Miten kohdata lapseton ystävä

[Guest Mahdoton]

Mulla on lapseton ystävä, joka tahtoisi lapsen/yrittävät. Hänen kanssaan on ihan tosi hankala olla tekemisissä, kaikki mitä sanon/jätän sanomatta on väärin. Jos kertoo olevansa raskaana, se loukkaa häntä, ja hän tulee surulliseksi. Kertomatta jättäminenkään ei ole hyvä, koska sitten hänestä tuntuu että kaikki muut tietävät muttei hän. Jos ollaan kaveriporukassa, kukaan ei mielellään saisi puhua lapsistaan tai ainakaan olla heistä onnellinen ettei tälle tule paha mieli tai ettei hän loukkaannu. Muutama porukasta hyssyttelee kovasti että "ei sitten puhuta x:n aikana sitä ja tätä", mutta mua alkaa vähitellen ärsyttää, koska suurimmalla osalla meistä on pieniä lapsia, ja luonnollisesti he ovat tärkeintä elämässämme. Hän voi kyllä tilittää jatkuvasti kuinka hänellä on sitä ja tätä ja kaikkien pitää eläytyä hänen asemaansa. Yksinkertaisesti kukaan meistä ei enää tiedä mitä tehdä. Kovin katkera ihminen hänestä on tullut, ja hän ei esimerkiksi koskaan onnittele tms., mistään lapsiin liittyvästä. Se on hänen oikeutensa koska hänellä ei ole lasta, vaikka hän haluaisi. Muutenkin kaikkien tulisi käyttäytyä ja puhua juuri niinkuin hän haluaa, koska hän on lapseton, ja onneton. Varmasti tuo kaikki katkeruus tekee hänestä vielä onnettomamman. Lisäksi hän kokee oikeudekseen arvostella meidän "lapsellisten" sanomisia, mm. jos joku joskus sanoo olevansa tosi väsynyt vaikka yövalvomisiin, tulee saman tien kommenttia että "olisitte onnellisia, hän ainakin olisi jos saisi edes sen lapsen minkä kanssa valvoa". No totta, pitäisi olla onnellinen mutta kun kukaan ei uskalla enää hänen kuultensa sanoa mitään lapsiin liittyvää koska aina se on väärin häntä kohtaan. Pitkä tilitys, mutta jonnekin on pakko tämä asia saada purettua.

[miralda]

^ tuossa puheenvuorossa pitkälti kiteytyy se miksi en hirveästi osallistu perheenäitien kanssa mihinkään iltamiin. Koska meillä ei ole hirveästi yhteistä elämässä tällä hetkellä. Paskamaista molemmille, äideille ja lapsettomille, viettää aikaa yhdessä. No can do. Onneksi seuransa voi valita.

[J A W]

^ Mulla taas monilla kavereilla oli lapsia kun itse kärsin lapsettomuudesta, eikä se mua koskaan haitannut. Meillä oli paljonkin yhteistä, muutakin kuin lapset. Enkä mä myöskään koskaan kokenut enkä vieläkään viimeisimmilläni raskaana koe, että lapset olisi jotain mikä "ei kuulu" tahattomasta lapsettomuudesta kärsiville tai "kosketa" heitä. Päinvastoin.

 

Tottakai joskus tuli surullinen mieli, kun toisilla oli jotain mitä itse olisi halunnut. Erityisesti itketti joskus kun toiset valittivat lapsistaan. Mutta mitäs sitten? Kaikilla on surunsa. Jos muuten ollaan ystäviä, ei se, että jollekulle tulee jostain joskus paha mieli ei ole mikään katastrofi, voidaan lohduttaa toisiamme.

 

Lapsettomana oletin, että mulle kerrotaan normaalikuulumiset siinä missä muillekin, ja että itse sanon, jos en jaksa niitä kuulla. Että mua ei tarvitse mitenkään erityisesti "kohdata", vaan normimyötätunto silloin kun suru yllättää riittää kyllä.

 

Jos nyt ihan suoraan sanon, mua ahdistaa nää puheet siitä, miten lapsettomuus on jotenkin poikkeuksellinen asia, jonka varuilta ihan kaikkien pitää koko ajan olla varpaillaan, ja jos joku sattuu mainitsemaan lapsensa tai näyttämään ultrakuvan, se on verinen loukkaus. Lapsettomuus on surullista, mutta se on myös tavallista, ja mä luulen että meille olisi kaikille helpompaa jos sen ympärillä ei tarvitsisi hissutella niin kamalasti.

