Unna

Mikä saa empimään?

383 posts in this topic

- Uuvuttava raskauspahoinvointi kahdessa edellisessä odotuksessa

- Synnytyspelko

- Oma ylipaino

- Isot ikäerot lasten välillä

- Kun pääsee jo "helpommalla" lasten suhteen, kannattaako vielä alkaa alusta

- Oma jaksaminen (valvomiset ym)

- Miehen työmatkat

- Lemmikit jotka tarvitsevat huomiota/hoitoa

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehen työ, joka vie hänet lähes joka viikon arkipäiviksi monen sadan kilometrin päähän :( Eli etäsuhde.

 

Se on oikeastaan ainoa asia. Mutta onneksi työpaikkaa voi kuitenkin vaihtaa.

 

Ja kyllä joskus pelottaa, miten lapsen kanssa jaksaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aika moni muukin näköjään miettii ihan samoja asioita kuin minäkin.

 

Yrityksen aloittamisessa hirvittää toisaalta se, että mitä jos ei tärppääkään ja toisaalta, mitä jos tärppääkin heti. Lapsettomuus olisi hirveää. Sitten jos tulisin raskaaksi, niin mitä jos se menisi kesken? Tai jos tulisikin kohtukuolema. Miten siitä selvittäisiin? Sukulaisilla kuoli puolivuotias vauva joku aika sitten ilman mitään syytä, ilmeisesti kätkytkuolema. Sekin olisi ihan kauheaa. Tai jos lapsi olisi vaikeasti vammainen, en tiedä miten siitä sitten selvittäisiin.

 

Sitten tietysti hirvittää, että miten onnistuisi yhdistää opiskelu ja vauva. Mieskin opiskelee, joten miten tultaisiin toimeen taloudellisesti? Mitä jos parisuhde lakkaa toimimasta? Mitä jos vauva onkin ihan kusipää eikä tulla yhtään sen kanssa toimeen?

 

Parisuhdejutuista mietityttää myös se, että jos mies siirtää vauvan kokonaan minun vastuulleni eikä suostu hoitamaan sitä yksin tai edes vaihtamaan vaippoja. Ja mitä jos se ei halua tulla synnytykseen mukaan? Ja mitä jos se haluaa? :D

 

Huolettaa toki sekin, että sitten ei voisi enää matkustella ainakaan samaan malliin, eikä olisi hirveästi omaa aikaa. Tukiverkostokaan ei kummoinen ole, sukulaiset asuu kaikki muualla. Tai lähinnä me asutaan siellä muualla.

 

Ylipäätään mietityttää se, että ollaanko me valmiita vanhemmuuteen. Meillä on molemmilla aika kurjia isämuistoja lapsuudesta, joten olen myös sitä miettinyt, että osaako mies sitten olla hyvä isä, kun semmoisesta ei oikein esikuvaa ole. Yhteentörmäykset kasvatusperiaatteissa ovat varmasti joka tapauksessa edessä, mutta ollaan me nyt tietyistä asioista samaa mieltä, kuten siitä, että fyysistä väkivaltaa ei hyväksytä missään nimessä.

 

Sitten on tietysti kissat. Mitä jos ne vihaa vauvaa tai mitä jos vauvalla onkin allergia? En missään nimessä tahtoisi karvalapsistamme luopua.

 

Karmii vielä yksi juttu, olen nimittäin kauhulla seurannut lähipiirissäni ihmisiä, jotka ovat äitiyden myötä pelkästään Äitejä ja kaikessa oikeassa ja mistään ei voi puhua tuomatta esiin lapsia. Tuleeko mustakin semmoinen? Alanko imetysfanaatikoksi ja kirjoitanko facebook-statuksiini vauvan vihreästä kakasta?

 

Muoks: Ja vielä raskausajasta karmii pahoinvoinnit, mulla on suhteellisen hillitön emetofobia enkä voi kuvitellakaan oksentavani :/. Niin mitä jos olenkin sitten yksi niistä, jotka yrjöilevät koko odotusajan? Ja tietysti vähän karmii painonnousu ja se, saako niitä raskauskiloja sitten vauvan synnyttyä millään pois.

