Guest Vieras_Liisa_*

Lapsia saa olla, mutta he eivät saa näkyä eivätkä kuulua

56 posts in this topic

Pohjustukseksi: itse en ole koskaan hirvesäti hinkunut äidiksi. Enkä tiedä haluanko vieläkään, mutta tiedän että olisin valmis äitiyteen.

 

Mutta teemaan. Kyllä, olen sanonut kaverille, että itse olet lapsesi halunnut. Hänellä on yksi lapsi ja tilitti taas kerran minulle, että kuinka hän ei ole nukkunut hyvin viime yönä, kun lapsi herätti niin aikasin. Kaveri vastasi lauseeseeni, että tollaisille ihmisille pitäisi tulla sellaisia lapsia, joilla koliikki. No, olin ehkä ajattelematon ehkä en, mutta sitä samaa mantraa ei vain jaksanut enää kuunnella kuudetta kuukautta peräjälkeen. Hassua miten lapsettoman pitää ymmärtää millainen on olla lapsellinen, mutta lapsellinen ei osaa ymmärtää niitä, joilla ei ole tai halua lapsia, vaikka niiden pitäisi, kun ovat joskus olleet samassa tilanteessa. Siis kun ei ole vielä lapsia. Ja tuohon lauseeseen vielä. Itse olen sitä mieltä, että väitän tietäväni tasan mitä lapsen saaminen/äidiksi tuleminen tarkoittaa: läsnäoloa 24/7. Olen tullut tädiksi 14-vuotiaana ja totta kai kaveritkin ovat saaneet lapsia, joten lapset ja niiden kasvatus ja vastuu on tullut hyvin tutuksi tässä 16 vuoden aikana.

 

Eli rajansa kaikella. Mä olen kuunnellut tuota vauvajuttua sen about 16 vuotta. Multa ei vaan irtoa enää empatiaa. Liika on liikaa. Olen pahoillani sad.gif

 

PS. Biletä en, vietän muuten vain rauhallista elämää.

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Kun ei sitten anna edata entistä, niin kirjoitetaan uutta... Tuli siis hiukan kiire (TYÖPALAVERI wink.gif ) edellistä viestiä kirjoittaessani, joka saattaa vaikuttaa hiukan karkealta. Sori.

 

Tuli siis tälle palstalle ymmärtääkseni äitiyttä. Ymmärtääkseni, miksi minulla ei oikeastaan koskaan ole sellaista tunteen paloa tulla äidiksi. Mutta täällä pörrätessäni, olen huomannut, että voisin aivan hyvin tulla äidiksikin. Jokin on siis muuttunut, tuskin puhuisin kuitenkaan vielä varsinaisesta vauvakuumeesta wink.gif Tätä on hiukan vaikea selittää wub.gif Mutta itse aiheeseen. Ajatuskenani oli siis, että jos vain kyllästyy. On halua ymmärtää ja on iloinen ystäviensä onnesta, mutta jossain vaiheessa vain ymmärtää itse, ettei pääse sille tasolle. Tavallaan väsyy aiheeseen. Ja sen sitten näkee toinen naamasta ja olemuksesta...

 

Tuskin koskaan tälle keskustelulle lapsettomat vs. lapselliset + ymmärrys tulee mitään suoranaista vastausta tai ratkaisua. Itse elän siinä vaiheessa, missä useampi tulee äidiksi kuin jää lapsettomaksi. Minusta olisi julmaa "hankkia" lapsia vain sen takia, että on jotain puhuttavaa tuttavien, kavereiden ja ystävien kanssa, tai ettei jäisi yksin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuohon fb:hen kommentoidakseni...

 

Meillä ei vielä ole lasta, mutta kavereilla on ollut jo vuosia lapsia. Minusta on kiva kuulla koko perheen kuulumisia esim. fb:n kautta. Minä en kuitenkaan jaksa kiinnostua lapsen jokaisesta tekemisestä, kuten en jaksa lukea aikuistenkaan elämästä kertovia tyhjänpäiväisiä statuksia. Monet äitikaverini kuitenkin päivittävät useita kertoja päivässä sitä, mitä lapsi on tehnyt ja syönyt.

 

Tämä on siinä mielessä vaikea aihe, koska toki sellaiset asiat kiinnostavat aina enemmän, jotka ovat itselle ajankohtaisia. Jos on lapsen kanssa kaiket päivät kotona ja sen hetkinen elämä pyörii lapsen ympärillä, on ihan ymmärettävää, että ne arjen jutut saattavat tuntua itsestä isoilta.

 

Mun mielestä ei pitäisi myöskään tehdä rajavetoa sen välillä, että on perheelliset ja baarissa käyvät lapsettomat. Kun miettii, että mitn meitä on aika moneen lähtöön siitä välitäkin. Toisaalta on mielestäni kohteliasta kuunnella ja kommentoida myös eri elämäntilanteessa olevien kavereiden kertomia juttuja ja elää niissä mukana, koska eihän sitä tiedä, vaikka lapsen ollessa vähän isompi sitä innostuisikin lähtemään vaikka baariin viettmään tyttöjen iltaa ja silloin ne "baarikaverit" varmasti ovat kivaa seuraa.