[MelleB]

Tottakai joskus tuli surullinen mieli, kun toisilla oli jotain mitä itse olisi halunnut. Erityisesti itketti joskus kun toiset valittivat lapsistaan. Mutta mitäs sitten? Kaikilla on surunsa. Jos muuten ollaan ystäviä, ei se, että jollekulle tulee jostain joskus paha mieli ei ole mikään katastrofi, voidaan lohduttaa toisiamme.

 

Jos nyt ihan suoraan sanon, mua ahdistaa nää puheet siitä, miten lapsettomuus on jotenkin poikkeuksellinen asia, jonka varuilta ihan kaikkien pitää koko ajan olla varpaillaan, ja jos joku sattuu mainitsemaan lapsensa tai näyttämään ultrakuvan, se on verinen loukkaus. Lapsettomuus on surullista, mutta se on myös tavallista, ja mä luulen että meille olisi kaikille helpompaa jos sen ympärillä ei tarvitsisi hissutella niin kamalasti.

 

Todella hyvin kirjoitettu

[miralda]

^^ mun pointti olikin siinä etten viitsi olla tuottamassa kuvaamaasi ahdistusta muille kun useimmiten pahoitan mieleni, ahdistun ja tulen surulliseksi, ulkoisesti esitän tietenkin urheaa ja hymyilen ja kuuntelen kohteliaasti. Sittemmin olen hyväksynyt sen ettei minun tarvitse hakeutua tähän seuraan jos se ei tunnu hyvältä, vain sen takia että olemme kavereita. En todellakaan odota että muut on varuillaan mun seurassa ja varovat sanojaan enkä oleta että mun lapsettomuuden vuoksi pitäisi karsia juttuja (siksi en esimerkiksi ole kertonut asiasta kenellekään) - vaan mielestäni jokaisella on mahdollisuus valita missä seurassa liikkuu. Minusta on täysin luonnollista että elämäntilanteet on erilaiset ja useimmiten sitä puhuu siitä mikä on lähimpänä elämässään ja kiinnostaa. Joskus tiet eroaa vain sen takia ettei ole paljoa yhteistä.

 

Yksilöt on erilaisia, ja on todella hienoa ja arvostettavaa että pystyy lapsettomuudesta kärsivänä jakamaan lapsiperheen ilot ja surut siinä kuin omansakin. Itsekin olen joskus ollut siinä tilanteessa silloin kun oli henkisesti vielä vähän helpompaa. Huomasin vain pikku hiljaa että se alkoi tuntua pahemmalta ja pahemmalta, vierailuja seurasi kotona romahdus. Tajusin lopulta ettei minun tarvitse jatkaa niin. Ei minun ole kohteliaisuuden ja kaverisuhteiden vuoksi altista itseäni kaiken päälle vielä sille ylimääräiselle urheudelle ja sietämiselle mistä en saa itse pätkääkään ja mikä meni valitettavasti sen entisen nautinnollisen ajanvietteen ja seurustelun yli. Valitettavasti olen heikko ja siksi valitsen seurani tarkemmin. Se ei ole vastalause lapsiperheille eikä se tarkoita ettei lapset kosketa minua, vaan ajattelen ettei kenenkään tarvitse ahdistua eikä jutella asioista jotka ei juuri sillä hetkellä kiinnosta. En minäkään odota että mun työjutut tai intohimoiset harrastukset kiinnosta ketään muita kuin niitä jotka jotain niistä oikeasti ymmärtää.

 

 

 

 

[J A W]

Joo, en tarkoittanut, että väkisin tarvitsee mennä tilanteisiin jotka on ahdistavia. Olen mäkin blokannut tilapäisesti uutta lastaan ihastelevan kaverin Facebookissa, eikä siitä mitään kauheaa seurannut siitäkään.

