Sign in to follow this  
Followers 0
Guest vieraana nyt

Yliherkkä äiti, tai jotain

28 posts in this topic

Kirjoitan nyt nimimerkillä, kun jotenkin tunnen itseni kummajaiseksi.

 

Musta on tullut (tai aina olen ollut herkkä mutta lapsen myötä lisääntynyt) aivan kauhean ja mielestäni liian herkkä. Toki yleisesti lapsen myötä maailman julmuudet yms. koskettaa entistä enemmän saati koulukiusaustapaukset jne, mutta ihan arjessa koen jo välillä ahdistusta siitä, miten surulliseksi saatan tulla lapseni puolesta ihan normaaleissakin lasten elämään liittyvissä tilanteissa. Jotenkin mun on hankala suht neutraalisti ajatella lapseni elämän haasteita, vaan tunnen niistä tosi suurta huolta ja ahdistustakin.

 

Kyse on ihan pienistäkin asioista, esim. siitä että toinen isompi lapsi otti omalta taaperoltani lelun ja kun oma lapseni meni ensin hakemaan lelua ja kun ei saanut sitä, jäi leikkimään tämän isomman lapsen "porukkaan" (ts. pöydän alle :) )niin isompi vielä tönäisi lastani selkään. Hyvä, etteivät kyyneleet tulleet silmiini, tuli niin paha mieli. Sanoin sitten isommalle, ettei saa töniä ja homma jatkui siinä ihan hyvin ja tavallisesti (oma lapseni ei ollut juurikaan moksiskaan, ts. ei huomannut tönimistä niinkään kuin lelun oton ja sekin oli unohtunut). Tämä on pieni, tavallinen lasten elämään kuuluva tapahtuma, ja minä ahdistun siitä että mun lapseni elämään on tulossa vielä tuhansia tuommoisia, että häntä ei oteta mukaan, tai joku pompottaa jne jne. Reagoin (mielessäni siis, en siinä muiden nähden) tosi vahvasti ja tunteella ja ehkä jopa jään vellomaan asialla ja, useimmat sanoisivat, paisuttelen sitä, vaikka minusta ei siltä tunnu. Reagoin vaan liian vahvasti siihen, että elämssä tapahtuu kaikenlaista, kun en haluaisi, että lapseni joutuu kohtamaan ilkeyttä jne. Ja se nyt vaan kuuluu tähän elämiseen, tiedän järjellä, ja oppimiseen, että osaa toimia maailmassa.

 

En halua olla ylisuojeleva äiti, enkä kyllä oikeasti olekaan, sillä nämä kaikki tapahtuu pääni sisällä, ja itsekseni sitten olen pahalla mielellä. Ja korostettakoon, että olen myös tarkka siitä, ettei oma lapseni ota leluja, töni jne, vaan puutun heti asiaan, en siis ole mun lapsi/muiden kakarat -henkinen, ihan oikeasti, vaikka tää saattaa siltä kuulostaakin :rolleyes: Ehkä oon molempiin suuntiin liian herkkis ja tarkka, kun toiset vanhemmat antaa lastensa, taaperoidenkin, olla keskenään eivätkä ole siinä kyttäämässä ettei vaan mun lapsi nyt ota kiinni jonkun paidasta/vie lelua jne. Ja nekin kun kuuluu asiaan, ei mun pitäis siitäkään niin huolissaan olla, että oma 2-vuotias haluaa kaikki lelut, mitkä muilla on, hylätäkseen ne hetken päästä. Se kuuluu ikään, I know. Mut haluan kuitenkin olla opettamassa, että se on väärin, vaikka se onkin toistoa toistoa toistoa.

 

Summa summarum, musta tuntuu välillä niin pahalle se, että mun lapseni on kohdattava elämässä ilkeyttä, julmuutta, manipulointia jne. (Ja toki voi olla ja onkin varmasti itse siihen osallisena, mutta siihen voin yrittää kasvattajana olla itse vaikuttamassa). Multa on kadonnut jotenkin tunne siitä, että elämähän on ihanaa, ja mitä kaikkea kivaa liittyy kasvamiseen, ja kavereihin jne, kun vaan pelkään tulevia huolia, tai että jos lapsestani tulee kiusattu tai yksinäinen jne. En ollut tämmöinen ennen lasta, en.

