pipa

Synnytyskertomukset

129 posts in this topic

15.12.09 klo.14.54 39+1 syntyi tyttö 3458g 51cm

 

Synnytyskertomus

 

13.12

 

Sunnuntaiaamuna heräsin siihen, että yöhousuni olivat kastuneet. En kuitenkaan ajatellut, että olisi lapsivettä, kun sitä oli niin vähän. Päivän vietimme shoppaillen ja illan mittaan huomasin, että kirkasta nestettä lirahteli pieniä määriä. Soitin äitiyspoliklinikalle ja käskivät tulemaan näytille vaikka luultavasti kyseessä ei olisi lapsivesi. No, sitähän se kuitenkin oli ja ottivat minut osastolle ja käskivät miehen kotiin. Kohdunsuu oli sormelle auki, mutta kaula kokonaan vielä jäljellä. Yöllä en saanut nukuttua jännitykseltäni.

 

14.12

Maanantaina klo.8 sain ekan Cytotecin kohdunsuulle. Papereihin on kirjattu, että säännölliset supistukset alkoivat klo.12. Mitään edistystä ei oikein tapahtunut kohdunsuulla. Sain toisen cytotecin 12 jälkeen. Mies sai tulla osastolle kanssani klo 14-20 eli tuon ajan minulla oli käytäväkävelyseuranani kaurapussin lisäksi myös hänet. Supistuksia tuli vaihtelevin (4-20min) välein. Illalla kohdunsuu oli kahdelle sormelle auki, mutta supistukset eivät voimistuneet tarpeeksi, jotta synnytys olisi kunnolla lähtenyt käyntiin. Supistukset olivat jo vähän tukalia, mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, mihin kaurapussi ja kävely eivät auttaisi. Lähettivät taas miehen kotiin ja minä jäin supistelemaan käytäville. Nukuttua sain n.2 tuntia. Päätin, etten enää ikinä hanki lapsia.

 

15.12

 

Aamukuudelta pyysin, että kohdunsuun tilannetta katsottaisiin ja saisin jotain kipulääkettä, että voisin nukkua vähän enemmän. Olin väljästi kahdelle sormelle auki ja kaula oli muistaakseni alkanut kadota. Synnytys oli kuitenkin joka tapauksessa edessä tiistaina eivätkä suostuneet antamaan Litalginia vahvempaa. Tarkoituksena oli soitella aamupäivän aikana synnytyssalia minulle, jotta kalvot päästäisiin puhkaisemaan ja synnytys etenemään. Olin ihan tyytyväinen kuulemaani. Jatkoin käytävämaratoniani ja hengittelyä. Juuri ennen lääkärin tuloa aamulla n.8.30 lapsivedet menivätkin spontaanisti. Samantien alkoivat todella kivuliaat, säännölliset supparit. Kohdunsuu oli 4cm auki. Soitin miehen töistä sairaalaan. Olin käyrällä tuskissani hetken, kunnes pääsinkin jo synnytyssaliin.

klo.9.30

Saliin päästyäni ilmoitin halukkuuteni ottaa epiduraalin. Höngin ilokaasua ekaksi. Mies tuli saliin juuri kun olin hönkäilemässä ilokaasua ja lääkäri laittamassa minulle epiduraalia. Ilokaasu sai minut ihan sekaisin ja huonovointiseksi, mutta kipuja ei juurikaan vienyt. Sen verran oli supistuksissa jo ytyä. Epiduraali oli ihana! Sanoin miehelle, että hankitaan vain lisää niitä lapsia, jos tämä tällaista on. Epiduraalin laittaminen ei tuntunut muistaakseni miltään. Makoilin ihan kivuttomana kaksi tuntia. Pissaa en saanut tulemaan, joten minut katetroitiin.

klo. 12.00

 

Aloin tuntea voimakasta paineentunnetta ja siihen alkoi myös tulla mukaan kipu eli pyysin uuden annoksen epiduraalia. Lääkäri totesi, että se sopii, kun synnytys oli niin hyvässä vauhdissa. Tokan epiduraalin aikana synnyteltäisiin. Puudute levisi enemmän oikealle puolelleni ja minun oli vaikea liikkua. Olin todella puuduksissa. Olin kuitenkin jo 9cm auki eli kohta oli aika ponnistaa. Olin niin väsynyt unettomista öistä ja niin puuduksissa epiduraalista, etten voinut edes kääntää kylkeä. Supistukset alkoivat heikentyä. Sain oksitoniinia. Vauvan sydänäänet myös laskivat ajoittain liikaa.

 

klo. 13.57

 

Ponnistusvaihe. Yritin parhaani mukaan tunnistaa supistuksia ja ponnistaa niiden mukana. Olin suunnitellut kokeilevani synnytysjakkaraa. Nyt villein asento, johon kykenin, oli kylkiasento. En saanut siinä kuitenkaan voimaa ponnistamiseen. Siirryin puoli-istuvaan asentoon. Pidin jalkoja kätilöiden kyljissä ja mies kannatteli niskaani. Sain ponnistettua aina sen verran, että vauvan tummat hiukset näkyivät, mutta enempään en pystynyt. Kätilö huomasi, että vauva on tulossa pää poikittain. Sanoin kätilölle, ettei minulla ole enää voimia mihinkään. Tiesin, etten saa puserrettua pientä maailmaan omin voimin. Ärsytti, että mies vain lohdutteli ja silitteli, kun olisin halunnut, että hän suunnilleen karjuu minulle ja pakottaa minut ponnistamaan kovemmin...

 

14.45

 

Lääkäri tuli katsomaan tilannetta ja päätyi siihen, että vauvaa on autettava imukupilla. Vauvan päästä otettiin verinäytteitä pitkittyneen lapsivedenmenon aiheuttaneen tulehdusriskin takia. Näytteet olivat ok. Kirjoitan tähän otteen toimenpideyhteenvedosta:

 

Imuveto

Alkanut 14.48, loppunut 14.51

Indikaatio: supistusheikkous, äidin uupumus ja tarjontavirhe.

 

Supistukset tehottomia. Supistuksia tehostettu oksitosiini-infuusiolla.

Episiotomia tehdään oikealle puolelle.

Kiwi-kuppia asetetaan ja paineen alentaminen aloitetaan klo.14.48. Paine alennetaan suoraan. Ensimmäinen kuppi irtoaa jo ilman vetoa. Toisella imukupilla kevyt koeveto, pää seuraa hyvin.Imukuppi irtoaa ilman vetoa. Synnyttäjä ponnistaa hienosti ja pää syntyy ilman lisävetoja.

 

Olin imukuppivaiheessa niin epätoivoinen ja väsynyt, että itkin vain, kun kätilö ja lääkäri käskivät ponnistamaan täysillä voimilla, kun he vetävät vauvaa. Itkin ja ponnistin. Mies oli ihana ja toisteli, että kyllä se onnistuu. Epparin leikkaaminen ei tuntunut miltään. Imukupin laitto ei ollut mukavaa. Vauva onneksi syntyi sitten tosi nopeasti. Muistan pitäneeni silmiä kiinni ja vain ponnistaneeni viimeisillä voimillani.

 

14.54

Vihdoin pieni syntyi ja sain hänet rinnalleni. Itkimme miehen kanssa molemmat. Episiotomiahaavaa tikattiin melkoinen tovi ja välillä tuntemukset eivät olleet ihan kamalan mukavia, mutta pieni vauva rinnalla vei ajatukset pois kivusta. Vauva sai olla rinnallani muistaakseni tunnin, minkä jälkeen hänet punnittiin, putsattiin ja kapaloitiin. Sanoin miehelle, etten halua enää ikinä hankkia lapsia. Ihmettelimme tapahtunutta ja lähettelimme tiedotusviestejä ystäville. Olin niin keskittynyt tekstailuun, että unohdin vauvan olemassaolon. Pieni liikahti vieressäni ja säpsähdin. En muistanut, että siinä oli joku...

 

Vointini muutama päivä synnytyksen jälkeen:

Epparihaava on kipeä kuten koko alakerta. Olo on muutenkin heikko. En jaksa seisoskella enkä kävellä. Kävely ei kyllä oikein onnistu tuon epparihaavankaan takia. Nännit ovat todella arat, mutta imetys onnistuu ja pikkuinen pingviini on tyytyväinen saamaansa ravintoon. Eka yö meni hänen huutoaan kuunnellessa ja mitään en voinut tehdä, kun ei maitoa tullut. Kaikki epätoivon ja huonon vanhemmuuden tunteet ehdin käydä siis läpi jo äitiyteni ekan vuorokauden aikana. Parisuhdekin rakoili :P Sanoin miehelle, että voisin varmaan kuitenkin vielä yhden lapsen tehdä.

 

Kamaluudellaan synnytyksessä minut yllätti:

-supistuskivut

 

 

Ei yhtään niin pahoja juttuja, kuin olin ajatellut:

-episiotomian leikkaus (tämä parantelu on kyllä ihan jotain muuta kuin mukavaa, mutta itse toimenpide kivuton)

-epiduraalin laitto

Edited by susan82

Share this post


Link to post
Share on other sites

Parin kuukauden takaa synnytyskertomus

 

Maanantaina 2.11.09 (41+1) mahassa ei oikein tuntunut liikettä, joitain satunnaisia muljahduksia silloin tällöin. Illalla kahdeksan aikaan soitin TAYSiin liikelaskennan jo toisesta epäonnistumisesta, he kehottivat seuraamaan vielä tunnin. Tunnin aikana liikkeitä tuli yksi. Huolissamme lähdimme mieheni kanssa näytille. Pääsin käyrille makaamaan ja vauvan sydän sykki normaalisti, valtava helpotus! Liikkeitä ei käyrälle piirtynyt kuin muutama ihan loppuvaiheessa. Lääkäri ultrasi ja teki sisätutkimuksen. Kohdunkaula oli sentin auki ja vauva voi hyvin. Lähdimme kotiin, kotona olimme puolilta öin ja menimme nukkumaan, yliaikaisuuskontrolli olisi parin päivän päästä.

 

En nukahtanut kunnolla ennen kuin klo. 2:00 tiistaina 3.11.09 (41+2) alkoivat supistukset. Edellisenä yönä oli supistellut kolme tuntia, mutta tämä oli jotain ihan muuta, ajattelin jos nyt ei tule lähtöä niin ei sitten koskaan. Supistukset tulivat kahdeksan minuutin välein ja ne veivät mut kivuliaisuudellaan ihan holtittomaan tilaan. Kävin kuumassa suihkussa mikä helpotti oloa. Mies hieroi alaselkää sängyllä ja klo. 4:00 supistuksia alkoi tulla neljän minuutin välein. Kävin taas suihkussa, ei auttanut, olin todella kipeä ja oksensin. Mies pakotti lähtemään. Sairaalaan kirjauduimme 5:30, käyrille, peräruiske, suihku. Ulvoin kivusta, olin sentin auki edelleen. Sain petidiinipiikin ja makoilin tunnin oksennellen, kipuun piikki ei auttanut mutta hieman sain rentouduttua. Puhuin jotain kaurapussista tässä vaiheessa, mutta meidät passitettiin saliin, olin auki 3 senttiä.

 

Salissa vilkaisin kelloa, se oli 9:00. Aloin hengitellä ilokaasua ja kyselin kätilöltä syntyykö vauva tänään. Saliin tuli myös lääkäriopiskelija. Synnytys eteni ja pian sain kohdunkaulan puudutteen, josta ei ollut lainkaan apua. Kauaa ei mietitty, kun epiduraali laitettiin kymmenen aikaan, ennen sitä olin todella tuskainen. Sitten helpotti, pystyin rauhoittumaan, supistukset tuntuivat paineena. Jossain vaiheessa kalvot puhkaistiin ja lapsivedet menivät. Kunnolla ponnistuttamaan alkoi yhdentoista jälkeen. Mies oli juuri palannut saliin lounaalta, kun sanoin että nyt tulee. Toinen kätilö tuli huoneeseen ja aloin ponnistamaan.

 

Vauvan sydänäänet laskivat, hengitin lisähappea ja koitin kääntää kylkeä, mikä oli ihan mahdottoman tuntuista. Supistuksia vauhditettiin oksitosiinilla ja eppari leikattiin. Ponnistin kaikilla voimillani miettien vain sitä että pian tämä on ohi. Miehen tukiessa niskan takaa ponnistin 13 minuutin aikana poikamme maailmaan. Kätilön sanat "seuraavalla tulee", antoivat ihan uskomattomasti tsemppiä loppurutistukseen. Napanuora oli kerran kaulan ympärillä ja se saatiin löystytettyä, kätilö kuitenkin napsaisi sen niin pian poikki, ettei mies päässyt sitä tekemään. Yhdeksän pisteen poika nostettiin heti rinnalle tunniksi, tunne oli aivan käsittämätön. Katsoin kuinka ulkona satoi hiljalleen lunta, odotettu vauva hyvinvoivana rinnalla ja rakas mies vierellä. Meidän perhe.

 

Jälkeiset syntyivät seitsemässä minuutissa ja kasaan kursiminen vei aikansa, sekin vielä oli kivuliasta. Vauva vietiin pesulle ja punnitukseen, itse pääsin suihkuun ja sitten imetin ja nautimme uudesta elämästä. Osastolle siirryimme kello 14:00 aikoihin.

 

Synnytyksen kokonaiskestoksi oli merkitty 9,5 tuntia. Tuo aika meni kuin siivillä!

Edited by kupla

Share this post


Link to post
Share on other sites

Naperon synnytys

 

26.10 Maanantai rv 38+2

 

Aika oli varattu äitiyspoliklinikalle verensokeri kontrolliin. Lääkäri totesi sokereiden olevan kunnossa ja sitten tehtiin vauvalle koko arvio ja arvioitiin synnytystapaa. Vauvalle arvioksi tuli 3500g ja lantio oli hyvä synnytykseen. Samalla lääkäri irrotteli kalvoja ja kertoi tämän joskus käynnistävän synnytyksiä.

Illalla klo 18 aikaan alkoi tuntumaan supistuksia ja ne oli aika kivuliaitakin. Ajattelin vaan että kyllä ne siitä ohi menee ja johtuu vaan ohi menevästi siitä tutkimuksesta. Nukkumaan mentiin normaalisti illalla. Yöllä aloin kellottamaan supistuksia ja väliksi muutamalle tuli 7-5 min. Sitten onkin ollut kahden tunnin tauko ja taas pari kipeää pienellä välillä.

 

27.10 Tiistai rv 38+3

 

Aamulla päästin miehen lähtemään töihin ja sanoin soittelevani jos jotain enemmän alkaa tapahtua. Koko päivän supisteli ja välit oli kaikissa alle 10minuuttia. Päätin että sinnittelen klo 15 asti että mies tulee töistä ja vasta sitten lähdetään näytille sairaalaan. Näin sitten tehtiin, mies tuli kolme jälkeen töistä ja heti sairaalaan lähdettiin. Matkalla supistukset koveni ja olin varma että nyt tää on menoa. Sairaalaan päästiin ja kätilö tutki, kanavaa jäljellä 1,5 cm ja yhdelle kahdelle sormelle auki. Sovittiin että lähdetään kiertelemään kappoihin pariksi tunniksi ja sitten mennään synnärille takaisn. Kätilö vielä ilmoitti että ette kotiin enää lähde.

Klo 19 oltiin siis takaisin synnärillä ja tilenne oli edelleen sama ja tämä uusikin kätilö oli sitä mieltä että kotiin enää ei mennä, koska en saa varmastikkaan nukuttua kipeiden supistusten takia. Kätilö sanoi että lääkäri vielä katsoo tilanteen. Hetken päästä lääkäri sitten tutki ja oli sitä mieltä että ei synnytys ole vielä käynnistynyt ja laittoi meidät kotiin. Olin niin vihainen kun kotiin lähdettiin, koska tiesin että olisi taas tulossa yksi uneton yö ja toiseksi meiltä ajaa sairaalaan tunnin. Tiesin että mies joutuu menemään töihin seuraavana päivänä ja oon ihan yksin yksin kotona. Yöllä supistuksia tuli ja meni ja nukkua sain muutaman tunnin.

 

28.10 Keskiviikko rv 38+4

 

Päivä alkoi supistuksilla ja niitä tuli edelleen tasaisen tappavasti. Paljon koko päivän liikuin ja hommasin kaikenlaista että synnytys käynnistyisi pian (jos sillä mitään merkitystä olisi), koska en kauaa jaksaisi tämmöistä. Äidin kanssa puhuin puhelimessa kauan ja äitee rauhoitteli kun olin niin tuohtunut lääkäriin ja sen kohteluun. Olin ihan korviani myöten täynnä mahaa ja supistuksia. Toivoin että tilanne kehittyis johonkin suuntaan, loppuis supparit tai alkaisi synnytys kunnolla.

Iltapäivällä spistukset rauhaantui vähän ja illan ja alku yön sain olla ja nukkua rauhassa, mutta jo taas puolilta öin heräin supistuksiin.

 

29.10 Torstai rv 38+5

 

Katoin kelloa ja se oli 3.30 ja tajusin supistusten olevan tosi säännöllisiä ja kipeäitä. Niitä hetken tunnustelin ja tein päätöksen että en päästä miestä enää töihin. 10min päästä miehen herätyskello soi ja kerroin ettei mikään kiire mihinkään ollut että nyt tänään synnytetään. Käskin miehen nukkua vielä että jaksaa koko päivän, mutta eihän sitä enää nukkumaan saanu ku sitä alko niin jännittämään.

Mä puolestani kömmin lämpöiseen suihkuun ja siellä oleskelin niin kauan että lämmin vesi loppu. Sitten yritin syödä aamupalaa ja vahtasin kelloa että se tulis kahdeksan että päästäis neuvolaan tarkastuttamaan tilannetta. Klo 5.00-8.00 oon saunonu ja suihkutellu. Sitten mentiin neuvolaan käymään ja tilanne oli se että olin 2 sormelle auki ja 1,5cm kanavaa jäljellä. Halusin palata vielä kotiin vaikka terkkari sanoikin että sairaalaan voi jo lähteä. Kotona menin uudelleen saunaan ja suihkuun. Sanoin miehelle että ennen klo 10 ei lähdetä. Yritin huilata sängyssä hetken ja 5min jopa nukahdinkin. Anoppi tuli hakemaan koiria niille hoitoon ja kehoitti meitä jo lähtemään sairaalaan. Sinne sitten lähdettiin klo 10 ja sairaalassa oltiin klo11. Käyrille mentiin heti ja kätilö tarkisti paikat: kanava kadonnut ja 2 sormelle auki. Saatiin ohjeeksi mennä käymään kanttiinissa ja palata takaisin klo 13.

Näin tehtiin ja klo 13 mentiin taas käyrille. Tilanne ei ollu muuttunu ja sovittiin että menen kylpyyn. Kylpy oli ihana helpotus kipeisiin supistuksiin. Vedessä oleskelin klo 15 asti ja vartin olin vielä suihkussa. Tämän jälkeen mentiin saliin ja opettelin ottamaan ilokaasua. Ah mikä helpotus! sain vielä kipulääkettä lihakseen ja sitten tuli uni. Sain nukuttua 2 tuntia! olin ku eri ihminen ku heräsin. Klo 18 kätilö vaihtui ja uusi kätilö oli ilkeä tai siltä musta tuntu. Kävi vaan kiskaisemassa multa ilokaasun pois ja käski nousta ylös sängystä. Ei selittäny sen enempää vaan katos saman tien ku oli mut saanu ylös. Olin tässä vaiheessa tosi kipeä. Nojasin sänkyyn ja heijasin itseäni edestakas. Sitten aloinkin oksentamaan. Soitin kelloa ja hoitaja tuli katsomaan ja kysyin siltä et miks en saa ilokaasua ottaa. Hän sitten selitti että vauvan syke oli ollut unelias että piti välillä antaa oman “puhtaan” hapen kulkea elimistössä. Hoitaja sitten kuitenkin antoi mun ottaa kaasua ja mennä takaisin sänkyyn. Klo 22 yö kätilö tuli käymään ja sanoi että lääkäri mahdollisesti puhkaisee kalvot ja näin tapahtui. Supistukset koveni ihan kamaliksi ja siinä vaiheessa olin valmis ottamaan epiduraalin. Kätilö tarkisti paikat ja oli 4 cm auki vasta! puudute tilattiin ja sitä kärsivällisesti odottelin. Kipu ylty ja soitin kelloa. Hoitaja kertoi että anestesialääkäri on leikkauksessa että kestää vähän. 10 minuuttia siitä kun olin 4cm auki tuli lääkäri tarkistamaan tilannetta ja olin 9cm auki! lääkäri totesi etten ehdi saada mitään puudutetta, sillon ajattelin että kuolema korjaa ennen ku tuo lapsi syntyy. Sillon laitoin ilokaasu maskin naamalle ja huusin maskiin kun supistus tuli, sen verran kipeää otti. Sen jälkeen aloin ottamaan ilokaasua ihan väärin kun kipu oli niin iso etten enää tienny koska supistus loppuu ja koska alkaa. Sitten taas oksennettiin ihan kiitettävästi, mikä johtui kovasta kivusta ja väärin otetusta kaasusta. Tässä vaiheessa vaihtui taas kätilö kun edellinen joutui mennä toiseen huoneeseen. Ihanan kätilön sain ja haluan hänet uudestaankin jos joskus vielä synnytän.

Kätilö katsoi paikat ja totesi ettei ehditä edes spinaalia laittamaan koska olin 10cm auki. Sitten sainkin alkaa ponnistamaan ihan vähän että vauva laskeutuisi kunnolla. Pian niitä käännyin selälleni ja alkoi aktiivinen ponnistus. Kummalista, mutta ponnistusten välissä ei enää tuntunut miltään ja sain levättyä hetken enne ku taas piti ponnistaa. klo 23.38 eli 23min ja kuulu ihana parkaisu ja sain ihanan pienen pojan paidan alle. Voi sitä tunnetta, ei ottanut enää kipeää mihinkään! ihana olo! istukka syntyi pian pojan jälkeen ja kätilö laittoi muutaman tikin. Isi katkaisi napanuoran ja pesi pojan. Paino oli 3590g ja pituus 50cm ja pipo 36cm. Pisteet 9-10-10.

Ihana pakkaus sieltä tuli ja hengissä selvittiin. Nyt 4kk synnytyksestä ja ihan hyvillä mielin synnytystä muistelen vaikka pitkä ja kivulias olikin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Laitetaas tämäkin nyt sitten tänne, eli kertomusta neljän kuukauden takaa.

 

Supistuksia oli ollut jokseenkin päivittäin jo kohta kolmisen viikkoa, välillä tulivat säännöllisinä ja sitten taas loppuivat... kivun kyllä sieti mutta ihan kipeitä olivat. Neuvolakäynneillä vauva oli jo saman verran aikaa ollut niin alhaalla ja kiinnittyneenä ettei millään enää saatu päätä liikkumaan, mutta tiedettiin että pitkä kaveri sieltä on tulossa, takapuoli kun laskeutumisesta huolimatta oli tuola mun kylkikaaren alla. Ennen aikaisia supistuksia oli ollut jo ennen vkoa 30, ja sairaslomalla olin niiden takia pariin otteeseen, äippälomallekin jäin 2vkoa etuajassa. Oletus siis oli että vauva tulisi hiukan ennakkoon... laskettuaika kuitenkin tuli ja meni eivätkä supistukset juuri voimistuneet... kiusaavia olivat kun kipeää tekivät, mutta eivät siitä kehittyneet suuntaan eivätkä toiseen.

 

Perjantaina 16.10. supistukset pitivät hereillä oikeastaan koko yön ajan säännöllisyydellään.. koko ajan muuttuivat hiukan kipeämmiksikin... juuri kun sitten aamusella mietin että pitäisiköhän sitä lähteä käytään synnärilä enne kuin mies l'htee töihin, alkoivat supparit jälleen hiljentyä loppuen sitten taas oikeastaan kokonaan. Jäin siis kotiin... päivällä alkoivat sitten taas, ja neljän aikaan päivällä väli jämähti kuuteen minuutiin... miehen tullessa yhdeksältä kotiin, kerroin tilanteen ja todettin että lähdetään käymään TAYSissä, josko jotain olisi tapahtumassa... autossa supistukset kuitenkin alkoivat jälleen hiipua ja kun vihdoin sairaalassa käyrälle päästiin, ei siihen piirtynyt kuin kaksi heikohkoa yritystä. Kätilö tutki tilanteen, totesi kohdunkaulan olevat vielä varsin takana, sormelle auki ja kaulaa edelleen parisenttiä jäljellä. Saatiin kehoitus lähteä takaisin kotiin ja päällimmäisenä reissusta jäi mieleen paha mieli tuon vanhemman kätilön asenteesta joka alusta asti oli tosi alentuva. Niinpä sitten päätin että uudestaan en tuonne enää lähde ennen kuin suurin piirtein pää on jo näkyvissä.

 

Viikonloppu sujui rauhalisesti, oli kuin supistukset olisivat hävinneet kokonaan... maanantaina tulisi sitten viikko lasketusta ajasta täyteen ja näyttioikeasti siltä ettei tästä lman käynnistystä mitään tulisi... olin aivan varma että seuraavan neuvolakäynninkin ehtisin tulevana keskiviikkona vielä käymään. Sununtain ja maanantain välisnä yönä supistukset kuitenkin jälleen palasivat... nyt tuntuivat erilaisilta, jotenkin tiukemmilta... kestivät kaikkiaan kolmisen tuntia ja sitten taas katosivat.... ei siis tälläkään kertaa mitään sen kummempaa... Päivällä supisteli tosi kipeästi pariin otteeseen, jossain vaiheessa aloin aikoja merkkailla huvikseni ylös ja tulivat ensin noin kerran tuntiin, sitten puoleen tuntiin... kuuden jälkeen supistusten väli taas tiheni kymmeneen minuuttiin ja kivun vuoksi oli pakko ottaa panadolia (en edellisellä kerralla ollut ottanut ja siitä sain mm. moitteet kätilöltä vaikka kuinka yritin selittää ettei kyseinen lääke ole koskaan mulle mitään vaikuttanut). Noh, eipä siitä mitään hyötyä kyllä olut nytkään. Mies tuli kotin joskus kahdeksan aikaan ja kerroin tilanteen... kipu alkoi olla sitä luokkaa ettei mikäään asento ollut hyvä, pakko oli vain kävellä edes takaisin. Kuuma suihku auttoi hetkeksi, mutta lopulta oli pakko antaa periksi ja lähteä, kello oli siinä vaiheessa noin puoli yksitoista. Väliä supistuksilä oli noin 5 minuuttia, mutta aina jos supistus oli hiukankin heikompi, oli luvassa sitten heti perään oikein kunnollinen joka tuntui lyövän jalat alta.

