Mikä saa empimään?

[EAO]

On kyllä hyvä lukea muiden tunteita ja mietteitä.

Aamulla meinasin saada vessassa paniikkikohtauksen, kun mietin ollaanko me sittenkään valmiita.. Ja toisaalta miettii että onhan sitä pöljemmätkin pärjännyt..

 

Myös omat tunteet vieraita lapsia kohtaan mietityttävät. En ikinä ole ollut mikään rakastan kaikkia lapsia-tyyppi ja tuskin musta ikinä sellaista tuleekaan. Tekeekö se musta mahdollisesti huonomman äidin vai kertooko se jopa ettei musta ole äidiksi..

Tietysti lähipiirin lapsia kohtaan tunteet ovat asia erikseen.

[@va]

^ Jos yhtään lohduttaa, niin pelkäsin itse aiemmin ihan samaa, ja ihan turhaan.

Mä en ole koskaan pitänyt vieraista lapsista. Lähipiirin lapsia, kummilapsia jne. sitten kyllä rakastan senkin edestä, mutta vieraat kitisevät vauvat eivät herätä mussa mitään tunteita. Ja kaupassa ne vieraat muksut lähinnä ärsyttää.

 

Oma lapsi on nyt 2,5v. ja olen kyllä sitä mieltä, että olen lapselleni maailman paras äiti, vaikken vieraista lapsista pidäkään. Ja sitäpaitsi enhän mä pidä myöskään vieraista aikuisista välttämättä, ennen kuin olen tutustunut... Eikä se tee musta ihmisenä mitenkään huonompaa

 

Mun omat pelkoni liittyy lähinnä kahden lapsen kanssa pärjäämiseen; multa poistettiin kierukka eilen, eli nyt sitten toinen lapsi olisi tervetullut. Ja täytyy sanoa, että eilen illalla uhmiksen kanssa tapellessa tuli lähinnä mieleen, että olenkohan mä nyt ihan sekaisin... Että kun yksikin uhmaikäinen saa hermot kiristymään niin mukavasti, niin miksi ihmeessä mä haluaisin vielä vauvan siihen lisäksi. Mutta kai sitä sitten vaan pärjää, ja Siperia opettaa ja niin pois päin... Missään tapauksessa en siis ole pelkojeni vuoksi yrityksestä luopumassa.

[picea abies]

Hmm...

 

Ei minua kohtuuttumasti murehduta työtilanne, taloudellinen tilanne, elämän muuttuminen tai oma jaksaminen, vaikka syytäkin olisi varmaankin enemmän kuin monella muulla kirjoittajalla. Jaksan uskoa siihen, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Eikä liian isosti murehduta myöskään vastuu pienestä ihmisestä tai opastuksesta elämään. Minä ainakin tunnen monta vähän tai vähän enemmän vinksahtaneesti kasvatettua tyyppiä joista on kasvanut fiksuja aikuisia, ja parhaammehan me tietenkin yritämme.

 

Mutta minä olen vakavissani miettinyt millainen maailma tulee olemaan kun mahdolliset lapset ovat aikuisia. Ovatko silloiset elämänarvot vielä kovempia kuin nykyään, ratkaiseeko raha tai ulkonäkö kaiken? Mitä liikakansoitus, ilmaston lämpeneminen ja monimuotoisuuden katoaminen ovat saaneet aikaan? Onko mitään elämisen arvoista maapalloa silloin enää olemassakaan? Olen onnistunut vakuuttamaan itseni varovaiselle kannalle että mahdolliselle lapselle on tarjolla vielä asumiskelpoinen planeetta, mutta edelleen hirvittää...

 

Kohtalotovereita?

[forgetmenot]

Mutta minä olen vakavissani miettinyt millainen maailma tulee olemaan kun mahdolliset lapset ovat aikuisia. Ovatko silloiset elämänarvot vielä kovempia kuin nykyään, ratkaiseeko raha tai ulkonäkö kaiken? Mitä liikakansoitus, ilmaston lämpeneminen ja monimuotoisuuden katoaminen ovat saaneet aikaan? Onko mitään elämisen arvoista maapalloa silloin enää olemassakaan? Olen onnistunut vakuuttamaan itseni varovaiselle kannalle että mahdolliselle lapselle on tarjolla vielä asumiskelpoinen planeetta, mutta edelleen hirvittää...