 

Onneksi osaan ajatella järjellä, ja suitsia itseäni, sillä en halua tietty olla ylisuojeleva tai yliherkistelevä äiti, vaan oikeasti osaan ulospäin lapselleni ollakkin rempseä ("elä välitä, ota toinen lelu") tms, mutta sisällä itkee kun nään lapsen (ei siis vain oman lapseni vaikka useimmiten tietty niin kun häntä eniten seuraan) tuleva väärin perustein surulliseksi. Siis pettyä saa, kaikkea ei voi saada, tämömset asiat tai niiden kautta aiheutettu pahamieli ei mua sureta, mutta se elämän "julmuus" ja "epäreiluus".

 

En tiedä osasinko yhtään pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta oli pakko yrittää. Herääkö kellään mitään ajatuksia, joko niin että hei herää, tai sitten onko kellään samanlaisia "ongelmia", kun tuntuu että haluaisi vaan suojella omaa lastaan kaikelta, vaikkei sitten kuitenkaan kun elämää vartenhan tässä kasvatetaan.

 

Mainittakkoon vielä, että en oo itse esim. koulukiusattu (mitä nyt jotain pieniä juttuja niinkuin kaikillla), oon aina tykännyt elämästäni, en oo kovin itsesääliväistä tyyppiä; mistä tämä "pelko" elämää ja kasvamista kohtaan sitten oman lapsen kohdalla? Tällä hetkellä ainakaan en muista/osaa ajatellla elämää ihanana asiana lapselleni vaikka itse olen elämän aina sillä tavoin kokenut, vaan ajattelen vaan kaikkea surullista ja ikävää mikä a) väistämättä tulee joskus eteen ja B) voi tulla pahimmassa tapauksessa eteen. Äitiyteen kuuluu huoli, mulla se on nyt jotenkin ylikehittynyt vaan, mikä ahdistaa kun pelkään että se alkaa haitata meidän elämää, tai mun ainakin, tiedostamatta.

Ja niin, oon myös raskaana, ehkä sekin vähän lisää näitä tunteiluja :rolleyes: Mut oon myös ärsyttvän liian herkkis enkä haluais, niin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää oli ihan kuin mun näppikseltä!

 

Se tunne on ihan musertava! Mä oon myös itse aina hyvin hanakasti komentamassa lastani ja pidän huolen, että sääntöjä noudatetaan. Esim. kun pallomeressä on kielletty pallojen heittely, niin mä pidän huolen, että mun lapseni ei niitä heittele! Samaan aikaan musta tuntuu tosi kurjalta, koska kaikki muut tekee sitä ja oma lapsi tottelee äitiä, mutta istuu siellä pallomeressä hämmentyneen näköisenä. Tulee tunne, että mä ihan itse aiheutan sen, että mun lapsi jää joissain tilanteissa ulkopuoliseksi.

 

Mä en ikinä kehtaa päiväkodista suoraan kysyä, että otetaanko poika siellä hyvin leikkeihin, vaan yritän sitä kautta rantain udella. Pojalle ne päiväkotikaverit on ihan hirmu tärkeitä ja puhuu niistä koko ajan ja musta tuntuu kamalalta ajatella, että se olis yksipuolista.

 

En mäkään osaa pukea sitä sanoiksi, mutta tiedän hyvin, mitä tarkoitat!! Mä luulen, että se kuuluu asiaan. Toiset meistä vaan on herkempiä ja miettii asioita liikaa ennakkoon!

Jaksamista!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuttuja ajatuksia!!!! Ette todellakaan ole ainuita. Lohduttavaa lukea että muut äidit miettii ihan samoja juttuja. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua on vähän hirvittänyt se, kun omia lapsia ei vielä edes ole ja silti olen tuollainen! Joulukuussa oltiin mun vanhemmilla käymässä, minä, mies ja miehen poika. Mun nuorin veli on saman ikäinen kuin miehen poika ja olisi kovasti ollut kaveria tämän kanssa. Miehen poika kuitenkin viihtyi enemmän mun yhden vanhemman veljen kanssa ja nuorin veli ei tätä ymmärtänyt. Aina kun miehen poika tai vanhempi veli sanoi pienelle vähän rumasti, niin mulla tuli todella paha mieli. Itku kurkussa meni koko viikonloppu, nytkin tätä kirjoittaessa itkettää :rolleyes:

 

