Mikä saa empimään?

[Nenoveh]

Mulla on muutamia mörköjä, jotka saa empimään:

 

* Yksi suurimmista on se, että jos uskaltaa toivoa vauvaa, eikä sitä sitten saakaan.

* Toisaalta pelottaa unen vähyys ja lapsiperhe-elämän rankkuus. Tällä hetkellä elämä on ihanan rauhallista ja seesteistä.

* Työkuviot mietityttävät myös. Tykkään tehdä silloin tällöin pitkää päivää ja olen määräaikaisessa työsuhteessa.

[Neven]

Mun terveydentila.

Taloudellisesti tullaan varmaan toimeen vaikka lapsia olis kaksikin, vaikkakin mies opiskelee, mulla on onneksi vakityö.

[inneL]

* Työkuviot

* Jos yrityksistä huolimatta ei tärppää

* Yhteiskunnan luoma "täydellinen äiti" -rooli. Mä en todellakaan sovi siihen Maripaitainen äiti, joka istuu päivät pitkät hiekkalaatikolla ja leipoo viikottain korvapuusteja -muottiin...

[Lioni]

Meillä katkon aiheutti parisuhdeongelmat; mun vauvakuume, tarve saada vauva, teki suhteesta aika selvää jälkeä... Kovalla työllä siitä selvittiin ja nyt välillä mietityttää, pitäisikö lykätä hoitojen aloitusta ja nauttia vielä tästä kahdenkeskisestä ajasta, tehdä ja kokea asoita joita sitten lapsellisena ei ehkä tule tehtyä... Mutta ei, en aio lykätä.

[Hirchel]

Vaikka yrityksen aloitusta on kuumeiltu kovasti, niin nyt tuli sellainen olo, että onko se kuitenkaan viisasta. Kaikki tämä mun työjuttujen takia. Jos nyt laittaa stoppia hommalle, voidaan uudestaan aloittaa vasta kahden vuoden päästä aikaisintaan, joten eiköhän me anneta mennä . Olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin

[RvaN]

Niin kuin lilypad kirjoitti, muutoksen pelko on varmaan suurin pelko. Oma jaksaminen, työtilanne ja taloudellinen ahdinko mietityttää. Lisäksi mietityttää se, että ollaanko saatu olla miehen kanssa tarpeeksi kaksin ja viettää "vapaata" elämää - viimeinen vuosi (tai oikeastaan kaksi) on ollut työteliäs aloittelevalle yrittäjälle emmekä ole ehtineet paljoakaan viettää yhtiestä laatuaikaa. Sitä ennen opiskelimme ja asuimme viisi vuotta(!) eri paikkakunnilla. Ensi syksynä tilanne voisi vihdoin tasaantua, mutta silloin ehkä olisinkin jo raskaana. Moni moni asia saa empimään jos oikein alkaa ajattelemaan.

 

Mutta. Täytän muutaman vuoden päästä 30 ja mies täytti jo tänä vuonna. Olen aina tiennyt, että haluan lapsia. Perhe on tärkeintä mitä voi olla. Tiedä tai uskon vahvasti, että jos odottaisimme vielä vuoden tai pari, harmittelisimme, että miksemme aloittaneet aiemmin. En usko, että tilanne tästä yhtään paranisi odottamalla. Vaikka olenkin lapsiasian suhteen hieman hieman epävarma, en usko, että ensimmäisen kohdalla tämän varmemmaksi oloani saisin odottelusta huolimatta.

[Joy]

Suurin syy: muutoksen pelko. Asiat on nyt hyvin:

 

* On paljon omaa aikaa ja kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Voidaan yhdessä ja yksin tehdä aika spontaanistikin asioita. Lapsi tuntuu välillä ajatuksissa tunkeilijalta, joka tulisi sotkemaan meidän kahdenkeskisen suhteen ja kodin asioita.

 

* On mahdollisuus panostaa töihin - mietityttää, että mitenköhän se olisi lapsen kanssa..? Pakostakin töissä välillä miettisi että pitkä päivä on lapsen kanssa vietetystä ajasta pois. Joskus rankan työpäivän jälkeen on jotenki aikas kiitollinen siitä, että saa vaan lösähtää sohvalle eikä kukaan odota huomiota ja huolenpitoa.

 

Se kiehtoo ja kiinnostaa, mitä lapsi mukanaan toisi. Samalla se kuitenkin paljon myös pelottaa - siinähän se lapsi siinä sitten on eikä sitä voi enää palauttaa, jos ei lapsiperheen elämästä tykkääkään.