[Annetta]

Meillä on lapsettomuutta takana 2,5 vuotta ja tähän asti oon tunnollisesti hymyssä suin onnitellut kaikkia raskaana olevia ystäviä ja tuttavia, kysellyt voinnit, ollut innoissani heidän uutisista, vaikka sydämeen sattuu. Nyt olen vähitellen tullut siihen tulokseen, ettei mun tarvitse olla ihan niin reipas. Toki normaalit onnittelut kuuluu asiaan, mutta tutuntuttujen FB-raskausilmoituksiin ei tarvitse lisätä omia onnitteluita, eikä oo pakko heti ensimmäisenä mahdollisena hetkenä mennä kyläilemään miehen kaverin luokse, jonka vaimo on saanut lapsen. Voin vaikka olla menemättä kokonaan, ja sitten vain todeta myöhemmin, että voi voi sentään kun on ollut kaikenlaisia kiireitä. Eli mä oon toisin sanoen jättänyt vähän "ylisuorittamista" pois. Toki se tarkoittaa sitä, että yhteydenpito tiettyihin raskaana oleviin ihmisiin/pienten lasten vanhempiin on jäänyt vähemmälle. Sen sijaan muutaman läheisemmän ihmisen kanssa olen ollut ihan normaalisti yhteydessä, vaikka he olivat raskaana ja saivat lapsen. Mulla ainakin tässä pätee se, että hyvien ystävien puolesta pystyy olemaan aidommin onnellinen.

 

Se tuli vielä mieleen, että lapsettomat myös kärsii itse siitä, että elämä pyörii oman navan ympärillä, ja tulee helposti loukkaannuttua ihan pienistä jutuista. Kyllähän mekin ollaan normaaleja fiksuja ihmisiä, eikä normaaliin käyttäytymiseen kuuluisi tuollainen. Mulla ainakin vain lisää ahdistusta se, etten "haluaisi olla tällainen ihminen", vaan haluaisin olla sydämellinen ihminen, joka iloitsee muiden onnistumisista.

 

Niin ja joku valitti täällä ystävästä, jonka kuullen ei voi puhua mistään lapsiin liittyvästä ilman suurta reaktiota. Mä olettaisin, että lapsettomanakin ihmisen perusluonne pysyy samana. Eli tämä ystävä vaikuttaa drama queenilta, joka tekee muutenkin asioista suuren numeron. Jos ongelmana ei olisi lapsettomuus, se olisi jokin muu, ja yhtä iso draama olisi silti kyseessä..

[Sammakkomamma]

Riippuu ihan tilanteesta, itse ainakin olen pyskinyt kertomaan hyville ystävilleni tilanteesta, koska niin on helpompi, ei tarvitse kestää turhia kysymyksiä.

[Tiitu84]

Itse alussa ajattelin, että kerron läheisille ystäville lapsettomuudesta, jotta ei joku koko ajan kyselisi "eikö jo tehdä vauvoja, kun häistä on jo niin ja niin kauan"... no tulos on se, että muutama ystävä, joka on nyt raskaana ei uskalla puhua omasta raskaudestaan enää mitään. Vaikka yritän kysellä miten meni neuvolassa, onko ostellut tavaroita vauvalle, miten on voinut jne. Vastaus on aina yhdellä kahdella sanalla ja sitten vaihtuu puheenaihe. Pitää lypsämällä lypsää tietoa, jos jotain haluaisi asiasta keskustella. Eli ajattelevat varmaan, että loukkaannun, mutta luulisi, että jos otan asian itse puheeksi se olisi viesti, että haluan puhua ja kysellä miten heillä menee. Minulle tuli hieman paha mieli, kun kysyin saada nändä kuvia ultrasta, ystäväni tokaisi vain että ne on niin epäselviä, ettei hän saa niistä oikein itsekään selvää. Joten nyt toivon, etten olisi edes kertonut mitään kenellekään...

[divine]

Kerroinpa muuten rakkaimmalla ystävälleni lapsettomuudesta tässä joku aika sitten. Kaveri itse on kahden eri iskälle tehdyn hupsista lapsen yh-äiti. Kaveri suhtautui.... normaalisti. Vähän näytti "syylliseltä" kun tuumasi, että jotkut vielä saa vahingossa lapsia... Mutta ihanasti suhtautui, ja osaa oikeasti suhtautua ihan tavallisesti a ) minuun ja b ) lapsettomuuteemme sekä vielä omiin lapsiinsa (ei esim. pyytele anteeksi tai piilottele), jotka kaverin yh-statuksesta johtuen kulkee jatkuvasti äippänsä mukana. Lisäksi kaverini pyrkii saman tien muuttamaan puheen aihetta silleen sivistyneesti johonkin muuhun suuntaan mikäli kaverin vanhemmat tai juuri hupsista kakaran saanut veli alkaa kyselemään "typeriä" meijjän lapsen HANKINTA hommista. (Välillä tekis mieli sanoa, että syys- tai lokakuussa sitten aletaan tehtailemaan vauvaa ihan tosimeiningillä ihan piikkien ja koeputkienkin kera...)

