Miten kohdata lapseton ystävä

[Nessu]

No voi video, tuli Vieras Nessu, mutta sama yläkerran Nessu täällä kuitenkin kirjoittaa.

[Guest ajattelematon,huono ystävä]

Sen takia lapsettoman ihmisen elämä pyörii oman navan ympärillä ja lapsettomuuden ympärillä, koska mitään elämässä ei uskalla/voi suunnitella, koska hoitojen aikatauluja ei voi tietää koskaan etukäteen ja hoidot saattaa pitkittyä monista eri syistä. Vaikka haluaisi välillä unohtaa koko lapsettomuuden, tulee se joka käänteessä vastaan, sillä esim. matkoja ei voi varata, kun jos matkan ajalle sattuukin osumaan joku toimenpide, niin sitten koko hoito peruuntuu siltä kierrolta ja seuraava mahdollisuus ei välttämättä tule ihan heti. Meillä oli koko elämä jäissä koko aktiivisen hoitojakson eli 1,5 vuotta.

 

 

Ymmärrän tuon ihan täysin, en tarkoittanut kommenttiani lapsettomien omanapaisuudesta mitenkään vähättelevänä tai kielteisenä tms. Ymmärrän myös sen, että koska on kyse luultavasti yhdestä ihmiselämän suurimmasta toiveesta, niin tottakai se vie kaiken huomion, samoin käy myös raskaana olevalle. Tarkoitin vain, että (uskallanko sanoa, että) ymmärrän tuon osan lapsettomien itsekkyydestä ja sen tuomasta näkövinkkelistä.

 

Kiitos J A W ja salamanteri erilaisista näkökulmistanne lapsettomuuteen! Tuollaista katsantokantaa toinen lapsettomuudesta kärsivä ystäväni edustaa, ja luultavasti siksi hänen kanssaan olemme välttyneet kahnauksilta. Hän sanoo suoraan, mutta esittää asiansa kauniisti.

 

Mamalicious kirjoitit: "En mä sanoisi lyönneiksi sitä, että tahtoo suojella itseään "

Mun mielestä tuo menee nyt vähän turhaksi sanoihin takertumiseksi, ymmärsit ehkä pointtini? Mutta jos tuolle linjalle lähdetään, niin mun mielestä ystäväni sivaltavat viestit olivat kyllä todellista hätävarjelun liioittelua, jos mun ultrakuulumiseni tulkittiin hyökkäykseksi. Ja ilmeisesti ne olivat sitten hyökkäys, jos ystäväni piti itseään minua vastaan puolustaa? Kyse tekstissäni oli siitä, että siinä missä ystävästäni kuvani tuntui puukoniskulta, niin minusta hänen kylmäkiskoinen vastauksensa pyydettyihin kuulumisiin oli vähintäänkin kuin nyrkki päin näköä. = Tuntui pahalta.

[Mamalicious]

^Juu, todellakin. En tavallaan vastannut juuri sinun tilanteeseen. Ajattelin tuolla itsesuojelulla sitä, että jos ei tahdo tietää kaikkea, kuten nähdä ultra-kuvia, se on itsesuojelua. Kun taas raskaana oleva ystävä saattaisi ajatella sen "lyöntinä". Minkä sinänsä ymmärtää, onhan se ylpeyden aihe. Mutta tuossa kohtaa odottavan ystävän olisi ehkä nieltävä pettymyksensä ja ymmärretävä.

 

Mutta juu, en ole lapseton, joten ämä keskustelu olkoon osaltani tässä.

[Bilberry]

Minä jäin miettimään tuota vertausta, että eihän esim läheisen menettäneellekään sanota mitä vaan, vaan ollaan paljon herkempiä toisen surulle.

 

Koska itse käyn suruprosessia raskauteen liittyen läpi (en lapseton), niin mulle tuli mieleen, että ehkä monet lapsettomat käyvät suruprosessia läpi? Sillä erolla, että siihen saattaa mennä vuosia, koska aina välillä saa uutta toivoa. Tällöin ei-lapsettoman on vaikea ymmärtää surun suuruutta sekä pituutta.

