Unna

Mikä saa empimään?

383 posts in this topic

Itselläni on kamala synnytyspelko. Jos meillä nyt nykyisen mieheni kanssa tärppää ja tulen raskaaksi, aion heti neuvolassa puhua itselleni lähetteen pelkopolille. Tuntuu kyllä lukemani perusteella, että olen hieman erilainen pelkopolille haluaja, koska haluan nimenomaan synnyttää alateitse. Edellinen synnytykseni päättyi hätäsektioon missä oli hengenlähtö lähellä pojalla ja heräämössä minulla, joten en halua tällaista uudelleen. Mutta nyt hieman on ruvennut epäilyttämään että vehkeissäni on jotain vikaa tuon hätäsektion jälkeen enkä tulekaan enää niin helposti raskaaksi (aiemmin tullut yhdestä ainoasta harhalaukauksesta), nykyisen mieheni kanssa olen saanut yhden keskenmenon.. No, saa nähdä kuinka käy...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Se, että kerta toisensa jälkeen joutuu toteamaan että lasta ei kuulu. Kerta kerran jälkeen kasvava stressi ja väkisin yrittäminen. Itsensä yletön ja ÄLYTÖN tarkkailu. Ainainen odotus, olisi jo huominen/seuraava viikko/kuukausi... Jatkuva henkinen pahoinvointi ja suru, kasvava viha ja katkeruus. Ja se tunne, että pakahtuu kun tahtoo niin kovasti, muttei saa. Ja ne musertavat pettymykset, kaikki ne itkut. Se, että joutuu maksamaan itsensä kipeäksi siitä, jotta saisi joskus lapsen. Miksi se maksaa meille, miksei teille? Mitä järkeä tässä on? Eikö tämän pitäisi olla kivaa ja ihanaa?! :girl_cry:

 

Pyydän anteeksi avautumista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mietityttää vapauden ja "oman elämän" menetys ja parisuhteen muuttuminen. Sekä hyvin paljon myös taloudelliset asiat! Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mietin näitä asioita. Lisäksi mietityttää sosiaalisen elämän muuttuminen. Kovin monilla ystävilläni ei ole (vielä) lapsia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Raha.:girl_sad: Isäntä jäi juuri työttömäksi eikä itsellä palkka paljon päätä huimaa.Nyt laitettiin sitten lapsesta haaveilu kauemmaksi tulevaisuuteen. Tiedän,että ihmiset tekee lapsia vielä opiskellessaan tms.,mutta itse haluan olla stressaamatta rahasta kun lapsi ilmoittelee itsestään. Alettiin muutenkin vasta lähiaikoina miettimään lasta vakavasti,joten jäipä nyt sitten aikaa ''valmistautua'' paremmin.:girl_sigh:

Sitten pikkusen jarruttaa myös koiran nuori ikä.Haluan nähdä miten sen kanssa tämä elämä jatkaa rullaailujaan,ettei tule sitten pettymyksiä tai muuta. Ja mietin myös,kuinka paljon sille sitten saa järjestettyä ''omaa'' aikaa,kun lapsi tulee.(jos tulee)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kadunko joskus? Olenko valmis menettämään vapauteni ja mukavan, helpon elämän? Pärjäämmekö taloudellisesti? Mitä kropalle tapahtuu tämän ikäisenä? Kestääkö suhde? Osaisinko olla hyvä äiti?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen huomannut että kierron eri vaiheissa ajattelen eri tavoin lapsen saannista.

Viime kierrosssa kun menkat oli vähän myöhässä ja ekaa kertaa oikeasti kävi mielessä että olenkohan mä nyt raskaana, niin ekaa kertaa kävi kyllä myös oikeasti mielessä kaikki ne mistä luopuu sillä hetkellä kun postitiivisen testin tekee. Negatiivinen oli se testi ja tavallaan helpotuin. Nyt sitten taas kun on ovisajat käsillä, niin kaikki ne asiat tuntuu ihan typeriltä mitä tuossa rtestiä tehdessä mietin, ja tuntuu että kaikki selviääjos raskaus onnistuisi.

 

Eniten mua mietityttää se että se vapaus tehdä ja matkustaa ja käydä festareilla yms menee siinä, ja nuo ovat asioita jotka ovat minulle tärkeitä.

