Guest Vieras_Liisa_*

Lapsia saa olla, mutta he eivät saa näkyä eivätkä kuulua

56 posts in this topic

Viimeaikoina olen törmännyt usein asenteeseen, että lapsia kyllä saa olla, mutta heistä ei saa puhua.

FB:n tilapäivityksissä ei saisi mainita lapsista, lapsista ei saisi puhua myöskään ventovieraiden läsnäollessa, voihan joku lapseton siitä loukkaantua. Lapsia saa olla, mutta heidän syntymänsä ei saisi muuttaa tulevan vanhemman persoonaa, ajankäyttöään tai keskustelunaiheitaan ainakaan kavereiden mielestä.

Joskus tuntuu, että tietyissä porukoissa ei edes saa mainita että on useamman lapsen vanhempi, tai heti leimataan muusta maailmasta pihalla olevaksi kakkavaippapaasaajaksi.

Jos työ tai opiskelukuviot vievät aikaa, moni ymmärtää sen. Tai harrastusten vaatiman ajan. Mutta sitten jos sanotaan että lapsen sairastumisen vuoksi ei pääse johonkin, on heti leima otsassa, että "se nyt vaan ei voi jättää pikku eetua pikku nuhan takia hoitoon ja jättää taas biletykset väliin."

Samoin keskustelunaiheet saavat pyöriä työn, opiskelujen, asuntokuvioiden ja harrastusten ympärillä. Mahdollisten lemmikkienkin... Mutta jos mainitsee sanan lapsi, alkaa silmien pyörittely.

 

Ja en nyt tarkoita sellaista, että jatkuvasti puhuisi lapsista, vaan sitä että normaalisti kuulumisia kysyttäessa vastaa vaikka olevansa väsynyt kun joonapirkkoelmeri on valvottanut kaksi viikkoa.

Onko tosiaan niin, että lapsia saa olla, mutta ne eivät saa näkyä, eivätkä kuulua?

 

Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielenkiintoisen aiheen, Liisa, otit esiin. Näinhän se on, että lapsille omistautuminen monesti tulkitaan sellaiseksi tavoitteettomuudeksi, jota kuvailit. Itselläni ei ole ihan noin totaalisia kokemuksia, mutta olen kyllä huomannut ajattelevani, että "lasten pitää osata käyttäytyä". Se on minulle tarkoittanut juuri tuota näkymättömyyttä ja kuulumattomuutta, ja olen nyttemmin tajunnut, että se oli malli, jossa minua itseäni on kasvatettu. Valaisevaa on ollut huomata, että lapset saavat tulla näkyviksi ja kuulluiksi kuten kaikki ihmiset, ikätasoaan vastaavalla tavalla. Samaa ikärasismia on myös elinkaaren toisessa päässä vanhusten ymmärryksen ja aktiivisuuden vähättelynä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei ole vielä edes lasta, mutta ymmärrän mistä puhutaan. En kuitenkaan leimaisi tätä ilmiötä mitenkään vallitsevaksi, mutta se on kyllä olemassa.

 

Omituisinta mun mielestä on, että lapsiperheiden on sopivaa kertoa, miten heidän elämänsä ei ole muuttunut mitenkään lapsien myötä. Sopivaa ei ole kertoa, että lapset ovat pistäneet perheen elämän täysin uusiksi. Eikö väkisinkin lapsen tulo muuta jotain? Miten kukaan voi väittää, ettei elämä ole muuttunut mitenkään? Muutenkin pidetään ihailtavana sitä, että lapsi "ei rajoita perheen elämää" - on jotenkin noloa/mammautunutta sanoa, että lapsi on tuonut mukanaan ihan uudenlaisen elämän, joka on vielä hauskempi kuin se edellinen (=lapseton elämä). Tosi säälittävää. Ihan kadottanut itsensä lapsen myötä. <_<

 

Mulla on hiukan sellainen olo, että tää liittyy laajempaan ilmiöön, jossa korkein arvostettava asia on vapaus. Siis vapaus tehdä mitä tahtoo, käyttää rahat kuten tahtoo, mennä miten tahtoo. Kaikki, mikä rajoittaa tätä vapautta on siis huono juttu: paljon yhteistä aikaa vaativa (mustasukkainen?) aviopuoliso, vanhemmat jotka kutsuvat kylään joka viikonloppu, sukutila, ja ne lapset.

