Mikä saa empimään?

[ohdakkeenkukka]

Meillä on jo useampikin lapsi, mutta mietin silti samoja asioita kuin Tinttis

Meillä on siis lapset jo helpossa iässä, koululaisia lukuunottamatta nuorimmaista.

Nyt kun vauvaa haaveillaan, mietimme näitä:

 

-Tila-auto on pakollinen

-Kun lapsi kasvaa niin taloa täytyy laajentaa

-Taloudellinen tilanne. Ehkä tää kuitenkin on turhaa murhetta, koska kotona ollessani säästän päivähoito- ja kerhomaksuissa, työmatkoissa ja ruokalaskussa jo monen monta sataa.

-Vapaa-aika ja kaverit (tähän voi laskea ne terassireissutkin)..olen pitkästä aikaa löytänyt sosiaalisen elämäni ja se on tehnyt musta paremman äidinkin.

 

Hetkittäin ajattelen, miten kiva on kun lapset on jo vähän kasvaneet. Nyt on aikaa suhteelle ja itselle. Mutta jotenkin se ajatus vaan siitä yhdestä vielä menee lopulta sen järjen edelle.

[Jasmin]

Eniten pelottaa se jos ahdistun siitä etten pääse enää liikkumaan vapaasti. Nyt ajateltuna kaipaan juuri sellaista paikalleen asettumista , mut ei voi tietää milleen sitä sit oikeasti reagoi ja millaisia tunteita äitiys tuo tullessaan..

[Chili]

Eniten jarruttaa se, että ollaan oltu mielestämme vielä liian vähän aikaa yhdessä. Halutaan ensin lujittaa parisuhde vakaammalle pohjalle. Lisäksi minulla on ylipainoa, josta haluaisin päästä eroon ennen raskautumista. Kumpikaan näistä seikoista ei kuitenkaan varsinaisesti ole esteenä.

[RooRo]

Vastasin tuolla jo aikaisemmin, että tuo taloudellinen tilanne mietityttää. Mutta mietityttää myös sama kuin Chiliä, eli yhteisen taipaleen pituus. Eli mekin olemme olleet aika vähän aikaa yhdessä, ja mietityttää että olisiko lapsen yrittäminen hätiköityä. Ainakin osa sukulaisista voisi olla sitä mieltä. Mutta vahvasti sitä olemme miettineet ja suunnitelleet, molemmat haluamme lapsen ja toisiamme rakastetaan, joten miksi ei. Emme tästä kuitenkaan enää nuorru joten kai se täytyy vain antaa palaa!

[Tinttis]

Ninnuskan kirjoitus oli mukavaa ja ihanan rehellistä luettavaa. Kiitos Ninnuska siitä.

 

Meillä on käyty aiheesta aika paljon kekusteluja viimeaikoina. Ollaan pohdittu joko ollaan valmiita olemaan kolme kahden sijaan jo häiden jälkeen (tiedän että raskautuminen voi ottaa aikaa, mutta kun se voi olla ottamattakin) vai halutaanko vielä hetki nauttia toisistamme ihan kahden. Tällä hetkellä ollaan päätetty, että ainakin vielä ensi kesä halutaan elää nuorina ja vastuuttomina.

 

Mutta katsotaan milloin se mieli muuttuu. Positiivisena asiana pidän jo sitäkin, että meillä tästä asiasta keskustellaan. Aiemmin olin kovin "lapsivastainen".

[Mansikka82]

Nonnih, meillä on nyt sovittu että yritys alkaa syyskuussa. Huvittavaa on kuitenkin, että heti kun asiasta oli (järkyttävän kuumeilun jälkeen) sovittu, niin mun takaraivossa alkoi empimisratas pyöriä.. Kävin heti paniikinomaisesti miettimään, että onko jotain mitä haluaisin meidän vielä tekemään kahdestaan ennen kuin vauva tulee (niinkuin se takuuvarmasti tulisikin heti kuin tilaus on laitettu vetämään ). Keksin jo heti, että kyllähän meidän jonnekin matkalle pitää vielä päästä - ihan vaan kaksistaan. Ja jotkut bileetkin pitäisi tempaista pystyyn. Hohhoijaa.. Nyt kun olen pari päivää pohtinut asiaa, niin kyllähän tässä on jo ukkokullan kanssa maailmalla heiluttu ihan tarpeeksi. Ja bilettäminenkään ei ole maistunut enää vuosiin

 

Kai se vaan on pakko todeta niinkuin joku osuvasti aiemmin kirjoittikin, että suu kiinni sorsa, nyt sukelletaan!