 

Kohtalotovereita?

Kyllä! Monesti olen miettinyt viime vuosina jo ennen kuin edes halusin omaa lasta, että mihin tämä maailma on menossa. Joskus se öljy loppuu, mitä sitten tapahtuu? Ja entä ilmastonmuutos, saasteet, terrorismi? Monet dystopia-vaihtoehdot pyörivät kyllä päässä. Haluanko sukuni jatkuvan, vaikka tulevaisuus voi olla todella ankea esim. lapsenlapsilleni? Toisaalta koitan ajatella, että ehkä juuri minun jälkeläisestäni voi tulla ratkaisevassa asemassa oleva henkilö, joka ratkoo noita ongelmia onnistuneesti! Pitää yrittää olla toiveikas.

[@va]

Mutta minä olen vakavissani miettinyt millainen maailma tulee olemaan kun mahdolliset lapset ovat aikuisia. Ovatko silloiset elämänarvot vielä kovempia kuin nykyään, ratkaiseeko raha tai ulkonäkö kaiken? Mitä liikakansoitus, ilmaston lämpeneminen ja monimuotoisuuden katoaminen ovat saaneet aikaan? Onko mitään elämisen arvoista maapalloa silloin enää olemassakaan? Olen onnistunut vakuuttamaan itseni varovaiselle kannalle että mahdolliselle lapselle on tarjolla vielä asumiskelpoinen planeetta, mutta edelleen hirvittää...

 

Nämä mietityttää itseänikin. Tosin enemmän juuri tuon maailman koventumisen kannalta. Jo nyt koulukiusaus, kouluväkivalta, huumeidenkäyttö jne. on pahoja, paheneeko ne tulevaisuudessa vielä enemmän? Miten sitä onnistuu pitämään oman lapsensa turvassa näiltä asioilta? Esim. se Viikissä hakattu 14-v. tyttö, jonka pahoinpitelyä seurasi 40 nuorta ringissä pisti kyllä taas miettimään, että mikä hemmetti nykyajan kakaroita oikein vaivaa, ja miten onnistun moiselta suojelemaan omaa lastani...

[picea abies]

Toisaalta koitan ajatella, että ehkä juuri minun jälkeläisestäni voi tulla ratkaisevassa asemassa oleva henkilö, joka ratkoo noita ongelmia onnistuneesti!

 

Ihanan positiivinen näkökanta!

[Meloni]

Aika paljon samanlaiset asiat, joita on jo täälläkin pohdittu ovat olleet mielessä. Työni puolesta tiedän liikaa asioita, jotka voivat mennä pieleen (sikiön kehitys, kasvatus jne.), joten tuntuu, että niitä mietin liikaakin.

[pingu]

Uusimpana empimisentunteita aiheuttaa kaverin uutiset synnytyksen jälkeisestä "lopputarkastuksesta", joka tehtiin 3kk synnytyksen jälkeen. Tämän esikoisen synnytyksen aiheuttamien vaurioiden takia hän ei enää voi synnyttää alateitse, jos raskautuu uudelleen. Sama ystävä on puhunut myös virtsanpidätysvaikeuksista. Mitä jos itse repeää yhtä pahasti/paikat kärsivät muuten peruuttamattomalla tavalla?!

[sinime]

Työasiat mietityttää, kun vakityötä ei ole. Se että lapsi ei olisikaan terve, pelottaa aika paljon. Että miten sitten selviäisi, jos lapsi olisi vakavasti sairas tai vammainen.

