Miten kohdata lapseton ystävä

[Nikita85]

Ihanaa, kun on olemassa noin empaattisia ihmisiä, kuin sinä Vieras_eräs_rouva_*! Lämmittää ihan hirveästi mieltä, että joku jaksaa miettiä meidän lapsettomuudesta kärsivien tunteita! Ja joulukortti ratkaisusi kuulostaa huomaavaiselta Itse ainakin mielelläni otan vastaan lapsijoulukortteja/lapsikuvia itselle rakkaista lapsista vaikkei itsellä lasta olekaan.

[Memminkäinen]

Mä ratkaisin nyt viime jouluna, ekana jouluna, kun oli lapsi, jonka kuvaa lähettää, tuon ongelman juuri noin. Eli lähetin vaan lähimmille ihmisille lapsen kuvan kortin mukana.

Mä olen ehkä liiankin varovainen, mutten halua joulun alla kenenkään mieltä vetää maahan. Itselleni kävi niin, kun vuonna 2009 olin marraskuussa saanut keskenmenon, sekin lapsettomuushoidoissa alkanut raskaus ja olin vielä joulun aikaan ihan rikki, koitin unohtaa asiaa ja keskittyä jouluun. Ja sitten joistain korteista tulee niitä vauvan kuvia, niin kyllä siinä kuristavan paha mieli tuli, siitä huolimatta, että tiedän ettei kukaan niitä kortteja toisten mieliä pahoittaakseen lähetä. Siinä vaan tuli suunnilleen joka korttisatsissa vähintään yksi muistutus siitä, että tämmöinen teiltä vietiin pois.

[J A W]

Pakko sanoa, että musta semmoset "tässä vauvamme tonttulakissa hyvää joulua" -kortit on aika korneja, vaikkei niistä kukaan mieltään pahoittaisikaan.

[Guest eräs rouva]

En niin tieddä noista vauvakorteista, mutta tykkään saada perhekuvakortteja, siis sellaisia, missä ovat myös vanhemmat. Yhdellä sukulaisella on tapana lähettää sellainen joka vuosi ja sitten niistä pystyy näkemään, miten vanhempien ulkonäkö on muuttunut vuosien saatossa, lapset kasvaneet ym. Ne on siitä hyviä, koska niitä ihmisiä näkee ehkä kerran kymmenessä vuodessa ja siksi on kiva nähdä, miltä he näyttävät nykyään. Mielestäni ne kortit eivät ole sellaisia "esittelen lapsiamme" -kortteja, mutta ymmärrän toki, että lapsettomalle sellainen kortti voi olla aivan yhtä kamala saada.

[J A W]

Mustakin semmoset perhekuvat on kyllä kivampia. Mulla on yhdet tuttavat jotka lähettää semmosen huolella suunnitellun koosteen missä on aina niiden vuoden varrelta jotain kuvia, tyyliin tässä lomalla siellä sun täällä, tässä meidän uuden talon perustukset. Niitä on kiva katsoa. Ja niillä ei siis ole edes lapsia. Jos niille semmonen siunaantuu niin se varmasti on niissä kuvissa, mutta se tuntuisi tosiaan vähemmän lapsen esittelyltä kun niillä on ollut toi tapa jo aikaisemmin.

 

Sorry off-topic.

[muimui]

*** pois pois ***

Edited March 21, 2012 by muimui

[J A W]

Mä kyllä ottaisin ihan suoraan jossain sopivassa tilaisuudessa puheeksi ton sun esimiehen kanssa. Sanoisin jotain tyyliin, että kuule, mulla on käsitys, että te toivotte toista lasta, ja jos näin on niin onks sun tosi vaikea olla mun seurassa nyt kun mä odotan, ja onks jotain miten me voitais järjestää työtehtäviä niin että sun olisi helpompi. Nimenomaan siis kysyisin sillä asenteella, että voitko sä jotenkin auttaa häntä.

