Jaimee

Ensimmäinen päivä kotona vauvan kanssa

69 posts in this topic

Naikkareiden puolella oli joskus tällainen ketju joka oli kuumeillessa maailman liikuttavinta luettavaa, ja nyt kun esikoisen syntymä lähestyy niin kaipailisin tällä puolella samanlaista, varsinkin kun se vanha on jo naikkareista poistettu. Esikoiset on lähinnä mielessä mutta totta kai saa muistakin kertoa.

 

Eli kertokaa siitä päivästä kun toitte vauvan synnäriltä kotiin. Millainen päivä oli; pitikö hakea kaupasta matkalla jotain; miltä tuntui peitellä vauva unille omaan sänkyynsä ensimmäistä kertaa. Tuijottelitteko vauvaa koko iltapäivän vai haitteko kotipizzaa? :D Tuliko uni vauvalle ja vanhemmille? Ihan mitä vaan haluatte kertoa.

 

Fiilistelyketju siis. lipsrsealed.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän muru on kohta jo 1v 4kk, mutta muistan silti kuin eilisen päivän kun tultiin synnäriltä kotiin. Kun tehtiin lähtöä sairaalasta, niin kovasti mietittiin miehen kanssa mitä kaikkea vaaville pitää pukea päälle, ettei palellu matkalla...Kovasti meitä jännitti, kun lähdettiin sairaalasta autolla kotiin. Tyttö itki hieman aluksi, mutta nukahti pian autoon. Kotiin päästyämme riisuin vauvalta ulkovaatteet ja laitoin hänet pinniksessä olevaan äitiyspakkauslaatikkoon jatkamaan unia. Mies oli ostanut jääkaapin täyteen tavaraa ja keittiön pöydällä odottivat postissa saapuneet vauvatervehdykset ja -lahjat. Käytiin katsomassa moneen kertaan meidän pientä tuhisevaa kääröä ja sydän meinasi pakahtua onnesta :wub: Tunteet olivat kyllä tuolloin todella pinnassa ja itkinkin muutamaan otteeseen. Olin niin onnellinen ja samalla rintaa pusersi menettämisen pelko. Tuli valtava tarve suojella tuota pikkuista olentoa kaikin tavoin kaikelta maailman pahalta ja antaa hänelle mahdollisimman paljon rakkautta. Seuraavan parin päivän sisällä pahin tunnemyrsky onneksi helpotti ja alettiin elää melko seesteistä vauva-arkea :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me oltiin viikko sairaalassa ja lähtöä tehtiin parina päivänä mutta aina se peruuntui kun vauvan keltaisuusarvot aina nousi. Kun viimein saatiin lupa lähteä kotiin nyt pienenä perheenä oli tunnelmat jotenkin epätodelliset. Saadaanko me nyt oikeasti viedä pikkuinen kotiin? Meneekö kaikki varmasti hyvin? Oltiin rättipuhki väsyneitä mutta niin onnellisia kun päästiin aloittelemaan yhteistä elämää. Vauva meinasi hukkua isoon turvakaukaloon ja kaikki varatut vaatteet olivat niin isoja. Voi kuinka söpö se pieni nyytti kaukalossa olikaan :) Kotona ihmeteltiin että mitähän nyt kuuluisi tehdä :D Poika lähinnä nukkui tyytyväisenä ja me ihmeteltiin että tässäkö se nyt on todella, meidän perheen uusi jäsen. Otettiin kuvia pienestä ihmeestä ja kerrottiin kuulumisia tutuille ja sitten taas ihmeteltiin nukkuvaa tuhisijaa.Pianhan se vauva-arki lähti sitten rullaamaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkin on kohta jo vuosi!

 

Poika syntyi keskiviikkona aamuyöstä ja perjantaina aamupäivällä lähdettiin sairaalasta kotiin. Puettiin pieni omiin, huolella valittuihin vaatteisiin ja valtavan suureen nalletoppahaalariin, laitettiin omaan turvakaukaloon ja vietiin ulos sairaalasta. Tuntui hassulta kantaa sitä pientä rakkainta aarretta pois turvallisesta sairaalasta, ja taidettiin ajaakin aika hiljaa kotiin. Kotona vaihdettiin melkein heti kestovaippa päälle, ekaa kertaa tietysti sekin, ja poika nukkui äitiyspakkauslaatikossa. Tuntui yhtäaikaa niin valmiilta niissä valmiiksi laitetuissa lakanoissa ja valmiissa kodissa ja toisaalta niin oudolta, että tässä se nyt on.

