Guest tällä kertaa nimetön

Miten kohdata lapseton ystävä

177 posts in this topic

Eli minusta on odottavan äidin vastuulla niellä loukkaantumisensa lapsettoman ystävän edessä! Aivan täysin!

 

Mistä lähtien toisia on saanut loukata, niin ettei sitä sitten tarvitse ilmeisesti edes pyytää anteeksi? Tunteet ne on sillä odottavalla äidilläkin, ja ne tunteet ovat aivan yhtä irrationaalisia tai spontaaneja kuin toisillakin. Ja mikä tärkeintä, ne tunteet ovat aivan yhtä tärkeät.

 

Jos kyse on ystävyydestä, noinko sitä hoidetaan? (Välien selvittelylle on tietysti oma aikansa ja paikkansa, mutta minusta on röyhkeää sanoa, että aivan täysin on toisen nieltävä loukkaantumisensa. Varsinkin, jos on aivan syytön eli esim. "vain" raskaana).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eli minusta on odottavan äidin vastuulla niellä loukkaantumisensa lapsettoman ystävän edessä!

 

En ole joutunut kokemaan lapsettomuutta, enkä siis voi edes väittää ymmärtäväni. Mutta ihan tätä en ymmärrä. Lapsettomuus on varmasti elämää mullistava asia, en kiellä sitä yhtään. Mutta niin on kyllä lapsen saaminenkin elämää mullistava ja ihan hirmuisen tärkeä asia (sai sen sitten helposti tai ei). Mielestäni molempien tulee ajatella toistensa tunteita, ei ystävyys muutenkaan ole toispuoleista.

 

Minulla on lapsettomuudesta kärsivä ystävä. Olen kyllä ollut varovainen sanojeni kanssa, pyrkinyt olemaan hehkuttamatta liikaa lapsistani, mutta mikäli en koskaan olisi hänelle voinut purkaa omia asioitani, oloani tai asioita, joka lapsellisella välillä mättävät, niin mikä ihme ystävä sellainen on? Lapseni on kuitenkin minun elämässäni kaikki kaikessa, ja varsinkin äitiyslomalla ollessa muuta elämää ei ihan kauheasti ollut, kuin lapsi ja siihen liittyvät asiat (ainakaan verrattuna siihen, kun on töissä). Lisäksi hän on poikani kummi, niin tuntuisi hassulta ajatella, ettei hänen pitäisi huomioda meidän perheen tunteita millään tavalla.

 

Muoks. poistin yhden jutun

Edited by sorellina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiva kun aiheesta tuli heti keskustelua. Erityisesti kiinnostaa nimenomaan lapsettomien ajatukset asiasta, itse kun on tuohon ajatusmaailmaan niin hirveän vaikea samaistua kun sitä kipua ei ole itse joutunut käymään läpi.

 

Mäkään en ymmärrä tuota, että "vain" siksi että on lapseton, saisi muka käyttäytyä miten haluaa ja kaikkien ympärillä olevien tulisi vain niellä saamansa huono kohtelu ja siitä tullut paha mieli, taputtaa vain lapsetonta päähän ja tukea loputtomasti. Eiköhän jokainen ole vastuussa omista tunteistaan ja niiden aiheuttamista reaktioista, ei toinen ihminen voi kantaa vastuuta toisesta aikuisesta! Olen kuunnellut ystävääni aina kun hän on halunnut puhua, en ole häneltä kysynyt hoidoista yms kun hän heti alkuun ohjeisti että niin ei saa tehdä. Olen antanut hänelle tilaa kertoa tai olla kertomatta, lohduttanut, yrittänyt ymmärtää. Kerroin hänelle heti plussattuani, koska hän on toivonut saavansa tietää ajoissa... Kerroin myös raskaudesta, joka sittemmin meni kesken, ja tätä ystäväni arvosti kovasti... Sai elää mukana myös sen. (Nyt vain mietin, mahtoikohan hiljaa sisällään hyppiä riemusta kun minäkin sain maistaa murusen hänen kokemastaan surusta...) Musta tuntuu kohtuuttomalta joutua tunnepurkauksen kohteeksi tilanteessa, jossa ihan oikeasti yritin toimia niin kuin minua on ohjeistettu. Mistä mun olis pitänyt tietää, että ultrakuvan saaminen kännykkään on kuin veitsenisku sydämeen, kun taas jos niitä saa oma-aloitteisesti katsoa muutamaa tuntia myöhemmin netissä, ne onkin iloinen asia? Oon ihan pyörällä päästäni, loukattu ja ihmeissäni siitä onko tuo henkilö oikeasti ystäväni, jos tuntee noin suurta katkeruutta ja tuskaa minun onnestani. Tai no tunteilleenhan ei kukaan mitään voi, mutta sille miten asiat esittää voi paljonkin.

 

Myös tuo, että syntyneestä lapsesta ei kuvaa saisi lähettää... Niin siis osaisiko joku selittää, mikä noissa kuvissa tuntuu niin pahalta? Vai tuleeko lapsettomalla olla valinnanvapaus milloin kuvia katsoo, ja yllättäen ja "varoittamatta" tulleet kuvat tuntuvat pahalta? Kysyn tätä nyt siis ihan vilpittömänä, halukkaana ymmärtämään ystäväni ja muiden lapsettomien ajatusmaailmaa.