 

TAYSiin päästiin ja tällä kertaa vastassa oli ihana nuori kätilö joka samantien toi vaihtovaatteet ja muutenkin alusta asti oli sellainen ajatus että nyt tänne oikeasti jäädään. Tutkittiin, ja edistynythän se oli... kanava ihan tyrkylä, kolme senttiä auki ja vain hienoinen reuna enää jäljellä. Ehdittiin alhaalla olla ehkä puolisen tuntia kun siirryttiin salin puolelle että jotain apua kipuihini saisin. Salissa sitten käytiin suunnitelma läpi, sovittiin että koetan ilokaasulla vielä pärjätä, puhkaistaan kalvot ja laitetan epiduraali sitten kun tuntuu ettei pelkkä kaasu enää riitä. Kätilö lähti soittamaan gyneä paikalle tilannetta tutkimaan ja kalvoja puhkomaan ja miehelleni naureskelin että ihan mun tuurilla päivystäjänä on tänään kuitenkin kurssikaverini E... Ja sehän sieltä saliin kohta ilmaantuikin kätilön seurassa... noh, E tutki tilanteen, noin tunnin aikana edistys oli ollut mekoinen: nyt 8cm. Kalvot puhkottiin ja sitten saman tien tilailtiin epiduraalia kun supistukset tulivat tässä kohtaa koko ajan tihentyen, oikeastaan jo vain minuutin väleillä. Anestesialääkäri siis paikalle ja näppärästi kollega puudutuksen laittoi, jäi vielä seuraamaan että auttoiko ja hetken aikaa juteltiin mm. mun tulevasta TAYSin jaksostani, siitä millainenn odotusaika sinne nykyään on. Puudutus alkoi nopsaan auttaa, kipu hävisi mutta paineen tunne kohdunkaulalla kasvoi kasvamistaan. Tästä kätilölle sanoin, tuntui ettei supistus lauennut ollenkaan, painoi vain ihan koko ajan. Tämän jälkeen mielikuvat alkaa olla hiukan sekavia...

 

Mies katseli vauvan sykekäyrää joka oli lähtenyt jyrkkään laskuun, sanoi asiasta kätilölle joka hetken koetta vatsaa hieroa ja ryntäsi sitten soittamaan gynen paikalle. Nopeasti E tulikin, syke sen kuin laski laskemistaan... alle 50 ei käyrä enää osaa löyntejä erotella joten siihen se jämähti, hämärästi muistan näytöllä vilkkuneen nelosella alkaneitakin lukuja. Kätilö sanoi sykkeiden olleen muutaman minuutin ajan heikkoja, E katsoi käyrää ja totesi aikaa kuluneen jo huimat 6 minuuttia. Käännyin kontilleni ja E koetti saada vauvaa nousemaan ylöspäin, aloitettiin supistukset lopettava tippa. Kaikki tuloksetta "Kyllä se nyt taitaa Nat olla niin että hätäsektioon mennään...". Kontillani join tarjotun natriumsitraatin ja siirryin sitten petiltä britsille (kuulemma sellaisella vauhdilla vielä että olivatluulleet mun aikojan kävellä sektiosaliin). Nopeasti mentiin ne kymmenisen metriä käytävää saliin, siellä siirryin leikkaustasolle selälleni ja viimeinen mielikuva mulla on esihapetusvaiheesta ja maskista naamallani. Muistan miettineeni crush-indution kulkua anestesian kannalta, sitä että missähän kohtaa sitä taju lähtee. Anestesialääkäriä vilkaisin, sama oli joka epiduraalin oli hetki sitten laittanut. Hämmästelin itsekin vielä mielessäni sitä miten rauhallinen oikein olin ja sitten katkesi...

 

Mun seuraava mielikuva on heräämöstä useampi tunti myöhemmin, joten seuraava osa on kuultua vähän sieltä sun täältä. Mies oli tilanteesta ymmärrettävästi aivan kauhuissaan ja meinasi lähteä saliin mukaan. Kätilöt nopeasti kuitenkin komensi sen takaisin käytävältä yksin tuonne synnytyssaliin odottamaan. Kuulemma minuutti sen jälken kun olin huoneesta pois siirtynyt, tuli kätilö miestä hakemaan "olikos teillä toiveita siitä kumpi sieltä on tulossa?" Mies oli todennut että ei ollut, mutta koskapa tytölle oli nimi valmiina niin poika sieltä todennäköisesti olisi tulossa... "no, sellainen sieltä nyt tosiaan tuli, joten tulehan katsomaan". Kätilö ohjasi miehen vauvan luo, ohi leikkurin oven josta mies oli vahingossa tullut vilkaisseksi sisälle... näky ei kuulemma ollut kaunis edes vilahdukselta. Noh, mies oli siis pikkuista päässyt hoitamaan ja tuttavuutta tekemään oikein kunnolla sillä väliin kun mua kursittiin kasaan.

 

Aikaa sektiopäätöksestä vauvan syntymään kului noin 2 minuttia. E:n kanssa olen pariin otteeseen jutellut osastolla ollessa ja hän totesi ettei muista aikaisemmin nähneensä yhtä tyyntä äitiä hätäsektiossa. Leikkaukseen E oli saanut mukaan toisenkin gynen ja kuulemma hyvä niin. Vauhdilla olivat siinä sitten päässeet etenemään. Sykkeen laskun syy ei oikein koskaan selvinnyt, sillä odotusten vastaisesti napanuora oli täysin vapaana, ei lainkaan puristuksissa. Syntyessä vauva sai vain 4 pistettä, pulssi oli ok, mutta hengitys oli vaillinaista, ei vastustellut lainkaan, täysin veltto ja hieman iholtaan liian vaalea vauva. 5 min pisteet kuitenkin korjaantuivat hyvin, tuolloin enää väristä ja jäntevyydestä lähti yksi piste pois, napaverinäytteetkin olivat ok. Syntymäaika 0.58, painoa 3760g ja pituutta 52cm.

 

Poika sitten siirtyi isän kanssa osastolle, itse pääsin sinne vasta kuuden maissa aamulla. Heräämössä tuli juteltua sekä anestesialääkärin että E:n kanssa tapahtumista, kaikki oli mennyt hyvin, ei ongelmia. E oli kovin järkyttynyt kun oli lukenut TAYSin paperit mun kohdalta saneluja tehdessään ja sieltä sitten löytänyt kertomuksen meidän aikaisemmasta enkelistä... satuttiin törmäämään käytävällä silloin kun enkelin jälkitarkastuksessa kävin ja kovasti nyt E otti osaa meidän suruun. Totesin että eipä ole mun kohdalla ihan nappiin menneet nämä raskaudet/synnytykset tähän mennessä, kiitin nyt hyvin tehdystä työstä kun kaikesta huolimatta vauvasta hyvä tuli hänen nopean toimintansa ansiosta. Sinällään oli mukava anestesialääkärin kanssakin jutella, oli kiva voida sanoa omastakin puolesta että viimeinen mielikuva mulla on tuosta esihapetusvaiheesta (hätäsektiot nimittäin on nopean ja tavallisuudesta poikkeavan nukutustapansa vuoksi niitä leikkauksia joissa äiti saattaa olla hereillä leikkauksen aikana). Heräämöstä sitten vihdoin itsekin pääsin siirtymään osastolle ja siellä mies jo nukkuvan nyytin kanssa odottikin... hyvin olivat pärjänneet, tosin tuore isä ei ollut lainkaan pystynyt nukkumaan, oli vain koko ajan ollut pikkuisen vieressä varmistamassa että toinen varmasti hengittää.

Edited by Nat

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aikaisempina päivinä ei mitään oireita synnytyksen suuntaankaan. Ainoastaan hermojen menetystä ja tylsää odotusta.

 

11.7 lauantai (rv 39+4)

Klo 8 aikaan herään tuntemuksiin, ihan kuin menkat alkamassa. Jatkan nukkumista, samalla kuulostellen, että maha kovettuu kivuttomasti n. 10 x seuraavan parin tunnin aikana.

 

Klo 10 makaan edelleen petissä ja havahdun tunteeseen, että pikkuhousuihin valahtaa hieman jotain märkää, niin että lakanaankin jää ruokalusikallisen kokoinen märkä läntti. Ihmettelen onko vetistä valkovuotoa vai jopa lapsivettä. Lisäksi mietin, että kuulinko mahasta jonkun pienen napsahduksen vai näinkö vaan unta ja kuvittelin sellaisen. Menen vessaan jatkamaan ihmettelyä, n. 15 min. istumisen seurauksena ilmaantuu veriviiruinen limatulppa. Informoin miestä, joka haluaa tietää, että miten homma etenee. Mietin, että limatulpasta synnytykseen saattaa mennä vielä päiviäkin.

 

Klo 12 Ei ole ilmaantunut mitään oireita limatulpan jälkeen. Soitan kuitenkin synnytysvastaanottoon, koska en ollut varma oliko sitä lapsivettä tullut vai ei. Sieltä sanotaan, että iltapäivään mennessä olisi hyvä tulla käymään näytillä.

Kohta kuitenkin alkaa ilmaantumaan supistuksia. Supistelu ei tunnu mekkakramppeja kovemmalta.

Menen pesemään kasvoja ja hampaita ja siinä lavuaarilla kyyristellessä alkaa housuihin holahtelemaan limamaista ja vetistä eritystä aina, kun maha kramppaa. Hetken mietin, että ottaisinko Panadolin, jos supistukset koveneekin, mutta päätän jättää ottamatta.

Pikkusisko soittaa ja sanoo tarvitsevansa rahaa. Väitellään miehen kans hetki, kun sanon että viedään sitä rahaa samalla, kun lähdetään poikkeen synnytysvastaanotossa. Mies kyselee, että koska sitten mennään ja mä sanon, etten ole syönyt mitään ja alan tekeen ”myöhäistä aamupalaa” itselleni. Leipiä tehdessä ja syödessä tuntuu muutama jo hieman kipeämpi supistus, niin että on pakko pysähtyä tekemisiltään ja mieluusti nojata eteenpäin. Mies hermoaa, kun sairaalakassikin on vieläkin pakkaamatta. Oon itse lähinnä ärtyneessä olotilassa ja mies kerää mun tekemän listan mukaan kassin kuntoon ja hoputtaa mua. Itse vaan sanon koko ajan, että ei tässä mitään kiirettä ole, me tullaan vielä kotiinkin sieltä ilman vauvaa.

 

Klo 13.30 paikkeilla lähdetään kohti sairaalaan, mutta mun tahdosta pysähdytään ensin pankkiautomaatille ja viedään sitä rahaa mun siskolle. Sisko ei huomaa musta mitään, tosin siinä kohtaa ei edes supista. Autossa supistukset kuitenkin kovenee ja niitä alkaa tulemaan ehkä n. 5 min. välein. Terävin tuntemus kestää kuitenkin vain n. 20 s. ja mietin, että supistusten tulisi varmaan kestää pidempään, että ne sais jotain aikaankin. Alapäässä tuntui sellaista pistävää tunnetta ja istuminen oli supistuksen aikana inhottavaa. Supistuksen aikana yritinkin saada painoa jalkojen päälle. Vitsailin miehelle, että kyllä tää sen verran nyt tuntuu, että hieman tulee äitiä ikävä. Radio soittaa Green dayn Peacemakeria. Mies ajaa kuitenkin ihan rauhassa.

 

Klo 14.10 päästään sairaalaan alueelle, mies ajelee kurvit ihan rauhassa. Onhan alueellakin kai 30:n rajoitus. Sen verran tuntuu itsellä, et tiuskaisen miehelle, että paina nyt 'aatana sitä kaasua!

 

Klo 14.15 sairaalassa. Kävelin autolta synnytysvastaanottoon kiireaskeleella. Sihteerille piti ilmoittautua, joka alkoi kyseleen tietojen luovutusasioita ja mulla supisti siinä pari kertaa niin, että lähinnä steppasin paikallani ja teki vaan mieli kirota sille ne sen helkkarin kyselyt ja allekirjoituspyynnöt. Saadaan paperiasiat kuntoon ja pääsen siihen nurkan taakse synnytysvastaanottoon.

 

Kätilö ottaa vastaan ja sopii mun miehen kanssa, että se voi lähteä rauhassa parkkeeraan autoa, että n. 1/2 h menee tutkimuksissa. Mulle vaihdetaan sairaalapaita ja housut. Kätilö laittaa käyrille, supisteluja kuulemma piirtyy hienosti ja vauvan sykekin on jotain 150. RR ja lämpö mitataan, ja sisätutkimuksessa kohdunsuu on auki jo 5 cm. Olin ihan ällikällä lyöty, kysyin tyhmänä, että ihan oikeesti vai ja sanoin, että luulin meidät passitettavan vielä takas kotiinkin. Kätilö toteaa, että varmaan jo kaipais kipulääkettä ja sanoo salissa sitten annettavan. Kysyy vielä haluanko suolen tyhjennyksen, totean että maha toimi aamulla, ei nyt pysty enää. Sen verta supistelut jo tuntuu, että sanon, että viekää vaan mut laverilla synnytyssaliin, kun ensin kätilö meinaa, että mentäisiin pyörätuolilla. Mies on edelleen parkkireissulla.

 

n. klo 14.40 synnytyssalissa. Mut viedään tosiaan laverilla hissillä muutama kerros ylöspäin, supistaa pirusti. Salissa kätilö ottaa vastaan ja kipulääkityksestä suunnittelee, että voitaisiin laittaa kohdunsuulle puudute, kun lääkäri tulee. Siirryn synnytyspöydälle. Nyt supistaa pirusti ja sattuu. Kätilö katsoo kohdunsuun, olenkin auki jo 8 cm. Supistelu muuttuu samassa ihan järkyttäväksi kestosupistukseksi, kuin kramppi koko vatsalla, niin ettei meinaa saada hengitettyä. Vauvalle laitettu pinni ei piirrä sydämen sykettä. Samassa lääkäri saapuu paikalle, esittelee itsensä ja koittaa heti kohdunsuun, olenkin jo täysin auki. Kätilö vaihtaa toiseen pinniin, edelleenkään vauvan sydämen syke ei piirry. Salissa alkaa olla hässäkkä, en saanut mitään kipulääkkeitä, kun kaikki vaan keskittyvät vauvaan. Muita kätilöitä hälytetään paikalle ja lopulta ainakin 5-6 kätilöä lääkärin lisäksi pyörii mun ympärillä. Kyselen itse minkä haukkomiseltani pystyn pariin kertaan, että eikö vauva voi hyvin. Vastataan vaan, että sydämen sykettä ei saada piirtymään. Mies saapuu paikalle keskelle kaaosta, parkkeeraus oli kestänyt vain 20 min. Ehtii kysyä vähän ihmeissään, että enkö ole saanut epiduraalia. Lääkäri toteaa imukuppivehkeet käsissään, että ei kun nyt synnytetään vauva maailmaan. Lääkäri ”runnoo” imukupin paikoilleen, voin sanoa, että sattuu kiitettävästi, käsketään ponnistaa. Imukuppivedolla vauva ei kai liiku, on kai vielä hieman liian korkealla, jos oikein ymmärsin. En myöskään tuntenut ponnistamisen tarvetta. Toisesta huoneesta on haettuu tavallinen ultra. Kätilöt arpovat mistä se menee päälle. Mies niitä sitten opastaa. Ultraan saadaan virta ja vihdoin mahan päältä ultralla saadaan vauvan syke ruudulle, näyttää enää 40. Lääkäri huutaa mennään hätäsektioon ja irrottaa imukupin. Samassa jo yksi kätilö ottaa verikokeet kyynärtaipeesta, toinen laittaa kanyylin käteen ja mä muistan vain sen hirveän epätoivon tunteen, että nytkö vauva sitten kuolee. Koko raskauden pelkäsin, että jotain vielä sattuu ja vauva kuolee mun mahaan. Hirveellä kiireellä vaihto toiselle pöydälle ja kohti leikkausalia. Mies jää kuin nalli kalliolle käytävälle. Leikkaussalista muistan vaan, että se hirveä kestokramppi mahalla vaan jatkui, en meinannut saada hengitettyä. Omat viimeiset sanat ennen nukutusta, ai *umalauta. Natriumsitraatti juotettiin muutamalla kulauksella ja sitten nukutuskaasumaski naamalle ja seuraavaksi herään heräämössä. Nostan kättä ja katson, että mulla on nestetiputus menossa ja samassa kaikki muistuu mieleen. Onneksi hoitaja sanoo samassa, että vauvani voi hyvin ja mies ja kätilö tulevat sitä kohta näyttämään.

 

Vauva oli tosiaan maailmassa 2 min. ja 53 s. kuluttua siitä, kun lääkäri teki päätöksen hätäsektiosta. Kaiken kaikkiaan siis sairaalassa kerkesimme olemaan 36 min., kun vauva olikin jo maailmassa. Rajun ja nopean avautumisvaiheen lopussa vauvalle oli kehittynyt ahdinkotila, sillä napanuora kiersi toisen kainalon alta ja pään ympäriltä ja vielä kasautui jotenkin kasaan vauvan pään viereen. 1 min. apgar-pisteet oli ainoastaan 4, mutta vauva virkistyi lisähapella nopeasti ja 5 min. pisteet jo 8. Eli syntymäaika 14.51. Vauva meni hetkeksi lämpökaappiin tarkkailuun ja mies oli myös saanut nopeasti tiedon vauvasta ja pääsi katsomaan vauvaa.

 

Pääsin alkuillasta osastolle, jossa vauva ja mies jo olikin. Alkupäivät meni miten meni, nyt jälkeenpäin ajateltuna olen ollut aika pihalla ainakin ekan vuorokauden. Koko synnytyshässäkkä oli sen verran dramaattinen, että jo sitäkin mietin alkupäivät aika järkyttyneenä ja mietin, kuinka onneksi lopulta asiat hoitui hyvin, vaikka muutamilla eri valinnoilla vauva olisikin saattanut kuolla. Mietin sitä, että onneksi mies hoputti mua sairaalaan lähdön suhteen. Lisäksi, että miksi sitä rahaakin piti mennä tosiaan viemään siskolle ja mitä jos olisinkin ottanut sen suolen tyhjennyksen siellä synnytysvastaanotossa. Olisiko vauva silloin jo menehtynyt mun mahaan vai kenties syntynyt lähes sinne vessaan. Lisäksi sekin oli mulle aikamoinen sokki, olla itse hoitaja ja joutua kuitenkin yhtäkkiä leikkauspotilaaksi. Tarkkailin itseäni ihan hulluna ekan yön osastolla, pelkäsin kaikkia komplikaatioita, joita leikkauksen jälkeen voi tulla. Vauvahan oli ekan yön hoitajilla, koska olin itse niin pihalla kaikesta. Lisäksi vauvalla oli ekana iltana matala verensokeri ja sitä seurattiin koko yö ja pelkäsin, että hoitajat eivät huomaa, jos vauvan sokeri laskee ja se menee tajuttomaksi. Sekin on huvittavaa, että opettelin vauvan hoitoa osastolla kovissa kipulääkkeissä, niistäkin kun pää oli ihan sekaisin. Kotiin päästiin kuitenkin 15.7 keskiviikkona ja heti yöllä mulle nousi kuume ja takas osastolle diagnoosina kohtutulehdus. Antibiootit meni suoneen ja sunnuntaina 19.7 päästiin uudemman kerran kotiin. Muistona itsellä nyt ikuinen ”linea negra”, sektiohaava kun on mulla tehty tosiaan pitkittäin napaan saakka. Mieskin on ollut järkyttynyt tapahtuneesta. Tällä hetkellä varsinkin miehestä tuntuu, että toista lasta meille ei tule koskaan, sillä se pelkää, että toisessa synnytyksessä tulisi jotain vastaavaa eteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jospa minäkin näin tytön puolivuotispäivän kunniaksi oman kertomukseni tänne laitan ;)

 

 

Ma 31.8.09 rv 40+4

 

Kontrollikäynti äitiyspolilla raskaushepatoosiepäilyn takia. Minulla oli ollut käsien ja hieman myös jalkojen kutinoita parin viikon ajan. Neuvola oli tehnyt lähetteen verikokeisiin ja edellisenä torstaina neuvolakäynnillä terveydenhoitaja totesi sappihappojen olevan hieman koholla. Terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että tilanne vaatii lähetteen TAYS:iin.

 

Polilla lääkäri teki sisätutkimuksen ja ultrattiin. Sisätutkimus oli todella kovakourainen. Kohdunsuu oli auki 3cm ja kaulaa jäljellä 1cm. Lääkäri oli sitä mieltä, että tilanne ei vaatinut käynnistystä ja antoi uuden kontrolliajan torstaille. Minun piti myös käydä seuraavana päivänä (tiistaina) uusissa verikokeissa sappihappojen osalta. Kävin ennen kotiin lähtöä vielä käyrillä makaamassa. Kaikki oli siis kunnossa. Lääkäri antoi toivoa, ettei torstain aikaa tarvitsisi käyttää… Olin jo niin rikki satunnaisista supistuksista ja tajuttomasta turvotuksesta.

 

Illalla alkoi tulla aikaisempaa rajumpia supistuksia. Supistukset tuntuivat erityisesti reisissä ja niitä tuli 5-10 minuutin välein. Supistusten kesto oli vajaan minuutin luokkaa. Olin jo ihan fiiliksissä, että nytkö alkaa tapahtua. Menin kuitenkin nukkumaan ajoissa illalla ja supistukset alkoivatkin hiipua ja niitä tuli enää ihan satunnaisesti.

 

 

Ti 1.9.09 rv 40+5

 

Klo 04.00 heräsin pissahätään ja menin vessaan. Pyyhkiessäni huomasin limatulpan tulleen (teki mieli ottaa valokuva, kun olin niin innoissani). Menin takaisin nukkumaan jännittyneenä.

 

Aamulla heräsin pettyneenä, kun tajusin, ettei "mitään" tapahtunutkaan. Supistuksia alkoi taas aamun aikana tulla ihan mukavasti. Lähdin käymään verikokeissa. Jännitti lähteä auton rattiin, kun pelkäsin, että supistuksia tulee siinä ajon aikana. Ne kun olivat sen verran kovia. Labrassa odottelin vuoroani hermostuneena, kun tuntui, että kaikki alueen mummot ja vaarit olivat sattumoisin juuri samana päivänä lähteneet Inr-arvojaan mittauttamaan <_<

 

Loppupäivä ja seuraavakin päivä meni satunnaisten supistusten merkeissä. Kävin myös kävelyllä, mutta eipä siitä tuntunut hyötyä olevan.

 

 

To 3.9.09 rv 41+0

 

Uusi kontrollikäynti äitiyspolilla klo 14.00. Menin toiveikkaana polille. Olin ottanut mukaan pakkaamani sairaalakassin ja jätin sen autoon, jos vaikka jotain tapahtuisi.

 

Kerrankin ajat eivät olleet myöhässä. Aika tarkkaan klo 14 pääsin lääkärin vastaanotolle. Lääkärin kanssa ensin juteltiin hieman ja pian pääsinkin tutkimuspöydälle pötköttelemään. Sanoin lääkärille, että eikö niitä kalvoja voisi vaikka puhkaista, kun ei se lapsi tunnu muuten ulos tulevan. Lääkäritäti sitten sanoi, että kokeillaas vähän. Kalvot kuulemma edelleen pullistelivat todella hyvin ja lääkäri ihmetteli kovin, kun ei kalvot olleet itsestään puhjenneet. Pientä sorkkimista ja kas, se tapahtui! Lämmin vesi alkoi valua tutkimuspöydälle ja lattialle. Teki mieli pussata sitä lääkäriä :rolleyes: Samalla ajattelin, että nyt on pakko päästä soittamaan miehelle. Tiesin, että hän töissä odottelee soittoa, jos vaikka vihdoin päästäisiin tositoimiin. Lääkäri vielä ultrasi ja soitti sitten kätilön paikalle saattamaan minua SVO:lle käyrille. Soitin vielä ennen käyrille menoa miehelle, että mitä oli tapahtunut ja hän lähtikin töistä kohti sairaalaa.

 

SVO:lla kätilö teki sisätutkimuksen ja kohdunsuu oli auki 4cm, kaulaa oli vielä jäljellä "paksu reuna". Kätilö huomasi, ettei kalvot olleetkaan puhjenneet täysin vaan vasta osittain. Käyrillä maatessani naapuripedin äiti soitti suihkusta kelloa ja kätilöt kiikuttivat sinne sänkyä, kun oli mamma sinne pyörtynyt. Ajattelin mielessäni, että jos mieheni saapuu juuri sillä hetkellä paikalle, niin hän varmaan luulee minulla olevan joku hätä :rolleyes: Mies siinä sitten tulikin jonkin ajan päästä ja itsekin pääsin käyriltä pois. Meidät passitettiin pariksi tunniksi kävelylle voimistamaan supistuksia. Klo oli tällöin 15.00 ja sovittiin, että tulemme takaisin klo 17.00, ellei sitä ennen ole tarvetta.