 

Minuakin huolestuttaa kaikki mahdollinen maailman pahuus, mitä omalle lapselle voisi sattua ja miltä häntä ei voisi suojella (koulukiusaaminen, päihteet jne.). Ja tosiaan se, millainen paikka maailma ylipäätään on silloin kun lapseni olisi aikuinen. Toisaalta toivon että pehmeämmät arvot ja yhteisöllisyys olisivat jossain vaiheessa tulossa takaisin, uudelleen "muotiin". Voihan olla, että maailman muuttuessa yhä teknisemmäksi ja kaoottisemmaksi alamme lopulta hakea vastapainoa ja lohtua vanhoista hyvistä arvoista ja perinteistä? Tätä toivon ainakin.

[coconuttreez]

Eniten jännittää, jos suhde ei kestäkään. Tiedän kyllä että tämä on mulle oikea mies, ensimmäinen jonka kanssa voin kuvitella perheen. Ja takana sentään kaksi pitkää suhdetta ennen tätä.

Toiseksi, jännitän kovasti voimmeko saada lasta. Jos minussa on jotain vikaa, jos en koskaan tulekaan raskaaksi. Tämä pelottaa välillä jopa niin paljon, että se panee miettimään koko yritystä: on helpompaa olla tietämättä kuin tietää.

Edited May 6, 2012 by coconuttreez

[curly]

Hmm, tällä kertaa taloutta enemmän keskenmenon pelko. Olemme kohdanneet sen nyt 2 kertaa peräkkäin. Esikoista yritetään ehkä tässä kuussa, jos me molemmat vaan uskalletaan. Yritys alkaa ehkä tässä kuussa tai sitten viimeistään maaliskuussa.Tää tilanne kyll elää koko ajan kun välillä itse olen 100% varma asiasta mutta sitten taas mies alkaa empimään.

 

Saas nähdä mihin ratkaisuun tän kuun osalta päädytään

[M_H]

Työkuviot mietityttävät, sekä minun että miehen. Itse olen töissä vain määräaikaisella sopimuksella, mies valmistui juuri ja on ainakin vielä työtön.. Mietityttää, että miten sitä pärjätään, mutta toisaalta kyllä aika vähälläkin toimeen tulee. Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että lapsi kannattaa hankkia silloin kun molemmat sitä oikeasti haluavat, ei vasta silloin kun elämäntilanne on sopiva. Ja mehän haluamme kovasti jo nyt

[Guest wanda]

Odotellaan häitä. Sen jälkeen toivottavasti mies ei ala empimään, no onhan hän jo alttarille uskaltanut astella, että ei varmaan ala

 

Minua pelottaa lähinnä raskauden epäonnistuminen/raskaaksi tulemisen pitkittyminen. Mutta, ilman kokeilua ei nämä asiat selviä...

Edited January 22, 2010 by wanda

[Guest pelokas]

Empimään saa järkyttävä synnytyspelko. Paineet lasten hankkimisesta eivät helpota asiaa, koska olen jo kolmekymppinen ! Pelko ei ole vuosien varrella helittänyt. Viimeksi tänään ajattelin, että ainoa (mutta ei huokutteleva) vaihtoehto meille taitaa olla adoptio. Pelkään synnytyksessä aivan kaikkea: kipua, repeämistä, minäkuvan hajoamista, häpeän tunnetta, sitä etten voi hallita tilannetta, neuloja, tutkimuksia, ikäviä lääkäreitä ja kätilöitä, jne... Ajattelin pitkään sektiota, mutta nyt on alkanut tuntua etten selviäisi siitäkään täysjärkisenä. *huokaus*

[poksis]

Olen näitä asioita miettinyt nyt kun vauvalle on annettu lupa tulla.

Eniten pelkään, että kroppani ei toimi oikein ja jonkun hormoni- tai muun puutoksen takia lapsesta ei tule tervettä. Tässä kierrossa ollaan jopa lopetettu yritys hetkeksi, koska mua pelottaa kauheasti, että mulla on kilpirauhasen vajaatoiminta ja siitä seuraa vauvalle joku aivovaurio. Pientä aihetta pelkoon on, mutta niin vähän, että en tiedä millä verukkeella saisin ajan verikokeisiin.