 

Ja omasta puolestani voin kertoa, että lapsen saaminen on suuri ihme ja täynnä pelkoa, hämmennystä ja epävarmuutta myös tällaiselle "helposti" lapsia saaneelle. Odotusaika on herkkää aikaa tunnekuohujen ja miksei myös hormonien vuoksi, ja siksikin kaikenlaiset tylyt ja piikikkäät, itsekkäät kommentit satuttavat ja paljon. Ystävyydessä tulisi mielestäni nimenomaan kunnioittaa molempia osapuolia, kuten Dacoit ja sorrelinakin sanoivat. Myös raskaana olevalla on tunteet pinnassa ja oikeus loukkaantua - ja ennen kaikkea oikeus tulla kohdelluksi hyvin, tunteet huomioiden ja kunnioittavasti ystäviensä taholta. Se ei voi olla lapsettomien yksinoikeus.

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

Myös tuo, että syntyneestä lapsesta ei kuvaa saisi lähettää... Niin siis osaisiko joku selittää, mikä noissa kuvissa tuntuu niin pahalta? Vai tuleeko lapsettomalla olla valinnanvapaus milloin kuvia katsoo, ja yllättäen ja "varoittamatta" tulleet kuvat tuntuvat pahalta? Kysyn tätä nyt siis ihan vilpittömänä, halukkaana ymmärtämään ystäväni ja muiden lapsettomien ajatusmaailmaa.

 

 

 

Mulle se kuva oli maailman romahdus. Jotain sellaista mitä me ei ehkä koskaan saada kokea, me ei ehkä koskaan saada olla äiti ja isä jne. Varsinkin kun se kuva tuli keskellä yötä meidän yöunien aikaan juuri syntyneestä lapsesta lapsettomalle pariskunnalle jotka kävivät itse hoitoja läpi ja pettyivät kuukaudesta toiseen, minun yö unet meni itkemiseen omaa pettymystä ja kiroten kavereiden ajattelemattomuutta. Kuvat vauvoista ei nyt ole mitenkään kielletty, mutta niiden lähettämisajankohtaa voi hieman miettiä.

 

Eriasia olisi kenties ollut jos kuva olisi tullut päivällä ja olisin suruni saanut hukuttaa työhön.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nämä on niitä asiota, joita ei vain voi ymmärtää, jos ei ole koskaan kokenut lapsettomuutta.

Lapsettomuus on kova paikka. Ne uutiset, joiden pitäisi olla iloisia, ovatkin lapsettoman mielestä painajaismaisia. Lapseton ei ole "itsekäs" tahallaan. Itse olen niin monet kerrat itkenyt sitä, että lapsettomuus on tehnyt minusta mielestäni pahan ihmisenä, en pysty iloitsemaan toisten onnesta, tunnen syyllisyyttä kaikista tunteistani ja se on oikeasti todella raskasta - tuntea syyllisyyttä omista tunteistaan sen lisäksi, että joutuu käymään läpi tätä lapsettomuuden hirveyttä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mäkin yritän ihan vilpittömästi avata tätä maailmaa. Se on vaan vaikeeta kun välillä tunteet itselläkin kuohahtaa tosta vaan.

 

Yksi suuri asia mikä lapsettomuudessa on yllättänyt on negatiiviset tunteet. Oli kamala huomata kuinka pahoja ja kiellettyjä tunteita tunsi ja kuinka voimalla. Kiukku, raivo, katkeruus, viha, pelko, kateellisuus. Tunteita joita ei mitenkään haluaisi tuntea kavereitaan kohtaan, mutta ne vaan tulivat ja vyöryivät yli. Itse helpotti vasta kun huomasin että muutkin tuntevat näin voimakkaasti. Ja kun psykologi sanoi että tuo kuuluu lapsettomuuskriisiin. Olen tuntenut katkeruutta tärkeiden ystävien plussista, toivonut keskenmenoja, viimeksi kolme viikkoa sitten olin mahdottoman kateellinen lapsettomuushoidoista raskautuneelle ystävälleni. Juu, ei mitään järkeä. Kun tuntee tuollaisia "pahoja tunteita" tuntee itsensä vielä huonommaksi, mutta toisaalta ainoastaan raivoaminen helpottaa. Tässäkin tilanteessa tuntuu oudolta myöntää tuntevansa tuollaisia, mutta en minä voi täysin pääkoppaani hallita enkä ajatuksiani kahlita. (Tämäkin on psykologini neuvo.) Tietysti pystyn hallitsemaan mitä suustani ulos päästän, tai ainakin melkein. Välillä vaan haluaa niin kovasti että se ystävä ymmärtäisi miten pahalta tuntuu, tai miksi jokin tuntuu niin pahalta. Silloin sitä selittää ja voi sanoakin liikaa. Kuulostaa että kysyjä olet jo tehnyt ihan hirvittävän paljon lapsettoman ystävän auttamiseksi ja syystäkin voi olla ymmällään mitä oikein pitäisi tehdä. Kuulostaa myös siltä että ystäväsi uskaltaa purkaa sinuun/sinulle pahaa oloasi, olet hänen luottamuksensa ansainnut.