Share this post


Link to post
Share on other sites

alannee kirjoitti hyvin. Olen samaa mieltä monesta asiasta.

Ehkä siihen, että itse koen tuon asenteen kovin yleisenä, vaikuttaa se että olen saanut kaikki kolme lastani sellaisessa elämänvaiheessa kun suurin osa kavereistani vielä opiskeli ja vietti "villiä sinkkuelämää".

Koska muita samassa tilanteessa olevia ei ollut, ehkä mieheni ja lapseni koettiin kovin kahlitsevina asioina. Ja sellaisina, että he pilaavat elämäni täysin. Itse en toki niin kokenut, mutta asenne huokui kavereistani läpi.

 

Nyt tilanne on hieman toisenlainen kun kaverini ovat sitoutuneet ja osalla jo lapsia, mutta edelleenkin tulee tuttu ahdistus pintaan, kun ilmiö tulee vastaan.

 

Jos hyvällä työpaikalla menestynyt nainen (jolla olisi mahdollisuus tehdä uraa vaikka kuinka) ilmoittaa jäävänsä äitiyslomalle ja on useamman vuoden kotona lasten kanssa, hänet leimataan ja hänen mahdollisuutensa menestyä työssä heikkenevät.

 

Jos kaveritapaaminen peruuntuu sairaan lapsen takia, äiti leimataan..

Mutta jos opiskeleva kaveri peruu tapaamisen opiskelukiireiden vuoksi, se on oikeastaan ihan hyvä asia, sillä opiskeluthan pitää hoitaa hyvin jotta voisi menestyä elämässä. ;)

 

Jos äiti puhuu lapsestaan, hän on kadonnut täysin mammalandiaan.

Jos kaverit puhuvat baarireissuistaan, se on kuitenkin täysin normaalia.

 

Lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan pienenä. Tämä tarkoittaa 24/7 vastuuta lapsesta.

Mutta se lapsi on jotain maailman ihaninta ja rakkainta näille vanhemmille.

Se lapsi vaikuttaa väkisin heidän elämäänsä ja muuttaa heitä ihmisinä (joskus jopa parempaan ja pitkäpinnaisempaan suuntaan.)

Näin ei kuitenkaan saisi olla. Lapset eivät saisi näkyä, eivät kuulua.

 

Nyt olen itse jo takaisin työelämässä ja lapseni ovat kouluikäisiä. Lasten ollessa isompia, olen ehtinyt taas matkustella ja saada omaa aikaa. Mitä isommiksi kasvavat, sen enemmän minulle tulee mahdollisuuksia tehdä kaikkea yksin tai mieheni kanssa.

Luultavasti kuitenkin sitten vanhana muistelen ja ikävöin elämästäni juuri niitä vuosia eniten, kun lapset ovat olleet pieniä.

Siinä vaiheessa lapset ja lapsenlapset ovat niitä asioita, joiden toivon näkyvän ja kuuluvan elämääni.

Miksi he eivät saisi näkyä elämässäni jo silloin aikaisemmin?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielenkiintoinen aihe...Toisaalta mä ymmärrän senkin miksi jotkut eivät halua puhua lapsista ollenkaan. Vaikka moni nainen valitsee lapsettomuuden, pidetään sitä usein vieläkin merkkinä siitä että hän joko kärsii lapsettomuudesta tai ei ole löytänyt itselleen hyvää miestä. Mun siskoni on valinnut lapsettomuuden koska ei kerta kaikkiaan pidä lapsista, ja hän saakin jatkuvasti asiasta kommenttia tyyliin "kyllä sullekin pian iskee vauvakuume" tai "sitten kun sulla on lapsia...". Ei sekään mukavaa ole.

 

Totta on kyllä sekin, että nykyajan yhteiskunta edellyttää naiselta paitsi vanhemmutta, myös sitä työelämässä pärjäämistä. Mediakin luo jatkuvasti naiskuvaa jossa on näitä työn/harrastukset/lapset/viihteen sujuvasti yhdistäviä superäitejä. Ihan kuin se lapsi olisi vain yksi pienen pieni osa elämää, vaikka varmasti ainakin ensimmäisinä vuosina kaikki tulee pyörimään enemmän tai vähemmän lapsen ympärillä.

