kuin kuvittelin ja töissäkäyvien kavereiden kanssa suunnitellut lounaat keskustassa ja muut vastaavat ovat jääneet täysin toteuttamatta. Itse en jaksa vauvan vaativuudesta enää edes puhua kenellekään, ellen ole satavarma, että toisellakin on kokemusta vaativista vauvoista. Muuten olen huomannut, että tätä on niin vaikea ymmärtää, ja minua alkaa harmittaa kun jään jotenkin ilman tukea ja ymmärrystä.

 

On vauvalla lyhyet hyvät hetkensäkin. Muutaman kerran olen saanut kuulla ihanaa naurua, milloin liikutuin lähes kyyneliin. Hymyjä tulee harvakseltaan, mutta niiden avulla jaksan taas. Miehellä on vaikeampaa, sillä vauva ei jostain syystä koskaan hymyile hänelle. Mies vaikuttaakin tosi masentuneelta, kun rankan työpäivän jälkeen auttaa minua huutavan vauvan kanniskelussa, eikä saa koskaan edes pientä hymyä palkaksi. Itse olen vielä optimistinen, että tämä helpottaisi jossain vaiheessa. Mutta tätä ketjua luettuani olen huomannut, ettei se tapahdu välttämättä vähään aikaan. Mies ei haluaisi enää toista lasta, vaikka aikaisemmin puhuimmekin kolmesta. Itse uskon olevani jonkun ajan kuluttua valmis toiseenkin lapseen, mutta ihan hetkeen se ei tule tapahtumaan ja toisaalta mies on asiaa vastaan...

 

Tulipa vuodatus. Mutta pidetään ketjua elossa. Itselleni tämä on ainakin ollut äärettömän terapeuttista luettavaa. Tsemppiä meille kaikille vaativien pikkuruisten äideille. Me ollaan oikeesti niitä arjen sankareita!!

 

 

Pakko tulla vielä kertomaan uusimmat kuulumiset, josko jollekin olisi apua. Yo. tekstin kirjoittaessani olin henkisesti niin lopussa, että päätimme käydä näyttämässä poikaa vielä yksityisellä lekurilla. Terveyskeskuksen ja neuvolan mukaan poika on terve kuin pukki.

 

Veimme pojan Pikkujättiin, jossa lääkäri heti totesi pojalla olevan refluksin, eli vatsahappo polttelee ruokatorvessa ja tekee ilmeisen kipeää. Kuulemma aivan selvä tapaus jo oirekuvauksen perusteella (poika ei viihdy hetkeäkään selällään (vaunuissa, lattialla jne..), huutaminen ja karjuminen muualla kuin pystyasennossa sylissä, rintaraivarit jne.

 

No saimme lääkityksen (Losec), joka on ollut nyt neljä päivää käytössä sekä kehotuksen pidentää syöttövälejä, jotta vatsa saa levätä ja ero on jo huima. Rintaraivarit ovat jääneet kokonaan pois ja poika ei enää reuhdo sylissä ja vedä selkää kaarelle karjuen. Viihtyy myös hetkiä lattialla ja vaunuilukin helpotti heti. On poika edelleen tosi temperamenttinen ja herkästi tulistuva tapaus, mutta nyt tämä alkaa tuntua ns. normaalilta haastavuudelta, eikä enää aamusta iltaan sitä hullua karjumista, jossa meinasi oikeasti pää hajota.

 

Olen kyllä hiukan katkera neuvolalle ja terveyskeskuslekureille, jotka vaan vakuuttivat että poika voi täysin hyvin. Kerran epäilivät korvatulehdusta, mutta kun korvat olivat kunnossa, kuitattiin asia sillä. Koin, että minua vähäteltiin todella rankasti ja poika joutui kärsimään turhaan 4 kuukautta polttelusta ruokatorvessa. =(

 

Eli kehotan kaikkia samoista oireista kun pojallani menemään yksityiselle ja varmistamaan ettei kyse ole refluksista. Tämä kun on melko helposti hoidettavissa tai ainakin helpotettavissa turvallisilla lääkkeillä.

 

Että sellaista. Tsemppiä kaikille edelleen!!

[Holley]

 

Meidänkin tyttö osaa vieraskoreuden, ja on oikeesti tosi hajottavaa kuunnella kylässä sitä "ei tuo vauva varmaan koskaan edes itke, se on niin kiltti!". Meidän tyttö on siis todella hitaasti lämpenevä, eikä vieraat tajua, että se kiltteys ja rauhallisuus on oikeasti varauksellisuutta.