Toivottavasti tämä ei tästä oman lapsen kohdalla ainakaan pahene. Toiset on herkempiä kuin toiset ja mä olen ainakin ihan pahimmasta päästä. Onneksi muitakin näköjään on!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä luulen että omalla kohdalla tää johtuu osittain siitä että oon aina ollut se joka on "heikompien puolella". Oli tilanne mikä hyvänsä, vaikka vaan kahvipöytäkeskustelu, jos huomaan että jotain mollataan mulle tulee hirvee sääli ja tarve puolustaa. Ihmisten ilkeys saa mut raivon partaalle! Ja nyt kun on oma lapsi....voi luoja mikä leijonaemo sitä on. Arvatkaa mitä fiiliksiä herätti kun hain yhtenä päivänä pojan päiväkodista ja isompi poika oli purrut meidän miniä selkään niin että verta tuli, siitä syystä että lapsemme oli mennyt seisomaan toisen eteen... No pari päivää myöhemmin jo nauratti koko touhu, sitähän tämä elämä on, kolhuja tulee. Ja loppuen lopuksi pipi olikin aika "hieno juttu" kun sitä sai esitellä kaikille ja kaikki jotka sen näkivät kauhistelivat hampaan jälkiä. :lol: Tämän jutun jälkeen mietin asiaa myös niin päin, miltä minusta tuntuisi jos minun lapseni purisi pienempää (sekin on täysin mahdollista vaikka kuinka kasvattaisin ettei ketään saa purra, lyödä, kiusata)... :rolleyes:

Edited by Ninja

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä aina välillä ahdistun ihan hirveästi tästä huolesta ja murheesta, jota mä tuun kantamaan hamaan hautaan saakka. Ahdistaa ajatus siitä, että mä en tuu enää ikinä viettämään yhtään pelotonta päivää ja kun lapsi kasvaa, niin huolet kasvaa!! Onneksi päällimmäisenä on kuitenkin kaikki ne positiiviset tunteet, eikä koko elämä kaiken aikaa ole pelkkää pelkäämistä, vaikka se siellä taustalla koko ajan onkin.

 

Meillä on tässä just lähiaikoina ollut pari sellaista välikohtausta, jotka pahoitti mun mielen.

Oltiin hakemassa poikaa päiväkodista ja olivat kovan pakkasen takia sisällä. Poika tietysti innoissaan esitteli meille kaikki nurkat ja lelut ja sitten näki sen kaikista suurimman "idolinsa", joka on häntä puoli vuotta vanhempi poika. Ja meni ihan innoissaan sen pojan luo "Matti, äiti kato Matti. Moi Matti!" johon tää toinen poika sanoo "Mee pois paskapää!" :o Poika vaan jatkoi iloista jutustelua ja oli ihan onnessaan. Musta tuntui tosi pahalta, että se ei edes ymmärtänyt mitä toinen sille just sanoi. Tai sitten ymmärsi, mutta ei välittänyt!? Ja mun mielestä 3-vuotiaan ei todella tarvitse kutsua muita paskapääksi, vaikka tiedän, että meilläkin tuo vaihe on varmasti tiedossa.

 

Siellä päiväkodissa on myös meidän pojan ikäinen tyttö, jonka kanssa ovat kuin paita ja peppu. Leikkivät hienosti sulassa sovussa jo kotileikkejä, mutta sitten myös kuulemma tappelevat kuin vanha aviopari konsanaan :D Yhtenä päivänä hoitaja sitten alkoi kertoa, että tämä tyttö oli yhtäkkiä alkanut huutaa ihan hirveästi ja kun hoitaja oli kääntynyt katsomaan, hän oli nähnyt kun meidän poika oli moksinut sitä tyttöä. Poika oli passitettu jäähylle siksi aikaa, että suostui pyytämään anteeksi. Se on mun mielestä täysin ok! Poika kuitenkin osaa pyytää anteeksi, jolloin sitä kyllä itsekin häneltä velvoitan.

Poika oli ollut kauan aikaa todella surkea ja noloissaan. Illalla poika alkoi sitten kotona puhua siitä "Niilo pyytää Maija anteei. Maija pyytää Niilo anteei" lopulta alkoi itkeä ja jankutti vaan, että Maija pyytää anteei kantta. Mulle tuli tietysti mieleen, että mitä siellä tapahtui ennen kuin Niilo löi Maijaa?

Mun mielestä teoista seuraa rangaistus ja mä tiedän sen, että aina ei voi lla kärryillä oikeista tapahtumista, mutta mun mielestä pojan reaktio oli niin vahva, että mulle tuli tunne, että hän vain puolusti itseään.

Kun mä aamulla sanoin päiväkodissa, että Niilo otti tosi raskaasti sen välikohtauksen ja itkeskeli sitä kotona, niin täti tuumas, että onpa hienoa, että tuon ikäinen tajuaa noin hyvin tehneensä väärin! :rolleyes: Joo, tapahtunut mikä tapahtunut, mutta...