 

En mie tiijä miks miun piti tämä tänne kirjoittaa. On vaan niin mahtavaa kun on ihan oikeasti tuollainen ystävä, joka ymmärtää ja tukee sekä ottaa asiat pelkistetysti sellaisina kuin ne ovat Sen lisäksi, että lapsettomuus on tuonut minua ja miestäni lähemmäs toisiaan, se on tuonut jollain omituisella tavalla myös minua ja tätä ystävääni lähemmäs.

Edited August 16, 2011 by divine

[Chiamaka]

Lapsettomuutta on itsellä takana ihan kiitettävä aika (14 vuotta sitten tuli tuomio) ja se mikä eniten pisti ärsyttämään silloin eksän kanssa yrittäessä, että eräät riemuidiootit jaksoivat jauhaa sitä miten ei pidä stressata ja silleen sitä sitten tulee heti raskaaksi (tämä tietenkin semmoisen ihmisen suusta joka tuli raskaaksi kun mies siihen päin katsoi). Ja se "sivistys" siitä koska KAIKKI naiset ovuloi, että pitäisi vaan silloin harrastaa innolla seksiä (vaikka itse tiesin ihan tasan tarkkaan, että kaikki naiset ei ovuloi eikä varsinkaan KP 14 ja tätä yritin siihen puupäähän tupata), että kyllä sitten tärppää - vaikka itse tiesin, ja tiedän, naisen hedelmällisyydestä todennäköisesti enemmän kuin monet lääkärit - koska piti ottaa selvää.

 

 

 

Itse olisi vaan kaivannut sitä, että olisi kohdeltu ihan niinkuin normaalia ihmistä eikä jotain vähä-älyistä. Vaikka en tullutkaan raskaaksi "lakisääteisessä" ajassa. Enkä siinä avioliitossa kertaakaan.

 

Jos olisi tajuttu, ettei se ihmisen arvoa miksikään muuta jos sillä on vaikeuksia tulla raskaaksi.

 

 

 

Ei ne raskausuutisetkaan niin pahoja olleet, enemmän olisin loukkaantunut jos olisi salattu ja yritetty "suojella". Eihän se toisten vika ole jos tulevat raskaaksi ja ovat onnellisia lapsistaan, ja joskus sitä tiesi, että se raskaus oli pitkään toivottu ja rankoilla hoidoilla saatu niin siitä sitä vaan oli iloinen, että ehkä itselläkin sitten joskus... Vaikka pelotti, ettei koskaan tulisi raskaaksi. (En olisi kyllä ikinä uskonut, että itsellä "sitten joskus" käy semmoinen ihme, että se raskaus alkaa ilman hoitoja.)

 

Vieläkään en kiemurtelematta pysty kuuntelemaan kun joku puhuu lasten tekemisestä. Ja vahingoista. (Turpiin tulee jos joku kehtaa meidän raskaudesta tulla moista edes ehdottelemaan.) Ja kai tässä historiassa on se hyvä puoli, että ehkä pystyy kohtaamaan akuutin lapsettomuuden kanssa kamppailevan ihmisen paremmin kuin normitallaaja, se koettu tuska kun ei unohdu koskaan.

Edited August 16, 2011 by Chiamaka

[Dacoit]

Itse olisi vaan kaivannut sitä, että olisi kohdeltu ihan niinkuin normaalia ihmistä eikä jotain vähä-älyistä.

 

Jos olisi tajuttu, ettei se ihmisen arvoa miksikään muuta jos sillä on vaikeuksia tulla raskaaksi.

 

Mun on vaikea kohdata lapsetonta sukulaista, koska hän kohtelee minua juuri niin kuin sinä tuossa kirjoituksessa ja tässä. Ei se lapsenkaan helposti saanut ole vähä-älyinen eikä hän ole arvottomampi kuin sinä. Eikä hän ansaitse sitä, että jos tarkoittaa hyvää, häntä sanotaan riemuidiootiksi.

 

Jos olisi vähemmän paksuja muureja ihmisten välillä, ja vähemmän ihan vääriä tulkintoja toisten sanomisista tai elämästä, niin ehkä nämä kohtaamiset tai rinnakkaiselo olisi jokaiselle vähän helpompaa.