 

Ehkä sen vuoksi lapseton toivoo vastaavaa käytöstä kuin, jos olisi menettänyt lapsen. Voisin kuvitella, että lapsettomuus tuntuu vähän samalta, vaikka eri asia onkin.

 

Mun käsityksen mukaan teillä ajattelematon, huono ystävä on kaverisi kanssa käynyt kommunikoinnissa fiba, mitä ainakin mulle sattuu yhtenään. Siis hän on sanonut jotakin, millä ei ole tarkoittanut samaa asiaa kuin sinä.

Edited March 12, 2011 by Bilberry

[kultanen]

Vähän OT, mutta mun mielestä on hienoa, että ei-lapsettomat haluaa oikeasti ymmärtää lapsettomuutta ja sitä, että mitä siinä käydään lävitse. Tää on tosi vaikea aihe ja on todella hienoa, että tää keskustelu on pysynyt asiallisena, vaikka täällä onin monia erilaisia mielipiteitä

[Guest ajattelematon,huono ystävä]

Kiitos teille kaikille ihan hirveästi kommenteistanne! :lipsrsealed:

 

Mun on nyt ehkä hitusen helpompi ymmärtää ystäväni kuohahdusta, ja olen saanut myös omia ajatuksiani ja syitä omaan tunnepurkaukseeni selvitettyä kirjoittamalla tänne.

 

On tosi tärkeää yrittää rakentaa ymmärryksen siltoja, kun tosiaan saman asian eri puolilla tässä ollaan, lapselliset ja lapsettomat. (En muista kuka tuon kirjoitti, mutta oli hyvin sanottu!)

 

Tunnen ystäväni ajatusmaailmaa taas hiukan paremmin, ja vaikka puolin ja toisin tuli tahattomasti loukattua (olet Bilberry varmasti ihan oikeassa, että kyseessä on molempiin suuntiin tapahtunut kommunikointiongelma, ns "rikkinäinen puhelin"), uskon ja TOIVON että saamme asian selvitettyä ja jatkossa osaamme molemmat ottaa toistemme tunteet paremmin huomioon. Aion kyllä kertoa ystävälleni loukkaantuneeni, mutta nyt kun olen pahimmat kuohut saanut laannutettua, toivon että saamme keskusteltua asiasta rakentavasti ja ymmärtävästi... Ehkä hänkin jatkossa osaa ottaa minun tunteitani paremmin huomioon, siinä missä minäkin entistä tarkemmin tunnustelen maaperää ennen vauvauutisia ja muita hänelle mahdollisia kipupisteisiin osuvia puheenaiheita. Ehkä hän on luullut olevansa, halunnut olla vahvempi kuin mitä onkaan, halunnut olla hyvä ystävä vaikka se repisikin sydämen irti. Nyt annan hänelle mahdollisuuden korjata ohjeistustaan, eli jos hän ei halua tulla kohdelluksi kuten kaikki muutkin, en toki sitä enää tee. Mutta ajatuksia en osaa lukea, ja siksi ystäväni täytyy osata itse kertoa mitä haluaa...

 

Iso kiitos kaikille asiallisesta keskustelusta!

[Ebur]

^ Komppaan kultasta! Tää on hieno keskustelupalsta, kun hankalistakin aiheista voidaan keskustella.

 

Edelleen kuitenkin mietin tuota, mitä kirjoitin aiemmin. Mikä avuksi, jos pelkästään tietoisuus ystävän raskaudesta aiheuttaa välien katkaisemisen? En siis ole hehkuttanut tai selitellyt oikeastaan mitään ihmeempiä, vaan asiallisesti vain kertonut olevani raskaana. Ehkä kyse on siitä, että olen kuvitellut ystävyydestä enemmän kuin se on koskaan ollutkaan, jos se ei tällaista asiaa asiana kestä.

[sucré]

Kiva että keskustelun aloittaja on saanut hyötyä vastauksista. Mielipiteitä on monia, meillä kaikilla omansa.