[leenuska]

minä murehdin eniten tilanpuutetta.omakotitalossa asutaan, mutta kovin pieni kotimme on. lisäksi pelottaa jaksaminen mahdollisesti rikkonaisten yönien takia.

[Ninnuska]

Turkkari Mulla on näköjään hetkeni

[Guest Vierailija]

Meillä on sellainen tilanne, että itse oon ollut työelämässä jo muutaman vuoden - vakkarihommat, eli sen puolesta maailma mukavasti mallillaan. Mies sen sijaan opiskelee vielä, ja tuumailee tulevaisuutta järjestyksessä valmistuminen, työpaikka, asunto ja lapsi.

 

Olen pari vuotta vanhempi kuin mieheni, ja toisaalta ymmärrän häntä täysin - hänen ikäisenään olin satavarma, ettei meille tule lapsia ikinä. Nyt on mieli kuitenkin muuttunut sikäli, että 30v. rajapyykki lähestyy ja kovasti toivoisin ensimmäisen tenavan syntyvän ennen sitä...

 

Lapsiin liittyen on ollut aikaisemmin muutenkin kaikenlaisia mm.eettisiä ja ekologisia pohtimisia, mutta sen verran on kuumetta päällänsä jotenkin ne ovat jääneet viime aikoina enemmän syrjään

 

Iloista kuumeilua kaikille ja onnea yrityksiin!

[Minette]

Taloudellinen tilanne on ehkä se suurin peikko tällä hetkellä. Mies ja minä olemme molemmat valmistumassa todennäköisesti ennen vuodenvaihdetta ja tällä hetkellä olemme molemmat määräaikaisissa työsuhteissa, eikä ainakaan tällä hetkellä tietoa ole tilanteen parantumisesta. Odotamme joka tapauksessa vielä ainakin pari kuukautta, ennen kuin ehkäisy edes jätetään pois, mutta jos työtilanne ei kummallakaan parane, niin saattaa olla, että lykkäämme sitä vielä vähän.

 

Toinen tuohon taloudelliseen tilanteeseen liittyvä asia on asuntomme koko. Asumme tällä hetkellä kerrostalossa 41 neliön asunnossa, jossa ei tosiaan mahtuisi lapsen kanssa asumaan. Kahdella aikuisella ja koiralla on jo riittävästi tekemistä. Mieheni omistaa nykyisen asuntomme ja työtilanteemme vuoksi uuden asunnon hankkiminen tuntuu hieman arveluttavalta. Vuokralle emme haluaisi tässä välissä muuttaa. Kunhan nyt valmistuisimme, niin päätösten tekokin hieman tietyllä tavalla helpottuisi.

 

Tietyllä tavalla minua on alkanut viimeisen vuoden mittaan arveluttaa oma osaamiseni lasten kanssa. Minua ei niinkään pelota vauvan hoitaminen, vaan enemmän ihmetystä aiheuttaa ajatukset kasvattamisesta. Olenkin muutamille ystävilleni puhunut, että minun olisi pitänyt saada lapsia silloin, kun en vielä pohtinut asioita näin paljon. Tavallaan pelkään, etten osaa kasvattaa mahdollisia lapsiani ns. hyviksi kansalaisiksi. Tai entä jos minä olenkin yksi niistä äideistä, jotka sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen, enkä tunne lastani kohtaan mitään. Minulla on nuorempana ollut masennus, johon olen syönyt lääkkeitä ja käynyt terapiassa. Tiedän, etten etukäteen voi suunnitella kaikkea, vaikka niin yritänkin tehdä monessa asiassa. Lisäksi olen todella huono pyytämään apua ja yritän selvitä kaikesta yksin, joten siksi erityisesti tuo masennuksen pelko aiheuttaa epäröintiä.

 

 

Ninnuskan teksti oli kyllä ihana lukea.

[Lelle]

Oma jaksaminen ja sen riittämättömyys voi olla minulla se syy, jonka vuoksi lasta ei yritetä vaikka hinku olisi kova. Marraskuussa pääsen juttelemaan asiasta oikein lääkärisedän kanssa .

 

Mutta - aina puhutaan siitä, että univajetta kertyy kun lapsi on pieni ja yli 4h yöunet ovat luksusta.

Entä jos äidin kroppa pettää totaalisesti jos yhtä jaksoista valvomista tulee yli 20h tai/ja jos usempana kuin 3 peräkkäisenä yönä tulee nukuttua alle 5h/yö. Miten tilanne muuttuisi nykyisestä äidiksi tulon myötä? Alkaako keho tuottamaan silloin jotain superhormooneja, jotka estävät rytmihäiriöt. Kun itkupotkuraivareita ne eivät kerran estä.