 

Palleroisen eno tuli illalla tapaamaan tulevaa kummipoikaansa ekaa kertaa, mies haki pizzaa ja minä imetin vauvaa olohuoneen sohvalla veljeni nähden kuin vanha tekijä (edellisenä iltana olin sairaalassa itkenyt että en varmaan ikinä opi imettämään :rolleyes: ). Ei taidettu ottaa paljon kuvia sinä ekana päivänä, enemmänkin vaan ihmeteltiin. Postissa oli tullut valtavasti onnitteluja, jääkaappi oli täynnä miehen hankkimia herkkuja ja oli ihanaa olla kotona ja päästä omaan sänkyyn nukkumaan sairaalaöiden jälkeen. Oltiin vaan niin onnellisia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihania kertomuksia! lipsrsealed.gif Voin niin jo kuvitella ne epäuskoiset tunnelmat kun se vauva oikeasti uskotaan meidän huomaan sairaalasta.. :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä poika syntyi maanantain ja tiistain välisenä yönä ja perjantaina sitten iltasella vaihdoin pojalle omat vaatteet sairaalan vaatteiden tilalle ja odoteltiin että isi tulee meidät hakemaan. Kuuden aikoihin mies siten sairaaaan ilmaantuikin, pojalle laitettiin ulkovaatteet päälle ja sitten alkoi turvakaukalon vöiden säädön ihmettely. Noh, lopulta vyöt saatin oikean mittaisiksi, poika snne ja sitten mentiin. Poika laitettin takapenkille kaukalossa, äiti meni viereen vahtimaan että varmasti matkanaikana poika pysyy hengissä nukkuessaan ja isi ajoi varovasti kotiin.

Kotona otettiin kopasta, ulkovaatteet pois ja sitten jatkettiin unia hetken aikaa lattialla vaunujen kopassa. Herätessä pojalla oli kauhea nälkä, mutta kun koetin imettää, ei poika suostunutkan syömään vaan sai aivan kauhean rintaraivarin. Ei siis auttanut muu kuin kaivaa varuiksi ostettu käsikäyttöinen rintapumppu esiin ja koettaa pienelle pumpata ruokaa että pullosta sitten söisi (sairaalassa oli jo lisämaitoa saanut pullosta). Vaan kuinkas kävikään... käsikäyttöisellä pumpulla ei rinnasta irronnut maitoa lainkaan. Poika huutaa kauheassa raivarissa, ei suostu rinnasta syömään eikä pumppu toimi. Ei auttanut muu kuin miehen lähteä hakemaan mulle marketista sähköpumppua. Itse ravasin epätoivoisesti itkien nälkää itkevä poika sylissäni ympäri asuntoa, välillä koetin imettää mutta tuloksetta. Ikuisuudelta tuntuneen aja kuluttua mies palasi pumpun kanssa, otti huutavan pojan ja minä istuduin sohvalle pumppaamaan (ei tullut mieleenkään tuolloin että olisihan se mies voinut korvikettakin sieltä kaupasta tuoda, mutta kun noina epätoivoisina hetkinä en muistanut kyseisen tuotteen olemassa oloa ollenkaan... se muistettiin vasta seuraavana päivänä). Muutaman kymmenen miliä sain kuin sainkin maitoa aikaiseksi ja äkkiä ne pienelle syötettiin, sitten taas takaisin pumpun ääreen kun pieni nukahti saatuaan lopulta edes vähän ruokaa.

Illalla toisen syötön jälkeen mentiin yöunille, mutta poika ei halunnutkaan nukkua kopassaan. Rauhoittui vasta päästyään äitin kainaloon nukkumaan ja siinä sitten tuhisten nukkuikin useamman tunnin...

Kyllähän se arki siitä vähitelen tasoittui tuon ekan, varsin katastrofaalisen illan jälkeen... Selvittiin tuosta ekasta illasta, ja hyvin ollaan selvitty sitä seuranneistakin.... tämä vaan tukitarinan poikaseksi niille kaikille joilla tuo kotiinpaluu ei suju ihan yhtä ruusuisissa merkeissä kuin muilla tähän tarinansa kirjottaneilla! :D