Kuulostaa niin tutulta. Jossain vaiheessa jo itsekin mietin, että en tarjoa lapselle tarpeeksi virikkeitä, kun sitten tyytyväisenoloisena kylässä vaan jöllöttää. Toisaalta taas yöt ja päivät kyläilyjen tai vieraiden jälkeen on ollut aina kamalaa kiukkua ja levottomuutta, niin tulkitsin tämän liiaksi kuitenkin. Eli parempi olla tutuissa kuvioissa ja samalla rutiinilla, silloin ehkä jopa nukkuu päiväunetkin.

Meilläkään kukaan tuttava ei tajua. Ainoa joka on myöntänyt, että lapsi on haastava, on oma äitini (on ollut meillä muutaman päivän apuna ja seurana kun mies oli työmatkalla). Alussa mulla oli todella usein huonoäiti fiilis. Luettuani Keltinkangas-Järvisen kirjoja osaan jo jättää toisten kommentit omaan arvoonsa ja teen niin kuin oma vaisto sanoo.

 

Meilläkin ensimmäiset 6kk meni erakoituessa juuri niinkuin Allegrakin kirjoitti. Koko paletti meni aina sekaisin pienestäkin muutoksesta. Ei todella tehnyt mieli itse vierailla missään, enkä jaksanut meillekään vieraita. Tätäkään ei ihmiset millään ymmärrä. Monet ovat varmasti loukkaantuneet. Nyt ollaan käyty jo perhekahvilassakin ja marras-maaliskuun lapsi yllättäen viihtyi rattaissa, silloin kävin vaunulenkillä ystävieni kanssa.

 

Mä ainakin myönnän ihan suoraan, että meillä tämä vauvavuosi on ollut ihan helvettiä. Ihanuus on kyllä kaukana. Mä aina ajattelen, että pienen ajanjakson taistelee vaikka päällään seisten. Pakkohan sen on jossain vaiheessa helpottaa.

 

 

On poika edelleen tosi temperamenttinen ja herkästi tulistuva tapaus, mutta nyt tämä alkaa tuntua ns. normaalilta haastavuudelta, eikä enää aamusta iltaan sitä hullua karjumista, jossa meinasi oikeasti pää hajota.

Meilläkin refluksi diagnoosina, mutta vielä lääkityksen jälkeenkin välillä tuntuu oma nuppi hajoilevan. Kaikki pitää tehdä hirveän taistelun avulla, pukeminen, naamanpesu, rattaisiin meno, syöminen, kylvystä/suihkusta pois tulo, jne. Nyt tuo on alkanut loukkaantumaan jos kielletään tai siirtää pois tuhotöistä. Jos vajaa vuoden ikäisellä on noin kova oma tahto ja temperamentti, niin millainenhan uhmis siitä tulee?

 

Nyt meillä on kuitenkin toiveissa toinen parin vuoden ikäerolla. Samaan projektiin ja väsymykseen saa mennä. En usko, että enää siinä vaiheessa olisin valmis aloittamaan kaiken alusta, kun tämän esikoisen kanssa alkaa elämä helpottaa.

[Allegra]

No ei meilläkään kyllä kitinöitä tuo lääke lopettanut. Mutta jäipähän se vääntelehtiminen ja venkoilu ja selän kaarelle vetäminen pois. Eli refluksia kyllä pojalla oli. Mutta tuttu temperamentti kyllä kytee pinnan alla.

 

Rohkaistuin taas muutama päivä sitten perhekerhoon ja kantamiseksihan se meni. Paikalla oli onneksi mukavia äitejä (vaikkakin jokeltelevine vauvoineen =)), jotka katsoivat enemmänkin myötätunnolla kuin ihmetellen menoamme.