 

Vielä itse aiheeseen sen verran, että olen myös huomannut, että monia ärsyttää lasten kovaääninen tai riehakas käytös. Olen huomannut, että ainakin omalt osaltani lapsen vanhemman suhtautuminen tilanteeseen vaikuttaa kovin siihen, että koenko tilanteen ärsyttävänä vai en. Jos vanhemmat näyttävät lapselle hyvää esimerkkiä tai opettavat lasta miten missäkin tilanteessa toimitaan (tietysti lapsen ikä huomioonottaen), ei lapsen huono käytös ole ollenkaan häiritsevää, mutta jos lapsi selkeästi häiritsee useita muita paikallaolijoita eikä asiaan puututa millään tavalla, alkaa tilanne häiritsemään. Usein tilanteen häiritsevyys on mielestäni enemmänkin vanhemman suhtautumisesta kuin lapsen tekemisistä kiinni.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä on siinä mielessä vaikea aihe, koska toki sellaiset asiat kiinnostavat aina enemmän, jotka ovat itselle ajankohtaisia. Jos on lapsen kanssa kaiket päivät kotona ja sen hetkinen elämä pyörii lapsen ympärillä, on ihan ymmärettävää, että ne arjen jutut saattavat tuntua itsestä isoilta.

 

Ja monet niistä asioista ovat isoja, eivätkä vain tunnu siltä!smile.gif Esimerkiksi kehitykseen liittyvät jutut, kääntymisen/kävelyn/puheen tms. oppiminen. Tai ehkä tarkoitit jotain "neiti söi tänään makaroonilaatikkoa"..? Mun fb-kavereissa ei muuten ole ainuttakaan äitiä, joka ihan tuolla tasolla kommentoi lastensa asioita. Kyllä niissä yleensä on joku pointtikin...cool.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä, olen sanonut kaverille, että itse olet lapsesi halunnut. Hänellä on yksi lapsi ja tilitti taas kerran minulle, että kuinka hän ei ole nukkunut hyvin viime yönä, kun lapsi herätti niin aikasin. Kaveri vastasi lauseeseeni, että tollaisille ihmisille pitäisi tulla sellaisia lapsia, joilla koliikki.

 

 

Lieventäviä asianhaaroja saattaa löytyä (jos jutun selvittäisi tarkemmin). Mutta aika tosi inhottavasti olet sanonut ja kaverisi on vastannut hyvin takaisin! Todellakin toivon, että pääset joskus kokemaan koliikkilapsen kanssa valvomisen riemut. Ei sitä väsymystä käsitä siis EI KÄSITÄ ennen kun se tapahtuu. Muilla ihmisillä on niitä huonosti nukuttuja öitä, paljon töitä ym. mihin se oma käsitys väsymyksestä perustuu. On jotain aivan käsittämätöntä ja järkyttävää millaista on elää yli puoli vuotta keskimäärin varmaan 3 tunnin unilla, mikä on nukuttu pätkissä. Eli esim. 6 puolen tunnin pätkää (onnekkaassa tapauksessa). Siihen päälle äärimmäisen raskas fyysinen rasitus kun tuossa tilassa heijailee vauvaa 20/7 niin huhhuh. Ja sitten sen reilun puolen vuoden jälkeen seuraava puoli vuotta 3-10 herätystä yössä. Jos olisit oma "ystäväni" niin harkitsisin aika tarkkaan yhteyden pitämistä jatkossa.

 

Kiitos ja anteeks.

 

Muoks. Lisäsin "aikamääreen" heijaamiselle.

Edited by bohemian

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei oo kans mitään ihmeellistä vauvakuumetta oo koskaan ollu, muutama vuosi sitten olin vielä sitä mieltä ettei lapsia koskaan kiitos. No mieli muuttui ja esikoinen syntyy keväällä :) Tosin, ilman vauvakuumetta. Tää on ns järkilapsi siinä mielessä.

 

Mä on vissiin sitten stereotyppisesti aatellen mieleltäni just sellainen vapaa ja lapseton- tyyppi, koska mulle on henk.koht. tosi tärkeää, ettei mun elämä tuu pyörimään liikaa vain äiti-elämässä. Joo tiedän että oon kirppuun sidottu silloin kun hän on ihan pieni, mutta aion silti pitää huolta siitä että elämässäni on muutakin ja ettei mun kaikki fb-päivitykset koske pelkkää vauvaa. Ja kyllä, mua v-tuttaa myös monesti kaupassa/raflassa ym riehuvat lapset. Ja nimenomaan ne, joiden vanhemmat eivät tunnu tekevän asialle mitään (=kasvattaa). Tottakai jos lapsi itkee niin se itkee, mutta se että muksu juoksee täydessä ravintolassa ees taas niin että tarjoilijat meinaa kompastua siihen niin mun mielestä toi on äärimmäisen ärsyttävää. Vaikka maailmaan ääntä mahtuu, niin on olemassa myös käytöstavat joita voi pienille muksuillekin opettaa kunkin ikäkauden ymmärryksen mukaan.

 

Ja mun mielestäni tää ei ole edes itsekästä, koska koen että olen ihmisenä muutakin kuin (tuleva) äiti. En halua olla yksiulotteisesti vaan äiti. Mutta meinaan myös mennä töihin lapsen ollessa suht pieni, musta ei saa kotiäitiä.

 

Tellusta puolustan sen verran, että jos käämit palaa niin ymmärrän kyllä jos tollainen kommentti lipsahtaa. Näin toistaiseksi lapsettoman korvaan toi sun kaverisi kommentti sen sijaan kuulostaa loukkaavalta. Ei se niin voi mennä, että sen jolla ei oo lapsia, pitäis aina jaksaa ottaa vastaan kavereiden valitusta muksuistaan tai mistä vaan.

Ok tämä pätee molempiin suuntiin, too much on too much aiheesta kun aiheesta. Mutta on kohtuutonta olettaa että ihmiset jaksaa ottaa kaiken vastaan loputtomasti.

Mutta tää vaan mun mielipide.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Anteeksi, jos loukkasin, mutta ajattelin kertoa toisenlaisen tarinan.

