Unensieppaaja

"Kulta, arvaa mitä?"

276 posts in this topic

Aamulla herätessään ei voi koskaan tietää mitä päivä tuo tullessaan ja millä mielin käy illalla nukkumaan. Voi olla, että päivä ei erotu mitenkään merkittävästi eilisestä tai sitä edeltävästä päivästä. On vaan tuttu ja turvallinen arki tuttuine ja turvallisine rutiineineen. Tai voi olla, että tapahtuu jokin yllättävä juonenkäänne ja kaikki muuttuu kertaheitolla tosi radikaalisti..

 

Keskiviikko oli mulle iltakahdeksaan asti aivan kuin kaikki muutkin päivät ruuanlaittoineen ja siivoamisineen. Illalla vietin laatuaikaa mieheni kanssa: syötiin hyvin ja juteltiin paljon. Yhtäkkiä mieleen muistui viimeöinen uni, jossa olin raskaana. Kerroin unesta ukolleni huvittuneena. "Siä OLET raskaana. Siä vaikutat ihan siltä". Sen sanottuaan mun hymy hyytyi. Ukolla on kuitenkin ennestään kolme lasta, joten kait se huomaa kun nainen odottaa lasta? Vähän hirvitti.

Lähdin hakemaan R-kioskilta meille tupakkaa. Katse harhautui kortsujen vieressä oleviin raskaustesteihin ja mun oli vähän pakko ostaa myös sellainen.

Kotona heitin ukolle tupakat ja marssin vessaan tekemään testiä. Testin tekeminen on aina yhtä pelottavaa. En uskaltanut hengittää, tuijotin vaan testipintaa kauhun lamauttamana, tuntui ettei aika kulu ollenkaan. Testipinta värjäytyi aluksi kokonaan punaisella. Sitten ilmestyi kontrolliviiva. Sitten testiviiva alkoi näkyä tosi haaleana (tässä vaiheessa mun sydän hakkasi ihan ylikierroksilla). Testipinta muuttui taas valkoiseksi. Kädet alkoi täristä, kun näin toisen viivan tulevan näkyviin aina vain selvemmin.

Juoksin ukkoni luokse kiljuen "Kulta, arvaa mitä?" ja näytin testiä. Ukkoni halasi minua lujaa ja onnitteli. Miä itse olin aivan sokissa, en pystynyt puhumaan. En tiennyt oikein miten suhtautua. Olin aivan sokissa enkä muista loppuillasta mitään.

 

**

Miä en vieläkään pysty ymmärtämään tilannetta kunnolla. Tunnen niin monia isoja tunteita samanaikaisesti. Miä olen kuitenkin vasta 20-vuotias ja minusta on tulossa äiti (älkää käsittäkö väärin, mulla ei ole mitään hinkua hyppiä baarista toiseen tai tehdä muitakaan hölmöjä teini-juttuja. Olen haaveillut äitiydestä, mutta suunnittelin sen vasta vuosien päähän). Abortti ei tule kysymykseenkään, ei mulla ole sydäntä päättää minun ja ukkoni lapsen elämää. Uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoitus: jos miä ehkäisystä huolimatta tulen raskaaksi, näin oli tarkoitus tapahtua. Olen hurjan innoissani, mutta myös pelkään aivan järjettömän paljon.

 

Mun oloa helpottaisi, jos joku voisi kertoa ekasta raskaudestaan jotain. Mitä silloin ajattelit ja tunsit? Mitä pelkäsit eniten ja oliko pelko turhaa? Miltä tuntuu olla äiti ja mikä siinä on parasta? Kiitoksia jo nyt aivan hurjasti :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onnea!! On ihan normaalia tuntea hyvin sekalaisia tunteita tuossa tilanteessa. Niin tunsin minäkin vaikka meidän vauva oli suunniteltu ja mä olen sua tuplasti vanhempi. Pelkäsin että musta tulee huono äiti, pelkäsin synnytystä... Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin, synnytys ei ollut ollenkaan nin kamala mitä odotin ja äitinäkin olen mielestäni ihan hyvä. :) Raskaus kestää onneksi sen 9 kk, on hyvin aikaa sopeutua ajatukseen lapsesta ja äitiydestä. Ja tämä foorumi on myös hyvä paikka odotusaikana, itse sain tosi ihanasti tukea sekä raskausaikana että synnytyksen jälkeenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos :)