 

Toinen asia mikä on tehnyt olon hankalaksi on tunteiden nopea vaihtuminen, ylämäki ja alamäki. Lapsettomuuden vuoristorata. Välillä haluaa että ystävät kysyvät ja välillä haluaa etteivät. Ketä siinä sitten pysyy perässä? Lapseton itsekin menee aivan sekaisin. Luulen että tähän liittyy vaikka tuo kuvien katsominen. Minä en pitkään aikaan esimerkiksi voinut liittyä facebookiin koska sieltä läjähtäisi silmilleni kuvia, joista tulisi huono mieli. Tai siskon vauvan kuvien avaamiseen sähköpostista piti valmistautua, minun ja miehen. En ole oman lapsettomuuskriisini aikana katsonut yhtäkään ystävieni ultrakuvaa. Kuvien katsomiseen liittyy niin voimakkaasti tuo Tiinuskan kuvaama pelko ettei meille ikinä tule omaa kuvassa esiintyvää. Kuvia varten pitää tsempata, skarpata ja valmistaa itsensä. Jos kuvan voi katsoa itselle sopivana aikana on se paljon helpompaa.

 

Raskaus on varmasti hormonihuuruista ja herkkää aikaa. Itsestä on tuntunut että lapsettomuus on jollain tavalla samanlaista, lääkehuurua ja jatkuvaa jännittämistä seuraavasta etapista, erona jatkuvat pettymykset. Lapsettomana näen että raskaus vie eteenpäin, lapsettomuus junnaa paikoillaan. Raskaus on määritelty aika, jossa lopputulos korvaa vaivat. Lapsettomuus on kenties lopullista, tai ainakin minun kohdallani kestänyt jo monen raskauden verran.

 

Onhan ystävyyden tarkoitus kunnioittaa molempia. Mutta harva sanoo isänsä menettäneelle kuinka ihanasti jossain jutussa oma isä juuri auttoi. Tai eronneelle kuinka hienoa onkaan kun mies on käynyt kaupassa tai kuinka ihana onkaan käpertyä miehen syliin.

 

Nämä ovat nyt vaan ihan minun ajatuksiani, ei tarvitse mitenkään yleistää kaikkia koskevaksi. Olen vaan käynyt tämän lapsettomuuden aika pohjamutia myöten läpi, en uskonutkaan että tavallinen normaali taviselämäni voisi saada tälläisen myräkän lapsen puuttumisesta, mutta niin vain kävi minulle. Jollekin toiselle tulee jokin vakava fyysinen sairaus tai masennus, minulle tuli suuri lapsettomuuskriisi. Olen ajatellut että jos tällä kaikella jokin tarkoitus on niin olkoon se lapsettomuuden tabun rikkominen.

 

Toivottavasti onnistuin nyt kirjoittamaan selventävästi. Tsemppiä kysyjälle ystävän kanssa! Olen itse ajatellut että hyvät ystävyyssuhteet kestävät huonompiakin aikoja ja luottanut että sitten joskus suhde on helpompi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Hienosti kirjoitettu! Olen kovasti samoilla linjoilla.

 

Itselläni lapsettomuus oli niin suuri kriisi, että sen käsittelemiseen meni pitkä aika. Etenkin ne negatiiviset tunteet yllättivät. Olin tosi katkera muitten plussista ja vaikka järjellä mietin, ettei toisten onni ole itseltä pois, tuntui silti pahalta ajatella, ettei sitä välttämättä pääsisi itse koskaan kokemaan äitiyttä. Pahimman kriisin aikaan tuntui, että muitten raskaus/vauvauutiset repivät niitä haavoja koko ajan lisää auki. Eniten siksi, että se muistutti koko ajan itselle siitä, ettei meille ollut tulossa vauvaa. Se muistutti siitä, miten koin itseni epätäydelliseksi naiseksi ja siitä, miten petin miehen, suvun ja yhteiskunnan odotuset, kun en pystynyt tulla raskaaksi, vaikka nämä odotukset olivatkin pääasiassa oman pääni sisällä.

 

Nyt onkin ollut vaikea suhtautua omaan raskauteen. Tuntuu, että olisin pettänyt muut lapsettomat raskautumalla. Olen tosi varovainen, mitä kerron raskaudesta ihmisille ja yleensä pyrin välttelemään koko aihetta. Tuntuu, ettei raskaudesta pysty kunnolla iloitsemaan, kun ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan kerennyt käsitellä koko lapsettomuusasiaa loppuun. Lapsettomuushoidoissa/tutkimuksissa tuli välillä tunne, ettei mikään ikinä onnistu ja aikaa vaan kuluu hukkaan. Sen takia pelkäänkin nyt koko ajan, että jotain menee vielä pieleen. Eihän meille voi käydä niin hyvä tuuri, että me saataisiin terve ja elävä vauva, kun hoidoista raskauduttiin suhteessa helposti, kun ei tarttenut lähteä IVF:ään tai ICSI:in tai lahjasoluhoitoihin. Tuntuu, että se olisi ollut jonkun pidempään yrittäneen vuoro ja en siksi saa iloita raskaudesta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onhan ystävyyden tarkoitus kunnioittaa molempia. Mutta harva sanoo isänsä menettäneelle kuinka ihanasti jossain jutussa oma isä juuri auttoi. Tai eronneelle kuinka hienoa onkaan kun mies on käynyt kaupassa tai kuinka ihana onkaan käpertyä miehen syliin.