 

Lähdimme seilaamaan TAYS:in käytäviä ja soittelimme vanhemmillemme ja tutuille. Menimme pian syömään pehmistä kanttiiniin. Siitä sitten jatkoimme matkaa ulos ja taas sisään ja ulos… Esittelin miehelle sairaalaa tuttu paikka kun minulle oli. Supistuksia tuli viiden minuutin välein kestoltaan minuutin luokkaa, mutta ne hiipuivat aina kun menin istumaan. Steppasin sitten välillä paikoillani, kun mies halusi istahtaa. Lopuksi menimme 00-kerrokseen ja lähdimme kävelemään rappusia ylöspäin. Se toimi erinomaisesti. Supistukset voimistuivat entisestään ja puuskuttelin aina vähän väliä ja paineentunne alkoi jo siinä vaiheessa olla melko kova. 10-kerrokseen noustiin kävellen ja sitten ajelimme hissillä alas 0-kerrokseen, missä on SVO. Klo alkoi olla 17.00, kun päästiin sinne.

 

SVO:lla tarkastettiin taas kohdunsuun tilanne ja olin auki 5cm. Käyrillä makoilin taas tovin ja supistuksia alkoi tulla säännöllisesti. Kätilö tuli sanomaan, että nyt voitaisiin antaa peräruiske ja lähteä sen jälkeen saliin. Olin ihan ihmeissäni, että nytkö jo. Sain peräruiskeen ja mies lähti hakemaan sairaalakassia autosta. Kätilö sanoi, ettei saliin ole vielä pakko mennä, jos en esim. kivunlievitystä vielä halua. Odoteltiin sitten vielä tovi SVO:lla ja mies haki evästä kanttiinista. Minä steppailin edes takaisin. Lopulta klo 18.00 aikoihin siirryttiin saliin.

 

Salissa hengittelin ilokaasua ja aika kului supistusten merkeissä. Klo 21.00 aikoihin kätilö suositteli ottamaan kohdunkaulanpuudutuksen ja kertoi, että samalla puhkaistaisiin kalvot kunnolla. Pian lääkäri tulikin paikalle ja alkoi hommiin. Puudutuksen laitto tuntui inhottavalta ja varsinkin, kun se piti laittaa toisen kerran oikealle puolelle, kun ensimmäinen kerta ei tuottanut toivottua tulosta. Miehen kättä puristin niin, että hän antoi minulle välillä toisen kätensä puristettavaksi, kun toiseen alkoi niin sattua :P Puudutus vei kivut, mutta paineentunne jäi. Lapsivesi oli vihertävää, vaikkakaan lääkärin mielestä ei ollut. Onneksi kätilö huomioi vihreyden. Kätilö laittoi myös oksitosiinitipan voimistamaan supistuksia.

 

Pian oli kätilöiden vuoronvaihto ja uusi kätilö tuli paikalle. Siinä vaiheessa alkoi paineentunne olla jo todella kova. Olin 9cm auki. Viimeinen sentti ei meinannut millään lähteä. Onneksi kätilö sai kohdunsuun reunan työnnettyä jotenkin vauvan pään taakse ja sain luvan alkaa ponnistelemaan. Aluksi ponnistelin kyljelläni maaten. Jonkin ajan kuluttua siirryin puoli-istuvaan asentoon. Ponnistusvaiheessa en tuntenut supistuksia kovin hyvin, joten ponnistelin sokkona. Kovista ponnisteluista huolimatta ei vauva meinannut ulos tulla. Aloin olla todella puhki. Vapisin, puuskutin ja kirosin. Toivo alkoi jo mennä, mutta mies ja kätilö jaksoivat kannustaa. Kätilö teki myös pienen epparin. Lastenhoitaja kutsuttiin paikalle viime hetkillä. Joitain minuutteja ennen puolta yötä kätilö mietiskeli, että tuleeko vielä sen päivän puolella.

 

 

Pe 4.9.09 rv 41+1

 

44 minuutin ponnistelujen jälkeen vihdoin tyttö syntyi klo 00.04. Perjantailapsi tuli, kuten siskoni oli sanonut (minä, mieheni ja siskoni olemme kaikki perjantailapsia). Kun pää oli ulkona, kätilö imi tytön hengitystiet puhtaaksi vihreän lapsiveden takia ja imi vielä lisää, kun koko vauva oli ulkona. Sitten se odotettu parkaisu kuului :wub: Olo oli jotenkin outo ja sekava. Olin niin helpottunut siitä, että raskas urakka oli ohi, mutta vauva myös kiinnosti. Kyselin, että kumpi se on. Kätilö siihen sanoi, että antaa isän kertoa. Mies katseli vauvan haaroväliä ja sanoi, että äiti saa itse katsoa. Myöhemmin mies kertoi, ettei tiennyt kumpi oli, kun tytön sukuelimet olivat niin turvoksissa :lol: Tytön napanuora oli vain 30cm pitkä, joten pitelin tyttöä suorin käsin alavatsani päällä. Sitten kätilö leikkasi napanuoran (isä ei saanut leikata napanuoran lyhyyden takia). Pian tyttö annettiin rinnalle ja siinä me tuoreet vanhemmat sitten pientä ihmeteltiin. Oli se niin ihmeellistä. Siinä samalla minua kursittiin kasaan. Hetken päästä lastenhoitaja tuli asettelemaan vauvaa rinnalle. Imetys ei meinannut oikein sujua, joten rintakumi tarvittiin avuksi. Imetyksen lomassa taas ihmeteltiin lisää. Jonkin ajan kuluttua lastenhoitaja tuli ja vei tytön pesulle ja isä meni mukaan. Samalla otettiin mitat: 48cm ja 3555g. Itse menin suihkuun huojuvin askelin.

 

Suihkun jälkeen söimme ja olimme vielä hetken salissa. Ihmettelimme ja ihailimme pientä kääröä. Vauva oli niin suloinen, vaikka nenä olikin ihan vinossa. Pian meidät siirrettiin osastolle. Mies kantoi kassia ja minä työnsin vauvan sänkyä ylpeänä. Harmi, kun oli yöaika. En päässyt vastaantulijoille vauvaa näyttämään ja kertomaan kuinka MINÄ hänet omin voimin synnytin ;)

Edited by Esmeralda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pikku kolmosen syntymä 14.3.2010

 

Aletaas suht alusta kertomaan tapahtumien kulkua, et saadaan tarinalle mittaa. tsih.gif

 

11.3 Torstai rv37

Limatulppaa bongattu

 

12.3 Perjantai rv37+1

Aika ulkokäännökseen polilla. Vaavi ei suostunut kääntymään. Tiistaiksi aika magneettikuvaan.

Käännöksen jälkeen tuntui pieniä supistuksia säännöllisesti 4min välein. Kanavaa sentti jäljellä ja kohdunsuu sormelle auki.

Illalla limatulppaa.

 

13.3 Lauantai rv37+2

Suht tuntuvia supistuksia illalla ja limatulppaa päivällä.

 

14.3 Sunnuntai rv37+3

Lähdin kauppareissulle n klo 15. Kaupan pihassa nousin autosta ulos ja kuului erittäin hento *poks*.

Saman tien housut nilkkoihin asti märät. Iski paniikki. pelsty.gif

Istuin takasin autoon ja soitin ukolle et vedet meni ja hätänumerosta tilasin kyydin.

Ambulanssi tuli 15.20 ei supistuksia. Lapsivettä lorisi koko ajan.

Sairaalassa kerroin perätilasta ja toiveesta synnyttää alateitse, jos vaan mahtuu tulemaan. (kohdunsuu 2cm auki, kanava hävinny)

Lantiota ei kuitenkaan oo viel kuvattu joten päätetään se tehdä röntgenissä. (pientä kiristyksen tunnetta alavatsalla)

 

Röntgenistä sit saliin odottelemaan kuvauksen tulosta. Lupa alatiesynnytykseen tuli ja kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen 5cm auki, kello tais olla puol viis.

Kyseli kivunlievitystoiveita ja yritti tyrkyttää edes ilokaasua. (supistuksia oli, mut ne ei viel ollu häiritsevästi kipeitä)

Kolmeen supistukseen otin ilokaasua ja ilmotin kätilölle et tuntuu ponnistuksen tunnetta. Sit melkein samaan lauseseen totesin et "se syntyy NYT, ei pysty pidättämään".

Makasin kyljelläni perätilan vuoksi. Kätilö soitti porukkaa paikalle ja käski mun kääntyy selälleen.

Kuului vaan hätänen ääni "Täältä näkyy jalka!" (oikeesti tunsin kun jalka heilui osittain ulkona)

 

Kämppä pelmahti täyteen porukkaa ja lääkäri sano et supistuksen tullessa saa ponnistaa, mut sit himmaat kun sanon.

 

No mähän ponnistin. 3 kertaa ja poika oli jo ulkona.

 

Sellanen pikatoimitus.

 

Kätilö kysy synnytyksen jälkeen et koska säännölliset supistukset alko. Vastasin vaan etten tiiä. Ne oli säännöllisiä siinä vaiheessa vasta kun alko ponnistuttaa, muuten ne tuli ja meni oman mielensä mukaan.

 

 

1.vaihe merkattiin alkaneeks kuudelta.

 

Ajat:

1.vaihe 1h24min

2.vaihe 1min

3.vaihe 9min

 

Poika synty klo 19.25 3190g/49cm/pipo 35,5

pisteitä sai 9-9-9

Edited by Martsu-80

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Hui, mikä vauhti! Kiva lukea onnistuneista perätilasynnytyksistä, kun itsekin sellaisen koin ja olin to-del-la tyytyväinen, että päätin synnyttää alakautta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voishan tän tarinan tännekin tuoda:

 

SYNNYTYSKERTOMUS

 

Maanantai 8.2.2010 Rv 39+3

 

Noin klo 13 kävelin rappusia alakertaan aikomuksena mennä päiväunille sänkyyn. Rapuissa tunsin kuinka jotain lämmintä lorahti reilusti housuun, suuntasinkin alakerrassa vessaan ja huomasin ison määrän valkovuotoa tulleen. En sen kuvitellut vielä ennakoivan mitään, mutta laitoin varmuuden vuoksi silti siteen. Menin hetkeksi sänkyyn, puoli kahden aikaan tuli hieman outo olo ja nousin ylös. Taas tuntui pieni lämmin lorahdus. Menin taas vessaan ja huomasin kirkkaampaa nestettä tulleen siteeseen.

 

Aloin pohtia olisiko se lapsivettä, mutta koska määrä oli vähäinen ja aiemminkin tullut todella löysää valkovuotoa, niin vaihdoin vain siteen ja päätin jäädä tarkkailemaan tilannetta.

Aika pian sain huomata että lorahduksia edelleen tulee – tämä epänormaalia valkovuodon suhteen.

Soitin TAYSiin synnytysvastaanotolle, mistä ohjasivat pistää siteen päälle vielä vessapaperin – lapsivesi menee suoraan läpi paperista siteeseen, valkovuoto ei. Tein näin, eikä aikaakaan kun lorahti ja pääsin tarkastamaan tilanteen – paperista oli menny neste läpi ihan selvästi.

 

Ei siis epäilystäkään, tässä vaiheessa soitto miehelle, joka oli lähtenyt veljensä kanssa kaverinsa autoa rakentamaan. Yritin sanoa miehelle että hakisi tullessaan itselleen ruokaa, ettei ole kiire vielä laitokselle näyttäytymään kun ei supistuksia tuntunut. Kuitenkaan tuo mua kuunnellut vaan paahtoi suoraan kotiin. Haki koirat ja heitti vanhemmilleen hoitoon.

Onneksi mies löysi pakkasesta ruokaa (mun kun ei ollenkaan tehnyt mieli alkaa jauhelihasta mitään vääntämään niin kuin oli tarkoitus) ja uskoi ettei kovaa kiirettä ollut.

 

Lopulta rauhallisen valmistautumisen jälkeen lähdettiin TAYSiin ja SVOlle kirjauduttiin joskus hieman ennen neljää.

Ottivat mut käyrälle, mihin piirtyi hyvät vauvan sykkeet eikä supistuksia. Pissanäytteessä oli prot hieman koholla, mutta sanoivat että voi johtua lapsivedestäkin. Ohjasivat mut aulaan miehen seuraksi odottelemaan lääkäriä, että tarkastaa onko kyse lapsivedestä vaiko ei.

Lääkäri kuitenkin hälytettiin leikkaussaliin, minkä takia tarkastukseen pääsy viivästyi. Hoitaja tuli sitten noin parin tunnin päästä hakemaan antamaan uutta pissanäytettä ja otti uudelleen käyrää. Odotussalissa istuskellessa oli pieniä kipeähköjä supistuksia alkanut tulla kohtalaisen säännöllisin väliajoin. Toisella kertaa käyrällä ollessa otettiin jälleen verenpaineet mitkä alkoivat olla normaalia korkeammat (alapaine muistaakseni yli 110). Hoitaja ohjasi hämärään tilaan sängylle makaamaan ja lepäämään, mies sai onneksi tulla seuraksi. Sain myös verenpainelääkkeen lääkärin puhelinmääräyksellä paineita alentamaan.

Lopulta seitsemän aikaan illalla lääkäri tuli hakemaan luokseen.

 

Ensimmäisenä lääkäri pyysi ottamaan housut pois ja käymään makuulle, että tarkastaisi onko valuma lapsivettä ja samalla kurkkaisi kohdunsuun tilannetta. Muistaakseni olin sormelle auki ja kanavaa 1,5cm jäljellä. Samalla kun lääkäri oli saanut tutkimuksensa tehtyä holahti ihan kunnolla vettä tulemaan. Sanoi, ettei tarvitse mitään liuskatestiä tehdä, ihan selkeästi on lapsivettä. Lääkäri myös ultrasi, totesi kaiken olevan vauvalla kunnossa ja antoi painoarvioksi noin 3kg.

 

Juteltiin sitten mun korkeista verenpaineista ja kätilö otti vielä lääkärin luona istuessa uudet paineet. Eivät olleet ollenkaan laskeneet aiemmista arvoista, vaan pysyttelivät tiukasti vähän turhan korkealla.

Lääkäri sanoi, että voisin muuten mainiosti lähteä kotiin odottelemaan supistuksia – mutta korkeiden paineiden takia halusi ottaa mut osastolle. Sanoi, että suunnitelmana on odotella yön yli alkaako synnytys itsekseen (kuulemma oli aika lupaavaa kun supistuksia oli alkanut jo spontaanisti tulla) tai sitten vaihtoehtoisesti aamulla lääkäri osastolla tarkastaisi tilanteen ja todennäköisesti lähtisi jollain tapaa synnytystä käynnistämään.

 

Sain siinä vaiheessa vielä toisen verenpainelääkkeen (eri valmisteen kuin aiemmin) ja menin takaisin maate tarkkailuhuoneeseen, missä olin aiemminkin lepäillyt. Kätilö sanoi tulevansa hakemaan meitä sieltä osastolle kun on paperit valmiit. Siinä joku tovi menikin.

Kätilöä odotellessa supistuksia alkoi tulla napakammin ja kipeämmin. Mies alkoi niitä kellottamaan, ja pian niitä tulikin 2-3,5min välein ja pistivät ihan kunnolla irvistämään.

 

Kun supistuksia oli tullut kai jotain puolisen tuntia ihan säännöllisesti tuli kätilö sanomaan että voitaisiin mennä. Kerroin supistuksista ja sain kuulla, ettei osastolle ihan vielä mentäisikään, vaan että näyttäisi siltä että synnytys alkaa käynnistymään.

Miehen kanssa oltiin molemmat jollain tapaa hyvillämme tästä.

Siirryinkin siis osaston sijasta takaisin käyrälle. Siihen piirtyikin lupaavan näköisiä supistuksia.

 

Mies sai luvan jäädä yöksi synnytysvastaanotolle odottelemaan. Sänkypaikkaa ei luonnollisesti saanut, mutta onneksi oli iso säkkituoli mistä etsi itselleen sitten mahdollisimman hyvän nukkuma-asennon.

 

Mun supistukset alkoi olla jo kovinkin kipeitä (noin klo 23) ja koin etten oikein niiden kanssa enää pärjää.

Pyysinkin kätilöltä kipulääkettä ja sain lihakseen petidiiniä. Sen avulla sain mukavasti nukuttua muutaman tunnin, tunsin supistuksia (ainakin osan) mutta se ei häirinnyt unta.

 

Tiistai 9.2. Rv 39+4

 

Heräsin ensimmäisen kipulääkkeen jälkeen joskus kolmen aikaan yöllä. Hetken aikaa kuulostelin ja supistuksia alkoi taas tulla säännöllisesti ja kipeästi. Pyysin mahdollisuutta lisäannokseen kipulääkettä. Jostain syystä en saanut samaa (olisko ollu sitten liian tiheä antoväli), vaan sain oxanestia.

Tämä piikki vei kivun mennessään myöskin tehokkaasti.

Ehkä liiankin tehokkaasti, koska kun heräilin joskus kuuden-seitsemän aikaan seuraavan kerran, olivat supistukset kadonneet.

 

Supistuksia oli siis tullut noin 12h enemmän tai vähemmän säännöllisinä ja kipeinä, mutta sitten olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ja lääkäri vielä illalla oli ennustanut synnytystä yölle.

 

Kerroin kätilölle supistusten loppumisesta ja hän ottikin mut jälleen käyrälle. Vauvan sydänäänet olivat edelleen hienot, mutta säännöllisiä supistuksia ei piirtynyt. Muutamia kipeähköjä suppareita alkoi hiljalleen käyrän aikana tulla, muttei mitään säännölliseen viittaavaa.

 

Jos jotain hyvää tässä vaiheessa, niin paineet olivat yön aikana lähteneet laskuun – alapaine pysytteli hienosti koko yön ja aamun alle 100 (mikä oli siis rajana).

 

Kuitenkin supistusten katoaminen tarkoitti sitä että mut siirrettiin osastolle. Joskus siinä aamulla sinne mentiin (jos sanon et ysin aikaan niin ei varmaan kauheasti heitä) odottelemaan. Vaikka virallisesti ei ollut vielä vierailuaika alkanut, niin mies sai kuitenkin jäädä osastolle ainakin siksi aikaa että kuullaan mitä mieltä lääkäri on (käynnistelläänkö vai odotellaanko).

 

Aika pian kymmenen jälkeen lääkäri sitten tulikin tekemään uutta sisätutkimusta. Tässä vaiheessa oli kanavaa (muistaakseni) reilu sentti jäljellä ja hieman reilulle sormelle olin auki. Ei siis yöllisillä supisteluilla juurikaan tehoa sen suhteen.

 

Supistuksia tuli edelleen epäsäännöllisesti ja vain hieman kipeinä.

 

Lääkäri päätyi antamaan cytotecia suun kautta ¼ murusen. Kätilö kertoi sitten tarkemmin tosta vaihtoehdosta käynnistellä – että annetaan 4h välein jne. Ensimmäisen sain hieman klo 11 jälkeen.

Kuitenkin jo ensimmäinen muru lääkettä nosti supistukset taas ihan uudelle tasolle. Ja koska jo synnytysvastaanotolla mua oli kielletty juuri liikkumasta (paineiden takia), niin kärvistelin edelleen osastolla supistukset sängyssä – en ollut ollenkaan hoksannut varmistaa pitääkö vuodelepo edelleen. Lopulta kipu alkoi olla taas liian tuskaista ja soitin hoitajan paikalle. Kerroin että nyt ei enää kestä. Kivunlievitykseksi sain tässä vaiheessa joko käytävällä kävelyn tai lämpimän suihkun.

 

Valitsin käytävällä kävelyn. Miehen kanssa rampattiin monta kilometriä osaston käytävää edestakaisin, mun aina välillä pysähdellessä seinää vasten puuskuttamaan (jossain vaiheessa iltaa puuskutus muuttui lievästi tuskaiseksi vaimeaksi huudoksi). Suihkussakin kävin pari kertaa illan aikana, se helpotti hetkeksi.

 

Ilta menikin sitten taas supistellessa, mies oli osastolla seurana sallittuun klo 21 asti. Lähti sitten kotiin ottamaan unta puhelin täysillä siltä varalta että soitan tulemaan takaisin.

 

Keskiviikko 10.2. Rv 39+5

 

Jossain vaiheessa yötä (ajantaju alkoi olla jo pahasti hämärällä) kivut alkoivat olla aivan liian sietämättömät ja pyysin yöhoitajalta mahdollisuutta kipulääkkeeseen. Sain jälleen petidiiniä lihakseen. Tälläkään kertaa se ei kokonaan supistuksia poistanut, mutta lievensi sen verran että sain nukuttua.

Muistaakseni yöllä sain toisenkin annoksen lääkettä, kun vaikutus katosi.

 

Yllättäen taas aamulla heräsin vailla kunnon supisteluja, joitain yksittäisiä tuli muttei säännöllisiä. Taas oli kärvistelty noin 12h (ehkä himpan reilu) kipeiden supistusten kourissa, mutta aamun tullen ne olivat lähes kadonneet.

 

Taas siis odoteltiin aamupäivään, noin klo 9.30 että lääkäri tuli paikalle. Teki taas sisätutkimuksen; muistaakseni (näitäkin tehtiin niin monta etten oo ihan varma lukemista enää) kanava oli lähes kadonnut ja auki olin parille sormelle – minkä sanottiin olevan noin 3cm.

 

Mieskin oli ilmestynyt ajoissa (ainakin mun yllätykseksi) ja oli paikalla jo lääkärin tutkiessa.

Meidän molempien yllätykseksi saatiin käsky siirtyä saliin oksitosiinitipalle.

 

Muistaakseni jossain vaiheessa edellistä iltaa tai yötä olivat paineetkin lähteneet taas nousuun.

 

Saliin siirtyessä supistuksia tuli taas tasaiseen tahtiin, muttei järisyttävän kipeinä – pääsin kävellen.

 

Klo 10.15 salissa meidät vastaanotti kätilö joka pisti suoraan käyrälle makoilemaan. Lääkäri oli myös määrännyt suonensisäisiä antibiootteja, koska vesien menosta oli jo aika pitkä aika. Ensimmäisenä kätilö siis pisti antibiootit tippumaan.

 

Kahden antibiootin jälkeen klo 12 oli aika oksitosiinille (tästä hetkestä laskettiin synnytyksen virallisesti käynnistyneen). Tippa aloitettiin 15ml/h (tätä nostettiin säännöllisesti ajoittain). Jo muutama sekunti tipan aloittamisen jälkeen tunsin aivan erilaisia supistuksia. Kestin ehkä kolme, kun jo oli soitettava kätilö paikalle. Jotenkin sain kivultani sanotuksi (tai sitten kätilö ilmeestä päätteli) etten enää kestä. Kysyi haluanko ilokaasua – JEP! Klo 12:13 sain ilokaasun ja lämpimät geelipussit.

Kätiö opetti sen hengittämisen ja pian sainkin ihanaa helpotusta kipuuni. Kunnon kännissä kärvistelin jonkun aikaa.

 

Lopulta reilu pari tuntia myöhemmin kivut olivat niin kovat etten kokenut enää pelkällä kaasulla pärjääväni. Klo 14.30 on kirjattu, että sain epiduraalin. Sen laittaminen oli yksi elämäni epämiellyttävämmistä kokemuksista, mutta se auttoi!

 

Hieman epiduraalin laittamisen jälkeen vaihtui kätilöillä vuoro. Iltakätilö oli vastaanottaneen ohella todella mukava ja hänellä oli seuranaan opiskelija. Opiskelija oli salissa oikeastaan koko synnytyksen loppuajan ja hoitikin homman pääosin itsekseen.

 

Näköjään (kellonaikoja katson siis synnytyskertomuksesta) klo 16.49 sain toisen annoksen epiduraalia, tämä tuntui auttavan ensimmäistä annosta paremmin ja pidempään. Liekö sitten ollut jotain aistiharhaa.

Ajoittain hengittelin edelleen ilokaasuakin.

 

Hieman ennen klo 19 illalla sitten mulla lähti lämpö nousuun. Muistaakseni oli yli 38. Sain lisää antibiootteja.

 

Klo 19.23 sain kolmannen ja viimeisen annoksen epiduraalia. Jo ennen kuin tuo alkoi kunnolla vaikuttaa, tunsin järjetöntä ja uudenlaista kipua. Toisen tai kolmannen kerran kivun tullessa huusin ilokaasumaskiini kätilöopiskelijalle että ”mua taitaa ponnistuttaa”. Opiskelija kehoitti hengittelemään ja rauhoittumaan ja lähti hakemaan ohjaajaansa paikalle.

 

Olivat kuulemma molemmat kätilöt epäilleet ettei mua vielä voi ponnistuttaa ja olivat sopineet että antaa silti harjoitella.

Kätilö teki sisätutkimuksen ja omaksi yllätyksekseenkin totesi mun olevan täysin auki ja valmis ponnistamaan.

Mut nostettiin mahdollisimman lähelle istuma-asentoa omasta toiveestani ja aloin ponnistamaan. Ehkä koko synnytyksen epämiellyttävin kokemus, varsinkin kun epiduraali vaikutti enkä hallinnut puutuneita jalkojani ihan täysin.

Yhdessä vaiheessa sitten pikkuisen sydänäänet lähtivät laskuun ponnistaessa. Kätilöt sanoivat että nyt tarvii saada syntymään tai kohta on sali täynnä väkeä. Mä aloin yrittää ihan toisenlaisella raivolla vauvaa ulos. Kätilöt puuduttivat välilihaa jo valmiiksi.

Onneksi kuitenkin jo parin ponnistuksen jälkeen vauva oli maailmassa!