 

Tässäpä ne on minunkin mietteet tiivistettynä. Toisaalta toivon lasta enemmän kuin mitään ja silti sen mukanaan tuoma muutos tuntuu niin lopulliselta. Vaikka biologian tuoma rajallisuus tässä lapsiasiassa joskus ahdistaa niin on se kyllä hyväkin asia; tulisi jahkailtua varmaan maailman tappiin saakka ennen kuin pistettäisiin toimeksi, jos tässä ei mitään rajaa olisi. Minä olen 29 ja mies 32, joten nyt olisi jo aika.

[mailis]

-työasiat. Miehellä on vakituinen työpaikka mutta minä haluan vielä tehdä töitä kun olen vasta valmistunut ja heti perään työllistynyt.

 

....siinäpä ne syyt sitten olikin...muut taitaa olla enemmän tekosyitä

[Guest Elle]

Mullakin on aika samanlaisia ajatuksia kuin Lilypadilla. Mua mietityttää ehkä eniten se yleinen muutos, jonka lapsi meidän elämään toisi. Emme elä kauhean suunnitelmallista tai organisoitua elämää, vaan tapanamme on tehdä spontaaneja ratkaisuja, esimerkiksi varaamme matkoja hetken mielijohteesta ym. Pidän elämästämme enkä haluaisi riskeerata mahdollisuuksiamme tällaiseen. Totta kai jotkut lapset mukautuisivat sellaiseen elämään mitä elämme, mutta entä jos lapsemme on vaikka superallerginen, tavallista huonompi nukkumaan tai muulla tavalla erityistä huomiota kaipaava, niin silloin se ei ehkä olisikaan mahdollista. Toisaalta mua mietityttää myös omat työkuvioni kun vakituinen työpaikka siintää kaukana tulevaisuudessa. En kuitenkaan haluaisi odottaa niin pitkään lapsenyritystä, joten olo tuntuu vähän epävarmalta...

Edited January 1, 2010 by Elle

[eevi]

Mua ei vaivaa työasiat, vaan edellä mainittu yleinen elämänmuutos. Tai no kyllähän se liittyy niihin töihinkin, molempien alalla kun iltakeikat voivat kuulua asiaan ja toisaalta iltamenoista olisi kiva nauttia yhdessä. Spontaaniuden väheneminen. Ja toisaalta myös suunnitelmallisuuden väheneminen - mun ystäväpiiriin kuuluu paljon ihmisiä, joiden kanssa tehdyt treffit eivät pidä lapsiin liiittyvien syiden takia.

[askel]

Miulla ei oo mitään vauvakuumetta eikä oikeastaan haaveiluakaan, aika neutraalisti pohdin mahdollisuutta uudesta perheenjäsenestä. Ainut asia, joka huolestuttaa enemmän kuin vähän on Rottationinkin mainitsema: mitä jos miehelle käy jotain? Miten selviäisin yksin lapsen kanssa? Tuntuu mahdottomalta.

[Mintsu]

Se että elämä muuttuu lapsen myötä täysin ja takaisin ei ole paluuta. Mietityttää myös kovasti että onko meistä miehen kanssa vanhemmiksi.

[frau]

Miuta kiinnostaisi kovasti kuulla jo lapsellisten "vastineita" näille meidän empimyksille. Kiitos HelmiQ todellakin helpottavasta vastauksesta.

 

Itse taidan olla aikamoinen homsantuu, koska minua eivät taloudelliset asiat juurikaan huoleta. Mutta miten meidän ja minun itseni käy?

Asiaa pitkään (toistuvasti) pähkäiltyäni olen tullut siihen tulokseen, että lasten syntyminen ja perheytyminen ovat kuitenkin maailman luonnollisimpia asioita ja minusta on mukavaa päästä ketjuun mukaan, jos niin on tarkoitettu.

[Guest HelmiQ]

Olen käynyt tätä keskustelua paljon lukemassa. Toisaalta ollaan miehen kanssa myös mietitty näitä asioita viimeaikoina. Yksi lapsihan meillä jo on, mutta se toinen (ehkä joskus myös kolmas) olisi haaveissa. Kuitenkin välillä tulee mietittyä, että uskaltaako heittäytyä taas siihen touhuun...