 

Välillä poika saattaa kotona sanoa "Mee pois, tää on meidän leikki!" ja mun tulee siitäkin paha mieli, koska eihän se osais tuollaista sanoa, jos ei joku oo sille sanonut niin! Yritä siinä sitten jankuttaa, että muita ei saa jättää ulkopuolelle jne. kun tietää, että ei tää maailma kuitenkaan ihan niin toimi. Sitä ei kuitenkaan haluaisi kasvattaa omasta lapsestaan liian sinisilmäistäkään...

 

Sitä tuntee välillä olevansa sekoamispisteessä näiden tunteidensa kanssa.. <_<

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ilmiannan nyt alkuperäisen kirjoittajan, kun en ollutkaan ihan ufo ja hössö ja yksin ajatuksineni B) Ajattelin niin, koska tuntuu ettei lähipiirissä oo yhtä herkkiksiä tyyppejä, ja toisaalta onhan se kai niinkin ettei näistä niin puhuta, tai ainakaan mulla ei ole äiti-kavereita niin läheisiä melkein ollenkaan, ja ne läheiset kaverit joilla ei oo vielä lapsia -ne nyt ajattelis että mikä ylisuojeleva hössö.

 

Enivei, on tuntunut tosi hyvälle lukea, että ihan samanlaisia fiiliksiä on muillakin. Lohduttaa, ettei ole yksin -joskin ahdistus ei vähentynyt ja semminkin kun sitä tulee paha mieli myös teidän muiden esimerkeistä, kun osaa ne melkein kuvitella. Esim. Nupun juttuun voin niin lukeamallakin samaistua :( Ja voin kuvitella, että jonkun tilanteen muisteleminenkin itkettää, samoin käy mulle -oon vaan ajatellut että oon ainut ja ihan viira :rolleyes:

Ja PatHe voin yrittää kuvitella sun "hädän", kun omat kokemukset on mitä on :( Toivottavasti niistä löytyy jonkinlaista voimavaraa tai viisauttakin sitten, kun osaat samaistua tilanteisiin ja ainakin sitä leijonaemon voimaa. Mä oon yrittänyt alkaa miettiä, että miksi tunnen näin ja mitä ne ehkä musta kertoo ja mistä ne kumpuaa, mutta enpä oo päässyt puusta pitkään ja ehkä se tosiaan on yksinkertaisesti vaan tätä äidin huolta, toiset meistä on vaan herkempiä kuin toiset. Haluan ajatella, että ehkä siitä on jotain hyötyäkin joskus...että jotain lohtua, kun ei se tunnu kivalle kun sydän pienesti särkyy niin pienistäkin, saati kun ajattelee, että lapselle tulee käymään pakostakin niin. Kun elämä on.

 

Mäkin olen alkanut suhtautua toosi kriittisesti lähipiirin ilkeisiin aikuisiin (siis semmosiin "huumorimielellä" ilkeisiin, jotka on pahoja suustaan vaikkei kohdista sitä kehenkään yksittäiseen, ainakaan aina), ihan vaan kun sitä ajattelee jotenkin laajemmin, että miten tommonen vaikuttaa maailmaan ja tähän elämiseen ja aiheuttaako se hyvää vai ei. Ja välillä sitä sitten ajattelee, että hei haloo, relaa nyt.

Mutta siksi onkin ihanaa, että löytää vertaistukea. Sitä tulee murheelliseksi yhdessä kun kuulee muiden jutuista, ja ehkä sitä voi myös sitten nauraa yhdessä sille, miten sitä reagoikin niin vahvasti, silloin kun ei ole mistään vakavasta kyse.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä kans yks. Mä olen kyllä ollut aina ihan "yliherkkä", ja erittäin vahvasti heikompiin samaistuva, mutta jotenkin nyt äitinä tää menee ihan överiks. Murehdin jo valmiiks, että mitä jollei lapsi saa kavereita päiväkodissa tai koulussa, mitä jollei se pärjää, jos siitä tulee liian kiltti ja sitä käytetään vaan hyväksi jne.

 

Ja ulottuu myös sen oman lapsen yli; mä olen alkanut tuntea ihan hirveää maailman tuskaa, en pysty katsomaan uutisia, koskettavia mainoksia ym ettei melkein itku tule, viimeksi eilen melkein porasin töissä kun tuli jostain mieleen köyhien maiden vanhukset ja kun ne ei saa eläkettä, miten ne joutuu tekemään töitä tai kerjäämään loppuun asti. :(:rolleyes: Ja kotona Kaksplussassa oli mainos, jossa lapsi seisoi pihalla ja viesti oli tyyliin "kaikkia lapsia ei huudeta kello viis syömään" (yhteisvastuukeräysmainos), ja aikaisemmin oli mainos jossa kehitysmaan lapset istui pihalla ja luki "syödään vaan leikisti" tms ja mä ahdistuin aivan hirveesti, siis mua ihan FYYSISESTI alkaa ahdistaa ja tulee paha olo kun ajattelee kaltoinkohdeltuja ja köyhiä lapsia.