Mietityttää ettei ole sisaruksia eikä muita läheisiä "nuoria" sukulaisia joille voisi lasta jättää hoitoon, omat vanhemmat ovat jo sen verran vanhoja ettei pitkään voi ajatella heidänkään lapsia ja eläimiä hoitavan, kavereilta ei oikein haluaisi pyytää, kun tuntuu että se olisi heille vaiva.

 

Mietin olenko sitten vain yleisnimike "Äiti" enkä enää minä, oma persoonani. Varsinkin kun en ikinä ole halunnut lapsia, ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä sinällään edes pidä lapsista, niin yht´äkkiä oman vauvakuumeen myöntäminen itselleen on jo iso asia. Asia on niin iso etten voi sitä edes ääneen sanoa, miehelle pienentelen asiaa jos edes sanon tai perustelen lapsen hankintaa järkisyillä. Kenelle. Identitettiini ei koskaan ole lapset liittyneet, ja jos sen myöntäminen että sellaisen haluaakin, muokkaa sitä kuvaa mikä minulla itsestäni on, niin tuo yleismnimitys äiti muokkaisi sitä vielä lisää.

Mietin mitä se tekisi minun miehelle. Tarkoitan siis sitä että mun huomio menisikin muualle enemmän. Kahdestaan tässä ollaan oltu kuitenkin, niin mitä sitten tapahtuu? Unohtaisinko mieheni ja muistaisin vasta jos toista lasta pitäisi alkaa tekemään? Olisinko vain äiti enkä vaimo tai nainen enää, haluaisiko sellaista enää kukaan (no eli siis se oma mies)? Haluaako mies koskaan lasta samoin kuin nainen? Ymmärtääkö mies muutokset jos sellaisia tulisi?

Tai muuttuuko sitä edes lapsen myötä niin paljon kuin pelkään?

 

Taloudelliset asiat ei murehdituta yhtään eikä töistä poisjäänti pitkäksikään aikaa, kun on molemmilla vakkarisopimukset, se onkin ainoa selvä asia tässä kaikessa :grin:

 

Kaiken tämän ajatusmaailman seassa koko ajan mietin omaa lasta ja miten paljon sen haluan. Ehkäisy ollaan jätetty pois mutta ei yritetä vielä. Näissä ajatuksissa menee pää sekaisin kun alkaa miettimään..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niin mun ketju - hyvässä ja pahassa. Todella toivon, että kaikki olisi vain tapahtunut heti silloin "yrityksen" aloitettuamme. Se olisi ollut vain parasta - nyt ei enää mietitä, nyt mennään! Ennen yritystä emmin ja pitkään - ja näköjään nyt uudetsaan kun se on kestänyt. Alkuun se oli sellaista on-off juttua aina 13-vuotiaasta asti (nyt siis olen 32) - 24-vuotiaana halusin adoptoida, koska miestä ei ollut rinnalle näkynyt. 2006 mies sitten löytyi - yllättämätta ja odottamatta - mutta mieli oli muuttunut. Vuodet 2006-2011 olin aivan varma, että ei ikinä, mutta sitten jokin muuttui tammikuussa 2011- kasvoin empimistä aiheuttaneiden asioiden yläpuolelle. Löysin sisäisen rauhan asian kanssa. Asioista suurimapana ja raastavimapa oli ollut se että miksi minun pitää mennä se pillu repimään sinne synnytykseen - miksi mieheni ei kärsi saman asian puolesta? Halusin tasa-arvoa. Muita syitä oli tietenkin nämä perinteiset - vapaus jne. Nyt emmin sitä että onko minusta sittenkään äidiksi - on ollut liikaa aikaa miettiä? Mitä sitten jos tulenkin raskaaksi, mikä on elämäntilanteemme sitten? Se on meinaan tässä viimeisen vuoden aikana laitettu perusteellisesti uusiksi - on menty naimisiin, on vaihtununeet työt, paikkakunta ja ostettu asunto. Toinen mikä saa empimään on että jos lasta ei omin avuin kuulu, niin en halua sitä lääkäriltä mennä "kerjäämään". Onko adoptio sitten kuitenkin mahdollisuus? Keskustelin tästä mieheni kanssa ja päädyimme siihen (ainakin tällä hetkellä) että emme ole lähdössä mihinkään hoitoihin syksyn tullen - tutkimuksiin kylläkin - vaan adoptiojonoon. Ja nyt voidaan sitten kysyä uudestaan, että onko minusta äidiksi? Lapsi ei olekaan enää bio vaan ado. Pystynkä minä siihen - ihminen joka ei ole oikein koskaan perustanut toisten lapsista, mutta joka varmasti rakastaa niitä omiaan? Hassua että tällainen ihminen mietti joskus silloin nuorena että haluaa paljon lapsia (min 5) joista osa olisi bio-lapsia ja osa ado-lapsia. Värillä ja mallilla ei niin väliä. Halusin rikkaan perhe-elämän. Se unelma on taas löytymässä, mikä on ollut kadoksissa mm. vuodet 2006-2011. Ehkä minä sen avulla taas jaksan eteenpäin.