 

En mä ihmettele sitä miksi lapsettomat eivät välttämättä tahdo olla pienten lasten vanhempien kanssa tekemisissä. Eihän heillä usein ole juuri mitään yhteistä! Tuskin mäkään tulen omaa siskoani enää paljoa näkemään lähitulevaisuudessa. En mä vaan jaksa olla niin kuin mitään mullistavaa ei olisikaan tapahtunut, nytkään en saisi puhua koko raskaudesta. Mun jutut tulee varmaan aika paljon pyörimään vauvaan liittyvissä asioissa, siskon lempiaihe taas on baarireissut tai se kuinka hän lihosi puoli kiloa ja ne koon 0 farkut eivät meinaa millään mahtua jalkaan...(hän on kuitenkin jo 32) :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

mä olen törmännyt ilmiöön lapset on ihan jees, kunhan ne pitää turpansa kiinni eikä huuda samassa tilassa missä minä olen...

 

mun ex kuului just tähän ryhmään. Enonsa lapselle osteli vaikka mitä lahjoja ja kävi aina kattomassa ja tykkäsi kovasti, mutta auta armias jos oltiin jossain prismassa tai muussa kaupassa ja jonkun lapsi pikkuisen inahti saati itki siellä... kommentti kuului heti ja KOVAAN ÄÄNEEN " on se hyvä kun ei ole omia kakaroita!!! sai siinä muuten hävetä useammankin kerran...

 

mun on pakko sanoa, että kun toissaviikolla jäin ekaa kertaa pois töistä sen takia, että lapsi oli sairas, niin kyllä mua oikeesti hieman omatunto soimasi, että nyt mä olen huono työntekijä :unsure: mutta en taas yhtään tuntenut samalla tavalla kun olin itse koko viime viikon saikulla flunssan takia :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mielenkiintoinen aihe...Toisaalta mä ymmärrän senkin miksi jotkut eivät halua puhua lapsista ollenkaan.

 

Ymmärrän tämän todella hyvin ja en siksi todellakaan puhu aina lapsistani. Mietin vain sitä, että jos itse olen puhumatta minulle tärkeistä asioista siksi, että ystäviäni eivät nämä asiat kiinnosta, niin miksi minun on kuitenkin kuunneltava heidän ainaista baarireissujauhantaansa jos minua taas ei kiinnosta kuunnella sitä jatkuvasti? ;)

 

Onneksi on ihmisiä, keiden kanssa voi puhua ihan kaikesta... Ja toki sitten joistain kavereista vieraantuu, kun jutut ei enää mene yksiin.

Mutta kunhan vaan pohdin tätä, että lapsista ei saisi puhua, mutta ne muut asiat ovat sallittuja?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Ehkä yleisesti ajatellaan että "kaikilla" on jotain kokemusta siitä baarielämästä mutta lapsista vain niillä tietyillä? Että niistä ei sitten sais sen takia puhua...

 

Mä voin tunnustaa, etten tykkää siitä kun lapset huutavat esim. ravintolassa viereisessä pöydässä, tai junassa tai ylipäänsä missään missä sitä huutoa ei pääse pakoon. Mutta mulla on siihen hyvä syy, koska olen erittäin yliherkkä mm. koville äänille ja hajuille/tuoksuille. Saan siis helposti niistä migreeniä. Sehän ei tietysti ole niiden huutavien lasten vika mutta täytyy myöntää että on tullut kans joskus sanottua jotain samantyylistä kuin Nuunuun ex, ihan sen vuoksi että siitä (kovasta äänestä) on tullut niin huono olo :rolleyes: Ja joo, kohta saan varmaan kuunnella "vähän" lisää sitä huutamista :P

Edited by Remuliina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää asia tuli kyllä hyvin esille viime viikonloppuna kun olin juhlimassa synttäreitäni :rolleyes: Yksi ystäväni, jonka kanssa oltiin siis aiemmin tosi läheisiä ja periaatteessa vieläkin, ei oikein kestä kuulla yhtään mitään kommenttia pojastani :huh::unsure: Esim. kun sanoin että nyt äitini lähetti viestiä että ipana on nukahtanut, niin alkoi kovaan ääneen motkottaa että pakkoko sitä oli huolehtia sitten jne jne :o Siis?!?

