Sign in to follow this  
Followers 0
TIME

Kohtukuolema

82 posts in this topic

tk76, halusin sanoa että minäkin olen todella pahoillani :((Ja anteeksi kun sotkeudun tähän, mutta TIME on foorumilla edelleen, toivottavasti pääsette pian yhteyteen.)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Onkohan TIME vielä vastailemassa kysymyksiin, niitä saattaa kohta olla aika nippu tulossa.

 

On TIME täällä. Hiljaiseksi vetää...

 

Olen todella pahoillani tk76 menetyksestänne. Älä missään tapauksessa epäröi ottaa yhteyttä! Yksärinä tai tässä ketjussa voin vastailla tai kirjoitella vertaiskokemuksista.

Niitä kysymyksiä (joihin ei valitettavasti aina ole vastausta) tulee varmasti.

Tämä on suurin suru minkä ihminen koskaan kokee. Vaikka tänään ei siltä tunnukaan, niin kyllä tästä selviää. Jos vain mitenkään voin auttaa, niin mielelläni sen teen!

 

Voimia!

 

suo-joulu7.jpg

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos kaikille tuesta, sitä on tässä viime päivinä tullut joka puolelta, mutta on sitä tarvittukin. Pikku hiljaa olo on alkanut jo jossain määrin kohentumaan. Varmasti vielä tulee monet ylä ja alamäet, mutta ensimmäisestä montusta ollaan jo kipuamassa ylöspäin. Meillä oli jo etukäteen tiedossa, että lapsella on kromosomihäiriö ja tämä tieto on helpottanut valtavasti ymmärtämään ja hyväksymään tapahtunut. Lisäksi esikoispoika vie päivisin kaiken huomion ja hänen kanssaan surun pystyy unohtamaan. Iltaisin on nukkumisen kanssa vähän hankalaa, mutta viime yönä sain jo nukuttua ekaa kertaa ilman lääkkeitä.

 

Onko TIME sinun tarinasi jossain jo kerrottuna, lukisin/kuulisin sen mielelläni. Minkälaisia tunteita olet joutunut käymään läpi jne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

tk76: Mä kirjoitin selviytymispäikkyä naikkareihin ja sitä ei siellä tietty enää ole. Koitan tähän jäsennellä ajatuksiani ja voin onneksi palauttaa mieliin jo unohtuneita ajatuksia tallentamastani päikystä tuolta ajalta.

 

Meidän kohtuun kuollut enkelityttö oli esikoisemme. Mitään aavistamattomana mentiin mieheni kanssa 23.4.07 maanantaina neuvolaan, rv 29+6. Outoa tässä oli se, että pyysin miestä jostain syystä mukaan, hän kun ei muutoin ollut ollut kuin ekalla kerralla ja ultrissa mukana.

Sydänääniä ei saatu kolmen terkan voimin kuulumaan, joten mentiin päivystävän lääkärin luo ultrattavaksi. Siellä se totuus sitten paljastui: vauva oli kuollut. Vieläkin kaikuu päässä lääkärin sanat: "Ei täällä kyllä mitään elonmerkkejä ole, olen pahoillani".

 

Siitä sitten saatiin lähete kättärille, jonne mies ajoi kuin unessa. Kaikki oli kuin pahaa unta. Aika oli pysähtynyt totaalisesti. Kättärillä meidät otettiin tosi ihanasti vastaan ja koko 2 ½ vuorokautta kestänyt hoitomme oli ensiluokkaista.

Sain ensilääkityksen cytotec-nimistä lääkettä, jotta supistukset alkaisivat. Lähdettiin käymään kotona hakemassa kamppeita. Mä en ollut koskaan ollut sairaalassa yötä, sekin pelotti. Onneksi mies sai jäädä mukaan saatiin oma huone.

Olin soittanut jo sairaalasta parhaalle ystävälleni, iskälle ja töihin. Soittelin vielä kotona ennen paluuta sairaalaan heille. Mun paras ystävä oli kokenut saman vuotta aiemmin. Kaikessa karmeudessaan se auttoi mua eteenpäin kaikista eniten. Mä olin koko raskauden ajan tiennyt, että tällaistakin voi käydä. En vain osannut pelätä omalle kohdalle ja miksi olisin, kun raskaus eteni ongelmitta.

Itse synnytys kesti 1½ vuorokautta. Se oli tosi rankkaa. Olisin halunnut mahasta eroon nyt ja heti! Tuntui pahalta silitellä vatsaa (mitä tein tottuneesti) ja muistaa, että siellä on kuollut tyttömme.