 

Mutta niistä yöunista. Unirytmi voi mennä piloille aivan yhtä pahasti ilman lastakin. Juttelin itse asiassa tästä aiheesta tuon kaverini kanssa, josta edellä kerroin, ja myönsi, että on eri asia menettää uni laspen takia kuin sen takia että pää vain heittää kuperkeikkaa.

 

 

Nimimerkillä nukkunut viimeisen viiden kuukauden aikana niitä kolme tuntisia ihan tarpeeksi ja varmuuden vuoksi nekin kolmessa osassa. Että (valittettavasti) tiedän, jos tässä vaiheessa mitä se on... Mutta mitäpä tuosta, koska tuskin olisit/te sitä voinut tietää. En minäkään mikään meedio muiden suhteen ole :) Ja sitä paitti arviointivirheitä sattuu puolin jos toisin.

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lieventävä asianhaara telluksen sanontaan:girl_wink.gif

Itse olen aina ollut todella hidas nukahtamaan ja kärsinyt unottumuudesta koko ikäni. Lapsen syntymän jälkeen ja jo raskausaikana unen tarve muuttui, katkonainen uni ei tuntunutkaan niin pahalta ja uneen oli nopeampi päästä uudelleen. Lapsen itkuihin on huomattavasti helpompi nousta kuin herätyskelloon tms. Ja vaikka yö olisi katkonainen, olen useimmiten aamulla aivan levännyt ja pirteä, ellen tieten tahtoen myönnä lupaa valittaa ja saada marttyyrien papukaijamerkkiä unen katkonaisuudesta.

Kun kakkonen yhtäkkisesti alkoi nukkua täydet yöt, olin toki ihmeissäni, mutten yhtään pirteämpi. Unettomuus on palannut taas kehiin.

Toki unen tarve ja riittävyys ovat erittäin henkilökohtaisia, mutta tämä oli mun kokemukseni, että elämä ei muutamaa poikkeutta lukuunottamatta ole sen kamalampaa lapsen kanssa yöheräilyineen kuin normaalisti huono-unisena. Eli nämä unijutut on viisain vaan antaa mennä korvasta sisään ja toisesta vauhdilla ulos.

Mä en lapsettomille ruukaa edes valittaa arjen jotain "rankkuutta" ellei sitten anteeksipyydellen homssuista ulkonäköä tms. Mutta lapsiin kun tänä päivänä suhtaudutaan muutenkin rankkana ja ongelmallisena elämän esteenä, en halua yhtään lisätä läheisteni mielikuvaa lasten "vaivalloisuudesta". Sillä arki on kuitenkin pääosin ihanaa välillä vain hitusen kurjaa. lipsrsealed.gif

Lapsista vain on niin helppo keksiä maristavaa kun muuta puhumista ei keksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tellukselle haluaisin sanoa, että ystävien tulisi ymmärtää toisiaan lapsellisuudesta tai lapsettomuudesta huolimatta. Käsitin ketjun ensimmäisen viestin koskevan sitä, että mitään et voi lapsesta sanoa koska joku lapseton aina on loukkaantumassa... sinä olet hyvä esimerkki siitä.

 

Ymmärrän että käämit palaa, mutta miksi pitää loukata? Ei valitus ole toisten loukkaamista. Jos ei ymmärrä eikä jaksa kuunnella, fiksu vain poistuu taka-alalle.

 

Joskus erehdyin lukemaan lapsettomien purkauksia ja raskaushormoneissani sain aikamoisen vihan aallon aikaiseksi itsessäni. Ei siinä mitään, tunteita saa ja pitääkin tuntea, mutta että eräs sanoo väsymystä ym. valittaville äideille ihan suoraan päin näköä että toivotaan että sun lapsesi sitten kuolee pois. Ja tätä ei kukaan moisessa keskustelussa paheksunut... kasvattaa aika paljon kuilua ihmisten välille moinen käytös. Ja minulla on omakohtaista kokemusta katkerista lapsettomista, ja kieltämättä olen vähän ihmetellyt että yhdessä viestiketjussa kysyn lapsettomien mielipidettä asiaan, mutta kukaan ei vastaa.

 

 

Minä olen aina ollu varoivainen puhumaan lapsestani mitään jos yhtään vaistoan että toista ei kiinnosta. En siis tuhlaile helmiä siolle ja ala kertoa lapsestani mitään, tai äitiydestä mitään jos "vastapuoli" on ymmärtämätöntä tai välinpitämätöntä sorttia :girl_smile: Miksi sitten pahoittaa oma mieli, kun tarkoitus ei ole loukata mutta takaisin satelee ties mitä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pakko kommentoida tota naamakirjaa...

Oon aina silloin tällöin laittanut parhaat kuvaotokset tytöstä sinne, niin jossain vaiheessa yhdeltä kaverilta tuli kommentti että "ei tää oo mikään babybook". Kuvia on tällä hetkellä kaikkiaan kymmeniä.

Kumma kyllä tää samainen kaveri ei heittänyt mitään kommettia siitä kun laitoin meitin matkakuvia sinne. Eri reissuilta parisen sataa kuvaa, oishan voinnu kommentoida että "hei ei tää oo mikään aurinkomatkojen matkaesite".

Share this post


Link to post
Share on other sites

Komppaan Dacoitia.