[Chiamaka]

Eikä hän ansaitse sitä, että jos tarkoittaa hyvää, häntä sanotaan riemuidiootiksi.

 

Jos aikuiselle ihmiselle useamman kerran selitetään jokin asia hänen tulee se ymmärtää jos on normaalilla älyllä ja empatialla varustettu. Olen sillä tavalla ehdoton.

 

Toki on helppo sanoa kaikenlaista jos ei tunne olosuhteita, joissa asioita on tapahtunut tai ihmisiä kyseisissä tilanteissa.

 

 

[koo]

se mikä eniten pisti ärsyttämään silloin eksän kanssa yrittäessä, että eräät riemuidiootit jaksoivat jauhaa sitä miten ei pidä stressata ja silleen sitä sitten tulee heti raskaaksi (tämä tietenkin semmoisen ihmisen suusta joka tuli raskaaksi kun mies siihen päin katsoi).

 

Juu ja ehkä pitäis keksiä joku kiva harrastus. En oo kaivannu neuvoja sellasilta ihmisiltä jotka maha pystyssä latelee "se munkin serkun työkaverin tyttären eno tuli raskaaks kun lakkas stressaamasta ja alkoi käymään Japanin kurssilla".. Hirveesti en myöskään oo jaksanu tuntee sympatiaa kun tulee tekstiviesti "iik mulla on raskausarpia". Oon onnitellut, katellu ultrakuvia ja kuunnellut sujuvasti vauvan liikekoordinaatioita ja taivastellu mahan kokoja. Mutta voi hemmetti, ei tartte tulla neuvomaan!! Kyllä sitä on yritetty duunata joka päivä kahdesti, päällä, seisten, syöty vitamiineja ja .............. Onneks on sellasiakin jotka ei tuputa neuvoja tai tilitä valkovuoto-ongelmia vaan odottaa ja kuulostelee, että itse kysyn ja aloitan keskustelun. Arvostan sitä, koska emmäkään ole itkenyt joka kerta lähimmilleni omaa kohtaloani. Raskausuutisen jälkeenkin kuulin "no sä lopetit sen stressaamisen niin onnistu" Kyse ei taida olla sitä, mutta tehän tiedätte asiani paremmin.

[minnie22]

'

Edited October 17, 2011 by minnie22

[talviuni]

^ Mä toivoisin itselleni kerrottavan kirjallisessa muodossa, niin ettei mun tarvitsisi olla heti valmis kommentoimaan asiaa vaan voisin sulatella kaikessa rauhassa ja kerätä itseni. En missään nimessä toivoisi, että minulle jätettäisi kertomatta, koska asia kuitenkin paljastuisi ennemmin tai myöhemmin ja siinä vaiheessa tuntuisi että multa on jotenkin koitettu pimittää ko. uutista.

 

Jos ystävä on kerta hyvin läheinen, niin miten ois vaikka kirje? Siinä voisit hyvin kertoa myös siitä, kuinka pahalta sinusta tuntuu ystäväsi puolesta ja musta kannattaisi myös painottaa sitä, ettet ota nokkiisi jos ystäväsi ei alkuun pysty olemaan tekemisissä kanssasi vaan ymmärrät raskautesi olevan kipeä asia. Jotkut kykenevät yhteydenpitoon ystävän raskauden aikana, jotkut eivät. Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa tätä kriisiä kulkee. Omalla kohdalla sanoisin, että mitä läheisempi ystävä, sitä pahemmalta tuntuu, joten yritä valmistaa itseäsi rajuunkin reaktioon. Lapseton ei tarkoita olla ilkeä tai välinpitämätön, mutta suru ja paha olo joskus purkautuu ikävällä tavalla. Ei se oikein ole, mutta tunteilleen ei vaan mahda mitään. Itse osaan pitää mölyt mahassani ja kirota sitten vasta itsekseni. Toisenlaisella luonteella varustettu ei välttämättä siihen pysty.

 

 

----

 

Me ollaan miehen kanssa alettu olemaan todella avoimia lapsettomuuden kanssa, ja olemme iloksemme saaneet huomata, että meidän lapsettomuuteemme on ystäväpiirissä suhtauduttu viime aikoina aivan ihanasti. Yhtäkään kliseetä ei ole tullut, ei naureskelua tai turhaa surkuttelua.