 

Mieleni on muuttunut lapsiasiassa niin nopeasti (en ole koskaan ollut "äitityyppiä" ja vauvakuume iski nopeasti täysin puskista), että mietityttää haluanko lasta oikeasti nyt vai onko vauvakuume joku hetkellinen mielenhäiriö.

 

Hiukan empimään saa myös se pitäisikö sittenkin tehdä asiat ns. normaalijärjestyksessä, eli mennä ensin naimisiin ja sitten vasta lapsia.

 

Kaksi jälkimmäistä ei ole kuitenkaan oikeita hidasteita/esteitä yritykselle

[curly]

Köyhyys. Opiskelijabudjetti. Keskenmenon pelko. yms..

[Sadettaja]

Me pidettiin pieni tauko häiden aikaan ja toinen tauko tuli, kun tein opinnäytetyön valmiiksi ja valmistuin.

[Hera]

On se ihmisen mieli omituinen paikka. Ensin ajattelin, että pitää valmistua ja saada hyvä vakituinen työpaikka ennen kuin voi alkaa yrittämään. Valmistumisen jälkeen sainkin vakipaikan, mutta yrittämistä estäviä "tavoitteita" tulee mieleen koko ajan lisää.

 

Tottakai mietityttää, että mitä käy meidän kahden ajalle, jolloin on hauskaa ihan vain kaksin. Sitten mietityttää talous, entä jos tuleekin lama tms ja saa potkut. Ja sekin, ettei enää voisi lähteä matkalle hetken mielijohteesta. Ja oma asuntokin pitäisi mukamas vielä olla.

 

Sitten pohdin, onko nämä todellakin minun vaatimuksiani vai kenties yhteiskunnan odotuksia ja ennakkokuvitelmia täydellisestä perheestä. Tiedän, ettei mitään yhtä mallia perheestä ole olemassa ja jokainen perhe on täydellinen omalla tavallaan. Silti mieleen hiipii pelko, entä jos olisinkin huono äiti...

 

Kaikki pohdituttaa, mutta vauvaa tekee mieli silti.

[Tellu75]

Edellisen vastaus kuvaa hyvin minunkin tuntoja aiheesta. Lisäksi synnytyspelko sekä keskenmenojen pelko on myös taustalla.

[Mymmelin tytär]

On se ihmisen mieli omituinen paikka. Ensin ajattelin, että pitää valmistua ja saada hyvä vakituinen työpaikka ennen kuin voi alkaa yrittämään. Valmistumisen jälkeen sainkin vakipaikan, mutta yrittämistä estäviä "tavoitteita" tulee mieleen koko ajan lisää.

 

Tottakai mietityttää, että mitä käy meidän kahden ajalle, jolloin on hauskaa ihan vain kaksin. Sitten mietityttää talous, entä jos tuleekin lama tms ja saa potkut. Ja sekin, ettei enää voisi lähteä matkalle hetken mielijohteesta. Ja oma asuntokin pitäisi mukamas vielä olla.

 

Sitten pohdin, onko nämä todellakin minun vaatimuksiani vai kenties yhteiskunnan odotuksia ja ennakkokuvitelmia täydellisestä perheestä. Tiedän, ettei mitään yhtä mallia perheestä ole olemassa ja jokainen perhe on täydellinen omalla tavallaan. Silti mieleen hiipii pelko, entä jos olisinkin huono äiti...

 

Kaikki pohdituttaa, mutta vauvaa tekee mieli silti.

 

Tässä tiivistetysti minunkin ajatukseni. Lasta silti niin kovasti jo tahtoisin.

[Uu_]

Aika samojen ajatusten kanssa näköjään monet meistä painivat.

 

Minua ja miestäni arveluttaa juuri taloudellinen pärjääminen (opiskelijoita kun molemmat vielä olemme) sekä toisaalta se, että (etenkin minun kohdallani) vauvan tulo saattaisi viedä viimeisenkin opiskelumotivaation, jolloin valmistuminen jäisi muutamista hassuista kursseista ja lopputyön kirjoittamisesta kiinni.