 

Ei, mutta ei hyvä ystävä voi olettaa, ettei toinen koskaan puhu isästään tai miehestään, koska toisella ei sellaista enää ole.

 

Ja mä en sanonut, ettei lapsettomuus olisi kamala paikka, ettei lapseton saisi tuntea surua tai että hänen pitäisi tuntea syyllisyyttä tunteistaan. Mutta ihan samalla tavalla ei raskaana olevan pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että on raskaana. Tästä on mun mielestä kyse.

 

Ja anteeksi nyt, tuo "ei näitä asioita voi ymmärtää jos ei ole kokenut lapsettomuutta" on aika naivi peruste sille, että olettaa ystävyyden tuen olevan vain yhteen suuntaan toimiva. Ihan samalla tavalla se raskaana oleva voi sanoa, ettei kukaan, joka ei ole odottanut lasta tai joka ei ole äiti voi ymmärtää niitä hormonipiikkejä tai sitä iloa ja joskus negatiivisiakin tunteita, joita se raskaus ja lapsettomuus tuo tullessaan. Jos on ystävä, niin on oltava empaattinen myös niiden asioiden suhteen, joita ei voi täysin ymmärtää. Ja edelleen mun mielestä molempiin suuntiin.

 

Edit. typo

Edited by sorellina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Sucré, viestisi oli hyvin rehellinen ja vastasi moneen kysymykseen jota en osannut edes sanoiksi pukea.

Kuten Ebur hyvin sanoi, tämä keskustelu on saanut ajattelemaan asioita ihan uudesta näkökulmasta, vaikka ihan oikeasti luulen etten ikinä voi ymmärtää ystäväni tunteita, kuten hänkään ei voi minun. Ristiriitaisinta tässä nykytilanteessa onkin se, että ystäväni sai minut juurikin tuntemaan syyllisyyttä raskaudestani, syyllisyyttä jo syntyneistä lapsistani, syyllisyyttä siitä että minä olen onnellinen kun hänen elämänsä on yhtä tuskaa. Minun onneni repii hänen sydämensä irti. Ei se ole ystävyyttä!

 

Minusta vaikuttaa siltä, että monella lapsettomuuden kanssa kipuilevilla kaikki ajatukset pyörivät niin lasten tekemisen, raskaudesta haaveilemisen ja jatkuvien pettymysten ympärillä, että on kuin muu maailma ja muut ihmiset heidän ympäriltään sumenisivat ja perspektiivi katoaisi? Tavallaan maailmaa katsotaan vain omasta navasta käsin. Ja näinhän se menee raskaana olevillakin; siinä tapauksessa vain navan takana on se kaivattu vauva, jota myös lapseton kaipaisi itselleen. Siinä missä lapsettomuudesta kärsivän elämää jaksottavat kiertojen kartoitus ja ehkä hoitojaksosta ja raskaustestistä toiseen eläminen, elää raskaana oleva jokaisen päivän syntymätöntä lastaan varten. Jokainen suupala harkitaan vatsassa kasvavasta lapsesta käsin, oma elämä ja sosiaaliset kontaktit muuttuvat, ystäviä (myös ei-lapsettomuudesta kärsiviä) katoaa ympäriltä. Jotenkin myös osa itsestä katoaa tai muuttuu, kun tilalle tulee uusi rooli äitinä. Jostain on pakko luopua - joskus tärkeistäkin asioista-, jotta voisi saada jotain suurempaa. Lapsettoman korviin nämä "kipuilut" kuulostavat varmasti täysin tyhjänpäiväisiltä ja turhilta, "asiaankuuluvilta", mutta nekin ovat juuri niitä asioita mitä ei voi ymmärtää jos ei niitä itse ole kokenut.

 

Omaisten kuolema on varmaan sikäli aivan eri asia kuin lapsettomuus; varmaan jokainen ihminen pystyy varautumaan siihen, että elämänsä aikana tulee kohtaamaan läheisensä kuoleman. Lapsettomuuteen ei voi varautua, vaan se tulee karvaana pettymyksenä maailmassa jossa lapsia "tehdään". Myös avioerot ja suhteiden kriisit ovat nykymaailmassa "itsestäänselvyyksiä", vaikka jokainen toivoo itse niiltä välttyvänsä. Kriisi kuin kriisi saa ihmisen pois tolaltaan, eikä mielestäni kriisejä voi verrata toisiinsa tai laittaa "kauheus-järjestykseen". Siinä missä joku (ehkä aika harva, mutta itse tunnen ainakin yhden tällaisen) lapseton aikansa yritettyään kohauttaa olkapäitään ja toteaa, että elämään haetaan sisältö muista asioista, saattaa jollekin miehen tai parhaan ystävän kuolema aiheuttaa elinvoimat vievän kriisin. Ihmiset ovat erilaisia, kriisit ovat erilaisia. Ystävien pitäisi osata tai edes yrittää tukea toisiaan niin iloissa kuin suruissakin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kavereissa on monia lapsettomia ja olen oppinut olemaan hienotunteinen heidän kanssaan. Kuvia ei lähde, ultrakuvia ei ole laitettu kellekään, vauvakortteja ei laiteta jne. En kysele heiltä lapsettomuudesta, kertovat, jos haluavat, silloin kuin haluavat ja mitä haluavat. Mustia tunteita lapsettomuuden läpikäyminen herättää, sen olen huomannut. Mutta en kyllä ihmettele yhtään, niin suuri asia on kyseessä.