 

Tuosta sosiaalisesta erakoitumisesta vielä: koen sen tosi inhottavana. Juuri eilen sain hääkutsun hyvän ystäväni häihin Ranskaan ja soittelikin illalla, että ollaanhan tulossa. No miehen loma ei ajoitu häiden aikaan ja en voi kuvitellakaan, että lähtisin yksin pojan kanssa lentomatkoine kaikkineen Ranskaan hienoihin iltapukuhäihin. Oli ihan kamala sanoa, ettei nyt valitettavasti päästä. Kuulin äänestä, että oli tosi loukkaantunut, eikä oikein ottanut tosissaan että poika on aikamoinen pakkaus ihan näissä tutuissa kuvioissakin "hoidettavaksi". =( Ja olisin oikeasti kyllä halunnut mennä. Huvittavinta tässä on se, että ennen kuin itse sain vauvan, olin kovasti menevä tyyppi ja uhosinkin, että vauva ei meidän menoamme hidasta ja suunniteltiin jo miehen kanssa ekalle vuodelle Thaimaan matkoja ja mitä vielä. No nyt on ihan tyytyväinen, josko lähikaupassa saa asiat hoidettua ja silloin tällöin jotain sosiaalista kontaktia perhekerhosta tai muuten. Niin ne ajat muuttuu..

[Guest Remuliina]

Todella hienoa että muutkin äidit on rohkaistuneet kirjottamaan siitä ei-niin-ihanasta vauvaelämästä, ja jopa sanomaan ääneen että vauva-arki voi olla yhtä helvettiä - itse allekirjoitan sen täysin! Kirjoitin tänne näköjään viimeksi joulukuun alussa, ja nyt kun poika on liki vuoden voin sanoa että helpottanut on mutta sais vielä helpottaa lisää

 

Ensimmäiset n. 7kk meidän poika lähinnä huusi. Nukkui kyllä yöt ihan hyvin mutta päivisin mä vaan odotin että olis tämäkin päivä jo ohi. Jouduin vuoden alussa hakemaan mielialalääkityksen ja käymään psykologilla, kun tuntui että ei vaan jaksa. Masennusta mulla ei ole todettu missään vaiheessa, enkä mä masentunut koe olevanikaan; jos pojalla sattuu olemaan hyvä päivä niin elämä maistuu äitillekin, ja kaikki on ainakin hetken upeasti. Sais vaan niitä päiviä olla vähän enemmän kuin muutaman kerran kuussa...

 

Meillä liikkeelle lähteminen 7,5 kk iässä helpotti tosi paljon elämää. Kun poika saa tutkia oma-aloitteisesti paikkoja ei turhautuminen iske niin nopeasti, ja välillä meillä viihdytään pitkiäkin aikoja lähinnä pahanteossa Refluksitauti on näillä näkymin parantunut ja lääkitys siihen lopetettu, samoin allergiat on hallinnassa. Jokin tuota lasta kuitenkin tuntuu vaivaavan kun yleismieliala on lähes aina ärtynyt, helposti raivostuva ja kitisevä. Oma tahto pojalle tuli jo joskus puolen vuoden jälkeen ja siitä lähtien kaikki on ollut vieläkin enemmän tappelua. Pahimmillaan raivarit on sitä luokkaa että poika hakkaa päätänsä kaikkeen kovaan mitä eteensä saa: lattiaan, seinään, vaunuissa istuessa vaunujen metalliosiin...Aika hurjan näköistä mutta minkäs teet. Turhautuminen kun tuntuu olevan niin valtaisaa ettei siihen tavalliset itkut riitä.

 

Helpompia aikoja saa siis edelleen odottaa, mutta onneksi tuosta ihanasta kullannupusta kuitenkin kasvaa päivä päivältä valmiimpi ihminen, ja elämään tulee muutakin sisältöä kuin kitinä. Odotan vain sitä aikaa kun lapsi oikeasti alkaa nauttia elämästä, ja huomaa että täällähän on sittenkin ihan kivaa. Vauvavuosi on ollut elämäni raskain enkä tiedä haluanko enää koskaan toista lasta. Uskon silti että viimeistään muutaman vuoden päästä olen samalla viivalla muiden äitien kanssa, jos ja kun poika oppii saamaan tunteitaan hallintaansa. Nyt vielä tunnen olevani kummajainen ja erakko joka ei voi, pysty eikä jaksa osallistua mihinkään sosiaaliseen äiti-vauva-toimintaan. Ainoa kerta jolloin olen nähnyt muita äitejä lapsineen oli ryhmäneuvolassa, jossa sain hyvin sääliviä katseita osakseni lohdutellessani pää punaisena huutavaa, toivottoman paljon vierastavaa poikaani. Niin ja muiden mukelot leikkivät tietysti kaikki nätisti yhdessä huoneen keskellä, eivätkä kitisseet koko aikana yhtään

[Tiuhti78]

Täälläpäs on tosi tutunkuuloista tekstiä. Ihan kuin omalta näppikseltä. Samoja tunteita oli kun tyttö oli vauva ja itse myös jossain vaiheessa erakoiduin kun en vaan jaksanut lähteä huutavan lapsen kanssa mihinkään, oli helpompi olla kotona. Kyllä se mullakin ekat 1,5 vuotta oli elämä vaan selviämistä päivästä toiseen, ei siitä paljoa pystynyt nauttimaan. Huomasin kun tyttö lähestyi kahta vuotta että nyt mä oikeesti nautin sen kanssa olemisesta kun se jatkuva kitinäaika oli ohi. Kauhea myöntää mutta näin se oli.