 

En niinkään pelkää sitä, että urakehitykseni jotenkin häiriintyisi siitä, jos vauva sattuisi tulemaan jotenkin "väärään aikaan", koska opettajan työhön suuntaudun, eikä siellä juurikaan urakehityksestä voi puhua. Se sen sijaan pelottaa, että jos opiskelun ja työelämään siirtymisen väliin jää liian paljon aikaa, saatan jotenkin erkaantua liikaa siitä ammattitaidosta ja siihen liittyvästä maailmasta. Ikuisesti en halua kotiäidiksi jäädä, vaikka mieluusti lapsia kotona jonkin aikaa hoitaisinkin.

 

Tietysti myös synnytys ja raskauden mukanaan tuomat hankaluudet hieman hirvittävät, mutta ne nyt eivät varsinaisesti yrittämispäätökseen vaikuta. On kai se aivan luonnollista, että jokin niin suuri ja käsittämätön asia pelottaa, eihän sitä prosessia varmasti voi täysin ymmärtää ennen kuin on itse sen käynyt läpi.

 

Tällaisia asioita täällä siis pyöritellään.

[Hera]

Ihanaa huomata, että samat asiat pyörii muillakin mielessä. Siis ei ole ihanaa, että muitakin pelottaa tulevaisuus ja omien valintojen vaikutukset. On ihanaa kuitenkin huomata, ettei ole aivan yksin näiden mietteiden kanssa. Ehkä nämä ajatukset ja pelot valmistavat meitä tulevaan ja saavat meidät kasvamaan aikuisemmaksi.

 

En halua uskoa kohtaloon vaan mielummin siihen, että tulevaisuus on sitä mitä siitä tekee. Lapsia haluan joka tapauksessa ja olen valmis uhraamaan perheen eteen muita itselleni tärkeitä asioita, kuten osan vapaudestani tehdä mitä huvittaa. Nyt taidan olla elämässäni ensimmäistä kertaa sellaisen tilanteen edessä, että valintani vaikuttaa loppuelämääni pysyvästi eikä sitä voi perua. Työpaikkoja, harrastuksia ja opintoja voi vaihtaa, mutta lapsia ei voi palauttaa. Kenties tulevaisuutta pitää pohtia niin paljon juuri tässä kohtaa, ettei sitten jatkossa kadu tekemiään valintoja pohtimisen puutteen takia.

[Elkku]

Päätöksen lopullisuus. Jos lapsen saa, se on peruuttamatonta. Pelottaahan se ihan helkkaristi, että mitä siitä lapsen kanssa elämisestä sitten tulee. Entä, jos se ratkaisu alkaakin kaduttaa?

 

Ja sitten se, että jos pelottaa jo terveenkin lapsen saaminen, niin entäpä, jos se lapsi onkin sairas tai vammainen? Riittääkö mun rakkaus?

 

Sekin vähän pelottaa, että olenko mä tarpeeksi ahkera äidiksi... Sitten täytyy jaksaa jatkuvasti siivota, pyykätä ja laittaa ruokaa. Ja leikkiä ja paimentaa ja ja ja ja!

 

Taloudellinen pärjääminen, työelämä, muut ulkoiset puitteet ei niinkään pelota tai jännitä.

[Guest wanda]

Mua on alkanut arvelluttamaan tämä miehen osallistuminen lapsen hoitoon. Näin jo, kun hänen veljensä sai esikoisensa, palasi seuraavana päivänä töihin ja jätti vaimon yksin pienen lapsen kanssa kolmeksi vuodeksi. Ei tainut edes isyyslomaa pitää. Haluaisin, että miestä kiinnostaisi osallistua neuvoloihin, perhevalmennukseen ja vastasyntyneen hoitoon kotona. Pelkään kuitenkin, että hänen kasvatuksella nämä asiat ovat naisten juttuja. Nyyh........ Eipä taida tulla tästä kuviosta mitään.

[waver]

Ennen keskenmenoon päättynyttä raskautta epäilytti monikin asia, mutta nyt ei mikään saa empimään. Toivomme vain niin hartaasti, että saamme oman pienen, muut asiat hoituvat kyllä aina jollakin tavalla.