Mies oli mukana synnytyksessä ja ehdittiin siinä puhua, että on tärkeää, että päästään näkemään meidän vauva ja ehkä pitämään sylissäkin jos mahdollista. Saman kokenut ystävä vinkkasi ottamaan kameran mukaan ja hän toi myös kipsimassaa, johon ihana synnytyskätilö painoi pienet käden ja jalan jäljet. Ollaan jälkikäteen puhuttu, että oli tosi hyvä juttu, että saatiin nähdä ja pitää sylissä pientä tyttöämme.- Valokuva ja käden ja jalan jäljet ovat niin korvaamattomia muistoja pienestämme.

 

Kotiinpäästyämme mulle oli tärkeää tehdä jotain. Hautajaisjärjestelyt oli mulle tietyllä tapaa terapeuttista. Hullulta tuntui, kun sitä saattoi yhtäkkiä alkaa itkemään vuolaasti: pyykkiä ripustaessa, suihkussa, ruokaa laittaessa jne. Mua sattui alkuaikoina ihan fyysisestikin, tuntui, että koko ajan oli pala kurkussa. Suihkussa itkemisestä tuli mulle ihan tapa ja sen jälkeen oli taas hetken helpompaa.

Hautajaisten jälkeen me lähdettiin miehen kanssa viikoksi Gardajärvelle Italiaan, mä halusin jotain kaunista. Se reissu teki todella hyvää. Tarkoitus ei ollut koittaa paeta surua, eikä sitä karkuun pääsekään. Sydämessä se kulkee mukana läpi elämän.

 

Mulla oli tukena ihania ystäviä, osa piti kiinni arjessa oikein väkisin ja ikuisesti olen siitä heille kiitollinen, kun raahasivat elokuviin, kävelylle, uimaan jne. Tapahtuneen myötä sain myös muutaman uuden ystävän, mutta myös menetin. Suru on Suomessa edellen jonkin asteinen tabu ja kyllä se vaan niin on, että hädässä ystävä tunnetaan. Tosi ystävät ei katoa, kun tällaista tapahtuu. Mua loukkasi aluksi ihan hirveästi vertailut keskenmenoon (tällä en nyt halua sitten loukata ketään keskenmenon kokenutta). On kuitenkin ihan eri asia surra jo niin valmista lasta kuin sikiötä, jota et ole tuntenut potkuina ja nähnyt, saati pidellyt sylissä. Kommentit: "Tulee uusia lapsia", "Luonto korjaa heikommat" tuntui ihan kamalilta. Varsinkin viimeinen kommentti, kun meidän tyttö todettiin täysin terveeksi, vika oli vain istukassa. Entäs sitten, että tulee uusia lapsia? Ei ne ketään korvaa!

 

Jossain vaiheessa mulla oli hirveä draivi julistaa mun äitiyttä. Olen äiti, jonka lapsi on kuollut-oli mun tunnuslause. Samoin mua kävi tympimään, ettei kukaan tai ainakin harva tiesi koko kohtukuolemasta. Sen tunnetuksi tekeminen taitaa olla mun elinikäinen missio. Etsin ja luen edelleen kaikkea kohtukuolemaan liittyvää. Olen aina mielissäni, jos aihe on esillä tv:ssä tai lehdissä.

 

Jossain vaiheessa iski ihan hillitön kateus kaikkia lapsekkaita kohtaan. Tämä tietty syveni, kun saatiin tietää, että meillä on kaiken lisäksi alentunut hedelmällisyys. Ihan tarkoituksellisesti en ollut tekemisissä lapsekkaitten ystävien kanssa ja se tauko teki hyvää.

 

Sillä mun ystävällä oli esikoinen, kun tämä hänen toinen lapsensa kuoli kohtuun. Hän on aina sanonut, että toisaalta se helpotti, kun oli pakko jaksaa nousta sängystä ja touhuta lapsen kanssa. Toisaalta se oma sureminen jäi tietyllä tapaa kesken, kun ei ihan tuosta vaan voinut ruveta huutamaan ja itkemään vauvan kaipuutaan.

Teillä on varmaan vähän samalla lailla.

 

3 kuukautta jouduttiin odottamaan diagnoosia kohtukuolemalle. Oli huojentavaa kuulla, ettei diagnoosia löytynyt. Meillä oli vain älyttömän huono tuuri.

 

Isän suruun ei mielestäni kunnolla ollut panostettu. Onneksi me mun miehen kanssa ollaan alusta asti puhuttu kaikki tunteet auki ja jonkin verran apua oli myös mun ystävän miehestä. Kaikesta huolimatta mun mies sairastui paniikkihäiriöön tapahtuneen jälkeen.