 

Enkä ole edes raskaana, hitto. Ei mitään selitystä.

 

Eniwei, sori sekava sepustus mutta liippasi niin läheltä että oli pakko avautua. Tää ihan oikeesti alkaa jo haittaamaan normaalielämää, kun niiden omien jokapäiväisten arjen huolien lisäksi olis pakko varmistaa tytön tulevaisuus ja pelastaa koko maailma. Onhan se hyvä, että on empaattinen ja herkkä, mutta rajansa kai kaikella...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on tää herkkyys kääntynyt jopa jonkinlaiseksi itsekkyydeksi ja kylmyydeksi. Esim. nyt tämän Haitin katastrofin yhteydessä mä oon kieltäytynyt lukemasta niitä juttuja, koska mä en kestä niitä pieniä lapsi-raukkoja. Musta tuntuu se jotenkin tekopyhältä. "Meillä on täällä kaikki hyvin, joten suljen silmäni muun maailman ahdingolta!" Vaikka totuus on se, että mä vaan suojelen itseäni, koska en mä jaksa kantaa murhetta vielä niistäkin lapsista. Se on mun mielestä vähän itsekästä...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä myös yksi superherkkis leijonaemo. Kovin tutulta kuulostaa kaikki mitä olette kirjoittaneet! Huolehdin, mietin, murehdin ja analysoin pieniä ja suuria asioita. Minussa taitaa olla vähän sellaista kontrollifriikin vikaa :rolleyes:.

 

Ja tuo mitä Alya kirjoitti yleisestä herkkyydestä, voin allekirjoittaa sanasta sanaan. En kestä mitään lapsiin liittyvää surkeutta tai murhetta, en pysty esim. lukemaan iltapäivälehtiä kun siellä on aina jotain insestijuttuja, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa tai heitteillejättöjä. Ja kyllä minua herkistävät ihan pienemmätkin jutut. Monesti myös surkuttelen itsekseni esimerkiksi sitä, että kaikilla lapsilla ei ole rakastavaa ja turvallista perhettä.

 

Tämä herkistely alkoi lapsen synnyttyä. Muistan elävästi, kun synnytyksen jälkeisenä päivänä menin laitoksella sairaalan kahvioon ostamaan vissyä, ja siinä kahvilan tiskillä näin iltapäivälehdin lööpin, joka kertoi äidin hylänneen pienen vauvansa ulos kylmään. Reagoin siihen lööppiin niin kamalalla ahdistuksella ja itkukohtauksella, että oikein säikähdin. Mitä ihmettä, kyllä minä ennen olin moiset lööpit pystynyt lukemaan....ajattelin silloin, että no tämä on vain tätä hormonimyrskyä, mutta niinpä vaan herkistely jatkuu vaikka synnytyksestä on yli 2 vuotta enkä ole raskaanakaan, en voi siis vedota hormoneihin :P.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Samankaltaisia ajatuksia vähän täälläkin. Ehkä tilanteeseen vaikuttaa myös se, että poikani on luonteeltaan todella hitaasti lämpiävä ja herkkä. Päivähoidossa kesti vuoden, ennen kuin rupesi puhumaan kunnolla toisten lasten kanssa. Tyyppi ei uskaltanut ottaa kontaktia.

Nyt poika on kotihoidossa ja pelkää kerhoihin menoa. Pelkää että "isot lapset kiusaa".

Mulla on jo nyt huoli siitä, että miten toi reppana pärjää koulussa ja kiusataanko sitä siellä ja osaako pitää puoliaan, kun nytkin antaa viedä lelut käsistään jos joku niitä tulee ottamaan.

Isänsä on ollut lapsena samanlainen, ja ihan fiksu ja vahva aikuinen siitä on kasvanut, joten ehkä se antaa toivoa.

Itse myös oon ollut aika herkkä lapsi pienenä ja koulussa mua syrjittiin jonkun verran ja jätettiin ulos porukasta. Ehkä nuo omat kokemukset vielä lisänä aiheuttaa pelkoa etenkin juuri koulukiusaamisesta.