 

Mutta se on varmaa että suurta perhettä ei enää ole tulossa...

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eniten mietityttää se, että pärjäisimmekö rahallisesti, jos yrittäisimme saada toisen lapsen tähän samaan syssyyn. Lainat on kuitenkin maksettava ja toisaalta en haluaisi laittaa alle 2-vuotiasta hoitoon. Josta päästäänkin toiseen kysymysmerkkiin, eli mun työkuvioihin... Löytyisikö töitä enää neljän vuoden päästä? Olisiko parempi mennä töihin nyt ja alkaa yritys vaikka vuoden päästä? Muutoin mikään ei juurikaan mietitytä (muita syitä tuli mietittyä ennen esikoisen yrittämistä melkeinpä).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vapauden menettäminen ja parisuhteen muuttuminen mietityttävät. Asumiskuviot huolettavat myös, en haluaisi millään muuttaa nykyisestä asunnostamme pois, mutta lapsen kasvaessa se olisi pakollista. Hassua, että odotin koko talven niin kovasti yrityksen aloitusta ja nyt haluaisin unohtaa koko jutun aina välillä. Tämä kai johtuu osittain myös siitä että en tavallaan halua yrittää, koska en halua epäonnistua (mikä elämänasenne...), pelkään että raskautuminen ei onnistu yrityksistä huolimatta ja tiedän että alkaisin stressata sellaista tilannetta todella paljon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ääh, kai ne suurimmat jännitykset liittyy omaan äitiyteen ja ylipäänsä elämän muuttumiseen. Miehen kanssa ollaan kaksisteen elelty yhdeksän vuotta ja välillä tuntuu tosi vaikealta kuvitella että meitä elelisi samassa taloudessa useampikin. Pahimmat jänskätykset ovat tässä viimeisen vuoden aikana onneksi hälvenneet!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Samoja juttuja on pyörinyt päässä, mitä näköjään aika monella muullakin. Eli vapauden "menetys", parisuhteen muuttuminen, raha-asiat, raskaus ja synnytys itsessään... Tarkoitus oli kokeilla onneamme vasta vuoden päästä, kun menemme naimisiin. Tilanne muuttuikin, kun mies on alkanut kuumeilla tässä viime aikoina ja ehdotti minulle, että jos kokeillaan jo nyt. Olin alkuun aivan äimänä, mutta kyllä tässä on nyt alkanut itsekin odottaa, että pillerit loppusivat jo ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miten käy urahaaveille, jos jään pariksi-kolmeksi vuodeksi kotiin? Jääkö meille enää aikaa ja rahaa matkusteluun? Miten käy omalle ajalle? Miten jaksaa sitä, että koko ajan on joku vaatimassa huomiota? Hyvästi sponttaaneille kaveritapaamisille, ravintolaillallisille, terassi-istuskelulle ja reissuille. Enää ei voisi ajatella pelkästään itseään. Täytyisi ottaa aina toinen huomioon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä on lähinnä raha-asiat huoletuksen aihe ton mun asuntolainan takia. Mutta se nyt ei tuu tosta katoamaan näillä näkymin seuraavan 18 vuoden aikana :D Spontaaneja menoja ei oo koirien vuoksi ollu enää piiiitkiin aikoihin, joten sillä saralla ei muutoksii kyllä hirveesti tuu olemaan. Se hirvittää vähäsen että kukaan meidän vanhemmista tai sisaruksista ei asu samalla paikkakunnalla, eli hoitopaikan saaminen tarvittaessa on kovin hankalaa. Miehellä on myöskin aika rankka työ, mistä ei tuu saamaan juurikaan mitään isyyslomia vaikka laki sanois mitä... Suuri osa kotitöistä tulee jäämään mun niskoille. Ei oo onneks mitään ylitsepääsemättömiä empimisen aiheita mistä ei selvittäis :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olen pelännyt yleensä kaikkea, jonka olen jo joskus kokenut. Uudet asiat eivät niinkään arveluta tai jännitä ja omat pelot nyt kolmatta haaveillessa koskee enemmän aikaa ennen vauvan ekaa parkaisua.. kaikea mikä voi mennä vikaan mikä ei edellisillä kierroksilla ole mennyt.. jos ne nyt sit meneekin, kun kuitenkin on aika vähällä päässyt tähän asti raskaus/lapsi/terveys-ongelmissa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aikaisemman avautumisen lisäksi pelkään aika paljon teini-ikää. Jos menee lapsi ihan hunningolle? Riekkuu ties missä ja käyttää kaikkea mitä käsiinsä saa ja tekee kaikkea tyhmää.