 

Miten ihan pieni lapsi pärjää jos äiti kärrätään sairaalahoitoon, pahimmassa tapauksessa leikkaukseen ja teho-osastohoitoon?

Miten 3-5 vuotias suhtautuu siihen?

 

Yksi suuri pelko ehdottomasti on myös se, että lapsi tulisi olemaan synnynnäisesti sydänvikainen. En ikinä, _ikinä_, antaisi sitä itselleni vaan syylistäisin itseäni siitä aina.

 

Kyllä ne opiskelu, työ ja raha-asiat lutviintuvat jotenkin.

[Jinsku]

Kuulostaa varmaan typerältä,mutta pelkään ihan hirveesti synnytystä.Jopa niin paljon,että se saa mut epävarmaksi,haluanko sittenkään lisää lapsia.Mitään järjellistä syytä tuolle pelolle tuskin löytyy,eka syntyi hätäsektiolla.Mulle siis toi sektio-vaihtoehtokaan ei tuo helpotusta pelkoon,koska myös se aiheuttaa kauhua.Vaikka mitään megahirveää ei edes ekalla kerralla tapahtunut.Auttaskohan hypnoosi tähän pelkoon?

 

Lisäksi arveluttaa omat taidot.Tuleeko musta maailman surkein äiti?Osaanko tehdä mitään "oikein"?Tuntuu,että toi lastenhoitokin on nykyään suurempaa tiedettä,josta ei ilman kirjoja ja opiskeluja selviä

 

Nyt kun kirjotin nää tähän ruudulle,ne tuntuvat entistä turhemmilta syiltä epäröintiin,hyvä näin

[Mansikka82]

Mainitsin viikonloppuna vauvakuumeestani hyvälle ystävälleni, jonka reaktio oli niin yllättävä, että kävin taas empimään vauva-asiaa. Ystäväni siis näytti aivan järkyttyneeltä ja sanoi: "Mitä? Et oo tosissas! Me just tyttöjen kanssa puhuttiin että kukahan meistä ensimmäisenä perustaa perheen, ja sä et todellakaan ollut siellä listan kärkipäässä". Muut näistä tytöistä siis ovat sinkkuja, ja minä ainoana vakiintunut ja naimisissa.

 

Mulle tuli sellainen olo, että oonko mä vain kuvitellut olevani valmis äidiksi, kun kerran yksi läheisimmistä ystävistäni reagoi noin. Tietenkään ei pitäisi käyttää ystävien mielipiteitä perhesuunnittelun pohjana, mutta kyllä tuo vaan pisti pohtimaan.

[Rebekkamaria]

Empimään saa:

 

 

- entä jos lapsi sairastuu/on sairas pahasti

 

- entä jos lapsi kuolee

 

- entä jos olisin/olisimme onnellisempia ilman lapsia

 

- entä jos vanhemmuus ei olekaan mun juttu

 

 

Siinäpä ne tärkeimmät. Ei mua oikeastaan mikään muu niin huoleta. Kaikesta muusta selviää hartiavoimin. Näistä välttämättä ei.

[Kiakura]

Mua pistää takapakkia ajatus siitä et entä jos en tuukkaan raskaaks. Eli tavallaan on helpompi olla yrittämättä/antamatta mahdollisuutta ni sit ei ainakaan voi tietää ongelmaa.

[Tiitu]

Suurin syy sille, että ei vielä edes yritetä on minun yritykseni. Olen yksinyrittäjä, eli kun minä olisin äitiyslomalla firmaa ei hoida kukaan. Pelkään, että asiakkaat kaikkoavat, jos olen pitkään äitiyslomalla ja sitten kaikki tähän mennessä tehty markkinointityö menee hukkaan. Pelottaa mysö se, että raskaus ei mene normaalisti tai voin niin huonosti raskauden aikana, että en pysty tekemään töitä.

 

Työt ovat siis minullakin suurin este lapsen saamiselle. Nyt tosin päätin lopettaa stressaamisen ja ennen joulua jätän varmaan pillerit pois. Katsotaan sitten kuinka käy.

[iina]

Me ollaan naimisissa ja omassa talossa asutaan. Miehellä on vakityö ja minun opiskeluni ovat loppusuoralla ja töitä on tiedossa niin, että myös varmasti vauvan tulon jälkeenkin niitä olisi. Kaikki puitteet siis kunnossa, mutta siltikin ollaan mietitty, että jos ei sittenkään vielä, kun ikäkään ei vielä paina.