 

Sama kun nyt ollaan tän kaverin kanssa chattailty viikonlopusta "kuin vanhoina hyvinä aikoina", ja sitten kehtaan laittaa väliin jonkun pienenkin kommentin pojasta, niin johan loppuu chattaily :( En mä tiedä pitäiskö olla loukkaantunut vai mitä ihmettä tämä on...

 

Ja on mulla myös kavereita joilla itsellään on lapsia, mutta harvalle heillekään voi hehkuttaa... Kun lähetin viestiä eräälle tälläiselle lapselliselle kaverille vaikkapa pojan ensiaskelista, niin ei sieltä muistaakseni kuulunut mitään takaisin :( Minä kumminkin oon ollut tietääkseni suht aktiivisesti mukana heidän lapsien elämässä vaikka ei se aina ole ollut helppoa kun oli tuota lapsettomuusongelmaa...

 

Jotenkin tuntuu että kaikki nousevat varpailleen ja selkäkarvat pystyyn jos mainitsenkaan pojan nimen... ehkä he ovat tottuneet sitten että minä olen se masentunut persoona, ikuinen bilehile, eivätkä kestä nähdä minua oikeasti onnellisena :rolleyes:

 

Niin joo, ja viikonlopuksi pyydettiin taas juhlimaan ja ensin sanoin että tuskin lapsenvahtia saan, ja seuraavaksi erehdyin sanomaan että en taida edes haluta lähteä kun juuri oltiin, niin siitä se poru vasta syntyikin! :rolleyes: Mutta tosiaan opiskelu, työt ja lemmikit kelpaavat syiksi olla bilettämättä, lapset ei :angry::(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua on myös ärsyttänyt tämä asia! Kiva, kun otit Liisa puheeksi. Itse olen vasta 20-vuotias ja juuri kukaan ystävistäni ei edes seurustele, joten heidän elämänsä on enimmäkseen sitä baarittelua. Minulle ei kukaan ole tullut sanomaan, että en saisi puhua vain raskaudesta, mutta sen silti huomaa. Olen sanonutkin parhaalle ystävälleni, että "kuinka olenkaan muuttunut raskausaikana" (hyvällä tavalla) ja hänen mielestään EN olisi SAANUT muuttua! "sama ihminen sä silti oot, vaikka odotatkin.. miksi pitää muuttua.." Ja kun se minun muuttumiseni ei todellakaan ole mitään sellaista, että unohtaisin vanhat ystäväni tms. Lähinnä olen kasvanut henkisesti, (fyysisestikin..... ;):P ) mutta sama esim. huumorintajuhan minulla silti on! Puhun ystävien miesongelmista ja kommentoin heidän baarireissujaan. (vaikka ei aina oikeasti kiinnostaisikkaan...)

Lisäksi parhaalla ystävälläni on vasta n. puoli-vuotias koiranpentu ja arvatkaa vain jauhaako hän ikinä siitä...? Eipä toki. :rolleyes: "voi, kun se musti on taas kasvanut.." "eilen musti ei pissinyt koko päivänä sisälle.." musti pyysi eilen ihan itse pihalle" jne.. Eikö tuo ole ihan sama asia, kun esim. vauvan nukkumisesta puhuminen? Ei kai se koiran sisälle pissiminen voi olla sen tärkeämpää, kun se, että nukkuuko vauva koko yön tai onko supistellut tänään vai ei?

 

Niin, ja tuo Facebook :angry: Miksi Facebookissa ei ole sallittua mainita vauvan kehityksestä tai omasta raskaudesta, mutta se on ihan ok, että toiset ihmiset päivittävät JOKA VIIKONLOPPU tilaansa tällä tyylillä; "olis jo perjantai.." "tänään baariin!" "huomenna viihteelle.." MIKSIMIKSIMIKSI :angry: Mielestäni se vauvan kakkakin on kiinnostavampaa ja tärkeämpää, kun joka viikkoinen ryyppäys! Kaiken lisäksi nuosta facebookin "kakkavaippavanhemmista" jauhetaan jopa uutisissa/lehdissä/radiossa! Jos joku vielä joskus mainitsee tuon asian radiossa, voitte olla varmoja siitä, että soitan sinne ja annan kuulua! Juurikin tuosta asiasta, että miksi siitä helvetin kaljasta, viikonlopusta ja viihteelle menosta saa sitten facebookissa jauhaa joka viikko..