 

Remuliina: Mulle kans ehdoteltiin monelta taholta että olisin masentunut mutta en mä sitä ollut vaan olin myös vaan tosi väsynyt siihen jatkuvan kitinän kuunteluun. Kävin kans ammattilaisen luona juttelemassa ja olin tosi onnellinen kun hän ei lähtenyt ehdottelemaan mitään masennusdiagnoosia vaan totesi heti että olen vain henkisesti väsynyt vaativan vauvan hoitamiseen.

 

Kovasti voimia kaikille!!

Edited May 16, 2011 by Tiuhti78

[kvam]

Mä kävin tänään neuvolassa, ja kyllä se vaan taas vähän helpotti, kun sai puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärsi. Tuntuu, että terkkarilla on itsellään ollut samanlainen vauva..

 

 

Mulla on sellainen olo, että tämä arki menee päivä päivältä pahemmaksi vaan. Ei oo todellakaan auttaneet mitkään liikkeelle lähdöt meillä - päinvastoin. Tyttö roikkuu koko ajan mun jalassa kiinni, jos siirryn vähän kauemmas, se ryömii perässä hirveän kitinän kanssa, ja jos en heti ota sitä syliin, se alkaa hakata naamaansa lattiaan. Samaa esiintyy meilläkin aina tytön turhautuessa, eli usein. Tänäänkin kävi niin, että tyttö istui puoliksi kirjan päällä, minkä vuoksi se ei tietenkään saanut otettua kirjaa käteensä. Siitä alkoi sellainen raivari, että huh huh. Annoin kirjan tytölle, mutta se vaan alkoi hakata naamaansa siihen. Raivoa kesti melkein puoli tuntia. Ja tämä on valitettavasti ihan tavallista. Nyt on tullut uutena se, että tyttö on alkanut järsiä kaikkea turhautuessaan. Ja joo, kyllähän metallisen tuolinjalan tai kovan legopalikan järsiminen raivoissaan saa kipuakin aikaan..

 

Terkkari mietti munkin kohdalla tänään sitä, olisinko masentunut, mutta en oo itte sitä mieltä. Mäkin koen vaan olevani ihan hemmetin väsynyt. En siis pelkästään fyysisesti, vaan nimenomaan henkisesti. Surullisinta tässä on se, että tämä kaikki väsymys ja turhautuminen on alkanut tulehduttaa mun ja miehen välejä. Pakko vaan uskoa, että tämä tästä vielä joskus helpottaa.

[enkulipeikko]

Meillä on kans vaativa vauva (tai no, taaperohan tuo jo on, kun ikää on jo 1v), ja tarinat täällä kuullostaa kovin tutulta! Peukaloinen osaa myös sen kuuluisan vieraskoreuden, ja yleensä porukka luuleekin meidän liioittelevan, kun kerrotaan arjesta...

 

Meillä ekat 7kk oli vaikeimmat: Peukaloinen heräsi joitakin poikkeusöitä lukuunottamatta joka armas yö 8-15 kertaa, joskus jopa yli 20 kertaa... Oltiin ihan hajalla. Sitten yöt alkoi pikkuhiljaa helpottaa! Joskus noin 10-11kk iässä Peukaloinen nukkui jopa joitakin öitä yhdellä herätyksellä, ja pari kertaa tapahtui sellainenkin ihme, että ei herännyt yöllä kertaakaan!! Nyt heräillään 3-5 kertaa yössä, mutta on sekin parempi kuin ainainen yli 8 kertaa...

 

Peukkis on tosi temperamenttinen vauva (silloin kun ollaan vain oman perheen kesken). Huutaa ja rimpuilee, kun ei saa haluamaansa. Lisäksi Peukkis on ruvennut saamaan affektikohtauksia: menee taju hetkeksi, jos saa kunnon huutokohtauksen (yleensä jos satuttaa itseään), mutta ne saadaan pidettyä poissa jos vaan ollaan heti puhaltamassa Peukkiksen kasvoihin että se tajuaa vetää henkeä.