Lapsi on iso asia ja muuttaa paljon asioita elämässä. Vaikka meillä on jo se yksi lapsi ja jotain lapsiperheen arjesta tiedetään, ei voi koskaan tietää millainen se mahdollinen seuraava uusi tyyppi on ja mitä elämä toisen lapsen kanssa toisi tullessaan. Luonnollisesti sitä ei tiedetty myöskään esikoisesta haaveillessa. Kuitenkin sitä lopulta päätettiin uskaltaa astua veneeseen ja katsoa mihin vene vie. Alkuun sitä jännitti vauva-ajan rankkuus, työkuviot, miten vauva vaikuttaa arkeen ja parisuhteeseen jne. Muutoksia lapsi toi paljon elämään kerta heitolla, mutta en menis sanomaan että kaikki muutokset olisi ollu pahasta.

Ikäviä päiviä on jolloin toivois, että sais hetken olla ilman lasta ja että toista ei kyllä ainakaan haluta, mutta ne päivät on harvassa jolloin ihan tosissaan on sitä mieltä.

Meillä ainakin on moni asia muuttunut lapsen myötä paljon positiivisempaan suuntaan. Vaikka sitä kahdenkeskistä aikaa on vähemmän, on myös jollain tapaa parisuhde muuttunut ja kasvanut positiiviseen suuntaan. Se rakkauden määrä mitä lasta ja miestä kohtaan on, tuntuu kasvavan sitä mukaa kun heitä katselee.

Arjen pyörittäminen joskus väsyttää ja ärsyttää, mutta usein myös siinä arjessa on ne ihanimmat ja onnellisimmat hetket.

 

Se kiehtoo ja kiinnostaa, mitä lapsi mukanaan toisi. Samalla se kuitenkin paljon myös pelottaa - siinähän se lapsi siinä sitten on eikä sitä voi enää palauttaa, jos ei lapsiperheen elämästä tykkääkään.

 

Tää on just se mikä itseä mietitytti ensimmäisestä lapsesta haaveillessa ja mietityttää edelleen toisesta lapsesta haaveillessa. Kai se on joka kerta se, että uusi ja vieras pelottaa mutta samalla kiehtoo niin paljon.

Nyt kun esikoinen on kohta kaksi on lähinnä vain kiitollinen siitä pikkuihmisestä. Vaikka paljosta lapsen tullessa pitää luopua, saa myös jotain moninkertaisesti takaisin.

Ehkä tää kuulostaa kliseiseltä, mutta ei sitä enää edes samalla tapaa kaipaa niitä asioita joita teki ennen lasta.

Ja lapset kasvaa (tuo ipanakin on jo kohta kaksi) ja mikään vaihe ei kestä ikuisesti. Kyllä me vielä miehen kanssa ehditään tehdä elämässä asioita joita nyt ei lapsen kanssa pysty.

Ja varmasti on osittain asenteesta kiinni onnistuuko esim. reissailut ja vastaavat lapsen kanssa. Elämä ei lopu lapsen synnyttyä, se alkaa siitä, mutta asiat on hoidettava lapsen ehdoilla.

 

Tsemppiä kaikille pähkäilijöille!

[Sisly]

Meillä on jo yksi lapsi, niin tilanne sinällään eri kuin useimmilla täällä, mutta toista lasta ollaan mietitty juu. Tällä hetkellä jos joskus vuonna 2010 sitten Välillä tekis mieli viskata pillerit roskiin heti, mutta onneks järjen ääni sanoo et kyllä mun täytyy tässä välissä saada opinnot valmiiks. Ja toinen motivaattori on tulevat häät 2009, en halua tosiaan olla häissäni iiison mahan kanssa.

 

Syyt, jotka sit välillä saa empimään et haluanko edes toista lasta

*Eka lapsi on ollut helppo tapaus, entä jos toinen ei ole? Kyllä mulla on välillä tehnyt mieli hakata päätä seinään jo tän ekan kohdalla ja tosiaan ei ole isompia itkuja/valvomisia/sairauksia ollut. Perustyytyväinen muksu kaikinpuolin meidän esikoinen.

*No, riittääkö rahat... Ekan kohdalla ei kauheesti ees mietitty kun päätettiin vaan että pakkohan se on pärjätä ja ollaan kyllä pärjätty.. Mutta jos miettii niin saishan sitä sit kun oman asunnon osto tulee ajankohtaseks ni pienemmällä lainalla kolmion kuin neliön jne..

