Synnytyskertomukset

[pipa]

Tänne voi kertoa omasta synnytyksestä!

Miten meni ja milloin tuli!

[h4izuli]

Kai sen tänne vois tänne kanssa pistää

 

 

25.9 heräsin klo. 7.43 siihen että vatsaa kipristi aika urakalla! Muistan kuinka mietin: ”nyt on jotain tekeillä”, sillä olo oli jotenkin aivan erilainen kuin muina supistuskerroilla. Jotenkin koko kroppa ilmoitti, että nyt mennään pian eikä meinata. Mies lähti iltavuoroon ja muistan kuinka vielä sanoin, että ”tänään sitten saattaa tulla lähtö”. Vähän siinä koko aamun mietin, että viitsinkö sanoa sitä sille, koska se kuitenkin rupee vähän ”panikoimaan”. Mutta se olikin aika rauhallisin mielin ja vannotti mua soittamaan sitten HETI jos jotain tapahtuu!

 

26.9 noin klo. 01 jotain yöllä tuli ensimmäinen aivan kauhea supistus, joka pisti huulet irveen ja silmät siksakkiin. Hyvä kun hengittääkään pystyin. Aluksi näitä tuli 15 – 20 minuutin välein, jonka jälkeen ne tiheni vajaaseen 10 minuuttiin. Muistan kuinka mietin koko ajan, että ”minähän en sinne kättärille soita / lähde kunnes on ihan sietämättömät kivut”, sillä tiesin että varsinkin ensisynnyttäjällä avautumisvaihe voi kestää uuuuuseita tunteja.. little did I know Kauhein koettelemus olisi vasta edessäpäin. Klo. 4.00 soitin sitten kättärille ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun olin ensin hirveän supistuksen kourissa vajonnut olkkarin lattialle konttausasentoon ja ”aaaaaaa”:attelin siinä kauheassa kivussa. Mies oli ihan hädissään ja yritti nostaa minut kainaloista ylös, tyyliin: ”tule sohvalle makaamaan, tule, tule..”, johon teki mieli tiuskasta: ”mene kuule keskenäsi, miten sä luulet että pääsen tästä näissä kivuissa ylipäätänsä edes ylös?!!” Onneksi tajusin pitää tempperamentin kurissa ja pysyin hiljaa. Jonnekin puolille päivin asti kärvistelin niissä kivuissa ja välillä välit taas pitenivät 5 minuutista melkein vartiinkin. Meinasi hermo jo palaa jossain vaiheessa. Soitin kättärille taas ja käskivät tulemaan päivystyosastolle ihan toksemiankin takia.

 

Lähdettiin miehen kanssa heti kättäriä kohti, jossa minutt pistettiin käyrille ja alapaine oli 133!!! Käyrillä olo oli tuskaa.. paikoillaan makaaminen ei ollut se ihan kivoin vaihtoehto! Huoneessa oli toinenkin kärvistelijä ja siinä me puuskutettiin yhdessä vuorotellen Miehen kasvot kertoivat isosta sympatiasta! Käyrien jälkeen menin lääkärille, jossa kävi ilmi,että kohdunkaula oli hävinnyt kokonaan, mutta olin auki vasta KAHDELLE sormelle!! Siinä vaiheessa melkein tuli itku. Lääkäri pyöritteli tuolla sisällä jotain silleen, että synnytys lähtisi paremmin käyntiin ja ai samperi, kun se sattui!!! Toinen lääkäri teki myöhemmin vielä tutkimuksen, sillä myöhemmät käyrät olivat hänen mielestään jotenkin huonot.. noin 5 tunnissa olin auennut vasta sentin lisää!

 

Koko ilta / yö meni käyrillä ja olin ihan valmis jo päättämään päiväni Kivut olivat aika kauhet. Päivällä olin saanut nukahtamislääkettä ja kipupiikin, mutta kummastakaan ei ollut mitään apua! Yöllä soittelin ahkeraan kätilöä paikalle ja jossain vaiheessa pyysin jotain kipulääkettä. Siinä vaiheessa olin milloin heittäytynyt huoneen lattialle nelin kontin kivun kourissa / halaillut vessan roskista / lavuaaria ja kävellyt käytävällä naama irvessä sekä käynyt suihkussa kahteen otteeseen ilman palloa ja pallon kanssa. Aina mua pistettiin vaan uudestaan käyrille ja annettiin jotain hemmetin paratabseja + lämpöpussia, johon teki mieli huutaa, että ”nyt prl jotain huumausainetta kehiin ja sassiin”. Aamuvuoroon tullut kätilö katsoi menoani vähän aikaa ja noin tunnin jälkeen vihdoinkin kätilö kysyi josko haluan peräruiskeen, koska pian minut siirretään synnytyssaliin johon meinasin huutaa hallelujat.

 

27.9 klo. 10 vihdoinkin synnytyssalissa! Pari päivää kestäneet supistukset ja olen auki vasta 3,5 senttiä. Kätilö puhkaisee kalvot klo. 10. 15 ja pistää oksitosiini – tipan vähän myöhemmin (ehkä tuntia myöhemmin?!) juoksemaan. Minä vedän ilokaasua minkä kerkeän, kunnes oksitosiinin jälkeen meinaan melkein pökrätä kipuihini! Silloin nimittäin tapahtui.. parissa tunnissa aukean 3,5 sentistä yhdksään senttiin ja voi elämä sitä tuskaa. Kätiö sanoo, että soita kelloa jos haluat miettiä epiduraalia. Pari supistusta myöhemmin, jossa olen melkein huutanut, tärissyt kauttaaltaan ja puristanut miehen käden siniseksi, mies ottaa soittokellosta kiinni ja sanoo, että ”nyt sä otat sen!!” Siinä vaiheessa en tiennyt vielä miten paljon olen auki, joten en halunnut ottaa sitä ”turhan aikaisin”. Anestesialääkäri tulee melkein heti paikalle, minä ryin ilokaasua jo ihan muutenkin kuin pelkästään supistuksen aikana, jotta saan pidettyä pollan sekavana. Jotenkin helpompi olla kun on koko ajan vähän tillin tallin Epiduraalin vaikutus alkaa klo. 12.45 (kyllä laskin ihan sekunteja kellosta!!) ja muistan kuinka mietin, että nyt saan olla pari tuntia kivuttomana. Taivas aukesi!! Olo oli mahtava! Kunnes jo heti tuntia myöhemmin rupesin tuntemaan paineen tunnetta ja kätilö sanoi, että ”pian ponnistetaan”. Olin ihan äimän käkenä, että ”mitä h*lvettiä.. siis nyt jo?!” Olin varautunut siihen, että pääsen siihen hommaan ehkä vasta joskus illalla! Yhtäkkiä huone täyttyy ihmisillä ja kaikki ihmettelevät käyrää. Minä en tajua yhtään mitä tapahtuu, enkä vieläkään tajua mitä siinä sitten kävi, mutta yhteenvedossa lukee: ”uhkaava asfyksia. Klo. 14.41 syntyy tyttö ilman napanuoran kiertymistä ja puristumista.” Eli siis vauvalle pistetään imukuppi (joka muuten tuntui aika ilkeältä tuolla alakerrassa) ja minulta vedetään väliliha auki ja alan ponnistamaan naama irvessä toista ulos. Mies katsoo silmät suurena vieressä ja sanookin myöhemmin, ettei hän ymmärrä miten naiset pystyvät kyseiseen koitokseen! Ponnistusvaihe kesti loppujen lopuksi vain 6 minuuttia ja minua kehuttiin hyväksi ponnistajaksi Miehellä tuli onnen kyyneleet kun typykkä vihdoinkin saapuu maailmaan, itse olin vielä vähän shokissa.

Samalla sekunnilla kun näen tytön siinä silmieni alla ja saan hänet rinnalle, niin kahden päivän kipu ja tuska unohtuu sillä sekunnilla.. se oli ehdottomasti sen arvoista

[walna]

SYNNYTYSSAAGA vuoden takaa

 

Kissa raaputti makkarin ovia puol neljän jälkeen. Heräsin siihen ja nousin pian kuselle. Kissa oliki jääny oven taakse ja pääsi ensimmäistä kertaa livahtamaan makkariin. Mies nousi ku ammus ylähä ja mä huudan sille että älä nyt vittu oo nuan saatanan hermona!! No, sai kissan kiinni ja paiskas sen kylppäriin. Olin niiiiin vittuunnuksis, menin naikkaroimaan ja lepuuttamaan hermojani..

 

Mieskin nousi ja alkas vahtaamaan tv:tä. Viideltä alkoi joku elokuva ..kattoin sitä jonnin aikaa, puol kuus oon ollu jo takas sängys ja täydes unes.

Sit heräsin tunteeseen et jotai lirahti housuihin. Piti oikee kokeella että mitä vittua, näinkö unta tai jotai. Heti kyllä tajusin mikä on homman nimi ja samas vettä tuli oikee kunnolla. Huusin miestä ja menin äkkiä vessaan. Sitä vettä tuli.. Siinä katottiin epäuskoisena toisiamma ja ihmeteltiin, nauratti..

Käskin miestä kattomaan kelloa ja laittamaan johonki ajan ylös et myöhemmin muistettais (että mun ois helpompi kirjottaa tätä synnytyssaagaa) koska mitäki tapahtui. Vedet meni siis klo 6.33.

Mä menin suihkuun ja mies alkas kattelemaan sisältöä sairaalalaukkuun. Ainut mitä se lopuksi sai tehtyä oli ottaa makkarin vaatehuoneesta turvakaukalo pois pahveista ja pusseista ja nostaa eteiseen ..niinku me sitä just sillä sekunnilla tarvittais.

Klo 07.05 sit soitin synnärille et mitä oikee, sopiiko tulla. Sit herätettiin molempien vanhemmat puhelinsoitolla. Appivanhempia pyydettiin hakemaan kissat jossai kohtaa niille hoitoon.

 

Minä olin varsin tehokas ..ajelin säärikarvat, föönasin tukan, meikkasin vähän, pakkasin sairaalalaukun ja pikapikaa naputin uuden päikyn naikkareihin auki.

Ajeltiin äitipolille ..siinä soitin viä siskolle ja kaverille yritin kans. Mies täräji autonsa katsastuksen kans ..sanoi että sen on pakko ysiltä käydä sitä näyttämäs. Mä sanoin että kuule, sulla ei oo nyt tälle päivälle muita pakkoja ku tä synnytys..

Kaverille laitoin viestin klo 7.31: Synnyttämään ajellaan ..laitakko mun vanhaan päikkyyn linkin uuteen. APUA!

Mut ohjattiin valmisteluhuoneeseen jossa vaihdoin heti sairaalavaatteet ja sit laitettiin käyrille. Supistukset ei piirtyny. Siinä kärvisteltiin äbäyt tunti, klo 8.30 siirryin lääkärin tutkittavaksi. Paikat oli auki sormelle, supistukset alkoi koko aika voimistumaan. Kysyi missä asutaan ..olisko laittanu kotiin oottamaan, emps tiärä. Käsky kävi kuitenki prenataaliosastolle. Lähdin yksin kävelemään takas valmisteluhuoneeseen (mies ei saanu tulla lääkärin vastaanotolle mukaan) ja sillä pitkällä käytävällä tuli sit tietty supistus. Huusin miestä joka onneksi nurkan taakse huoneeseen mut kuulikin ja tuli avuksi loppumatkalle.

Klo 9.30 siirryttiin siis prenalle, supistuksia tuli äbäyt vartin välein. Sanoin miehelle että mennä vaan se auto katsastamaan. Emmä olisi halunnu että se mihinkää menöö mutta...

Kaverille laitoin viestin klo 9.55: Siirrettiin prenalle oottelemaan ..supistuksia vartin välein, sormelle auki. Mies lähti katsastamaan autoa ja syömään. Jännittää niin vitusti.

 

Mä kärvistelin supistusten kans ..nukuin(?) aina supistusten välin. Mulle tuotiin kaurapussi. Muuten oli hyvä mutta aina ku tuli supistus ni mun piti ottaa se pois iholta, tuntui tosi pahalta.. Mies sai katsastettua autonsa ja soitti että porukansa ei ollu hakenu kissoja (niillä on uus auto johon eivät halua kissankarvoja), pyysin miestä kissat viemään. Sit jonkin ajan päästä jouduin taas soittamaan ja käskiä pitämään kiirettä ..jossai kohtaa se sit tuli takas (apua, tä kellonaika on jääny laittamatta!!)

Supistukset tuntui kyllä melkoisilta ..miehelle sanoin ettei osaa kuvitellakkaan miltä tuntuu istua paskalla samalla ku supistaa. Kävin siis vessassa jatkuvasti, onneksi..

Viesti kaverille klo 12.09: Aina vaan osastolla. Supistukset parin min välein. Joka kerta tuntuu niinku persereikä repeis, olo on suht helvetillinen..

 

..klo 12.30 pyysin jotai kivunlievitystä ja sainki piikin joka ihan sekunniksi toi semmosen humalatilan. Helppas oloa ehkä jonki verran mutta kärvistely jatkui. Mies nukkui sängyn reunalla kauratyyny päänsä alla ja mä kipristelin oloni kanssa.

Klo 14.30 pyysin taas lisää kivunlievitystä. Olinki auki kahdelle sormelle, kanava oli hävinny kokonaan ..kätilö lähti soittamaan saliin ja mä txtasin kaverille klo 14.27: Sitte saliin. Apua!

 

Salissa sain heti alkaa vetämään ilokaasua. Kätilö sanoi että laittaa sen aluksi vaan pienelle että totun aineeseen. Emmä tuntenu minkäänlaista vaikutusta ja jonku ajan päästä soitin kelloa et laittaisivat sen täysille ..oli kuulemma jo. Mies sitä kokeili ja oli kuulemma kovasti pöllyis, mulle ei vaikuttanu mitään.

Okei, oli siitä semmonen teho että aina ku supistus tuli ni oli jotai muuta tekemistä, piti keskittyä siihen hengittämiseen..

Anestesialääkäri oli tilattu mutta sillä oli vissihi muutaki sutinaa (kolmessa muussaki salissa synnytettiin). Pelkäsin epiduraalia aivan vitusti mutta olin suht kipiä ja olin valmis sitäkin kokeilemaan. Ammeesta en koko aikana puhunu sanallakaan vaikka siitä olin koko raskausajan haaveillu..

Klo 17 sit epiduraali laitettiin, olin auki 5cm. Itkin ku pelkäsin, eikä se saatana saanukkaa laitettua sitä vasta ku toisella kerralla oikeeseen paikkaan. Piikki hävitti kivun joka paikasta muualta paitsi persereiästä. Supistukset tuntui nyt siis ainoostaan siälä, ihanaa vittu. Joka kerta tuntui että nyt se repee, otti poijjat kipiää. Ja suurimpana tietty pelko että koska paska lurahtaa. Eipäs tosiaan lurahtanukkaa.