Minut on kasvatettu hyvin ja vanhemmat on olleet rakastavia ja koti hyvä, mutta tästäkin huolimatta menin mukaan kavereiden hölmöilyihin (joilla myös oli hyvät kodit taustalla). Pelko siitä ettei osaa sitä teini-ikäistä kasvattaa niin ettei mene mukaan noihin juttuihin, että osaa valita kaverit oikein yms.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vauvakuume iski salakavalasti, vaikka paluu töihin hoitovapaalta on muutaman kuukauden päästä. Suurin kysymysmerkki on se, että "kehtaisinko" jäädä jo pian uudestaan mammikselle, jos tärppäisi nopeasti, vai "pitäisikö" olla ensin töissä pari vuotta. Onneksi lasta ei nyt tarvitse laittaa kodin ulkopuoliseen hoitoon, joten olisi luonnollista toivoa pienehkällä ikäerolla toinen lapsi ja laittaa sitten myöhemin molemmat lapset samaan aikaan päivähoitoon. Mutta mulla suurin empimisen aihe on todellakin, mitä muut ajattelevat. Ahdistavaa! Ehkä nämä tunteet liittyvät töihinpaluuahdistukseen, koska työpaikalla on ollut niin suuria muutoksia mun poissaollessa ja menee aikansa ennen kuin olen taas kartalla kaikesta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä aikanaan oli tuo vakkarityöpaikan puute se vaikutin. Mutta kun lopulta kyllästyin odottamaan vakkaria, niin minut vakinaistettiin suurinpiirtein samoihin aikoihin kun sain plussan - lisäksi sain paremman aseman ja palkankin. Vaikka esimieheni tiesikin, että odotan. Hassua...

 

Kolmannen kohdalla nyt minua mietityttää se, että miten mä oikeasti jaksan. Kahdenkin kanssa (3v, 6kk) olen ihan helisemässä pahimmillaan. Ja myös mietin, että minkälaisen ikäeron oikein haluan, haluanko mennä tässä välissä töihin ja MITEN MULLA ON VARAA koska minunhan tuloni siinä taas romahtavat. Aion jäädä kakkosesta hoitovapaalle lähes vuodeksi niin sitten olis melkein pakko lähteä töihin hetkeksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

MIkä saa empimään.. Hmm. No ainakin seuraavat seikat:

 

- jaksanko vauvan kanssa, kun pari koiraakin on aika rasittavia hoitaa välillä, ainakin yksin :grin: toisaalta koirat on hieman eri asia ja kaikkihan nyt välillä ärsyttää...

- olenko tarpeeksi "tasapainoinen", kun on ahdistuneisuushäiriö mikä ei sinänsä lasten kanssa olemiseen vaikuta. Mutta lähinnä voinko jotenkin tiedostamattomasti olla haitaksi lapselle, etäinen huomaamattani tms. Toisaalta olen työskennellyt lasten parissa ja olen silloin ollut onnellisimmillani ja mielestäni aika hyvä olin siinä työssä (pystyin kohtaamaan lapset aidosti, kestin kaikenlaiset kiukkukohtaukset ja nautin siitä, että voin olla osana lasten elämää). Tämä itse asiassa vähän kumoaa tuota ensimmäistä empimisen aihetta, koska huomasin olevani todella kärsivällinen kun kyse on lasten hyvinvoinnista.