 

Olen ajatellut lapsettomuuden vähän samaksi kuin ihan minkä tahansa muun asian, jonka elämässä haluaa, mutta ei pysty saamaan. Oli se sitten omakotitalo, mies, hyvä parisuhde, loistava ura, hieno tutkinto, valmistuminen, matkailu, naimisiin meno jne. Eli sellainen asia, jota on halunnut koko elämänsä, jonka puolesta on valmis tekemään mitä tahansa, jonka ansioista elämästä tulisi parempaa/täydellisempää yms. Jokaisella varmaan on sellainen asia, joten mielikuvitusta peliin. Jos haluaisit miehen, talon ja koiran, mutta eläisit sinkkuna ilman mitään noista, niin eikö tuntuisi pahalta, jos kaveri laittaisi kuvan itsestään miehen kainalossa hienon talon pihalla ja täydellisen koiran kanssa ja hehkuttaisi vielä saatteessa miestä/taloa/koiraa?

Yllä mainittuihin asioihin voi yrittää vaikuttaa itse, mutta lapsettomuuteen ei oikein voi vaikuttaa. Näin ollen se on vähän arpapeliä, kuka saa lapsen ja kuka ei.

 

Tsemppiä ja voimia kaikille lapsettomuudesta kärsiville!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en ole lapseton, mutta kuten allekirjoituksesta näkee, tällä saralla on ongelmia ja raskautta on nyt toivottu jo pitkään.

 

Mun yksi ystävä, lapsellinen hänkin, oli pitkään sitä mieltä että lapsiluku on täynnä. Seurasi kuitenkin vierestä tätä meidän "projektia" ja oli hyvin tietoinen siihen liittyvästä surusta ja pettymyksistä toisensa perään.

 

Yksi päivä tässä taannoin mulle tuli sitten tekstari kesken työpäivän: "nyt mekin toivotaan sitä kuopusta, kiva kuumeilla yhtä aikaa. ehkä mammiskin sitten yhtä aikaa!". Hitto mutta ketutti. Jos tuo ihminen olisi yhtään kuunnellut, olisi se tajunnut että meillä on kuumeilusta siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen ajat sitten. Mulle on ihan yksi ja hailea, kuka mun kanssa kuumeilee, saatikka sitten mammalomailee samaan aikaan. Kunhan mä itse sinne mammikselle joskus selviäisin.

 

Pointti siis se, että kuuntele sitä ystävää. Ole hienotunteinen ja älä missään muodossa koskaan ikinä vähättele sitä helvettiä mitä se toinen käy läpi. Vaikket sitä itse olisikaan kokenut ja et tietäisi, mitä tunteita se voi pitää sisällään. Pienikin kommentti voi rikkoa paljon, niin kuin se voi tehdä muidenkin vaikeiden ja herkkien aiheiden saralla :girl_sigh:

 

Vahinkoja sattuu, kaikki loukkaavat toista tahtomattaan joskus. Mutta mun mielestä tosi ystävä osaa nostaa tuntosarvet pystyyn ja ja laittamaan omiakin ilon tunteita sivuun jos toisella on päällä kriisi. Mä en ainakaan tahtoisi ikinä lähettää ultrakuvaa / vauva on syntynyt viestiä ihmiselle, joka on samana päivänä testannut negatiivisen raskaustestin. Kai sen huomaaminen ja muistaminen oman ilon keskellä vaatii tiettyä "hienosäätöä", mutta siihen pitäisi pyrkiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos haluaisit miehen, talon ja koiran, mutta eläisit sinkkuna ilman mitään noista, niin eikö tuntuisi pahalta, jos kaveri laittaisi kuvan itsestään miehen kainalossa hienon talon pihalla ja täydellisen koiran kanssa ja hehkuttaisi vielä saatteessa miestä/taloa/koiraa?

 

 

Tsemppiä ja voimia kaikille lapsettomuudesta kärsiville!

 

Ensinnäkin, kiva, että tämä keskustelu on pysynyt keskusteluna, vaikka eri mielipiteitä onkin. Minäkin yritän oikeasti ymmärtää ja miettiä, miten toimin oman ystäväni kanssa.

 

Mutta edelleen tuohon ensimmäiseen kysymykseen. Tottakai on asioita, joita ystävillä on, mutta minulla ei, ja tunnen kateuden pistoja niistä. Mutta ei tulisi mieleenikään sanoa, että uuden asunnon/miehen/koiran/työpaikan saaneen pitäisi täysin ymmärtää minua, joka kyseistä asiaa ei ole saanut, että en nyt ole hänen puolestaan onnellinen eikä minun edes täytyisi yrittää ymmärtää häntä. Tämä on sinänsä kyllä huono esimerkki, että itselläni lapsettomuus olisi varmasti ihan hirveän suuri asia.