 

Naapurin nuori äitikin yllätti tarjoamalla kuuntelevan korvan ja olkapään aina tarvittaessa. Sanoi, ettei kuitenkaan pysty ymmärtämään mitä käymme läpi, koska itsellä ei ole vastaavia kokemuksia, ja mulle tuo oli enemmän kuin riittävä "lohdutus". Hän on nimittäin siinä aivan oikeassa. Ei kukaan voi ymmärtää, jos ei ole samaa kokenut. Silti voi olla tukena.

[papuni]

^Samaa mieltä tosta vauvauutisten ilmottamisesta: sähköpostilla tai tekstiviestillä, kiitos!

 

Meillä on tuttavapiirissä oikea vauvabuumi, ja kesällä n. kuukauden sisään 3 pariskuntaa huomaavaisesti odotti sitä että tavattiin ennen kuin kertoivat raskaudestaan... Ymmärrän kyllä, että heille se on iso ja henkilökohtainen uutinen, jonka jakaminen muuten kuin kasvokkain voi tuntua vähän persoonattomalta, mutta uskokaa pois, se on paljon parempi tapa, kaikille.

 

Näidenkin ystävien raskauksista olen, ihan oikeasti, iloinen, ja haluaisin onnitella heitä aidosti. Ensi reaktio uutisen kuullessani ei kuitenkaan valitettavasti ole ilo, vaan kyyneleet. Kunhan saan asiaa rauhassa sulatella ja tasaantua, tulee se ilokin pintaan.

[J A W]

Omasta kokemuksestani sanoisin, että miten tahansa kerrottekin uutisesta lapsettomalle kaverille, kertokaa viimeistään samalla kun kerrotte muillekin kavereille. Mikään tapa jolla kerrotte ei voi olla niin ikävää kuin kuulla raskaudesta yllättäen sillai, että kaikki muut jo tietää, mielellään vielä toki seurassa josta ei pääse pakoon jos iskee ahdistus. Mä arvostin myös ite niitä sukulaisia, jotka laittoi mulle tekstarin vähän ennen kuin kertoivat suvulle yleensä. Sillä lailla kuulin about samalla aikaa kun muutkin, mutta mua oli vähän varoitettu siitä, että tällanen tilanne tulee.

[koo]

Älä ainakaan mene ystäväsi luo kylään ja jää vielä uutisen jälkeen tunneiksi. Tekstari on hyvä (tai facebookin chatti), saa purkautua rauhassa ja sulatella uutista. Mutta jos toinen on kylässä, ei kehtaa sanoa et voisitko lähtee niin menisin peiton alle itkemään? Voit sanoa suoraan, että lähestyt asiaa tällä tavalla koska et tiedä kuinka kertoa hänelle, muttei olisi reilua salata asiaa kun muutkin kohta tietävät. Älä surkuttele "voi mulla on syyllinen olo" itseäsi, mutta älä hehkuta liikaa.. Odota ystävän yhteydenottoa takaisin ja muista kuunnella ystävää, eikä hölistä vaan raskausasioita!

 

Näin mä oisin toivonut ystävieni menettelevän näiden uutisten kohdalla.

[AvioPapu]

Entäpä kun ystäväpariskunta ei ole kertonut kärsivänsä lapsettomuudesta, ja kerroimme jo raskaudesta? Huomasimme vasta kertoessamme, että aihe taitaakin olla arka.

 

Meillä on noin nelikymppinen lapseton ystäväpariskunta, josta olimme mieheni kanssa jotenkin molemmat luulleet, että ovat ehkä omasta halustaan lapsettomia, mutta he eivät siis ole koskaan puhuneet asiasta. Miehet ovat olleet keskenään työkavereita, ja me naiset olemme tutustuneet heidän kauttaan, emmekä ole mitenkään erityisen läheisiä. Mutta tekemisissä kuitenkin ollaan oltu suht säännöllisesti. Kerroimme heille raskaudesta samoihin aikoihin kuin muillekin tutuille, emmekä mitenkään tajunneet kertoa asiaa erityisen hienovaraisesti, koska emme tienneet että aihe on arka. Kerrottuamme kuitenkin tajusimme, että aihe todellakin on arka, sillä he eivät onnitelleet, vaan lähinnä tyrmistyivät ja vaikenivat, eikä raskaudesta ole sen jälkeen ollenkaan puhuttu - siitä tuli siis kertaheitolla tabu. Menin sen verran varovaiseksi, että en ole itse ottanut mitään raskauteen tai vauvaan liittyvää puheeksi, vaikka maha näkyy jo ihan selvästi ja tämä esikoisen odotus on tietenkin meillä itsellä päällimmäisenä mielessä. Jos meiltä kysytään, mitä meille kuuluu, niin tätähän meille kuuluu, vauvan odotusta lähinnä. Joten kuulumisten vaihto on mennyt aika suppeaksi. En kertakaikkiaan uskalla sanallakaan viitata vauvan odotukseemme, vaikka maha on jo huutomerkkinä pystyssä. Tuntuu tyhmältä, että aihetta ei kertakaikkiaan voi mitenkään käsitellä, eikä osaa edes pyytää anteeksi jos pahoitin heidän mielensä, kun he eivät omasta lapsettomuussurustaan ole kertoneet.