 

Klo 18 alkoi supistuskipu tuntua joka paikas muuallakin ja soitin taas kelloa.. Kysyin että kauanko tehon pitäs vaikuttaa ..kuulemma kax tuntia. Vaan ku ei vaikuttanu. Paikat tarkistettiin ja olinki kokonaan auki. Kätilö lähti käymään jossai ja mä soitin heti perään että nyt mun tarttee ponnistaa. Se oli oikiasti aivan vitun uskomatonta se ponnistustarve. Ei se onneksi kiältäny enkä mä olisi sitä totellukkaa. Olin kyljelläki ja mies piti mun toista jalkaa ylhäällä. Kätilö juoksi edestakaisin keräämäs tavaroita mitä siä jalkopääs tarttee ja mä synnytän eikä kukaan oo ottamas koppia. Miehenki piti joitai tavaroita hakea ku ei kätilö yksin ehtiny kaikkea..

 

Vartin yli sit käännyttiin synnytysasentoon selälleen. Mies tuki mua selästä ja otti toisella kädellä vastaan supistuspuristukset. Supistus loppui enkä mä jaksanu enää punnata, huusin etten jaksa. Kätilö häjynä huusi että nyt ei oo kyse sun jaksamisestas että punnaa lisää. Ei muutaku keuhkot täyteen ilmaa ja pää punasena punnaamaan. Aluksi huusin aivan vitusti, kätilö sanoi että kaikki voima menee nyt siihen huutamiseen, vaikenin siis. Muutaman kerran huusin vittua ..se ei jotenki ollukkaa soveliasta kiroilla ku ollaan niinki pyhässä toimituksessa ku synnyttämässä. Muista ny mitä siinä sitte jupisin..

Mun mielestä ponnistin jotai pari kolme kertaa (miehellä erilainen näkemys asiasta, että ponnistuksia ois ollu enempi). Sit näin jo vauvan pään ..hartioitten tulo otti niin kipiää mutta ah autuutta sitä muljahdusta sit ku vauva oliki siinä pöydällä. Kaikki kipuilut loppu kyllä ku seinään. Mies itki ..mä olin vaan onnellinen että se oli vihdoin ohi..

 

Vauva makoili tunnin mun rinnalla kun ei pesulle päässy aikaasemmin

..oli se melkoinen koettelemus, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen

[Tiuhtis]

Tässä kaksospoikien synnytyskertomus

 

Sunnuntaina 4.3 illalla alkoi jo pari viikkoa jatkunut paineen tunne alavatsassa/sisäreisissä olla niin paha, että soitin äippäpolille, ja sieltä sanoivat että jos oma mielenrauha sitä vaatii, voin käydä näytillä. Pakattiin vanhemmat muksut autoon, viskattiin ne siskolle ja mentiin polille. Lääkäri ultrasi, vauvoilla kaikki hyvin. Sisätutkimuksessa lääkäri sitten huomas, että lapsivettä on tihkunut. (Ite en tätä ollu huomannu.) Tulehdusriskin takia lääkäri määräsi osastolle. Ekan yön nukuin kuitenkin synnytyssalin yhteydessä olevassa lepohuoneessa, Mies oli mukana puoleen yöhön asti.

 

Aamulla sitten labran kautta osastolle, lapsivettäkään ei tihkunut enää. Tiistaina lääkäri tuli aamukierrolle, ja sano että turha odotella sitä tulehdusta, huomenna käynnistetään. Tässä kohtaa se tieto oli iso helpotus, kun se paineentunne oli jo oikeesti häiritsevä.

 

Keskiviikkoaamuna 7.30 tuli hoitaja kertomaan, että lääkäri oli kirjannu papereihin väärän käynnistyspäivän, 8.3. Mä meinasin jo hermostua, mut hoitaja lupas hoitaa asian. Kahdeksalta tultiin ilmottamaan että asia järjestyi, puolen tunnin päästä lähdetään alakertaan synnytyssaliin. (Heti tän jälkeen tuli muuten palohälytys, ja hoitajat ohjas potilaat PARVEKKEELLE! :| Hei haloo.. No se oli väärä hälytys, onneks.)

 

Puol yheksältä lähdettiin sit synnytyssaliin. Mies tuli sinne melkein heti. Kätilö (Suvi muistaakseni) teki sisätutkimuksen ja laitto ekan neljänneksen Prostaglandiini-tabletista. Supistukset alkoi jo puolen tunnin kuluttua, klo 9.30. Ei tietysti kovin kipeinä, mut kuitenkin. Kateltiin telkkaria siinä ihan rauhassa ja höpistiin. Seuraava neljännes lääkkeestä oli tarkotus laittaa klo 13, mut supistukset oli niin napakoita, että kätilö meinas et annetaan käynnistellä rauhassa. Vähän ennen kolmea supistukset kuitenkin laantui niin, että laitettiin se toinen neljännes.

 

Pari tuntia vielä jaksoin ihan hyvin, sit kuuden maissa alkoi tekemään niin kipeetä, että aloin kysellä jotain lievitystä. Ilokaasulla sit menikin supistuksilta se pahin kipu ohi kivasti. Kuulemma olin ihan jopa tolkuissani Kuudelta oli kohdunsuu auki neljä senttiä. Seittemältä meni sit a-vauvan läpsivesi kunnolla. Herranjestas että sitä riitti! Mut sen myötä alko supistukset olemaan jo tosi kipeitä, ja vaikka etukäteen olin ajatellu että koitan pärjätä ilman puudutteita, pyysin vähän ennen yhdeksää spinaalipuudutuksen. Kohdunsuun tilanne ei ollu mainittavasti muuttunu tässä välissä, auki tais olla reilu 5cm.

 

Klo 21.15 tuli anestesialääkäri, ja laitto sen spinaalin. Voi että sitä helpotuksen määrää! Ajattelin että nyt kerkeän vaikka nukkua hetken puudutuksen avulla. Olin sitten aika väärässä. Käännyin kyljeltä selälleni, ja melkein samantien a-vauvan sydänäänet laski rajusti. Kätilö säntäs samantien käytävään apua huutelemaan. Lääkäri tuli heti, teki nopeen sisätutkimuksen, ja kuulin kun joku kyseli että pääseekö leikkuriin heti. Tässä vaiheessa huoneessa tais olla jo useempi ihminen ja mulla oli vaan huoli Jurista, ettei sille tuu paniikki... Mä en oikein kerenny edes tajuta, että oikeesti nyt on joku pielessä, pahasti, kun jo sänky lähti kiitämään kohti leikkaussalia. Ovelta kerkesin just nähdä Miehen huoneen nurkassa. Leikkaussalissa muistan että joku kyseli että nukutetaanko vai puudutetaanko, ja siihen vastattiin että ei kerkeä nukuttaa, nyt on kiire. Sit tuli semmonen lämmin olo, kaikki äänet humisi mun päässä. Tuntu että jotain mahassa tapahtuu, ja kuuluu outoa ääntä. Klo 21.45 kuului ihan heikko pieni rääkäsy, yritin kysyä että onko se poika, mut ei kukaan kuullu. Odotin että saan edes nähdä vauvan, mutta näin vaan silmäkulmasta pienen nyytin hoitajan sylissä, ja sit ne katos. Melkein heti, kuulemma 2min myöhemmin, kuulin kun joku sano että tässä toinen, ja sit kuulu pikkunen parkasu. Taas kysyin, onko se poika, ei kukaan vastannu. Sit mä taisin nukahtaa, koska seuraava muistikuva on, kun lääkäri sanoo että maha on ommeltu, ja mun kasvoilta otettiin pois se leikkausliina. Kysyin sitten että kumpia olivat, ja kukaan ei muistanu, lääkärikin sano että ei ollu huomannu katsoa! Vähän ajan päästä tuli a-vauvan teholle vienyt hoitaja, joka ties sitten kertoa että poikiahan ne, molemmat muuten ihan reippaita, mutta keuhkot vähän tarvii apuja.

 

Sitten mut vietiin heräämöön, jossa iski päälle ihan kamala horkka. Kai se oli sitä kun tajus, että ei tää nyt menny ihan niinku piti. Rupes pelottamaan et onko ne vauvat oikeesti kunnossa, ja sit kävin stressaamaan että miten Mies pärjää, yksin siellä synnytyssalissa. Kysyin sitten joltain hoitsulta, että kai joku käy kertomassa Miehelle että hengissä ollaan kaikki kolme. Lupasivat käydä. Joskus yhdentoista maissa pääsin takas synnytyssaliin. Päällimmäinen ajatus oli että hitto kun väsyttää. Hoitaja toi Miehelle iltapalaa siihen, tunnin verran taidettiin olla ihan kahdestaan siinä, juteltiin sen mitä jaksoin. Puolilta öin kätilö tuli kertomaan, että Mies pääsis kattomaan nyt vauvoja. Takas tullessa sillä oli kameralla ihka ekat kuvat vaaveista Harmitti tietysti ihan hirveesti, etten päässy kattomaan vauvoja, mut kyllä ne kuvat helpotti vähän Yhden maissa aloin hätistellä Miestä kotiin, en halunnu että se lähtee ihan väsyneenä ajamaan pitkää matkaa kotiin. Kolmelta pääsin osastolle, hoitaja toi lääkkeitä ja sain kipulääkettä suoraan suoneenkin. Vaikka olin kuolemanväsy, ei uni tullu kun vasta viiden aikaan.

 

Torstaiaamuna sitten hoitaja tuli auttamaan suihkuun. Mä olin ihan varma että mä kuolen sinne. Silmissä sumeni ja tuntu että vatsalihakset repeää jne... Mut kestin sen, kun tiesin että suihkuun on mentävä jos vauvoja haluan päästä näkemään Mies sitten kärräs mut pyörätuolilla alakertaan vauvalaan, ja mä olin ihan myyty. Miten joku voi olla niin pieni! Ja vielä kahtena kappaleena

[pipa]

Ihanaa lukea näitä, ku itse odottaa jo niin kovasti, että pääsisi näkemään oman pienokaisen!

[Tiuhtis]

Näitä on kyllä ihana lueskella Ja suosittelen jokaista kirjaamaan edes vähän juttuja ylös synnytyksestä, niitä on mukava lukea sit myöhemmin

[Mirjami]

No kaipa se pitää sitten munkin kantaa oma korteni kekoon..

 

Perjantaina 26.10. kävin yliaikaiskontrollissa. Viikkoja oli 42+0. Päätettiin odotella maanantaille käynnistyksen kanssa, vaikka olinkin vähän sitä mieltä, että olisin jääny sinne jo, kun supistuksia (kipeitä ja säännöllisiäkin) oli tullu jo viitisen viikkoo. Perjantaina illalla irtos sitten limatulppa ja koko viikonlopun supisteli enemmän ja vähemmän.

 

Sunnuntaina oli jo paljonkin supistuksia, niitten väliä en enää jaksanu kattella, kun olin siihen niitten viikkojen saatossa jo kyrpiintynyt. Yhden aikaan yöllä päätin ,että pakko kai niitä on alkaa seurata, kun tuntuu tulevan säännöllisesti. Niin tulikin, tunnin kellottelin jollain vajaan 10 minuutin väleillä ja siitä eteenpäin 5 ja alle sen. Käynnistysaika olis ollu sillon maanantaina 8.30, mutta lähettiin ajeleen sairaalaan siinä viiden jälkeen, kun supistuksia tuli max 5 minuutin välein ja muutenkin siltä tuntu.

 

Sairaalaan tultaessa kohdunsuu oli auki ruhtinaalliset 2cm. Menin suihkuun ja käytiin siinä aamun aikana miehen kans kahvilassa jotain syömässäkin. Toiveena oli päästä ammeeseen ja selvitä mahdollisimman pitkään (ja vaikka kokonaankin) ilman puudutteita. 9 aikaan päästiin saliin, jossa jouduin oleen käyrillä aika kauan ennen ammeeseen pääsyä, kun pojan syke oli vähän liian tasanen. Amme oli ihana sit kun sinne pääsin, ei se kipua poistanut, mutta supistusten välissä pysty rentoutuun. Olin siä sen tunnin, mikä annettiin kerralla olla ja sitten taas käyrille. Siinä sitten tarkisteltiin kohdunsuuta jälleen eikä siellä ollutkaan tapahtunut yhtään mitään. Se oli aikamoinen pettymys, varsinkin kun ammeeseen mua ei sitten enää päästetty. Kätilö alkokin siinä sitten arpoon, että mitä pitäs tehdä. Päätti antaa mulle sitten petidiiniä, että saisin vähän nukuttua, oli meinaan aika monta unetonta yötä takana. Piikin sain joskus 12 maissa ja pää meni heti niin sekasin, että sain nukuttua jonkun tunnin verran.

 

Herättyäni odoteltiin, mutta ei vieläkään tapahtunut mitään edistystä. Kätilö päätti pyytää lääkäriä käymään. Lääkäri tuli 4 maissa, jolloin oltiin päästy kolmeen senttiin ja lääkäri rapsautti kalvot puhki. Sen jälkeen supistukset kovenikin ja päätin kokeilla ilokaasua. Se oli ihan ok, luultavasti se teho, mikä siinä oli (jos oli ensinkään) oli se ajatus siitä, että sen pitäs auttaa. Loppuviimeks supistukset alko oleen niin pahoja, että en vetäny happee välissä, vaan mulla oli se maski koko ajan naamalla. Sillon kätilö alko hedotteleen varovasti epiduraalia. Pyysin kattoon, onko mitään edistystä, että tietäisin, jaksisinko mennä ilman. No, oltiinhan sitä neljään senttiin päästy (klo 19 maissa), joten epiduraali laitettiin. Se oli taivas. Kivut meni pois ja olin taas järjissäni. Edistystä ei edelleenkään tapahtunut, joten alettiin tiputtaan oksitosiinia ensin 15ml ja kun siitä ei ollut apua, niin 30ml. Silloin alko supistukset vaikuttaan jo paremmin, mutta pojan sydänäänet tippu supistusten aikana liian alas, joten oksitosiinia jouduttiin vähentään. Sillon siitä ei ollu apua, joten alettiin ottaan verikokeita sektioo varten. Se oli vaikein hetki synnytyksen aikana. Olinkin aika onnellinen, kun toinen synnytyslääkäri oli sitä mieltä, että pojasta otetaan hapetusarvot ja jos ne pysyy hyvänä, niin oksitosiinia voi tiputtaa sen 30ml.