 

Mutta aika varmasti vauvakuume vie voiton sit jossain vaiheessa ja toista lasta yritetään. Ei siksikään että lapsi mun mielestä sisarusta tarvis tms, vaan kyllä se takaraivossa kuitenkin on se tunne et haluais vielä kerran kokea odotuksen. Pikkuvauva-ajan vois kyllä skipata

[Ren]

Kiitos kirjoituksestasi HelmiQ, se oli mukavaa luettavaa!

 

 

Ja lapset kasvaa (tuo ipanakin on jo kohta kaksi) ja mikään vaihe ei kestä ikuisesti. Kyllä me vielä miehen kanssa ehditään tehdä elämässä asioita joita nyt ei lapsen kanssa pysty.

Ja varmasti on osittain asenteesta kiinni onnistuuko esim. reissailut ja vastaavat lapsen kanssa. Elämä ei lopu lapsen synnyttyä, se alkaa siitä, mutta asiat on hoidettava lapsen ehdoilla.

 

Kirjoitit juuri sen, mitä mekin ajattelemme.

 

Joku oli kommentoinut miehelleni, että hän ei haluaisi lapsia vielä, kun on niin paljon tekemättä. Mieheni oli sitten itse miettinyt, että eihän meidän elämä siihen lopu, että saamme lapsia, se vain muuttuu. Näin minäkin asian koen.

 

 

Henkilökohtaisesti juuri mikään ei saa empimään - ehkä työasiat vähän, mutta ne eivät muutu ikinä, vaikka odottaisin maailman tappiin asti.

 

 

Me toivottaisimme pienokaisen ilolla tervetulleeksi, jos sellainen masuuni ilmestyisi.

[Vanda]

Meillä empimistä aiheuttaa varmaan osittain mun työtilanne ja osittain se, ettei ole uskallusta hypätä uuteen elämäntilanteeseen. Olen pari vuotta sitten valmistunut ja määräaikaisia sopimuksia sekä työpaikkoja on ollut useampia. Nyt olen ensimmäisessä pidemmässä määräaikaisuudessa ja toiveena olis vakinaistaminen. Vakipaikkaan olis huomattavasti paljon mukavampi palata äitiysloman jälkeen, eikä lomatkaan katkeaisi. Omalta alalta löytyy kyllä varmaan töitä, vaikka ei olisikaan vakipaikkaa, mutta ei niitä ihan valittavaksi asti ole. Toinen tekijä on uskallus... toisaalta viihdytään hirmu hyvin näinkin. Mies ehkä pohtii myös taloudellista tilannetta, asuntovelkaa on aika rutkasti. Mä yritän olla murehtimatta siitä asiasta

[tuuli78]

Mulle ei varsinaisesti ole vauvakuumetta. Enemmänkin kyse on pohdiskelusta, mihin suuntaan lähden elämääni vievään. Ikää on jo kolmekymmentä, kovin kauaa ei voi enää odotella. Meillä molemmilla on vakituinen työ, oma asunto jne. puitteet olisi siis kunnossa. Toisaalta haluaisin ryhtyä yrittäjäksi, silloin lapsi ei sovi kuvioihin ollenkaan, ainakaan muutamaan vuoteen. Muutaman vuoden kuluttua olen mielestäni jo liian vanha äidiksi. Nelikymppisenä en enää äidiksi halua. Mieheni ei halua lapsia (omien puheidensa mukaan), mutta aivan varma en asiasta ole, koska miehen ystävä vihjasi muuta. Nykyinen työ tympii kovasti, äitiysloma olisi sopiva tauko, mutta kyse olisi kuitenkin koko elämän muuttavasta asiasta, eikä kesälomasta...

Edited May 8, 2008 by tuuli78

[Qia]

Vain ja ainoastaan minun työkuvioni. Minulla on jo yksi korkeakoulututkinto ja kolmisen vuotta työkokemusta tuolta alalta, mutta lähdin opiskelemaan uutta alaa jonne olen valmistumassa syksyllä. Alani on pieni ja täysin uutta koulutustani vastaavat vakituiset työpaikat kiven alla. Minulle kuitenkin väläyteltiin parisen kuukautta sitten mahdollisuutta vakituiseen työpaikkaan heti valmistumisen jälkeen joten aktiivinen yritys laitettiin tauolle kunnes kuvio selviää. Sen pitäisi selvitä viimeistään kesän aikana.

 

Mies ei pidä siitä, että elämämme ja suunnitelmamme ovat kiinni minun työasioistani ja aavistuksen syyllistää minun olevan liian urasuuntautunut.

