Mikä saa empimään?

[chloe]

Lähinnä taloudellinen puoli, miten selvittäisiin vain yhdellä palkalla. Kaikkein eniten mua pelottaa se, että tulisin odotusaikana sairaaksi pidemmäksi aikaa, enkä voisi käydä töissä vaan joutuisin sairaslomalle. Teen töitä tavallaan freelancerina (en silti ole yrittäjä), joten jos en ole työkuntoinen, ei palkkakaan juokse (eikä kukaan maksa sairaslomarahaa), ja olisi kamalaa odottaa perheenlisäystä rahattomana. Samoin pelottaa, että töitä ei enää "olisi" kun vatsa alkaa näkyä - mistä sitä uuden työpaikan löytää siinä tilassa...

 

Mikään muu ei näin odotusta "suunnitellessa" vielä pelota, raskauduttuani varmasti alkaisin sitten pelätä kaikenlaisia vauvan hoitoon ym. liittyviä asiota...

[äSSä]

Mietityttää niin moni asia... Eniten tietysti se miten elämä muuttuisi. Ei voitaisi enää matkustaa samalla tavalla kuin nyt, koska ei olisi rahaa, aikaa tai mahdollisuutta mennä huoletta eksoottisiinkin kohteisiin (itse sitä kestää yhtä jos toista, mutta ei lapsen kanssa voi mun mielestä ihan joka paikkaan itseään työntää). Ja tietysti arkikin muuttuisi ja meidän parisuhde. Miksi haluisin luopua siitä miten asiat on nyt, kun ollaan kuitenkin tosi onnellisia? Entä jos sitten ei enää oltaisikaan?

 

Raha-asiat mietityttää myös. Monet tuntuu jo varautuvan yrittämiseen pistämällä rahaa sivuun... Viekö vauva/lapsi kaikki meidän rahat? Kun mullakin on tarpeita ja onnistun kuluttamaan rahat ihan itseenikin. Kuulostaa tosi itsekkäältä, mutta vielähän mä saan sitä ollakin. Ja entä jos meillä olisi parikin lasta... Suuri perhe ja intohimo matkustamiseen ei vaan kuulosta realistiselta yhtälöltä. Tuskin sitä on ihan helposti varaa lähteä vaikkapa neljän hengen voimin etelänmatkalle.

 

Sekin mietityttäis, että entä jos mä huomaisinkin, että eipä lapsi ollutkaan mun juttu...

 

Nooh, luulen, että kaikki mun nyt murehtimat asiat on lähinnä naurettavia siinä vaiheessa, jos vauva meille ilmestyisi.

 

Kaikki puitteethan meillä olisi jo kunnossa - takana pitkä ja vakaa parisuhde, opiskelut takana ja vakituiset työpaikat löytyy.

[inca]

Pikkukakkonen on kovasti mielessä ja haaveissa, mutta eniten mietityttää:

Lähinnä oma jaksaminen. Meillä on aivan ihana esikoinen, silmäterä ja kullannuppu, näitä ehdottomasti haluan lisää. Mutta äitiys on ollut kuitenkin rankempi kokemus kuin olisin etukäteen odottanut, se huolen määrä on välillä valtaisa kun tuota pientä rakastaa niin valtavasti ja varsinkin väsyneenä tämä asia korostuu.

Toisena huolena on työt. kovasti toiveissa olisi vakivirka, pitkään olen ollut samassa paikassa töissä ja ensi vuoden syksyllä voisi olla virka auki ja se jopa ehkä mahdollisuudessa saada ja jos olen raskaana niin mahtavatko huolia

[eevi]

Mua ei vaivaa työasiat, vaan edellä mainittu yleinen elämänmuutos. Tai no kyllähän se liittyy niihin töihinkin, molempien alalla kun iltakeikat voivat kuulua asiaan ja toisaalta iltamenoista olisi kiva nauttia yhdessä. Spontaaniuden väheneminen. Ja toisaalta myös suunnitelmallisuuden väheneminen - mun ystäväpiiriin kuuluu paljon ihmisiä, joiden kanssa tehdyt treffit eivät pidä lapsiin liiittyvien syiden takia.