 

22 maissa sain uusinnan epiduraalista. Puoli 12 maissa alko ponnistuttaan ihan perkeleesti. Kohdunsuu oli auki 9cm, joten vielä ei saanut alkaa ponnistaan. Hetken kärvistelin ja sitten kätilö laitto pudendaalipuudutteen helpottaan. Se ei auttanu kauheesti, joten laitettiin vielä PCPkin ja sitten pystyin kärvisteleen. Puolenyön jälkeen lisättiin vielä epiduraalia ja odottelin tuskasena, että pääsis ponnistaan. puoli kahden maissa kätilö anto luvan alkaa ponnistaan sen verran, että olo helpottaa ja hetken päästä siitä ihan kunnolla. Reilun tunnin ponnistuksien ja epparin jälkeen olin niin loppu, että toinen kätilö paino mahasta samalla, kun ponnistin ja viimein poika synty.

 

Pää oli ihan sekasin lääkkeistä ja siitä urakasta ja ensimmäinen ajatus vauvasta olikin, että onpa tää liukas. Mies hihkas, että "sehän olikin poika!", tyttöö kun luultiin odottavamme. Poitsu pääsi heti rinnalle, jossa yritti sekin toipua siitä koettelemuksesta ja hengitys olikin pitkään sellasta ponnistavaa ähinää.

 

Parsimisen jälkeen piti lähtee suihkuun, mutta meinasin pyörtyä koko ajan. Synnytyksen aikana mulla nousi kuume ja muutenkin oli ihan järkky olo. Kätilön avustamana vaihdettiin vaatteet ja suihkuteltiin vähän. 10 minnutin unien jälkeen olin kuin uudestisyntynyt ja aivan virkeä. Siinä sitten ihmettelin miehiäni, jotka tuijotti tiukasti toisiaan.

 

Poika synty siis tiistaina 30.10. klo 2.46 RV42+4.

 

Kova rutistushan se oli, mutta lopputulos tietysti maailman ihanin. Uudestaankin oon samaan valmis.

[Ada.]

Näitä synnytyskertomuksia on mukava lukea, tuonpa tänne omanikin puolentoista vuoden takaa (mihin se aika katoaa!? )

 

Olin mennyt sairaalaan yliaikaiskontrolliin tiistaina 19.9.2006, tuolloin oli meneillään rv 41+3. Minut otettiin osastolle ja synnytystä yritettiin käynnistää Cytotecilla pari päivää. Torstaina 21.9. ei ollut tapahtunut mitään ja lääkäri totesi, että pidetään välipäivä ja sain lähteä kotiin, oli tarkoitus palata uuteen käynnistysyritykseen perjantaiaamuna. Olin aika väsynyt ja turhautunut.... Kotona sitten lähdin pihalle keräämään omenoita joskus neljän aikaan iltapäivällä ja ulkona menivät ihan yhtäkkiä lapsivedet! Tulin sisälle ja kerroin tilanteen miehelle, joka meni hetkeksi vähän paniikkiin... Soitin synnärille ja käskivät alkaa pikkuhiljaa tulemaan. Kävin naikkareissa kirjoittamassa, että nyt taidetaan päästä vihdoin tositoimiin, pakkailin sairaalakassia, kävin suihkussa ja supistukset alkoivat viimein. Lähdettiin ajelemaan sairaalaa kohti ja matkalla supistukset muuttuikin jo aika tiheiksi ja kipeiksi. Synnärillä oltiin joskus viiden jälkeen. Siellä minut laitettiin sydänäänikäyrälle ja oli hassua vihdoin nähdä monta päivää odotettujen supistusten piirtyvän käyrille Sitten kätilö teki sisätutkimuksen ja kohdunsuu oli edelleen auki vain yhdelle sormelle.

 

Siirryttiin synnytyssaliin. Kätilö näytti että "Tähän tuodaan ne vauvan vaatteet lämpenemään", oli ihan epätodellinen olo, että nytkö se sitten tulee... Otin heti ilokaasun käyttöön, se toimikin aika kivasti ja supistuksen aikana keskittyi vaan siihen hengittämiseen. Ensin vähän kävelin, mutta siirryin pian keinuttelemaan keinutuoliin. Supistukset tuli kivuliaammiksi ja sitten parhaalta tuntui maata kyljellään sängyllä. Puristin miehen käden varmaan tunnottomaksi aina supistuksen aikana... Tähän väliin pitää todeta, että mies oli kyllä korvaamaton tuki ja turva, vaikka aluksi menikin vähän paniikkiin

 

Joskus seitsemän-puoli kahdeksan aikaan kätilö tutki, että kohdunsuu oli 5cm auki ja anestesialääkäri oli tulossa laittamaan eräälle toiselle synnyttäjälle epiduraalia ja kysyi haluanko minäkin. Ilokaasu tuntui toimivan mulla aika hyvin ja olin vähän empivä. Kätilö totesi, että "tästä ne kivut ei enää pahemmaksi muutu, että jos siltä tuntuu voit kokeilla ilman epiduraalia." Niinpä päätin olla sitä ottamatta. Kätilö toi myös lämpimän kauratyynyn. Pari tuntia meni supistellessa, joskus puoli kymmenen aikaan vaihtui kätilö. Tämä kätilö tutki ja kohdunsuu oli auki, mutta vauva oli aika ylhäällä. Vielä ei ponnistuttanut, mutta tehtiin hengitys- ja ponnistusharjoituksia. Siirryin kätilön ehdotuksesta jumppapallon päälle, että painovoima olisi vähän auttanut hommassa. Minut ohjattiin kuitenkin nopeasti takaisin sängylle ja yhtäkkiä paikalla oli toinenkin kätilö sekä lääkäri, vauvan päähän laitettiin pinni. Pelästyin vähän, vakuuteltiin että kaikki on ihan hyvin. Seuraavana päivänä kun käytiin kätilön kanssa synnytystä läpi, selvisi että vauvalla oli ollut napanuora kiertyneenä toisen jalan ympäri ja tuossa pystyasennossa jumppapallon päällä nuora joutui sen verran painuksiin, että sydänäänet katosi hetkeksi. Lääkäri tuli paikalle, koska varauduttiin ottamaan vauva ulos imukupilla. Sydänäänet kuitenkin palautui normaaleiksi kun olin selälläni.

 

Tässä vaiheessa alkoi ponnistuttaa, lääkäri jäi joksikin aikaa paikalle, mutta oli ihan rauhassa ja keinutteli keinutuolissa Ponnistusvaihe kesti 1h 15min ja se tuntui kivuliaimmalta ja rankimmalta. Piti vaan yrittää ponnistaa "kipua kohti". Vauva oli tosiaan jotenkin ylhäällä, mikä vielä hidasti hommaa. Ponnistusvaiheessa en enää saanut ilokaasuakaan, vaan piti ottaa happea maskilla. Noin puolen tunnin jälkeen supistuksia vahvistettiin oksitosiinitipalla ja katetrikin laitettiin. Loppua kohti vauvan sydänäänet hidastui ja eppari tehtiin, että vauva saatiin nopeammin ulos. Pikkuinen ehti vielä kakata matkallaan ja siinä vaiheessa kun pää oli ulkona keuhkot imettiin tyhjäksi ja vasta sitten sai taas ponnistaa. Mutta vihdoin hän oli syntynyt klo 23.13! Mies katkaisi napanuoran ja poika nostettiin mun syliin. Voi sitä onnentunnetta....

 

Sitten tuli istukka ulos ja kätilö ompeli mut "kokoon". Ei tuntunut enää missään nuo toimenpiteet, kun pikkuinen oli rinnalla... Mies pesi ja puki vauvan ja sitten imetin ekaa kertaa. Meille tuotiin voileipiä, kahvia ja mehua. Katseltiin pientä poikaa... Synnärillä oli samaan aikaan aika monta synnyttäjää ja meni jonkin aikaa ennenkuin pääsin suihkuun ja osastolla oltiin vasta puoli kolmelta yöllä. Vauva vietiin lastenhoitohuoneeseen, jotta saisin nukkua, mutta ei kyllä ihan heti tullut uni silmään...

 

Synnytyksen katsottiin alkaneen luonnollisesti, koska käynnistysyritys ei ollut tuottanut mitään tulosta.

[Maarella]

Mulla on niin monta synnytystarinaa takana että jätän tänne linkin mistä ne voi käydä lukemassa niin ei tule jättipitkää viestiä..

Eli täältä löytyy synnytystarinani kaikki viisi..

[Mammeli]

 

Pitkä kertomus pitkästä synnytyksestä

 

13.5.2007 Sunnuntai, äitienpäivä. Rv 40+3

 

Päivä oli mennyt yhdessä hulinassa; äitienpäiväkahvittelua, siivoamista ym. Illalla makoilin sohvalla ja laskeskelin liikkeitä, joita oli päivän aikana ollut ihmeen vähän… En saanut laskettua kun muutaman pienen tuntemuksen ja sanoin asiasta miehelle. Mies pyysi soittamaan synnytysvastaanotolle, varmuuden vuoksi. Soitin ja palvelu oli todella tylyä. Nainen puhelimen päässä käski laskemaan vielä liikkeitä (osaatko laskea?) ja "tulemaan sitten jos kerran siltä tuntuu". No, makoilin vielä hetken sohvalla eikä liikkeitä tuntunut, joten lähdettiin ajelemaan sairaalaan. Vielä sairaalaan ovella mietin että onkohan tämä nyt ihan turha käynti… Onneksi mies "pakotti" menemään sisään kun kerran tänne asti ollaan tultu.

 

14.5. Maanantai. Rv 40+4

 

Vähän puolenyön jälkeen olimme synnytysvastaanotolla ja sama tympeä eukko otti minut vastaan. Mies jäi käytävään dottelemaan ja minut laitettiin käyrille. Sydänäänet kuulosti kaikkea muuta kuin normaalilta ja paniikki valtaisi mielen… Kysyin kätilöltä että kuulostaako sydänäänet sun mielestä ihan normaaleilta… Huomasin että kätilökin alkoi viimein ottamaan minut tosissaan kun ei pystynyt mulle edes mitään vastaamaan, kutsui vaan äkkiä lääkärin paikalle ensin käänneltyään mua kyljeltä toiselle. Siitä sitten käskettiin nopeasti sängystä ylös ja ultraan, hädissäni kysyin että eikö miestä voisi pyytää mukaan. Ei voinut, nyt vaan juoksujalkaa ultraan. Ultrassa lääkäri tutki sydäntä ja totesi että sydän jättää välillä lyöntejä välistä. Tosi kiva. Eikun takaisin käyrille seurantaan. Miehelle ei vieläkään kukaan kertonut mitään väliaikatietoja ja itse olin aivan hysteerinen.

 

Käyrä on edelleen huonoa ja lääkäri pyydetään uudelleen paikalle. Samalla kätilö huutaa toiselle kätilölle että "tee tästä sisäänkirjautuminen osastolle". Kukaan ei ole kertonut minulle eikä miehelle että miten meidän vauva voi, onko hän vaarassa.

 

Lääkäri ottaa uudelleen ultraan ja tekee samalla sisätutkimuksen. Kohdunkaulaa on jäljellä vielä 3cm ja olen sormelle auki. Sisätutkimus sattui ja sen jälkeen tuli paljon verta.

 

Lääkäri sanoo että pitää jäädä osastolle jotta sydämen toimintaa voidaan tarkkailla heti aamusta. Tässä vaiheessa kuulen ensimmäisen kerran että kyseessä on todennäköisesti rytmihäiriö.

 

Kätilö tekee paperit valmiiksi ja pääsen viimein miehen luo käytävään. Itken enkä saa sanottua mitään järkevää. Mies on tietenkin ihan huolissaan, hän oli kuullut vaan huonot sydänäänet käytävään asti. En osaa itsekään oikein kertoa missä mennään, toivomme vaan että aamulla saamme tarkempaa tietoa asiasta.

 

Lähdemme miehen kanssa kävelemään 4A-osastolle, kello on noin kaksi yöllä. Itku on herkässä ja osaston kätilö kysyy haluanko unilääkettä. En ota vaan kirjoittelen viestejä miehelle sekä ystävälleni. Onneksi tukea oli saatavilla myös keskellä yötä.

 

07:00

 

"Herään". Unta on takana maksimissaan kolme tuntia. Syön aamupalaa ja makaan käyrillä. Sydänäänet ovat ihan normaalit ja hetken luulen jo että pääsimme pelkällä säikähdyksellä. Mies tulee kahdeksan aikaan minun seuraksi ja istuukin kanssani koko päivän.

 

Lääkäri tulee yhdeksän aikaan kierrolle. Hän sanoo että ultrataan sydäntä ja tarkastellaan sydämen rakenteita. Iltapäivällä pääsemme viimein ultraan, mieskin onneksi pääsi mukaan. Sydän lyö normaalisti eikä rytmihöiriöstä ole tietoakaan. Lapsivettä on kuitenkin hyvin niukasti ja koska viikkoja on jo 40+4 lääkäri päättää että synnytystä ryhdytään käynnistelemään.

 

15:00

 

Makaan käyrillä ja käyrä on normaalia,. Saan ensimmäisen ¼-osa sytotec tabletin.

 

20:00

 

Taas käyrille ja uusi käynnistyspilleri naamaan. Käyrä on muuten ok, mutta kaksi kertaa tulee lyhyt pätkä rytmihäiriötä. Kätilö sanoo että lääkäri katsoo käyrää heti aamulla ja muistuttaa että syytä huoleen ei ole. Yön nukuin ihan hyvin ja saan ehkä kuutisen tuntia unta. Supistelee koko yön 3-8 min välein, mutta ne eivät ole vielä kovin kipeitä.

 

15.5. rv 40+5

 

Herään jo kuudelta ja kätilö tulikin aika pian ottamaan käyrää. Tällä kertaa saamme pelkästään rytmihäiriökäyrää. Saan kuitenkin uuden käynnistyspillerin kun supistuksia ei juuri käyrälle piirry.

 

09:10

 

Lääkäri, lastenlääkäri, kätilö ja pari opiskelijaa tulivat aamukierrokselle. Lääkäri haluaisi nähdä ultrassakin rytmihäiriötä joten hän ottaa taas ultrattavaksi. Lastenlääkäri sanoi että pitää henkisesti jo alkaa varautumaan siihen, että lapsi viedään heti synnyttyään tarkkailtavaksi osastolle. Soitin miehelle ja yritän pysyä positiivisena.

 

Pääsimmekin melkein heti ultraan. Kaksi erikoislääkäriä tutkii vauvan sydäntä. Edelleenkään rakenteissa ei näyttäisi olevan mitään vikaa, mutta varmuus asiasta saadaan vasta vauvan synnyttyä. Lääkärin mielestä syke on kuitenkin sellainen, että sen kanssa pitäisi pärjätä vauvan synnyttyä.