Me sovittiin ukon kanssa, että ollaan ihan hiljaa raskaudesta kolmannelle kuulle asti (ei uskalla vielä hehkuttaa, kun on raskaus vasta niin aluillaan), joten ei voi oikein kysellä keneltäkään tutulta neuvoja tai kertoa tuntemuksistaan. Aivan mahtavaa, että tällainen foorumi on olemassa! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onnea hirmuisesti!! Itsekin olen sua jonkun verran vanhempi ja silti, vaikka vauva oli suunniteltu, oli positiivisen testin tekeminen lähestulkoon lamauttava kokemus :) Elämä muuttuu kovasti pienen nyytin syntymän myötä, mutta raskausaika kyllä auttaa sopeutumaan ajatukseen.

Raskaus kestää onneksi sen 9 kk, on hyvin aikaa sopeutua ajatukseen lapsesta ja äitiydestä. Ja tämä foorumi on myös hyvä paikka odotusaikana, itse sain tosi ihanasti tukea sekä raskausaikana että synnytyksen jälkeenkin.
Juuri näin :)

 

Onnea odotukseen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aika paniikkiin minäkin menin, kun testi oli positiivinen. Mies onneksi osasi ottaa rennommin. Mun raskaus on vielä ihan alussa, joten uskon, että tulevien kuukausien aikana ajatukseen tottuu entistä paremmin. Nyt mulla on lähinnä utelias olo. Meidän raskautta voisi ehkä luonnehtia harkituksi vahingoksi. Ihan hirveästi ei nimittäin olla tänä vuonna ehkäisyyn panostettu. Mun elämäntilanne on siinä mielessä erilainen, että meillä on ns. puitteet kunnossa, eli ollaan oltu monta vuotta töissä ja naimisissa ja ikääkin on lähes 10 vuotta enemmän kuin sulla. Siitä huolimatta ajatus äidiksi tulemisesta on myös vähän pelottava.

Siinä, että lapsen saa nuorena on on varmasti paljon hyviä puolia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hei Unensieppaaja! Meillä on vauvasta haaveiltu jo pari vuotta. Ja vaikka tää raskaus on todella niin suunniteltu kuin olla ja voi, niin testin tehtyäni olin enimmäkseen kauhuissani koko uutisesta! Mies on onneksi suhtautunut tosi rauhallisesti ja on vaan onnellinen että vauva vihdoin on tulossa :lol: Voi kun voisin itekkin olla niin iloinen... No tottakai olen onnellinen että näin helposti tärppäsi, mutta lähinnä mua vaan pelottaa kaikki :o Ja kyllä mäkin 21vuotiaana tunnen olevani nuori äidiksi.. Mutta raskaus on niin alussa että eiköhän tässä opi olemaan hätäilemättä :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tunnistan niin tunteen siitä kun tikkuun ilmestyy se toinen viiva. Se on niin hämmentävää :D musta tää raskaana oleminenkin on jo ihan kummallista ja uutta ja hämmentävää, ihmeellistä ja outoa.. saati sitten että sieltä vielä putkahtaa ihminen joka on aina läsnä sun elämässä siitä eteenpäin. Ainakin mun oli vaikea testin tehtyäni ymmärtää sitä asiaa ihan siihen saakka että se todella tarkoittaa lasta. Nyt pari viikkoa kun on aikaa laskettuun aikaan on se edelleen ihan kummallinen ja ihmeellinen ajatus että sieltä tulee se lapsi, tosin nyt jo enemmän järjellä ymmärrettävissä (ja me tosiaan yritettiin 2 vuotta lasta aluilleen saada ja ollaan 28v,että ei pitäisi tän hämmennyksen siitä johtua että yllättävää se on) Uskon siis että se on kaikille jotenkin ihan kummallista.