 

9/9 pisteen pieni poika syntyi klo 20.18. Vesien menosta syntymään oli kulunut aikaa 55h 18min. Virallinen synnytyksen kesto oli 8h 28min – I vaihe 7h 50min, II vaihe 28min ja III vaihe 10min.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oma lyhyt synnytyskertomukseni:

lapsivedet lähtivät holahtelemaan pe-la välisenä aamuyönä, mutta tajusin tämän vasta la iltana, jolloin menimme synnytysvastaanottoon. Pääsimme vielä kotia, koska supistukset eivät olleet mitenkään voimakkaita. Seuraavana yönä sitten klo 2 tienoilla herättelin miehen ja menimme uudelleen synnytysvastaanottoon, kun supistukset olivat jo tiheämmin ja kipeämpiä. Siellä sitä aikaa sitten vierähtikin kauan, kun edistymistä ei tapahtunut... klo 12 jälkeen sunnuntai päivänä siirryttiin saliin ja alkuun hengittelin ilokaasua (josta tuli aika kurja olo, siis sellainen pää on sekaisin olo) ja sitten melko pian sain epiduraalipuudutteen. Epiduraalin jälkeen oli aivan ihana olla, kun kipuja ei tuntunut ja supistukset olivat vain sellaista paineen tuntua. Edistymistä ei vaan meinannut tapahtua... klo 17 vain 4 cm auki ja lisää puudutetta... ja itsellä jo tuskainen olo, että eikö tämä lopu ikinä - väsyttää. Sitten synnytys etenikin varsin hurjaa tahtia loppuunsa niin, että poika syntyi klo 19.09. Poika tuli käsi poskella, joten eppari repesi ja se tikattiin. Tämän jälkeen paikkailut ja siirtyminen tosi väsyneenä, mutta onnellisena osastolle.

 

 

ehkäpä myöhemmin hieman täydennän tarinaa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lauantaiaamuna 13.2 seitsemän aikaan heräsin tunteeseen, että ihan kuin alapäästä valuisi jotain. Viikkoja oli kasassa vasta 37+5, joten olin hieman yllättynyt että nytkö jo...? Nousin ylös ja kipitin vessaan, ja sieltähän sitä jotain holahti pöksyihin ja lattiallekin, ja tiesin heti että taitaa olla lapsivettä.. En kuitenkaan ihan heti mennyt herättämään miestä vaan seurailin tilannetta jonkin aikaa itsekseni, ja aina välillä vettä lirahteli. Herätin sitten lopulta miehenkin ja kerroin tilanteesta, ja hänkin pomppasi saman tien sängystä. Soitin synnärille, josta sanottiin että voisin alkaa tulemaan sinne päin.

 

Pakkailin kassini valmiiksi ja sitten lähdettiin. Pääsin alkututkimukseen jossa todettiin että lapsivettä se tosiaan on, mutta kohdunsuu oli vasta sormelle auki, kuten oli ollut jo viikkoa aikaisemmin.

Sain osastolta huonepaikan ja sitten jäätiin vain osastolle odottelemaan että jotain tapahtuisi, mutta supistukset antoivat odottaa itseään. Siinä se koko lauantaipäivä meni odotellessa, ja alkuillasta minulle laitettiin antibioottitippa estämään tulehduksia. Kymmenen aikaan illalla passitin miehen kotiin, kun mitään ei ollut tapahtunut, ja kätilökin alkoi olla sitä mieltä että ei varmaan käynnisty itsekseen, että katsotaan aamulla sitten jos aletaan käynnistämään.

 

Mutta sitten yllättäen alkoikin tapahtua. Noin puolenyön maissa aloin tuntea supistuksia, aluksi menkkakipujen kaltaista jomotusta alaselässä, mutta kyllä ne siitä aika nopeasti voimistuivat. Seurailin supistuksia yksikseni jonkin aikaa, ja sitten noin puoli yhden tai yhden maissa kutsuin kätilön paikalle. Otettiin käyrää ja tunnusteltiin, paikat olivat edelleen vasta sormelle auki. Kätilö antoi kipulääkkeeksi 75mg petidiiniä ja sitten jäin taas seurailemaan tilannetta itsekseni. Supistukset tulivat tässä vaiheessa jo melko tiheään ja säännöllisesti.

 

Sitten seuraavat pari tuntia olin kuin jonkinlaisessa sumussa, petidiini sekoitti päänupin aika tehokkaasti. Älysin kuitenkin soittaa miehelle ja kertoa tilanteeni, mutta ajattelin, että tässä kuitenkin menee vielä kauan, joten sanoin ettei hänen vielä tarvitse tulla paikalle, että aamulla sitten.. Kärvistelin huoneessani yksin supistusten kourissa, ja olin sen verran sekaisin, etten tajunnut kutsua edes kätilöä enkä pyytää enempiä kipulääkityksiä.

Mutta sitten siinä neljän- puoli viiden aikaan supistukset tulivat jo lähes peräjälkeen ilman taukoja, ja siirryin sängystäni lattialle makaamaan, jotenkin ajattelin että se auttaisi. Päästyäni lattialle alkoikin sitten tuntua voimakasta ponnistamisen tarvetta, joten siinä vaiheessa älysin, että olisi ehkä syytä kutsua kätilö paikalle :grin:

Kätilön tullessa makasin lattialla kippurassa, ja kätilö kysyi ensimmäisenä että ethän sä vaan oo pudonnut sängystä, johon vastasin, että ei kun mä menin tänne ihan itse... Jälkeenpäin ajateltuna tilanne oli varmaan aika huvittava... Kätilö puhui koko ajan tosi rauhallisella ja lempeällä äänellä, joka hieman auttoi, vaikka kipu oli jo aika kova, hän tunnusteli paikat ja sanoi että joo, tää vauva syntyy ihan kohta, paikat oli täysin auki. Olin aivan äimän käkenä, että näinkö nopeasti se kävikin. Siirryin lattialta vaivalloisesti sänkyyn, jolla minua lähdettiin kärräämään synnytyssaliin. Soitin miehellekin ja sanoin että mä synnytän nyt, tule tänne.

Synnytyssalissa sain sitten alkaa ponnistamaan, ja vauva syntyikin vain viiden minuutin ponnistuksen jälkeen, kahdella supistuksella klo 04.47. Siinä vaiheessa alkoi päänuppikin jo selvitä petidiinihuurusta.. Vauva nostettiin vatsani päälle ja sitten saapuin mieskin paikalle, myöhästyi noin 10 minuuttia vauvan syntymästä.

Siinä sitten ihailtiin vauvaa, kokeiltiin imetystä ja ihmeteltiin. Kävin suihkussa ja vasta sen jälkeen sain sairaalakaavun päälleni, olin siis koko synnytyksen omissa vaatteissani. Saliin tarjoiltiin aamiaista ja olin ihan hyvissä voimissa. Kävelin synnytyssalista osastolle ihan omin jaloin ja sitten soiteltiin vanhemmille. Päiväkin oli sopivasti ystävänpäivä :lipsrsealed:

 

Synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli, vaikka tietysti harmittaa ettei mies ehtinyt mukaan. Olin varautunut paljon pidempään rupeamaan eivätkä kivutkaan olleet missään vaiheessa sietämättömiä, vaikka loppua kohti aika kipeää tekikin. Siinähän se avautumisvaihe meni kun odotin koko ajan kipujen pahenemista ja ajattelin ettei tää oo vielä mitään.. Mielestäni helppo synnytys kaiken kaikkiaan, ja kesto supistusten alkamisesta noi 4h 45min.

Edited by Vicsu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kopsaan synnytyskertomukseni marraskuisista tänne talteen :girl_smile:

 

Perjantai 29.10. Rv 39+3

 

Hyvä ja energinen olo. Aamulla kontrolli synnärillä, koska lapsiveden määrää tarkkaillaan. Vauva nukkuu sikeästi, käyrälle piirtyy hyvä syke, supistuksia pyöreä nolla ja lapsivesi ultratessa ok. Mukava gynekologi sanoo kysyttäessä ettei mitään merkkejä synnytyksen alkamisesta ole. Tosin lisää, että vauvat ovat ennalta-arvaamattomia. Ei tehdä sisätutkimusta, eikä kohdunsuuta ultrata tms.

 

Palaamme miehen kanssa kotiin ja pesen ja kuivaan jopa lounasasiakkaiden lasit ja valmistelen ravintolasalin kattauksen iltaa varten. Pientä paineentunnetta, mutta ei mitään normaalista poikkeavaa. Välipalaksi syön kilokaupalla mandariineja, nam! Päivän aikana tulee satunnaisia menkkajomotuksia, ei supistuksia, vuotoja tms. merkkejä ilmassa.

 

Illalla kotona esikoisen kanssa kahdestaan hiippailen alushoususillani, kun tuntuu että maha on laskeutunut lisää ja kaikki housut puristaa. Illan aikana tulee joitakin mietoja supistuksia, jotka ei ole kipeitä. Samoja suppareita on ollut edellisinäkin iltoina, joten en kiinnitä asiaan suurempaa huomiota. Poika nukahtaa klo 21.15 omaan sänkyynsä.

 

Klo 21.30 vatsa tyhjenee liukkaasti. Mietin, että syynä on varmaan ne iltapäivällä syödyt mandariinit. Olisko sitten 22-22.30 kun alkaa harvat supparit. Ei kovin kipeät, mutta napakat, epäsäännölliset. Varmuuden vuoksi pesen pyykkiä, katson pojalle huomiset vaatteet valmiiksi ja teen muutenkin kotihommia. Mies tulee töistä yläkertaan ennen puoltayötä. Kerron tilanteen, mutta itsekin epäilen että supparit tyssää yön aikana. Mennään nukkumaan. Vrk vaihtuu...

 

 

Lauantai 30.10. Rv 39+4

 

Suppareita tulee sängyssä edelleen, enkä saa unta. Ennen yhtä nousen ylös, käsken miehen vielä nukkua, herätän sitten jos on tarvis. Kellotan suppareita, tulevat 6-8 min. välein. Napakoita, pitää pysähtyä, mutta eivät edelleenkään erityisen kipeitä. Yhden jälkeen päätän, että lähdetään näytille. Pelottaa, että synnytys etenee nopeaan kuten esikoisen kohdalla. Puen päälleni, laitan loput kamat valmiiksi ja herätän miehen joka kuorsaa autuaana. Mies pukee ja manaa, että just pe-la yönä pitää synnyttää, kun kiireinen vkl töissä edessä :girl_haha: Soitan anopille, että tulee yläkertaan lapsenvahdiksi ja se tuleekin samantien (asuu meidän alakerrassa). Me lähdetään kohti sairaalaa klo 01.20.

 

Matkalla supistukset tihenee 4-5 min väleille ja tulee kipeiksi. Puhisen, hengittelen ja tiuskin miestä olemaan hiljaa supistuksen aikana. Matka menee nopeasti, öiset tiet ovat tyhjät ja saavutaan sairaalan pihaan hieman ennen kahta. Päätetään jättää sairaalakassi autoon, jos vaikka passittavat vielä kotiin :girl_haha: Soitin matkalta suppareiden välissä, että tulossa ollaan ja nyt mut ohjataankin heti ylös odottamaan, että kätilö saapuu. Otan yhden supistuksen vastaan patteriin nojaillen ja hengitellen ja sitten kätilö jo saapuukin. Kätilö on kontrollikäynneiltä tuttu ja ihana. Käyn pissalla ja laitetaan piuhat kiinni käyrää varten. Verenpaine mitataan ja on sama kuin aamulla, tällä kertaan paineet ei noussut ennen synnytystä tai edes sen aikana. Toivon ääneen, etten joudu makaamaan käyrillä paikallani kovin pitkään. Kätilö jättää meidät hetkeksi kahden.

 

Supistuksia ehtii tulla 2-3 tujakkaa ja vikisen hiljaa kivusta. Mies toteaa viisaana, että ei ne päästä mua synnyttämään ennen kuutta, kun vuoro vaihtuu, kun paikalla ei tunnu olevan hlökuntaa ollenkaan. Joo-o, en kommentoi mutta mietin hiljaa mielessäni, että tää syntyy kyllä jo ennen kuutta :girl_haha: Sitten kätilö jo onneksi palaakin ja sanoo että käyrä (reilu 10 min.) riittää. Kerron nolona, että taisin pissata housuun vikan supituksen aikana ja pyydän päästä vessaan. Nousen ylös ja taas lorahtaa vähän jotain. Kätilö meinaa, että taitaa lorahdella lapsivettä. Könyän vessaan ja noustessani pöntöltä tulee megaluokan supistus. Laskeudun polvilleni, nojaan bideeseen ja ulisen tuskasta. Tulee myös tosi voimakas tarve ponnistaa, jota yritän parhaani mukaan vastustaa. Kätilö ryntää vessaan ja kannustaa kestämään vielä hetken. Supistus laimenee ja kerron että ponnistuttaa. Olen myös sotkenut housujeni lisäksi koko vessan lattian lapsivedellä ja nolottaa ihan älyttömästi. Kätilö auttaa päälle sexyt verkkopökät ja pari paksua sidettä. Päästään ulos vessasta ja gyne saapuu vastaan. Haluais viedä mut alakerran vastaanottohuoneeseen sisätutkimusta varten. Kerron, etten pysty kun ponnistuttaa jo ja kätilö on mun kanssa samaa mieltä. Mut talutetaan siis synnytyssaliin. Onneks vessan ja synnytyssalin välissä ei tule yhtään supistusta.

 

Salissa könyän tutkimuspöydälle ja gyne tekee sisätutkimuksen: kokonaan auki ja vauva jo alhaalla tuloillaan. Saan siirtyä takaisin vessassa improvisoimaani ponnistusasentoon, joka tuntuu hyvältä. Olen siis polviseisonnassa patjalla ja sen päälle levitetyillä lakanoilla lattialla ja nojaan kyynärpäilläni tutkimuspöydän jalkopään alatasoon. Mies vaihtaa ripeästi salivaatteet päälle, kätilö koittaa saada kiireessä kaikki tarvikkeet esille ja toinen hoitaja etsii suonta, jotta saisi mahdollisesti tarvittavan nesteytys letkun kiinni. Supistuksia tulee n. 3 min välein ja saan alkaa ponnistaa. Toisaalta helpottavaa ja toisaalta karmivan pelottavaa kun tunnen miten vauvan pää repii alakertaa. Polttaa ja kirvelee. Ponnistusvaiheeseen menee varmaan 5-6 supistusta salissa. Turhauttaa tuntea, miten joka supistuksen jälkeen vauva valuu aina takaisinpäin. Kuuntelen ihanan kätilön ohjeita ja yritän rentouttaa synnytyskanavan lihakset ja auttaa kohdun työtä. Vihdoin tuntuu, että vauvan pää on melkein ulkona, puoliksi ainakin. Vaikka supistus on jo laantumassa, niin päätän että nythän et enää valu takaisin sisään ja ponnistan hammasta purren niin paljon kuin lähtee. Sattuu ja tuntuu että halkean, mutta pää tulee ulos ja sen perässä myös loppukroppa. Menee ehkä sekunti ennen rääkäisyä ja ehdin jo huolestua. Sitten kuuluu ihana äänekäs vauvan itku. Liisa on syntynyt :lipsrsealed:

 

Klo 2.55

Paino 3100g

Pituus 49cm

Pipo 34cm

 

Asento oli ponnistukseen loistava, mutta nyt hankala kun vauva on selkäni takana ja haluaisin sen jo kovasti syliin. Raukka parkuu, mies pitää mua käsistä kiinni, kuten koko ajan, suukottaa ja hymyilee. Meidän ihana tyttö :lipsrsealed:

 

Napanuora leikataan ja kiipeän sängylle saadakseni tytön syliin. Ihailen täydellistä pientä nyyttiä, lasken sormet ja ihmettelen miten veljensä näköinen tämä heti sylissä rauhoittunut tyttönen onkaan.

 

Istukka syntyy n. puolessa tunnissa. Mies menee kylvettämään ja punnitsemaan vauvaa ja mut pestään ja tikataan. Repeytymiä tuli jonkin verran, mutta suurin osa ihan pinnalla, tikkejä kuitenkin kymmenkunta.

 

Mies käy autolla hakemassa sairaalakassin, jotta saadaan vauvalle vaatteet ja mulle myös puhdasta päälle. Synnytin siis päälläni olleessa t-paidassa. Kävelen itse osastolle, pediatrinen hoitaja työntää vauvaa sängyssään. Mulle tuodaan teetä, keksejä ja marmeladia. Mies pitää seuraa mulle ja vauvalle hetken, ennen kuin lähetän hänet kotiin nukkumaan. Liisa käy ahnaasti kiinni tissiin ja imee tunnin verran ja sitten nukutaan kainalokkain ekaa kertaa :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ehkä kirjoita tänne kovin pitkiä tarinoita, mutta pitäähän näistä elämän merkkihetkistä jotain mainita lipsrsealed.gif .

 

Ensimmäinen lapseni oli kovin tarkka lasketun ajan suhteen ja 40+0 herätti minut kolmen aikaan aamuyöstä. Supistukset lähtivät heti käyntiin viiden minuutin välein ja kohta soitin jo synnytyslaitokselle. Koska olin ensisynnyttäjä, neuvottiin olemaan kotona mahdollisimman pitkään, "kuin kivut sallivat". Se tarkoitti alle kahta tuntia ja sitten lähdettiin puolen tunnin ajomatkalle, josta on kyseisessä autossa vieläkin varmaan kynnenjäljet kauhukahvassa. Laitoksella ehdittiin olla noin puolitoista tuntia, kun neiti tuli maailmaan 20 minuutin ponnistuksilla. Synnytyksen loppu oli hyvin kivulias ja raju ja siitä jäi pieni pelko takaraivoon. En ennättänyt saamaan muuta kivunlievitystä kuin ilokaasua, josta ei kyllä iloa ollut. Kätilö oli hyvin tyly ja ylimielinen. Kohtaaminen pienen kanssa korvasi kyllä klassisesti kaiken. Koko koettelemus kesti noin 5h.

 

Toisen kanssa odotin sitten jotain samankaltaista. Vauvanvaatteet jäivät kuitenkin odottamaan silitystä, kun lähtö tuli taas aamuyöllä, mutta nyt jo 38+5. Tällä kertaa supistukset alkoivat vasta matkalla, kun lähdimme tarkistuttamaan epämääräistä limaista vuotoa. Avoinna olin mennessä n. 3cm, kuten ensimmäiselläkin kerralla ja loppu oli jälleen yhtä raju. Väliajan keinuttelin kaurapussin kanssa keinutuolissa, koska se oli tuntunut hyvältä ensimmäisellä kerralla. Lähes samankokoinen vauva syntyi lähes samaan aikaan aamulla ennen kahdeksaa kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa se tosin oli poika ja koko kokemus vain noin 4h, josta ponnistusvaiheeseen merkittiin 1 minuutti. Tällä kertaa kätilö oli hyvin epävarma, eikä saanut tapahtumasta oikein "otetta". Uusi tulokas sen sijaan sai heti otteen koko perheestä.

 

Kahden hyvin kivuliaan kokemuksen jälkeen ajattelin kolmatta synnytystä melko pelonsekaisesti. Teimme kuitenkin masuasukkaan kanssa sopimuksen, että tämä homma hoidetaan hyvällä yhteistyöllä ja tuo sopimus piti. Kauniina kesäaamuna viiden jälkeen alkoi oloni olla "outo". Heräsin ja ajattelin, ettei pieni päättänyt saapua tänäänkään (39+2). Odotin niin taas aamuyön lähtöä. Menin herättämän aamuvuoroon lähtevän mieheni, joka manasi että olisi saanut vielä muutaman minuutin olla grin.gif . Hänen tehtyään eväänsä ja ollessaan lähdössä tunsin ensimmäisen, napakan supistuksen. Kun toinen tuli noin viiden minuutin kuluttua, pyysin häntä jättämään töihin lähdön väliin. Koska aiemmat synnytykset olivat olleet melko nopeat, aloimme heti toimia. Kävin suihkussa ja pakkasin tavarat miehen herätellessä noita kahta aiempaa aarretta. Ennen seitsemää pääsimme matkaan ja vartin yli olin jo laitoksella. Mies lähti noin tunnin reissulle viemään lapsia mummolaan. Pääsin esivalmisteluhuoneeseen, jossa todettiin tilanne leppoisaksi, mutta pääsin silti suoraan saliin ennen kahdeksaa. Mieskin saapui kohta ja alkoi syödä töihin tekemiään eväitä. Minulle ei aamupala maistunut... Hieman ennen yhdeksää mies kävi lämmittämässä kaurapussia ja törmäsi kätilöön, joka kysyi kuulumisia. Mies vastasi, että hyvin menee. Kätilö tuli kohta itse tarkistamaan tilanteen ja kysyi, haluaisinko kivunlievityksesksi ilokaasua. Kysyin katsommeko myös tilannetta, mutta hän totesi sen turhaksi ja sanoi tulevansa tunnin päästä uudelleen. Supistuksen tullessa hän muutti kuitenkin mieltään ja pyysi minua nousemaan sängylle. Pääsin siihen hädin tuskin ja kätilö totesi vauvan syntyvän nyt. Hän kipaisi hakemaan paperini, teki hälytyksen ja otti vauvan vastaan. Kun apukätilö saapui, köllötteli pieni poikamme jo sängyllä. Oli vaikea kuvitella, että vain kolme tuntia aiemmin olin ajatellut ettei lapsi tulisi tänäänkään. Tällä kertaa kätilö oli ihana; napakka eli turvallinen ja kuitenkin lempeä. Ja vauvan kanssa yhteispeli sujui mainiosti, hän tuli käytännössä ponnistamatta. Olihan tapahtuma toki jälleen raju, mutta jollain tavalla paremmin kontrollissa ja sillä tavoin helpompi kuin edelliset. Tästä jäi hyvin kaunis muisto lipsrsealed.gif .

 

Kolmen synnytyksen jälkeen tiedän, mitkä asiat tekivät ainakin minun oloni paremmaksi.

- Hämärä; laitoin verhot kiinni, sammutin isot valot (vaikka kätilö toki tarvitsee sitten työvalon).

- Rauha ja hiljaisuus; mitä vähemmän väkeä huoneessa, sen parempi. Ja mitä vähemmän kätilö tai kukaan muu kyselee/tekee mitään, sen kivuttomampaa. Kaikki ulkoiset häiriöt rikkoivat "kuplani" ja pahensivat kipua. Myös ilokaasumaskin kanssa pelleily. Mies ja kätilö ovat hyvä turva taustalla, mutta synnyttäjä on "ohjaksissa".

- Liike; vessassa kävin monesti synnytysten aikana ja keinussa kiikuin. Luulen, että paikallaan makaaminen ja "kipuun käpertyminen" hidastaa synnytystä.

- Lämpö; Kauratyyny alavatsalla/selällä kiikkuessa tuntui hyvältä.

- Antautuminen; viimeisen kanssa uskalsin jo toimia kehon viestien mukaan; huojua ja äännellä niin kuin hyvältä tuntui. Kätilöille ei tarvitse esittää synnyttäjää, niin kuin luulee sellaisen käyttäytyvän. Hyvä kätilö seuraa sivusta ja tukee tarvittaessa. Huomauttaa esimerkiksi kehon jännitystiloista ja ohjaa ponnistusvaihetta.

 

Hyvää, rauhallista synnytystä kaikille kivuista huolimatta. Uskaltakaa antautua kokemukselle.

 

-E-

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuompas nyt oman esikoiseni syntymyskertomuksen tänne luettavaksi.

 

17.11.2010 rv 37+7

 

Olin edellisen yön osastolla tarkkailussa heikentyneiden napavirtausten ja käynnistyksen vuoksi. Saavuin synnytys saliin klo 13.00 hyvillä mielin. Olin odottanut synnytystä jo pitkään ja vihdoin se tapahtuisi. Paikalle saapui kätilö, jonka kanssa minulla ei mennyt hynttyyt yhteen. Hän oli hiljainen ja vanha nainen jonka kanssa ei saanut minkään laista keskustelua aikaseksi. Onneksi mieheni saapui heti yhden jälkeen paikalle, sillä en olisi enään hetkeäkään kestänyt sen naisen kanssa samassa huoneessa. Kätilö kutsui lääkärin paikalle puhkaisemaan kalvot.

Kalvojen puhkaisun jälkeen salin ovi aukesi, ja paikalle saapui toinen kätilö. Hän esittäytyi ja osottautui varsin rempseäksi ja mukavaksi ihmiseksi,. juuri sellaiseksi jota olin kaivannut. Miestäni jännitti kamalasti, ravasi vain pitkin salia eikä osannut rauhoittua :D Kätilö otti käyrää varmaan noin vartin verran, ja totesi että kun supistuksia ei vielä kerran tule kuin harvakseltaan, voisin lähteä käymään kävelemässä. Keräsin laukun kainaloon ja painelin mieheni kanssa kohti kahviota. Nälkä oli kova, sillä en aamulla saanut syötyä jännitykseltä mitään. Jo muutama metri synnytys osaston jälkeen iski ensimmäinen supistus ja vikisin kivusta. Ajattelin että ihan kamalaa, tämmöstäkö tämä kipu tulee olemaan. Puristin mieheni kättä ja kumarruin eteenpäin hakien asentoa jossa helpottaisi. Tässä vaiheessa kätilö käveli ohitseni ja naurahti, että rupesikos se supistelemaan. Nyökytin naama punaisena ja kätilö sanoi että voin palata saliin heti kun siltä tuntuu. Kävelimme mieheni kanssa kahvioon hieman syömään ja soittamaan vanhemmilleni ja parille jännityksestä jäykälle ystävälleni. Olimme kahviossa varmaan puolisen tuntia, ja supistuksia tuli koko ajan lisää, tässä vaiheessa n. 10 minuutin välein. Olo oli hankala, selkää poltti ja joka supistuksella valahti lapsivettä housuun. Kiemurtelin tuolilla jonkin aikaa, kunnes kipu alkoi tuntua niin pahasti selässä että päätimme lähteä takaisin saliin. matkalla kerkesin saada useamman supistuksen, ja jokaisen kohdalla piti pysähtyä hengittelemään, nojailemaan seiniin ja kiroilemaan. Sattui niin kamalasti, tai niin ainakin luulin...