 

Refluksia oli silloin kun Peukkis oli pienempi, ja ekat 3kk oli lievää(?) koliikkia. Peukkis on herkkävatsainen tapaus, ja vieläkin tulee helposti masukipuja ja ilmavaivoja. Maitoallergiaakin epäiltiin jossain vaiheessa, mutta refluksin lääkitsemisen jälkeen saatiin se epäily pois (tosin ei olla voitu vieläkään aloittaa hapanmaitotuotteita niiden aiheuttamien kipujen takia, joten ehkäpä se epäily ei ole täysin poissuljettu...). Peukkis reagoi tosi voimakkaasti kaikkeen mistä aiheutuu kipua (esim. hampaiden tulo, kaatumiset) ja kaikkeen mikä on epämiellyttävää (supon laittaminen, kylmä, kasvojen pesu, ym), ja tietysti myös siihen jos jotain ei saa tehdä. Välillä tuntuu että pää hajoaa... Nyt on toki miljoona kertaa helpompaa kuin muutama kuukausi sitten, joten ei kai saisi valittaa. Tuntuu vaan, että ollaan miehen kanssa vieläkin hajalla siitä vauvavuoden ekoista 7 kuukaudesta, ja se jotenkin verottaa voimia.

 

Tää haastavan lapsen vanhemmuus on saanut minussa kaikenlaisia tunteita aikaiseksi, ja jotkut niistä on olleet sellaisia, että olen saanut niistä aikamoiset huono-äiti-fiilikset! Välillä olen epäillyt itselläni masennusta, samoin miehellä, välillä olen vihannut tuttavia ja ystäviä joiden vauvat ovat olleet helppoja, välillä olisin halunnut kääntää aikaa taaksepäin ja päättää olla tekemättä lapsia. Joskus kun Peukkis on vaan huutanut ja huutanut (lähinnä silloin pienempänä), mie olen huutanut Peukkikselle, olen karjunut ja kiroillut. Joskus olen ollut niin rikki, että olen joutunut laittamaan huutavan lapsen pinnasänkyyn, painamaan oven kiinni, laittamaan itselle kuulosuojaimet päähän ja rauhoittumaan hetken ajan hiljaisuudessa, koska olen ihan oikeasti pelännyt että sekoan (ja teen jotain pahaa) jos huuto ei lopu.

 

Mua ärsyttää usein kuullut lauseet "nauti nyt vauva-arjesta", "nauti kotona olemisesta". Just. Nautinto on ollut tästä kaukana.

 

Silti mulla on kauhea vauvakuume! Ei mitään järkeä! Muoks. Ennen halusin 3 lasta. Nyt, yhden vauvavuoden kokeneena, en missään nimessä halua kahta enempää. Ei tällaista jaksa! Mutta en halua että Peukkis jää ainokaiseksi. Haluan sille sisaruksen.

Edited May 18, 2011 by enkulipeikko

[Holley]

Voi miten tutulta kuulostaa!

 

Mä olen ( tai me molemmat miehen kanssa) niin väsynyt siihen, että kaikkensa yrittää ja antaa, silti tuo pieni vaan kiukkuaa.

Meillä oli asiat hoidettu niin, että olisin ensimmäiset kolme vuotta kotona lapsen kanssa, mutta nyt olen oikeasti alkanut miettiä töihin paluuta kun lapsi on tällä hetkellä 11kk. Mä oikeasti nautin työstäni ja mietin jos laittaisin tuon 10h päivässä hoitoon, niin mun ei tarvitsisi tapella esim. kuin yhden ruokailun verran. Eikä tarvitse yrittää nukuttaa päiväunille enää. Ihan kamalalta tuntuu kun edes ajattelen tällaista.

Vielä kun lastenpsykologien mukaan, tällaiselle vaativalle aikainen päivähoito on huonoin mahdollinen vaihtoehto.

 

Meillä on taas lopetettu kiinteiden syöminen kokonaan. Monesti pelkkä lusikan näkeminen aiheuttaa raivarit. Vielä pari kk sitten saattoi mennä 1dl puuroa illalla. Nyt ei mene mitään koko päivänä. Sormiruoka heitetään lattialle ja muuten on suu viivana, vaikka kuinka harhauttaisi. Otettiin taas refluksilääke käyttöön, katsotaan auttaako yhtään.