 

Vaikeampaahan tuo puhuminen on kuin kaverin kanssa, mutta kun olet kuitenkin kuullut kun esimies on maininnut asiasta jollekulle muulle, eli sikäli jo kuitenkin tiedät asiasta, ja se vaikuttaa teidän väleihin, niin homma jo tavallaan on pöydällä. Ei se siitä katoa teeskentelemällä, että ei ole, tai että näistä asioista ei muka sovi keskustella - kun niistä on jo rivien välistä kuitenkin keskusteltu. Eli tilanne on eri kuin jos menisit yhtäkkiä pystymetsästä tiedustelemaan esimiehen perhetilannetta ilman mitään ennakkotietoja.

Edited March 17, 2012 by J A W

[muimui]

Kiitos J A W, täytyy vielä katsoa tilannetta ja kerätä rohkeutta Pelottaa nostaa kissa pöydälle..

[Neferty]

Ja jos käy niin, että menen takaisin samaan paikkaan äitiysloman jälkeen, tuntuukohan hänestä edelleen pahalta, vai onko teidän mielestänne vain raskaus ja vastasyntynyt ollut pahinta?

 

Tuntuu pahalta. Pahinta on se, että muilla ihmisillä ylipäätään on lapsia.

Ei sille voi mitään.

 

 

Mä kyllä ottaisin ihan suoraan jossain sopivassa tilaisuudessa puheeksi ton sun esimiehen kanssa. Sanoisin jotain tyyliin, että kuule, mulla on käsitys, että te toivotte toista lasta, ja jos näin on niin onks sun tosi vaikea olla mun seurassa nyt kun mä odotan, ja onks jotain miten me voitais järjestää työtehtäviä niin että sun olisi helpompi. Nimenomaan siis kysyisin sillä asenteella, että voitko sä jotenkin auttaa häntä.

 

Tuota, minä en lähtisi kyllä tälle linjalle. Vetäisin varmaan aikamoiset herneet sieraimiini jos oma alaiseni tulisi minua näin "holhoamaan".

Esimies voi kyllä järjestää tehtäviä ja töitä sen verran kuin voi, ei siihen alaisen... miten sen nyt sanoisi... aloitetta tarvita.

 

Vaikea tilanne.

 

Minä kyllä kehoittaisin vain olemaan asiasta hiljaa (ellei esimies sitten itse ota asiaa puheeksi), mahdollisimman normaalisti ja välttämään erityistä provosointia, mutta peittelemäänkään ei tarvitse ruveta.

Se nyt vain on fakta, että toiset tulee raskaaksi ja toiset ei. Ei siltä voi välttyä.

Esimiehen tulee olla ammattimainen, samoin kuin alaisen.

 

 

Edit: kirotusvirheet

Edited March 18, 2012 by Neferty

[muimui]

Kiitos Neferty!

Meidän esimies ei voi järjestää itseään mihinkään, kun työpaikka on niin pieni. Ja mullakin on tosi määrätty homma. Mutta usein eri huoneissa ollaan..

Mäkin ajattelin, että kattelen nyt ihan hissukseen tilannetta. Kun tosiaan pelottaa ottaa asiaa esille, pelottaisi, vaikka kaveri olisikin ja kun tosiaan ei olla muuta kuin alainen - esimies-pohjalta tuttuja..

Kurjaa, jos hänestä edelleen tuntuu pahalta myöhemminkin, mutta mä en oikein voi sille sitten mitään Elättelin jo toiveita, että pahin olisi ohi kun ehkä palaan töihin. Voi kun en tietäisi hänen yrityksestään! Vaikka toisaalta, silloin saattaisin hehkuttaa omaa odotustani ja tahtomattani tuottaa hänelle pahaa mieltä vielä lisää..

[mekh]

Ja jos käy niin, että menen takaisin samaan paikkaan äitiysloman jälkeen, tuntuukohan hänestä edelleen pahalta, vai onko teidän mielestänne vain raskaus ja vastasyntynyt ollut pahinta?

 

Tuntuu pahalta. Pahinta on se, että muilla ihmisillä ylipäätään on lapsia.

Ei sille voi mitään.

 

Me ollaan kaikki niin erilaisia, joten vaikea tietää, mikä kenestäkin tuntuu pahalta. Mulle puolestaan vaikeinta on muiden raskaus. Sen raskausmahan kasvun näkee koko ajan, joten en voi olla muistamatta, että itse en olekaan raskaana. Sitten mulla ei enää ole niin vaikeaa, kun lapsi on syntynyt. Sitähän en jatkuvasti näe ja jos siitä ei koko ajan puhuta (eli on muitakin keskustelunaiheita kahvipöydässä), niin musta ei tunnu niin pahalta.