 

Joka päivä Sisko-enkeli on mun mielessä ja aika usein hänestä puhutaan joko kotona tai ystäväpiirissä. Tää on mulle tosi tärkeää, sillä en halua, että Sisko unohtuu. Hän oli olemassa tosi pienelle määrälle ihmisiä, mutta HÄN OLI KUITENKIN OLEMASSA. Lapsi, jota maailma ei nähnyt.

Silloin tällöin käydään muistolehdossa, jonne hänet on haudattu. Nyt kun meillä on Siskolle pikkuveli, on askel ehkä hiukan kevyempi. Lopun elämää joudun kysyttäessä vastaamaan: "Ei Yoda, ei ole meidän esikoinen. Meidän esikoinen on kuollut." Olen kuitenkin tarkoituksellisesti osoittanut jo alkumetreillä tapaamilleni uusille ihmisille, että olen sinut asian kanssa. En halua olla mikään virtahepo olohuoneessa. Tästäkin asiasta voi puhua.

 

Joskus ajat sitten olin ajatellut itsestäni, että jos jotain tällaista tapahtuisi, niin mä en selviäisi. Ihme kyllä sitä kuitenkin on jaloillaan. Mutta monet alamäet on silti tullut koettua. Oikeassa olet, kun sanoit, että niitä varmaan tulee ylämäkien ohella. Sitä ei koskaan herätessä tiedä millainen päivä tästä tulee. Itkenkö tänään yhtä paljon kuin eilen vai vähemmän kuin huomenna? Pystynkö ikinä enää nauramaan? Onko se ylipäätään sallittua? Poistuuko kipu koskaan?

 

Muistakaa miehenne kanssa, että kaikki tunteet on sallittuja! On ihan yhtä "luvallista" nauraa kuin itkeä. Naurua tai edes pientä hymyä ei pidä hävetä. Se ei vähennä surua, mutta saattaa tehdä sen edes hetkeksi siedettävämmäksi.

Rutistakaa toisianne, kyllä te selviätte!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pakko sanoa, että aivan mielettömän hienoa TIME, että jaksat puhua asiasta ja tehdä kohtukuolemaa tutummaksi ihmisille! Äitini vanhin sisar Anna-Liisa oli syntynyt kuolleena. Vaikka tapahtumasta on kauan, enkä koskaan tuntenut mummiani, on minulle kerrottu monta kertaa, että äidillä oli sisar, joka syntyi kuolleena. Ukkini oli sanonut äitini vanhimman sisaren syntyessä, että hän on miljoonan markan tyttö! Vaikka vasta aikuisena olen ymmärtäny, millaisesta asiasta on ollut kyse, on minusta hienoa, että asiasta on puhuttu eikä se ole jäänyt tabuksi. Olen pahoillani jos kuulostan tökeröltä, kun puhun tästä tähän väliin, tarkoituksenani ei ole aiheuttaa pahaa mieltä. Kertomus on vain jäänyt mieleeni surullisena mutta tärkeänä tarinana isovanhemmistani.

 

Vielä kerran voimia Tk!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nikita85:n kirjoituksesta tuli mieleen, että heti, kun Yoda jotain ymmärtää, niin kerrotaan hänelle enkeli-siskosta.

 

Se piti vielä lisätä aiempaan kirjoitukseen, että nukahtamislääkkeitä söin noin viikon verran, sitten tuntui jo helpommalta nukahtaa. Meille ei aluksi oikein tarjottu mitään psykologipalvelua tms. Oikeastaan miehen paniikkikohtaus (2 kk lapsen kuolemasta) laukaisi ammattiavun tarpeen meissä molemmissa. Ensin käytiin akuutissa kriisiryhmässä pari kertaa parina, sen jälkeen saatiin omat terapeutit. Mä kävin tämän luona viitisen kertaa, mies lopetti käynnit vasta viikko sitten.

 

Puhumisen mä koin ja koen edelleen kaikista terapeuttisimpana. Mä en jaksa käsittää näin jälkikäteen kuinka mun ystävät on jaksaneet yhä uudelleen ja uudelleen kuunnella mun synnytyskertomusta, sitä miltä vauva näytti jne. Muutamalle olen näyttänyt valokuvaakin, jos ovat halunneet nähdä. Jotkut ovat ihan ymmärrettävästi kieltäytyneet näkemästä.