 

Meillä mietintää on aiheuttanut lähinnä se, kun mies haaveilee opintojen aloittamisesta, tietenkin sopivasti nyt kun minulla ne opinnot loppuisivat. Isoa asuntolainaa on pakko maksaa, joten rahaa on jostain saatava ja se tietää sitä, että minä olisin töissä. No lapsihan ei tähän kuvioon olisi mahtunut ollenkaan. Ikä ei tule vielä vastaan, mutta en halua odottaa sitäkään, että kohta saan miettiä olevani "liian vanha" äidiksi enkä ehkä saakaan lapsia. Ja olen aina halunnut ainakin ensimmäisen lapseni melko nuorena ja nyt olisi viimeistään sen aika.

 

Asia on kuitenkin ratkaistu niin, että mies hakee opiskelemaan ja jos sinne pääsee niin tottakai toteuttaa unelmansa. Lapsen annetaan tulla jos on tullakseen ja siihen asti paiskitaan niin paljon töitä, että saadaan säästöönkin rahaa, jotta voidaan elää omassa talossa myös lapsen kanssa. Raskasta tulee olemaan, sen tiedän jo valmiiksi. Eikä minulla tule olemaan mahdollisuutta olla pitkiä aikoja täysipäiväisellä äitiyslomalla (ellei voiteta lotossa), mutta onneksi on keksitty keikkatyöt ja isovanhemmat. Ja miehen koulukaan ei kestä vuosikausia.

 

Mietitty on ja asiaa on puntaroitu kaikista näkövinkkeleistä ja vauva on tervetullut meille kunhan vain haluaa tulla.

[Greeneye]

Mua pelottaa et kestääkö pää kahden muksun kanssa olla kotona.

 

Mulla myös sama pelko, että jaksanko henkisesti olla vaan kotona kahden lapsen kanssa. Toisaalta olen kuullut kavereilta, että yhden lapsen kanssa on paljon yksinäisempi kuin kahden kanssa. Sittenhän ykkönen käy jo kerhoissa ja sitä kautta tutustuu uusiin ihmisiin ja pääsee ulos käymään enemmän.

 

Toinen pelko on ylipaino. Ekasta raskaudesta jäi turhia kiloja ja en haluaisi olla tuplasti ylipainoinen kakkosen synnyttyä.

 

Mutta ehkä se kuume voittaa kuitenkin nämäkin "tekosyyt".

[Termos]

Poistin

Edited February 10, 2011 by Termos

[heinikki]

Mua pistää takapakkia ajatus siitä et entä jos en tuukkaan raskaaks. Eli tavallaan on helpompi olla yrittämättä/antamatta mahdollisuutta ni sit ei ainakaan voi tietää ongelmaa.

 

Tämä olisi voinut tulla omalta näppäimistöltäni..

[Ride]

Mua pistää takapakkia ajatus siitä et entä jos en tuukkaan raskaaks. Eli tavallaan on helpompi olla yrittämättä/antamatta mahdollisuutta ni sit ei ainakaan voi tietää ongelmaa.

 

Tähän sanoisin, että kun kävi ilmi, ettei se raskautuminen ehkä käykään niin helposti, aloin haluamaan sitä entistä enemmän. Ja tällä hetkellä tuntuu, että mikään ei saa empimään asiaa enää.

[Kiakura]

^Voin uskoa. On vaan varmastikkiin tosi vaikea kohdata sellanen totuus. Vaikkakaan vielä ei oo mitään merkkejä ongelmista.

[Puutiainen]

Minua emmityttää:

-työasiat. Olen määräaikainen, ja vaikka sopimus on nyt neljästi uusittu puoleksi vuodeksi, enpä jaksa luottaa siihen, että se uusittaisi vaikka olisin raskaanakin.

-työasiat. Kotipaikkakunnalla vähän työmahdollisuuksia, mutta reilun vuoden päästä tiedän varmuudella aukeavan kiinnostavia vakipaikkoja. Olisinko silloin äitiyslomalla oleva hakija vai hakija, joka hetimmiten arvatenkin jäisi äitiyslomalle?

-työkokemusasiat. Minulla on työkokemusta vasta pari vuotta, ja tuntuu, että sitä pitäisi olla enemmän, jotta saisi uutta työtä äitiysloman jälkeen. Kun muistetaan, että niitä työpaikkoja on täällä vähän ja hakijoita paljon.

 

Miestä emmityttää:

-elämänmuutokset. Miehen mielestä meillä on tosi hyvä näin, ja hän haluaisi velä olla ainakin pari vuotta ilman, että mikään järkyttää rauhaamme.

-oma aika ja harrastukset. Mies arvelee, että lapsen kanssa elämä jää kotiseinien sisälle hoitovuoroista kinasteluksi pitkäksi aikaa.