 

Vaikea tilanne muimuilla enkä osaa antaa vinkkejä, miten toimia.

[J A W]

Jaa, en mä kokisi holhoamisena jos joku ihminen kysyisi, että voiko jotain tehdä helpottaakseen mun oloa. Vaikka sitten ei mitään pystyiskään tekemään niin musta ihan asiallinen kysymys, eikä asiaan vaikuta se, onko kysyjä esimies vai alainen. Tämä esimieshän siis on tosiaan itse tuonut suoraan ja selkeästi lapsettomuutensa esiin kun on esim. tiedusteltu toisen lapsen tuloa, eli kyse ei ole siitä, että mentäisiin kysymään asiasta ihmiseltä joka ei lainkaan halua siihen itse viitata. Mutta kukin tyylillään ja vaikea sanoa kyseistä esimiestä koskien, että miten hän asian ottaa. Ehkä kannattaakin katsoa vähän ensin ja ottaa sitten vasta puheeksi jos homma tuntuu menevän kovin vaikeaksi.

 

Ja nämä hommat on minusta sellaisia, että kenenkään ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, että muille tulee paha mieli kun itse on raskaana tai on saanut lapsen. Se paha mieli tulee lapsettomille, sille ei voi mitään, mutta se ei ole kenenkään syy, se on vaan olosuhde.

[muimui]

Tilanne alkoi ratketa kuin itsestään, kun lapset/lapsettomuus tuli "vanhingossa" puheeksi. Odotan tilanteen käyvän helpommaksi meille molemmille. Enempää en voi tehdä, ymmärtää vaan ja odottaa..

Kiitos teille vastauksista!

Edited March 21, 2012 by muimui

[Lurtis]

Omassa ystäväpiirissäni on tahattomasti lapsettomia. Yritän itse toimia niin, että en aloita keskustelua lapsettomuushoidoista itse, vaan odotan, jos ystäväni itse haluaa puhua tilanteesta. Onneksi ystäväni ovat olleet niin hyviä ystäviä, että sanovat suoraan, jos olen möläytellyt joitain otatte-iisisti-vaan-kannustuksia. Nykyään tiedän paremmin.

 

Omaa raskautunutta tilaa en hehkuta - en ole sen tyyppinen muutenkaan - ja vaikka ystävä kyselisikin raskauteeni liittyvistä asioista, yritän siinäkin tilanteessa olla ruotimatta liian asioita liian yksityiskohtaisesti.

 

Perustoimintatapahan tietty on, että ei ollenkaan utele lapsettomilta pariskunnilta lapsentekoaikeista. Moisten kyselyitten aiheuttaman tunteen inhottavuuden muistaa kyllä itsekin, kun pitkään yhdesä ilman lapsia olleina saimme mieheni kanssa alinomaa vastata asioista "paremmin" tietävien uteluihin.

 

Syyllisyyttä kyllä saatan tuntea omasta raskautumisestani: miksi me, mutta eivät he? Mikäs semmoiseen tunteeseen auttaisi?

[J A W]

En oikeen usko, että siihen syyllisyydentunteeseen joka tulee omasta hyvästä tuurista sinänsä auttaa paljon mikään. Itsellä mikään ei ainakaan estä semmosen olon tulemista. Yritän vaan suhtautua niin että annan sen tulla mutta annan mennä samantien enkä jää sitä pohtimaan tai siihen vellomaan, kun järjellä tiedän että ei mun hyvä tuuri ole mitenkään syypää toisten huonoon.

[simpli]

Olen ihan uutukainen tällä foorumilla ja oli pakko tulla kirjoittamaan tähän kyseiseen keskusteluun. Toivon ette ota tätä provosoivana vaan ajatuksia herättelevänä kommenttina sillä haluan vain vähän raottaa omaa näkemystäni, tämä siis ei tarkoita että kaikki tekevät näin ja jos herätän negatiivisia tunteita toivon että ymmärrät että tämä on minun näkemys omasta lähipiiristäni ja ei tarkoita että sinä olisit juuri tällainen tai että juuri sinun ystäväsi toivoisi sinun juuri toimivan näin. Ja jos helposti provosoidut toisten kirjoitteluista toivon ettet lukisi täät ollenkaan sillä en halua tapella vain tuoda ilmi ajatuksiani kuinka itse olen asian kokenut.