 

Bilberryn kirjoittama suruprosessi on tuttu ajatus. Kun tuli ilmi että munasolujeni laatu on ilmeisesti niin huono ettei meille koskaan tule lasta jolla olisi minun perimäni, oli suurin tunne suru. Suru oman perimän loppumisesta. Suru omasta kyvyttömyydestä. Hoitomäärän kasvaessa tuli pakostakin mieleen että me voimme olla niitä joilla hoidot eivät auta, niitä jotka jäävät lapsettomiksi. Tästäkin suurin tunne oli suru. Suru siitä että elämän suurin unelma jää toteutumatta. Vaikka kaikki keinot olisin käyttänyt. Kaipa ihminen itseään valmistaa siihen surkeimpaan vaihtoehtoon.

 

Ebur Minulle hankalin vaihe ystävien raskauksissa on ollut alkuvaihe. Hiljalleen siihen sitten sopeutuu. Toinen vaikea vaihe on ihan raskauden loppumetrit ja synnytyksen jälkeinen symbioosivaihe. Näinä aikoina olen ollut näkemättä ystäviäni ja kertonut heille tämän syyn.

[Ebur]

sucré kiitos vastauksesta. Saanko vielä kysyä, että miten jatkossa on toimittu? Kannattaako minun säännöllisin väliajoin kysellä, voidaanko nähdä vai odottaa aloitetta hänen puoleltaan? Tietysti nämä ovat persoonakohtaisia kysymyksiä, mutta kiinnostaisi tietää, miten tällaisissa tilanteissa on jatkettu. Välitän tosi paljon ystävästäni ja suren sitä, että tämä asia on nyt välissämme. Haluan tehdä kaikkeni, että voitaisiin jatkaa ystävinä jossain vaiheessa... Ystävyydessä kun on niin monia muitakin sävyjä kuin molempien lisääntymisasiat.

[Guest ~teepannu~]

Mä kommentoin itsekkäästi omaa napaa näin;

 

Oon kasvanu tän "prosessin" aikana ihmisenä todella paljon. Se, että myöntää oikeasti itselleen vihdoin; ME OLEMME LAPSETTOMIA on kamala prosessi, jota ei toivo edes vihamiehelleen.

 

Näännytän mun kaverin kyselemällä (hällä 6kk tyttö) raskaudesta, synnytyksestä, lapsen kasvatuksesta jne.

Ja kaveri kerran kirjoitti mailin, ettei se oikein uskalla mulle mitään kertoa, koska tietää, että mä olen lapseton. Ollaan puolin ja toisin tätä asiaa itketty. Hän kanssa lapseton ja tyttö luomuihme. Jos näin voi sanoa.

Mä jotenkin vaan haluan nähdä ja kuulla lapsista.

Sitten kun tulee se kamala suruvaihe päälle, silloin EN HALUA KUULLAKAAN LAPSISTA!

Yritän nyt sanoa, että KUKAAN ei voi tietää millon mulle voi puhua lapsista ja millon ei.

On mun oma .. voisko sanoa velvollisuus.. viestiä, että nyt, suru päällä, ei pysty. Ja sitten taas kun on aurinkoisempi päivä, vaikka itte alkaa jutteleen asiasta. Eli; antaa lapsettoman itte kysyä, jos on kysyäkseen jotain raskauteen liittyvää.. Toisaalta.. niin, ei tää päde kaikkiin.. (muoks) Kaveri välillä ihmettelee, kun musta ei kuulu mitään esim. kuukauteen. Sinä kuukautena mulla on ollut vaikeampaa (en selitä tosin tätä kaverille.. Mitä olette mieltä, pitäisikö kertoa..?) enkä ole halunnut olla lapsellisten kanssa tekemisissä. Silloin en itse ota yhteyttä.. ja keksin jotain, jos hän ottaa yhteyttä. Ja kun olen taas "valmis", otan itse yhteyttä uudelleen.

 

Suru on syvä. Käsinkosketeltava. Suree sellaista, mitä ei ole ollutkaan, mitä ei voi tullakaan. Siksi se on niin hankala "ulkopuolisen" tajuta. Suru jonkun kuollessa on ymmärrettävää, mutta suru, kun mitään ei ole vielä SYNTYNYT on hankala selittää sellaiselle, joka ei sitä itse koe.

Sitä me teemme, lapsettomat; suremme jotain, mitä maa ei ole vielä päällään kantanut. Ja se suru aiheuttaa tyhjyyden, mollukan sydämeen, kurkkuun palasen, joka ei nielaisemalla lähde pois. Se aiheuttaa pilkalliset katseet, tahattomat riidat, katkerat kommentit, vihaiset sanat, ajattelemattomat lauseet.. surun, "Sinulla on, minulla ei."