Share this post


Link to post
Share on other sites

OT: En ymmärrä noita Facebook-valituksia, sillä voihan ne päivitykset blokata. Jos joku jauhaa pelkästään kakasta, eikä mua asia kiinnosta, niin mä vaan blokkaan sen tilapäivitykset. Problem solved.

Share this post


Link to post
Share on other sites
OT: En ymmärrä noita Facebook-valituksia, sillä voihan ne päivitykset blokata. Jos joku jauhaa pelkästään kakasta, eikä mua asia kiinnosta, niin mä vaan blokkaan sen tilapäivitykset. Problem solved.

 

Niinhän se on. En vain ymmärrä, että miksi juurikin pitää valittaa siitä, koska saavathan muutkin jauhaa samoista asioista! Joidenkin elämässä tärkeintä on se ryyppäys ja siitä puhutaan jatkuvasti, toisilla se on lapset, toisilla eläimet ja toisilla vaikkapa autot! Niin miksi juuri nuo lapsi-jutut on facebookissakin niin kohuttuja? :huh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Totta.

 

Mua myös ärsyttää (menee mun osalta ihan valittamiseksi tää ketju, sori vaan) että lapselle ei saa ostaa mitään, koska se on turhaa. Tai ainakin käytettynä saa ihan yhtä hyvää. Ei kukaan sano uuden tv:n ostavalle, että "mitä sä semmosen ostat, ihan turha". Eikä kukaan kommentoi kenenkään aikuisen vaateostoksia sanomalla "kirpparilta olisit saanut ihan yhtä hyvän käytettynä". Miksi ihmeessä kaikki lapsiin liittyvä rahanmeno on turhaa?

 

Hitto, mä haluan ostaa mun tulevalle lapselle monennäköistä, kun kerran mahdollisuus siihen on.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Totta.

 

Mua myös ärsyttää (menee mun osalta ihan valittamiseksi tää ketju, sori vaan) että lapselle ei saa ostaa mitään, koska se on turhaa. Tai ainakin käytettynä saa ihan yhtä hyvää. Ei kukaan sano uuden tv:n ostavalle, että "mitä sä semmosen ostat, ihan turha". Eikä kukaan kommentoi kenenkään aikuisen vaateostoksia sanomalla "kirpparilta olisit saanut ihan yhtä hyvän käytettynä". Miksi ihmeessä kaikki lapsiin liittyvä rahanmeno on turhaa?

 

Hitto, mä haluan ostaa mun tulevalle lapselle monennäköistä, kun kerran mahdollisuus siihen on.

 

Niin totta tämäkin. Vaunutkin olisi pitänyt ehdottomasti ostaa käytettynä, eihän niillä uusilla mitään tee <_< No, ymmärrän kyllä siis niitä, jotka käytettynäkin ostavat! Hyvää kierrätystähän se on! En vain ymmärrä, että miksi siitäkin pitää kohuta... Ostetaanhan juurikin ne tv:tkin uutena! <_< Heh, menee näköjään meidän vuoropuheluksi :D

Edited by pinkdream

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aamen, Pinkdeream ja Alannee! Täysin samaa mieltä joka asiasta! Mä huomaan itse miettiväni omia facebook-päivityksiäni, että kehtaanko laitaa statuksesksi jotain lapseen liittyvää... usein laitan kyllä, koska kyllä mun elämä aika lailla lapsen ympärillä pyörii, niin se nyt vaan on, kun himassa kahdestaan ollaan!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo näinhän se menee, Liisa. Ja se mitä minä en myöskään ymmärrä, on empatian loppuminen kuin seinään, kun puheeksi tulee lapset ja niihin liittyvät ongelmat. Jos joku valittaa, että töissä on kovaa, pomo on niskassa ja aikataulut kusee, niin kyllä sitä voivotellaan. Tai jos on ongelmia elämänkumppanin kanssa, niin ymmärrystä kyllä löytyy ja koita jaksaa ja ei se vaihtamalla parane (vaikka monta kertaa kyllä paranis :lol: ). Tai opiskelukiireet, nehän ne vasta ymmärrystä saakin, koska onhan nyt opiskelu rankkaa. Mutta auta armias, jos sanot (lapsettomalle) tutulle, että alkaa olla aika poikki lasten kanssa, kun yksi valvottaa ja toisella on uhma, niin mitäs sanotaankaan? "Mitäs hittoa olet niitä lapsia tehnyt?" Työn, parisuhteen tai opiskelun kanssa ongelmissa olevalle ei kukaan varmaan edes kuvittele sanovansa mitään vastaavaa ja aika harva edes tohtii ajatella moisia. Mutta äidille (isälle) voi sanoa mitä vaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä aihe on mullakin ollut taustalla aina mielessä ja laittanut ärsyttämään useasti. Enemmän ilmiö on näkynyt eri forumeissa ja täälläkin sitä usein lukee kommentteja mitä piirteitä haluaa välttää kun saa lapsen.