 

Mitä voin tehdä? Voin vain arvella, että tämä aihe on heille arka, ja heillä on/on ollut surua lapsettomuuden takia, mutta en kai voi oikein asiaa ottaa puheeksikaan, jos he eivät itse kerro siitä? Koska eihän niinkään voi olettaa, että kaikki lapsettomat pariskunnat kärsisivät lapsettomuudesta, onhan monia jotka valitsevat elämän kahdestaan ilman lapsia. Mutta oletan, että reaktio ei olisi heillä ollut tällainen, jos aiheeseen ei heillä liittyisi mitään kriisiä. Mitä sitten kun se vauva syntyy, eikö me sitten voida enää nähdä ollenkaan, tai eikö me voida miehen kanssa kertoa perheemme kuulumisista? Tässä ollaan ihan solmussa, kun yrittää olla hienotunteinen, mutta kuitenkin ahdistaa kauheasti, että aihe on kokonaan tabu. Auttakee, ihmiset!

Edited September 6, 2011 by AvioPapu

[minnie22]

'

Edited October 5, 2011 by minnie22

[Päivikki]

Nimenomaa kirjallisesti ja samaan aikaan, kun muillekkin. Itsestäni tuntui pahalta kuulla näitä ihania uutisia kasvokkain, vaikka oikeasti olin pohjimmiltani iloinen. Se kuitenkin muistutti minua siitä, mitä itsellä ei ollut ja mikä tuntui tavoittavamattomalta.

 

Kun kuitenkin raskauduin kerroin siitä ensimmäisenä lapsettomudesta kärsivälle ystävälleni, ja nimenomaa facebookin yv:n kautta. Olimme pitkään taapertaneet tietä yhdessä ja puhuneet lapsettomuudesta paljon, ja omien kokemusteni pohjalta halusin antaa hänelle aikaa ja tilaa sulatella uutista. Hän onkin puolestamme todella iloinen ja olemme raskausaikana edelleen paljon tavanneet. Lapsettomuushoidoista yms. emme ole enää puhuneet, sillä hän ei ole ottanut asiaa puheeksi, enkä halua tungetella asiasta. Olen myös tietoisesti varonut hössöttämästä liikaa vauvasta ollessani hänen seurassaan.

 

AvioPapu. Tehän ette tosiaan voineet tietää parin lapsettomuudesta. Uskon, että ajan kanssa välinne rakentuvat uudelleen, ja suhteen laadun määrittää se miten he oppivat suhtautumaan teihin lapsellisena pariskuntana. Tokihan voi olla, että he eivät halua (tai oikeasti pysty) olla tekemisissä kaveripariskunnan kanssa, jolla on pieni vauva. Itse antaisin heille aikaa, sillä asia voi olla todella kipeä. Varoisin myös mahdollisissa tapaamisisa puhumasta liikaa vauvan odotuksesta, vaan yrittäisin keksiä pääasiassa muuta puhuttavaa.

[divine]

Oottakaas kun ensin kaivan tuon puukon tuolta selästä.

 

Auts.

 

Eli näin siinä sitten kävi, kannattaa luottaa ihmisiin. Tämä ns. paras ystäväni oli mennyt jo ainakin yhdelle ihmiselle juoruilemaan lapsettomuudestamme. Vaikka luottamuksella kerroin... Luonnollisesti sain tältä juoruilun sosiaalipornon kuunnelleelta ihmiseltä ylimieliset vinkit seksin harrastamisesta tiettyyn aikaan kuussa ja vyöhyketerapiasta. Että näin. Sellainen "ystävä". Eikä edes taida tajuta, että on tehnyt väärin. Mielenkiinnolla odotan miten tämä asia nyt sitten koko tuttavapiirin rääpittäväksi ajautuu. Sitten sitä saakin jokaiselta olla kuuntelemassa näitä vitun järkeviä vinkkejä ja uteluita. Varmaan vanhempanikin tulevat kuulemaan minun ja mieheni lapsettomuudesta tämän ihanan juorukellon ansiosta.