 

14:30

 

Taas sydänkäyrille. Alku näyttää hyvältä mutta sitten alkaa taas rytmihäiriöt. Hyvää käyrää ei saada ollenkaan supistuksen aikaan, joten lääkäri ei anna lupaa uudelle käynnistyspillerille. Pitäisi nähdä miten syke reagoi supistuksen aikana jotta tiedetään onko synnyttäminen alateitse mahdollista. Kätilö tekee sisätutkimuksen ,mutta edistystä ei ole tapahtunut. Edelleen vaan 1cm auki.

 

Kätilö kehoittaa ulos kävelylle ja sitten koitetaan taas saada käyrää. Itse en usko kävelyjen auttavan… Mieli on aikas matalalla ja itken miehelle miten meille voi käydä näin… Ennen ulkoilua otetaan vielä verikokeita mahdollista sektiota varten.

 

16:15

 

Ja taas käyrillä. Saatiin jonkin verran hyvää sykettä. Kätilö kysyi päivystävältä lääkäriltä mitä tehdään -> Otetaan päivän toinen käynnistystabletin puolikas. Mies lähti kotona käymään ja itse lähdin katsomaan tk76:a ja hänen vauvaa. Siinä jutellessa supisteli 5min välein, mutta ne lopahti kun tulin takaisin osastolle.

 

19:30

 

Supistelee taas 5min välein, mutta jälleen ne lopahtavat itsestään…

 

Minut laitetaan taas käyrille ja jälleen saadaan pelkkää rytmihäiriökäyrää. Kätilö kysyy jälleen päivystävän lääkärin mielipidettä. Lääkäri passittaa taas ultraan.

 

Ultrassa katsottiin, että sydän ylipäätään lyö. Onneksi näyttää edelleen siltä, että vaikka sydän jättää lyöntejä välistä niin vauva voi hyvin. Päivystävä lääkäri on sitä mieltä, että käynnistystä ei jatketa ellei erikoislääkärit aamulla toisin päätä.

 

Laitan miehelle viestin, että se menee ihan varmasti niin että nyt kun vauva ei saisi syntyä niin synnytys lähtee käyntiin, Ja niinhän siinä sitten kävikin… Klo 23 alkoi supistella säännöllisesti 9 min välein. Ravaan vessassa melkein joka supistuksella ja ihmeellisesti sieltä aina jotain tulee uloskin...

 

16.5. rv 40+6

 

00:40

 

Kutsun kätilön paikalle sillä supistukset alkavat jo todella tuntua ja tulevat säännöllisesti 7-9 min välein. Otetaan taas käyrää ja tällä kertaa käyrä onkin hyvää. Sydänäänet on ok eikä syke laske supistuksen aikana. Kokeilen lievittää kaurapussilla supistuskipuja, mutta eipä siitä juuri apua ole. Vessassa ravaaminen jatkuu, vaikka suolessa tuskin on enää mitään

 

1:45

 

Kutsun kätilön jälleen paikalle. Sovimme että seuraillaan vielä tunnin verran tilannetta. Kätilö oli sitä mieltä että ei nämä vielä ole NIITÄ supistuksia. Saan panadolin josko se rauhoittaisi tilanteen. Soitan kuitenkin miehelle että kannattaa varautua kohta lähtemään sairaalaan.

 

02:15

 

En pysty odottamaan tuntia sillä supistuksen kovenevat ja väli lyhentyy kokoajan. Soitan miehen paikalle. Kätilö tekee sisätutkimuksen ja olen väljästi kahdelle sormelle auki. Lähdemme kävelemään kohti synnytyssalia. Tässä vaiheessa pystyn vielä liikkumaan.

 

02:40

 

Saavumme saliin. Supistukset todella sattuvat enkä pysty juuri enää liikkumaan. Menen käyrille makaamaan ja supistuksen alkavat piirtyä monitoriin. Koitan ottaa ilokaasua, mutta se ei tunnu hyvältä. Lapsivedet valuvat pikkuhiljaa ja siitä supistukset lähtevät kovenemaan.

 

klo 3:25 saan petidiinipiikin. Petidiini auttaa supistuskipuihin vatsan puolella, mutta selässä ne tuntuvat edelleen. Kivut kovenevat kokoajan. Oksennan kivusta kolme kertaa kätilön pidellessä oksennuskippoja. Mies juttelee iloisesti kätilön kanssa ja itse koitan vaan keskittyä selviämään kivusta toiseen. Tekisi mieli huutaa että pitäkää päänne kiinni, mutta en sitten viitsikään. Parempi että joku edes pystyy juttelemaan.

 

Viiden aikaan supistukset ovat niin kipeitä, että luulen tajun lähtevän. Viimein olen vaadittavat 4cm auki ja epiduraalia aletaan valmistella.

 

06:05

 

Anestesialääkäri tulee laittamaan epiduraalia. Kätilöt pitävät minua paikallaan; kippurassa on todella paha olla. Onneksi epiduraalin laitto osui supistusten välille, supistuksen aikaan kippura-asento olisi ollut mahdoton. Piikin laitto ei tunnu missään ja olo on taivaallinen kun vaikutus alkaa. Lepäilen ja pysyn taas itsekin juttelemaan.

 

08:00

 

Supistuskivut alkavat tulla takaisin, alkaen varpaista ja edeten kohti keskivartaloa. Kätilö sanoo että odotellaan vielä hetki ennen uutta annosta jotta supistukset eivät heikkenisi. Klo 8:30 saan lisäannoksen epiduraalia ja samalla laitetaan oksitosiinitippa vauhdittamaan supistuksia. Olen taas taivaissa kun en tunne mitään.

 

10:30

 

Olen viimein kokonaan auki ja saan aloittaa harjoitteluponnistelut. En tunne minkäänlaista ponnistamisen tarvetta, mutta ponnistelen kun mies kertoo milloin supistaa.

 

11:05

 

En tunne edelleenkään tarvetta ponnistaa. Mies kertoo monitorista milloin supistaa ja koitan ponnistella sen mukaan. Kipu on tosi kova. Vauvan sydänäänet katoavat kokoaan, vaikka päässä on kolme pinniä. Olen aivan poikki enkä osaa edes huolestua. Saliin tulvii väkeä mutta en oikeastaan edes tajua sitä.

 

En ole saanut edes vesitilkkaa suuhuni moneen tuntiin ja tuntuu että pyörryn ihan justiinsa. Joudun ponnistamaan penkiltä jalat telineellä ja miehen pitää painaa hartioitani vasten rintakehää. Asento saa minut todella huonovointiseksi. Ihana vanha mieslääkäri silittää päätäni ja sanoo että "Kyllä sinä jaksat". Tätä en unohda varmaan koskaan.

 

Välilihaa leikataan ja imukuppi laitetaan vauvan päähän. Työnnän kaikin voimin ja klo 11:37 viimein parkaisee meidän tyttövauvamme ensimmäisen itkunsa. Pituutta neidillä on 52cm ja painoa 3440g.

 

Tyttö viedään suoraan lasten teho-osastolle. Itse olen niin uupunut että en oikeastaan edes ymmärrä mitä kaikkea on tapahtunut. Jälkeiset syntyvät ja minut kursitaan kokoon. Koko aherrus tuntuu turhalta kun vauva on viety pois.

 

Synnytyksen kesto oli lopulta 10tuntia ja 45minuttia. Verta menetin 700ml, joten ihmekös tuo että pyörrytti.

 

Saamme miehen kanssa aamupalaa ja koitan saada jotain syötyä vaikka olo on edelleen todella huono. Hetken päästä kaikki syömäni tulee ulos miehen tällä kertaa toimiessa oksennuskipon pitelijänä. Käyn suihkussa vapisevin jaloin ja saan puhdasta päälle. Kätilö kärrää minut takaisin 4A-osastolle kahden onnellisen äidin (ja vauvan) väliin. En edelleenkään ymmärrä tapahtunutta eikä vauvan voinnista ole mitään tietoa. Iltapäivällä saamme tietää että vauva pääsee pois teholta mutta jää lastenosastolle. Pääsemme itsekin katsomaan vauvaa.

 

Teholla makaa keskoskaapissa meidän ihana pieni tyttömme. Neiti selvästi valpastuu kun kuulee tuttuja ääniä. Lähdemme hoitajan kanssa viemään tyttöä lastenosastolle ja saamme tytön ensimmäistä kertaa syliin.

 

Sairaalassa vierähti lopulta 3 viikkoa ja 1 päivä. Sairaalassa vietettiin miehen kanssa kaikki päivät ja illat, syötettiin ja seurusteltiin. Ja jokapäivä toivottiin kotiinpääsyä. Kotiinpääsypäivä 7.6. on syöpynyt mieleen ikuiseksi ajaksi, sillä en ole varmaan koskaan ollut niin onnellinen.

 

Neidillä todettiin rytmihäiriöitä, sekä matalaa että korkeaa sykettä. Sydänlääkitys kestää ainakin ensimmäisen elinvuoden. Neidin vointi on kuitenkin kokoajan hyvä eikä rytmihäiriöt tunnu tyttöä vaivaavan.

 

 

[sarah83]

Mischan syntymä

 

20.2.2008

 

Tobias (esikoinen) ja mies nukkuivat jo yö unia ja minä istuin sohvalla katsomassa Greyn Anatomiaa. Mahaa kivisteli koko ohjelman ajan, ajattelin kivistysten kuitenkin olevan ilmavaivoja tms. Kympin jälkeen soittelin vielä yövuorossa olevalle siskolle ja joskus 11 pintaan raahauduin nukkumaan.

 

Yöllä heräsin pari kertaa kunnon masukouristukseen, mutta en edelleenkään uskaltanut toivoa tuntemusten olevan supistuksia.

 

 

21.2.2008

 

Herättiin Tobiaksen kanssa vähän ysin jälkeen. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, että muahan supistelee! Vähän epäuskoisena soitin miehelle töihin mikä on tilanne. Sekään ei oikein ottanut hommaa tosissaan. Kummatkin oltiin jo luovuttu toivosta ja valmistauduttu perjantaiseen käynnistykseen.

 

Aloitettiin Tobiaksen kanssa aamutoimet; syötiin aamupalaa ja järjesteltiin kämppää. Supistusten väli alkoi olla jo 10 minuuttia, joten katsoin parhaaksi infota asioiden tilasta myös kaveria ja äitiä. Äidin kanssa sovittiin, että tulisi tunnin kuluessa hakemaan meitä vanhempien luokse odottelemaan miehen töistä kotiutumista.

 

Pienen ajatusten järjestelemis tauon jälkeen aloin pakata Tobiakselle tarvittavia varusteita, jotta voisi jäädä mummolle ja paapalle hoitoon meidän suunnatessa kohti synnäriä.

 

Vähän kahdentoista jälkeen äiti saapui paikalle. Pakattiin kaikki Tobiaksen miljoona kassia autoon ja ajeltiin vanhempien luokse. Äiti lähti saman tien lenkille Tobiaksen kanssa, joka oli jo aivan kypsää kamaa päiväunille. Minä jäin kokkailemaan riisiä, kanaa ja currykastiketta, että saatais mahdollisesti vielä syötyä ennen h-hetkeä. Siinä touhutessani supistusten väli lyheni kolmen minuutin paikkeille. Ottivat jo sen verran kipeää, että supistuksen tullessa ei kävely enää onnistunut.

 

Äidin tultua takasin Tobiaksen nukutus lenkiltä, syötiin kunnon annokset ruokaa. Syömisten aikana supistukset katosivat yhtäkkiä johonkin. Ehdin jo säikähtää, että tähänkös tämä touhu nyt lopahti. Suihkussa käydessäni supparit sitten onneksi palasivat ja entistä vahvempina. Alkoivat olla jo niin kivuliaita, että piti oikein keskittyä hengittämiseen.

 

Suihkusta tullessani kello oli jotain kolmen paikkeilla ja mieskin oli kotiutunut töistä ja saanut ruokaa nenänsä alle. Etsiskelin kassista puhdasta päälle pantavaa ja tarkistin sairaalakassin sisällön varmaan viidettä kertaa.

 

Olin jo aikaisemmin päättänyt, että pysyttelen kotona mahdollisimman pitkään. Tobiaksen syntymän aikaan olin sairaalaan mentäessä auki vasta pari senttiä. Otinkin tavoitteeksi sinnitellä kotosalla viiteen asti. Kellon lähennellessä puolta viittä aloin kuitenkin tulla siihen tulokseen, että taitais olla aika pikkuhiljaa suunnata Seinäjokea ja sairaalaa kohti. Miehelle ei tarvinnut kahta kertaa asiasta vinkata. Parissa minuutissa oli jo takki niskassa ja synnärikassi olkapäällä menossa kohti autoa. Jouduttiin pyörähtää vielä kodin kautta. Minä haperoaivo, kun en sitten muistanut ottaa neuvolakorttia mukaan vanhempieni luokse lähtiessä.

 

Sairaalalle päästiin joskus 20 minuuttia viiden jälkeen. Kätilö lähti pyydystämään mun papereita äitipolin puolelta ja minä vaapuin vessaan. Sen jälkeen päästiinkin tutkimushuoneeseen ja sain sairaalan kaavut niskaani. Sisätutkimuksen tuloskin oli suht positiivinen; olin 4-5 cm auki. Sydän- ja supistuskäyrä antureita asennellessaan kätilö kyseli synnytystä koskevista toivomuksistani kivunlievityksen yms. systeemien suhteen. Kerroin saaneeni edellisessä synnytyksessä epiduraalin ja, että tälläkin kertaa sen haluaisin. Sen hetkisten supistusten kanssa pärjäsin vielä ilman kivunlievitystä, mutta etten haluaisi jotua tilanteeseen missä epiduraalia ei jostain syystä enää ehdi antamaan. Juteltiin vielä niitä näitä, ei tosin mitään muistikuvaa, että mitä. Sydänkäyrän ollessa ok, kätilö lähti valmistelemaan mulle kylpyä.

 

Vähän kuuden jälkeen pääsin vihdoin siirtymään kylpyammeseen ja voi ihanuus kuinka mukavalta tuntui päästä lämpöiseen veteen! Höpistiin miekkosen kanssa kaikenlaista ja ihmeteltiin kuinka rento fiilis kummallakin oli tällä kertaa. Tobiaksen syntymän aikana kumpikin oli enemmän tai vähemmän paniikissa.

 

En tiedä oliko lämpöisellä kylvyllä jotain osuutta asiaan, mutta supistukset saivat kylvyssä ollessani jonkun vahvistumiskohtauksen. Puolessa tunnissa supistusten väli katosi kokonaan. Tässä vaiheessa aloin tosissani kaivata sitä epiduraalia, joten soitin kätilöä paikalle. Synnärillä oli melkoinen kiire ja tungos... kätilö tuli puolijuoksua paikalle ja sanoi, että nyt olis vain kestettävä ja että oli just saanut yhden vauvan pihalle ja että äiti oli vielä kursimatta. Voi kun kiva.