 

Omassa elämässäni taas lapsi on vaikuttanut ettei vanhojen hyvienkin ystävien kanssa olla millään tavalla tekemisissä. Välillä ollaan puolin tai toisin laiskasti yritetty ottaa yhteyttä mutta aina jäänyt sitten suunnitelmaksi. Minua ei toisaalta tämä asia enää kovasti ärsytä, koska olen saanut tilalle äitiystäviä joilla myöksin pieniä lapsia. En helpompaa jutella ja jakaa asioita, kun elämäntilanne on samallainen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mikä sattuma.. minä juuri otin tästä teemasta yhteen muutaman äidin kanssa, ja otsikkoa sovitettiin minuun. :P Minusta minä vain otin paremmin huomioon lapset miten muut, mutta silti minä olin heille tuo "ei saa kuulua/näkyä" -tyyppi. Minusta ongelma oli muiden äitien hihojen palaminen välittömästi, enkä saanut puhua suunvuoroani loppuun.

 

Tilanne 20 aikuista, joille jokaiselle voi laskea mukaan 0,5-1 lasta on vuokrannut ison mökin. sauna uima-allas jne jne. Menin sitten sanomaan muutamille äideille, että eikös lapset voisi siirtää muualle leikkimään, kun ovat tuossa kulkutiellä nyt. (keittiön, olohuoneen, sauna, ja uimahallitilojen välissä oleva käytävä oli lasten leikki tilana) Kauhea hyökkäys tuli osakseni... :P

 

Minusta lapset olisi pitänyt siirtää kunnolliselle leikkialueelle olohuoneeseen järjestettävään tilaan, mutta siihen ärhäkästi reakoivien äitien huutokouroon oli turha järkeä puhua. olin sanonut sanan tiellä... uuuuuuuuuuu... eiköhän sellainen oikea tila olisi lapsillekkin mukavampi leikkipaikka, kuin jokin kulkuväylä?

 

Otsikkoon sanoisin vielä, että minusta tuntuu, että "kaikki äidit" (yleistys) haluavat olla oikeassa aivan kaikessa. Ja parempi pitää pää kiinni lapsiasioissa, oli seurassa lapsettomia tai perheellisiä. <_< Olet väärässä ja huono ihminen kuitenkin. :rolleyes: (Minusta tässä tuttapiirimme tilanteessa muut äidit eivät ottaneet tässä lasten tarpeita huomioon, kun olivat niin täpinöissään ja ehdottoman oikeassa. :P )

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Hui kamala! Tämä on taas sellainen tilanne joka kuullosti aika pelottavalta. Musta tuntuu, että jos yks mamma näkee jotain vääryyttä lastensa oikeuksia kohtaan niin eiköhän ne kaikki laumana tule puolustamaan vaikka ei ole edes perillä koko tilanteesta. :P:rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jep. jos sanoo että lapset on tiellä kuuluessaan ja näkyessään eteisessä, niin olet kamala ihminen, mutta kukaan ei huomioi että sinä olit siirtämässä lapsia kuulumaan tai näkymään sinne olohuoneeseen. :rolleyes: ihan sama... Me annettiin oman poikamme konttailla sielä olohuoneessa, mikä oli muitten mielestä sitten varmasti kovasti väärin myös.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niin, kuuluuko tämä aihe myös niihin, joille herkistyy niin kovasti, että näkee tuota asennetta sielläkin missä sitä ei ole? Viittaan siis nyt tuohon Tweetyn kokemukseen: olivatko muut äidit niin herkistyneet tuollaiselle "lapset ei saaa näky eikä kuulua" -asenteelle, että kuvittelivat Tweetynkin kuuluvan samaan asenneporukkaan?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä mietin tätä aihetta päivällä ja meinasin jo avautua mun päikkyyn oikein kunnolla. Aiheesta puhuttiin viikonloppuna radiossakin ja mä avauduin miehelle oikein kunnolla :rolleyes:

 

Jollain lailla aihetta liippaa mun mielestä myös kotiäitiys. Itse olen siis 20 ja ainoastaan lukion käynyt. Aion esikoisen vähän kasvettua lähteä opiskelemaan, mutta toivoisin myös saavani toisen ja kolmannen lapsen mahdollisimman pian, eli viiden vuoden yliopisto-opinnot venähtävät varmaan lähemmäs kymmentä vuotta kuin viittä. Tämänkin jälkeen haluaisin lapsia lisää, eli tuskin lähtisin heti työelämään. Kaikki kauhistelevat, kuinka elämäni menee pilalle kun aion vain kökkiä lasten kanssa kotona ja en pääse ikinä töihin.

 

Kukaan ei tunnu tajuavan, että kaikki eivät halua töihin. Minä haluan olla kotiäiti ja olen aina halunnut. Haluan toki myös ammatin itselleni ja saada joskus töitä, mutta vain siksi, että saan elätettyä perhettäni. En erityisemmin kaipaa sitä "aikuisten maailmaa", jossa luodaan uraa ja nähdään paljon kavereita.

 

Miksi ihminen ei saa nykyään pyhittää elämää perheelleen ja lapsilleen? Ymmärrän, että kaikki eivät lapsia halua eivätkä heitä lapset kiinnosta, mutta jostain syystä lapsiperheet on kyllä nostettu ikävällä tavalla mediassa(kin) esille asiana, joka tosiaan ei saisi näkyä. Kuten alannee jo mainitsi, kaikkien pitäisi olla niin pirun vapaita ja itsenäisiä nykyään.

 

Saattoi mennä vähn ot:ksi osin, mutta tää aihe ärsyttää nimenomaan tältä kantilta :angry:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ollessani vuosia ja taas vuosia sitten au pairina eräässä Välimeren maassa, huomasin joka päivä, kuinka paljon iloisia, metelöiviä, kiukuttelevia ja itkeviä lapsia pyöri kaikkialla ja paljon! Myös vanhuksia näki paljon paljon enemmän istuskelemassa puistoissa, kahviloissa ja katujen varsilla iloisesti rupattelemassa. Nautin suunnattomasti tuosta jokapäiväisestä elämän rikkaudesta, sen äänistä ja vilkkaasta hyörinästä. Näin, miten lapsia ja vanhuksia arvostettiin (ja yhä arvostetaan) aivan toisella tavalla eteläisessä Euroopassa ja jäin kaipaamaan tuota asennemuutosta myös tänne individualismia, hedonismia ja työikäistä väestöä (ainoastaan) arvostavaan Suomeen.

 

Suomessa ei siis mielestäni osata arvostaa lapsia ihmisinä omine psyykkisine ja fyysisine sekä sosiaalisine kehitysvaiheineen, tarpeineen ja ympyröineen. Asenne on todellakin se, että jos lapsi ei osaa olla hiljaa ja käyttäytyä "valtaväestön" (= työikäiset aikuiset, ikähaarukka n.20-50) vaatimalla tavalla, ts. pysyä poissa tieltä ja tehdä itsensä näkymättömäksi, niin alkaa hirveä meteli. <_< Jonnekin on unohtunut tyystin se, että ei viisivuotias edes ymmärrä vielä tätä maailmaa niin kuin me aikuiset ymmärrämme! Miten hemmetissä häneltä voi silloin vaatia "aikuismaista, fiksua käytöstä"? (Ja sitä paitsi, kuka sen käytöksenkin määrittelee... :rolleyes: ) Vielä pienempien lasten kohdalla asia tulee yhä vaikeammaksi. Lasten vanhempiakaan on turha syytellä ja velvoittaa pitämään jälkikasvuaan kurissa, sillä varmasti suurin osa vanhemmista yrittää parhaansa lastensa kasvatuksessa. Suurin osa vanhemmista kuitenkin myös näkee tai haluaa nähdä lapsensa juuri sen ikäisenä ja kokoisena kuin tämä oikeasti on. Monen vanhemman mielestä "maailmaan mahtuu ääntä" ja näin ajattelen itsekin. ;)

 

Se, mitä yritän tässä selittää, on siis se, että me elämme hyvin, hyvin, hyvin kova-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa työ, tehokkuus, raha, materia ja itsekkyys sekä yksilöllisyys menevät kakkien muiden arvojen edelle. Valitettavaa, mutta totta. :( Ei tarvitse, kuin lehtiä lukea tai katsoa uutisia, niin koko ajan on puhetta erinäisistä leikkauksista, supistuksista, lakkautuksista jne. koskien lasten, nuorten ja vanhusten palveluja ja hyvinvointia.