Nyt, noin puoli vuotta edellistä postausta myöhemmin, mä tunnun yhtäkkiä epäröivän asiaa kaikista mahdollisista syistä. Se on vaan niin kertakaikkisen peruuttamatonta.

 

Ennen en miettinyt töihin ja talouteen liittyviä asioita juuri ollenkaan. Nyt huomaan pohtivani oma asemaani työelämässä, taloudellista tilannetta ja noin sataa muuta enemmän tai vähemmän tärkeää asiaa.

[Mila3]

Meillä on jo esikoinen, jonka kohdalla en oikeastaan empinyt yhtään, vaikka vasta opiskelija oonkin. Jotenkin ihan sama joku taloudellinen tilanne. Mutta. Nyt kun ollaan tässä mietitty seuraavaa, suurimpana empimisen aiheena on synnyttäminen En vaan halua sitä enää.. Miksei vois olla miehen vuoro tällä kertaa.. Muistan liiankin hyvin kuinka viimeksi lupasin itselleni etten enää ikinä lähde tähän. Toisaalta synnyttäminen on niin lyhyt aikainen juttu kuitenkin että se pitäis kestää, mutta silti. Toinen juttu on jaksaminen. Mitä jos seuraava oiskin vaikka koliikkivauva joka on allerginen kaikelle? Miten mä jaksaisin? Yhden kanssa ois niin helppoa kaikki. Joka tapauksessa haluan tosi paljon että esikoisella ois kaveri, joten eiköhän me tässä yritellä enemmän tai vähemmän ahkerasti. Tuntuu että vaihdan mielipidettä tässä asiassa joka päivä.

[hattuhirmu]

Minua arveluttaa se, etta miten parjaisin vaikeavammaisen lapsen kanssa. Tuttavapiirissa on pariskunta, jonka noin vuodenikainen tytto alkoi regressoitua, kaikki sosiaaliset kyvyt ja sen lyhyen vuoden aikana opitut taidot alkoivat hiipua. Nyt noin kolmevuotiaan ei uskota elavan viisivuotiaaksi, eika siis tosiaan osaa tehda enaa mitaan. Mina en kertakaikkiaan kestaisi.

[Fabiana]

Itseäni mietityttää ns.sosiaalisen turvaverkon puute. Isovanhemmat sekä mieheni ja minun sisarukset asuvat yli 500km:n päässä nykyisestä asuinpaikastamme. Tuttavapiirissä pienten lasten vanhemmat saavat arvokasta hoitoapua lähiseudulla asuvilta isovanhemmilta, johon meillä siis ei olisi mitään mahdollisuutta.

[Minnu]

Pikkukakkonen on kovasti mielessä ja haaveissa, mutta eniten mietityttää:

Lähinnä oma jaksaminen. Meillä on aivan ihana esikoinen, silmäterä ja kullannuppu, näitä ehdottomasti haluan lisää. Mutta äitiys on ollut kuitenkin rankempi kokemus kuin olisin etukäteen odottanut, se huolen määrä on välillä valtaisa kun tuota pientä rakastaa niin valtavasti ja varsinkin väsyneenä tämä asia korostuu.

Tässä täsmälleen samat mietteet mitä itsellänikin... Lisäksi pohdituttaa 'eristäytyminen' ystävistä, kaveripiirissä lapsellisia ei juuri ole, joten itse eristäydyin (tahtomattani) raskaus- ja vauva-aikana. Yksin pienen lapsen kanssa oli tosi rankkaa, enkä haluaisi sitä uudestaan ihan heti kokea. Nyt kun lapsi on isompi, pystyy/jaksaa enemmän olla yhteyksissä ystäviin.