Edited by aamuaurinko

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oma ura, kamalat aiemmat raskaudet, jaksaminen lasten kanssa, parisuhde, asunnon koko, auton vaihto..Onhan noita :girl_to_take_umbrage2:. Nyt pitääkin sitten miettiä, jääkö enemmän vielä harmittamaan se, ettei yritetty vielä yhtä lasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan alusta/teinistä saakka eletty suunnitelmallisesti (välillä vähän liiankin) girl_sigh.gif

 

Esim: teininä ennen seksin aloittamista hankimme e-pillerit..

ja nyt 12 vuoden jälkeen lopetin ehkäisyn, vasta kun talo, farmari ja vakityö ovat olemassa.

 

Työpaikka tosin vaihtui välillä, mikä johti "puolittaiseen" ehkäisyyn, ettei tarvitsisi heti koeajalla kertoa olevansa raskaana girl_wink.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Työtilanne. Parempi oli saada ensin vakkaripaikka ja jäädä sieltä äitiyslomalle muutaman kk:n työssäolon jälkeen. Voipahan olla rauhassa vauvan kanssa kotosalla, kun tietää mihin palaa vapaiden jälkeen.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Työjutut. Projektiluontoisia hommia kun teen, niin ikinä ei ole oikea aika jäädä äitiyslomalle. Aina on joku projekti kriittisessä vaiheessa. Tällä hetkellä nuo projektit on vielä sitä luokkaa, että niitä ei ihan heppoisin perustein lykätä tai keskeytetä. Mulle kyllä on sanottu, että lapset tulee sitten kun tullakseen ja esimieheni on hyvin perhekeskeinen ihminen onneksi, mutta silti hirvittää jättää työkavereita pulaan. Jokaisella meillä on omat asiantuntemusalueet tiimissämme ja sijaisia ei ole. Ulkopuolisen sijaisen palkkaaminen taas vaatisi pitkän perehdytyksen, sillä näitä töitä ei opi kun tekemällä ja niitä ei tehdä muualla kuin meillä.

 

Toinen juttu on se, että ensi syksynä näiden projektien päättymisen lisäksi tapahtuu henkilöstömuutoksia, joihin on pikkuhiljaa valmistauduttu niin, että mun vastuuta on kasvatettu entisestään ja olen perehtynyt asioihin kokonaisvaltaisemmin jo reilun vuoden ajan. Mitäs sitten kun jäänkin pois? Sen tulevan sijaisen pitäisi tulla istumaan mun viereen ja perehtymään jo nyt, jotta tilanteesta selvittäisiin edes jotenkin.

 

Okei, tiedän, etten ole korvaamaton (ei kukaan ole), mutta tuntuu epäreilulta pettää ihmisten luottamus, kun mun varaan on uskottu niin paljon. :huh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Enää oikeastaan mikään ei saa empimään. Kaikki olisi valmiina lapsen tulla, mutta silti tullaan nyt todennäköisesti vielä vuosi odottelemaan ennen kuin yritys aloitetaan.. Puuh. Tarkoitus vielä kerätä rahaa säästöön ja käydä yhdellä sovitulla lomamatkalla ennen yrityksen aloittamista. Alkaa tuntua, että me yritämme pedata tilannetta jo turhankin vakaaksi ja täydelliseksi vauvan tulla ja kun aika meidän mielestämme vihdoinkin on oikea, niin se ei sitten sieltä varmaan tulekaan..

 

Harmittaa, että tuhlasin liian monta vuotta siihen, että mietin liikaa raha-asioita ja niiden pohjalta hylkäsin koko lapsiajatuksen heti alkuunsa, kun ajattelin, ettei siihen kuitenkaan ole varaa. Kun kuume sitten oikeasti nosti päätään, niin heti ekana selvitin kaikkien tukien määrät ja laskin meidän kuukausimenot ja totesin, että eihän meille mikään hätä tulekaan, vaikka iso asuntolaina niskassa painaakin.