 

Ja mulla ainakin ajatukset heittelee ihan laidasta laitaan. Välillä oon riemuissani, välillä kauhuissani, välillä uskon että me olemme miehen kanssa aina ja ikuisesti yhdessä, välillä pelkään kuollakseni että se toinen kuolee tai lähtee tai jotain. Välillä uskon että musta tulee hyvä äiti, välillä mietin että missä sosiaalihuolto on kun ne ei ole huomanneet että teen lapsen. Ja ihan tavallinen ihminen olen. Onneksi kaikki nää ajatukset kuuluu asiaan, raskaus ja hormoonit ne siellä vain toimii ja valmistaa mieltä :D

 

Hurjasti paljon iloa ja onnea hämmennyksen keskelle!

 

edit. sitten kun sulla on se kymmenen kirjoitettua viestiä kasassa, odotuspuolella aukeaa odotusklubit, jossa pääset keskustelemaan samassa raskauden vaiheessa olevien kanssa. Tervetuloa sinne!

Edited by Murielle

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täälä on myös yksi nuori (19v) odottava. Plussa testin tekemisestä viikon päivät ja jotenki ei ole tottunut yhtään ajatukseen. On niin outoa ajatella, että ensi kesänä työnnetään rattaita. Vauvasta olen todella onnellinen, jos loppuun asti päästään. Mies on ja pysyy rinnalla, onnellinen, vaikkakin tietysti hämmästynyt hän on.

 

Jännää tässä on se, että edellisellä viikolla testin tekemistä, tuli yhtäkkiä ihme olo että entä jos me ei ikinä saada lapsia. Näin unia, että kaikki muut ovat raskaana ja itse en. Itkin yksin ja puhuin ukollenikin, että entäs jos me ei saataiskaan ikinä lapsia. Ja tällöin ei todellakaan ollut mitään hajua, että voisin olla raskaana. Olin koko ajan varma että huomenna menkat alkaa, kun oli pientä mahakipua, samanlaista kun monesti ennen menkkoja.

 

:D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olin 17 kun aloin odottaa esikoista. Vauva oli kuukauden kun täytin 18. Vuoden päästä sain toisen lapsen. Ja 23 vuotiaana kolmannen. :P

Nelonen syntyi ollessani 33 vuotta ja vuosi tämän jälkeen odotan nyt viidettä. Ja aina sitä on yhtä ihmeissään ja hämmentynyt aluksi, vaikka kuinka olisi toivottu ja suunniteltu raskaus.

Mutta äitiyteen kasvaa. B)

Ja oon sitä mieltä vahvasti, että lapset kannaattakin tehdä nuorena. Näin "vanhemmalla" iällä mulla on ainakin ollut enemmän vaivoja raskauden aikana ja en palautunut raskauden ja synnytyksen jälkeen niin nopeasti kuin tuolloin nuorempana.

Onnea vaan kovasti! ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi miten ihana ketju!! Onnea kovasti sun odotukseen, Unensieppaaja! Ja toki kaikille muillekin odottajille ja äideille!

 

Ihana oli lukea teidän kuvauksia plussaamisen tunnelmista. Itse oon haaveillut lapsesta jo kauan, paljon kauemmin kuin mitä ollaan yritetty. Nyt yk5, ja voi kun toivon, että voisin pian kokea itse plussan tuoman tunnekuohun!! Kerta kaikkiaan tuli hyvä mieli näitä lukiessa. Kiitos. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä maltoin odottaa siihen että kulti pääsi käymään syömässä kotona ruokiksella ja kesken ruokailua sanoin aika samoin sanoin:"Kulti arvaa mitä?"..jne..