Edited March 12, 2011 by ~teepannu~

[J A W]

Voisin vielä lisätä, että mun kokemuksen mukaan ihmiset ei ole (ja mä en ainakaan ole) kauhean hyviä itse etukäteen arvioimaan sitä kuinka paljon kestävät missäkin tilanteessa mitäkin. Eli vaikka minusta onkin asiatonta suuttua jos tehdään niin kuin on pyydetty (eli lähetetään esmes samat viestit kuin muillekin), niin ei minusta ole asiatonta että siitä tuleekin paha mieli. Ja jos käy niin että suuttuu koska tuli paha mieli, niin asian voi ihan hyvin selvittää ystävien kesken. Eli jos kuulostin yläpuolella kauhean tiukalta ja mustavalkoiselta tämän suhteen, niin sitä en tarkoita.

 

Ja joo, kuten teepannu vähän vihjaisikin, on myös lapsettomia jotka haluaa ja tykkää kuulla kaveriensa lapsista. Itselleni oli aina kivaa kun ystävät kävivät esim lapsineen vierailulla, enkä kaihtanut syliin ottamista. Suru siitä toki joskus tuli, mutta katkeruutta harvoin.

[Guest ~teepannu~]

^ Nimenomaan! Vaikka suru jälkeenpäin tuli, oli/on kiva ottaa kaverin lapsi syliin ja joskus jopa lapsellinen perhe kotiin kylään.

[Bambi]

Minusta vaikea on myös sellainen tilanne, kun ei oikein tiedä kärsiikö ystävä lapsettomuudesta vai ei. Kuinka silloin käyttäytyä ja sanansa asettaa, ja kuinka paljon kertoa lastensa jutuista ym... Kun asiasta ei ole uskaltanut kysyä, ja hän ei ole itse mitään kertonut.

 

Ennen esikoiseni saamista olin läheinen yhden ystäväni kanssa ja puhuimme tuolloin että hänkin haluaisi lapsia piakkoin, mutta hänellä ei elämäntilanne ollut vielä aivan otollisessa vaiheessa. Nyt en tiedä yrittävätkö he miehensä kanssa lasta vaiko eivät, vai onko niin että ystäväni haluaisi yrittää mutta mies ei... Yhtä kaikki, olemme kovin etääntyneet sen jälkeen kun minä sain lapseni, ja olen tästä tosi surullinen. Ystävästäni harvoin kuuluu mitään, vaan minä olen aina se joka ottaa yhteyttä. Tästä olen päätellyt että ehkä hän kokee liian raskaaksi että elän elämässäni sitä vaihetta jota hän varmaankin haluaisi elää. En ole asiasta halunnut suoraan kysyä, koska en halua urkkia tai loukata, vaan toivon että hän itse kertoisi jos hänellä on kriisi elämässään. Toivon vaan että jossain vaiheessa lähentyisimme taas.

 

Tämä meni nyt ehkä vähän ot alkuperäisestä kysymyksestä...

[sorellina]

Kaveri välillä ihmettelee, kun musta ei kuulu mitään esim. kuukauteen. Sinä kuukautena mulla on ollut vaikeampaa (en selitä tosin tätä kaverille.. Mitä olette mieltä, pitäisikö kertoa..?) enkä ole halunnut olla lapsellisten kanssa tekemisissä. Silloin en itse ota yhteyttä.. ja keksin jotain, jos hän ottaa yhteyttä. Ja kun olen taas "valmis", otan itse yhteyttä uudelleen.

 

Mun mielestä, jos vaan itse jaksat, kerro ihmeessä. Aina on paljon helpompi ymmärtää ja tukea, kun tietää syyn. Ei tarvitse sitten ystävän miettiä, että johtuuko tuo tauko siitä, että olet suuttunut hänelle (sanoinko jotain väärin?) tms.

[J A W]

^ Samaa mieltä.