- riittävätkö rahat... tämä ehkä suurin empimisen aihe

- kun lapsen saa, se on kuitenkin varmaan aivan eri asia kuin millaista sen on kuvitellut olevan, joten milloin oikein tietää milloin on valmis siihen odottamattomaan?

- meneekö kuitenkin hermo pieneen asuntoon (ei ole varaa isompaan muuttaa, tämä on järjesteltävissä vauvaa varten, mutta toimiiko kuitenkaan)

- olenko kuitenkaan hyvä äiti? mitä jos vain koko ajan mietin sitä, olenko nyt hyvä äiti vai en ja en pohtimiseltani ehdi olla hyvä äiti :blush:

- onko kihlattuni kuitenkaan valmis?

- olen aika paljon tehnyt päätöksiä tunteella elämässäni, samoin mieheni. Voiko tämän päätöksen tehdä tunteella? Vai pitäisikö ajatella järjellä? Tai mikä on näiden sopiva suhde? :dash2:

 

Kuinka kauan olisi hyvä empiä ennen kuin on empinyt tarpeeksi ja voi myöntää olevansa niin valmis kuin voi olla? 2 vko? 1 kk? 6 kk? 1 v? 3 v? :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Varsin samoilla linjoilla olen ylläolevien keskustelijoiden kanssa. Moni asia saa empimään ja joskus jopa mietityttää, onko sitä koskaan niin varma päätöksestään lähteä yrittämään lasta, että osaisi olla murehtimatta tulevaa siinä kohtaa ja vaan iloita asiasta. Ensisijaiseksi empimissyyksi tulee mieleen oma ja puolison henkinen valmius lähteä huolehtimaan jostakin toisesta ihmisestä, kun juuri on oppinut pitämään huolta itsestään. Jonkun verran tulee mietittyä sitä, miten lapsen saaminen vaikuttaisi parisuhteeseen. Tästä syystä haluankin, että olemme molemmat samalla ajatustasolla tässä asiassa, en haluaisi hankkia lasta ennen kuin mieheni olisi myös siihen valmis. Niin ja olen myös aina ajatellut että haluaisin olla naimisissa ennen lasten hankintaa :)

 

Haluaisin myös taloudellisen tilanteemme olevan tarpeeksi vakaa ennen lapsen saamista. Molemmilla meillä on ihan hyvät työpaikat, mutta haluaisin jotenkin vielä enemmän löytää paikkani työelämästä ja saada urani kunnolla alkuun. Ja mielellään asuisin omassa asunnossa, en siis vuokralla.

 

Näitä syitä riittäisi vielä pitkä lista, ja tätäkin lukiessa tulee mieleen että onko sitä ihan hölmö kun lykkää tätä ajatusta tulevaisuuteen. Sitä kun ei koskaan tiedä voiko edes saada lapsia tai kuinka kauan siinä kestäisi ennen kuin tulisi äidiksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Paljon on samoja asioita mielenpäällä kuin edellisilläkin kirjoittajilla.

Tuntuu että olisi valmis siihen omaan lapseen, mutta sitten taas kun tunnen mieheni, niin tiedän että hänellä taas se ajatus omasta lapsesta on vielä tosi vieras. Vaikka tiedän että hän voisi aloittaa sen yrittämisen omista epävarmuuksistaan huolimatta, mutta toisaalta haluaisin että hänkin tosissaan haluaa lasta ja on varma siitä.. Ja ennen kaikkea haluaisin että oltais onnellisia..

Itseä kyllä mietityttää myös se että kuinka se parisuhde ja elämä muuttuisi sitten pienokaisen myötä.

Nyttenkin toki ollaan aikas sidottuja menemisien kanssa kun kotona on useampi koiruus ja ei se niitten hoito aina helppoa ole järjestää.

Plaah, kyllä se vaan aikas pelottava asia on se oma lapsi :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei oikeastaan ole epävarmuutta, haluaisin ja kaipaisin jo tosi kovasti lasta.

 

Miestä arveluttaa meidän taloudellinen tilanne ja mun vaiheessa olevat opinnot jonkun verran. Mä uskon, että kaikki järjestyy, niin on järjestynyt muillakin, mutta mies on vähän varovaisempi luonne kuin minä, joka aina heittäydyn kaikkeen epäröimättä. :rolleyes: On hyvä tietysti, että edes toisella on vähän enemmän jalat maassa.. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä (mulla) on mielessä seuraavaa:

 

- Mun lääkitys (kilpirauhaslääkkeet ja mielialanapit), vaikka kummistakaan ei pitäisi tulla mitään

- Ollaanko me varmasti hyviä vanhempia ja johdonmukaisia kasvattajia?