 

 

Itse olen lapseton ja käyn hoidoissa. Mitä läheisempi ystävä on kyseessä haluan toki kuulla jo enne kuin he ovat raskaana, että he toivovat lasta, mutta jos raskaus on yllätys haluan vain tiedon siitä. Lapsettomuusta kärsivä ei halua kuulla hehkutusta siitä miten nopeasti se kävi ja siitä jos ehkäisy petti. Minulle on riittänyt tieto siitä että raskaaksi on tultu ja that´s it. Sitten ultra kuvien katselu ei ole se välttämättä missä itse ainakin olisin parhaimmillani eli kyllä kysyn jos haluan raskaudesta tietää jotain. Ja se että on läsnä ja kuuntelee merkitsee minulle paljon. Ei siis neuvomisia ja hirveitä uteluita joko nyt on tärpännyt tai sitä että se on Jumalan tahto ettei me saada lasta. Ja ystäviltäni olen toivonut ymmärrystä keskenmenon sattuessa kun en vain jaksa vauva juttuja silloin yhtään, jopa kaupan vauvavaate osasto on tuntunut ohittamisen jälkeen kuin ilkumiselle, miten tilanne voisi ollakkaan toisin, ja saatan olla siksi mielimaassa yllättäen. Toinen minkä olen huomannut on kummiksi pyytäminen, yhä harvempi pyytää lapsetonta ystäväänsä kummiksi ja itse koen sen loukkaavana, olenko muka huono kun minulla ei ole omia lapsia vaikka niitä toivon. Siksi en hirveämmin osallistu kastejuhliinkaan enää, miksi olisin siellä kun on ajateltu etten ole sovelias tehtävään. Tiedän toki ihmisiä jotka eivät ehdottomasti halua hoitojensa keskella kummiksi, mutta minulle se on ollut iso asia.

 

Ihmisten pitäisi opetella ajattelemaan lapsettomuutta yhtä hienovaraisesti kuin kuolevaa potilasta. Ei kuoleman sairas potilas halua kuulla hehkutusta siitä kuinka ihanaa sinusta on olla terve, kuinka hyvä kun tämä kuolee pian pois kokematta kovia kipuja ja kuinka hänellä ei ole tulevaisuudessa mitään odottamassa. Itse en lapsettomana halua kuulla kuinka nopeasti tulit raskaaksi tai kuinka ehkäisy petti. En halua tietää kuinka hienoa sinun mielestäsi on ettei kaikki saa lapsia tai ettei kaikkia ole vain tarkoitettu siihen. En halua kuulla marinoita lapsiperheen arjesta, koska tiedän mitä odottaa ja haluan sitä ja uneksin siitä, niin hyvineen ja huonoineen päivineen. Ennen kaikkea en halua kuulla jos olet katkera siitä kun minulla ei ole lapsia ja voimme puolisoni kanssa tehdä mitä haluamme, milloin haluamme ja että meillä on rahaa, kun ei ole kuin 2 henkeä taloudessa. Tämän kaiken keskellä me kumminkin elämme epätietoisuudessa siitä, että tuleeko meille koskaan lasta. Käymme läpi raskaita hoitoja joiden toivon ja epätoivon syöverit raastavat henkisesti loppuun ja saamme kestää jopa fyysistä kipua sen vuoksi. Samalla maksamme tähtitieteellisiä summia taivaan tuuliin saamatta tuloksia, kestämme menetyksen tunteita kun tai jos alkanut raskaus menee kesken, vietämme päiviä jolloin itkulle ei näytä tulevan loppua, paljastamme intiimit kanssakäymisemme perheen ulkopuolelle numeroina, olemme meille tuntemattomien ihmisten tutkittavina ja tökittävinä meidän intiimillä alueilla. Sovimme aikatauluja uudelleen jotta pääsemme hoidoissa käymään työn ohella ja kestämme työkavereiden marinat äkillisesti muuttuvista työajoista. Me kestämme ne usein kuullut neuvot miten emme osaa tehdä lasta oikein ja elämme vuosia jolloin isän- ja äitien päivä on meille muistutus meidän kaipuusta omaan lapseen ja kuinka syli on tyhjä.