 

Tohon väsymykseen liittyen...mulla on aina ollut kans tosi huonot unenlahjat ja kestää pitkään, että saan nukahdetuksi. Ennen lapsia oli pitkiä ajanjaksoja, etten nukkunut juurikaan. No, ehkä saman verran mitä tällä hetkellä (n. 3 tuntia yössä). Mä koen, että oleellisin ero sen väsymyksen ja tämän hetkisen välillä on se, että nyt ei ole mahdollisuutta siihenkään että lepäis päivällä, koska aina on jompi kumpi hereillä. Ja lisäksi lasten kanssa täytyy olla skarppina koko ajan! Asioita ei voi tehdä vasemmalla kädellä. Haluan hoitaa lapseni hyvin, koska rakastan heitä.

 

Mun mielestä tämä ei ole mitään valitusta kun näin sanon, vaan ihan kokemukseni asiasta. Elämä ei ole ainakaan meillä mitään ruusunpunaista unelmaa koko ajan, niin voihan näitäkin asioita tuoda välillä esille. Sitä paitsi, jos ei ystäville voi jakaa tällaisia asioita, niin kenellekäs??huh.gif Kyllä mäkin aina pyrin suhtautumaan empaattisesti ystävieni kertomiin vaikeuksiin. Ehkäpä ne onkin sitten sellaisia "hyvänpäivän ystäviä", jotka ei kestä kuulla mitään negatiivista. Ja jos ne ei sen lisäksi suvaitse myöskään vanhempien iloa lapsistaan (jos vaikka facebookissa on kuvia tms.), niin mitähän ihmeen virkaa sellaisia tyypeillä silloin on....

Share this post


Link to post
Share on other sites

Anteeksi, jos loukkasin, mutta ajattelin kertoa toisenlaisen tarinan.

 

Mutta niistä yöunista. Unirytmi voi mennä piloille aivan yhtä pahasti ilman lastakin. Juttelin itse asiassa tästä aiheesta tuon kaverini kanssa, josta edellä kerroin, ja myönsi, että on eri asia menettää uni laspen takia kuin sen takia että pää vain heittää kuperkeikkaa.

 

 

Nimimerkillä nukkunut viimeisen viiden kuukauden aikana niitä kolme tuntisia ihan tarpeeksi ja varmuuden vuoksi nekin kolmessa osassa. Että (valittettavasti) tiedän, jos tässä vaiheessa mitä se on... Mutta mitäpä tuosta, koska tuskin olisit/te sitä voinut tietää. En minäkään mikään meedio muiden suhteen ole :) Ja sitä paitti arviointivirheitä sattuu puolin jos toisin.

 

 

 

 

Itsekin olen ollut aina huonouninen. Nukahdan vaikeasti ja herään herkästi erinäisiin ääniin. Lukioaikaan masennukseenkin liittyen yöunet oli pitkän aikaa välillä n. klo 4-7 aamulla ja huonoa unta sekin. Siltikään se ei ollut sinnepäinkään kuin se väsymys mitä nyt lapsen kanssa on kokenut. Kun sen väsymyksen päälle toinen kaipaa kokoajan huomiota/rauhoittelua/syöttämistä ja jotain, mistä ei edes itse ota selvää, niin ajautuu aika tiukoille.

 

Ja tämän tarkoitus ei ollut se, että "höhhöhöö ei sitä lapseton tiedä mitään lapsellisen elämästä" vaan se, että oikeasti on turha olettaa ymmärtävänsä sen nonstoppina valvoneen äidin olotilaa ennenkun se osuu kohdalle (ja samalla heitellä loukkaavia kommentteja takaisin).

 

Töissä käyvä lapseton voi noiden huonojen yöunien jäljiltä työpäivän jälkeen vaan rojahtaa sohvan nurkkaan ja laittaa aivot narikkaan. Se väsynyt vanhempi jatkaa duuniaaan 24/7 (ei silloinkaan kun puoliso on lapsen kanssa täysin relaa, varsinkaan öisin en minä pystynyt nukkumaan jos lapsi huusi pahaa oloaan vaikka puoliso siinä olikin).

 

Poika on kyllä ihana enkä tällä yritä sanoa, että lapset olisi jotenkin hirveitä. Se alku vaan oli tosi rankkaa noiden huonojen unien vuoksi.

 

 

Muoks. Hyviä kommentteja Dacoit, MaaritK ja SnowWhite :).

Edited by bohemian

Share this post


Link to post
Share on other sites

Dacoit kirjoitti myös paljon mun ajatuksiani.

 

Pakko kommentoida tota naamakirjaa...

Oon aina silloin tällöin laittanut parhaat kuvaotokset tytöstä sinne, niin jossain vaiheessa yhdeltä kaverilta tuli kommentti että "ei tää oo mikään babybook". Kuvia on tällä hetkellä kaikkiaan kymmeniä.

Kumma kyllä tää samainen kaveri ei heittänyt mitään kommettia siitä kun laitoin meitin matkakuvia sinne. Eri reissuilta parisen sataa kuvaa, oishan voinnu kommentoida että "hei ei tää oo mikään aurinkomatkojen matkaesite".

 

 

Tätä ilmiötä mä oon toisinaan ihmetellyt. Että kaikesta muusta saa fb:ssä puhua, mutta sit lapsijutuista tulee tällaista kommenttia.

Enkä mä nyt tarkoita sitä että joka tilapäivityksen pitäisi olla lapsista. Mulla on tilapäivityksistä ehkä 1/4 sellaisia, mihin liittyy lapset jotenkin. Ne vaan on osa mun elämää ja oleellisesti vielä. Toki muutakin elämää on. Mutta en mä viitsi täysin ruveta rajaamaan lapsia "ulkopuolelle näkyvästä elämästäni" vain siksi, että joku ei pysty sulattamaan lapsiin liittyviä asioita. Haluan kyllä puhua muustakin kuin lapsistani ja tehdä muitakin asioita ja kertoa fb:ssä muutakin kuin lapsista. Mutta harmittaa se, että joku ei pysty hyväksymään musta kuin sen puolen jossa lapset ei näy ja kuulu.