Ehkä olisi pitänyt oottaa että toinen saisi ruoat syötyä loppuun ennenkuin möläyttää uutisen..Toinen meinasi tukehtua ruokaan.. :P Ja sit syöksyi halaamaan köhien ja pärskien..Että näin meillä.. :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onnea ihan hirveästi plussauutisista! :)

 

Mulla oli tytön raskausaika aika... tunnemyrskyä. Mä sain keskenmenon viime vuoden syyskuussa ja jo pelkästään senkin takia pelotti tehdä testiä, jos sieltä vaikka tulisikin positiivinen ja iloitsisin taas ja kaikki menisikin mönkään. Tulihan sieltä se positiivinen testi ja siinä vaiheessa mun elämä pysähtyi positiivisella tavalla enkä oikein tiennyt pitääkö mun itkeä, huutaa, nauraa, hymyillä, liikkua vai olla paikoillaan. :D Olin tehnyt ennen plussatestiä muutamat negatestit ja olin varma, että tästä viimeisestäkin testistä tulee nega, että en mä mitään raskaana ole. Toisaalta taas uskoin vahvasti plussaan, mulla ei ollut sellainen olo että olisin "oma itseni" ja muitakin omituisia oireita hiipi pikkuhiljaa pintaan.

 

Testin tehtyäni ramppasin vessan ja olohuoneen väliä ja aika äkkiähän siihen testi-ikkunaan ilmestyi viiva! Juoksin kylppäristä kiljuen ulos ja huudahdin miehelle, että meille tulee vauva. Saman tien soitin sekä äidilleni että isosiskolleni, elämäni tärkeimmille ihmisille (oman perheen lisäksi tietty).

 

Koko alkuraskauden mulla oli vuotoja, jotka todettiin sitten hematoomaksi. Jatkuvasti korvissa soi lause, ettei meille tälläkään kertaa mitään vauvaa tule. Kun päästiin np-ultraan näkemään pieni tyttömme ja kuultiin että vuodot johtuvat juuri tästä hematoomasta, olin enemmän kuin helpottunut ja rakkaus tyttöön vaan kasvoi. Kerroimme kaikille läheisillemme ja kaikkihan nyt tietty olivat innoissaan ja onnellisia. Muistan kun äidin kanssa käytiin keskustelua tuolloin kun plussatestistä kerroin, niin äiti sanoi ettei mua parempaa äitiä vois kuvitellakaan.

 

Laskin päiviä laskettuun jo hyvin varhaisessa vaiheessa. :D Rakastin pyöristyvää mahaani ja ympäri vuorokauden kestävästä pahoinvoinnista huolimatta mä nautin olostani, sillä tiesin että tää kaikki vaan tarkoittaa sitä että valmistan itseäni äidiksi. Ultrat ja neuvolakäynnit olivat parhaita hetkiä raskausaikana. Se on upea tunne kuulla niin pienen ihmisen sydämen syke oman mahanahan sisässä ja nähdä ultrassa miten toinen jo harjoittelee liikkeitään.

 

Äitinä olemista en vaihtais mihinkään. Mitään näin ihanaa ei olekaan. :) Väsymys painaa ja oma aika jää vähemmälle, mutta en siltikään vaihtaisi tätä mihinkään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kirjoitit Edwina ihanasti kokemuksistasi... olen onnellinen puolestanne että ensimmäisen pettymyksen jälkeen kaikki menikin hyvin :) Ja miten kaunis tytär teillä onkaan!!!

 