 

Jaksaminen kahden kanssa, kun mies töissä monesti jopa klo 19-21 asti (ja mennyt töihin jo kuudeksi aamulla)

 

Tällä hetkellä kaikesta huolimatta fiilis, et tulee jos on tullakseen, ei mietitä liikaa etukäteen.

[Katti]

Lisäksi pohdituttaa 'eristäytyminen' ystävistä, kaveripiirissä lapsellisia ei juuri ole, joten itse eristäydyin (tahtomattani) raskaus- ja vauva-aikana. Yksin pienen lapsen kanssa oli tosi rankkaa, enkä haluaisi sitä uudestaan ihan heti kokea. Nyt kun lapsi on isompi, pystyy/jaksaa enemmän olla yhteyksissä ystäviin.

 

Mä mietin kanssa tuota. Mun kaveripiirissä ei muilla ole lapsia joten vertaistukea olisi vaikea löytää. Mulla on ollu kauhea vauvakuume jo pitkään, mutta nyt kun pillereitä on jäljellä enää pari päivää, alkaa asia mietityttämään. Haluanko sittenkään äidiksi juuri nyt? Onko minusta siihen? Onko muilla ollut samanlailla, että emmintä alkaa vasta sitten kun asia on ihan oikeasti ajankohtainen?

[Kiakura]

^Mä aloin empimään (emmin minuutin) ku olin puhunu vauvakuumeesta ja toiveista miehelle jo jonkun kuukauden ja sit mies yht'äkkiä sano et "ehkä sitten hääyönä". Mulle tuli kauhee vastarinta et miten se kehtaa tollasta ehdottaa, ei todellakaan. No hääyöhön oli vielä aikaa ja sain asiaa miettiä ja en kyllä yhtään kieltäny asiaa, olin vaan innoissani ja toisaalta surullinen kun tiesin sen olevan vaan se yks yö. Pari kuukautta myöhemmin vasta jätettiin ehkäsy kokonaan pois. Toisaalta hyvä et asteittain ni sai purkaa omat ajatukset. Toisaalta luulen et oisin ollu tyytyväinen jos aikasemmin olis jo jätetty.

[hiiki]

Mietityttää se, että talonrakennusprojekti alkaa todennäköisesti ensi vuonna, ja varsinkaan mies ei haluaisi vauvaa siihen samaan syssyyn. Kuitenkin eilen päätettiin, että yritys saa alkaa, mutta saa nähdä pitääkö tuo päätös...

[mailis]

Vastailin tänne jo aiemminkin ja mä vedän nyt siten pohjat,sillä tää on ainoa asia joka mut enää saa empimään. Älkää ampuko . Mä ihan mahdottomasti pelkään että mun kroppa venähtää. Mä pelkään että mulle jää iso pallomaha ja rinnat valahtaa ja kroppa täyttyy raskausarvista. (Mulla mun oma keho on muutenkin iso juttu, oon kärsinyt koko nuoruuteni lievästä ylipainosta ja muutenkin huonolla omallatunnolla varustettuna koin olevani vain ruma. Aikusena sitten tein suuria elämäntapamuutoksia ja olen ollut viime vuosina (kohtuullisen) tyytyväinen kroppaani. Helppoa se ei ole ollut) Mulla on nyt jo suuria suunnitelmia kuinka raskausaikana elän yltiöterveellisesti ja heti synnytyksen jälkeen alan liikkua. Mutta mitä jos niin ei tapahdukaan?. Mitä jos masennun enkä jaksakaan? Mitä jos vauva on muuten vain vaativampi eikä mulla ole intoa liikkumiseen?