Nykyään oon tosin tehny niin, että ne keiden uskon hermostuvan joistain mun tilapäivityksistä tai kuvista, oon yksinkertaisesti pistänyt ryhmään, johon mun kuvat ei näy. Eivätkä tilapäivityksetkään. Jos se 1/4 tilapäivityksistä on heille liikaa, on sit myös ne loputkin. Eli käytännössä ne näkee fb:ssä musta vain nimen ja profiilikuvan.

 

Jos äiti valittaa väsymystään lapsen yövalvomisten takia, saa kommentikseen "mitäs oot lapsia hommannut", mutta jos valittaa koiranpennun aiheuttamia tuhoja, ei kukaan käy sanomassa "mitäs oot koiran hommannu". Sympatiaa riittää silloin. Tai sit kukaan ei kehtaa sanoa ääneen sitä mitä lapsien suhteen kehdataan möläytellä. En tiedä.

 

Mua ärsyttää se, jos ihminen ei osaa puhua kuin yhdestä ainoasta asiasta. Ja ärsyttää oli se aihe ihan mikä tahansa. Koirat, urheilu, työ, opiskelu, lapset, baarireissut, yhteiskunnalliset aiheet jne. Mikä tahansa mistäkin aiheesta on liikaa... Mutta ei mun mieleen tulis silti mennä sanomaan jollekkin urheilua harrastavalle jalkansa loukanneelle "iteppähän oot jalkasi loukannu, älä ruikuta." Tai työhönsä kyllästyneelle "mitäs oot menny töihin, älä valita."

Tai työttömälle "no mitäs et oo töissä." Eikä sille väsyneelle äidille, että "mitäs oot lapsia halunnut."

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itsellä on lapsi ja kyllä jos kaveri joka kerta nähdessä/kuullessa vain valittaa väsymystä, niin voisin sanoa, että itsepä olet hommannut. Kyllä jokaisen luulisi tajuavan, ettei vauvat/lapset ole sellaisia, että nukkuvat heti täydet yöt eivätkä heräile kitisemään. Se on kuitenkin vain vaihe, ei se sitä kouluikään asti tee. Ja samanlailla voisin sanoa koiran hommanneelle, joka valittaa aina ja jatkuvasti koirasta että mitäs hommasit.

 

Jos väsyttää ja vauvalla on koliikkia, niin sitten vain kysymään kaverilta voisiko vaikka viedä vauvan vaunuttelemaan, että itse saisi nukkua, tai jotain muuta tukiverkostosta. Tai vuorottelee lapsen isän kanssa. Tyhmää se on yksin marttyyrinkruunua pistää päähän ja koittaa selvitä yksin. Kotiapuakin on saatavilla, perhetyöntekijä voi tulla kotiin pienen seuraksi jos ei muuta tukiverkkoa ole.

 

Asennekysymys, jotkut vaan jaksaa valittaa aina ja jatkuvasti..

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Missä menee sit se raja jos puhuu lapsista positiiviseen sävyyn? Jatkuvaa valitusta ei jaksa kuunnella, mutta kun ne lapsiin liittyvät positiivisetkin asiat on joillekkin punainen vaate. Ja tällä en tarkoita että aina, koko ajan ja jatkuvasti puhuisi lapsista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Asennekysymys, jotkut vaan jaksaa valittaa aina ja jatkuvasti..

 

 

Mulle tulee näistä lapsellisen tällaisista kommenteista aina väistämättä mieleen, että kyllä teidän lapsi on tainnut aika hyvin nukkua. Moni kuvittelee niiden pienten kitinöiden olevan sitä, mitä muillakin on kun muut valittaa, eivätkä käsitä mitä se todellinen non stop huuto/valvominen on. Melkein ärsyttävämpää kuin lapsettoman neuvot on se, kun suht hyvätuulisen lapsen omaava neuvoo toista lapsellista kun luulee tietävänsä asian todellisen laidan.

 

Kun se väsymys on luokkaa se, että taistelee vaan pysyäkseen elämän syrjässä kiinni ja silmäluomet ei pysy auki vaikka minkä tekisi, päähän sattuu ja kirvelee 24/7 niin ihan turha mumista, että "se on vain asennekysymys".

 

 

 

 

 

Muoks. Ja näiden kommenttien perään haluan lisätä, että itse en juurikaan valittanut vaikka mieli teki. Ihmisistä pystyi tulkitsemaan juuri sen, että vähänkin kun asiasta mainitsi niin ilme oli juuri ketä kiinnostaa luokkaa tai sitten ihmiset vaan ahdistui kun kokivat, etteivät kuitenkaan tilanteelle mitään voi. Tilanteet, joissa pojan nukkumisesta sanoin oli niitä, jos joku kysyi kuulumisia tai jos hommat oli mennyt mönkään ja piti selvittää mistä johtuu...

Edited by bohemian

Share this post


Link to post
Share on other sites

"Jos väsyttää ja vauvalla on koliikkia, niin sitten vain kysymään kaverilta voisiko vaikka viedä vauvan vaunuttelemaan, että itse saisi nukkua, tai jotain muuta tukiverkostosta. Tai vuorottelee lapsen isän kanssa. Tyhmää se on yksin marttyyrinkruunua pistää päähän ja koittaa selvitä yksin. Kotiapuakin on saatavilla, perhetyöntekijä voi tulla kotiin pienen seuraksi jos ei muuta tukiverkkoa ole."