 

Onko tämä muuten enemmän naisten ominaisuus? Moni lapseton on sanonut, että mies pyytää "käyttäytymään" tms., kun tulee pahoja hetkiä, eikä tunnu ymmärtävän asian suuruutta vaimolle? Myös mun miehelle kateus on ihan oikeasti tuntematon tunne ja hänellä on hyvin vahvasti sellainen maailmankatsomus, ettei toisen onni ole häneltä pois niin kuin ei se tietysti olekaan. Ja ei, mä vilpittömästi uskon häntä, eli kyseessä ei ole vain se, etteikö hän voisi asiaa tunnustaa (Ja tästä ominaisuudesta mä olen kyllä hänelle vähän kateellinen.)

 

Ingenjoorin viimeistä lausetta komppaan täysin.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

Pointti siis se, että kuuntele sitä ystävää. Ole hienotunteinen ja älä missään muodossa koskaan ikinä vähättele sitä helvettiä mitä se toinen käy läpi. Vaikket sitä itse olisikaan kokenut ja et tietäisi, mitä tunteita se voi pitää sisällään. Pienikin kommentti voi rikkoa paljon, niin kuin se voi tehdä muidenkin vaikeiden ja herkkien aiheiden saralla :girl_sigh:

 

Vahinkoja sattuu, kaikki loukkaavat toista tahtomattaan joskus. Mutta mun mielestä tosi ystävä osaa nostaa tuntosarvet pystyyn ja ja laittamaan omiakin ilon tunteita sivuun jos toisella on päällä kriisi. Mä en ainakaan tahtoisi ikinä lähettää ultrakuvaa / vauva on syntynyt viestiä ihmiselle, joka on samana päivänä testannut negatiivisen raskaustestin. Kai sen huomaaminen ja muistaminen oman ilon keskellä vaatii tiettyä "hienosäätöä", mutta siihen pitäisi pyrkiä.

 

Tuota mä en ymmärrä, että pitäisikö mun jotenkin yliluonnollisesti osata tietää, milloin lapseton ystäväni sattuu testailemaan, milloin on huono päivä ja milloin taas häntä pitäisi kohdella kuin muitakin? Miten kenellekään voi antaa tuollaista vastuuta? Ja jos kriisi on päällä kuudetta vuotta, ja ystävä itse on pyytänyt saada kuulumisia ja tulla kohdelluksi kuin muutkin - onko edelleen mun vastuullani vain ottaa lyöntejä vastaan jos ystävälläni sattuukin olemaan huono päivä? Menetinkö ihmisoikeuteni lapsettoman ystäväni edessä sillä hetkellä, kun sain testiini plussan? Mä NIMENOMAAN olen pyrkinyt olemaan hienovarainen ja kunnioittamaan ystäväni päätöstä. Tässä on vain se ongelma, että jos ystävänikään ei tiedä mitä milloinkin haluaa (kuten Sucré niin hyvin sanoi), miten ihmeessä voidaan olettaa, että minäkään tietäisin?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ja Mamalicious, tuo on ihan totta kun kirjoitit että pieni kommentti voi rikkoa paljon. Se vain toimii molempiin suuntiin; myös lapsellisen ihmisen tulee voida luottaa ystäväänsä, vaikka hän olisikin lapseton ja kriisissä. Myös lapseton voi loukata verisesti raskaana olevaa/lapsellista ystäväänsä. Ei lapsen saaminen tee ihmisestä mitään metallista törkyastiaa, joka kestää mitä vaan vain siksi, että on saanut lapsen. Toki se säästää lapsettomuuskriisiltä, mutta herkistää monelle muulle asialle. Esim. kommentit saatetaan tulkita oman lapsen uhkaukseksi/vähättelyksi/haukkumiseksi tms. Ja oikeus tunteisiin ja omanarvon tuntoon saa olla olla myös lapsellisella, ja myös lapsettoman tulisi muistaa hyvä käytös tai edes osata pyytää anteeksi jos on toista loukannut omilla tunteenpurkauksillaan. Ihmisiä me lapsellisetkin ollaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites

en viitsinytkään kommentoida mitää... taidan mennä muualle kiehumaan.. :)

Edited by selia

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sen takia lapsettoman ihmisen elämä pyörii oman navan ympärillä ja lapsettomuuden ympärillä, koska mitään elämässä ei uskalla/voi suunnitella, koska hoitojen aikatauluja ei voi tietää koskaan etukäteen ja hoidot saattaa pitkittyä monista eri syistä. Vaikka haluaisi välillä unohtaa koko lapsettomuuden, tulee se joka käänteessä vastaan, sillä esim. matkoja ei voi varata, kun jos matkan ajalle sattuukin osumaan joku toimenpide, niin sitten koko hoito peruuntuu siltä kierrolta ja seuraava mahdollisuus ei välttämättä tule ihan heti. Meillä oli koko elämä jäissä koko aktiivisen hoitojakson eli 1,5 vuotta.