 

Ja näin lopuksi vielä painotan ettei adoptio ole kaikille se oikea vaihtoehto jos lasta ei tule, eikä myöskään sijaisperheenä toimiminen, joten tällaisten ehtotusten esille tuonti on syytä tehdä varovasti sillä ne ei ole ratkaisu lapsettomuuteen, vaan lapsettomuus säilyy aina mukana. Ugh! Olen puhunut.

[J A W]

Itsekin olen kärsinyt lapsettomuudesta ja allekirjoitan kyllä sen, että pitäisi osata ajatella kutakin ihmistä, että miten tälle nyt kannattaa asia esittää.

 

Silti kyllä koen (ja koin jo ennen kuin kävi oma hyvä tuuri) mauttomana lapsettomuuden vertaamisen kuolemansairauteen. Samoin mulla nousee karvat pystyyn kun joku lapseton alkaa puhua kaikkien puolesta, että "ei lapseton halua kuulla sitä ja tätä". Mä halusin kyllä kuulla lapsettomuudesta kärsiessänikin siitä, jos kavereilla kävi mielettömän hyvä tuuri eivätkä joutuneet samaan kierteeseen tai jos jollakulla ehkäisy petti. Osasin myös ihan itse sanoa, että nyt hei tää keskustelu menee mulle liian vaikeaksi, anteeksi että poistun hetkeksi, ja mieluummin tein niin kuin vaadin, että muiden pitää aina olla varpaillaan mun läsnäollessa.

 

Itselleni se muiden varpaillaanolo toi paljon suuremman ahdistuksen ja toi fiiliksen, että olen erilainen ja huono ja kelpaamaton. Muiden lapsijutut toi vaan surun, jota oli kuitenkin helpompi kestää.

 

Että jos jotain toivoisin lapsettomien kohtaamisesta niin se olisi se, että ei koitettaisi (myöskään lapsetomat itse!) tehdä siitä asiaa jonka pitää mennä jonkun protokollan mukaan, vaan otettaisiin huomioon se, että ihmiset on tässäkin asiassa erilaisia.

[Nikita85]

Minusta lapsettomuutta voi hyvin verrata tilanteeseen, jossa ihminen joutuu olemaan pitkään epätietoinen omasta tulevaisuudestaan ja kamppailemaan vuosia tietämättä lopputulosta. Tällainen tilanne voi olla myös vakavasti sairastuminen (itse tai läheinen). Tosin yleensä vakavasti sairastuneen kohdalla ympärillä olevat ihmiset ainakin pyrkivät olemaan hienotunteisia ja eivät kyseenalaista tilanteen vakavuutta.

[J A W]

Vakavalla sairastumisella ja lapsettomuudella ja muillakin elämänkriiseillä kuten esimerkiksi työttömyydellä tai perhekriiseillä tietysti on yhteisiä piirteitä.

 

Silti olen sitä mieltä, että lapsettomuuden (tai työttömyyden tai avioeron tai sairastumisen joka ei johda kuolemaan) vertaaminen kuolevan potilaan tilanteeseen on jokseenkin mautonta.

Edited April 17, 2012 by J A W

[Nikita85]

Minusta simplin kirjoituksessa puhuttiin nimenomaan kuolemansairaiden osakseen saamasta hienotunteisuudesta, jollaista toivoisi myös lapsettomuudesta kärsiville suotavan. Minusta ihmisten pitäisi osata käyttäytyä hienotunteisesti kriisistä kärsivän ihmisen seurassa, oli kriisin vakavuus mikä hyvänsä. Sinällään minusta kirjoituksessa ei vertailtua kuolemansairaan kriisin vakavuutta lapsettomuuden kriisin vakavuuteen.

 

Omasta mielestäni ihmisten kriisien vertailu on mautonta, koska jokaisen ihmisen kriisin vakavuus on aina suhteellinen hänen omaan elämäänsä. Syövän kanssa taistellessa ei varmasti lapsettomuus ole päällimmäisenä mielessä. Mutta syövästä selviämisen jälkeen lapsettomuus (esim syöpähoitojen seurauksena) on varmasti elämän kokoinen kriisi.