[Tiutau]

Mullakin varmaan yksi suurimmista peloista on muutoksen pelko. Se suuri vastuu, mikä lapsesta kuitenkin on, pelottaa ja juuri ajatus siitä, että miten raskaan työpäivän jälkeen jaksaa vielä antaa huomiota lapselle, kun nykyisin tuntuu, ettei aina jaksa huolehtia edes itsestään. Myös oma terveys mietityttää, ja suurimpana siinä varmaan pelko raskausajan pahoinvoinneista ja muista oireista sekä sitten itse synnytys. Sairaalakammoisena ajatuskin useammasta päivästä/yöstä sairaalassa saa silmät vipattamaan ja jalat lyömään loukkua ja sitten, kun siihen vielä liittyisi kipua ja kaikkea uutta. Ehkä myös tietynlainen kontrollin pettämisen pelko on mielen päällä peikkona. Nämä kai suurimmat syyt siihen, miksi meillä ei vielä ole lapsia, vaikka vauvakuume on välillä todella kova

[Norppa]

Tämä on ainoa asia, jonka suhteen olen ihan tuuliviiri. Yleensä minun on helppo tehdä päätöksiä ja pysyä niissä, mutta vauva-asiasta muutan mieltäni lähes päivittäin.

 

Syyksi tähän arvelisin sitä, että vauva olisi niin hyppy tuntemattomaan. Ja se, että saako sitä vauvaa ylipäätään. Olen vähän huono kestämään pettymyksiä ja yritän nyt vähän kehittyä siinä asiassa, että jaksaisin sitten olla kärsivällinen, jos ja kun vauvaa joskus yritetään. Kun lapsia ei kuitenkaan tehdä vaan saadaan, jos saadaan.

[Lina]

Meillä ehkä enemmän miehen puolelta emmintää aiheuttaa mm. kesken oleva remontti, taloudellinen tilanne ja se että haluaisi vielä tulla ja mennä ja nähdä...

Remontti tuskin valmsituu ikinä, kyseessä vanha rintamamiestalo Taloustilanne mitä todennäköisemmin sekin on ja pysyy... Vakityöt molemmilla ja pirusti lainaa... Tuohon tulemiseen ja kokemiseen, joku tuolla jo kirjoittikin ettei se elämä lopu lapsen syntymään, ja lapsen myötähän niitä kokemuksia varmasti tulisi, erilaisia vaan ehkä...

[Mansikka82]

Minua mietityttää arjen muuttuminen, kun pidän siitä niin kovasti näin. Miehen kanssa on niin mukavaa ihan kaksistaan Toisaalta taas kaipaan perhettä, ja vaakakuppi onkin minun puoleltani ihan selkeästi perheen perustamisen puolella.

 

Mies taas pohtii minun työkuvioitani (itseä ei niin kauheasti huolestuta) ja asuntomme kokoa. Jos kotonamme asustaisi myös kolmas perheenjäsen, tila vähenisi huomattavasti. Toisen lapsen kanssa emme nykyisessä asunnossamme enää mahtuisi elämään.

[Pamsu]

.

Edited November 30, 2009 by Pamsu

[Guest prinsessa82]

Ensimmäiseksi ajattelen edelleen, että merkittävin syy empimiseen on omat työkuvioni, en vain halua enkä osittain uskallakaan jäädä uudesta työpaikasta heti pois. Toisaalta tämä syy alkaa koko ajan enemmissä määrin muuttua merkityksettömäksi, sillä koeaika on takana ja kyseessä vakituinen työpaikka, oikeastaanhan tämä olisi mitä ihanteellisin paikka vauvan yritykselle.

 

Edellisen jälkeen toinen merkittävä syy empimiseen on miehen opiskelu. Hänellä on toki jo ammatti, jossa saa tehdä töitä niin paljon kuin jaksaa ja haluaa, mutta jäljellä olisi uudesta opiskelu-urakasta vielä 5 vuotta (1 vasta takana). Tämä huolettaa minua siksi, että pelkään vauva-arjen vaikuttavan myös miehen jaksamiseen ja pelkään hänen opintojen tästä kärsivän. Toisaalta myös toimeentulo pelottaa, koska mies ei käy säännöllisesti töissä. Lisäksi parin vuoden päästä hänen osittain opiskeluihin kuuluvien kesätöiden palkkataso putoaa nykyisestä reilusti, se hieman kaihertaa mieltä.

 

Ja kolmanneksi, tällä hetkellä tasapainoilen vauvakuumeen ja toisaalta tämän ihanan kahdenkeskisen elämän viettämisen välillä!