 

Vaikka raskaus on melkein kaikille elämän isoin asia ja suuri mullistus, niin ehkä juuri ystävän roolissa olisi tärkeää olla erityisesti hehkuttamatta asiaa lapsettoman seurassa. Kun itsellä oli menossa rankka vaihe hoitojen ja itseni kanssa, niin raskaana olevan kaverin kanssa puhutiin ihan muita juttuja ja hän sitten puhui vauvajuttuja sellaisten kavereitten kanssa, jotka osasivat niistä iloita hänen kanssaan. Miksi niitä vauvajuttuja pitäisi puhua kaikkien kanssa? Mulla ainakin vaihtelee puheenaiheet kavereista riippuen. Vaikka ei olisi lapsettomuustaustaakaan, niin harvaa kaveria kamalasti kiinnostaa raskauden yksityiskohdat. Useimmille riittää tieto, että kaikki on ok ja sitten voidaan jataa muilla aiheilla, kuten ennenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuota mä en ymmärrä, että pitäisikö mun jotenkin yliluonnollisesti osata tietää, milloin lapseton ystäväni sattuu testailemaan, milloin on huono päivä ja milloin taas häntä pitäisi kohdella kuin muitakin? Miten kenellekään voi antaa tuollaista vastuuta? Ja jos kriisi on päällä kuudetta vuotta, ja ystävä itse on pyytänyt saada kuulumisia ja tulla kohdelluksi kuin muutkin - onko edelleen mun vastuullani vain ottaa lyöntejä vastaan jos ystävälläni sattuukin olemaan huono päivä? Menetinkö ihmisoikeuteni lapsettoman ystäväni edessä sillä hetkellä, kun sain testiini plussan? Mä NIMENOMAAN olen pyrkinyt olemaan hienovarainen ja kunnioittamaan ystäväni päätöstä. Tässä on vain se ongelma, että jos ystävänikään ei tiedä mitä milloinkin haluaa (kuten Sucré niin hyvin sanoi), miten ihmeessä voidaan olettaa, että minäkään tietäisin?

 

Mä tein nyt sen oletuksen, että ystävä on suunnilleen kartalla aikatauluista, suurinpiirtein kartalla siitä missä milloinkin mennään.

 

En mä sanoisi lyönneiksi sitä, että tahtoo suojella itseään :girl_sigh:

 

Kultanen sen kiteytti;

 

Vaikka raskaus on melkein kaikille elämän isoin asia ja suuri mullistus, niin ehkä juuri ystävän roolissa olisi tärkeää olla erityisesti hehkuttamatta asiaa lapsettoman seurassa. Kun itsellä oli menossa rankka vaihe hoitojen ja itseni kanssa, niin raskaana olevan kaverin kanssa puhutiin ihan muita juttuja ja hän sitten puhui vauvajuttuja sellaisten kavereitten kanssa, jotka osasivat niistä iloita hänen kanssaan. Miksi niitä vauvajuttuja pitäisi puhua kaikkien kanssa? Mulla ainakin vaihtelee puheenaiheet kavereista riippuen. Vaikka ei olisi lapsettomuustaustaakaan, niin harvaa kaveria kamalasti kiinnostaa raskauden yksityiskohdat. Useimmille riittää tieto, että kaikki on ok ja sitten voidaan jataa muilla aiheilla, kuten ennenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen ollut lapseton vuosikausia, ja mun on nyt kyllä otettava epäilemättä tällä palstalla vähän epäsuosittu kanta.

 

Olen nimittäin sitä mieltä, että jos on erikseen pyytänyt, että kohdellaan niin kuin muita, ja sitten kun kohdellaan niin kuin muita vetää herneen nenään ja käyttäytyy rumasti, on syytä pyytää anteeksi. On ihan sama kuinka iso trauma lapsettomuus on itse kullekin jne; jos on mennyt sanomaan ettei halua erityiskohtelua on todella idioottimaista suuttua siitä, että ei sitä saa.

 

Tottakai saa ottaa sanansa takaisin, jos käykin ilmi, että jonkun tavallinen kohtelu on enemmän kuin mitä itse kestää, ja sanoa, että voitko kiltti sittenkin olla lähettämättä näitä ultrakuvia jne kun mun tulee niin paha mieli. Mutta voi kai sen sanoa nätistikin! Ja tietenkään aina ei pysty, joskus ottaa niin päähän että tulee kohdeltua ihmisiä epäasiallisesti. Mutta jos tulee sanottua rumemmin kuin oli asiallista, niin sitäkin voi pyytää anteeksi.

 

Ei se, että on lapseton ja toisella on lapsi oikeuta vaatimaan ihan mitä tahansa telepatiaa, eikä oikeuta käyttäytymään ihan miten vaan ja vaatimaan aina vaan ymmärrystä. Niin kuin ei oikeuta yhtään mikään muukaan suru tai ongelma.

Edited by J A W

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen nimittäin sitä mieltä, että jos on erikseen pyytänyt, että kohdellaan niin kuin muita, ja sitten kun kohdellaan niin kuin muita vetää herneen nenään ja käyttäytyy rumasti, on syytä pyytää anteeksi. On ihan sama kuinka iso trauma lapsettomuus on itse kullekin jne; jos on mennyt sanomaan ettei halua erityiskohtelua on todella idioottimaista suuttua siitä, että ei sitä saa.

 

 

Tästä mäkin olen sama mieltä. Itse olen kirjoittanut kommenttini enemmänkin yleisestä näkökulmasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^Mun täytyy kompata.