 

Onko ketään kehen voi enää luottaa?

[Minttuliina]

Hieno ketju, luin kaikki viestit ja pyyhin naamaani kuivaksi kerta toisensa jälkeen. Näin herkistä ja vaikeista asioista on todella vaikea keskustella naamakkain hyvienkään kavereiden kanssa. Lapsettomuus on niin rankka juttu (anteeksi understatement) että minulla ainakin tuntui joka kerta katoavan kaikki järjelliset ajatukset päästä kun joku on sellaisesta kertonut. Ei siinä ole sanoja. Mutta ei sitä halua vaikuttaa tylyltä ja olla hiljaakaan. Siinä on sitten suuri vaara niille sammakoille.. Nuorempana sorruin varmaan typeriin latteuksiin kun naiivi halu lohduttaa kaveria oli niin suuri. Nykyään ajattelen etten minä voi siihen sanoa mitään mikä toisen oloa oikeasti parantaisi, ja mieluiten halaan kaveria ihan hiljaa (jos hän on halattavissa).

 

Esikoisen saatuani olin itse vakavasti sairas pitkään ja hädin tuskin selvisin koliikkivauvan hoidosta. Ei siinä muuta elämää ollut, eikä mielenkiintoisia ajatuksia mitä kavereiden kanssa jakaa. Olin äitiyslomalla ihan pihalla keskusteluista kaikkien muiden kuin pikkuvauvaperheiden kanssa kun en käynyt töissä, en pystynyt jatkamaan yhtään harrastusta, en ehtinyt lukemaan sanomalehtiä enkä nähnyt yhtään televisio-ohjelmaakaan alusta loppuun kun vauva itki aina. Lakkasin soittamasta ystävilleni "muuten vaan-puheluja" kun vauvan itku keskeytti jokaisen puhelun. Kiljuvan lapsen kanssa ei jaksanut lähtä mihinkään, joten olin lähinnä yksin vauvan kanssa kun mieskin oli ulkomailla töissä. Tällä omanapaisella vuodatuksellani halusin vain havainnollistaa että eivät kaikki tuoreet äidit ole omasta valinnastaan täynnä pelkkää vauvaa. Myös he voivat olla ihan voimiensa äärirajoilla, eikä heidän elämässään ole muuta kuin selviytymistä vauvan kanssa päivästä toiseen, eikä kapasiteettia riitä enää ihmissuhteista huolehtimiseen. Paras ystäväni tuosta ajasta toipumisessa oli tahattomasti lapseton, ja kyllä se vaati pari keskustelua aiheesta kun minun elämäni oli vain vauvaa ja hän ei sellaista koskaan tulisi saamaan. Hän on muuten paras ystäväni edelleen.

 

Nyt minun pitäisi kertoa tästä raskaudesta myös lapsettomille ystävilleni. Kiitos kaikille edellisille kirjoittajille jotka kerroitte omakohtaisia kokemuksia ja neuvoja. Kaikkein vähiten sitä haluaa ystäviään loukata omalla onnellaan. Ihmisellä on taipumus vältellä ja lykätä vaikeita asioita. Ehkä sen vaikeuden takia jollakin jää lapsettomalle ystävälle omasta raskaudesta kertominen sinne häntäpäähän kun siihen on vain vaikea tarttua? No nyt tiedän itse ainakin pitää huolen että kerron ensimmäisessä aallossa heillekin. Ja ehkäpä tekstiviestillä, vaikka itse pidän tekstiviestillä asioiden ilmoittamista niin minimipanostuksena, että omaan fiilikseen se ei tällaisessa asiassa muuten oikein sovi, eikä olisi ilman tätä ketjua käynyt mielessäkään. Mutta tässä sen arkisuus kääntynee kenties positiiviseksi asiaksi. Anteeksi ylipitkä saaga vähällä sisällöllä..

Edited September 18, 2011 by Minttuliina

[Guest Grenada]

^Kompsis