 

Miehen avustuksella pääsin kylpyammeesta ylös ja jotenkin raahauduin suihkuun. Kipu oli jotain sanoin kuvailematonta. Roikuin kynsin ja hampain lattiankuivauslastan seinätelineessä ja huusin. Mies raasu ei oikein tiennyt mitä olisi tehnyt, kun ei oikein voinut vaatteet päällä suihkuunkaan tulla avuksi.

 

Puoli kasin maissa kätilö tuli vihdoin takaisin ja siirryttiin synnytyssalin puolelle. Koko touhu oli yhtä sähellystä. Huoneessa ei ollut sydänäänimonitoria, joten kätilö lähti vielä sitäkin metsästämään. Minä roikuin lavuaarissa ja laatta lensi supistuksen tullessa. Ajatuskin sängylle menemisestä tuntui sietämättömältä. Miehen ja kätilö avustaman siihen kuitenkin sain itseni kammettua.

 

Sisätutkimuksen tulos taisi olla kätilöllekin yllätys. Olin 10 cm auki ja vauva olisi tulossa ulos just nyt. Kätilö hälytti paikalle kolme lastenhoitajaa/kätilöä ja kaikki alkoivat kauhealla vipinällä kerätä sängyn jalkopäähän tarvittavia välineitä. Kaikista kummallisinta oli, että siitä huolimatta että olin jo täysin auki, en tuntenut minkäänlaista ponnistamisen tarvetta.

 

Kätilö käski kuitenkin seuraavalla supistuksella ponnistaa niin lujaa kuin pystyisin. Tein siis työtä käskettyä. Sitten kätilö yhtäkkiä muistikin, että Tobiaksen synnytyksessä menetin melkein litran verran verta, joten tällä kertaa tarvitsisin varmuuden vuoksi tipan. Taas hälytettiin joku hoitaja paikalle tippaa laittamaan ja mun piti yrittää olla paikallani supistuksista huolimatta. Tipan laiton jälkeen ponnistelin pari kertaa ja taas piti pitää taukoa. Tällä kertaa muokattiin sängystä lyhempi malli, että saisin istualtani ponnistuksiin paremmin voimaa. Tämän jälkeen alkoikin kunnon ponnistukset. Mies ja kätilö kannustivat vieressä ja musta tuntui siltä, että vauvan sijasta olin synnyttämässä tulikuumaa jalkapalloa.

 

Klo 20.05 Mischa pikkuinen oli vihdoin ulkona. Toinen oli niin pieni ja suloinen, että itkuhan siinä pääsi niin äipältä kuin isiltäkin.

 

Kaikki kipu ja kärsimys katosi saman tien, kun pikkuinen nostettiin mun paidan alle napanuorineen kaikkineen. Ylpeä isi sai leikata napanuoran poitsun raotellessa silmiään. Kätilön työvuoro alkoi olla lopuillaan, joten toinen kätilö tuli hoitamaan parsimispuuhat. Mischa sai makoilla mun rinnalla pari tuntia. Poika oli heti tomerana vaatimassa ruokaa itselleen, joten ehdittiin kokeilla imettämistäkin puolen tunnin verran ennen kuin lastenhoitaja tuli suorittamaan mittauspuuhat ja mies pääsi kylvettämään poikansa. Kaikista kivin muutos mitä synnärin uudistaminen on tuonut tullessaan oli se, että mittaukset ja kylvetykset tehdään synnytyssalissa. Ei tarvinnut jännityksellä odotella synnytyssalissa, miehen ja vauvan paluuta, vaan sai olla mukana joka hetkessä.

 

Kylvetysten jälkeen Mischa söi vielä toisesta rinnasta ja minä ja mieskin saatiin teetä ja leipää. Yhdentoista jälkeen päästiin siirtymään vierihoito-osastolle ja jouduttiin sanomaan hyvät yöt isukille. En malttanut antaa Mischaa vielä vauvalaan, vaan pidin pikkuista vieressäni johonkin kahden paikkeille. Sitten oli pakko yrittää nukkua. En tosin ehtinyt edes ummistaa silmiäni, kun poitsua jo tuotiin takaisin syömään. Isänsä poika tuo tuntuu olevan. Ruoka kaikki kaikessa. Syömisten jälkeen poika jäi tyytyväisenä nukkumaan omaan sänkyynsä ja taisinpa minäkin pari tuntia saada nukuttua, vaikka kaikki vielä pyörikin ajatuksissa ja en millään malttanut olla ihastelematta pientä sängyssä tuhisijaa.

[Guest Penni]

otin tarinan pois

[LottaP]

Näitä on kiva lukea, lisää!

[Jemppa]

Lauantai 19.1.2008 rv 39+6

 

Aamulla lähdettiin koko porukalla Lahteen ostamaan kodin terrasta saumauslaastia. Toki jokainen nainen näillä viikoilla saumaa kylpyhuonetta ja tekee muutenkin saunaremonttia. Terrassa naureskeltiin oloa, Eipä supista, eipä tee pahaa, että varmasti mennään reilusti sinne käynnistykseen asti. Tultiin lahdesta kotiin, tein saumalaastin ja otin saumauslaipan kauniiseen pikku kätöseen, joka tosin oli turvonnut oikein mukavasti. Näitä kivuttomia raskausvaivoja.

 

Siinä saumailin seinää ja jouduin huutelemaan tonia avuksi, että voitkos tulla jeesimään, kun vatsa ottaa seinään kiinni ja en yletä tarpeeksi korkealle.

 

Sain seinän siinä sitten saumattua ja pestyä, siirryin lattiaa saumaamaan ja saunan lattialla huomasin, että kah, jotain holahtelee pikkaisen pikkuhousuihin. Irc:ssä vähän arvuuttelin muiden odottajien kanssa, että mitähän tuo nyt oli. Totesin, että jos jatkunee, niin soittelen sitten synnärille. Lopulta sain koko lattian saumattua ja eipähän tullut ainuttakaan supistusta tai mitään muutakaan ennettä.

 

Sunnuntai, 20.1.2008, 40+0

heräsin pirteänä hassuun oloon klo 8.16. Kävin veskissä, kun aattelin, että mulla on pissahätä. Istuin normaalisti pöntölle ja tein pikku pissin. Tosi pienen siihen "hätään" verrattuna. pyyhin ja tuli jostain syystä katsottua sitä paperia. vaaleanpunaista limaista vuotoa ja totesin samalla, että hei, muahan supistaa. Olo oli kuin voittajalla, hei voiko olla mahdollista, että tää tapaus ei menisi kahta viikkoa ylitse?!

 

laitoin kahvin tippumaan, katsoin kelloa toisen supistuksen tullessa, se näytti 8.24. Odottelin vielä kolmannen supistuksen 8.32 kun menin herättämään tonia. Kerroin, että kah, supistaa, 8 minuutin välein ja alapää syöksee veristä ja limaista vuotoa, jotain tapahtuu. Toni totesi, että jes, loistavaa, kerrankin jotain alkaa tapahtua heti aamusta, ja joko lähdetään Sanoin, että pruu, tästä mihkään mennä vielä. Toinen jatkoi sitten vielä uniaan vähän aikaa.

 

Koko aamun tuli supistuksia sen 6-8 minuutin välein. Klo 11 soitin synnärille ja kyselin, että voiko kipuun ottaa kotona jotain. Ihan selkeesti jotain tapahtui, sillä jokaiseen supistukseen joutui keskittymään pysähtymällä ja hengittelemällä. Kätilön kanssa jutusteltiin puhelimessa ja kerroin, että meillä oli remonttitalkoot sovittu sille päivälle ja appivanhemmat ja isäukko on tulossa jeesimään saunarempassa. Klo 12 soitin anopille, että koska ovat tulossa ja eivät kai ole sopineet mitään menoa, tänään saattaisi olla lähtö synnärille. Soitin vielä isälleni, että tervetuloa vaan, mutta musta ei taida olla mitään riemua kenellekkään.

 

Otin 1mg panadolia ja se auttoi niin, että supistusten väli piteni 15-30min. Kun talkoot saatiin ohi ja porukat lähti kotiinsa, menin itsekkin vähäksi aikaa pötköttämään. Sain unen päästä kiinni, mutta supistuksen tullessa aina havahduin aistimaan kivun unen läpi.

 

noin klo 18 kivut palasivat ihan äkkipikaa takaisin, ja Toni lähti miksun kanssa viemään leffaa takaisin R-kioskille. Takaisin tullessa Miksulla oli aivan järkky kiukkukohtaus päällä ja itse läähättelin 4 minuutin väleillä lattialla ja vessa vuorotellen. Totesin tonille, että nyt poika hoitoon anopille ja sassiin. Pakkasin hoitolaukun ja toivotin pojalle hyvää hoidossa olo aikaa.

 

Otin toisen satsin särkylääkettä ja pakkasin sairaalakassin. Katselin american idolin loppuun (tää on pakottava tarve esikoisen sairaalanlähdöstä, minen lähde mihkään ennenkuin idolssi on loppu )

 

Otettiin viimeset masukuvat ja lähdettiin kohti Hämeenlinnaa. Tietysti ne supistukset katosi puolessa välissä matkaa, mutta totesin, että pirhana, mä en kotiin enää mene; aamulla on joka tapauksessa kontrolliaika äippäpolilla. Mentiin sitten Tiiriön ABC:lle kuluttamaan aikaa ja katsomaan Ketonen ja Myllyrinne. Pikkuhiljaa särkylääkkeen vaikutus lakkasi (kesti ehkä noin 3h) ja supistukset äityi taasen. Lähdettiin ajelemaan ja soitin synnärille, että koko päivän vähän supistellut, saisko tulla käymään kun nyt tulis taasen 4 minuutin välein. Kätilö toivotti tervetulleeksi, jos kotona ei enää kestä

 

oltiin 0.15 sairaalassa. Tai parkkipaikalla oltiin vähän yli tasan, mutta 10 minuuttia kesti kävellä 200m matka synnärille sisälle. Nuori kiva tumma kätilö otti vastaan ja kyseli vähän supistuksista ja kestoista ja muista sekä totesi, että mennäänpä suoraan saliin, kyllä tuntuis olevan tosi käynnissä.

 

haettiin vaatteet, ja marssittiin 1 saliin. Siellä käyrille, jossa oltiin puolisen tuntia. Hyvin piirtyi supistuksia, sen mitä mun masusta niitä nyt piirtyi. Esikoisestakin oli ongelmia, että paineanturit ei näyttäneet supistuksia ollenkaan.

 

Käyrillä olon jälkeen kätilö tutki kohdunsuun, ja oltiin 4cm auki. Sama mitä oli esikoisestakin sairaalan mentäessä. Samalla kun kätilö lopetti tutkimuksien tekemisen ja vetäytyi pääkallopaikalta, siihen alusliinalle hulahti jotain. Kätilö sanoi, että näyttäisi lapsivettä tihkuvan, johon totesin, että sitähän se varmaan sitten eilen illallakin oli. Kätilö sanoi, että pissalle mars, ja vaihdetaan sairaalakamppeet päälle. Reippaana tyttönä pomppasin sängyltä pois ja kuului POKS. Ja kaikki vedet suoraan kätilön kengille, omille jaloille ja sukille. Sitten tulikin kiire takaisin siihen pöydälle, kun vauvan pää oli niin korkealla vielä.

 

Kätilö lähti soittamaan lääkärille, että mitäs tehdään, kun mahdollisesti eilisestä asti tihkunut lapsivettä ja mä jäin monitoreihin kiinni. Se siittä liikkuvasta ja aktiivisesta synnytyksestä. Puoli kahdelta sain tutustua ystäväämme ilokaasuun, ja ai että oli mukavata Totesin tonille, että voisin ottaa N20 kotiin meidän kanssa. Tosin Toni ei saanut kyseenomaisesta aineesta mitään kiksejä ja totesi, että hän ei usko, että mä saan sitä pömpeliä mukaan.

 

Pääsin koneista vähäksi aikaa eroon ja käymään vessassa. Enpä sinne mitään pissiä saanut tehtyä ja mentiin takaisin salin puolelle. Yht'äkkiä hirveä paineen tunto alapäässä ja meinas taju lähteä, kohtu työnsi minkä jaksoi ja tuli kiire pöydälle. Kätilö tutki tilanteen ja sanoi, että 5cm auki, vedäppä sitä ilokaasua huolella, ei saa ponnistaa. Samalla laittoi anturit kiirellä masun päälle takaisin, ja olo helpotti vähän kaasun johdosta. VÄhän aikaa kului, ja tuli joku hälytys, kätilö hälytti toisen kätilön huoneeseen, mamma polvilleen ja jotain erittäin kamalaa ja puuduttavaa suihketta kielen alle. Ensimmäinen suihkaus meni nassulle, ja koko samperin nenä ja ylähuuli puutui. Vauvan sydänäänet laski hälyttävän alas, ja supistuksia lopettavaa suihketta jouduttiin antamaan.

 

Kolmelta lääkäri tuli sanomaan heit ja kytkemään kohdun sisäisen anturin, kun epiä tultiin laittamaan, samalla totesi, että synnytys ei ole edistynyt, tippaan oksitosiinia valumaan.

 

Siinä sitä sitten makoiltiin käyrillä ja epi auttoi ihan kivasti tällä kertaa supistuksiin. Samalla pääsin toki vetämään ilokaasua, ja kätilö tuli kysymäänkin välillä, että noinko kovasti supistaa. Siihen piti vaan vastata toki toki

 

Kello se vaan jolkotteli eteenpäin, toni meni unille ja kuorsasi sitten niin, että se varmaan kuului sinne hoitsujen kopille asti. Itse lepuuttelin oloa, mutta eipä siinä mitään nukuttua saanut. Monitorista katselin, miten supistuksia tuli ja meni ja miten joka supistuksella vauvan sydänäänet laski, välillä jopa alle 60/krt min. Kätilö sanoi, että ei tarvitse huolestua, se on kohtuullisen normaalia, napanuora on jossain vain jumissa.

 

Sykehälytyksiä tuli sitten tasaisesti koko ajan. Kun kello tuli varttia vaille seitsemän aamulla, lääkäri tuli uudestaan katsomaan tilannetta. Kätilö teki sisätutkimuksen, 5cm auki ja reunat lähteneet menemään paksuksi takaisin. Lääkäri päätti soittaa jollekkin toiselle lääkärille. Kului ehkä noin 5 minuuttia, ja lääkäri tuli takaisin ja ilmoitti, että leikkaukseen mennään. Tilanne ei edisty ja vauvan sykekäyrä on huolestuttava. Vauva olisi kuulemma 15 minuutissa pihalla.