 

Kyllä välillä käy mietittyttämään sekin, että miten sitten minun ja meidän oman elämän käy? Menetänkö täysin oman elämäni hallinnan, kun joudun tekemään kaiken lapsen ehdoilla? Onko meidän tukiverkko tarpeeksi vahva? Onko meillä enää koskaan kaksinkeskistä aikaa? Miten mä jaksan sitten käydä töissä ja hoitaa lasta, kun arki imee kaikki voimat jo nyt? Entä jos äitiys ei olekaan "mun juttu"?

 

Noita yllämainittuja ajatuksiakaan en tosin osaa enää niin vakavissani ottaa. Muutama vuosi takaperin juttelin erään ystäväni kanssa lapsien saamisesta ja molemmat tulimme siihen tulokseen, että olemme niin itsekkäitä ihmisiä, että kertakaikkiaan äitiys ei ole vielä ajankohtaista ja mitenkään ei osaisi elämäänsä elää vain sen pienen ihmisen ehdoilla. Kuukausi tämän keskustelun jälkeen ystäväni tuli vahingossa raskaaksi. Ja se on varmasti parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut, ei voisi olla enää onnellisempi. Eli uskon, että kyllä se elämä kantaa ja siihen äitiyteen kasvaa sen yhdeksän kuukauden aikana, minkä vauvaa joutuu odottelemaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen uusi tällä puolella foorumia ja jo rekisteröityminen on iso askel minulle.

Menemme 2 kk päästä naimisiin. Meillä on vakaa, kohta 10 vuotinen yhteinen historia takana. Parisuhteemme on aina ollut todella terveellä pohjalla, enkä voisi olla onnellisempi. Siitä päästäänkin tähän seuraavaan askeleeseen.

Kaikki odottavat tätä askelta kuin se olisi yksi ja ainoa mahdollisuus kohdallamme. Ollaan kuitenkin paljon pohdittu asiaa, eikä se ole meille tosiaankaan ollut itsestäänselvyys.

Ensinnäkin kliseisesti sanottuna tämä maailman pahuus pelottaa. Haluaako tällaiseen yhteiskuntaan tuoda uutta elämää? Kaikelta ei voi lastaan suojella.

Toinen on se monen muunkin miete: miten meidän kahden käy? Olemme todella onnellisia yhdessä, meillä on hurjan hauskaa. Kaikki muuttuu, mutta miten? Pelottavaa..

 

 

 

Kuitenkin haluaisin meidän perheeseen lisää väkeä :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä! Monesti olen miettinyt viime vuosina jo ennen kuin edes halusin omaa lasta, että mihin tämä maailma on menossa. Joskus se öljy loppuu, mitä sitten tapahtuu? Ja entä ilmastonmuutos, saasteet, terrorismi? Monet dystopia-vaihtoehdot pyörivät kyllä päässä. Haluanko sukuni jatkuvan, vaikka tulevaisuus voi olla todella ankea esim. lapsenlapsilleni? Toisaalta koitan ajatella, että ehkä juuri minun jälkeläisestäni voi tulla ratkaisevassa asemassa oleva henkilö, joka ratkoo noita ongelmia onnistuneesti! :) Pitää yrittää olla toiveikas.

 

Helpottavaa, että joku muukin pohtii näitä asioita. Ilman ilmastonmuutosta ja muita globaaleja suuruhkia olisin jo varmasti äiti. Mutta miten voi synnyttää maailmaan lapsen, joka joutuu ehkä taistelemaan ihan perustoimeentulostakin tuhoutuvassa maailmassa? Tämänhetkisen tiedon varassa näyttää varmalta, ettei millään päästövähennyksillä voida enää estää ilmastonmuutosta, vaan tarvittavat keinot olisivat nekin tavattoman riskialttiita. Kuitenkin biologinen kello tikittää, eikä ole enää kovin monta vuotta aikaa miettiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Helpottavaa, että joku muukin pohtii näitä asioita. Ilman ilmastonmuutosta ja muita globaaleja suuruhkia olisin jo varmasti äiti. Mutta miten voi synnyttää maailmaan lapsen, joka joutuu ehkä taistelemaan ihan perustoimeentulostakin tuhoutuvassa maailmassa? Tämänhetkisen tiedon varassa näyttää varmalta, ettei millään päästövähennyksillä voida enää estää ilmastonmuutosta, vaan tarvittavat keinot olisivat nekin tavattoman riskialttiita. Kuitenkin biologinen kello tikittää, eikä ole enää kovin monta vuotta aikaa miettiä.