 

Mua lohduttaa edelleen ajatus siitä, että meidän perheellä on oma suojelusenkeli, vaikken kovin uskonnollista tyyppiä olekaan. Mä haluan myöskin uskoa, että kaikella tällä on ollut joku tarkoitus. Se ei välttämättä aukene mulle koskaan, mutta ajatus siitä lohduttaa eikä tee katkeraksi elämälle.

 

Vaikka jälkikäteen jossittelu ei auta yhtään mitään, olen minäkin siihen heikkona hetkenä sortunut. JOS mulla olisi ollut parempi terkka, joka olisi osannut mitata sf-mitan, niin olisiko istukan vajaatoiminta huomattu ajoissa ja vauva otettu ns. ulos kasvamaan? Mutta ei tämä olisi häntä välttämättä pelastanut kuitenkaan.

JOS olisin mennyt 4D-ultraan, olisiko istukan vajaatoiminta huomattu ja olisinko pahimmassa tapauksessa joutunut tekemään keskeyttämispäätöksen? Näitä kysymyksiä en aktiivisesti pohdi, mutta silloin tällöin kyllä. Lopulta palaan siihen ajatukseen, että onneksi se mitä tapahtui, tapahtui vaan. En olisi voinut tehdä mitään toisin.

 

Mä aloin keräämään vuosi sitten kesällä pieniä enkelipatsaita. Niiden sirous ja kauneus tuo mieleen meidän nukkuvan enkelin. Joskus itkettää katsoa meidän nukkuvaa poikaa, sillä hän näyttää ihan siskoltaan. Joskus itkettää, kun näen meidän tytön ikäisiä tyttölapsia. Silloin tällöin jompi kumpi, minä tai mies, sanoo "mulla on ikävä Siskoa" (=meidän enkelin nimi) ja sitten itketään yhdessä.

 

Tämä suru on myös isovanhempien suru. Heillä oikeastaan tuplana; he näkevät kuinka oma lapsi kärsii samalla kun menettivät lapsenlapsen. Mun isä ryhtyi kohtukuolema-termin esilletuojaksi, sillä hän koki mun puolesta niin ärsyttävänä sen, ettei asiaa tunnettu. Mun äiti taasen istutti mökille Siskon muistoksi puun ja ihan fanaattisesti suojeli sitä tainta, ettei sitä jänikset talvella nakerra. Kertaakaan en ole nähnyt mun vanhempien itkevän hautajaisten jälkeen, mutta kyllä nekin suree. Jokainen tekee sen omalla tavallaan; kyynelillä tai ilman.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiito TIME kun jaksoit kirjoittaa, oli aika rankkaa lukea, mutta toisaalta helpottavaa. Tänään on ollut muutenkin vaikeampi päivä kuin eilen ja olen ollut niin surullinen. Itkusta ei meinaa tulla loppua, ja ihan näillä hetkillä pitää taas kasata itsensä ja hakea esikoinen hoidosta ja olla hänelle äiti. Onneksi esikoispoikamme on kuitenkin olemassa, eilinen ilta oli mukavan helppoa ja on hienoa olla välillä niinkuin ennenkin. Tänään otin itselleni paineet joulusta ja ehkä siksi tuli tämä surumielisyys ja varmaankiin kuuluu myös "taudin" kuvaan, että niitä huonompia päiviä tulee vastaan.

 

Itsekin olen puhunut tästä jo aika paljon ja se tuntuu helpottavan. Ehkä minunkin pitäisi aloittaa uusi päiväkirja ja purkaa oloani myös sitä kautta. Neuvolasta on meille jo tarjottu psykologiapua pariin otteeseen, ekan kerran lapsivesitulosten tultua ja tällä viikolla uudelleen. Aion sinne myös mennä.

Aikamoisen mankelin läpi tässä on tänä syksynä jo menty ja vaikeudet tuntuvat oikein kasaantuvan meidän perheelle, että sinänsä näiden tunteiden käsittely alkaa olla tuttua puuhaa.

 

Sinun tilanteesi TIME on ollut kyllä monin verroin rankempi. Olet kyllä esikuvani ja toivoni!