 

Saliin päästyämme kätilö otti käyrää, mutta ainuttakaan supistusta ei piirtynyt vaikka niitä tuli koko ajan tiheämmin ja tiheämmin. Päätimme laittaa vyöhykemagneetteja korviin, selkään ja sääriin, sillä en halunnut mitään piikkejä ennen kuin oli pakko. Olin aikaisemmin asennoitunut synnytykseen niin että en halua muuta kivun lievitystä kuin ilokaasua, mutta mieli alkoi pikkuhiljaa muuttua. Keinuttelin jonkin aikaa keinutuolissa lämpötyyny selässä. Koko ajan vain sattui, ja tässä vaiheessa katsoin kelloa, supistuksia tulee viiden minuutin välein. Olin ihan paniikissa, entä jos synnytyksestä tulee pitkä ja kivut ovat ihan kamalia. Keräsin kuitenkin itseni nopeasti sillä huomasin että miestä jännitti edelleen. Yhtäkkiä tuli kova pissahätä. Soitin kelloa ja kerroin kätilölle että pakko päästä pissalle, kohta tulee housuun. Kätilö poisti käyrät ja avusti minut vessaan. Minulle laitettiin myös ammeeseenj vettä, että pääsisin sitäkin kokeilemaan. päästyäni vessaan kätilö sanoi menevänsä kahville,ja käski soittaa kelloa jos tarvitsin jotain. Se kävi minulle oikein hyvin, sillä halusin olla mieheni kanssa niin paljon kaksin kun vain mahdollista. Lilluttelin ammeessa ja vääntelin kun tuli supistuksia. Kipu yltyi koko ajan ja joka supistuksella tartuin katosta roikkuvaan teliseen ja ulisin kivusta. yhtäkkiä taas alkoi pissattaa. Mieheni soitti kelloa, koska en kuulemma saanut yksin sen vatsan kanssa sieltä ammeesta kivuta pois etten liukastuisi. Nousin ammeessa polvilleni ja odotin kätilöä. muutama minuutti meni ja tuntui että olin odottanut kätilöä ikuisuuden. Sitten tuli kauhea supistus ja ponkasin pystyyn. En kertakaikkiaan voinut enään kyykistellä sielä ammeessa, oli pakko päästä pois. Roikuin miehen kaulassa kun hän puki minulle vaatteet. Eri kätilö tuli huoneeseen ja kertoi että oma kätilöni oli toisessa salissa avustamassa, ja että mikäs täällä on hätänä. Lyllersin kohti vessaa ja mieheni sai sanotuksi, että ''piti soittaa kelloa kun haluaa pois ammeesta, mutta eihän tuo sielä pysynyt'' kätilöä nauratti, ja rupesi laskemaan ammeesta vedet pois. kiljuin tuskissani vessasta mieheni paikalle kun en päässyt pöntölle asti. Yritin siinä aikani saapa pissatuksi, mutta supistuksen kävivät kamalasti ja jännitin vatsaa, niin eihän sieltä sitten mitään tullut, paitsi ilmaa :D

 

Yritin nousta pöntöltä, mutta minua paleli kovasti eikä supistuksien välissä ollut kuin hetki ennenkuin seuraava jo iski. Halusin itkeä kivusta mutta kyyneliä ei tullut, joten vollotin sitten muuten vain. Sitten päätin, että nyt riittää. Kiljuin kauheissa kivuissa kätilölle että letkut valmiiksi, haluan sitä kaasua ja HETI. Kätilö laittoi letkut valmiiksi ja kun vihdoin sain itseni siihen sängylle, päätin etten nouse tästä ikinä, kipu oli niiiin kamalaa. Taas otettiin käyrää. Oma kätilöni saapui paikalle, ja olo helpotti heti. Taaskaan supistuksia ei piirtynyt käyrälle. Mutta kätilö uskoi minun olevan jo suhteellisen kipeä' kun kiskoin sitä maksia joka henkäyksellä, ilman taukoa. Hän kokeili kohdunsuun joka oli 4cm auki. Taas teki mieli itkeä. Olin jo 3cm auki kun kalvot puhkaistiin ja kaiken tämän kivun jälkeeen olin avautunut vain sentin?! Kätilö avusti minut makaamaan kylelleni, koska kaasu näemmä vaikutti tajuntaani niin etten meinannut pysyä sängyssä istualleen. Tässä vaiheessa pimeni, kiskoin kaasua niin ettei silmät pysyneet auki ja kuulin vain ääniä. Kätilö kysyi kivuista ja siitä missä ne tuntuu. Selässä, vielä. Sitten taas pimeni. Jonkin ajan päästä avasin silmät ja yritin katsoa miessä se mies oikein menee. Siinähän se heti sängyn vieressä, pitää kädestäni kiinni ja hymyilee. Ah, kun helpotti. Sitten otsaa alkoi kutittaa, ja yritin raapia niin käsi jäi kiinni jonnekki. Avasin silmät ja käteeni meni jokin letku... sitten tajusin sen olevan tippa. olin ollut ilokaasusta niin pöllyissä, etten ollut tiennyt koko tipan laittamisesta mitään. Kätilö hieroo selkää ja kysyy vointia. Olin niin kipeä etten voinut puhua. Yritin katsoa miestäni mutta en muista kerkesinkö edes nähdä kasvoja, kun mies totesi että taitaa olla aika epiduraalille.

 

Olin totaalisen sekaisin kaasusta. Se ei vienyt kipua pois millään tavalla mutta helpotti koska en muistanut mistään mitään, enkä kyllä tajunnutkaan. Kipu yltyi sietämättömäksi. Muistin että äitini oli sanonut että huutaminen vain pahentaa kipua, mutta päätin että ei tämä voi enään kipeämpää käydä ja avasin suuni. Huusin suoraa huutoa että missä H*lvetissä se epiduraali viipyy. Olo oli aivan kauhea, supistusten välissä ei tullut yhtään taukoa ja tuntui niinkuin joka paikka repeäsi. en oinut liikkua koska kipu oli niin kamala, pelkkä ilokaasun kiskominen sattui vatsalle. Itkin ja huusin hädissäni koko ajan. Rukoilin että minut leikattaisiin, en kestäisi enään yhtään, ja tajunnan tasokin oli huono, ja sitten se tapahtui; taju lähti, en vain tiedä kuinka pitkäksi aikaa. Jatkoin itkemistä ja ulvomista noin tunnin ajan, ja sitten lääkäri saapui paikalle. Minut kiskottiin sikiö asentoon ja käskettiin pysyä paikallaan, mutta en voinut olla liikkumatta kun supisti. Mieheni ja kätilö pitivät minua paikallaan sen aikaa että epiduraali saatiin laitettua. Meni vain hetki, ja sitten helpotti. Pyyhin naamani kuivaksi kyyneleistä ja käännyin katsomaanb kelloa. se oli puoli kuusi. reilu viisi tuntia takana. Kätilö sanoi että kerro kun supistukset helpottaa niin kokeillaan kohdunsuun tilanne. Supistuksen hiipuivat olemattomiin ja olo oli kuin taivaassa. en tuntenut mitään, minua nauratti ja itketti onnesta samaan aikaan. Sitte rupesi kakkattamaan, tai siltä se ainakin tuntui. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi että kohdunsuu on auhennut kahdeksaan senttiin. Olo oli mahtava! oltiin jo näin pitkällä eikä kipua tuntunut. Mieheni sai vihdoin ja viimein luvan mennä polttamaan tupakan, jota oli niin pitkään odottanut. Jäin kätilön kans juttelemaan niitä näitä, kunnes meieheni saapui paikalle. Hän oli hakenut minulle kahviosta karkkia ja kahvia. Olo oli niin ihana. kivusta ei tietoakaan! Halusin nukahtaa hetken aikaa, joten rupesimme molemmat torkkumaan hetkeksi. Sitten se iski, tuntui että nyt on hätä, kamala vessä hätä. Hälytin kätilön paikalle joka teki jälleen tutkimuksen ja tokaisi onnellisena, että täydet kymmenen senttiä auki, saat alkaa ponnistaa!

 

Olin ihan kummissani, ai ponnistaa, mistä tiedän millon ponnistaa ja miten, kun en tuntenut ainuttakaan supistusta! Kätilö neuvoi ponnistamaan joka kerta, kun tuntui siltä että takapuolesta on tulossa jotain. Ponnistin ensin hetken aikaa kylelläni että vauva valuisi hieman alemmas. Alkoi jo tuntua tosi kovaa painatusta, joten sain kääntyä puoli istuvaan asentoon ja alkaa ponnistaa ihan toden teolla. Kätilö suihkutti jotain välilihaan ja opasti ponnistuksessa.

Ponnistaminen helpotti kummasti, enään ei edes kakattanut, eikä supistuksiakaan tuntunut. Ponnistin hullun raivolla ja hengähdin hetken aikaa. Muutaman minuutin kuluttua alkoi tuntua selässä taas tuttua menkkamaista kipua. Aloin niiden tuntemusten perusteella ponnistaa, ja kätelö kehui, että ponnistan hyvin, ei uskoisi ensi kertalaiseksi! Ajattelin vain, että ihanan rohkaiseva kätilö, ja jatkoin puhertamista. Sitten minun käskettiin yhtäkkiä lopettaa. Alkoi tuntua kamala paine ja kätilö sanoi, että ''kokeileppas nyt missä vauvan pää on''. Koskin varovasti haaroihin, ja siinähän se oli, Vauvan pää oli ihan työntöä vaille ulkona! ''täällähän on tukkaakin ja paljon..'' sanoi kätilö. Arvasin, minulla ja miehelläni oli kummallakin tukkaa, älyttömästi. Taas tuli painatuksen tunnetta, aloin ponnistaa mutta pää ei vain tullut ulos vaikka kuinka työnsin. Aloin väsyä, tuntui että olen ponnistanut ikuisuuden eikä mitään tapahdu! joka kerta kun alapäätä poltti ja tunsin että nyt se pää syntyi, voimat loppui enkä jaksanut enään ponnistaa. Kätilö kehui koko ajan, käski ponnistaa pitkään ja kovasti, vielä kerran. Joka ponnistuksen jälkeen piti ponnistaa VIELÄ KERRAN. Sitten raivostuin, työnsin niin lujaa kuin lähti ja työnsin vaikka en jaksanutkaan, huusin että en jaksa, enkä voi, sattuu ja voimat loppuu, mutta silti ponnistin. sitten se tapahtui, pää syntyi ja olo helpotti. Kätilö käski hengähtää rauhassa. Kuului ensimmäinen kiljaisu, ja sitten itkua. Meidän pikku M, itki heti kun pää syntyi. ''Tämähän sanoo käsipäivää'' kuului jostain sieltä jalkojen välistä. ''nyt ponnista varovasti'' kätilö sanoi, ja veti samalla varovasti vauvan ulos. Siinä se nyt oli, ikioma, niin täydellinen ja pieni poikavauva!

 

Pisteet 9-9-9 :lipsrsealed:

 

Mitat 48cm ja 3055g

 

aika lapsiveden menosta syntymään 7h2min

vaihe I 5:30

vaihe II 00:12

Vaihe III 00:10

 

Tuo niin ikuisuudeltaz tuntunut ponnistus vaihe kestikin sitten vain 12 minuuttia :D Ja kaikeasta kauheasta kivusta ja huudosta huolimatta, olen valmis ryhtymään tähän toistekkin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuompas nyt oman esikoiseni syntymyskertomuksen tänne luettavaksi.

 

17.11.2010 rv 37+7

 

Olin edellisen yön osastolla tarkkailussa heikentyneiden napavirtausten ja käynnistyksen vuoksi. Saavuin synnytys saliin klo 13.00 hyvillä mielin. Olin odottanut synnytystä jo pitkään ja vihdoin se tapahtuisi. Paikalle saapui kätilö, jonka kanssa minulla ei mennyt hynttyyt yhteen. Hän oli hiljainen ja vanha nainen jonka kanssa ei saanut minkään laista keskustelua aikaseksi. Onneksi mieheni saapui heti yhden jälkeen paikalle, sillä en olisi enään hetkeäkään kestänyt sen naisen kanssa samassa huoneessa. Kätilö kutsui lääkärin paikalle puhkaisemaan kalvot.

Kalvojen puhkaisun jälkeen salin ovi aukesi, ja paikalle saapui toinen kätilö. Hän esittäytyi ja osottautui varsin rempseäksi ja mukavaksi ihmiseksi,. juuri sellaiseksi jota olin kaivannut. Miestäni jännitti kamalasti, ravasi vain pitkin salia eikä osannut rauhoittua :D Kätilö otti käyrää varmaan noin vartin verran, ja totesi että kun supistuksia ei vielä kerran tule kuin harvakseltaan, voisin lähteä käymään kävelemässä. Keräsin laukun kainaloon ja painelin mieheni kanssa kohti kahviota. Nälkä oli kova, sillä en aamulla saanut syötyä jännitykseltä mitään. Jo muutama metri synnytys osaston jälkeen iski ensimmäinen supistus ja vikisin kivusta. Ajattelin että ihan kamalaa, tämmöstäkö tämä kipu tulee olemaan. Puristin mieheni kättä ja kumarruin eteenpäin hakien asentoa jossa helpottaisi. Tässä vaiheessa kätilö käveli ohitseni ja naurahti, että rupesikos se supistelemaan. Nyökytin naama punaisena ja kätilö sanoi että voin palata saliin heti kun siltä tuntuu. Kävelimme mieheni kanssa kahvioon hieman syömään ja soittamaan vanhemmilleni ja parille jännityksestä jäykälle ystävälleni. Olimme kahviossa varmaan puolisen tuntia, ja supistuksia tuli koko ajan lisää, tässä vaiheessa n. 10 minuutin välein. Olo oli hankala, selkää poltti ja joka supistuksella valahti lapsivettä housuun. Kiemurtelin tuolilla jonkin aikaa, kunnes kipu alkoi tuntua niin pahasti selässä että päätimme lähteä takaisin saliin. matkalla kerkesin saada useamman supistuksen, ja jokaisen kohdalla piti pysähtyä hengittelemään, nojailemaan seiniin ja kiroilemaan. Sattui niin kamalasti, tai niin ainakin luulin...

 

Saliin päästyämme kätilö otti käyrää, mutta ainuttakaan supistusta ei piirtynyt vaikka niitä tuli koko ajan tiheämmin ja tiheämmin. Päätimme laittaa vyöhykemagneetteja korviin, selkään ja sääriin, sillä en halunnut mitään piikkejä ennen kuin oli pakko. Olin aikaisemmin asennoitunut synnytykseen niin että en halua muuta kivun lievitystä kuin ilokaasua, mutta mieli alkoi pikkuhiljaa muuttua. Keinuttelin jonkin aikaa keinutuolissa lämpötyyny selässä. Koko ajan vain sattui, ja tässä vaiheessa katsoin kelloa, supistuksia tulee viiden minuutin välein. Olin ihan paniikissa, entä jos synnytyksestä tulee pitkä ja kivut ovat ihan kamalia. Keräsin kuitenkin itseni nopeasti sillä huomasin että miestä jännitti edelleen. Yhtäkkiä tuli kova pissahätä. Soitin kelloa ja kerroin kätilölle että pakko päästä pissalle, kohta tulee housuun. Kätilö poisti käyrät ja avusti minut vessaan. Minulle laitettiin myös ammeeseenj vettä, että pääsisin sitäkin kokeilemaan. päästyäni vessaan kätilö sanoi menevänsä kahville,ja käski soittaa kelloa jos tarvitsin jotain. Se kävi minulle oikein hyvin, sillä halusin olla mieheni kanssa niin paljon kaksin kun vain mahdollista. Lilluttelin ammeessa ja vääntelin kun tuli supistuksia. Kipu yltyi koko ajan ja joka supistuksella tartuin katosta roikkuvaan teliseen ja ulisin kivusta. yhtäkkiä taas alkoi pissattaa. Mieheni soitti kelloa, koska en kuulemma saanut yksin sen vatsan kanssa sieltä ammeesta kivuta pois etten liukastuisi. Nousin ammeessa polvilleni ja odotin kätilöä. muutama minuutti meni ja tuntui että olin odottanut kätilöä ikuisuuden. Sitten tuli kauhea supistus ja ponkasin pystyyn. En kertakaikkiaan voinut enään kyykistellä sielä ammeessa, oli pakko päästä pois. Roikuin miehen kaulassa kun hän puki minulle vaatteet. Eri kätilö tuli huoneeseen ja kertoi että oma kätilöni oli toisessa salissa avustamassa, ja että mikäs täällä on hätänä. Lyllersin kohti vessaa ja mieheni sai sanotuksi, että ''piti soittaa kelloa kun haluaa pois ammeesta, mutta eihän tuo sielä pysynyt'' kätilöä nauratti, ja rupesi laskemaan ammeesta vedet pois. kiljuin tuskissani vessasta mieheni paikalle kun en päässyt pöntölle asti. Yritin siinä aikani saapa pissatuksi, mutta supistuksen kävivät kamalasti ja jännitin vatsaa, niin eihän sieltä sitten mitään tullut, paitsi ilmaa :D

 

Yritin nousta pöntöltä, mutta minua paleli kovasti eikä supistuksien välissä ollut kuin hetki ennenkuin seuraava jo iski. Halusin itkeä kivusta mutta kyyneliä ei tullut, joten vollotin sitten muuten vain. Sitten päätin, että nyt riittää. Kiljuin kauheissa kivuissa kätilölle että letkut valmiiksi, haluan sitä kaasua ja HETI. Kätilö laittoi letkut valmiiksi ja kun vihdoin sain itseni siihen sängylle, päätin etten nouse tästä ikinä, kipu oli niiiin kamalaa. Taas otettiin käyrää. Oma kätilöni saapui paikalle, ja olo helpotti heti. Taaskaan supistuksia ei piirtynyt käyrälle. Mutta kätilö uskoi minun olevan jo suhteellisen kipeä' kun kiskoin sitä maksia joka henkäyksellä, ilman taukoa. Hän kokeili kohdunsuun joka oli 4cm auki. Taas teki mieli itkeä. Olin jo 3cm auki kun kalvot puhkaistiin ja kaiken tämän kivun jälkeeen olin avautunut vain sentin?! Kätilö avusti minut makaamaan kylelleni, koska kaasu näemmä vaikutti tajuntaani niin etten meinannut pysyä sängyssä istualleen. Tässä vaiheessa pimeni, kiskoin kaasua niin ettei silmät pysyneet auki ja kuulin vain ääniä. Kätilö kysyi kivuista ja siitä missä ne tuntuu. Selässä, vielä. Sitten taas pimeni. Jonkin ajan päästä avasin silmät ja yritin katsoa miessä se mies oikein menee. Siinähän se heti sängyn vieressä, pitää kädestäni kiinni ja hymyilee. Ah, kun helpotti. Sitten otsaa alkoi kutittaa, ja yritin raapia niin käsi jäi kiinni jonnekki. Avasin silmät ja käteeni meni jokin letku... sitten tajusin sen olevan tippa. olin ollut ilokaasusta niin pöllyissä, etten ollut tiennyt koko tipan laittamisesta mitään. Kätilö hieroo selkää ja kysyy vointia. Olin niin kipeä etten voinut puhua. Yritin katsoa miestäni mutta en muista kerkesinkö edes nähdä kasvoja, kun mies totesi että taitaa olla aika epiduraalille.

 

Olin totaalisen sekaisin kaasusta. Se ei vienyt kipua pois millään tavalla mutta helpotti koska en muistanut mistään mitään, enkä kyllä tajunnutkaan. Kipu yltyi sietämättömäksi. Muistin että äitini oli sanonut että huutaminen vain pahentaa kipua, mutta päätin että ei tämä voi enään kipeämpää käydä ja avasin suuni. Huusin suoraa huutoa että missä H*lvetissä se epiduraali viipyy. Olo oli aivan kauhea, supistusten välissä ei tullut yhtään taukoa ja tuntui niinkuin joka paikka repeäsi. en oinut liikkua koska kipu oli niin kamala, pelkkä ilokaasun kiskominen sattui vatsalle. Itkin ja huusin hädissäni koko ajan. Rukoilin että minut leikattaisiin, en kestäisi enään yhtään, ja tajunnan tasokin oli huono, ja sitten se tapahtui; taju lähti, en vain tiedä kuinka pitkäksi aikaa. Jatkoin itkemistä ja ulvomista noin tunnin ajan, ja sitten lääkäri saapui paikalle. Minut kiskottiin sikiö asentoon ja käskettiin pysyä paikallaan, mutta en voinut olla liikkumatta kun supisti. Mieheni ja kätilö pitivät minua paikallaan sen aikaa että epiduraali saatiin laitettua. Meni vain hetki, ja sitten helpotti. Pyyhin naamani kuivaksi kyyneleistä ja käännyin katsomaanb kelloa. se oli puoli kuusi. reilu viisi tuntia takana. Kätilö sanoi että kerro kun supistukset helpottaa niin kokeillaan kohdunsuun tilanne. Supistuksen hiipuivat olemattomiin ja olo oli kuin taivaassa. en tuntenut mitään, minua nauratti ja itketti onnesta samaan aikaan. Sitte rupesi kakkattamaan, tai siltä se ainakin tuntui. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi että kohdunsuu on auhennut kahdeksaan senttiin. Olo oli mahtava! oltiin jo näin pitkällä eikä kipua tuntunut. Mieheni sai vihdoin ja viimein luvan mennä polttamaan tupakan, jota oli niin pitkään odottanut. Jäin kätilön kans juttelemaan niitä näitä, kunnes meieheni saapui paikalle. Hän oli hakenut minulle kahviosta karkkia ja kahvia. Olo oli niin ihana. kivusta ei tietoakaan! Halusin nukahtaa hetken aikaa, joten rupesimme molemmat torkkumaan hetkeksi. Sitten se iski, tuntui että nyt on hätä, kamala vessä hätä. Hälytin kätilön paikalle joka teki jälleen tutkimuksen ja tokaisi onnellisena, että täydet kymmenen senttiä auki, saat alkaa ponnistaa!

 

Olin ihan kummissani, ai ponnistaa, mistä tiedän millon ponnistaa ja miten, kun en tuntenut ainuttakaan supistusta! Kätilö neuvoi ponnistamaan joka kerta, kun tuntui siltä että takapuolesta on tulossa jotain. Ponnistin ensin hetken aikaa kylelläni että vauva valuisi hieman alemmas. Alkoi jo tuntua tosi kovaa painatusta, joten sain kääntyä puoli istuvaan asentoon ja alkaa ponnistaa ihan toden teolla. Kätilö suihkutti jotain välilihaan ja opasti ponnistuksessa.

Ponnistaminen helpotti kummasti, enään ei edes kakattanut, eikä supistuksiakaan tuntunut. Ponnistin hullun raivolla ja hengähdin hetken aikaa. Muutaman minuutin kuluttua alkoi tuntua selässä taas tuttua menkkamaista kipua. Aloin niiden tuntemusten perusteella ponnistaa, ja kätelö kehui, että ponnistan hyvin, ei uskoisi ensi kertalaiseksi! Ajattelin vain, että ihanan rohkaiseva kätilö, ja jatkoin puhertamista. Sitten minun käskettiin yhtäkkiä lopettaa. Alkoi tuntua kamala paine ja kätilö sanoi, että ''kokeileppas nyt missä vauvan pää on''. Koskin varovasti haaroihin, ja siinähän se oli, Vauvan pää oli ihan työntöä vaille ulkona! ''täällähän on tukkaakin ja paljon..'' sanoi kätilö. Arvasin, minulla ja miehelläni oli kummallakin tukkaa, älyttömästi. Taas tuli painatuksen tunnetta, aloin ponnistaa mutta pää ei vain tullut ulos vaikka kuinka työnsin. Aloin väsyä, tuntui että olen ponnistanut ikuisuuden eikä mitään tapahdu! joka kerta kun alapäätä poltti ja tunsin että nyt se pää syntyi, voimat loppui enkä jaksanut enään ponnistaa. Kätilö kehui koko ajan, käski ponnistaa pitkään ja kovasti, vielä kerran. Joka ponnistuksen jälkeen piti ponnistaa VIELÄ KERRAN. Sitten raivostuin, työnsin niin lujaa kuin lähti ja työnsin vaikka en jaksanutkaan, huusin että en jaksa, enkä voi, sattuu ja voimat loppuu, mutta silti ponnistin. sitten se tapahtui, pää syntyi ja olo helpotti. Kätilö käski hengähtää rauhassa. Kuului ensimmäinen kiljaisu, ja sitten itkua. Meidän pikku M, itki heti kun pää syntyi. ''Tämähän sanoo käsipäivää'' kuului jostain sieltä jalkojen välistä. ''nyt ponnista varovasti'' kätilö sanoi, ja veti samalla varovasti vauvan ulos. Siinä se nyt oli, ikioma, niin täydellinen ja pieni poikavauva!