[Lillinkäinen]

luulen ymmärtäväni sua mailis.

mulle mun kroppa on ollu aina se ainut asia mitä aivan varmasti pystyn hallitsemaan. alkuraskaudesta jo huomasin että en olekaan enää se joka tästä kropasta päättää vaan se pieni mun sisällä. on tosi vaikea hyväksyä niitä muutoksia mitä mun kropassa on nyt raskauden aikana tapahtunu ja niitä joita tulee vielä tapahtumaan. kamalinta on se ettei kukaan edes ymmärrä tätä. mieskin laittaisi mut viettämään koko raskauden ajan sen vaatteissa jos muut ei mahdu vaikka mä en kestä sitä jos mun tarvisi kokea koko ajan vaan olevani ruma. Ruma siksi että kroppa näyttää väärältä ja ruma siksi koska kun se kroppa vaan on väärä niin mitkään kauniit vaatteet ei edes mahdu päälle.

 

en tiedä tajusiko kukaan tästäkään mitään...

[Tähtönen]

Mun suurin epävarmuus liittyy meidän parisuhteeseen ja siihen kuinka paljon vauva varmasti muuttaisi suhdetta. Matkustamme paljon ja teemme paljon kahdestaan ex tempore-juttuja, joita vauvan kanssa ei voisi tehdä.

 

Mietin välillä olenko valmis sitoutumaan pieneen ihmiseen 24h moneksi vuodeksi ja luopumaan vapaudesta matkustaa rajattomasti erilaisiin paikkoihin.

 

En halua kuulostaa lapselliselta tai itsekeskeiseltä, mutta raskaus on iso asia ja haluan olla siihen kaikin puolin niin valmis kuin se vain on mahdollista.

 

Toisaalta taas pidän itseäni hyvin äidillisenä ja lapsirakkaana, enkä oikein tavallaan ymmärrä, että miksi pohdiskelen näitä vapaus-juttuja.

[Pamsu]

.

Edited November 30, 2009 by Pamsu

[Ulpu]

- elämäntilanne, nyt vaan on niin paljon kaikkea, opiskelut, asunto asiat jne.

- vastuu, vaikka se on kaikista pienin aihe

- mukavuudenhalu

- pelko lapsettomuudesta

[Tuulssi]

Täällä meillä pelätään eniten raha-asioita. Olen vielä opiskelija, loppuvaiheessa kylläkin, mutta haluaisin valmistua ennen kuin ryhdyn vauvantekopuuhiin ihan virallisesti. Toisaalta ärsyttää odottaa, kun vauvakuume olisi kova.

 

 

Ainoa mikä vähän epäilyttää on se, että meillä on miehen kanssa niin hauskaa ja mukavaa kaksin että aina välillä miettii että miten se sitten muuttuisi. Eikä lapsen kanssa eläminen varmaan olekaan aina kivaa mutta enimmän osaa aikaa kuvitellaan kyllä että parempaa se olo sitten vaan olisi On vaan niin kivaa olla kaksin isossa kolmiossa ja tehdä mitä itse haluaa.

 

 

- elämäntilanne, nyt vaan on niin paljon kaikkea, opiskelut, asunto asiat jne.

- vastuu, vaikka se on kaikista pienin aihe

- mukavuudenhalu

- pelko lapsettomuudesta

 

nämä kaikki ei olla vielä alettu yrittää, mutta ensi vuoden puolella voisi jo haluttaa...mutta kaikki nää pelottaa.

[Lumous]

Mulla ei todellakaan ole mikään paras elämäntilanne ehkä lapsen hankintaan. Opiskelu kesken, ei vakiduuneja ja miljoona muuta asiaa, mutta ikää alkaa olla sen verran, että en haluis olla yli 30 esikoiseni kanssa

 

Joten mie haistatan huilut elämäntilanteille ja muille ja yritän vaan.. Ei lapsen saaminen sais olla mitään avaruustiedettä :<

[Cameron]

-

Edited January 1, 2009 by Cameron

[Coco]

- tulojen väheneminen ja asuntolainan suuruus

- miten käy lomamatkoille, kahdenkeskiselle ajalle mieheni kanssa, vartalolleni (varsinkin nyt, kun menin tyhmänä lukemaan "synnytyksen jälkeen" -osastoa, ja olen nyt järkyttynyt kaikesta siellä raportoidusta)?