 

Jos kaverilla on asenne, että "iteppä oot lapsia hommannut", ei siinä paljoa viitti kysellä apua lastenhoitoon tai vaunulenkeille. Ja etenkin jos saa kuulla, että oma väsymys johtuu asenneongelmasta.

Mieluummin sitä on sitten hiljaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Asennekysymys, jotkut vaan jaksaa valittaa aina ja jatkuvasti..

 

biggrin.gif

 

Asennetta kysytään silloin, kun lapsi on sairas: sillä on refluksi, se ei suostu syömään, allergia-epäilyt päällä ja omat keskosuuteen liittyvät ongelmat. Ja myös silloin kun se jatkuva huuto ei lopu siihen 3 kk ikään, kysytään hermoja ja asennetta. Sitä on muuten löytynyt.

Monilla on varmasti vielä enemmän hankaluutta mitä meillä ja heille toivotan kovasti voimialipsrsealed.gif

Edited by SnowWhite

Share this post


Link to post
Share on other sites

"Jos väsyttää ja vauvalla on koliikkia, niin sitten vain kysymään kaverilta voisiko vaikka viedä vauvan vaunuttelemaan, että itse saisi nukkua, tai jotain muuta tukiverkostosta. Tai vuorottelee lapsen isän kanssa. Tyhmää se on yksin marttyyrinkruunua pistää päähän ja koittaa selvitä yksin. Kotiapuakin on saatavilla, perhetyöntekijä voi tulla kotiin pienen seuraksi jos ei muuta tukiverkkoa ole."

 

Jos kaverilla on asenne, että "iteppä oot lapsia hommannut", ei siinä paljoa viitti kysellä apua lastenhoitoon tai vaunulenkeille. Ja etenkin jos saa kuulla, että oma väsymys johtuu asenneongelmasta.

Mieluummin sitä on sitten hiljaa.

 

 

Ihanasti luet kyllä päin seiniä mun viestin lipsrsealed.gif

Oikeasti on perusnegatiivisia ihmisiä, jotka valittavat kaikesta. Aina! Ja tälläiselle todellakin vastaisin noin. Etenkin kun jotkut valittavat siitä, että joutuvat kerran yössä heräämään lapsen takia, kun ennen saivat nukkua täysiä 8h unia keskeytyksettä ja sitten ollaan niiin väsyjä.. Eri asia on jos oikeasti on koliikkia tai jotain sairautta, allergiaa tms.

Ja asennehan ei ole tuo, jos kyse kenestä tahansa joka ei ole aina-kaikesta-valittava, etenkin jos oikeasti on paha tilanne, tarkoitin vain näitä tapauksia jotka ns turhasta aina valittavat(ja valituksien aiheena voi olla sää tai ihan mikä vain).

Ihan takuulla kukaan ei sano, että sun väsymys johtuu asenneongelmasta smile.gif

 

Siksi kirjoitinkin, että jos alkaa olla voimat lopussa(ja mielellään jo ennen), niin silloin pitää pyytää apua! Mutta on olemassa myös näitä äitejä, joiden mielestä hänen lastaan ei voi/saa/osaa hoitaa kukaan muu kuin hän itse ja sellaiset ei sitten apuja kysele. Ja voin kertoa, että jos on niin väsy, ettei meinaa pysyä hereillä enää, niin sun lapset voidaan ottaa sairaalaan osastolle hoitoon siksi aikaa että saat itse nukuttua (jos muita apujoukkoja ei ole). Tämä on yllättävän yleistä.

Oma tilanne pitää tunnistaa ja apua täytyy pyytää ennen kun jollekin käy huonosti. Ihan takuulla kuka tahansa hyvä kaveri lähtee vaunuttamaan lasta jotta kaveri saa nukuttua, kun tilanne on paha. Itse olen tottunut miehen kanssa jakamaan vastuun lapsesta, kodista jne, niin siksi tuntuu kurjalta, että joissain perheissä isä nukkuu ja käy harrastuksissa, kun äiti valvoo vauvan kanssa. Isä voi vuorotella osan öistä, äiti voi laittaa korvatulpat korviin, mennä kaverille, mummulle tms yöksi että saa nukuttua ja isä hoitaa lasta sen aikaa. Helpottaa oloa kummasti kun saa nukkua välissä vaikka joka toisen yön kunnolla.

Itse voisin lähteä vaikka täältä löytyneelle nettitutulle avuksi jos joku heistä pyytäisi, kavereista/ystävistä puhumattakaan.

Missä menee sit se raja jos puhuu lapsista positiiviseen sävyyn? Jatkuvaa valitusta ei jaksa kuunnella, mutta kun ne lapsiin liittyvät positiivisetkin asiat on joillekkin punainen vaate. Ja tällä en tarkoita että aina, koko ajan ja jatkuvasti puhuisi lapsista.

Jotkut ei vaan jaksa, tiedä sitten mistä johtuu.. Ehkä oma tahaton lapsettomuus joka on arka paikka? Ei jaksa ylipäätään kiinnostaa keskustelukaverin asiat? Omat asiat tuntuvat tärkeämmiltä eikä jaksa kuunnella toista? Muutama tuttu koiraihminen on valitellut samaa, muihinkin aiheisiin liittyy kuin lapsiin.

Tuollaisiin törmää välillä, ikävä kyllä.

 

Kun se väsymys on luokkaa se, että taistelee vaan pysyäkseen elämän syrjässä kiinni ja silmäluomet ei pysy auki vaikka minkä tekisi, päähän sattuu ja kirvelee 24/7 niin ihan turha mumista, että "se on vain asennekysymys".