 

Ei tietenkään pitäisi sanoa, että olisi varmasti äiti (eihän sitä voi tietää), mutta varmasti olisi jo yritetty lasta ilman em. syitä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei oiken mikään saa mua empimään tämän asian suhteen. Mulla on sellainen filosofia aika monessakin elämänaluessa, että se tulee mikä on tullakseen ja kyllä kaikki sitten aina jotenkin menee. Hyvin oon pärjänny tähänkin astigrin.gif

 

Mä en hirveästi edes aio pedata elämää vauvan tuloa varten, enkä sitä edes ehtisi tehdäkkään. Meillä ei ole autoa, eikä edes ajokortteja, asutaan vuokralla kaksiossa ja olen vasta kouluttautumassa ammattiin, joten minulla ei ole minkään valtakunnan vakiduunia.

Mutta mun mielestä ei tarvii ollakkaan, vaan ehkä se todellinen onni tulee jostain ihan muualta.

Mä aina sanon siipalle että ihan sama onko sitä rahaa ja muuta omaisuutta, mä tuun onnelliseksi kun mua rakastetaan ja olen turvassa. Ehkä se on sille vauvallekkin tärkeintälipsrsealed.gif

 

Tokihan tuo maailman tilanne muakin askarruttaa ja sitä välillä miettii että millainen tämä paikka on esim 50 vuoden päästä. Mutta sitähän ei kukaan voi tietää etukäteen. Kyllä uskon että edellisetkin sukupolvet ovat tota asiaa miettineet 50 vuotta sitten, ja silti me ollaan synnytty.

(Älkää käsittäkö väärin, Ei ole tarkoitus vähätellä kenenkään ajatuksia. Toi on vain mun omia ajatuksia)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Koulutukseni keskeneräisyys hieman mietityttää, mutta ei se meitä estä lasta yrittämästä. Onhan noita muitakin opiskelevia äitejä.

Nykyistä kouluani, iltakoulu, voisin jatkaa kyllä heti lapsen syntymänkin jälkeen, eikä sitäkään ole jäljellä kuin vuosi, joten jos plussan saaminen pitkittyy, voin hyvinkin ehtiä valmistua ennen lapsen syntymää.

Muut asiat elämässä onkin sillä mallilla, että ei mietitytä.

 

Maailman tilannetta olen hieman miettinyt, mutta olen siitä myan kanssa samoilla linjoilla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tokihan tuo maailman tilanne muakin askarruttaa ja sitä välillä miettii että millainen tämä paikka on esim 50 vuoden päästä. Mutta sitähän ei kukaan voi tietää etukäteen.

 

Sepä se vain onkin, että kun voidaan tietää etukäteen melkoisella varmuudella. Lähinnä kysymys on siitä, tapahtuvatko tietyt muutokset jo lastemme elinaikana vai vasta huomattavasti myöhemmin. Kaikista ankeista tosiasioista huolimatta lapsen kaipuu on valtava. Ihan toivoo, että pääsisi tavalla tai toisella valitsemisen vastuusta, tulisi vaikka vahingossa raskaaksi tai jotain...

Share this post


Link to post
Share on other sites

aamuaurinko oli koonnut aika kattavasti omat epäilykseni ja huolenaiheeni tuolla ylempänä tällä sivulla. Pelottaahan tässä siis vaikka ja mikä. Mutta silti en ole enää pitkään aikaan löytänyt mitään tarpeeksi painavaa syytä yrityksen lykkäämiseen. Vauva saa tulla, ja toivottavasti tuleekin. Uskon, että elämä kantaa. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä tosissaan vasta yritys aloitettu ja sen myötä tietysti on herännyt hiukan ristiriitaisia tunteitagirl_to_take_umbrage2.gif

 

Eli en nyt tiedä saako empimään, mut ainakin nämä asiat mietityttää...