 

Toni heräili samaan aikaan, ja manailin sille, että sulla on perkule huonot siittiöt, kun ne ei suostu alakautta tulemaan maailmaan. Ja totesin myös, että kuorsasit sitten niin kovaa, että noi salin seinän laatatkin hajosi. (siellä oli yksi rivi laattoja halki katonrajassa)

 

Sitten alkoi tapahtua. Leikkauksen valmisteluihin meni muutama minuutti sisältäen katetroinnit, litkujen juomiset, karvojen ajelua, piuhojen irroitukset ja sängyn vaihdon. Sitten mentiinkin lujjaa kovvaa leikkuriin, spinaali selkään, anturit käsiin ja mamma makaamaan pöydälle. Tällä kertaa spinaali meni oikein, heti ekalla kerralla ja kaikki kivut lähti.

 

Kaikki leikkaussalissa olevat oli naisia, ja aivan ihana ilmapiiri. Leikkauksesta en huomannut muuta kuin sen, että pöytä heilui, kun ne riuhtoi vauvaa ulos. Sitten kuuluikin jo suloinen naukuna-itku, ja meidän poika syntyi.

 

Poika pyyhittiin ja kapaloitiin, ja sain silittää lapseni poskea ja kuiskata, että äiti rakastaa kovin. Sitten lääkärit alkoi kursimaan masua kasaan ja kuulin vaan, että sanoivat napanuoran olleen todella pitkä. (se oli kaulanympäri ja ilmeisesti tulossa korvan kanssa ekana ulos) Sektioon jouduttiin siis taasen virheellisen tarjonnan ja pysähtyneen synnytyksen takia.

 

Ainut huono puoli sektiossa oli se, että en saanut nieltyä ollenkaan kuolaani, ja se jouduttiin pyyhkimään pois. Muutoin paljon mukavampi kokemus kuin esikoisesta.

 

Sitten sitä päästiinki jo heräämöön, jonne sain tiedon pojasta.

 

Paino: 3400g

Pituus 47,5cm

pisteet: 9/9

 

Maanantaina syntyi ja torstaina pyysin itseni kotiin. Hyvin on mennyt ja ihana pieni rakkaus pakkaus tuo poika on <3

[Catsie]

29.08.2004

04.35

2955g 48cm

 

Äidin pienen pojan synnytyskertomus. Torstaina 26.8. neuvolassa oli paineet todella korkealla, perjataina piti mennä uudestaan neuvolaan paine kontrollin. Edelleen huimat lukemat ja neuvolantäti kirjoitti lähettee KOKS:n, toivoimme että jos vaikka käynnisäisivät...tai puhkaisisi kalvot ja jouduttaisivat...vikkoja 39 ja supistuksiakin.

 

KOKS:ssa tappelin taas erään lekurin kanssa sitten tästä avittamisesta...ei oltu samaa mieltä jne. Otettiin toksemia koetta, käyrää jne. käyrässä oli pieni lasku ja paineet hillittömät, esitettiin että jäisin osastolle. Karjasin että ei helvetissä käy!!! Lupasin palata lauantai aamuna että otetaan painetta, käyrää jne. Jäi fiilis uudesta lekurista että käynnistyskin voisi olla mahdollinen...

 

Launtai aamu tuli, olin hermona kuten äiti ja JDS:kin. Paineet oli ennätyssuuret ja käyrä hyvä. Lääkäri tuli, mun tappelukaveri...sanoi että sut otetaan sisään, nyt on riskit liian suuret. Molemmat hengenvaarassa. Itkin kuin niagara...pelotti ja ahdisti...repi sisällä...en tahtonut jäädä 'hullujenhuoneelle' teljetyksi mutta pelotti painelukemat ja pojan vointi...ehkä hieman omakin vointi. Pakkohan se oli jäädä. Jos paineet olisi sunnuntai aamuna laskeneet, pääsisin kotiin ja jos edelleen ylhäällä aloitettaisiin käynnistys. Äiti ja JDS saatteli mut yläkertaan ja palasivat muutaman tunnin päästä seuraksi. Pitkin päivää/iltaa tihkui jotain märkää, mut ei kuulema ollut lapsivettä...pidin sidettä kuitenkin. Myöhemmin makailin siellä yksin, jännitti ja hirvitti mitä tuleman pitää. Oli orpo surku olo ja katselin aika ajoin kelloa kun tuli satunnaisia supistuksia. Ei mitään kummosia eikä niin järin säännöllisiäkään. Katosvatkin taas mokomat.

 

Luin pitkään ja lopulta oli pakko luovuttaa ja yrittää nukkua edes hieman. 01.10 heräsin johonkin, tajusin olevani pystyssä ja paniikissa ja hädissäni viritin tossuja jalkaan ja vedin hiuksia ponnarille. Sekunniksi pysähdyin ihmeissäni, mikä ihme mua vaivaa?!? Miksi heräsin...en jäänyt miettimään, paniikki jatkui. Tuntui todella oudolle ja oli kakattava olo. Ampasin käytävään, meinasin teilata yökätilön ovella kun hän oli siinä melkein takana. Kysyi supistaako, vastasin joo, ei kun ei...emmä tiiä!!! Parkasin että outo olo ja kakattaa ja lähdin kipittämään vessaa kohti. Siellä alkoi lorina, olin vakuuttunut että nuo oli vedet. Ampasin jälleen käytävään selostamaan kätilölle että nyt varmaan meni vedet! Siinä selittäessäni alkoi uudestaan ja sanoin että nyt taas vuotaa...ja samassa tuli ärhäkkä supistus ja perään toinen. Kätilö sanoi että mennääs tutkimushuoneeseen niin hän tarkistaa tilanteen. Kiipesin pöydälle ja yks kaks holahti litra tolkulla sitä vettä, kello oli 01.20! Kätilö tuumasi tyynesti että juu, kirkasta hyvän näköistä lapsivettähän se. Tutkimus sai aikaan sitten ne raivokkaat polttavat supistukset. Tahti oli mielettömän kiivas ja mä uikutin tuskissani. Kätilö kyseli että pärjäätkös jos hän menee soittamaan alas, nyt on synnytys käynnissä ja viedään sut synnäriin. Jäin yksin, kipu yltyi ja pelottikin hieman, huusin kuin hyeena...etupäässä saadakseni sinne jonkun. Tuli toinen kätilö seuraksi ja hän auttoi mut sänkyyn jolla sitten synnärin kätilö ajoi mut alakertaan. En muista hissimatkasta oikeestaan yhtään mitään!

 

Alhaalla nappasin puhelimen ja soitin äiskälle ja JDS:lle että tulkaa ja äkkiä, nyt poika syntyy!!! (jälkeenpäin kuulin että äiti meinasi tulla yöpuvussa ja JDS oli ollut lähdössä boxerit jalassa!!) Kipu oli uskomaton!! Kätilö kyseli onko mulla toiveita ja kertoi eri vaihtoehdoista. Tuli tarve vessaan ja avustuksella menin sinne. Huomasin että tyhjän päällä istuminen helpotti oloa a ilmotin kätilölle että hei muuten, mä aion sitten jäädä tänne. Äiti ja JDS tuli ja siellä me sitten hengailtiin vessassa...Kätilö ehdotti synnytysjakkaraa, mutta hetken harkittuani totesin että olen liian väsynyt monen valvotun yön ja nyt vajaan 1½h unien jälkeen...en pysty pitämään itseäni pystyssä. Supistukset koski mielettömästi, poltteli ja repi koko lantiota ja selkääkin, en kyennyt kunnolla istumaan enään pöntölläkään, yläkroppaa en olisi jaksanut kannatella. Tuettuna ja supistellen rankasti raahauduin sängylle. Enää en suostunut nousemaan...Avautuminen eteni vauhdilla ja kipu yltyi...alkoi tuntua tarve ponnistaa. Yritin karkuun kipua, puristin hulluna JDS:n kättä ja rimpuilin, tästä seurasi etten pariin vrk:n saanut käsivarsia suoraksi ja ylös...Juuri ennen ponnisusvaihetta JDS:ää alkoi pyörryttämään ja hän meni käytävään.

 

Vihdoin sain luvan ponnistaa!! Oi voi, pakottava tarve jota oli pakko noudattaa mutta niin kivulias!! Ensiksi huusin, oli kuulema raikunut pitkin käytävää ja kuulunut pihalle asti! Aikoinani olen laulanut ykkössopraanoa kuorossa, sittemmin polttanut vuosikausia tupakkaa reippaasti, luulin ettei enää olisi toiveita saada korkeaa puhdasta ääntä vaan voi miten väärässä olinkaan...hämmästyin itsekin miten korkealta, kovaa ja puhtaasti sainkaan ääntä!! JDS kuittalikin jossain vaiheessa lähistöllä särkyneistä laseista Ponnistaminen oli tuskaisaa...tuntui että joku loppui koko ajan kesken, happi...vai voimat...vai supistus...?? Supistusväli alkoi pitkittyä...mukaan tuli kakkoskätilö, Hesan saattajani!! Mun jalat tuettiin heidän kylkiin ja sain oksitosiinia nenäsumutteena provosoimaan supistuksia. Huomasin ponnistaessani että murisin, silmät kiinni puristettuna ja luomilla väikkyvien valopallojen ja kivun keskellä alkukantainen kumea murina auttoi. Äiti kommenoi jälkikäteen että hän mietti että pureeko tuo!!

 

Pää alkoi tynöntä kokonaan, voi miten kipeää se teki!! Kesken kivun usvan kuulin äidin kutsun, katso!! Avasin silmät ja näin pojan pään olevan ulkona...ajatuksissa välähti rakkauden tunne, epätoivo että hui miten iso ja että enään hartiat ja se on siinä! Ja pari raivoisaa ja muristen suoritettua ponnistusta sai aikaan solahduksen tunteen sekä kuulin sen kiukkuisen ensimmäisen parahduksen. Avasin taas silmät ja näin poikamme! Samalla uunituore isi ampaisi sisään saliin. Poika nostettiin mun vatsalle napanuoran leikkauksen ajaksi. Ensimmäiseksi huomasin tarkistavani että kaikki on kuten pitää ja sitten katsoin JDS:ää...tässä se meidän rakas nyt on! Poika nostettiin mun rintaa vasten paidan sisään ja saimme peiton ylle. Voi miten pieni!! Uupuneisuutta en sinä hetkenä tuntenut, vaan kädet hakeutui pienen ihmeeni ympärille. Äidin ikioma rakas!!! Hetki oli täynnä tunnetta ja olin haljeta ylpeydestä ja rakkaudesta. Kätilö otti pojan mittauksiin ja pesuun ja JDS meni kuvaamaan tilanteen talteen.

 

Seurasin katseellani tapahtumia, yht' äkkiä olin järjettömän uupunut, unettomat yöt, matala hemoglobiini ja juuri taakse jäänyt urakka sai mut tärisemään horkassa ja olin umpijäässä. Kakkoskätilö puki mulle tuplasukat ja toi lämpöläskin+peiton...ihana lämpö!! Sitten alkoi ompelu...oi ja voi...mun kivun sietokyky oli venynyt jo yli äyräiden ja olin tuskissani, onneksi oli vain limakalvo repeämiä ja kymmenkunta pikku tikkiä vain tarvitsi. Katse seurasi äitiä ja JDS:ää kun he hypistelivät poikaa. Vihdoin ja viimein sain pojan itselleni ja pääsin syöttelemään. Olin järkyttävän väsynyt ja uuvuksissa. Jäimme hetkeksi kahden ihmettelemään uutta elämäämme ja tuhinaa äidin rinnalla. Rakkaus ja onni läikehti sisällä. Äiti ja JDS palasi sisään ja saimme syötävä. Olin liian väsynyt syömään. En meinannut jaksaa nostaa päätä tyynystä.

 

Äiti ja JDS lähti kotiin ja me jäätiin pojan kanssa kahden, aamuvuoron kätilö saapui paikalle. Kaipasin suihkua mutta työn ja tuskan takana olleen istumaan nousun jälkeen huomasin että taju uhkaa lähteä. Mut putsattiin ja sitten konttasin toiselle pedille, pari para tabsia huiviin, poika kainaloon ja matka kohti yläkertaa alkoi.

 

Jälleen yksi hissireissu hukassa, ihmettelin vain unen omaisessa tilassa pientä ihmettä kainalossani peittokapaloon käärittynä. Osastnhoitaja tuli tapaamaan ja onnittelemaan kun pääsimme perille. Meidät sijoitettiin kahden hengen huoneeseen. Olin edelleen järkyttävän väsynyt, sovittiin että pidän poikaa hetken ja sitten annan hetkeksi vauvalaan että saisin vähän unta. Tunnin verran torkahtelimme ja ihastelimme siinä kunnes hoitaja tuli. Palelin kovasti ja sain lisäpeiton, poika vietiin vauvalaan. Makasin sängyssä, väsymys ja uupumus painoi ja olo oli fyysisesti kurja. Yritin nukkua, epämääräisessä horroksessa torkuin noin pari tuntia, palelin ja asento oli huono mutta en päässyt asianlaitaa korjaamaankaan. Seinän takaisen vauvalan itkut sai mut höristelemään korvia, onko tuo minun pieni aarteeni mikä itkee, voiko se hyvin...kaipuu oli suunnaton. Hoitaja tuli ja kysyi syöttäsinkö poikaa, no TOTTAKAI! Valittelin myös että olo on kuumeinen. Ja ihmekös tuo, selvisi että kuumetta löytyi 38 astetta, sain kaksi para tabsia jälleen ja sitten tuotiin poika.

 

Oi että, maailma kirkastui ja palelu/kuumeen tuoma epämukavuus painui unholaan mielestä, äidin pieni röhköpossu tuotiin takasin.Tarvitsin heikkouteni takia apua kun piti esim. rintaa vaihtaa, mutta muuten en antanut poikaa enää pois. Heti kun sain pojan viereeni tiiviisti, onnistuin nukkumaan kuumettakin pois. Sunnuntai meni kokonaan siihen että hypistelin, silittelin ja suukottelin poikaani. Hurahdin ihan tyystin ja täysin, nuo vauvan siniset silmät jotka katsoi mua ja ruusunnuppu suu mistä kuuluu ÄH, se vei äidin sydämen kertaheitolla! Ainut asia mikä hieman varjosti tuota päivää, oli se etten kyennyt hoitamaan poikaa muuten kuin syöttämällä ja hellimällä, mulla kun ei jalat kantanut alla ja tajunta pysynyt jos nousin pystyyn.