-raha. Meillä on tosi hyvä suunnitelma (mielestämme) asuntolainan maksuun. Se menisi lapsen myötä ainakin jonkin verran uusiksi.

[Guest MajjaM]

Täällä myös raha-asiat mietityttävät. Miehellä on vakityö, mutta itse kituuttelen määräaikasesta sopimuksesta toiseen enkä oikein jaksa uskoa, etteikö raskaus vaikuttaisi työkuvioihin mitenkään. Tämä on sinänsä huono syy, sillä kyllähän me miehen palkalla elettäis, mutta mua ahdistaa ajatus "siipeilystä".

 

Toinen asia, mikä mietityttää on ns. turvaverkoston puute. Meidän molempien vanhemmat ja melkein koko muu suku ei asu nykyisellä kotipaikkakunnallamme, joten lapsen hoitoa olisi ehkä tavallista työläämpää järjestää. Kavereita toki löytyy, mutta suurimmalle osalle niistä ei uskalla antaa edes koiraa hoitoon, joten...

 

Ja sekin mietityttää, että muuttaisiko lapsen tulo meidän suhdetta jotenkin radikaalisti. Entä tuleeko minusta yksi niistä stressaantuneista äideistä, jotka räjähtelevät pienimmästäkin syystä. Ja mitä jos elämän sisältö kapenee niin, että vauvan kakka on ainoa puheenaihe. Ah ja voi...

[Lehmus28]

Viime viikolla, kun oireiden perustella luulin olevani raskaana, iski yhtenä iltana paniikki. Mietin, että jos nyt olen raskaana, niin kaikki muuttuu. Emme olisi enää kahdestaan. Miten käy meidän nykyisten tapojemme ja ihanien rutiiniemme (esim. ilta-ajelut jne.) ? Jaksanko valvoa, kestävätkö hermot, osaanko hoitaa vauvaa oikein, osaanko kasvattaa lapsestani terveen ihmisen ? Onko minusta vanhemmaksi ? Miten parisuhteemme reagoi vauvan tuloon ja elämänmuutokseen ? Miten jaksan anopin ja oman äitini hössötyksen, takuuvarman arvostelun ja jatkuvan neuvomisen ? Jos nyt raskaudun, niin miten ensi kesän muutto ja uuden kodin laittaminen viimeisillään raskaana/pienen vauvan kanssa ? Tajusin asian peruuttamattomuuden, ja se vähän hirvitti. Mutta, onneksi olemme yhdessä, meitä on kaksi aikuista, ja yhdessä kannamme vastuun asioista. Minun ei tarvitse olla yksin, eikä tarvi olla täydellinen superäiti, riittää kunhan olen oma itseni ja opettelen uusia asioita.

 

Työasiat ovat meillä kummallakin hyvällä mallilla, olemme molemmat vakitöissä. Raha-asiat ovat suht kunnossa, joten ne eivät hirmusti mietitytä, varmasti niistä selviämme jotenkin. Tosin ensi vuonna aloitamme yritystoiminnan, joten se on vielä kysymysmerkki, että miten yritystoiminta lähtee käyntiin, alussa varmasti on menoja enemmän kuin tuloja, mutta uskon että klaaraamme asiat joten kuten, kun vain päätämme niin. Ja miehen vanhemmat ovat suurena tukena meille, yritystoiminta kun siirtyy heiltä meille sukupolvenvaihdoksen kautta.

 

Enemmän nämä mietittävät asiat ovat henkisen puolen juttuja. Olen ollut pitkään epävarma itsestäni, ja ajatellut kauan, että minusta ei ole äidiksi, ja että en halua lapsia. Mutta, niin se vain mieli muuttuu kun ikää tulee lisää. Ja suurena apuna on ollut se, että olen nähnyt kuinka kaverit ovat olleet ihan yhtä epävarmoja kuin minäkin, ja silti pärjänneet varsin hyvin, joten se on saanut ajattelemaan että miksen minäkin sitten osaisi ja pystyisi. Ja jotenkin on tullut sellainen tunne, että on tätä elämää jo katseltu kahdestaan niin kauan (yli 10 vuotta), ja asiat on sen verta vakiintuneet, että jos ei nyt niin ei sitten koskaan. Yksi kaveri sanoikin, että mitä se siitä miettimisestä kummenee, pitää uskaltaa astua vaan se yksi askel, ja se askel tuo elämään niin paljon uutta ja ihmeellistä, ettei sitä askelta kyllä kadu. Joten tässä sitä yritetään sitä askelta ottaa.