[Guest ~teepannu~]

^ ^ ja ^ Tuo taitaa olla totta. Yritän vastedes kertoa kaverille syyn taukoon. Itseasiassa tänään hän laitto yhtäkkiä viestiä, että oonko mä vaivaantunu, kun se pyytää mua sinne jne. Ei ole helppo tilanne. Sanoin tosin, että päin vastoin; mä olen ilonen, että pyytää. Vähiten nyt kaipaa poissulkemista ja ihmisten vieroksumista. Ystävä on aina ystävä. Ja ehkä pikkuhiljaa uskaltaa sitten enemmän kertoa lapsettomuuden aiheuttamista tuntemuksista. . . ja sitä kautta toivottavasti syventää ystävyyttä.

 

Ja Bambille vinkkinä; kysy (kuten mun kaverikin kysy multa tänään) että häiritseekö kun esim; "koko ajan pälpätän vaan lapsista?" Hiukan huumorimielellä kysyä, ei vakana. Se voi aukaista kaveria, näet kyllä reagoinnista, miten asia on.

[Kulta]

Hyvää keskustelua, kuinka ihanaa !

 

Tässä on jo aikaisemminkin sivuttu asiaa, mutta ainakain minulla on ollut vaikeuksia omissa ystävyyssuhteissani. Koen, että lapsettomuus on muille niin vaikea asia että siitä ei voi puhua kanssani. Ja se harmittaa, kun tämä on minun tuskani ja kriisini ja sen takia minulle vaikeinta.Jos joskus joutuu puhumaan vaikeista asioista, ei voi olla niin vaikeaa kuin elää ne läpi. Olen toki yrittänyt aikoinani kiinnostuneena kysellä lapsista ja raskauksista. Ne olivat minulle ensin aiheita jotka eivät olleet kauhean kiinnostavia, sitten kiinnostavia, kunnes ne oman lapsettomuuden myötä muuttuivat tuskallisiksi puheenaiheiksi. Koen jääneeni vaille ystävyyden vastavuoroisuutta, joudun itse pinnistelemään mutta ystäväni eivät vaivaudu tai uskalla.

 

Mutta valitus sikseen, onneksi ystäviäkin on erilaisia! Täällä tuntuu olevan hienotunteisia ystäviä liikkeellä . Jos teillä on kiinnostusta kysyä ystävältänne mitä hän haluaa ja ottaa se huomioon käyttäytymisessä, niin se riittää ystävyyden ylläpitoon.

 

Oman mielialan suojelemiseksi minun täytyy nykyisin rajoittaa kontakteja lapsellisiin ystäviin. Se nyt vaan on fakta, että raskausuutiset ynnä muut tuovat oman tuskan mieleen ja tunteet pintaan. Minä en ole niitä valinnut itselleni. En voi valita tunteitani, mutta käytökseeni voin vaikuttaa (useimmiten). Minua helpottaa ajatus, että minulla on oikeus tunteisiini ja suruuni. Aivan samoin kuin raskaana olevalla on oikeus omaan onneensa. Mutta samoin kuin minulla ei ole oikeutta osoittaa tunteitani aina, kaikkialla ja kaikille, toivoisin että raskauden alusta iloitseva myös miettisi kenen kanssa ja miten jakaa omaa iloaan. Varmasti jokaisella plussanneella on niitä ympäröiviä ihmisiä, jotka eivät kärsi lapsettomuudesta ja joitten kanssa voi ja saa iloita pidäkkeettömästi. Yllätettynä en pysty onnittelemaan ja iloitsemaan tuoreesta vauvauutisesta, kun oman itsen kokoamiseen ja pokan pitämiseen täytyy käyttää jokainen voimanhitunen. Sama pätee muihinkin vauvoihin ja lapsiin liittyviin aiheisiin, joskaan ei niin voimakkaasti.

 

Toisaalta ajattelen, että jos ollaan ystäviä, niin kyllä ystävyys pienen tauon tai etäisyyden ottamisen kestää. Joillekin voin kertoa syyn taukoon yhteydenpidossa, mutta osalle jotka ovat tietämättömiä tilanteesta en selitä mitään.