 

Tervettä lasta meille ei alunperinkään oltu suotu, ja itse olin oikeastaan toivonut, että luonto hoitaisi tämän asian parhaalla mahdollisella tavalla. Hyväksyn tapahtuneen vaikka se nyt vaikealta tuntuukin. Sinällään en keskenmenoa toivonut, mutta toivoin, että sikäli mikäli tämä kromosomihäiriö on tulossa kovin pahana, niin parempi olisi, että vauvan sydän vain pysähtyisi. Niin kummalta kuin se nyt tässä kuulostaakin. Olin itse tavallaan varautunut ja toivonut, että näinkin tässä voi käydä. Olo on tavallaan helpottunut, nyt ei tarvitse enää pelätä että kuinka pahana kromosomihäiriö meidän pojalla tulee olemaan, ei tarvitse odottaa 15 vuotta nähdäkseen mitä kaikkea tuli. Ei tarvitse huolestua puheen viivästymisesta, kävelemään oppimisesta jne. Olisi sekin ollut rankkaa, vaikka oltiin se valmiit kokemaan ja käymään läpi luottaen äidin ja isän rakkauteen.

 

Mutta nyt lähden hipsimään kohti päiväkotia ja pistän surun taas vähäksi aikaa pakettiin. Huomenna on taas hyvä jatkaa asian läpikäymistä. Tämä on vain mentävä pala kerrallaan läpi, ja eiköhän tunteetkin pikkuhiljaa ala tasoittumaan. Varmasti pikku enkelipoikamme pysyy sydämessa ja mielessä. Hänen kasvojaan en varmasti unohda koskaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osanottoni ja voimia teille, tk76.

Kyyneleet silmissä olen minäkin lukenut tätä ketjua. Voimia myös TIMElle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oikein paljon voimia tk76 ja syvä osanottoni! Kyllä itku tuli kun luki TIMEN koskettavia kirjoituksia. Oikein paljon voimia ja jaksamisia teille kummallekin elämän suurimman surun keskellä! :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oikein paljon voimia täältäkin tk76 ja TIME! Itku tuli.

 

Nikitaa peesaillen "Pakko sanoa, että aivan mielettömän hienoa TIME, että jaksat puhua asiasta ja tehdä kohtukuolemaa tutummaksi ihmisille! "

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suurin osanottoni tk76:lle ja TIME:lle.

 

 

-----------------------------------

 

Itselläni on kaksi pikkuveljeä taivaassa. Ensimmäinen kuoli kohtuun äitini ollessa 6.lla kuulla raskaana. Syynä oli istukan häiriö, eli vauva ei saannut ravintoa :( Olin silloin noin 11-12 vuotias ja muistan vain kun äitini purskahti itkuun kun eräs päivä sanoin että kohta täytyy ostaa vauvalle vaatteita. Ei ollut kertonut asiasta meille.. en tiedä kuinka kauan olisi tuota asiaa pimittänyt. Hautajaisista ei puhuttu enkä tiedä mitä vauvalle tapahtui.

 

Tuosta vuosi puolitoista äitini oli uudestaan raskaana. Tällä kertaa raskautta seurattiin tosi tarkkaan ja tässäkin raskaudessa todettiin että istukka toimii heikosti, mutta vauvaa kasvaa. Tämä poikavauva syntyi.

 

Pikkuveljeni ei ollut kauhean vanha kun äitini oli taas raskaana 38 vuotiaana. Raskaus taisi mennä ihan kohtuullisesti ( olin 16v enkä ollut viikolla kotona, vain viikonloppuisin). Sain soiton kouluun jossa isäpuoleni ilmoitti tulevansa hakemaan mut.. Autossa kertoi että äitini sekä syntymätön pikkuveljeni on kuollut. Äitini tuolloin 8.lla kuulla raskaana. Jos äitini ei olisi menehtynyt olisi minulla ehkä toinenkin hengissä oleva pikkuveli. Äidin kuoleman seurauksena siskoni ravasi tutkimuksissa ja sieltä löytyi geenihäiriö verenhyytymistekijöissä ja nyt siskoni joutuu joskus raskaaksi tullessaan piikittämään itseään.

 

Äidillä tämä geenihäiriö mitä luultavammin oli, koska aijemmat raskaudet oli kuitenkin olleet vaikeita sikiön kasvamisen suhteen.

 

OT. Hieman on jäännyt hampaankoloon muutamia asioita kun on ikää tullut lisää.

- Miksi 38v haluaa vielä lisää lapsia?? ( uuden miehen kanssa jo 1 enkelipoika ja 1 elossa)

- Oltaisiinko vauva voitu pelastaa vaikka ei äitiäni, vai eikö isäpuoleni tätä halunnut ( en oikein ole väleissä hänen kanssaan, joten en viitsi edes kysyä)

 

Sori avautuminen ehkä väärään ketjuun.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Syvä osanottoni, tk76! Paljon voimia raskaaseen tilanteeseen.

 

Kyyneliltä ei voinut välttyä, kun luin tk76:n ja TIMEn kirjoituksia. Ei tuollaista surua soisi kenellekään..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0