Muoks. Ja näiden kommenttien perään haluan lisätä, että itse en juurikaan valittanut vaikka mieli teki. Ihmisistä pystyi tulkitsemaan juuri sen, että vähänkin kun asiasta mainitsi niin ilme oli juuri ketä kiinnostaa luokkaa tai sitten ihmiset vaan ahdistui kun kokivat, etteivät kuitenkaan tilanteelle mitään voi. Tilanteet, joissa pojan nukkumisesta sanoin oli niitä, jos joku kysyi kuulumisia tai jos hommat oli mennyt mönkään ja piti selvittää mistä johtuu...

Ja tuotahan mä en tarkottanut, kiva kun säkin luit (tarkoituksella?) viestini väärin smile.gif Ja tuollaisissa tilanteissa mitä kuvasit, ei saa yrittää sinnitellä yksin vaan pitää pyytää apua, ihan mistä vain!

Ja asiatkin voi ilmasta eri lailla, jos vain valittaa että väsyttää eikä kerro koko kurjaa totuutta, on kuuntelijan hankala tarjota apua. Mutta sun muoks. kohtaan sanoisin, että olisit sanonut ystäville tms mikä on tilanne etkä ollut hiljaa hammasta purren. Olisit toivottavasti saanut apua ja saanut nukkua enemmän.

 

 

 

Toivoisin, että ihmisten ajatusmaailma muuttuisi. Ei se tee huonoa ihmistä jos pyytää apua, erittäin väsynyt ihminen on jo vaaraksi lapselle ja itselleenkin. Valitettavasti kuntien resurssit ovat rajalliset, mutta kyllä sitäkin kautta saa apua ja kaikki omat verkostot kannattaa käyttää.

Edited by -Heidi-

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sitten siihen fb-asiaan.. Olen ollut saikulla suppareitten vuoksi ja eilen alkoi äippäloma. Elämässä ei paljon muuta ole ollut kuin kodin 4 seinää. Samaten vauva-aikana se elo on aika vauvapainotteista. Sinkulla työssäkäyvällä ei ole muuta kuin työtä, bailausta ja kuntoilua joista kirjoittaa.

HIljaisuus kirjoitti

Mua ärsyttää se, jos ihminen ei osaa puhua kuin yhdestä ainoasta asiasta. Ja ärsyttää oli se aihe ihan mikä tahansa. Koirat, urheilu, työ, opiskelu, lapset, baarireissut, yhteiskunnalliset aiheet jne. Mikä tahansa mistäkin aiheesta on liikaa...
Joo, on kurjaa lukea/kuulla aina vain samasta asiasta, mutta jos elämään ei sillä hetkellä mahdu mitään muuta, niin mistäpä sitten omat jutunaiheensa ottaisi. Tottaikai kavereita nähdessä kuuntelee muiden asioita ja kommentoi ja aiheet vaihtuvat, mutta jos kotona olevalta äidiltä kysyy mitä kuuluu, niin pakostihan ne kuulumiset ovat sitä lasta jokä tayttää elämän 24/7.

Ehkä toi on se mitä kutsutaan "mammalandiaan katoamiseksi", mutta ihan yhtäläillä jotkut hurahtavat siihen juoksuun niin ettei muusta puhukaan kun seuraavasta maratonistaan. Ihmisillä on vaiheita elämässään ja huono kaveri on jos ei jaksa kuunnella sitä toista, koska luultavimmin itse on samanlainen, toisesta aiheesta vain. Mutta jos joku päivittää muksunsa kaikki syömiset ja vatsantoiminnat naamikseen, joka päivä, niin saattaisin ehkä blokata etusivultani hetkeksi.

Jos joku ei jaksa mun päivityksiä/kuvia oli aihe mikä vain, niin blokatkoon mut sitten seinältään. Joitain ahdistaa kun kirjoittaa vaan mitä kivaa on tapahtunut tai miten onnellinen on siitä ja tästä asiast. Harva kuitenkaan haluaa suoltaa kaiken elämänsä naamikseen..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itsekin olen ollut aina huonouninen. Nukahdan vaikeasti ja herään herkästi erinäisiin ääniin. Lukioaikaan masennukseenkin liittyen yöunet oli pitkän aikaa välillä n. klo 4-7 aamulla ja huonoa unta sekin. Siltikään se ei ollut sinnepäinkään kuin se väsymys mitä nyt lapsen kanssa on kokenut. Kun sen väsymyksen päälle toinen kaipaa kokoajan huomiota/rauhoittelua/syöttämistä ja jotain, mistä ei edes itse ota selvää, niin ajautuu aika tiukoille.

 

Ja tämän tarkoitus ei ollut se, että "höhhöhöö ei sitä lapseton tiedä mitään lapsellisen elämästä" vaan se, että oikeasti on turha olettaa ymmärtävänsä sen nonstoppina valvoneen äidin olotilaa ennenkun se osuu kohdalle (ja samalla heitellä loukkaavia kommentteja takaisin).

 

Töissä käyvä lapseton voi noiden huonojen yöunien jäljiltä työpäivän jälkeen vaan rojahtaa sohvan nurkkaan ja laittaa aivot narikkaan. Se väsynyt vanhempi jatkaa duuniaaan 24/7 (ei silloinkaan kun puoliso on lapsen kanssa täysin relaa, varsinkaan öisin en minä pystynyt nukkumaan jos lapsi huusi pahaa oloaan vaikka puoliso siinä olikin).

 

Poika on kyllä ihana enkä tällä yritä sanoa, että lapset olisi jotenkin hirveitä. Se alku vaan oli tosi rankkaa noiden huonojen unien vuoksi.