 

* Raha-asiat ( Vaikka itse en nyttenkään tienaa oikein mitään ni samapa tuo et lähinnä tää on varmaan mieheni pelko vaikka tiedän, että saataisiin paljon rahallistakin tukea omilta vanhemmilta kun olisi heille toivuttu ensimmäinen lapsenlapsi ja mies itse on ainut lapsi niin voi olla, että lapsi olisi jopa miehen vanhemmille ainut lapsenlapsi)

 

* Jäätävä synnytyspelko ja erityisesti myös raskausaika pelottaa kun saa koko ajan miettiä meneekö kaikki hyvin

 

* Asunnon koko (Meillä on melko iso kaksio omistusasuntona ja ei olisi varaa vaihtaa ainakaan tällä seudulla kolmioon)

 

* Miten käy parisuhteen...

 

* Kaikki työhön liittyvä pelottaa

 

* Onko mies valmis tähän kaikkeengirl_impossible.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

aamuaurinko oli koonnut aika kattavasti omat epäilykseni ja huolenaiheeni tuolla ylempänä tällä sivulla. Pelottaahan tässä siis vaikka ja mikä. Mutta silti en ole enää pitkään aikaan löytänyt mitään tarpeeksi painavaa syytä yrityksen lykkäämiseen. Vauva saa tulla, ja toivottavasti tuleekin. Uskon, että elämä kantaa. :)

 

Näinpä näin :). Kaikista noista peloista ja huolista huolimatta vauva olisi hyvin toivottu, ja uskon, että kaikki järjestyisi kuitenkin. Kai tässäkin asiassa on niin, että siinä vaiheessa kun toive on pelkoa suurempi, niin on sitä ainakin jossain määrin valmis. En mä usko, että kukaan voi ihan täysin olla valmis vauvan tuloon, kun se kuitenkin muuttaa elämää niin radikaalisti. Onhan siinä sitten tämän X ajan kestävän yritysajan lisäksi vielä se 3/4 vuotta kestävä raskausaika, jonka aikana ehtii vielä henkisesti valmistautua :girl_smile: .

 

Kyllä minuakin jossain määrin huolettaa saattaa oma lapsi tällaiseen maailmaan, mutta näen maailmassa niin paljon hyvääkin, että en tuon syyn vuoksi osaisi jättää koko äitiyttä väliin (jos se minulle siis suodaan, mutta uskon, että tavalla tai toisella suodaan kyllä). Lisäksi olen ajatellut asiaa niinkin, että kun kaikenlaiset urpot lisääntyy (en nyt siis ketään tällä palstalla tarkoita, joten älköön kukaan herneytykö tästä kommentista...), niin maailma tarvitsee myös sellaisia fiksuja, valovoimaisia, oikeudenmukaisia ja vastuuntuntoisia ihmisiä, jollaisia toivoisin pystyväni omista lapsistani kasvattamaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä nyt sitten tjottaillaan. Ja tunnelmat ajelevat vuoristoradalla onnellisesta pakokauhuun. Hyvin pitkälle yritimme pedata tilannetta ihan täydelliseksi vauvan tulla, niin kuin muutama postaus ylempänä kirjoitinkin. Sovimme siis mieheni kanssa, että alamme yrittää vauvaa vuoden päästä. No, jotenkin siinä kävi nyt kuitenkin niin, että ehkäisy jäi jo nyt kokonaan pois :rolleyes: Ja nyt tämä kaikki on taas astetta verran todellisempaa ja paniikki nostaa päätään. Onko meistä sittenkään tähän, riittääkö ne rahat sittenkään? Kaikki se aiemman postauksen itsevarmuus, että "kyllä se elämä kantaa" on poissa.