[Sinikka]

Kulta kirjoitti hyvin Lisäksi minulla olisi sellainen toive omille lapsellisille ystävilleni, että jos olemme menossa vaikka kahville kahdestaan, niin hän tarjoutuisi tulemaan yksin ilman lastaan. Etenkin jos tapaamme sellaiseen aikaan, että esim. lapsen isä voisi sitä hoitaa. On todella vaikea yrittää puhua lapsettomuuden aiheuttamista tunteista kun toinen vähän väliä hymyilee ja suukottelee omaa lastaan.

[tuiku]

kulta kirjoitti osuvasti. ja myös Sinikka.

[Liljankukka]

Kulta kirjoitit osuvasti. Itse odotan ystäviltä että puhuvat "säästeliäästi" lapsistaan. Ymmärrän että lapsi on iso osa elämää niinkuin on myös lapsettomuus. Enhän minäkään koko ajan puhu yrittämisestä, lääkärissä ravaamisesta ja epäonnistumisista jne. Haluan puhua muistakin asioista.

[ingenjoor]

Mutta edelleen tuohon ensimmäiseen kysymykseen. Tottakai on asioita, joita ystävillä on, mutta minulla ei, ja tunnen kateuden pistoja niistä. Mutta ei tulisi mieleenikään sanoa, että uuden asunnon/miehen/koiran/työpaikan saaneen pitäisi täysin ymmärtää minua, joka kyseistä asiaa ei ole saanut, että en nyt ole hänen puolestaan onnellinen eikä minun edes täytyisi yrittää ymmärtää häntä.

 

Tulin nyt vasta lukemaan ketjua uudestaan.

 

Tarkoitin, että sinulla (tai jollain muulla) on joku ajatus Täydellisestä Elämästä. Asia, jota ilman elämä ei olisi elämisen arvoista. Asia, jonka puolesta tekisit mitä vaan. Sitten jossain vaiheessa huomaisit, että et tule koskaan saamaan sitä asia. Piste. Et nyt, huomenna tai vuoden päästä. Asia, joka oli elämän tehtäväsi. Elämä pitää rakentaa muiden asioiden varaan, sinun pitää määritellä itsesi uudestaan, etsiä iloa muista asioista, muokata luonnettasi, hyväksyä asia/tapahtunut, käsitellä pettymys, viha, katkeruus jne. Se ei ole mahdotonta, mutta vie aikaa ja kuluttaa ihmistä. Ei silloin, ehkä, jaksa iloita muiden onnistumisista ko.saralla.

Ongelma kai lienee siinä, että ystävyys voi säilyä, jos vähintään toinen on vahva ja jaksaa kestää toisen heikkouden sillä hetkellä. Jos kummatkin ovat heikkoja, niin ongelmia tulee. Tarkoitan tällä sitä, että lapsellinen voi tukea lapsetonta silloin, kun kriisi on vahvimmillaan ja olla kertomatta kaikkia asioita omasta elämästään. Jos lapsellinen sillä hetkellä miettii sitä, että kyllä tuon toisen pitää joustaa/ymmärtää/olla vahva/tukea minuakin, niin ongelmia tulee. Tilanne varmasti kehittyy ja lapseton kykenee, joskus tulevaisuudessa, näkemään auringon paistetta. Tällöin taas lapsellisella voi olla ongelmia, joita lapseton voi ymmärtää tai ainakin tukea.

 

Elämä ei ole nollasummapeliä sillä hetkellä. Joskus tehdään hyviä asioita "pankkiin", jotta toisella hetkellä niitä voi sieltä "kuluttaa". Koskaan ei itse tiedä, milloin tarvitsee apua, joten kannattaa tehdä hyviä asioita nyt muille, jotta saa muilta tukea silloin kuin sitä tarvitsee.

 

Hankala pukea ajatuksia sanoiksi

[tuulipuu]

 

Elämä ei ole nollasummapeliä sillä hetkellä. Joskus tehdään hyviä asioita "pankkiin", jotta toisella hetkellä niitä voi sieltä "kuluttaa". Koskaan ei itse tiedä, milloin tarvitsee apua, joten kannattaa tehdä hyviä asioita nyt muille, jotta saa muilta tukea silloin kuin sitä tarvitsee.