 

Totta, on kaksi täysin eri asiaa ymmärtää kuin kokea. Mutta tällä hetkellä minä en tuon lähemmäs tuota ymmärrystä enää omalla kokemuksella pääse.

 

Mutta annetaan hiukan lisää infoa tuohon kertomaani juttuun. A) Tämä kaverini ei ole oikeasti kärsinyt koliikkilapsen kanssa valvomisesta, "vain" vatsavaivoja 2-2,5 kk syntymästä - tosin valvomista sekin edellytti, en väheksy sitä, mutta totaalisesta väsymyksestä, jota olet sinä bohemian joutunut ilmeisesti kokemaan, ei kuitenkaan varmaan vielä ole kyse. B ) Kaverini antaa oletaa paljon sellaista, joka ei sitten oikeasti olekaan niin ts. asiat on paljon huonommin kuin ne oikeasti on. Niin kuin muutamat jo ymmärsivät - jotkut valittaa vain valittamsien riemusta. Tämä ei sitten välttämättä tuo hirveän positiivista kuvaa lapsettomalle äitiydestä - varsinkaan sellaiselle, joka on epävarma asian suhteen. Ja en kiellä, ettenkö itsekin valita, mutta niin kuin todettiin, jos joku kysyy suoraan, niin minäkään en jaksa valehdella, kierrellä tai selitellä mitään muuta. Kerron niin kuin asiat on. C) Lapsi oli tuossa vaiheessa 1,5 vuotias.

 

Alunperin kun luin tämän aloituksen mietin, että hassua, ajattelevatko lapselliset todella noin. Toisin sanoen tätä keskustelua käytiin minusta juuri "väärin" päin: lapselliset potevat "syyllisyyttä", että lapset eivät saisi näkyä, kun joku lapseton ei "tykkää". Itse olen kokenut asian tyystin toisin päin: lapselliset puhuvat lapsista, vaikka näkevät, etteivät lapsettomat välttämättä halua tai jaksa enää kuunnella asiasta. Tosin tiedän ihan kokemuksesta, että kun niitä lapsia on, niitä on myös mahdoton "piilottaa". "Varaudun" nykyään jo siihen - niin kuin täällä on jo todettu - että äideille ei varmaan mahdu elämään mitään muuta kuin se lapsi. Äitiys on ihmeellinen asia, ovat monet sanoneet. Useimmilla siis aika ja ajatukset on täysin siinä lapsessa, olkoon nyt vauva tai vähän isompikin. Sillä ei ole mitään merkitysä, se ei laannu.

 

Ajatukseni keskustelun nurikurisuudesta johtuu ehkä juuri siitä niin kuin jo aikaisemminkin sanoin, että minun tuttavapiirissä - tai oikeastaan ikäisissäni - useimmat ovat äitejä kuin lapsettomia. Minä olen useimmiten se joka jää niistä keskuteluista ulkopuolelle. Niin kuin myös totesin, että minusta on todella huonoa syy suunnitella perhettä sen takia, että olisi ihmisten kanssa puhuttavaa.

Edited by Tellus

Share this post


Link to post
Share on other sites

Alunperin kun luin tämän aloituksen mietin, että hassua, ajattelevatko lapselliset todella noin. Toisin sanoen tätä keskustelua käytiin minusta juuri "väärin" päin: lapselliset potevat "syyllisyyttä", että lapset eivät saisi näkyä, kun joku lapseton ei "tykkää". Itse olen kokenut asian tyystin toisin päin: lapselliset puhuvat lapsista, vaikka näkevät, etteivät lapsettomat välttämättä halua tai jaksa enää kuunnella asiasta.

 

Meitä on moneen junaan! Ehkä tässä ketjussa keskustelevat lapselliset ovat sitten herkempiä aistimaan negatiivista suhtautumista. Onhan toki näitä jotka aiheesta kuin aiheesta jaksavat jauhaa, vaikka ketään ei kiinnosta (entinen kampaajani oli hyvä esimerkkigirl_wink.gif). Mä olen aika tarkka tunnustelemaan yleensä keskustellessani ihmisten kanssa, että mistä aiheesta kummallakin on sanottavaa, eikä todellakaan ole kohteliasta pitää jotain omaa monologia...

 

 

Ehkä osittain tää nettimaailmakin vaikuttaa...onhan tälläkin palstalla aika moni lapseton kommentoinut, ettei toisten lapset vois vähempää kiinnostaa. Kyllähän sekin luo tietyn ennakko-asenteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lapsia saa olla ja he saavat kuulua ja näkyä, mutteivat todellakaan kaikkialla. Mieleeni tulee yksi hyvä esimerkki aiheesta, ravintolat. Olen sitä mieltä, että kaikki ravintolat eivät todellakaan ole koko perheen ravintoloita. Käymme miehen kanssa silloin tällöin kaksin syömässä ulkona ja haluamme saada rahoillemme ja ajallemme siinä suhteessa täysin vastinetta, että todellakin saamme nauttia hyvästä ruuasta rauhassa. Ja sen vuoksi valitsemme ruokailupaikoiksemme hiukan hienompia ravintoloita. Emmekä kumpikaan todellakaan halua kuulla lasten itkua tai kitinää tuollaisessa tilanteessa. Summa summarum, mielestäni lasten kanssa kuuluisi mennä ns. perheravintoloihin, esim. sellaisiin, joissa on on valmiina jo lastenlista erikseen. Suurin osa on kuitenkin nimenomaan näitä ravintoloita, joissa lapset otetaan huomioon. Please, ulkona syövät perheet, säästäkää nuo hienot ravintolat romanttisine ympäristöineen romantiikkaa ja rauhaa varten.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now