 

Uutiset myös välillä herättää ihan konkreettista fyysistä pahaa oloa. Iltalehden sivuille ei pitäis eksyä... Erityisesti lapsiin kohdistuvat kamalat uutiset ahdistaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyvin tuttuja fiiliksiä täälläkin, niin lapsen puolesta huolehtimisen kuin muunkin suhteen.

 

Mä en nykyään myöskään pysty katsomaan mitään väkivaltaisia elokuvia, kun jotenkin tuntuu niin pahalta se, että toisten ampumisella tai tappeluilla (joo, ne on oikeesti näyteltyjä, tiedetään..) viihdytetään ihmismassoja. Ja se, miten media repii kaiken draaman ja väkivallan irti kauheista tapauksista, niin kuin nyt Haiti, koulusurmat tms. Revitellään uhrit ja suremaan jääneet ihan palasiksi ja tehdään tragediasta joku show. Ylipäätään tämä maailma tuntuu niin vääristyneeltä paikalta nykyään, että joskus tulee huono omatunto jo siitä että tekee lapsia tällaiseen maailmaan, jossa harvalla on oikeasti hyvä olla. Jos ei olisikaan sairauksista, sodista tai nälästä ongelmaa, ihmisten henkinen puoli on ajettu nurkkaan tässä tehoyhteiskunnassa. Masennusta, itsemurhia..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ompas tutun kuuloisia ajatuksia. Itsekin murehdin lasten pärjäämistä. Esikoinen on vasta 1,5-v., mutta todella varautunut ja hiljaa lämpiävä isommissa porukoissa. Välillä tulee suru jo etukäteen, kun ajattelen, jos hän ei osaa lähteä leikkeihin mukaan. Eikä asiaa ole lainkaan helpottanut se, että kuopus (nyt 4kk) syntyi yllättäen kehitysvammaisena (downin oireyhtymä) ja nyt murehdin molempien tulevaisuutta. Jotenkin on helpompi ajatella, että tämä nuorempi osaa ottaa elämän vastaan sellaisenaan ja löytää kyllä omia kavereita omista piireistä, mutta entä jos siskon erilaisuus muodostuu taakaksi tälle isommalle...Välillä tosiaan ihan musertuu, kun ajattelee kaikkia niitä vastoinkäymisiä, joita lapset voivat elämänsä aikana kohdata - ottaisi itselle miljoonankertaisesti sen tuskan, jos vain lapset säästyisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä tunnistan itseni näistä kirjoituksista. Mulla on hirveä huoli koko ajan, että miten pystyn suojelemaan meidän pientä maailman pahuudelta ja mitä jos jotain pahaa tapahtuu jne.. Toisinaan oon ihan rikki, kun ajattelenkin mitä kaikkea voi tapahtua. Itse en kanssa nykyään lue oikeastaan mitään lapsiin liittyviä uutisia, en katso ajankohtaisohjelmia, koska niissä puhutaan kumminkin vaan jostain nälänhädästä, tulvista tai insestistä, en vaan pysty. Olin jo herkkis ennen lasta, muistan esim. sen tsunamin aikaan itkeneeni hesaria lukiessa, kun siinä lueteltiin kaikki lapset, jotka jäi orvoiksi tai kuolivat siinä tsunamissa.. Mies ei oikein ymmärrä näitä mun juttuja aina. Mutta! Kun se lapsi on niin viaton ja pieni ja tää maailma on kaikkea muuta...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielestäni herkkyydessä ja "ylisuojelevuudessa" on hyvääkin paljon.

On myös paljon sellaisia vanhempia jotka ei välitä/jaksa välittää tai mieti mitä kaikkea voi tapahtua.

Esimerkkinä mainittakoon että meillä oli yksi perjantai esikoisen 8v kaveri kylässä illalla. Kello alkoi olla 19 ja kyselin että miten on sovittu kotiin menosta. Meillä yleensä on takarajana tulla kotiin seitsemältä.

 

No, lapsi sanoi että äiti soittaa sitten kun pitää lähteä. No äiti soitti 19:50 ja lapsi alkoi pukea vaatetta päälle. Matkaa ei ollut edes kilometria, mutta kun täällä "suurkaupungissa" kuitenkin asutaan, niin sanoin tytölle että lähden hänet autolla viemään. En vaan voinut ottaa vastuulleeni että perjantai iltana kaupungissa jossa on kaiken laista hörhöä liikkeellä kovaan pakkaseen pienen ihmisen olisin laittanut kävelemään.

 

Ainakin sain itselleni mielenrauhan siitä että pääsi perille.