 

Kaikkein inhottavimmaksi koen niiden ihmisten kommentit, joilla itsellään on helppoja lapsia tai joille vauva on tyhjätaulu. Oma siskoni, kahden lapsen äiti on sitä mieltä, että me ollaan opettu lapsi tuollaiseksi ja se osaa nyt manipuloida meitä. Kuulema kouluttamalla voi niitä muuttaa... No meillä on pidetty unikoulua nyt 1,5kk, ja lapsi heräilee edelleen yhtä paljon. Erona vaan ettei saa maitoa enää öisin.

Toinen kommentti on "kaikki lapset ovat samanlaisia!" Mä vähän epäilen, että syntyvyys olisi vielä alhaisempi jos kaikki tosiaan ovat tällaisia. Tai sitten me vaan ollaan ihan helvetin huonoja ja helposti väsyviä vanhempina.

 

Jos mä haluan päästä ulos kodista lapsen kanssa, niin mun on pakko vyöttää muksu turvaistuimeen ja antaa sen kiljua siinä naamapunaisena. Omasta pukemisesta ja peseytymisestä ei tule muuten mitään kun kiukutaan ja roikutaan nilkassa, pohkeessa, tai lahkeessa Enkulipeikon tyttären tavoin. Tai toinen vaihtis on tyhjentää laatikoita tai kiivetä ikkunalaudalle. Päikkäreitä nukutaan vartin pätkissä, jolloin ei itse todella ehdi tekemään mitään.

 

 

Nyt tuo hakkaa päätään ja kantapäitä lattiaan ja kirkuu, koska kielsin syömästä paperia...

[Allegra]

Voi että mitä kokemuksia. Tsemppiä Suzy ja muut!! Tuskin tämä siis tästä ihan pian helpommaksi muuttuu.. (poika 4,5 kk nyt).

 

Olen pakottanut itseni nyt pari kertaa viikossa läheiseen perhekerhoon, jotten ihan jämähtäisi neljän seinän sisälle. Äidit ovat jo tottuneet poikamme äkkinäisiin hepuleihin ja ovat oikein mukavia, mutta että ärsyttää, kun siellä on nyt muutaman kerran ollut uusi ohjaaja. On ottanut meidät jotenkin silmätikukseen ja pakko koko ajan kommentoida jotain muka asiantuntevaa. Esim. kun reagoin aina pojan itkuun aika nopeasti, ottamalla syliin tai rauhoittelemalla tai kääntämällä huomion pois vaikka helistimellä tms. koska jos päästän raivon valloilleen, on tyynnyttely PALJON hankalampaa. No tämä ohjaaja yhden kerhokerran aikana sanoi kaksi kertaa, että "sun pitäs nyt oppia vaan relaamaan, niin vauvakin rauhoittuu!" As if!

 

No kun poika taas sai hepulin ja otin syliin, totesi että "vauvan itkuun on aina joku syy, että on joko nälkä tai märkä vaippa..". Ja siis tuntui, että katsoi pahasti, kun en alkanut syöttämään tai vaihtamaan vaippaa, kun tiesin, ettei pojalla nälkä ole, kun oli juuri syönyt jne. Ja pois lähtiessä kun puin takkia ja poika alkoi itkeä niin kuin aina lähtiessä tekee, taas seurasi meitä eteiseen ja oikein huudahti, että "siinä on vain vauva syliä vailla!" Huomasi, ettei ole kyllä vaativaan vauvaan törmännyt. Kiva "huono-äiti-olo" jäi taas päälle ja tulin ihan masentuneena valittamaan miehelle kotiin. Nyyh. Onneksi täältä saa vertaistukea ja huomaa, ettei ole ainoa maailmassa, joka painii näiden ongelmien kanssa.

[enkulipeikko]

Tai sitten me vaan ollaan ihan helvetin huonoja ja helposti väsyviä vanhempina.

 

Tätä mieki olen miettinyt. Että mitä jos meidän poika onkin ollut ihan normaali vauva, ja mie ja mies vaan ollaan huonoja ja helposti väsyviä vanhempia.

[kvam]

^ Sehän se pyörii mielessä aika ajoin. Siksi sitä miettiikin, kannattaako tähän ryhtyä toista kertaa.