[kultanen]

Ja näin lopuksi vielä painotan ettei adoptio ole kaikille se oikea vaihtoehto jos lasta ei tule, eikä myöskään sijaisperheenä toimiminen, joten tällaisten ehtotusten esille tuonti on syytä tehdä varovasti sillä ne ei ole ratkaisu lapsettomuuteen, vaan lapsettomuus säilyy aina mukana. Ugh! Olen puhunut.

 

Tää on niin totta. Lisäksi esim. vaikka pari haluaisin adoptoida, niin se ei ole niin helppoa, että sen lapsen vain saisi ihan helposti. Adoptio on pitkä prosessi ja pari joutuu olemaan aika pitkään epätietoisuudessa, mikä voi olla tosi rankkaa pitkän lapsettomuuden ja sen tuoman epätietoisuuden jälkeen. Adoptioon kuluu paljon rahaa ja toisaalta ei ole edes varma, että saako adoptiolupaa, jos on esim. jotain terveydellisiä ongelmia. Lapsettomille puhutaan adoptiosta ihan niin kuin se olisi helppo ratkaisu koko ongelmaan.

[lilli*]

Me ei kerrottu kenellekään lapsen yrittämisestä. En olisi kestänyt tiedusteluja "joko tärppäsi" tai "kai te hoitoon menette" tai muita yhtä ihania kommentteja. En myöskään halunnut sääliä tai sitä, että minulle rakkaat ihmiset eivät olisi kehdanneet valittaa omista lapsistaan, kertoa vauva suunnitelmistaan, raskauksistaan ja raskausajan vaivoistaan. En halunnut sulkea ystävieni lapsia ulkopuolelle ja rankaista heitä meidän lapsettomuudella. En halunnut sulkea meiltä kummeuden iloja, enkä halunnut, että meidät valitaan kummeiksi vain, koska me kärsimme lapsettomuudesta. Halusin, että meidät nähdään ja meitä kohdellaan "normaaleina". Muuta en olisi kestänyt, enkä kestäisi vieläkään.

 

Toinen puoli on se, että ihmisten pitäisi myös ymmärtää, että on olemassa lapsettomia pariskuntia. Joko he ovat lapsettomia omasta tahdostaan tai he eivät ole vielä saaneet tai eivät koskaan pysty saamaan lasta. On syy mikä tahansa, se on HEIDÄN KAHDEN YKSITYISASIA JA SIITÄ KERTOMINEN TAI KERTOMATTA JÄTTÄMINEN ON HEIDÄN PÄÄTÖKSENSÄ. He eivät halua kuulla naljailua, "eikö olisi jo teidän vuoronne" tai "missäs jälkikasvu viipyyy". He eivät tarvitse vinkkejä lapsen tekoon, hoitoihin hakeutumisesta, ovistesteistä, juhannuksena pellolla alasti pyörimisestä, tarinoita ihmisistä, jotka menivät hoitoihin, eivät onnistuneet kuuteen vuoteen ja sitten oho, tuli luomuplussa. Takaan ja alleviivaan, että kyllä nämä kaikki ovat jo tiedossa. Jos lapsettomat haluavat kertoa tilanteestaan, kuuntele ja sekaannu vain sen verran, minkä verran annetaan lupa. Ei sääliä, vaan myötätuntoa ja olkapäätä. Jos lapsettomat eivät kerro, miksi heillä ei ole vielä lapsia, älä utele. Se ei kuulu kenellekkään paskan vertaa.

[J A W]

Minusta simplin kirjoituksessa puhuttiin nimenomaan kuolemansairaiden osakseen saamasta hienotunteisuudesta, jollaista toivoisi myös lapsettomuudesta kärsiville suotavan. Minusta ihmisten pitäisi osata käyttäytyä hienotunteisesti kriisistä kärsivän ihmisen seurassa, oli kriisin vakavuus mikä hyvänsä.