[mea4]

-

Edited January 16, 2011 by mea3

[Guest pikku_kolikko]

The Birth

 

Perjantaina 23.11.2007 n klo 23.30 alkoivat ensimmäiset supistukset. Tunnin verran n 10min välein, mua kivisti vatsasta ja selästä. Mutta enemmänkin oli sellainen olo, että oli ummetusta tai vain vatsakipua. Tunnin päästä siirryin koiran kanssa sohvalle, sillä miehellä oli herätys klo 6.00. Näihin aikoihin supistukset kovenivat ja olivat n 5-10min välein. Koko ajan oli sellainen tunne, että pakko mennä vessaan vaikkei mitään tule. Ja todellakin, supistukset tuntuivat selässä, vatsassa tuntui vain pientä kovettumista.

 

Klo 3.00 maissa aloin vihdoin uskoa, että tää taitaa nyt olla sitä synnytystä. Mutta edelleen uskottelin itselleni, että kohta helpottaa ja koitin nukkua. Koiralta meni varmasti hermot useampaan otteeseen, kun pysyin paikallani n 5min ja sitten oli taas liikuttava. Neljän maissa en enää kestänyt vaan menin ilmoittamaan miehelle, että soitan äippäpolille. Kumpikaan emme siis uskoneet, että synnytys on niin lähellä, joten miehen kommentti ei kuulostanut yhtään hassulta silloin: " Voitko sen verran odottaa, että käyn avaamassa kauppakeskuksen?" " Joo, teen parhaani." Jälkeenpäin tuolle on naurettu monet naurut. Äippäpolilta neuvottiin käymään lämpimässä suihkussa ja ottamaan särkylääkettä. Suihku ei auttanut ja särkylääkkeen oksensin.

 

Klo 4.30 maissa menin herättämään miehen, että nyt on pakko lähteä. Emme kuitenkaan kiirehtineet vaan pakkailimme vielä kassia ja koirien tavaroita mummolaa varten. Tarkoitus oli myös syödä ja mies siinä onnistuikin. Mä sen sijaan oksensin. Ja samalla myös lapsivedet räjähtivät, tai siltä ainakin tuntui ja kuulosti.

 

Äippäpolille saavuimme puoli kuuden maissa. Vaihdoin vaatteet ja yritin käydä vessassa. Tulos: oksennus -näemmä mun tavaramerkki-. Kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen, auki 4cm. Pääsimme huoneeseemme, missä yritin hengitellä rauhassa. Mies koitti kovasti jutella, mutta mä en ollut juttutuulella.

 

Klo 7.20 maissa vaihtui kätilö, jolle ilmoitin haluni jonkunlaiseen lääkitykseen. Hän halusi ensin tarkastaa kohdunsuun tilanteen. Samalla minut valtasi aivan mieletön kipu joka puolella vartaloa eikä se loppunut. Kätilö tarkasti tilanteen, kohdunsuu auki 8cm. Mulle iski kauhea paniikki. Jos avautuminen on noin nopeaa, ehdinkö saada mitään kivunlievitystä. Kätilö soitti lääkärin ja neuvoi mua hengittelemään ilokaasua. Se ei tehnyt mua iloiseksi vaan kiukkuiseksi, pahoinvoivaksi ja pyörrytti. Huusin vaan missä se lääkäri oikein viipyy. Ja kun sain itseni välillä rauhottumaan, kysyin milloin pääsen kotiin. Mies ihana piti mua kädestä ja sanoi, että nyt hän tietää, ettei häntä ole ikinä mikään koskenut eikä tule koskemaan. Vihdoin ja viimein lääkäri saapui. Hän ei meinannut millään saada kivunlievitystä (minispinaalipuudutus) ja kysyi jo jossain vaiheessa kätilöltä oliko se tarpeen. Jotenkin sain pidettyä suuni kiinni, etten alkanut hänellekin huutamaan. Vihdoin hän kuitenkin onnistui ja mä sain nukuttua n 1h.

 

Ponnistusvaiheen alku oli helppo. Mä en oikeastaan tuntenut supistuksia enkä voinut uskoa, että olen synnyttämässä. Loppua kohden kuitenkin epätoivo ja väsymys valtasi tuoreen äidin ja huusin vain, ettei se lapsi synny ikinä, enkä mä enää jaksa. Mutta jostain ihmeestä -miehen ja kätilön kannustuksilla oli varmasti osansa- sain lisää voimaa ja klo 10.26 pikku Papunen päästi ensimmäisen parkaisunsa. Me oltiin miehen kanssa niin ihmeissään ja niin onneissaan.

 

Tuore isä sai leikata napanuoran ja kylvettää vauvan ja sitten meillä tarjoiltiin voileipiä ja juotavaa. Mulla ei ollut voimia kuin syödä yksi voileipä. Syötyämme mä suuntasin suihkuun. Sain vaatteet pois ja sitten alkoi pyörryttämään. Kätilö tuli auttamaan mut vessanpöntölle istumaan, mutta sitten tuli oksennus ja suihku jäi väliin. Kätilöt auttoivat minut sänkyyn ja pyyhkivät kosteuspyyhkeillä pahimmat jäljet. Sitten vaan vaavi ja tavarat sänkyyn ja osastolle.

 

Kun päästiin synnyttäneiden osastolle melkein kaikki tehtiin mun puolesta, kun olin niin heikossa kunnossa. Papukin tultiin nostamaan rinnalle ja rinnalta pois. Muistaakseni sunnuntai aamuna alkoi todella kova päänsärky, joka helpotti ainoastaan levossa. Mitkään dropit eivät auttaneet. Kätilöt koittivat keksiä ratkaisua ja ottivat Pavun lastenhoitohuoneeseen, että äiti sai nukkua. Viimein tiistaina kätilöt tulivat siihen tulokseen, että spinaalipuudutetta laitettaessa jotain oli jäänyt vuotamaan ja tämä aiheutti päänsäryn. Minut kärrättiin heräämöön, missä laitettiin selkäytimeen (??) veripaikka, jonka tarkoituksena oli poistaa päänsärky. Tällöin mies ja Papu veittivät ensimmäiset tuntinsa ilman äitiä ja Papu söi ensimmäisen kerran pullosta. Veripaikka auttoi ja keskiviikkona saimme lastenlääkäriltä luvan lähteä kotiin.

 

[jenni81]

Tuonpa minäkin omani

 

Luca 51 cm ja 3414kg

 

Maanantai 21.1

Heräsin klo 4.45 veskiin, ei mitään tuntemuksia. Pääsin takasin sänkyyn ja J:n herätyskello soi,siinä samalla tunsin et nyt lorahtaa...ja oikein kunnolla.Sanoin J:lle et vedet meni..joka tokas..no ota pyyhe ja pyyhi ja koita juoda kaatamatta rolleyes.gif totesin uudelleen et mä puhun nyt lapsivesistä...no sit alkokin tapahtumaan.

Soiteltiin kättärille,ja koska pään kiinnittyvyydestä ei ollu 100% tietoa, käskivät tulla ambulanssilla. Halusin kuitenkin syödä ja pukeutua rauhassa, joten hetken jouduin J:tä rauhottelemaan. Olisin naikkareihin kirjottanutkin mut J ei antanu..

Lopulta sit ambulanssi tuli ja lähdin matkaan, J tuli perässä. Kättärillä lääkäri tutki ja sano et kohtu on pehmeä ja ihan vähän auki, odotellaan supistuksia. Ja niin mut siirrettiin päivystyksestä osastolle.

Mitään ei kuitenkaan koko päivänä alkanu tapahtumaan, ei supistuksen supistusta sad.gif Lääkäri totesi illalla et koska synnäri on täynnä, ei mitään aleta tekemään.Odotellaan huomiseen.

Illalla laittoivat kuitenkin antibiootti tipan, koska itselleni oli alkanu tulehdusarvot jo nousemaan..

Ajatukset oli tosi sekavat, olinhan aamulla lähtiessä luullut ja ajatellut että illalla Hajis on sylissämme.

 

 

Tiistai 22.1

Aamulla herätessäni olo oli hyvä ja ajattelin et tänään supistukset tulee ja päästään itse asiaan. Jossain vaiheessa aamua hoitaja kävi tuomassa paperin jossa oli tietoa käynnistyksestä. Säikähdin tätä ihan hirveesti ja sain kamalan itku paniikki kohtauksen, en siis ollut ollenkaan varautunut käynnistykseen, ja toiseksi olisin halunnut että tästä kerrotaan kunnolla eikä vaan tuoda jotain paperia. Lääkäri saapui samaan aikaan ja asiasta hänelle sanoinkin.

Hänen tutkittuaan kohdun suun totesi ettei vaihtoehtoja ole,ja niin ensimmäinen muru laitettiin, ja niitä sainkin sen kolme tiistain aikana.

Pikku hiljaa aloin pieniä muutoksia tuntemaan ja illalla joskus ysin jälkeen oli supistukset suht. säännölliset jo, n. 7-10 min välein. J lähti kuitenkin kotiin nukkumaan.

Yöksi sain nukahtamislääkkeen sekä särkylääkkeen.Ja lisäksi kuumavesi pullon selkään. Näiden avulla nukuinkin sitten ihan ok, kunnes jossain vaiheessa heräsin kipuun. Sain kipupiikin ja lisää kuumavesi tyynyjä, jotka taas mukavasti auttoikin.

 

Keskiviikko 23.1

Heräsin jo joskus kuuden aikaan ja olo alkoi olemaan jo henkisesti raskas ja masentunut koska mitään ei ollut tapahtunut, tulehdusarvot nousivat antibiootista huolimatta ja lämpökin oli nousussa. Aloin oikeasti jo pelkäämään et mitä tästä tulee.

J tuli jo aamulla heti sairaalaan smile.gif joka oli koko ajan mieletön tuki.

Lääkäri tutki,mitään ei supistukset ollu aikaan saanu, totesi kuitenkin et lähdetään synnäriin heti kun sieltä vapautuu paikka.

Supistukset oli edelleen kipeitä ja niihin sain tarvittavia,tosin ei niistä ollu juuri apua.Ylös nouseminen ja kävely oli todella tuskaa, ainut mikä auttoi oli kuumavesi tyynyt.

Lopulta 13.30 päästiin synnäriin...

Sain samantien syntocinoa ja annos laitettii kerralla aika korkeaksi :/

Pikku hiljaa olo alkoi huononemaan,ja kivut alkoi sad.gif Joukko lääkäreitä tuli tutkimaan,tilanne oli edelleen sama:(

Tuskaset kivut alkoi jossain vaiheessa, mutta muuta kivunlievitystä eivät vielä voineet antaa kun ilokaasua. Vedin sitä hetken ja totesin ettei se auta muuta kun et pää menee sekasin. Kätilö oli todennut et antaa mennä kunhan vaan vedän sitä.No minä sitten vedin, olo oli kun olis elämänsä pahimmassa kännissä ja yrittää nukkua. Nukahdinkin aina supistusten välissä,ja heräsin siihen pahimpaan kipuun.Samaan aikaan yritin vetää kaasua ja J hieroi kuumavesi tyynyillä.Aloin tosissani uskomaan et kuolen tänne.Joka paikkaa sattui niin paljon ja kuumekin oli alkanut nousemaan.

Joskus kuuden aikaan totesin et nyt on pakko saada epiduraali, ja niin lääkäri pyydettii ensin katsomaan,olin jopa jo 3cm auki:( eli eipä juuri ollut mitään tapahtunut..

Anestesialääkäri tuli onneksi tosi pian, mutta tämä mies osoittautui hirviöksi suoraan sanottuna,ei todellakaan osannut kohdata kivuliasta potilasta vaan hänen kielenkäyttö oli todella ala-arvoista. J meinasi tässä vaiheessa hermostua...

Lopulta kuitenkin sain puudutuksen..ja sitten aukesikin taivas smile.gif

Olin nukahtanut samantien ja heräsin seuraavan kerran kymmeneltä.

Lääkäri kävi taas..kohdun paine oli alkanut kasvamaan, joten oksitosiinia jouduttii pienentämään sad.gif

Sain lisää epiduraalia..ja nukuin kun porsas puoleen yöhön.

Heräsin koviin kipuihin..tässä vaiheessa kätilö totesi että varaudu leikkaukseen.Lääkäri tulee kohta.

Ja niin taas lääkäri tuli,totesi samantien et nyt joudutaan lähtemään.Sain itkupaniikit,hirveä pelko iski,ja ennen kun tajusinkaan olin jo leikkaussalissa valmisteltavana.

Onneksi J tuli paikalle pian ja sitten tunsinkin jo että mahaa ronklataan. Panikoin koko ajan et happi loppuu, joten taisin jutella siellä tosi fiksuja biggrin.gif

Klo 1.00 hoitaja totesi et vauva syntyy, ja 1.04 kuuluikin iso itku ja meille kerrottiin että poika syntyi <3<3

Ja pian poika tuotiinkin hetkeksi eteeni, jouduin kyllä kysymään et onko toi oikeesti meidän..

J lähti vauvan kanssa,ja minä jäin kursittavaksi.Kohta olinkin jo heräämössä ja olo oli hyvin tokkurainen. Hoitajat antoi luvan nukkua, mut en uskaltanut, edelleen pelotti kaikki mahdollinen.

Koska heräämössä ei ollut muita, sai J ja vauva tulla sinne luokseni. Tunne kun sain Hajiksen viereeni ja syliini oli jotain niin mieletöntä ja mahtavaa, etten ole moista ennen tuntenut.

Kohta toinen jo kovaa vauhtia imikin maitoa ja lopulta klo 4.00 päästiin osastolle ja J lähti kotiin nukkumaan.

[Hernyó]

Teemu- sammakon syntymä 20.1.07 Kättärin Haikaranpesässä

 

Klo: 4.32 heräsin vihlovaan alaselkäkipuun. Kävin vessassa, jossa supisteli sitten jo aika hyvin. Lämmitin kauratyynyn ja istuskelin olkkarissa. Oli sellainen tunne, että tää on menoa tänään, vaikka kivut olivatkin aika laimeita. Jossain välissä kävin Juhaa tönimässä ja sanoin "Moi". Toinen vaan tuhahti ja käänsi kylkeä. Menin sitten takaisin sohvalle ja hetken päästä ajattelin, että nyt ne menivät. Ei kuulunut mitään, ei tuntunut millekään. Tuli vaan sellainen tunne.

Klo: 5.28 vedet sitten menivät. Tunsin märkää ja lämmintä housuissa. Hihkaisen kolmeen kertaan Juhalle "vedet meni!!" Toinen sitten unenpöpperössä tulee makkarista "Mitä, joo, joo, mä olen tässä"

Juha toi pyyhkeen haaroväliin (istuin kyllä froteemuovin päällä), pääsin sitten vessaan sotkematta paikkoja. Lorottelin pönttöön vettä ja teinpä sitten muutakin hätää siinä, köhöm...