Samoin ruokin toisten lapsia kun ovat meillä kylässä, en tiedä onko muiden mielestä oikein vai väärin (soitamme vanhemmille jos se on mahdollista) mutta minulle tulee ankea olo, jos meidän lapset syö ja vieraat nälissään kuikottaa kun kuitenkin ovat tunti kausia leikkimässä, ja eivät siis menossa kotiin vielä vähään aikaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä kans yks!

 

Kai se on se, kun omalle lapselle toivois sitä kaikkein parasta elämässä, mutta eihän niin mene...kolhuja tulee kaikille. Mutta tuo musertava suru mikä tulee oman lapsen puolesta, jos joutuu kohtamaan jotain vääryyttä, niin se on kyllä tuttu! Ja tulevaisuuden miettiminen on pelottavaa...girl_sad.gif

 

Ihanaa lukea, että meitä superherkkiksiä on muitakingirl_sigh.gifUutisia ja mediaa seuratessa tulee helposti sellainen harhakuva, että maailmassa tyylin suurin osa on jotain ilkeitä lapsen kiduttajia/välinpitämättömiä ihmisiä....herkkyys on hyvä asia!!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä niin tunnistan itseni teidän kirjoituksista! Oon aina ollut herkkä ja heikompien puolustaja, mutta raskausajasta lähtien erityisesti lapsiin kohdistuvat pahat (isommat ja ihan pienetkin jutut) on ahdistaneet ihan kamalasti. Mä luulen, että mulla on pienestä asti ollut jotenkin ylikehittynyt empatiakyky! Ja nyt se on jotenkin kääntynyt suojeluvaistoksi, myös muita kuin omaa lasta kohtaan. Jotenkin se rakkaus omaan lapseen on niin ehdotonta ja valtavaa, että kun tajuaa, ettei kaikilla lapsilla ole samanlaista turvaa, tulee suunnaton suru. Mun mies on onneksi vähän samanlainen eli ymmärtää mua.

 

Mä en oo jättänyt uutisia lukematta, mutta jotkut elokuvat jätän suosiolla väliin. Raskausaikana katsottiin Slummien miljonääri ja ihan varoituksena muille herkkiksille (jotka ei oo leffaa nähneet), mä en nukkunut sen jälkeen kahteen viikkoon kun olin niin surullinen, vaikka kyseessä ei tosiaankaan ole mikään dokumenttielokuva. No, mä en voi myöskään lukea kuolinilmoituksia lehdestä itkemättä vuolaasti, ja tänään itkin salaa lääkärin odotushuoneessa kun radiosta tuli koskettava biisi... (enkä ole siis raskaana, eli hormoneja ei voi syyttää!)

 

Mulle tulee myös paha mieli just tuollaisista tilanteista, jotka on oikeastaan ihan vähäpätöisiä, kuten nyt vaikka joku töniminen hiekkalaatikolla. Kaikkia meitä joskus vähän tönitään, eikä se kenellekään harmia tee, mutta niin vaan tulee tälle äidille suru puseroon. Mäkin oon onnistunut tähän asti pitämään asian ihan itselläni, mutta yritän myös selittää lapsille (omalle ja muillekin), että toisille tulee paha mieli, jos vaikka leluja viedään kädestä. Hyvinhän nää yksivuotiaat sen ymmärtää grin.gif !

Edited by chloe

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nosto.

 

Takana taas hieman stressaavampi kausi tämän aiheen kanssa. Liittyy kyllä vahvasti siihen että mulla on pieni vauva ja täten yksi huolehdittava lisää. :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oho, mä en olekaan ainoa! Jotensakin ihan helpottavaakin, ehkä...? :girl_sigh: Minä oon kyllä aina ollut tunne-eläjä, mutta lasten myötä minusta on tullut ihan mahdoton. Esim viime kesänä tuntui, että sydän murskaantui, kun esikoinen (3v) näki pari vuotta isommalla pojalla Salama McQueen-paidan, ja innostui tuota sitten minulle osoittelemaan ja kehumaan, miten hieno se on. Poika ei edes kironnut tai mitään, mutta mulle riitti se, että hän oli tosi tyly, mulkaisi ja tuhahti jotain "niin onki, sun äidilläs ei oo ikinä varaa ostaa tämmöistä". Joo, naurettavalta kuulostaa koko juttu näin jälkikäteen muille kerrottuna, mutta silloin harmitti kauheasti. Onneksi esikoinen ei tainnut edes tajuta harmistua. Tarvinneeko sanoa, mitä tunnevyöryjä ajatuksetkin mahdollisista isommista murheista lasten elämässä mussa herättävät... ...tai hirveät jutut lehdissä. Kaiken lisäksi töissäkin törmään kaikenlaisiin kurjimuksiin.