 

Itse en enää ole lapseton, mutta esikoisen alulle saamiseen meni lähemmäs kolme vuotta. Kävin todella pahoja tunteita läpi tuona aikana, olin katkera ja kateellinen ja kaikkea muutakin. Siltikään en odottanut ystävieni elävän minun kanssani varpaisillaan. Jokainen sai kertoa tai olla kertomatta raskaudestaan tai lapsistaan siten kuin hyvältä tuntui. Kärsin omat negatiiviset tunteeni itsekseni ja mieheni kanssa. Ystävien kanssa yritin jakaa heidän ilonsa ja onnensa. Samalla tavalla minä sain puhua lapsettomuudesta. Tosin välillä tuntui, että siitä käännettiin nopeasti keskustelu muualle. Tulkitsin itse tätä niin, että siitä oli lapsellisten ystävien vaikea puhua, kun suurimmalla osalla oli juuri esikoiset syntyneet tai oltiin ekaa kertaa raskaana. Yrittivät olla loukkaamatta lapsetonta, kun oli siihen rooliin vaikea asettautua. Osa ystävistäni on jopa todennut, että ovat hieman pahoillaan ja onnettomia siitä, että toinenkin lapsi sai alkunsa nopeasti, kun samalla osa ystävistä ei ole saanut alkuun sitä ensimmäistäkään. Toki tämän otin vastaan huomaavaisuutena, mutta toin esille sen, että ei sitä lapsettomuutta oikeasti toivoisi kenellekään ja turha on surra noin iloista asiaa.

 

Käyn täällä lapsettomien osastolla edelleenkin, kun täällä tuli paljon pyörittyä aikanaan. Ja nyt täytyy myöntää, että näinpäin loukkaantuminen onnistuu myös. Luin jostain ketjusta, että jos on saanut lapset pienellä ikäerolla ei voi olla lapsettomuutta taustalla (taisi liittyä ristiäisilmoitusten lukemiseen). Tämä tuntui pahalta, sillä kyllä minä itseni lapsettomaksi tunsin esikoista yrittäessä vaikka toinen lapsi saikin alkunsa oikeastaan ilman yrittämistä.

 

Jotenkin se usein lapsettomuutta leimaava yksioikoisuus (omanapaisuus, mitä itsekin olin) loukkaa muita yhtä lailla kuin raskausuutiset ja muut vastaavat loukkaavat (omanapaisuutta myös) lapsetonta. Olen kanssa sitä mieltä, että ystävyys toimii molempiin suuntiin. Jos joku pyytää samaa kohtelua kuin muutkin, niin sitten se pitää hyväksyä tai sitten pyytää muuttaa toivettaan.

 

Ja vielä kommentti tuohon raskaudesta kertomiseen. Oman lapsettomuuteni aikana osa ystävistä kertoi plussasta heti ja osa vasta 12 viikon jälkeen. Itse koin, että jokaisella oli oikeus kertoa silloin kuin itse halusi. Ihan samalla tavalla minulla oli oikeus kertoa lapsettomuuteen liittyvistä asioista niin kuin itse halusin. Ei siitäkään aina jaksanut tai halunnut puhua. Muistan hyvin, kun olimme kavareiden kanssa ulkona ja mieheni oli törmännyt siellä siskoonsa ja tämän mieheen. Osuin paikalle ja he keskustelivat meidän lapsettomuudesta. Minua se suututti, sillä en olisi sinä iltana jaksanut sitä asiaa vatvoa.

 

Tulipas romaani. Toivottavasti osasin kirjoittaa ajatukseni selkeästi. Nämä ovat minun kokemuksiani asiasta ja muilla ne ovat omanlaisiaan eli en yritä sanoa, että nämä olisivat jotenkin ainoita oikeita tapoja.

 

muoks. väksy lisää

Edited by salamanteri

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihana huomata, että keskustelu täällä on pysynyt asiallisena. :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää on kyllä niin kinkkinen aihe. Moni on täällä pukenut sanoiksi ne vaihtelevat fiilikset, joita ainakin minä olen koko tämän lapsettomuushistorian aikana kokenut. Ja jotenkin sitä itse 5 lapsettomuusvuoden jälkeen on tismalleen yhtä herkkä näille jutuille kuin silloin joskus.

 

Ja ikävä tosiasia on, että vaikka mä olen läheisimmille ystäville kertonut haluavani kuulla heidän raskauksistaan, niin kyllä esim. ultrakuvaviestit olisivat ihan täydellinen shokki. Siinä menisi pilalle koko päivä, itkiessä koko viikko. Toisaalta, minulle ei kyllä tulisi mieleenkään, että läheinen ystävä lähettäisi ultrakuvia. Kyllä ne tietää, että pahoittaisin mieleni. Voi olla, että on puhuttu asioista paljon enemmän.

 

Nämä tilanteet, jossa pääsee yllättämään, ovat aina pahimpia. Jos ystävä kysyisi muussa yhteydessä, että haluatko nähdä ultrakuvia, niin totta kai mä haluaisin. Mutta silloin ei tilanne tulisi puun takaa. Siksi nämä raskausuutiset, syntymät ym. viestit on aina yhtä vaikeita, koska niihin ei pysty itse valmistautumaan. Ei pääse kovettamaan itseään. Mä kyllä sinuna tässä tapauksessa nielisin kiukkuni ja pahoittelisin tapahtunutta. Kaikkea ei tarvitse lapsettomilta sietää, mutta tämän tilanteen mä kyllä ymmärrän.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now