 

Hankala pukea ajatuksia sanoiksi

 

Tätä mä oon miettinyt viime päivinä. Mulla on meinaan tässä sellainen tilanne, että hyvä ystäväni sai viime kuussa vauvan. Hänellä/heillä myös takana useampi vuosi lapsettomuutta ennen raskautta ja lopulta raskaus alkoi ilman hoitoja (eivät siis olleet ollenkaan hoidoissa), samaan aikaan kun meillä alkoi hoidot. Olen oikeasti todella onnellinen heidän puolesta ja kateuden hetkellä yritän ajatella, että ei heidän onni ole meiltä pois ja pitää olla iloinen siitä mitä on. No, tähän asti tämä on toiminut, koska olemme mieheni kanssa päättäneet yrittää olla katkeroitumatta jne. Nyt viime päivinä asiasta on kuitenkin tullut mulle jonkinlainen möykky ja en tällä hetkellä haluaisi nähdä tätä mun ystävää ja hänen vauvaa. En tiedä miksi. Olen kuitenkin ajatellut, että nyt mun pitää ihan oikeasti kerätä itseni ja ajatella tätä asiaa vähän toiseltakin kantilta: haluanko menettää hyvän ystävyyden tämän takia? en missään tapauksessa! ja toisekseen, tämä ystävä on aina ollut mun tukena ja tottakai sitä alussa hössöttää siitä vauvasta jne. mäkin hössöttäisin ja kyllä mäkin olettaisin, että mun ystävä iloitsee mun puolesta. oikea ystävyys vain vaatiin joustoa suuntaan ja toiseen mä otan nyt vain aikaa itselleni ja menen tapaamaan ystävääni sitten kun tuntuu paremmalta. ja lisäksi haluan puhua tämän asian hänelle. Haluan, että hän tietää kuinka tärkeä hän on minulle.

[Guest kevätesikko]

Minun näkökantani koskee nyt lähinnä - ei niin hyviä/läheisiä ystäviä. Parempi kun ei lapsenteko aikeista tms kysy mitään, etenkään jos pariskunta on ollut pidempään yhdessä. En ymmärrä miksi niistä pitäisi edes udella. Tai vastaavasti omaa raskauttaan kauheasti hehkuttaa. Perheenlisäyksen haluamiset tai yrittämiset ovat minusta hyvin henkilökohtaisia asioita, joista keskustellaan oman puolison tai niiden lähimpien ystävien kanssa.

 

Tässä suhteessa miesten kanssa on helpompaa olla. Eräs lähipiirimme kuuluva mies tietää lapsettomuudestamme, mutta ei koskaan ala puhumaan tai kyselemään asiasta. Ei myöskään hehkuta omaa isyyttään. Naisilla on taas tapana, että kun nähdään niin aletaan pohtimaan ja jauhamaan hyvin henkilökohtaisista asioita. Eikö vain voisi puhua yleisistä asioista, niin kuin miehet tekee.

 

Tämä näkökantani koskee siis vain tälläisiä tavallisia kaverisuhteita.

[miralda]

Lastentekoaikeiden tai -tilanteen tiedustelu on mielestäni moukkamaista utelemista. Myönnän etten itse ole nuorempana tätä tajunnut ja nytkin ymmärrän paremmin nuorten ihmisten ajattelemattomia louskautuksia.

 

Mielestäni ystävien kesken hyvä nyrkkisääntö on että kaveri ottaa itse lapsiasian esille jos haluaa puhua. Jos ei puhu niin se tarkoittaa ettei halua puhua.

 

Isommassa porukassa taas lapsiasiat ja -uutiset on vain pakko ottaa vastaan urheasti ja hammasta purren. Sellaisissa tilanteessa ei voi odottaa että kaikki ottaa huomioon lapsettomat ihmiset.

 

Itse en hirveästi jaksa olla tekemisissä lapsiperheiden äitien kanssa. Yksinkertaisesti siitä syystä ettei ole paljoakaan yhteistä. Ja toiseksi se on helppoa kun lapsiperheen äidillä ei ole ikinä aikaa nähdä, ainakaan silloin kun minulla olisi Jos kaveruussuhde tästä kärsii niin se on ikävää mutta välillä elämäntilanteet ajaa väistämättä ihmisiä erilleen.

 

 

[_Lara_]

tuulipuu kirjoitti mun mielestä tosi hyvin.