 

Pisteet 9-9-9 :lipsrsealed:

 

Mitat 48cm ja 3055g

 

aika lapsiveden menosta syntymään 7h2min

vaihe I 5:30

vaihe II 00:12

Vaihe III 00:10

 

Tuo niin ikuisuudeltaz tuntunut ponnistus vaihe kestikin sitten vain 12 minuuttia :D Ja kaikeasta kauheasta kivusta ja huudosta huolimatta, olen valmis ryhtymään tähän toistekkin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäpä tuon tänne oman kertomukseni, pahoittelut sen pituudesta :)

 

Synnytys käynnistyi spontaanisti 41+2

 

Lauantai 2.4 klo 8.00 herään epämiellyttävään jomotukseen lantiossa ja selässä, joka muuttuu pian supistukseksi. Nousen ylös ja käyn pissalla, jossa huomaan rusehtavaa veristä vuotoa. Ensimmäinen ajatus on pelko, onko tämä normaalia? Mutta sitten muistelen kuulleeni muillakin olevan vastaavaa ja salaa hymyilen tunteelle, että tänään voisi jotain tapahtua. Hipsin vielä nukkumaan odottavin mielin. Torkun aamun välillä heräillen jomotukseen ja supistuksiin. Kun vihdoin nousen ylös supistusten pakottamana huomaan meidän narttukissan käytöksen muuttuneen radikaalisti minua kohtaan. Impi-neiti seuraa minua joka paikkaan, kiehnää ja tulee syliin. Vahtiiko tuo kissa minua ja miksi se naukuu minulle? Tuntemus siitä, että tänään mennään synnyttämään kasvaa pikkuhiljaa ajatuksissa. Pyydän äitiäni tuomaan jumppapallon lainaan ja äiti myös merkkaa selkääni kohdat johon Taneli voi laittaa TENS-laitteen tarvittaessa. En kerro äidille supistuksista ja tuntemuksistani, mutta taitaa äiti arvella jotain. Lähtiessään muistaa vielä muistuttaa, että pidämme hänet ajantasalla.

 

Klo 15.00 alan kellottamaan supistuksia ja ne ovatkin jo pitempiä, tuntuvampia ja tulevat 5-10 minuutin välein. Pitää kävellä ja hengitellä kipua pois. Tuleva isäkin rupeaa olemaan tohkeissaan ja olisi kovasti hieromassa ja auttamassa. Vielä en tarvitse kuitenkaan muuta kuin jumppapallon. Pakkailen sairaalakassia, kokkailen, siivoilen ja välillä istahdan ja tarkistan hyytyykö supistukset.

 

Klo 19.00 Supistukset laantuvat hieman ja väli pitenee, otan rennosti kuitenkin sohvalla ja yritän katsella elokuvaa. Pian kuitenkin supistukset muuttavat luontoaan ja alkavat napakammin, vähän yllättäenkin. Huomaan pitäväni aaa-ääntä ja jumppapallo ei enää tunnu hyvälle, menen suihkuun vähäksi aikaa.

 

TENS-laite otetaan klo 22.00 käyttöön, supistusten kipu muuntuu, mutta tuntuu edelleen. Väli tihenee nyt 3-5 minuuttiin. Rupeaa jännittämään, ehkä tämä on oikeasti menoa. Mitenkähän tästä selvitään. TENS-laite tuntuu hyvälle ja harmittaa etten ottanut sitä aikaisemmin käyttöön. Lätkät ovat vanhoja eivätkä meinaa pysyä, joten mies laittaa lätkät teipillä kiinni, kaikki keinot on nyt sallittuja. Ajattelen tässä vaiheessa, että ennen puoltayötä en lähde sairaalaan koska ne laskuttaisivat myös lauantaista.

 

 

Noin klo 00.30 soitetaan synnärille ja sanovat, että tervetuloa vaan, hyvin olen kuulemma kotona jaksanut olla. Mietityttää kuitenkin lähteä, onko kivut tarpeeksi kovia? Ensin ajattelen, että ollaan vielä vähän aikaa kotona, mutta sitten lapsi rupeaa riehumaan mahassa. Lapsi meinaa tulla kyljestä ulos, enkä ole koskaan tuntenut liikkeitä noin kovasti. Rupeaa tuntumaan siltä, että vauvalla on joku hätä ja päätetään lähteä kuitenkin. Lähtöhetkellä iskee paniikki ja kysyn mieheltäni, että mitä minä pistän päälle?! Miestä huvittaa ja sanoo, ettei varmaan ole väliä millä vaatteilla sinne mennään. Pukeminen on erittäin hankalaa.

 

Sairaalassa ollaan sitten yhden pintaan ja päästään käyrille. Kätilön ilme muuttuu heti huolestuneeksi kun käyrät rupeaa piirtymään. Ei sano vielä mitään ja tutkii kohdunsuun tilanteen… Sitten iskee pettymys, en ole kuin yhdelle sormelle auki! Kätilökin ihmettelee, että noin kipeän oloinen ja supparit kovia, eikä ole sen enempää. Muuten olisimme voineet lähteä kotiinkin, mutta vauvan sydänäänet huolestuttavat kätilöä, lapsi liikkuu liikaa ja pulssi on katossa. Kätilö vie käyrä-paperin tutkittavaksi. Tässä vaiheessa en ole enää saanut käyttää TENS-laitetta ja makaaminen paikoillaan on tuskallista. Jossain vaiheessa kätilö siirtää meidän toiseen huoneeseen ja laittaa uudelleen käyrille. Sanoo, ettei nämä näytä hyvälle ja jos ei rauhoitu pulssi ja sykkeen pomppiminen, pitää soittaa lääkäri. Nyt rupeaa oikeasti pelottamaan ja supistuksia meinaa olla hankala hallita maaten ja hieman peloissaan, rupean oksentamaan, saan lämpöpusseja kipuun. Joudun olemaan käyrillä ilman TENS-laitetta miltei kaksi tuntia.

 

Kätilö ei ole vieläkään tyytyväinen sykkeeseen ja vauvaa tuntuu olevan liian riehakas. Sitten soitetaan lääkärille joka ultraa vauvaa. Tässä vaiheessa olenkin auennut 3 senttiin ja lääkäri toteaa vauvan olevan kunnossa. Olo on erittäin tuskainen ja lääkäri ehdottaa epiduraalia josta kieltäydyn, koska pelkään sen vähentävän supistuksia enkä halua joutua letkuihin.

 

Klo 03.20 kätilö antaa luvan laittaa TENS-laite uudelleen ja saan liikkua huoneessa vapaammin. Kätilö pistää kankkuun jonkun piikin joka on aivan tyhjänpäiväinen juttu, ei tunnu mitenkään. Sitten vaan keinutellaan jumppapallolla, päästän suustani mieheni mielestä kummallista matalaa urinaa, joka jotenkin kummassa auttaa. Mies hieroo, tuo uutta oksennuskuppia eteeni ja pyyhkii oksennuksia suupielistä. Kätilö tuo uutta lämpöpussia.

 

Klo 05.40 rupeaa olo olemaan niin tuskallinen, että pyydän miestä soittamaan kätilön paikalle. Olo on sinänsä rauhallinen, mutta kipu on niin kovaa, etten pysty puhumaan ja haluan tietää olenko auennut. Kätilö tulee ja sanoo, että vissiin kipupiikki auttoi hyvin kun ei meistä ole kuulunut mitään. Sanottiin ettei näin ollut ja kätilö ihmettelee, miten ollaan sitten jakseltu. Kätilö tutkii ja olen vain 4-5cm auki ja nyt alkaa epiduraalin tuputtaminen. Olen jo kieltäytynyt kahdesti, mutta nyt kätilö sanoo, että hänen mielestään minun pitää se ottaa, koska tilanne ei etene, olen liian kivulias enkä voi jaksaa näin loppuun saakka. Synnytys kuulemma menee sunnuntain iltapäivään saakka. Kysyn olisinko vaihtoehtoisesti saanut aqva-rakkuloita tai päässyt edes suihkuun. Lämpöpussitkin ovat viilenneet jo aikoja sitten, eikä kätilö suostunut neuvomaan missä niitä lämmitellään. (kuulemma tuolla kaukana, kun ollaan vieläkin synnytysvastaanotossa, ei lähelläkään synnytyssalia) Ensimmäinen pussi oli kaikenlisäksi polttanut alamahaani palovamman . Pääsen sitten kuitenkin suihkuun klo 05.45 jumppapallon kanssa.

 

Suihkussa vajoan johonkin kummalliseen olotilaan. Olen jossain aivan muualla todella rauhallisessa paikassa, vähän niin kuin kuplassa olisin. En pysty puhumaan miehelleni kun hän välillä kysyy jotain. Jos pitää reagoida johonkin ulkoiseen tuntuu, että palaudun maanpinnalle ja tunnen kivut kovempina. Olen suihkussa kontillani, välillä palloon nojaillen ja ääntelen hiljaa. Olo on tuskainen mutta jotenkin voimakas ja tunnen miten rupean luottamaan itseeni enemmän.

 

Klo 06.30 suihkusta pois. Ajatella, että ollaan oltu sairaalassa jo viisi ja puolituntia! Se on mennyt todellakin siivillä. Jossain vaiheessa pyydetään kätilö paikalle, joka toteaa minun olevan sitkeä sissi, kehuu ja tsemppaa. Tulee hyvä mieli ja vielä enemmän ilostun kun kätilö ilmoittaa minun olevan 7-8 cm auki. Klo 07.10 päästään synnytyssaliin! Ihanaa!

 

Klo 07.30 lääkäri tulee ja laittaa kohdunkaulan puudutteen, sekä puhkaisee kalvot. Tämä tuntuu erittäin epämiellyttävältä muttei liian tuskalliselta. Mies on kirjoittanut synnytyspäiväkirjaamme että klo 07.40 puhekyky ja näkö alkavat palautua. Nähtävästi siis palasin maanpinnalle ja vaikka edelleen supistukset sattuivat kovasti, rupesin odottamaan innolla pientä vauvaamme, kohta se on maailmassa! Enää pieni hetki kun kestetään! Kahdeksan pintaan aamusella alkaa työnnättää, rupean hieman harjoittelemaan. Pissallakin pääsin itse käymään klo 08.07.

 

Jossain vaiheessa rupeaa työnnättämään ihan kunnolla ja huomaan ponnistavani jumppapallon päällä! Huudan miehelleni että jumppapallo nyt pois ja ota kiinni! Mies roikottaa minua takaapäin kainaloistani ja menen hieman kyykkyyn. Kun supistus on ohi mies hälyttää kätilöt paikalle. Olen täysin auki ja pääsen vihdoin ponnistamaan, olen iloinen ja uskon itseeni.

 

Ensin ponnistan kontillani, nojaten sängyn päätyyn, joka on nostettu miltei täysin suoraksi ylös. Tämä on hyvä asento ponnistaa, mutta pian käteni joilla roikun sängynpäädystä rupeaa kramppaamaan. Kätilöt antavat minun itse vapaasti valita miten haluan olla ja päädyn puoli-istuvaan asentoon. Ponnistaminen sattuu todella paljon enemmän kuin kuvittelin ja jokaisen supistuksen alkaessa mietin, etten halua ponnistaa. Pelottaa, että repeän, mutta kätilöt kehuvat minun ponnistamistani todella hyväksi ja voimakkaaksi ja tukevat alapäätäni lämpimällä pyyhkeellä. Mies kehuu ja tsemppaa kokoajan, sekä pyyhkii valtoimenaan valuvaa hikeä otsalta pois. Jossain vaiheessa mietin, että nyt en enää ponnista. En uskalla, en jaksa, sattuu liikaa. En kuitenkaan (ehkä?) tätä sano ääneen vaan ponnistan lisää. Kätilö hokee, että ponnista kipu pois ja se auttaa taas jaksamaan. Sitten näkyykin jo tukkaa. Mietin, että pakko se on ulos saada ja ponnistan niin, että tärisen kauttaaltaan. Jossain vaiheessa kätilö sanoo, että nyt se tulee, mutta lopeta ponnistaminen! Nyt et saa tehdä mitään. Vauvan pää on jo puoliksi ulkona, mutta niin on myös nyrkki. Vauva on siis nyrkki poskella ja huudan että repeän. Sattuu ja olen varma, että virtsarakko on mennyttä. Tuskallisinta on olla ponnistamatta ja joudun odottamaan uutta supistusta pitkään ennen kuin saan luvan ponnistaa ihan pikkaisen, pää tulee enemmän ulos ja vauva yrittää jo huutaa, kuuluu vain hassua kurlaamista. Sitten tunnen kun vauvan olkapää tulee ulos. Huudan varmaan kurkku suorana kivusta ja tunnen kun kätilöt vääntävät vauvaa ja sieltä se solahtaa kokonaan. Tärisen ja kuuntelen vauvani kovaa parkua helpottuneena. Nousen enemmän istumaan ja näen pienen rakkaan ihmisen huutamassa ja heiluttamassa käsiään kiukkuisen. Isiä itkettää ja minä lähinnä tärisen ihmetyksestä. Mieheni leikkaa napanuoran ja saan vauvan mahani päälle. Pelkään, että se tippuu siitä kun on niin liukas, mutta voi sitä tunnetta! Vauva hiljenee, avaa silmänsä ammolleen ja katsoo minua vakavana. Siinä me kolme, uusi perhe katselemme vuorotellen toisiamme ja tutustumme tähän pienen pieneen ihmeeseen. Vauva aivastelee hirveästi ja meitä naurattaa.

 

Luulin aina, että siihen ne kivut loppuvat kun vauva tulee maailmaan, mutta jälkeisten synnyttäminen sattui aivan hirveästi. Kätilöt painelivat ja vetivät istukkaa ulos. Tulihan se lopulta ja yritin keskittyä vauvaan, joka edelleen vain tuijotteli maailmaa kuin miettien, että eihän tämä hullumpi paikka taida olla ollenkaan.

 

Yllätyksekseni en ole revennyt laisinkaan vaikka vauva tuli nyrkki poskella. Vain yhden tikin joutuvat laittamaan ja olo on huojentunut. Kätilöiden tikatessa minua, katselen keinutuolissa istuvaa miestäni jolla on sylissään jotain niin uskomattoman pientä ja haurasta. Rupean itkemään onnesta, olen rakastunut.

 

 

03.04.2011 Klo 09.12 sunnuntai-aamuna syntyi kaunis 10 pisteen tyttäremme. Kokoa ihmeellä 47cm, 3520g , pipo 33,5. Ensi-imetys sujui loistavasti.

 

Avautumisvaihe 13 tuntia 35 min.

 

Ponnistusvaihe 37 min.

 

Jälkeisvaihe 13 min.

Edited by Nattunen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tyttö syntyi 27.7.09 klo 12.17 3710g 51cm Synnytys kesti jotain 27 tuntia, ponnistusvaihe 1h 15min

 

 

Mulla oli laskettu aika 24.7.09. Supistuksia alko olemaan sitten 23.7, tosi kovia, mutta vaan öisin. Tätä siis jatkui siitä lähtien joka yö, en pystynyt ollenkaan nukkumaan niin kovia kipuja oli.

 

Lauantaina 25.7 minut sitten otettiin osastolle kun enhän ois jaksanut synnyttää kun ei saanut ollenkaan niiltä kivuilta nukkua. Kipupiikkejä annettiin sitten reiteen vähän väliä ja myös tablettteina. Ja käyrässä piti käydä illalla pariin otteeseen :)

 

Sunnuntaiaamuna 26.7 ihmettelin kun tuli semmosta outoa veristä limaa alapäästä. En kuitenkaan hoitajalle sanonut mitään kun tuli hakemaan aamukäyrään, vasta sitten käyrän jälkeen sanoin ja hoitaja sitten kurkkas mun pöksyihin ja sitähän oli tullu vielä paljon lisää, hoitaja sano että limatulppa irtos. :grin: Supistuksia ei kuitenkaan alkanu kuulumaan sillon sen ihmeemmin. Mies tuli käymään sairaalalla ja käytiin ulkona käveleen ja tapettiin aikaa. Sitten tulikin jo ilta ja hoitaja pisti iltakäyrille, supistuksiakin alko jo vähän tulla. Käyrän jälkeen hoitaja tarkisti että oon 6cm auki, "teille tulee vauva tänä yönä" ja aattelinkin että kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Soitin äidilleni ja sekin sanoi että "kohtahan se syntyy". Miehelle soitin sen jälkeen myös, sanoin että ei oo mikään kiire, kuitenkin se oli ovella jo 10 min päästä :grin: Supistukset alko vahvistuun yötä myöten ja pyöriskelin pallon päällä ympäri käytävää, välillä katsoin odotushuoneessa telkkua ja pyörin pallon päällä, mies nukkui sohvalla. Supistukset vaan vahveni ja kätilö kysyi haluanko päästä ammeeseen.

 

Siellä lilluin sitte pari tuntia jonka jälkeen kätilö vei mut synnytyssaliin, ja puhkaistiin kalvot noin yhden maissa yöllä kun edistystä ei ollut tapahtunut. Sitten ne supistukset alkoikin vahvenemaan ja keinuin kiikkutuolissa lämpöpussin kanssa ja välillä mies hieroi alaselkää. Ilokaasuakin vedin vähän väliä mutta se alkoi jo oksettamaan joten piti pärjätä ilman. Kuuden maissa aamulla supistukset alkoi loppua ja sain oksitosiinitipan ja pyysin spinaalia että saisin nukkua vähän aikaa. Siitä tulikin aivan mahtava olo ja nukahdin heti. Vähän ennen yhdeksää heräsin kun lauma kätilöjä pyöri sängyn vieressä tarkkailemassa monitoria missä näkyi vauvan syke, en muista mitä he puhelivat keskenään. Spinaalin vaikutus alkoi pikkuhiljaa loppua ja oksitosiinitippa tiputti koko ajan isompaa annosta kun supistukset vain väheni ja lopulta se tiputti täysillä. 11 maissa alkoi ponnistusvaihe, tuntui että pitää väkisin ponnistaa kun supistuksia ei kuulu, joka ponnistuksen välillä sai levätä hyvän aikaa ja kätilökin oli ihmeissään. Väliliha napsastiin ja homma alkoi edistyä, ja vauva tuli sitten klo 12.17

 

Vauva säpsähteli vähän väliä, itsehän en tienny sen olevan epänormaalia kun en koskaan ollut vauvaa hoitanut eikä lastenhoitajakaan sanonut mitään, vasta sitten kun lasta vietiin pesulle he hoksasivat että joku on vialla, happisaturaatio oli alhainen ja vauva pistetiin happikaappiin. Minä olin juuri päässyt makaamaan omaan huoneeseen juuri suihkusta tulleena (eli olin koko ajan liikkeessä heti siitä lähtien kun oli kursittu kokoon) ja kiva verivana seurasi lattialla koko ajan. Saman tien omasta huoneesta lähteä käveleen lastenhoitajan huoneeseen, verivana perässä kasvaen vauvaa katsomaan että mikä vikana. Siellä sain kuitenkin istua tuolille, alle laitettiin muovialusta mutta tuoli sotkeutu siitä huolimatta vereen. Ja mikä parasta, hoitajat sanoi että koko sairaalassa ei ole paikalla lastenlääkäriä, eli nyt vaan vilkut päällä lähteä OYSsiin lastenosastolle kun eiväthän he osannut sanoa mikä vauvaa vaivaa. Siinä sitten istuin ambulanssissa juuri synnyttäneenä 70km matkan, ja kun päästiin sairaalalle piti mennä rakennuksen toiseen kerrokseen missä oli lasten teho-osasto, siellä sitten seisoin ovella ja katsoin kun lääkärit pyöri minun pikkuisen ympärillä. Jossain vaiheessa oli taju lähtä ja taisin kaatua, ja joku toi minulle tuolin. Sitten osasto 15 tultiin hakemaan pyörätuolilla minua sinne, sisko oli siellä oottamassa jo itku kurkussa. Myöhemmin tuli äitini ja mieheni sairaalalle ja lähdettiin takas teholle katsoon vauvaa, sinne ei saanut tulla muutakuin vanhemmat joten äiti ja sisko oottelivat ulkopuolella. Oli se kyllä niin reppanan näköinen siellä letkujen seassa kaapissa. otettiin muutama kuva ja näytettiin sitten muille. Tyttö oli teholla 4 päivää ja toiset 4 lastenosastolla, itse kotiuduin omalta osastolta päivää ennen tyttöä, kun minulle tuli kohtutulehdus ja sain sitten antibiootteja suonensisäisesti ja suun kautta.

 

Mutta oman kokemukseni perusteella (en kaikkea edes jaksanut kirjoittaa) en suosittele kellekkään synnytystä Raahen sairaalassa. :grin: Minulle se oli kyllä ensimmäinen ja viimeinen kerta siellä

Edited by Mannu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Esikoiseni, josta nyt tarina kertoo, syntyi viime kesänä.

 

Olin viikolla 34. Torstai päivänä mulla oli normi neuvola käynti. Kyselin muuten vaan tädiltä lapseen liikkeistä ja missä päin niitä tuntuu. Täti päätti että ultrataanpa. Tässä ultrassa hän ääneen kummasteli että ' onpa se alhaalla'. No, ei siitä mitään, hän vain lisäsi että ' sehän voipi siitä vielä kääntyä.

 

Kävin tuolloin illalla vielä kävelyllä sauvojen kanssa. Muistan että meno oli aika väkinäistä, piti välillä pysähtyä.

Perjantai alkoi normaalisti, lähdin töihin. Iltapäivästä muistan että tunsin väsymystä ja selän jomotusta.

Kotona laitoin maate sängylle, tunsin olevani aivan veto poissa, selkää jomotti.

 

Mies tuli kotiin ja tavan tapaisesti tehtiin lähtöä ruokaostoksille.

 

Huh-huh nyt kun jälkeenpäin ajattelee....minun olisi vain pitänyt kuunnella kroppaani ja jäädä lepäämään. Kiersimme Prismat ja Cittarit, käveltiin, käveltiin, autosta ulos ja takaisin.

Valittelin että olen aika loppu ja väsynyt. Välillä tuli kylmän väristyksiä koko kroppaan.

 

Vaan ei missään vaiheessa tullut mieleenkään synnytys, ei ei.

 

 

 

Kotiin tultiin, kello on n. 20. Aloiteltiin laittamaan illallista. Muistan että välillä nojauduin pöytää vasten selässä tuntuvan jomotuksen johdosta.

Vessassa käydessä oli vaaleanpunaista vuotoa. Sanoin siitä miehelle, Hän, kuten minäkin, ajattelimme että tätähän nyt voi olla loppuraskaudessa.

 

 

Ruokahalua ei tuntunut olevan,söin aika vähän ja päätin lähteä nukkumaan kun olo oli kerta niin loppu.

 

Menin ulkorakennukseemme, jossa on myös sauna ja jossa usein kesällä tykkäsin nukkua. Sanoin miehelleni että pitää puhelimen lähellään mikäli minä soitan voinnistani.

Pedin avaaminen otti voimille, välillä istuin sängyn reunalle. Kun kurkotin verhoja vetämään kiinni, kuulin ja tunsin alapäästä NAKS.

ja perään rupesi lorotttamaan vettä.

Tunne oli epätodellinen - nytkö tämä tulee ??

Kello oli n. 22-22.30

 

Soitin miehelleni että tulee pian saunalle. Samalla soitin 118:että yhdistävät NKL:ään. KErroin puhelimessa tilanteesta. Olin mennyt pesuhuoneen puolelle, jossa vedet sai lorua lattialle. HEtken kuluttua alkoivat supistukset.

Mieheni ajoi auton aivan saunan eteen, raahasin itseni hänen tukemanaan sisälle etupenkille, jonka laskimme makuuasentoon.

Vettä valui edelleen auton etupenkille.

MAtka NKL:ään kesti n. 40min ja koko ajan suppareita tuli n. minuutin välein. Yritin ikäänkuin panna vastaan niille, sillä musta tuntui että muutoin lapsi tulee pian siihen auton lattialle.

 

 

Perillä kätilöt tsekkasivat tilanteen sanoen että suoraan vain synnytyssaliin. Mulla on siis edelleen vain omat vaatteet päällä, kuten miehellänikin, en ole ottanut mitään lievitysaineita.

Kätilö sanoi että lapsen pää näkyy jo, senkuin ponnistat.

 

00.16 syntyi poikani - synnytyksen kestoksi kirjattiin 1 h 40 min.

 

Jälkeenpäin mieheni sanoi että minusta ei näkynyt päälle päin lainkaan että olisin synnyttänyt. En päästänyt mitään suustani, ilmeeni oli varmaan aika ilmeetön sillä purin vain hampaitani yhteen.

Itse supistuksia en kuvaisi kivuliaiksi, ne tuntuivat vain kuin peräsuolestani tulisi sitä tavaraa ( kai johtuu siitä että lapsi painaa peräsuolta)

 

Koko episodi meni ohi niin nopeasti, ja voisiko sanoa- kivuttomasti.

Kaiken tärkeimpänä, poika voi hyvin- ennenaikaisuusta huolimatta koko hänen vointinsa oli kuin täysaikaisen. Meillä imetys lähti käyntiin hyvin ja koko yhteiselämä muutoinkin.

 

:tender::girl_dance:

Edited by Charlize

Share this post


Link to post
Share on other sites

En muista, olenko esikoisen synnytyskertomusta edes tänne kirjoittanut mutta jos nyt ryhdistäytyis pikkukakkosen kohdalla, kun kohta sitä ikääkin on jo 8kk... :rolleyes:

 

MA 31.1.2011 rv 39+2

Kello 16 alkaen olin huomannut, että supistelee kohtuullisen säännöllisesti mutta ei varsinaisesti vielä tunnu missään. Tarkkaillaan siis tilannetta. Alkuillasta alkoi ihan kauheati tehdä mieli omenan makuisia Fanipaloja ja niitähän oli sitten saatava. :lol: Esikoinen vaunuihin ja lähdettiin lumisateesta huolimatta tarpomaan lähikauppaan 1km pääähän. Takaisintulomatkalla alkoi juilia siihen malliin, että päätin pirauttaa yötöissä olevalle miehelle ja kertoa, mikä on meininki. 20 min päästä puhelusta, oltiin juuri päästy kotiin ja sitten tuli pari sellaista tajun pimentävää supistusta. Soitto miehelle, että kotiin. Vaikka kyseessä ei vielä olisi synnytys, en pystyisi olemaan kahdestaan esikoisen kanssa.