 

Toisaalta oon ihan yhtä toivoton myös onnellisten asioiden suhteen. Pullaa odottaessa vollotin oikeasti aivan varmasti ainakin neljänä päivänä viidestä, ellen useamminkin, ihan vaan sitä miten onnellinen olin raskaudesta. Ja sittemmin nyyhkin lähes yhtä usein sitä, miten onnellinen olen noista lapsista. Ja nytkin silmiin tulee kyynelet, kun tätä kirjoitan. "Hieman" tunnen itseni typeräksi. :mellow:

Edited by Ink Q

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä myös tunnistan itseni teidän teksteistä. "Onneksi" en ole ainoa friikki. Mä en enää oikein uskalla lukea mitään lehtiä, kun niissä on aina niin kamalia juttuja. Haluaisin pitää oman lapsen aina lukkojen takana, ettei sille voi tapahtua mitään pahaa. Mutta eihän niin voi tehdä, vaan pakko päästää irti ja antaa lapsen tutustua maailmaan, vaikka se onkin ihan hirveetä ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oho, löysin oman vanhan ketjuni ihan google-haulla vahingossa :D Ja olipa hauska nähdä, että tänne oli jopa tänä vuonna tullut lisää vastauksia. Omasta tilanteestani voin sanoa, että muksu josta puhun viestissä on nyt 4-vee eikä tilanteet, niinkuin sitä tiesi, ainakaan helpota. Nyt kun mukelo alkaa itsekin tajuamaan asioita ja miettimään. Esim. sanoi, että "kerhossa on vaikea löytää paria" ja "minä olen aina sen pari jolla ei ole paria", toisin sanoen hänellä ei oikein ole semmoisia pariutumisystäviä (tai on joitain, muttei ole se ykkösvaihtoehto). Tämä johtunee osittain vielä epäselvästä puheesta, haittaa varmaan suhteiden solmimisia (senkin on lapsi alkanut huomata). Enivei, voitte kuvitella kuinka äidin sydän särkyy tätä kuunnellessa ja miettiessä :( :( Ja lapsi ei edes vielä itse sure tai huolehdi, vaan silleen pohtii että "miksihän" tms. Ah ja voi, tää on kamalaa, mun kultainen ihana lapseni :(

Että ei oo mikään kannustusviesti tämä, kuhan kerroin että yhä pahenee ;) Onneksihan on niitä iloisiakin asioita, mut tää ketju ei nyt oo niistä vaan tästä kun äidin sydämeen sattuu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ink Q kuulostaa ihan minulta...

 

Mutta miten ihmeessä joku vain pari vuotta kolmevuotiasta vanhempi osaa olla noin ilkeä niin kuin Ink Q kuvaili? Ja puhutaanko noin pienille, siis alle kouluikäisille penskoille oikeasti siitä, mitä asiat maksavat? Oppivatko jotkut lapset oikeasti ajattelemaan, että mitä kalliimpia rojuja, sen mahtavampi ihminen? Vai onko tämä nyt sitä, että kun lapset kasvatetaan ns. pärjäämään, heidät kasvatetaan käytännössä mollaamaan toisia?! Minä olisin tuossa tilanteessa varmasti ollut sen vanhemman kakaran kimpussa pitämässä pientä kasvatuskeskustelua. Eikä sekään varmasti olisi hyvä. Äiti ei voi olla aina suojelemassa kun elämä kolhii.

 

Toisaalta - nämä tilanteet voi varmasti lapsen vähän kasvaessa käyttää hyödykseen lapsen itsetunnon rakentamisessa. Lapsi oppii vähitellen ymmärtämään loukkaavasti puhuvan kaverin typeryyden ja oppii asettumaan sellaisen yläpuolelle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi miten ihanaa saada tietää,että on muitakin "yliempaattisia" ihmisiä olemassa.Olen arvellut olevani ainut,joka ottaa kaiken niin tunteella.IHANIA IHMISIÄ olette minun mielestäni.Menen aina auttamaan jos näen jonkin apua tarvitsevan kuin mikäkin sankari ajattelematta käykö siinä minulle huonosti.Ja se on minussa erikoista,että en kuitenkaan" pidä" vieraista ihmisistä (viihdyn vain perheemme kesken),mutta silti rakastan heitä.En halua/toivo mitään pahaa kenellekään tapahtuvan / kärsivän.Ja kyyneleet ovat useasti silmissä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0