Tottakai. Mutta itse ainakin toivoin että se ei menisi sellaiseksi hissutteluksi, että minun kuullen ei voitaisi mainita oman elämän senhetkisiä asioita - kriisi se on ehkäisyn pettäminenkin, ja vaatimus, että ihmisen siinä tilanteessa pitäisi muistaa olla varpaillaan siltä varalta, että jonkun muun ei tule paha mieli on sekin omalla laillaan kohtuuton.

 

Eipä sitä liiallista hissuttelua sinänsä toivo kaikki kuolemansairaatkaan käsittääkseni, päinvastoin moni sanoo että on helpottavaa kun joku uskaltaa puhua asiasta ääneen. Liika hienotunteisuus voi johtaa yksinjättämiseen/jäämiseen kriisin kanssa.

 

Olen myös sillä lailla eri koulukuntaa, että olen monesti kokenut ihan hyvänä, että joku on sopivassa kohdassa kysynyt meidän lapsisuunnitelmista. Ei sillä lailla "jokottelu"-mielessä tai "eiks kohta oo teidän vuoro"-vihjailleen, vaan sillä lailla, että kun on tullut puhe siitä, että meillä ei ole lapsia, on ihan suoraan joskus kysytty, että toivoisitteko kuitenkin. Ja ymmärretty että en jaksa välttämättä selittää tarkemmin kun sanon joo. Vaatii tietysti todella paljon sitä todellista hienotunteisuutta, että ymmärtää koska noin voi kysyä ja koska ei. Mutta mieluummin sitten niin päin että joku joskus hyvää tarkoittaen kysyy sopimattomassakin paikassa, kuin että lapsettomista tehtäisiin jotain kummajaisia jotka pitää sulkea kokonaan yhden elämän osa-alueen ulkopuolelle kunnes itse ilmoittavat haluavansa taas tulla ihmisten joukkoon.

 

Peräänkuulutan siis ehkä enempi sitä asennetta, että minusta olisi mukavampi tilanne se, että lapsettomuutta pidettäisiin jollain lailla "normaalina" elämänkriisinä, kuten vaikkapa avioeroa, että avioeron juuri kokeneiden kuullen voi puhua omasta ihmissuhteestaan, ja heiltä voi kysyä, että "haluatko puhua siitä?" tms. En pidä monien lapsettomien vaatimasta vaikenemisen ilmapiiristä, joka aiheuttaa sen, että mullakin on ollut kavereita jotka on kuvitelleet, ettei mun kuullen voi puhua mistään lapsiin etäisestikään liittyvästä normaalisti, koska "lapsettomat ei kestä sellaista". Olisin kestänyt ja olisin halunnut.

Edited April 17, 2012 by J A W

[Neferty]

Lapsettomuuden vertaaminen kuolemansairauteen on rankka, mutta kun itsellä takana on yli 7 vuotta lapsettomuutta, ja vuoden sisällä on itseltä tavallaan kuollut kaksi lasta, toinen meni kesken, toinen leikattiin pois kohdun ulkopuolisena (ja tässä on kenenkään turha tulla minulle kitisemään mistään solumöykyistä, minulle ne alut olivat hyvinkin todellisia lapsia!), niin eipä tuo kovin kaukaa tunnu liippaavan.

[Sinikka]

Syyllisyyttä kyllä saatan tuntea omasta raskautumisestani: miksi me, mutta eivät he? Mikäs semmoiseen tunteeseen auttaisi?

 

Itse ajattelen ehkä vähän raadollisesti, että jos lapsettomuutta ei ole omalla kohdallaan joutunut kokemaan, niin syyllisyyden tunteminen siitä on kuitenkin hyvin pieni taakka kantaa ja ehkä ihan terveellinenkin. Ainakaan siihen ei kannata hakea ymmärrystä lapsettomuudesta kärsivältä ystävältä, koska hänen tehtävänsä ei ole antaa empatiaa tai ymmärrystä siihen, minkä puute aiheuttaa itselle eniten kipua ja surua. Kyllä minäkin lapsettomuustaustasta huolimatta tunnen välillä syyllisyyttä siitä, että meillä näyttäisi vihdoin onnistuvan, vaikka muut joutuvat edelleen tarpomaan samassa suossa, mutta se syyllisyys on pientä kantaa sen ilon rinnalla, joka vatsassani kasvaa.