 

Arvottiin sitten, mitä tehdään ja sanoin, että lähdetään, koska jos olen yhtään kipeämpi, en istu sekuntiakaan autossa! Meiltä sairaalalle matkaa 60km, joten mieluummin lähden hyvissä ajoin. Esikoinen vietiin hoitoon ja sairaalaan tultiin vähän ennen klo 21. Kätilö otti tarkastukseen ja olin vajaa kahdelle sormelle auki, synnytyksen katsottiin olevan käynnissä ja koska tilaa oli, pääsin saliin. Kipulääkettä sain suun kautta ja ilokaasunkin otin käyttöön. Yötä vasten ei alettu vauhdittamaan tilannetta tipalla tms. vaan annettiin homman edetä ihan omaan tahtiin.

 

Yö meni salissa kävellen edestakaisin, ilokaasua hengitellessä ja jumppapallolla istuskellessa. Klo 4 sain torkuttua n. 45min mutta muuten meni koko yö valvoessa. Mies veteli sikeitä sängyllä sen aikaa kun minä kulutin salin lattiaa. :)

 

 

TI 1.2.2011 rv 39+3

Lääkäri tuli aamukierrolla tarkistamaan tilanteen ja kätilökin vaihtui. Nyt olin kolmelle sormelle auki, eli tilanne eteni mutta hitaanlaisesti. Lääkäri ei kuitenkaan vielä ollut vamis puhkaisemaan pullottavia kalvoja, vaikka pääkin tuntui, koska kohdunkaulaa oli sen verran jäljellä, että sanoi sen tekevän enemmän haittaa kuin hyötyä. Kehoitus oli lähteä kaupungille kävelemään, jos vaikka saataisiin rasituksen avulla lapsivedet menemään spontaanisti.

 

Ei muuta kun vaatteet niskaan, iso vaippa pöksyihin ja kaupungille mars. Kävely ei ollut herkkua ja supistuksia tuli melkoisen säännöllisesti. Kivuliaita ei niinkään mutta epämukavia ja paine alapäässä oli aikamoinen lääkärin käsittelyn jälkeen. Palattiin sovittuun aikaan takaisin äitipolille uusintatarkastukseen. Tilanne oli kätilön (sama, joka tutki aamulla) mukaan edennyt "himpun verran" mutta kalvoja ei oltu saatu puhki eli lapsivettä ei tihkunut. Komento lääkärille, jos saataisiin tippaa vauhdittamaan tilannetta.

 

Lääkäri oli kaikkea muuta kuin helläkätinen, taju meinasi lähteä, kun hän pyöritteli vauvan päätä ja ronkki oikein urakalla, jos vaikka kalvot puhkeaisivat. Oksitosiinitippa kehiin ja saliin, eiköhän me vauva saataisi iltaan mennessä pihalle, jos vähän annetaan vauhtia.

 

Kätilö oli mitä mahtavin, yli 30 vuotta tehnyt hommaa ja oli hyvin optimistinen tilanteen suhteen. Itse alkoin olla jo melko väsynyt, unet viimeisen kahden vuorokauden aikana oli aika minimissä ja jatkuvat supistelutkin veivät voimia. Tippaa vauhditettiin melko nopealla tahdilla, jotta saataisiin aikaan säännöllisiä ja mahdollisimman voimakkaita supistuksia. Tavoite oli saada paikat niin kypsiksi, että kohdunkaulaa ei oli jäljellä, sitten voitaisiin kalvot puhkaista.

 

Kello lähenteli 18 ja nyt alkoi tuntua siltä, että ilokaasu ei enää auta. Kätilö kävi tarkistamassa tilanteen ja oli sitä mieltä, että pyytää anestesialääkärin laittamaan epiduraalin ja sitten lääkärin paikalle puhkaisemaan kalvot. Jipii! Johan tätät oli valmisteltu yli 24h, että saataisiin tulokas maailmaan. ♥

 

Sain epiduraalin ja supistukset tulivat nyt n. 4-6min välein. Kivut kuitenkin helpottivat. Kätilön mukaan säännöllisyys vaikutti lupaavalta ja toivoi, että saataisiin vauva synnytettyä hänen vuoronsa aikana, joka päättyisi klo 20. Itse olin hyvin valmis. Esikoistakin alkoi olla ikävä, ei oltu koskaan oltu näin kauaa erossa...

 

Päivystävä lääkäri tuli 19.30 ja ei sitten ollutkaan niin optimistinen, kun olin luullut. Kohdunkaulaa oli vielä sen verran jäljellä, että hän oli aamuisen lääkärin kanssa samoilla linjoilla eikä suositellut kalvojen puhkaisua. Siinä oli mulle viimeinen niitti. Tihrustin itkua ja halusin kotiin, jääköön sinne sisään sitten, hemmetin ipana! hysteric.gif Mua väsytti, nälätti ja joka paikkaa kolotti. Enkö mä tän vertaa tunne omaa kroppaani ja tiedä, mikä on mitäkin? Turhautti ja v***tti oikein urakalla. Kätilö, joka oli koko päivän tsempannut mun kanssa ihanasti, lähti kotiin ja toivoi, että saataisiin yön aikana vauva maailmaan. Yövuoroon tullut kätilö ei kuitenkaan päästänyt mua kotiin vaan kehotti odottamaan aamuun, jolloin tehtäisiin sitten uusi arvio tilanteesta. Se synnytys kun saattaa välillä lähteä käyntiin mutta sitten jostain tuntemattomasta syystä x kroppa onkin sitä mieltä, ettei ole vielä valmis vauvan tuloon. Just! Passitin miehen kotiin nukkumaan, esikoinen olkoon hoidossa, kun siellä hyvin pärjää. Tulisivat sitten yhdessä miehen kanssa hakemaan mut aamulla kotiin. Yökätilö poisti multa tipan ja pani epiduraalin kiinni, antoi rauhoittavaa ja nukahtamislääkettä, että saisin levättyö yön kunnolla, sekin kuulemma auttaisi. Mä olin vaan yksinkertaisesti luovuttanut, ihan sama.

 

 

KE 2.2.2011 rv 39+4

 

Heräsin aamulla klo 7, kyn yökätilö tuli toivottamaan hyvät huomenet. Just joo, kaikkea muuta kun hyvää. Olin nukkunut kun tukki, joten tuskin se vauva syntyisi tänään, jos ikinä. girl_cry2.gif Sain aamupalaa ja tein aamupesuja kaikessa rauhassa. Kohta soittaisin miehelle, että tulevat hakemaan mut pois. Kello 7.30 samainen kätilö, joka oli mun kanssa ollut koko edellisen päivän, tuli ovesta sisään. Itku meinasi tulla, koska hän oli niin aidosti mun puolesta pahoillaan, ettei vieläkään ollut tapahtunut mitään. Päsin käyrille jatkamaan aamupalan syöntiä ja kattelemaan aamuohjelmia telkkarista. Vähän nipisteli mutta se nyt ei ollu mitään. 45min olin istunu käyrillä ja soittelin kelloa, joku vois tulla laittamaan ilokaasun päälle. Kätilö kävi huikkaamassa samalla, että mun käyrät näyttää niin hyviltä, että lääkri tulee kohta ja puhkaisee ne mun kalvot. Siis oikeesti?! girl_dance.gif Puhelu miehelle, että jättää esikoisen vielä hoitoon ja lähtee ajelemaan kohti sairaalaa, TÄNÄÄN se syntyy! Kello 8.30 lääkäri kävi toteamassa, että kohdunkaula on hävinnyt ja olen yli 4cm auki. girl_impossible.gif Ja kaikki tämä kivuttomilla yöunilla, mahtavaa! Kalvot puhki ja epiduraali kiinni, nyt alkoi olla hommassa tekemisen meininkiä.

 

Mies tuli paikalle vähän 9 jälkeen ja otti ihan chillisti. Esikoinen syntyi 5h kalvojen puhkaisun jälkeen, joten odoteltiin molemmat vähän samanlaista aikataulua. Supistukset alko olla jo aikamoisia, epiduraalin lisäksi höngin ilokaasua. Välillä tuntui, että alapää räjähtää. Loppuisi jo! 9.40 alkoi olla niin tukala olo, että pyysin lisäannoksen epiduraaliin. Sanoin kätilölle, että tuntuu, kun mun alapää repeäisi kappaleiksi! :S Kätilö tutki paikat ja sanoi, ettei mikään ihme, olin nyt yli 8cm auki! Mikä vauhti! Epiduraali alkoi taas auttaa ja rupesin näpyttelemään tilannetietoja kaverille. En saanu viestiä lähetettyä, kun karjaisin miehelle, että tulee äkkiä painamaan hoitajakutsua, SE TULEE NYT!! Miehellä kesti hetki tajuta mutta onneksi hyvin pieni hetki. :lol: Kätilö tuli sisään 9.50, huusin, että "se tulee!", johon kätilö vastasi iloisesti ovelta: "Niin näkyy! Anna tulla vaan ihan rauhassa!" Voi jumalauta, ei tän nyt näin pitäny mennä. Missä oli ponnistamisen tarve? Nyt sattu vaan ihan s****nasti ja tuntui, kun jalkovälissä olisi ollut meloni jumissa. Käännyin varovasti selälleen puoli-istuvaan asentoon, yks supistus ja kau-he-a kipu! Sanoin jopa kätilölle, että ottaa sen pois, kun sattuu niin vietävästi. :blink: 10.00 kuului sydämen sulattava rääkäisy, pikkusisko oli tullut maailmaan. :wub:

 

Vauhtia haettiin siis pitkän kaavan mukaan mutta loppujen lopuksi homma eteni hurjaa vauhtia.

Synnytyksen kesto vaiheittain:

I 1h 55min

II 5min

III 10min

 

Tyttö syntyi 2.2.2011 klo 10.00 mitoilla 3418g ja 50cm, py 33cm.

Apgarpisteet 9-10

 

Vaikka vauhti oli päätä huimaava ei mammalle tullut tikin tikkiä. girl_dance.gif Kotiinkin päästiin jo seuraavana päivänä.

Edited by thulin

Share this post


Link to post
Share on other sites

oho, mä kuvittelin et mä oon tänne jo pistänyt kertomuksen, mut en sit kuitenkaan :huh: täältä tulee!

 

Lauantai, 11.6., 40+5

 

Aamusta supisteli jonkun verran, mutta ei mitään ihmeempiä. Juilimiset tosiaan jatkui oikeastaan koko aamu- ja iltapäivän, mutta pah, ajattelin että tuskinpa tänäänkään. Juska pääsi kahdelta töistä, ja kävi kaupassa. Se soitti ja kun kerroin juilimisista se totesi, että tänään on nyt sit vika päivä kun Tiitu on mahassa (sarkasmiako?), sen kunniaksi on saatava pitsaa. Kolmelta Juska oli kotona, ja siitä asti mullakin supisteli säännöllisesti alle 10 min välein. Innostuttiin vielä pupuilemaan, ja se ässä taisi sitten tehota, koska kovasti supparit sit koveni, ja viideltä olin jo aivan valmis lähtemään. Juska pakkasi laukut, ja käveltiin bussipysäkille. Juska meni edeltä pyörällä, ajattelin et jos en pysty kävelemään pysäkiltä TAYSiin (matkaa muutama sata metri) niin pääsen sit rullailemaan pyörällä. Bussimatka kun oli huimat 2 minuuttia...

 

Päästiin sitten käyrille, ja suppareita piirtyi semmosen 5 minuutin välein. Täytyy myöntää, että painelin niitä nilkan akupisteitä, ihan kaiken varalta :grin: vastaanottava kätilö oli vähän niuho, "jaaha, ensisynnyttäjä... no, mennään sitten käyrille", mutta minähän en periksi antanut. Kohdunsuulla tilanne oli se, että olin sormelle auki ja kaulaa oli sentti jäljellä. No, portinvartija sanoi sitten et saadaan päättää, et mennäänkö kotiin vai tullaanko 2 tunnin päästä uudelleen. No, mä jo päätin et kotiin en lähde mahavauvan kanssa joten käveltiin hetki ja sit istuskeltiin. Supparit oli kyllä jo aika ikäviä, ja kaksi tuntia on yllättävän pitkä aika...

 

Kahdeksalta siis uudelleen käyrille, ja sit todettiinkin että synnytys on selkeästi kyllä edistynyt, supparit on napakoita ja symmetrisiä (kuten kätilö sanoi, öh?), mutta kohdunsuulla ei ole edistytty. Se sitten käski tulla kymmeneltä uudelleen, josko kävely auttaisi. Me sitten lähdettiin ronskisti Kalevan ABC:lle pitsalle... :grin: oli kyllä aika masokistisen kivaa syödä, kun supparit tuli 5 min välein koko ajan tiukempina. Soitin äidillekin, ja se ihmetteli kun nauroin aina kun supisti oikein kunnolla, tyyliin "aijaijaijaijai ku tekee kipeää, nyt se tästä lähtee!"

 

Kymmeneltä siis käyrille, ja onneksi vuoro oli vaihtunut ja mut tutki sit vähän kivempi tyyppi... Olin kahdelle sormelle auki, mutta tosi hitaasti edistyttiin. Lisäksi supistuksia tuli ihan älyttömän tiheästi, kätilö ihmetteli sitä, mutta oli sitä mieltä että hyvin aktiivinen Tiitu saa mökeltämisellään aikaan näin tiheät supparit. Lääkäri tuli sitten hetken päästä tutkimaan, olin hänen mukaansa melkein kolme senttiä auki. Se myös provosoi kohdunsuuta, jotta tilanne edistyisi. Sen jälkeen supparit olikin selkeästi kokonaisvaltaisempia, kovempia ja kipeämpiä! Ultralla tehty painoarvio antoi Tiitun painoksi 4200 g... tosin lääkärikin sanoi, että pää on niin alhaalla ettei saa tarkkaa mittaa, jolloin arvio heittäisi enemmän.

 

Sain sitten 23:30 lihakseen pistettävää kipulääkettä (oksa- jotain), ja menin svo:n potilaiden lepotilaan 2 tunniksi. En nukahtanut ollenkaan, vaikka sainkin rentouduttua mukavasti. Onneksi siellä ei ollut ketään muita, joten Juska sai olla mun kanssa siellä! Vähän teetti vaikeuksia silläkin nukkua tuolilla, säkkituolilla sit jo vähän paremmin, ja sit onneksi se sai mun sängyllä hyvin nukuttua mun maatessa käyrillä :grin:

 

Sunnuntai 12.6.2011 40+6

 

1:45 siis taas käyrille, ja nyt tilanne on päinvastainen: Tiitu on niin hiljainen, että sain mehukeittoa ja käyrää otettiin yhteensä joku 45 minuuttia. Supistukset tuli 4-5 minuutin välein, kohdunsuun tilanne sama... 2:30 saan peräruiskeen, ja vessan kautta lämpöiseen suihkuun. Siellä kuitenkin väsytti niin paljon, ja sattui, että hetken päästä tulin jo pois. 3:15 sain geelipussin ja käskyn mennä nukkumaan. Supparit oli kuitenkin niin kovat, että sain puuskutella oikein olan takaa. Onneksi lepotilan verho oli just sopivasti raollaan, että näin kellosta suppareiden välin ihan vain silmää raottamalla. Päätin, että jos tunnin tulee vielä 5 min välein yhtä kovaa, niin sit haluan jo jotain kivunlievitystä tai edes unilääkkeen, joka mun aluksi piti saada mutta jäi sitten antamatta ku kahden tunnin päästä piti jo olla käyrillä. No, alkoi olla niin kipeää jo että puuskututti kamalasti, Juska heräsi tasan viimeisen supparipuuskutuksen kohdalla ja kehtasi vielä kysyä, "supistaako?" :girl_haha:

 

4:30 menen siis sanomaan että alkaa tehdä kipeää. Käyrille siis jälleen, viiden maissa todetaan että edistystä on tapahtunut ja pääsen saliin, jipii! "Taidan mennä herättämään miehen," totesin. "Mee vaan", ja niin sitten herättelin Juskan (joka oli vähän pöllämystynyt ja uninen, kuulemma siitä kun sanoin meneväni hakemaan jotain kipuun ja "nyt päästään saliin!" lausahduksien välillä ei ollut hetkeäkään :grin: )

 

5:20 päästiin saliin 2, aurinko mukavasti valaisi ja vihdoin oli semmoinen olo, että nyt mua ei ainakaan patisteta enää kotiin! Saatiin vähän aamupalaakin, muttei oikein maistunut. 5:50 sain taas geelipussin avuksi kipuihin, ja 6:10-6:35 olin suihkussa, auttoi ihan hyvin juilintoihin kun istuin siinä jakkaralla, mutta supistuksen kohdalla en ois tiennyt, miten päin olla! Kuuma vesi rentoutti kyllä mukavasti, ja viilensi sitten kivasti, päivä kun oli ollut tosi kuuma mutta aamun viileys kuumalla iholla teki tosi gutaa. Sisätutkimuskin tehtiin, olin edistynyt hyvin, ja olin vihdoin kunnolla 3 cm auki (lääkäreiden 3 cm auki on kuulemma vähemmän kuin kätilöiden).

 

Kätilö sitten sanoi, että voisin kokeilla ilokaasua, joa haluaisin 6:51 sain maskin kouraan ja pääsin heti jyvälle. Hyvin lievittikin, mutta aina välillä en ennakoinut tarpeeksi, ja sitten sattui ja paljon.

 

7:55 mulle tehtiin taas sisätutkimus, ja olin 4 cm auki! Kätilö sitten sanoi, että voin joko ottaa lisää sitä lihakseen pistettävää lääkettä, tai sitten ottaa epiduraalin. Valitsin jälkimmäisen, koska siinä kalvot puhkaistaisiin pinniä varte ja sen taas pitäisi edistää synnytystä. Loppujen lopuksi kalvojen puhkaisusta vastuussa olevaa lääkäriä ei kuulunut, kun oli muuta kiirettä, ja epiduraali pistettiin ulkoisella valvonnalla eli niillä antureilla. Lopulta anestesialääkäri saapui varttia vailla 9, ja olin jo aika kipeä silloin. Epiduraalin laitto ei sinänsä tuntunut pahalta, eikä sattunut niin paljon kuin luulin, rutina vaan kuului kun neulaa tungettiin nikamien väliin. Pahinta oli se, että juuri silloin, kun piti olla selkä kaarella ja olla ihan paikallaan, sain ihan jumalattoman kipeän supparin! No, ei siinä mitään, ilokaasua naamaan ja matalaa joikua, ja paikallaan pysyttiin. Silloin Juska puristi mun kättä huomaamattaan, ja oli pakko lohkaista sille että "älä pelkää, kohta se on ohi" :grin: Epiduraali siis saatiin paikalle 8:55, tunti siitä kun tilasin sen. Onneksi tilasin suht ajoissa! Vartin verran meni pelkillä kaasuilla, ennen kuin alkoi vaikuttaa. Sitten taivas aukenikin :grin: ja ne kalvot saatiin loppujen lopuksi puhki 9:47, no, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Siinä vaiheessa olin 5 cm auki... 10:30 olin 6, ehkä jopa 7 cm auki, ja 10:42 sain epiduraaliin lisäyksen. Juska seuraili supistuskäyrää, ja kysyi aina silloin tällöin silmät suurina, että "etkö muka tuntenu tota..." Ne käyrät, jotka pisti jo puuskututtamaan ja voihkimaan oli jotakuinkin 2 tai kolme kertaa pienempiä kuin ne, mitä koin silloin. Osa suppareista oli niin kovia, ettei ne mahtunut käyrän skaalalle, vaan meni komeasti yli :grin:

 

Synnytys eteni kuitenkin aika hitaasti, joten 10:50 sain oksitoniinitipan, kanyylihan mulla jo oli kun epiduraalin takia sain tipan. Aluksi oksitosiinin annostus oli 15ml/h, ja 12:05 sitä lisättiin, silloin sain 30ml/h. 13:05 olin 9 cm auki, enää pieni kaistale tuntui sisätutkimuksessa! sain 13:10 epiduraalin puudutusosan ilman lääkeainetta, jottei ponnistuksen tarve katoa. 13:37 oksitosiinia tuli 45ml/h...

 

14:40 oli taas vuoronvaihto, ja kätilö ehdotti että joskos kävisin pissalla, rakko kuulemma pullotti komeasti :grin: kömysin tippoineni vessaan Juskan ja kätilön avustuksella, olin aika kipeä jo silloin. Yritä siinä istua pöntöllä ja pissata, kun joka supparilla ponnistuttaa enemmän ja enemmän! Lisäksi mua alkoi oksettaa, ja onneksi Juska ehti ajoissa napata viereisen roskiksen, jonne lensikin koko mahan sisältö. Olin siinä vaiheessa jo ihan loppu, lihakset tärisi, myös leuka, ihan samalla lailla kuin olisi tosi kylmä! Lopulta en enää pystynyt istumaan pöntöllä, ja kömysin takaisin sänkyyn. 14:57 mut katetroitiin, ja kyllä sitä pissaa tulikin, 7-8 desiä Juskan mukaan. Juska kirjoitti ylös, että 15:04 aloin ponnistaa. 15:07 oksitosiinia oli nostettu jo oli jo 60:een ml/h. Tiitu oli maailmassa 15:15, eli ponnistusvaihe kesti 11 minuuttia. Virallisessa paperissa tää aika on 15 min. Tiitulla oli napanuora kerran kaulan ympärillä, ja sitä sitten kierrettiin käsin auki. Ponnistus tuntui luontevalta, eikä oikeastaan sattunut, vaan tuntui tosi epämukavalta. Totesin Juskalle että se tuntui jotakuinkin siltä kuin olisi paskonut paksua halkoa... Sattua alkoi vasta kun pää oli tosi alhaalla ja juuri tulossa ulos, jolloin sitä napanuoraa alettiin ronklata. Välilihakin leikattiin, lantiosta siis mahtui hyvin vaikka iso typy olikin, mutta noh, aina ei voi venyä loputtomiin :grin: ei niin että oisin mistään tiennyt mitään, puudutus toimi hyvin, enkä vielä tikkien laitossakaan tuntenut oikeastaan mitään kipua siellä. Kuulemma välilihan leikkaus oli ainoa, milloin Juskakin käänsi katseen pois :rolleyes: Yksi pahimmista hetkistä oli se, kun pää oli ulkona eikä saanut enää ponnistaa! Tuntui että ei vaan pysty olemaan paikallaan... Sitten en muista siitä eteenpäin muuta kuin sen, miten Tiitu on sinisenä siinä pedillä.

 

15:15 oli siis Tiitu maailmassa, sinisenä kyllä, ja yninä voimistui sitten oikein kunnon fanfaariksi pienen taputtelun jälkeen. Juska sai 15:18 leikata napanuoran. Jälkeisvaihe kesti 10 minuuttia; oksitosiini 200millilitraan/h ja jälkeiset oli ulkona 15:25. Vuosin verta aika reilusti, 1250 ml, ja kätilökin jo vähän ihmetteli että eikö tää lopu ollenkaan. Kohdunsuulla ei kuitekaan ollut mitään ommeltavaa, ja siitä se vuoto sitten hiipuikin normaaliksi. Sain Tiitun polvien päälle istumaan mahan päälle (mulla siis jalat koukussa), ja sitten hetken päästä paidan alle ihokontaktiin :wub: se oli niin täydellistä, siinä se nyt sitten oli ja huusi tarmokkaasti ja puristi pienillä käsillään niin tosi kovaa! Siinä sitten maattiin tikkien laiton ajan, varmaan se puoli tuntia ompeli... Tiitu imeskeli tarmokkaasti nyrkkiään maitoa tekis mieli! Alkoi taas oksettaa, ja Juska kiltisti juoksi hakemaan oksennuspussin ja sinne sitten taas loppukin mitä oli mahassa. Sitten sainkin kääntyä kyljelle, ja ei kauaa mennyt kun 45 minuutin ikäinen typy tajusi homman jujun :grin: ensi-imetys kesti 65 minuuttia, mutta koska olin niin pahasti nääntynyt niin oli vähän laihaa maitoa... joten pikkuisen sokerit oli sit vähän matalat. Multa sitten kysyttiin, suostunko siihen että tarjotaan luovutettua maitoa. Tottakai! Myös sokeriliemii kuulemma maistui... Juska ja kätilö hoiti pesut ja mittaukset. Kätilö kysyi Juskalta että paljos arvaat painoksi, ja jotain 4,3kg. Kätilökin huudahti kun näytölle ilmestyi 4610g... :grin: Pituutta oli 50,5 cm, päänympärys oli 36,5 cm, apgar 8/9. Lämmöt oli koholla, 37,9, niitä pitäisi seurata. Sit Juska sai puhtaan ja kapaloidun Tiitun sykkyyn, ja musta oli niin ihana katsella kun Juska syötti pientä vaaleanpunaista kääröä, vaikka mamma olikin vähän tuiterissa... Vähän oli semmoinen masentunut, "huono äiti" -olo, mutta on helpottavaa tietää, että se johtui vaan tilanteesta, lääkkeiden vaikutuksesta, verenhukasta ja syömättömyydestä. Sain saliin syötävääkin, mutta olin niin voimaton, ettei jogurttikaan meinannut löytää purkista suuhun, kun lusikka tuntui niin painavalta...