- Mä valmistun just koulusta, miehellä on vakityöpaikka, mutta miten mun käy?

- Tärkeä, elintärkeä bändiharrastus, vaikka on nyt aika hiljaista, tuo on tosi tärkeä mun mielelle treenata ja keikkailla

- Miten jaksan ja jaksetaan yhdessä hoitaa lasta, jos on esim. koliikkia? Pärjätäänkö me varmasti? Onko meillä mitään todellista käsitystä mitä se on oikeasti?

 

Haluaisin saada töitä, mutta mun alalla se on just nyt täällä lähes mahdotonta. Meillä on omakotitalo, piha, mies on tosiaan ihan hyväpalkkaisessa vakityössä ja mun ois tarkoitus opiskella avoimessa kandiksi, jos ei pääse suoraan yliopiston listoille. Eniten tässä on nyt mun mielenterveys ja jaksaminen mielessä. Elämä kuitenkin muuttuu rajusti lapsen myötä ja heittää kuperkeikkaa. Onhan se toki ihan älyttömän hienoa ja varmasti antoisaa, ei mikään voi olla niin ihmeellistä. Mutta onhan se iso juttu, ei käy kieltäminen. Katsotaan milloin uskalletaan aloittaa edes yrityksen harkitseminen. :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla enimmäkseen arvelutti (ja hetkellisesti edelleen) taloustilanne, josta ei voi esim vuoden päähän tietää. En ole itse nimittäin töissä, mies on. Toisekseen huolettaa oma jaksaminen, kun se 9kk on mennyt ja arki alkaa. Miten se väsymys ja stressi vaikuttaa omaan terveyteen.

 

Vaan totesin mielessäni, että turha jahkailla, kun elämää ei voi suunnitella. Ja asioillakin on tapana järjestyä! Ei ku yritystä päälle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ehkä eniten mietityttää elämän muuttuminen ihan toisenlaiseksi. Meillä on tapana matkustella yhdessä ja erikseen, viettää viikonloppuja kavereiden kanssa ja tehdä hetken mielijohteesta sitä mikä mukavimmalta tuntuu. Jos ei huvita siivota tai laittaa ruokaa, niin ei sitten tehdä niin. Meillä on vapaus tehdä ihan mitä halutaan, ja lapsen kanssa se on kuitenkin ihan eri juttu! Hänen tarpeensa tulee kuitenkin asettaa etusijalle eikä äiti ja iskä voi huidella missä huvittaa.

 

Mutta toisaalta, ehkä pikkuhiljaa alkaa tuntumaan siltä että olisi valmis toisenkinlaiseen elämään. Se muutosvaihe kai siinä eniten hirvittää. Ja se mietityttää, että mulla on työ missä joudun matkustamaan sekä kotimaassa että ulkomailla aika paljon, miten sen yhdistää lapsiperheen elämän kanssa?

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Sama juttu. Me elellään miehen kanssa melko huoletonta elämää, ihan omin ehdoin. Matkaillaan paljon maailmalla ja ollaan oltu pitkiäkin aikoja reissussa. Matkustelusta on tullut molemmille sellainen henkireikä, rakas harrastus. Muutoinkin ollaan elelty melko vapaasti. Olisihan se iso muutos, jos lapsi tulisi. Itse tunnen kuitenkin olevani valmis rauhoittumaan ja asettumaan aloilleni. Oikeastaan jopa houkuttaa ajatus kotielämästä.

 

Suurin pelko liittyy kuitenkin minun ja mieheni parisuhteeseen. Meistä on ajan ja kaiken kokemamme myötä hitsautunut tosi tiivis parivaljakko ja nautimme toistemme seurasta suunnattomasti (luonnollisesti, heh). Mitä, jos meillä ei olekaan enää aikaa toisillemme? Tai jaksamusta? Mitä jos meistä tuleekin vain "äiti ja iskä" ja unohdamme liioiksi parisuhteemme? Mitä, jos väsymys saa meidät riitelemään? Onhan se väistämätöntä, että parisuhde muuttuu lapsen myötä, mutta ei kai sen muutoksen tarvitse olla huonompaan suuntaan?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now