 

Itse olen törmännyt tähän ilmiöön raskaaksi tultuani. Entiset kaverit loittonivat ja yhteydenpito hiljeni. Osa kavereista on nyt itse raskaana ja sitä myötä välit ovat onneksi korjaantuneet. Lapsettomille ja sinkuille kavereilleni meidän jälkikasvumme tuntuu silti olevan jotakin "evvk"-tyyppistä, turhaa ja tylsää... Facebookissa en onneksi ole kokenut ns. syrjintää, vaikka paljon lapsistani kirjoitankin. Ehkä syynä on se, että monella fb-kaverillanikin on lapsia tai ainakin pian tulossa lapsi?! ;) Ja jos joku PERHANA SENTÄÄN vetää herneen nenään kirjoitteluistani, niin siittä vaan! Ei niitä ole pakko lukea, kuten en itsekään jaksa lukea toisten kännäilyistä, sekstailuista, uusista ostoksista ja mistä lie muusta, mielestäni tätä nykyä niiiiiiin turhasta "wanna-have-lifesta". :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Hyvä kirjoitus Adelitalta!

 

Olen samaa mieltä lähes kaikesta, vaikka täytyy kyllä tunnustaa, että mua on monesti hieman ärsyttänyt facebookin miljoonat vaippakakkastatukset. :P Kysehän on lähinnä siitä, että niitä on niin monta! Ja että ne kaikki eivät ole lähimpiä ystäviäni, joilta tuollaiset statukset tietysti sulattaisi paremmin. Kysehän on siis vain yhdestä uuden sosiaalisen median ilmiöstä: olen ymmärtänyt itsekin, että asiasta on siis turha ruveta kiukuttelemaan. Kaikilla on oikeus kirjoittaa statuksiinsa mitä lystäävät, lukijallehan tieto saattaa lisätä tuskaa. :lol:

 

Mä olen ystäväpiirini viimeisimpiä raskautujia, ja onnittelen itseäni kyllä siitä kuinka kärsivällisesti olen jaksanut lapsekkaiden juttuja kuunnella jo vuositolkulla. Toisaalta munkin juttuihin on suurimmaksi osaksi jaksettu ihan kiitettävästi paneutua (yhtä poikkeusta lukuunottamatta). Odotan kyllä aikaa jolloin voin antaumuksella jutella raskaudestani ja lapsistani kavereiden kanssa ihan uudella, entistä tasavertaisemmalla tasolla. Jolloin olen siis taas "samassa klubissa". ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Adelita kirjoitti hyvin!

 

Mitä tuohon Facebookiin tulee niin mun on myönnettävä, että mä kirjoitan sinne aika paljonkin juttuja tytöstä ja saatan lisäillä kuvia useammin meistä yhdessä tytön kanssa kuin siitä, kun olen tyttökavereiden kanssa ulkona pitämässä hauskaa (sellaisia kuvia ei taida olla kuin yksi tältä neljältä kuukaudelta). Jotkut kirjoittavat siitä, että miten opiskelut rassaa, miten töissä menee sillä se on heidän elämää. Kakkavaipparallista ja äitiydestä tällä hetkellä mun elämä suurimmaksi osaksi (itseasiassa melkein kokonaan, kun tyttö on vielä niin pieni) koostuu, tietysti sitä ensimmäisenä kertoo kuulumisiaan äidin roolin saappaissa.

 

Mun mielestä annetaan kaikkien kukkien kukkia. En vaan ymmärrä sitä, miksi lapsiperheitä paheksutaan ja äitejä katsotaan nokan vartta pitkin kauppajonossa. Ihan kuin töissä käyvät ja uraa tekevät olisivat jotenkin parempia. Mun unelma on olla kotiäiti, olla näkemässä laps(i)eni kasvua ja kehitystä. Uraa ehtii luoda myöhemminkin, lapset kun kasvaa niin äkkiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now