 

Mietin ihan hassuja juttuja. Eihän me miehen kanssa voida enää ikinä lähteä yhdessä kuntosalille (joo, ei nytkään olla käyty siellä salilla yhdessä ainakaan vuoteen..) ja mitä jos meidän lapselle tulee oksennustauti (mikä lapsilla onkin todella harvinainen sairaus..) kuka sen sotkun sitten siivoaa? Olen maailman oksennuskammoisin ihminen! Miten selviän edes omasta raskauspahoinvoinnista.. Pitääkö sitten herätä joka samperin viikonloppu jo kukonlaulun aikaan? Minä tykkään nukkumisesta. Aletaanko me harrastaa seksiä vain peitonalla pimeässä ja hiljaa? Tai mitä jos me ollaan niin väsyneitä, ettei innostuta toisistamme enää ollenkaan? Väsyneenä ja nälkäisenä kiukuttelen itsekin kuin pikkukakara, miten siinä sitten kasvattaa toista kun on itsekin vielä tällainen pikkupentu? Mitä jos lapsesta tulee yhtä itsepäinen kuin minä? Me ollaan vielä pulassa sen kanssa. Apua.

 

Mutta mitenkäs tuolla aiemmin kirjoiteltiinkaan? Suu kiinni sorsa, nyt sukelletaan..

Share this post


Link to post
Share on other sites
Suu kiinni sorsa, nyt sukelletaan..

 

Tää oli ihana :lipsrsealed:

Ihan samanlaisia mietteitä. Selvästi yksityiskohtaisempia, kun teillä on oikeasti otettu jo SE askel. Kun tuossa viikolla mietin sitä hetkeä, kun oikeasti pillerit jätetään pois, uskon tuntevani juuri noin. Pelkoa ja suunnatonta iloa ja odotusta.

Olen miettinyt niin, että mitä se lapsen tulo "vie pois", se tuo jotai ihanempaa tullessaan.

Tsemiä teille, nyt sukelletaan! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Juuri näin! Vaikka joistain asioista joutuu luopumaan, niin varmasti saa jotain niin paljon ihanampaa tilalle, että varmasti "uhraukset" kannattavat :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihanaa lukea että muitakin jännittää tuleva raskaus.

Itse odotin vuositolkulla että tuli oikea mies kohdalle ja että päästiin aloittamaan yritys. Olin ihan epätoivon partaalla ensimmäiset puoli vuotta kun ei napannutkaan, mutta joku kumma käännös tapahtui puoli vuotta yritettyämme. En enää jaksanut jatkuvaa tuskailua ja lapsenkaipuuta ja aloin asennoitua elämääni uudella tavalla, meillä hampaat irvessä yrittäminen muuttui lopulta tjottailuksi. Nyt pari kiertoa tjottailtuamme molemmilta on vähän kadonnut se palo ja melkeinpä unohtunut että miksi sitä lasta niin hirveesti oikeen on kaivannut.

Ja kun se pahin hepuli on laantunut niin mieleen nousee kaikenlaisia ajatuksia jotka saavat empimään...

 

- Vapaus; olen vasta nyt pitkään lasta kaivattuani tajunnut että meillä on mielettömän mukava elämäntilanne joka sallii valtavasti vapautta molemmille tulla ja mennä. Nyt kun tästä on alkanut nauttia niin on tullut sellainen olo ettei tästä kaikesta mukavuudesta haluaisi hevillä luopua!

- Talous; todella jännäksi menee että minkäsuuruisten tukien varassa äitiyslomaa tulen tulevaisuudessa viettämään.

- Työpaikka; edelliseen liittyen en tiedä kuinka kauan tulen olemaan nykyisessä työpaikassani.

- Synnytyspelko; kipeät menkat supistuksineen saa mut joka kerta miettimään että haluanko todella synnyttää. Myös repeämät hirvittävät ja inhottavat!

- Eläimet; miten jaksaa ja pystyy huolehtimaan isosta häkistä ja sen siivoamisesta riittävän usein kun siivousvälit venyvät nytkin melkein liian pitkiksi?

 

Kaikesta huolimatta sitä vaan jatkaa yrittämistä ja toivoo sitä omaa lasta kaikesta muutoksesta huolimatta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua mietityttää lastenhankinnassa ylipäätään se miten osaan olla äiti, kun itsellä ei ole sellaista hyvän äidin mallia. Oma äiti oli (on) viinaanmenevä ja aika äkkipikainen ja en ole saanut olla lapsi niin kuin lapsen kuuluisi. Onneksi miehellä on ihana perhe ja anoppi ainakin on hyvä esimerkki!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now