edit. kirjoitusvirhe

Edited by limelime

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me oltiin yritetty lasta kaikenkaikkiaan reilu vuosi, lapsettomuustutkimukset oli käyty läpi ja oli todettu etten ovuloi. Clomifen oli vihdoin saatu käyttöön... Oviksen aikaan päätin, että teen testin vajaan kolmen viikon kuluttua, jos kuukautiset ei ole alkaneet. Halusin varmistaa etten tee testiä turhaan, olinhan ehtinyt pettyä jo liian monta kertaa... Seuraavien päivien aikana tuli tunne, että olen raskaana. Yritin pitää jalat maassa ja uskottelin itselleni sen olevan vain toiveajattelua. Kaksi viikkoa oviksesta alkoi tuhruvuoto. Pettymys oli kova. Asiasta kuultuaan mies totesi ettei ollut uskonut että heti tärppäisi, joten ei ollut oikein pettynytkään. Tuon kommentin kuultuani työnsin oman pettymykseni syrjään ja ajattelin itsekseni että "vielä mä sulle näytän, ihan varmasti olen raskaana". :P Seuraavan yön aikana tuhriminen loppui vain alkaakseen iltapäivällä uudelleen. Päätin tehdä testin heti, en kestänyt epätietoutta... Tein testin iltapäivällä. Plussa pamahti ruutuun sekunnissa, en ehtinyt edes laskea testiä kädestäni. Tuli hiki, sydän hakkasi... Aloin huutaa apua. :lol: Kerroin uutiset miehelle ja hän lähti naama valkoisena kävelemään ympäri kämppää... Vaikka raskaus oli odotettu ja toivottu, oltiin molemmat aivan paniikissa. Kävin vielä 3 minuutin kuluttua tarkistamassa ettei plussa ollut hävinnyt mihinkään. ;) Alkuun asiaa oli tosi vaikea ymmärtää, mulla oli aivan normaali olo, mutta silti kaikki oli jotenkin toisin... Toivoin että olisi edes jotain oireita. Ja kun pahoinvointi sitten alkoi, olin ONNELLINEN! :rolleyes: Oksentelin melkein raskauden puoliväliin saakka, mutta vaikka välillä olikin tosi rankkaa, suurimmaksi osaksi en kokenut pahoinvointia ikävänä asiana... Ajattelin, että niin kauan kun oksennan, tiedän kaiken olevan hyvin. Vaikka eihän se ihan niinkään ole...

 

Äitiys on vuoristorataa. Suurin osa päivistä on aivan mahtavia, mutta ei kannata tuntea syyllisyyttä siitä, ettei lapsi tunnukaan joka hetki ihanalta. Niitä hetkiä tulee vastaan jokaiselle, ennemmin tai myöhemmin... Mutta kun oma lapsi hymyilee koko naamallaan, et kohta enää muistakaan mikä äsken ärsytti. :wub: En tiedä mitään niin hienoa, kuin se että saan olla maailman ihanimman pojan äiti!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ajatukset ovat sekavat. En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Toisinaan puhkun intoa ja tekisi mieli jo silitellä vatsaa, toisinaan mietin haluanko oikeasti lapsen. Eikö olisi kiva nauttia elämästä vielä kahdestaan miehen kanssa??

 

Menkat piti alkaa viime viikon maanantaina. Eipä alkanut. Epäilykset heräsivät heti, tiesin meidän olleen yhdynnässä päivää ennen ovulaatiota. Tiistaiaamuna tein testin, joka näytti negatiivista. Tuossa vaiheessa oli vasta dpo11 lyhyen luteaalivaiheen takia, joten ajattelin, että saatan silti olla raskaana. Alavatsaa ja -selkää oli jomottanut siitä koko viikon ja ajatus raskaudesta voimistui. Perjantaiaamuna ei vieläkään tietoa menkoista ja niinpä tein uuden testin. Positiivinen. Testiviiva oli kuitenkin vielä kontrolliviivaa vaaleampi, joten tein sunnuntaina uuden testi - kaksi kertaa. Viiva oli vieläkin hiukan vaaleampi, mutta nyt uskoin olevani raskaana. Onneksi on se 9 kuukautta aikaa sopeutua. Luontoäiti on viisas nainen!

Edited by Eliisa

Share this post


Link to post
Share on other sites
Ajatukset ovat sekavat. En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Toisinaan puhkun intoa ja tekisi mieli jo silitellä vatsaa, toisinaan mietin haluanko oikeasti lapsen. Eikö olisi kiva nauttia elämästä vielä kahdestaan miehen kanssa??

 

Onneksi on se 9 kuukautta aikaa sopeutua. Luontoäiti on viisas nainen!