[Allegra]

En voi kieltää, etteikö itsellenikin olisi tullut mieleen, että mikä on oma osuus pojun haastavuudessa. Kuitenkin luettuani temperamentista ja etenkin Keltikangas-Järvisen kirjoja, olen rtajunnut, että on ihan oikeasti erilaisia vauvoja jo syntyessään. Eli siis toiset vaan sattuvat olemaan helposti ärtyviä, näyttävät tunteensa voimakkaasti, huonosti tiettyä rytmiä noudattavia jne. Toisille sattuu koko paletti haastavia piirteitä, toisille vain muutama.

 

Ja tämän ketjun luettuani, pistän vaikka pääni pantiksi, että tässä ketjussa puhutut vauvat ovat temperamentiltaan tavallista vaativampia, mikä puolestaan asettaa vanhemmuudelle suurempia odotuksia. On myös yleistä, että juuri siksi vaativien vauvojen vanhemmat tuntevat olonsa epäonnistuneiksi helppojen vauvojen vanhempiin verrattuna. Tämä on hyvä tiedostaa.

 

Toki siinä miten ottaa lapsen vaativuuden ja tätä jaksaa tukea kasvussaan, on vanhemmuudessa ja kasvatuksen "hyvyydessä" jo eroja, mutta uskon kyllä että me kaikki jotka tätä vielä aktiivisesti pohdimme täällä, yritämme kyllä parhaamme. Eli hus vaan kaikki ajatukset huonosta vanhemmuudesta, vaikka itsekin niihin välillä sorrun.

 

Joskus samoille vanhemmille sattuu useampi vaativa vauva ja tämä johtuu pitkälti siitä, että temperamentti periytyy jopa 60 %:sti. Esim. oma mieheni on tosi räiskyvä luonne, eli en yhtään ihmettele että pojassammekin on ruutia. Useammankaan vauvan "vaativuus" ei siis johdu huonosta kasvatuksesta vaan ainakin hyvin pitkälti niistä geeneistä.

[Solja]

Vauva-lehdessä oli muuten joitain numeroita sitten (ehkä lopputalvesta?) juttua haastavista vauvoista. Tuon artikkelin esimerkkivauva oli tosi samanlainen luonteeltaan kuin meidän poika ja itse koinkin tuon jutun tosi hyödylliseksi. Siinä tosiaan sivuttiin myös tuota lapsen oman temperamentin tukemista ja lapsen arvostamista sellaisena kuin hän on, ilman että yrittää "muuttaa" temperamentikasta lasta kiltiksi. Mielenkiintoista artikkelissa oli myös se, että siinä tuotiin esille sitä kuinka temperamentikkuus ja haastavuus eivät ole ainoastaan huonoja asioita vaan usein näillä lapsilla on sellaisiakin hyviä piirteitä, joita ei "helpommilta" vauvoilta niin löydy. Temperamenttiset lapset ovat kuulemma usein vanhemmiten sosiaalisia, rohkeita ja pärjääviä, sellaisia lapsia jotka osaavat pitää puolensa ja joiden ei tarvitse pelätä joutuvan muiden tallomiksi. Mä olen tosiaan omassa lapsessani alkanut nyt pikkuhiljaa tunnistaa yhä useampia noista piirteistä ja on jotenkin tosi helpottavaa ajatella, että niitä kaikista vaikeimpia aikoja ei joutunut kärsimään ns. turhaan vaan ne on kaikki osaltaan kasvattaneet poikaa omanlaisekseen, hyvine ja huonoine puolineen.

[Rilla]

Mä olen aina pitänyt positiivisena asiana sitä, että tuolla pojalla riittää temperamenttiä. Vaikka ne ekat kuukaudet olivat vaikeita kun poika ei viihtynyt missään ja nykyään hakkaan päätäni seinään kun kannan tyyppiä päivän aikana 70 kertaa pois kissanhiekkalaatikolta niin mulla on vahva luotto siihen, että tuo tyyppi tulee pärjäämään elämässään. Ehkä osittain ongelma on se, että mä olen ihan yhtä äkkipikainen kuin poikakin joten me varmaan tullaan ottamaan vielä tuhansia kertoja yhteen ennen kuin poika on aikuinen, mutta miehen temperamentti on rauhallisempi ja se pärjää pojan kanssa noissa tilanteissa paremmin. Mä myös uskon, että tekee hyvää kun minä lähden töihin kiukuttelemaan ja isä saa jäädä pojan kanssa kotiin puoleksi vuodeksi.