Soitettiin Kättärille, josta sanottiin että voidaan olla vielä kotona. Supistukset lähti pois vesien menon jälkeen! Soitto myös mun vanhemmilleni. Isi lähtee sitten kuskaamaan äitiä Kaneli- vahdiksi kun soitetaan uudestaan.

Klo: 7.00 soitto isiltä: "Äiti ei enää jaksanut olla kotona, ollaan hississä. Älkää ihmetelkö."

Just niin. Äiti on kärsimätön. Käskee lähtemään heti, ei ne tiedä siellä mikä tilanne on puhelimen kautta.

Samalla alkoivat säännölliset supparit, väli 3-4min. Klo 7.32 Lähdettiin matkaan isin kyydissä.

Kättärillä päästiin tarkkailuhuoneeseen. Tilanne tsekattiin, auki sormelle, kanavaa 0,5cm jäljellä. Käyrä piirtää suppareita kahden minuutin välein. On jo aika kipeä olo. Vaihtoehdot: Jos haluatte, menkää kotiin. Jos tuntuu siltä, ettei kestä kotona jääkää tänne. Jäätiin. Hyvä niin, sillä kivut yltyivät tosi nopeasti. Tarkkailuhuoneessa kivunlievityksenä oli kaurapussi. Koko synnytyksen ajan mun oli tärkeää saada pitää haarat auki, levittelin siis nätisti kokoajan. Kipu tuntui pahempana, jos joutui pistämään jalat kiinni..

Synnärisaliin matkattiin sitten pari tuntia myöhemmin. Päästiin ykköseen, jossa siis on Haikaranpesän ainoa amme ! Siellä pistettiin sitten aquarakkuloita alavatsalle ja alaselkään. Nyt ne tosin auttoivat vaan 15min kerralla. Loppuillan aikana pisteltiin yhteensä neljään otteeseen.

Kävin suihkuttelemassa sitten kun olin 2cm auki. Suihku vei kivuilta kestoa pois, kärki tuntui myös laimeampana. Viivyin siellä puolisen tuntia. Olo oli todella kipeä ja kätilö tutki taas. Vasta 3cm auki! Juha alkoi ammetta laittelemaan valmiiksi. Minä otin ilokaasun käyttöön.. Auttoi noihin muka kipeisiin, jotka myöhemmin osoittautuivat vielä lastenleikiksi. (Otin tässä välissä myös camomillaa.) Ammeeseen päästessäni olin jo todella kipeä. Supistuksia tuli jatkuvalla syötöllä niin kovina, etteivät mahtuneet käyrälle. Kesto oli monia minuutteja. Ammeessa ensimmäinen supistus ei tuntunut missään. "Tässäkö se apu on! Hitsi, että oli hyvä juttu!" Joo.. Heti seuraavana huutelin sitten vittua.. Ilokaasun nappasin taas avuksi.

 

Nyt oli lukemat jo kaasua2/3, happea 1/3. Eikä auta. Yritän eri asentoja. Juha on vieressä. Painetta peräpäässä. Pelkään, että vauva syntyy jo. Ponnistan pariin otteeseen vahingossa. Kivut yltyvät todella nopeasti. Taukoa ei ole enää ja olo on sietämätön! Huudan maskiin sekopäisesti! Huomaan itsekin, että homma on karannut käsistä. Kätilö tulee ja kysyy: Sanna, onko kaikki hyvin? Otatko jotain vahvempaa? Lillun vedessä ja nyökkään pitkän harkinnan jälkeen. Kätilö toimii nopeasti ja tilaa epiduraalin. Minä huudan ja jännitän ammeessa. En meinaa päästä ylös. Kipu vie jalat alta aina. Juhan avustuksella pääsen pois ja 15min kestää kävellä sängylle. Jatkuvat supistukset pistävät minut maahan joka kerta. Nousen sängylle, käyn kyljelleni (auki 5cm). Kestää vielä kolme supistusta ja kuulen lääkärin tulleen. Olen selkä muihin päin. Näen vain kaapit. Tunnen miten joku kuuraa selkääni (desinfiointi). Ihan kuin vampulla pestäisi! Supistuksia tulee ja lääkäri odottaa hyvää hetkeä. Käskee oikeaan asentoon ja sanoo että nyt ei sa liikkua. (En tiedä, mihin muut menivät tässä välissä) Lekuri pistää homman toimimaan ja minä odottelen piikin pistoa. Eihän sitä tuntenut ollenkaan. Miksi se käski olla liikkumatta? Homma ei toiminut kunnolla. Puuduin aluksi vain oikealta puolelta. Vaihtelin kylkeä vimmatusti, ei tehoa. Kivut tuntuivat yhä vasemmalla. Pikkuhiljaa ne laimenivat myös sieltä. Eivät kadonneet missään vaiheessa kokonaan. Puolitoista tuntia myöhemmin kivut tulivat takaisin. Kätilö kutsuttiin antamaan lisäannosta. "Ei ole totta, kuules sinä olet kokonaan auki, ei tässä enää voi lisää antaa, ruvetaans ponnistelemaan!" Multa pääsi hölmistynyt: "Ai, okei". Jalat ei kantaneet, joten jäin sitten sängylle. Kivut lisääntyivät, otin taas ilokaasun käyttöön. Kävin kontalleni harjoittelemaan.

 

Sain ponnistaa vain välillä. Muuten piti rentoutua. Koin tämän aika vaikeaksi. Mua ponnistutti koko ajan. Pepussa hirveä paine! Hitaasti hyvä tulee, ei pääse repeämään niin pahasti. (Teemu oli koko synnytyksen ajan muuten tosi alhaalla jo, joten lähinnä odoteltiin tuota avautumista.) Mut katetroitiin tässä vaiheessa. Sanoin että on vähän pissihätä. Tulos puoli litraa pissaa

Harjoittelun jälkeen sain luvan alkaa ponnistelemaan aina supistusten tullessa. Omat supparit olivat paljon tehokkaampia, kuin nämä tippasupparit. Kätilökin sanoi että kyllä teet hienosti töitä, kun supistusten kesto oli maks 15s.! Tippa täysillä, eikä muutosta.. Ohjattiin supistusten suuntaa ja minä sitten tein työtä käskettyä. Tulihan siinä hommassa kahteen kertaan muutakin kuin vain työnnettyä vauvaa ulos. Tuossa tilanteessa mulle olisi ollut ihan sama vaikka perseestä olisi strutsinmuna tullut Pudendaalin perään kysyttiin, mutta oli jo liian myöhäistä. Vauva oli liian alhaalla. Teemulle pistettiin pinni päähän, käyrä piirsi vähän väliä mun sydänääniäni.

Ponnistelua kesti ja kesti ja olin IHAN HIKINEN! Tärisin kuin horkassa, lihakset jännittyneinä. Kaikki tsemppasivat. Juha antoi mehua joka supistuksen välissä ja katseli kiinnostuneena hommaa alhaalla. Kokeili Teemun päätäkin (minä kokeilin aiemmassa vaiheessa, myöhemmin sanoin vaan että kokeilen sitten kun se vihdoin on ulkona.)

Kipu oli taas suunnaton. Paine kasvoi ja tuntui kun sisältä pönkeäisi jotain tonnin painoista ötökkää.

Kätilö sanoo että Teemu jäi junnaamaan johonkin kielekkeen kohtaan! Ei päässyt millään eteenpäin. Siinä sitten työntelin epätoivoisena ulos tuota. Lopussa kutsuttiin paikalle toinen kätilö ja ponnistelin raivoisasti. Kätilö lupasi auttaa kun vaan pystyy. Viimeinen rutistus sai avitusta kätilöltä:"Puudutan, jos joudutaan vaikka leikkaamaan vähän"

Juha sanoi, että mun silmät repsahti auki ja seuraavalla ponnistuksella syntyi Teemu Heti tuli ulos koko vauva. Ei tarvinnut kätilön auttaa.

Repeämiä tuli neljä toisen luokan. Yksi oli emättimestä peräaukkoon, loput emättimessä. Paranivat hyvin. Tosin kävelin ja istun tosi tuskaisesti. Teemu pääsi rinnalle heti ja imutteli alkuun oikeaa tisua. Sitten kylpyyn kera isin (joka myös leikkasi napanuoran) ja vaatteet päälle. Multa tulivat jälkeiset minuutin päästä Teemun syntymästä. Täydelliset, ei sattunut.

 

Imetin vielä toisesta tisusta ja sitten katetroitiin uusiksi. Lopputulos litra pissaa Oleskeltiin kunnes sain nousta suihkuun ja siitä sitten osastolle 5 (nykyään osa H- pesää). Syynä on matalat rinnanpäät. Tuolla on yökköjä enemmän Saa opastusta helpommin.

 

 

Kokonaiskesto oli siis 12h, josta ponnistusta 2h. Poitsu tuli virhetarjonnassa otsa edellä ja pää vielä sivuttain (avosuinen tarjonta) Kyllä kesti se punnaaminen !! (Myöhemmin selvisi myös, että minulla oli kohtutulehdus, joten sen takia ramppasin sitten lekurissa useasti synnytyksen jälkeen..)

 

 

Temppe oli 3590g ja 48cm (pipoa en tähän hätään muista )

[Mamalicious]

näitä on kyllä kiva lukea...mammelin tarina sai taas kyyneleet silmiin ja on sen tehnyt ennenkin. voin kuvitella sen hädän ja tylyn kohtelun taysin svolla...

 

mä oon liian laiska kirjottamaan omia kertomuksia, josko sitten tän masukin tarinan saisi kirjotettua

[Daffy]

Kolmosen nopea syntymä 18.02.2008

 

Heräsin yöllä jossain vaiheessa vessareissulle, ja tuntui kuin salamatkustaja olisi väkisin tunkenut itseään mahan läpi maailmaan. Mahaa kiristi aivan hirveästi. Ajattelin, että soitan aamulla neuvolaan, ja kysäisen asiasta, koska tunne oli aivan kummallinen. Menin takaisin nukkumaan ja koomassa nukuinkin siihen asti, kun parivuotias täystuho minut herätti klo 07.16. Olo oli vähän outo taas, ihan kuin olisi kauhea vessahätä (se isompi...). Kävin parilla tyhjennyksellä, mutta olo ei vaan helpottanut.

 

Vähän ennen puolta kahdeksaa yritin soittaa ystävälleni (terkkuja...) ja kysäistä, että kannattaako näihin reagoida jotenkin, koska turha lähtö oli jo takana. Kaveri nukkui puhelin äänettömällä, ja olo olikin jo muuttunut tuskaisemmaksi, joten tajusin ihan itsekin, että tämä on nyt se oikea lähtö.Soitin isännälle töihin, että olisi parempi lähtee heti. Soitin myös äitipuolelleni, että olisi hieman kiire, tuletko hoitamaan lapsia. Esikoinen siinä puuhaili kouluun lähtöä, hänelle sanoin että vauva taitaa syntyä tänään, hoida siskoa, kouluun ei tarvi lähteä, äiti menee nyt suihkuun. Suihkussa en pystynyt kauaa olemaan, supistukset tiheni ja voimistui kokoajan.

 

07.45 Mies soitti, että jos on kiire, kannattaa soittaa taksi, koska hän juuttui ruuhkaan. Samaisessa ruuhkassa oli myös äitipuoleni, joten paniikki alkoi iskemään. Onneksi alakerran naapuri oli lomalla, joten soitin hänelle, että tarvisin nopeasti apua lasten kanssa. Sitten soitin taksin, ja ilmoitin soittaessani, että synnyttään pitäisi päästä pian.

 

08.10 Pääsin taksiin, mutta supistusten voimakkuudesta kertonee se, että en saanut sukkia enää jalkaan ja kengätkin oli jalassa vain melkein. Nonstop supistusten saattelemana vääntäydyin ulisevana taksiin, jossa epäonnekseni kuskina oli vanhempi nainen. Hän veti jonkin asteisen paniikin kanssa, koska alkoi minulta kyselemään, mistä tayssiin kannattaisi ajaa (meiltä ajaa siihen normaalisti n.5-10min...). Hän sitten ratkoi asian itse, koska siinä hetkessä minusta ei ollut kartturiksi. Ajelimme joitain pirun kuoppaisia pikkuteitä, ja kipiää teki! Sain kuitenkin soitettua svo.lle, että tulossa olen, ja kiire on.

 

08.30 Päästiin sairaalan pihaan, missä mies ruuhkasta huolimatta jo odotti. Hän jäi maksamaan taksia, kun yritin epätoivon vimmalla päästä vastaanottoon. Supistukset oli jo niin kovia, että en pystynyt käveleen, joten isukki haki kätilön vastaanotosta avuksi. Siitä minut sitten kärrättiin suoraan saliin, riisuttiin ja kammettiin synnytyspedille. Kovasti haikailin (ja nimenomaan KOVASTI) kivunlievitysten perään, mutta kätilö totesi minun olevan jo kokonaan auki, eikun ponnistamaan heti kun siltä tuntuu. Ja hetihän siltä tuntui. Kolme ponnistusta ja tyttö oli maailmassa. Kello oli silloin 08.43. Pahin painajaiseni syöksysynnytyksestä ilman kivunlievitystä oli käynyt toteen. (Jälkikäteen on helppo todeta ettei se niiiiin kamalaa ollutkaan...)

 

Olin aivan poikki tuosta urakasta, joten jälkeisvaihe oli vallan mukava kaikille. Istukka ei meinannut irrota, joten kätilö yritti painaa kohtua. Sehän ei käynyt päinsä, koska koko mahani oli tosi kipeä. Aina kun hän painoi, tartuin ranteeseen ja nostin hänen kättään (tyhmää, tiedän...). Loppujen lopuksi rauhotuin, vedin syvään henkeä, otin ilokaasua ja istukkakin irtosi kätilön avustuksella.

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, nyt tuolla tuhisee vallan mainio neiti, jolla ei ole kiire enää mihinkään.

[Mamalicious]

^mä oonkin tuola toukokuisissa "pelotellut" juuri tuolla sun syöksysynnytyksellä kyllä meinas leuka pudota kun daffy soitti puolenpäivän aikaan että tervetuloa katsomaan valmista vauvaa

[Guest Noose]

^^ Tuosta Daffyn kertomuksesta tuli heti mieleen ne formulamainokset... "Maailman nopein kansa."

 

[Mamalicious]

^ totta!

[Daffy]

Nähtäväksi jää, tuleeko vauvasta vauhdikas pakkaus. Nyt ainakin on maailman rauhallisin tapaus, ja juuri kuten edellä totesin, enää ei ole kiire mihinkään.