 

Mulla on ajatukset ihan samanmoisia. Raskaus on toivottu ja harkittu, plussa tuli kuitenkin nopsempaan mitä odotin. Ajatukset heittää päivittäin ihan miten sattuu.. Yhtenä hetkenä surffaan pinniksiä ja vannoja ja koppia ja vaunuja netissä, ja sitten taas ajattelen että hitto, kohta loppuu ihana kahden aikuisen elämä ja tilalla on lapsiperheen arki.

 

Mutta kyllä luotan siihen, että jäljellä oleva raskausaika kasvattaa vanhemmuuteen, ja se vauveli myös osaltaan sitten kun päättää syntyä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mulla on ajatukset ihan samanmoisia. Raskaus on toivottu ja harkittu, plussa tuli kuitenkin nopsempaan mitä odotin. Ajatukset heittää päivittäin ihan miten sattuu.. Yhtenä hetkenä surffaan pinniksiä ja vannoja ja koppia ja vaunuja netissä, ja sitten taas ajattelen että hitto, kohta loppuu ihana kahden aikuisen elämä ja tilalla on lapsiperheen arki.

 

Mutta kyllä luotan siihen, että jäljellä oleva raskausaika kasvattaa vanhemmuuteen, ja se vauveli myös osaltaan sitten kun päättää syntyä.

 

Voi NelliKaneli! Onnea! :wub:

 

*poistuu takavasemmalle*

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä ajattelin, etten ikinä tahdo lapsia. Kesän alussa testi näytti kuitenkin positiivista ja siitä lähtien olen yrittänyt sopeutua ajatukseen siitä, että minusta tulee äiti. Nyt ei ole enää paljon jäljellä laskettuun aikaan enkä koe olevani sen valmiimpi kuin alussakaan. Toisaalta tahtoisin jo eroon mahasta ja tästä loppuvaiheen tukalasta olosta, toisaalta en vieläkään tahdo lasta. Pelkään lapsiperheen elämää, koska en ole koskaan tuntenut onnellista lapsiperhettä.

Tunnen olevani huono äiti jo nyt, koska lapsi ei ole niin toivottu kuin se ansaitsisi olla. Toivon kuitenkin, että pystyn hoitamaan ja rakastamaan lastani koko sydämelläni, kunhan se syntyy ja pääsemme tutustumaan toisiimme. Kaikkihan voi mennä hyvinkin, mutta tuleva pelottaa vallan kauheasti.

 

Minustakin olisi kiva kuulla, mikä äitiydessä on parasta, joten kertokaahan kokemuksianne!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä yksi ihanimmista asioista äitiydessä on ollut se, että olen löytänyt itsestäni uskomatonta voimaa rakastaa täysin pyyteettömästi... Jollain tavalla tunnen itseni vahvemmaksi, koska tiedän, että lapseni eteen teen mitä tahansa. Elämällä on aivan erilainen päämäärä kuin koskaan aiemmin. :wub:

 

Lapsen hymy, ekat kerrat kaikkea, pienet ihanat hetket arjen keskellä... Ne on ihan parhaita!

 

Niipu, uskon, että jos nyt jo tunnet olevasi huono äiti, sinusta tulee hyvä sellainen. ;) Toisille äitiyteen kasvaminen vaatii enemmän aikaa kuin toisille. Äidinrakkaus ei välttämättä vyöry ylitsesi sillä sekunnilla kun lapsesi syntyy, mutta kyllä se sieltä tulee, ajan myötä, kunhan tutustut lapseesi. Apuakin on tarjolla, jos äitiys tuntuu vaikealta. Sen verran meistä jokainen on itselleen ja lapselleen velkaa, että pyytää apua, jos tuntuu ettei pärjää. Voimaa ja viisauttaa tulevaan!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oikein ihania viestejä kaikilla, selventää vähän ajatuksia. Mäkin tein vasta pari päivää sitten testin ja plussaa näytti. Ollaan kyllä yritetty mutta hurjalta tuntuu että pitää ottaa vastuu pienestä elämästä. Ja miten sen kanssa tulee pärjäämään?

No tässä on vielä monta kuukautta aikaa joten eiköhän se siitä lähde. toivottavasti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now