 

Sit multa kysyttiin parisen tuntia synnytyksen jälkeen että joko tahtoisin suihkuun. Jos tää ei onnistuisi, niin edes alapesulle. Juska ja kätilö auttoi mut vaivalla pystyyn, ja sitten mua alkoi pyörryttää, kohisi korvissa ja oli paha olo ja kaikkea. "Juu ei", totesin ja takas sänkyyn. Sit myöhemmin osastolle 2A siirto tapahtuikin vaakatasossa, sen verran jaksoin että itse siirryin siihen sänkyyn. Jossain vaiheessa sain puhtaan paidankin päälle, en muista milloin. Tiitun koppa laitettiin mun jalkopäähän, mutta pyysin saada Tiitun kainaloon. Olin silloin jo vähän parempi, ja tahdoin päästä tutustumaan paremmin rakkaaseeni! Siinä se tuhisi kiltisti, niin kaunis ja pieni ja pehmeä :lipsrsealed:

 

Vessassa käynti oli tuskien takana, en edes muista kävinkö illalla vai vasta yöllä ekan kerran. Suihkuun jaksoin vasta seuraavana päivänä, ja edelleenkin seisominen aiheutti huminaa päässä ja tuntui vain siltä, ettei lihakset kestä. Juska oli alusta asti ihanasti mukana, niin synnytyksessä kuin Tiitun hoidossakin, ja kaikki meni musta niin hyvin, vaikka kaikki kovasti päivitteleekin että miten rankkaa se mahtoi olla ja huhhuh. Mut, eikös tän nyt kuulunutkin sattua, muistaakseni jossain luki niin kun tän sopimuksen allekirjoitin :girl_wink:

 

Synnytyksen kesto: 15h55min, joista I-vaihe 15h30min, II-vaihe 15 min, III-vaihe 10 min. Lapsiveden menosta syntymään 5h28min. Synnytystava: säännöllinen, alapääsynnytys, tarjontana takaraivotarjonta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

urjia tarinoita täällä!

Laskettu aikani oli 25.11.2011 ja synnytystä odotin kamalasti.. Ennakko pelkoja eikä muuta vastaavaa minulla ollut ja meninkin synnytykseen avoimin mielin tosin jälkeenpäin siitä jäi kauheat traumat

..

1.12 viikolla 40+5 heräsin aamulla supistuksiin jotka olivat välillä aika kivuliaita mutta liian epäsäännöllisiä siinä sitten päivän supisteli ja välillä supistukset katosivat pariksi tunniksi. Illalla supistukset alkoivat kunnolla taas ja koko yön kärvistelin niitten kanssa kunnes aamulla oli pakko sanoa miehelle että nyt lähdetään tarkistuttamaan tilannetta.

 

2.12Sairaallassa supistuksia tuli n.4-9 min välein ja pettymykseseni sisätutkimuksessa olin sormella auki, kodun suu takana ja kanavaakin vielä 1 cm niimpä hoitaja lähetti meidät kävelemään rappusia ylös ja alas..Siinä aikamme käveltyä menimme takasin ja kätilö otti vauvan KTG:n missä pieniä sydänääni laskuja niimpä jäämme kammariin seurantaan. Tällöin aikaa oli kulunut jo 3h ja kohdun suulla edelleen sama tilanne.. Supistukset olivat jo niin kipeitä että pyysin särkylääkettä ja sain sen.. Iltapäivällä supistusten teho laskee ja meidät lähetetään kotiin vauhditamaan niitä.

 

3.12 Supistuksia tulee jatkuvasti mutta ei niin kipeitä etten pystyisi olemaan vaikka inhottavilta ne tuntuvat... Illalla katsomme miehen kanssa telkkaria ja puolen yön jälkeen supistukset muuttuvat todella voimakkaiksi ja pitkiksi enää ei pystynyt istumaan niitten aikana. Sanoin miehelle että menee nukkumaan että lähtö saattaa olla yöllä.. Koko yön kärvistelin sängyn ja suihkun välillä supistuksien kanssa.. Koko ajan mietin vain että kehtaanko mennä takaisin sairaalaan etteivät taas lähetä takaisin kotiin.. Aamulla enne 8 supsituksia tulee 2-5 min välein ja ovat niin tuskasia että enää en mieti mennäkkö vai ei..

 

4.12

Menimme sairaalaan

klo 9:19 Kohdun suu tutkitaan ja edistystä ei kauheasti ole tapahtunut tiukasti 2 sormella auki ja paksua reunaa jäljellä ja samlla kätilö huomaa että minusta tihkuu vereslimasta vuotoa jota epäilee lapsivedeksi niimpä ottavat myös samalla steptokokki b kokeen.

 

9:49 pääsemme perhekammariin jossa testailemme jyväpussia joka auttaa vähäisen.

aamun aikana käyn useaan kerran suihkussa helpottamassa oloani mutta sekään ei meinannu auttaa mitenkään välillä tuntui että lämpö vaan pahensi kipuja.

 

12:26 otetaan Ktg ja supistuksia tulee 5 min välein mutta ne eivät piirry ollenkaan kä'yrille.

 

14:10 Pyysin kipulääkettä kohdun suun tilanne tarkistetaan ja tilanne edelleen samana ja kalvorakkula tuntuu alhaalla.

 

14.45 kätilä tulee ja ottaa lapsivesi testin ja se on positiivinen käy keksustelemassa lääkärin kanssa ja lääkäri toteaa tämän korkeana lapsiveden menona.

 

Kivut lisääntyivät koko ajan ja mikään ei tuntunut niihin auttava sain tramalia mutta senkin teho oli tosi laimea.

 

18.05 Kohdun suun tilanne tarkistetaan tunsin supistusten aikana jotakin vuotoa mutta vettä ei näy ja tilanne kohdunsuulla ennallaan.

 

18.15 Edelleenkään supsitukset eivät piirry käyrille mutta nyt pääsin ammeeseen kokeilemaan josko se auttaisi kipuihin..

 

19.30 ammeessa ollessa kivut hieman helpottuivat mutta supistukset edelleen napakoita tunnin ammeessa olon jälkeen kätilö tuli hakemaan minut takaisin kammariin ja antaa antibiootin tippumaan.

 

20.30 kätilö tulee ottamaan Ktg:n istun hetken aikaa kiikkutuolissa josta siirryn sänkyyn käyrän ottoa jatketaan.

 

20:47 Tunsin kun supsituksen aikana lirahti jotain alleni ja samantien supsituksien voima muuttui aivan hirveäksi niitä tuli melkein minuutin välein ja kestivät lähemmäs minuutin ja kipu oli niin kauhea etten voinut kun itkeä ja huutaa..Soitan kello ja kätilö tulee paikalle ja tutkii kohdunsuun tilanteen joka tälläkertaa väljemmin kahdella sormella auki sekä kalvot puhjenneet alaosasta.

 

Tämän jälkeen pyysin vahvempaa kipulääkettä koska tuntui että kuolisin kipuihin.. Kätilöillä oli samaan aikaan vuoronvaihto niimpä sanoivat että pääsen synnytys saliin kun he ovat ohjanneet toisiaan päivän tapahtumista.

 

21.52 Pääsen synnyttys saliin hengittelemään ilokaasua jota sitten loppupeleissä jouduin koko ajan hegittämään koska supistukset olivat pääällä melkein koko ajan. kohdunsuun tilanne tällä hetkellä 3 cm auki ja ohutta kireähkäa reunaa jäljellä.Tässäkään vaiheessa supistukset eivät piirry.

 

23.05 kätilön huomautus : supistukset eivät piirry mutta tuntuvat kåteen napakoilta..

 

hengittelin salissa ilokaasua joka ikisessä asennossa ja olin aivan sekaisin kivusta ja kaasusta. Yhtäkkiä sängyllä maatessani aloin tuntea kun joku olisi polttanut ala selkääni tulella.

23.24 kipu oli aivan hirveä taas ilokaasu ei auttanut niimpä kohdunsuun tilanne tutkitaan ja edelleen sama tilanne mutta reuna pehmennyt.

 

0.10 aloin tuntea supistuskipujen lisäksi kovaa kipua häntäluun alueella niimpä mieheni yritti saman aikaisesti kun kiemurtelin sängyllä niin jääpussilla helpottaa häntäluun kipua.

0.27 Laitetaan scalp ja aloitetaan Stan-seuranta kohdun suu auki 4 cm. samalla aletaan valmistelemaan epiduraali puudutusta.

 

0.34 scalpin laiton jälkeen sydänäänilaku ktg:ssä ad.85 mutta palautuu normaalille tasolle.

 

0.58 tässä vaiheessa havahdun kuin unesta olin niin sekaisin kivusta että en ole varma lähtikö minulla hetkiseksi taju :D mutta tosiaan havahduin kun anestesia lääkäri pistää epiduraalia ja mieheni sekä apulainen pitää minusta kiinni sekä kätilö istuu lähes päälläni :D

 

1:30 epiduraali auttaa hiukkasen.

 

2:05 kohdunsuun tilanne ennallaan joten minulle laitettiin oksitooni tippa synnytyksen edistämiseksi.

2:24 Nostetaan tippaa supistukset eivät piirry edelleenkään käyrille.

 

2:45 auki 6 cm tässä kohtaa sain hetken levätä epiduraalin takia ja se tuntui kun taivaalta vaikka kipuja oli koko ajan mutta ei sitä kauheaa polton tunnetta.

 

2:46 tippaa nostetaan

 

3:24 auki 8 cm

 

3:30 kivut tulevat taas kokovaltaiisna takaisin niimpä saan lisä annoksen epiduraalia.

 

4:08 Puudutus ei meinaa enää auttaa ja häntäluussani tuntuu kovaa painetta sekä kohdunsuulla outoa kirvelyä.

 

4:36 Event hetkellinen grs nousu 0.18???? Ktg:ssä supistuksen aikaisia laskuja niimpä informoivat lääkäriä.

 

Tunsin jännästi kuinka viimeiset reunat kirvelyn myötä katosivat ja sen jälkeen sanoin kätilölle että nyt se on 10 cm auki ja tarkistuksessa sehän oli kokonaan auki! :D

 

4:47 sain alkaa työntelemään kyljellään.. tippa menee 72ml/h

 

4:55 Stan hälyttää soittavat päivystävän lääkärin paikalle.

 

Tässä vaiheesa huoneeseen tuli useita kätilöitä ja muistan vain kun mieheni ja kätilöt yrittivät tsempata minua koska minusta tuntui että repeän kahtia.

 

5:05 Ktg:ssä syvät laskut sekä St-event 3 tullu peräkkäin??? pää tutkittaessa +3 ( en tiedä huomasivatko he vasta tässä vaiheessa että poika oli tulossa avotarjonnassa)Lääkäri tulee paikalle ja päädytään imukuppi ulosauttoon.. Imukuppi irtosi kahdesti ja se kipu mikä minulla oli oli jotain sanoin kuvailematonta.

 

5:14 Pojan pään synnyttyä alettiin heti imemään hegitysteitä. Kun poika tuli kokonaan ulos eihän pitänyt mitään ääntä oli aivan sininen ja veltto.. Mieheni säikähti pahasti. Vauvaa lähdettiin juoksuttamaan lisähapen antoon virvotteluun. Vauva joutui olemaan happikaapissa ensimmäisen tunni ajan jonka aikana minua paikkailtiin koska välilihaa oli jouduttu leikkaamaan sekä 2.asteen repeämä oli tullut.. Tänä aikana kätilö kertoi että synnytys olisi ollut helppo ellei poika olisi ollut avosuisessatarjonnassa sekä pojalla oli ollut tosi lyhyt napanuora joka oli laskettanut sydän ääniä.. Myös istukka oli ollut todella pieni ja SYDÄMMEN MUOTOINEN jota kätilöt kaikki kävivät vuorotellen katsomassa :D pärjäsin kuulemma yllättävän hyvin ensisynnyttäjäksi.

 

6:50 saan vauvan rinnalle ja kuinka onnellinen olinkaan rankan kokemuksen jälkeen että vauva voi hyvin.! :)

 

Synnytyksen kesto

1. 16h 55m

2.19 min

3.14 min

Share this post


Link to post
Share on other sites

kesä1999- 40+6

ensimmäinen raskaus, olin 20v ja papereissa ei isän nimeä.. Tämä "jotenkin" paistoi läpi kätilöiden asenteesta vaikka äitini olikin tukihenkilönä mukana. Supistukset olivat alkaneet perjantai-iltapäivänä harvakseltaan toistuvina ja lakkasivatkin sitten pe-la välisenä yönä muutamiksi tunneiksi (sain vähän nukuttua). Seuraavana päivänä supistukset taas alkoivat aamusta ja tihentyivät iltaa kohden. Kuuden maissa alkoi olla jo aika kipeitäkin. Siitä huolimatta passitin äitini vielä käymään ystävinsä häissä, vannotin vaan, että sitten puolilta öin viimeistään lähdetään. Supistukset tuli säännöllisesti 10-15min välein ja tosiaan sitten vähän ennen puolta yötä lähdettiin laitokselle (45min ajomatka) ja siellä ei tuntunut kätilöillä olevan mitään kiirusta sisäänottoon. Ensin piti käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet. Olin kyllä aiemmin samana päivänä jo käynyt saunassa, mutta noh. Suihkussa limatulppa irtosi ja supistukset alkoi olla jo aika kovia. Kätilö tuli noin 1/2h odottelun jälkeen ja passitti sängylle, jotta katsoo tilanteen ja ottaa käyrät. Vähän oli hämmästynyt kun olin jo 5cm auki. Salissa sitten vaan odoteltiin ja käveleskelin ympäriinsä, yritin kestää. Koitin ilokaasua, alkoi oksettamaan. Kahden maissa pyysin jo jotain muuta kipulääkettä, jonka sitten odottelun jälkeen sainkin.. Piikin kankkuun (oliko petidiini tai jotain?), joka ei kertakaikkisesti vaikuttanut kuin korkeintaan 15min ajan (jos sitäkään). Minä pyydän jotain muuta, ei kuulema, koita nyt nukahtaa, sänkyyn taas piuhoihin makaamaan. Minä kiroan kuin merimies ja äiti toppuuttelee. Sitten taas kun kätilö suvaitsee piipahtaa huoneessa, pyydän jotain muuta, kun on niin kipeä, kätilö tarkistaa tilanteen ja tuumaa, ettei tässä enään mitään ehdi! Nyt puhkaistaan kalvot ja ruvetaan ponnistamaan. Sitten taas kiroan kuin merimies ja äiti vaan hyssyttelee, kätilöt leikkaa välilihan ja käskee ponnistaa. Minähän ponnistan ja tunnen kuinka paikat venyy.. repeää.. ja taas repeää.. 5.30 syntyi tyttö 20min ponnistamisen jälkeen. Äitini kylvettää vauvaa ja minä "saan" tikkejä, paljon tikkejä. 2asteen repeämät, myös sisäpuolella. Joka paikka on niin kipeä, että suihkussa meinaa taju lähteä. Siellä sitten konttaan suihkun lattialla ja koitan saada itseni pestyä ja pysymään tajuissa.

 

Osastolla oltiin 4päivää, maito ei meinannut nousta ja maha oli ummella, enkä uskaltanut vessaan kun sattui niin paljon. Mutta olin niin onnellinen terveestä vauvasta, että kaikki epäystävälliseen sävyyn tokaistut asiat unohtui hyvin nopeasti.. Jälkikäteen olen vain miettinyt, että kuinkahan eritavalla synnytys olisi mennyt, jos olisi sattunut myötätuntoinen kätilö? Tai jos olisinkin saanut jotain muuta kivunlievitystä. Esim. epiduraalin? Samana vuonna synnyttäneet ystäväni olivat kaikki "puolisollisia" synnyttäjiä ja synnyttivät epiduraalin avulla..

No, minä kehittelin asiasta oman "selviytymistaisteluni" ja käänsin asian niin, että jos minä selviän tuosta, niin selviän mistä vaan!

Tietenkin toivoen, että jos joskus toisen lapsen saan, olisi kokemus jotain ihan muuta..

 

 

talvi2010- rv 39+6

Saunan jälkeen olin WCssä hiuksia harjaamassa kun tunsin "holahduksen" ja jotain lämmintä valui jalkoja pitkin. Ahaa, lapsivettä, ajattelin! Vilkaisen alaspäin ja kauhistuin, koska se olikin verta. Huusin miehelle, että tuotko pyyhkeen. Kävelin sitten rauhakseen pesuhuoneeseen ja suihkuttelin puhtaaksi, jonkin verran vielä tiputteli lattialle. Mies haki sairaalan numerron valmiiksi ja suihkusta päästyäni soitin kysyäkseni mitä nyt kuuluisi tehdä? Olin kuvitellut synnytyksen alkavan kuten edellinenkin tai lapsivesien menolla. No lopputulos oli, että soitin ambulanssin, joka tulikin 15min kuluttua ja lähdettiin matkaamaan kohti sairaalaa. Minä makasin ambulanssissa ja mies tuli omalla autollaan perässä. Siinä ehtii monenlaista tunnin aikana maatessaan miettiä.. =( Sairaalassa tilanne tutkittiin ja vauva näytti voivan hyvin. Meidät saateltiin saliin odottelemaan kunnon supistuksia. Ensin niitä tulikin ihan säännöllisesti, muttei vielä kovin kipeitä. Aamuyöstä sitten nukahdettiin ja supistukset loppui. Lääkäri passitti minut aamulla osastolle odottelemaan ja mies lähti kotiin.

Päivän mittaan supisteli jonkin verran, mutta ei mitenkään erityisen kipeästi eikä säännöllisesti. Iltasella soittelin miehelle, että nyt ainakin yritetään yö nukkua, katsotaan sitten aamulla. Seuraavana aamuna aamupalan aikaan supistuksia tuli taas aika paljon ja alkoivat olla suht kovia. Lääkäri tutki kymmenen maissa tilanteen ja totesi minun olevan 4cm auki. Totesi vaan, että eiköhän laiteta sinut saliin ja puhkaista kalvot! Niin sitten huoneeseen kävellessä soitin miehelle, että voisi alkaa pikkuhiljaa tulemaa, voi alkaa kohta tapahtumaankin jo jotain. Peräruiske annettiin osastolla (harvinaisen epämiellyttävän tuntuista! ensimmäisessä synnytyksessä ei laitettu) ja vaatteet vaihdettiin. Sen jälkeen käpöttelin salin puolelle, johon se mieskin hetken päästä saapui.

Kalvot puhkaistiin klo11 ja jäätiin odottelemaan. Supistusten voima ja kesto kasvoivat heti ja kohta jo pyysinkin lämpötyynyjä. Sain myös säkkituolin sängyn päälle, jotta oli helpompi seisoa, huojutella itseä ja nojata. Jossain vaiheessa kätilöiden vuoronvaihto alkoi ja paikalla kävi uusi kätilö esittäytymässä. Kivut oli siinä vaiheessa jo sitä luokkaa, että en oikein rekisteröinyt näitä kätilöitä. Hetken päästä sihisinkin jo miehelle, että nyt pitäis alkaa saamaan jotain vähän "kovempia" kivunlievityksiä, kun ei enää supistusten välissä ehtinyt henkeä vetää ja rentoutua. Mies tilasikin kätilön paikalla, mutta siinä vaiheessa kun kätilö oli poistumassa huoneesta murisinkin jo miehelle, että nyt pitää pukata! Kätilö säikähti, että elä nyt siinä seisaaltaan, nouse sängylle. Minä tuskissaan puhisemaan, että en halua maata sängyssä, halusin jakkaran! No, lopulta kätilö nosti sängyn pään ylös ja minä siihen kontilleen. Kätilö hädissään tilaa toisen kätilön paikalle, kun "en ole ikinä tässä asennossa". Siinä sitten hetki pinnisteltiin ja mesusin. Vanhempi kätilö vaan komensi olemaan huutamatta ja pukkaamaan vauva ulos. Sitten jo kovemmasti komensi, että nyt se vauva pitää saada ulos, heti, kun ei oltu käyriä otettu pariin tuntiin. 10min ponnisteluja ja poika syntyi. Minä tunsin ponnistusvaiheessa, että taas se repeää, mutta eihan sille mitään siinä vaiheessa voi, on vaan pukattava. Käännyin varovasti oikein päin ja sänky laskettiin alas. Olin aivan poikki! Miten tämä nyt näin nopeasti? Kello oli 14.15..

Niin se vanhempi kätilö sitten leikkasi napanuoran ja kylvetti pojan miehen katsellessa vieressä ja nurempi ompeli minuun aika paljon tikkejä. 2asteen repeämä ja sisältä myös.. Taas! Ajattelin, ja ilman episotomiaa tai puudutuksia. Paremmin jaksoin kuitenkin käydä suihkussa (vaikka heikottikin kamalasti) kuin 10v aiemmin ja olihan se mukavaa kahvitella jälkeenpäin. Nyt ei ollut paikat yhtä kipeitä, mutta ne jälkisupparit!! Argh.. En arvannut että ne on niin rajuja.

Maito nousi nyt paljon paremmin ja kotiuduttiinkin pojan kanssa jo alle 48h kuluttua synnytyksestä.

 

 

keväällä2012 uusi (ja viimeinen) koitos edessä, mitenhän nyt käy? Joko säästyisi niiltä tikeiltä tällä kertaa.. Ja jos nyt älyäisi pyytää sitä jakkaraa ajoissa paikalle!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Rv 40+0 klo 02:40 heräsin ehkä kenties elämäni ensimmäiseen supistukseen ja lähes juoksin vessaan kun meinas pissatkin tulla housuun. Pytyllä istuessa tajusin että apua, vedet meni, tästä tulee siis ihan oikeesti totta. Isäntä oli tapansa mukaan sammunut sohvalle ja menin sitä sinne sitten herättämään että "muru, ensikertalaisena sanoisin että mulla tais just mennä vedet". En oo koskaan nähnyt niin nopeaa heräämistä. ;b Siinä sitte keiteltiin isännälle kaffit ja ite pakkasin kaikki päivittäin käytössä olevat tavarat jo valmiiksi pakattuun laukkuun.

 

03:20 kirjauduin SeKS:an synnytysosastolle sisään ja mentiin käyrille 30min. Sinä aikana tuli yks pieni supistus. Isäntä passitettiin kotiin nukkumaan ja odottelemaan että alkaa tapahtua kunnolla. Myös mua kehotettiin nukkumaan, kun olin nukkunut vaan tunnin. Kyllähän mä sielä sängyssä makoilin tovin, kunnes joskus jälkeen 04 alkoi tulla 15-10min välein supistuksia.

 

Muistan kun kello oli 07:26 kun ravasin laitoksen käytäviä edes takasi ja saliin tuotiin ambulanssilla hirveen huudon kera mamma ja iskä. 07:28 sieltä jo muksu karjasi ekan kerran, ehkä nopeinta ikinä? Samoihin aikoihin mä mietin vaan että joo, kaikki on aina sanonu että ne supistukset tunnistaa kyllä sitten niiksi oikeiksi kun niitä vihdoin alkaa tulla, mutta että jalat ei pysy alla? Seinistä tukea ottean menin itku kurkussa kätilölle sanomaan että nyt sitte jotaki lääkitystä. Vähän ennen 08 sain kipulääkettä (nimeä en muista), mutta se pisti pään kivasti sekasin ja sain "nukuttua" muutaman hetken, heräten kuitenkin jokaikiseen supistukseen ja aina sammuen samantien.

 

N. 11 tarikistettiin tilanne, hommat oli puolessa välissä valmista. Söin lounaan, perunoita, jauhelihapiffejä ja kaalisalaattia. :) Isäntä tuli piipahtamaan siinä välissä ja lähti melkein heti hakemaan kaukaloa mun siskolta että saatais muksu kotiinkin. :)

 

Heti 12 jälkeen tilanne muuttui erittäin rajusti ja tilanne tarkistettiin uudestaan ja kätilö vaan sanoi että "soitappa se isäntä takasin ja heti saliin". Soitin heti ukkokullalle joka oli just lähtenyt takasin päin, sanoi kestävän 10mi. Tuo 10min tuntui lähemmäs tunnilta.

 

Saliin päästyä mulle pistettiin oksitosiinitippa pitämään supistukset yllä. Sain myös ilokaasua mistä ei kyllä ollut sitte mitään hyötyä, en mä sellaseen pystynyt keskittymään. Kätilö sanoi ettei tilaa anestesialääkäriä vielä, että vuoro vaihtuu 10min päästä eli toinen kätilö tilaa. Tein oman kantani asiaan hyvin selväksi ja niin vaan täti tilas anestesialääkärin joka tulikin melkein saman tien. Epiduraalin saatuani olo oli n. sata kertaa parempi, eihän se kipua kokonaan pois vienyt mutta ei se ollut niin kokonaisvaltaista enää. Tämä ensimmäinen kätilö oli myös sitä mieltä ettei sovi kiroilla ja huutaa kun ollaan lasta tekemässä. Olin eri mieltä. ;D Luojalle kiitos toinen kätilö oli ihan eri maata ja ymmärsi mun tuskan.

 

N. 16:45 Hommat venähti ja epiduraalin teho alkoi loppumaan. Kätilö soitteli edes takasi lääkärille ja anestesialääkärille että mitä tehdään, mammalla ei oo voimaa ponnistaa kun teho lakkaa. Synnytyslääkäri käski laittaa toisen epiduraalin selkäkatetrilla, koska se vei kivun pois ja sain jotain tehtyäkin lapsen pihalle saattamisen eteen. Samassa rytäkässä tuli mahakaverilta myös happihälytys, ponnistusvaihe kestänyt tunnin tähän mennessä. Olin kuulemma ainakin SeKS:an ensimmäinen synnyttävä äiti joka on saanut vielä 10min ennen lapsen syntymää toisen epiduraalin, ehkä koko Suomen, wohoo? :D

 

Rv 40+0 5.8.2011 klo 16:59 syntyi ysin poitsu. Pituutta ukolla 51cm ja painoa 3925g.

 

Synnytyksen hoitanut kätilö tutki jälkiviisaana mun tiedot ja kappas, multa löytyy hermovaurio alaselästä ja siksi tämä kaikki oli yhtä helvettiä. Kiitos SeKS kun ette ole voineet mulle asti tälläistä "pikku" diagnoosia kertoa v. 2009. Tiedänpä ens kerralla. :)

 

Ja synnytyksen kesto kokonaisuudessaan 14h, säännöllisistä supistuksista 6h 10min ja ponnistus 1h 10min.

Edited by riikkajohanna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now