- tukiverkoston puuttuminen, molempien vanhemmat asuvat kaukana

- vauvan kanssa pärjäisin kyllä, mutta osaanko kasvattaa lapsen ihan aikuiseksi asti?

 

Mutta kaikista noista kyllä selviää varmasti, kun tilanne on edessä. Lähinnä juuri nyt mietityttää, kun en osaa päättää, haluaisinko, että vauvan yritys alkaisi nyt vai vasta sitten joskus. Olisi siis kaikin puolin ihan hyvä tilanne ja järkisyyt kunnossa, mutta varsinainen vauvakuume puuttuu...

Edited January 5, 2009 by Coco

[Omena]

Vauvakuume on suuri, mutta:

 

- minulla ei ole vakituista työpaikkaa, töitä todennäköisesti on, mutta entäpäs jos jään äitiyslomalle, onko sen jälkeen...

- rupeamme rakentamaan omaa taloa, se olisi mukava saada muuttokuntoon ennen vauvaa.

 

Siinäpä ne suurimmat mietityttäjät... En tosin tiedä, tuleeko sitä "oikeaa" aikaa koskaan...

[Pietsukka]

Minua pistää empimään sellaiset asiat kuin:

- Vapaus lenkkeillä/jumppailla/tavata kavereita milloin tahtoo.

- Raha-asiat tietysti, miten pärjätään kun toinen on kotosalla. Mulla on kyllä vakityö samoin miehellä, mutta kuitenkin.

-Miten "meidän" käy, jos meitä olisikin kolme.

 

Kova kuumeilu on ja silti tuntuu, että elämä näinkin on hyvin mukavaa.

[Wombat]

Se, että tuttavapiirissä 5-10 vuotta vanhemmat perheet ovat kaikki eroamassa. On kauhea ajatus, että mahdollisesti saisin eron jälkeen viettää lapsen/lapsieni kanssa vain esim. joka toisen viikon (jos kyseessä olisi yhteishuoltajuus).

 

En siis suinkaan epäile, että me eroaisimme, mutta näistä nyt eroavista pareista eräätkin ovat olleet yhdessä 22 vuotta. Tuskinpa hekään koskaan ajattelivat eroavansa .

[Guest Starlit]

Mua mietityttää hieman

 

- mun terveys

- mun tulot (miehellä kuitenkin hyvät tulot)

- asunnon koko

 

Toisaalta, mun terveys ei tule tästä ainakaan paranemaan ja tulotason kohonemista on turha alkaa odottamaan. Asunnossa on kyllä 97 asuinneliötä (johon lukeutuu siis wc,pukkari,suihku ja sauna), mutta sitä asuttaa meidän lisäksi 3 kissaa ja iso koira. Lisäksi noihin neliöihin lukeutuu myös mun työhuone. Tottahan toki tähän vielä lapsikin mahtuu, mutta omissa toiveissa on ollut iso maalaistalo sitten kun (jos) lapsia tulee.

[Pieta]

Tottahan toki tähän vielä lapsikin mahtuu, mutta omissa toiveissa on ollut iso maalaistalo sitten kun (jos) lapsia tulee.

 

Hih, mulla oli pitkään sama juttu: haaveissa asiat menivät siinä järjestyksessä että ensin iso talo maalta, ja sitten lapsia. Mutta jossain vaiheessa sitten kumminkin pääsi lapsenkaipuu niin kovaksi, että aloinkin kattella tätä meiän seittemänkymmenenneliön umpitäyteen ahdettua kerrostalokolmiota (johon täälläkin lukeutuu mun työhuone, joka mun alan töissä on melkoinen välttämättömyys, eli siitä tuskin ollaan luopumassa) sillä silmällä että kyllähän tähän ny jokusen vuoden mahtuis lapsenki kanssa, eihän se nyt heti välttämättä omaa huonetta tartte..