Edited by Nat

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä poika joutui jäämään sairaalahoitoon kun mä pääsin synnäriltä kotiin, ja poika pääsi kotiin vasta 10vrk ikäisenä. Kotiinpääsyä edeltävät päivät istuttiin miehen kanssa osastolla pojan vierellä, ja joka päivä odotettiin että irtoaako lupa lähteä kotiin. Pari kertaa luultiin jo pääsevämme kotiin, mutta sitten tulikin aina takapakkia. Kun sitten vihdoinkin kymmenentenä päivänä lääkäri ilmoitti että hän päästää tänään pojan kotiin, niin itkuhan siinä pääsi ja soitin heti miehelle että ME tullaan kotiin (mies oli sen päivän kotona flunssassa, joten pääsy osastolle oli kielletty). Kotiinlähtövaatteet oli ollut joka päivä kassissa odottamassa että joko tänään, sairaalaan ajettiin joka päivä turvakaukalo valmiiksi autossa odottamassa, ja siellä mä sitten VIHDOINKIN pääsin pukemaan pojalle päälle ne huolella valitut vaatteet ja laittamaan turvakaukaloon ja sit lähdettiin kotiin missä mies odotti. Koska meillä alku oli niin raskas tuon pojan sairaalassaolon takia, niin tää kotiinlähtö on se mikä mulla on päällimmäisenä jäänyt mieleen tuosta päivästä. Ja koska sitä kotiinpääsyä oli odotettu niin pitkään, niin meillä se loppupäivä kotona meni vain ja ainostaan ihmetellessä poikaa. Ei vaan jotenkin tajuttu että nyt se meidän vauva on vihdoin ja viimein kotona. Ja sen muistan että kauhea "tappelu" oli siitä että kumpi saa nyt pitää sylissä. Ei taidettu tehdä koko päivänä mitään muuta. :)

Edited by Bamselina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tyttö syntyi lauantai-iltana ja seuraavan viikon tiistaina kotiuduttiin iltapäivästä. Ajettiin sairaalalta suoraan mun äidille, sillä siellä oli mun kolme veljeä jotka eivät olleet päässeet katsomaan meitä sairaalaan. Viihdyttiin äidilläni kahvikupposten verran ja tultiin kotiin. Mies ajoi auton meidän oven eteen ja ovella vastassa oli miehen veli, tämän tyttöystävä ja meidän koira (olivat jääneet talo- sekä koiravahdeiksi kun otimme perhehuoneen). Koira oli ihan innoissaan nähdessään meidät. Tultiin kotiin ja miehen veljen tyttöystävä laittoi kahvit tulemaan. Muistan päällimmäisen tunteen olevan, että apua, mitäs nyt kun ei ole hoitohenkilökuntaa auttamassa.

 

Miehen kolme siskoa tulivat käymään alkuillasta ja toivat meille vaippoja ja ruokaa. Meillä kun oli kaapit ihan tyhjillään, joten miehen siskot olivat todella suuri apu. Koko ilta meni puhelimessa puhuessa, perhe ja sukulaiset soittelivat ja kyselivät mun ja vauvan vointia. Pari tuntia kotiutumisen jälkeen maitoa alkoi tulemaan runsaasti eikä mun tarvinnut antaa lisämaitoa ollenkaan (ilmeisesti stressitön ilmapiiri auttoi asiaan). Kun vieraat lähtivät, alkoi meidän kolmihenkisen perheen arki.

 

Ensimmäisen yön mulla piippasi puhelin kolmen tunnin välein, sillä tyttö oli pieni syntyessään ja synnäriltä annettiin ohjeet, että tyttöä täytyy herätellä syömään kolmen tunnin välein. Ensimmäinen yö menikin siinä, että jouduin herättelemään, ei tyttö olis muuten millään jaksanut herätä syömään, olis mieluummin nukkunut upouudessa sängyssään. Muistan, että ensimmäisenä yönä kotona nukuin paremmin kuin muutamaan päivään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Esikoisen kotiutuessa sairaalasta, alkoi just kovat helteet. Olin aika kipeä ja kotimatka oli tuskainen. Toisaalta oli tosi hyvä fiilis, toisaalta ihan pihalla ja väsynyt univeloista.

Ekana päivänä möllöteltiin sisällä ja odotin innolla, että päästäis näyttämään vauvaa mun vanhemmille. Olo oli aika epätodellinen.

 

Tokan muksun kanssa mä olin niiiiiiiiiiiin onnellinen kun päästiin sairaalasta viimein kotiin. Oli niin ihanaa olla omassa kodissa, nähdä esikoista pitkästä aikaa ja päästä siihen arkeen kiinni taas.

Olin ollut pitkään sairaalassa ja siksikin oli ikävä kotiin ja vanhemman lapsen luo.

Oli talvi ja alkoi kovat pakkaset juuri kun kotiuduimme. Ihasteltiin sisällä vauvaa ja lämmitettiin takkaa kovasti. Oli ihana köllötellä olkkarin matolla molempien lasten kanssa ja katsella ulkona näkyviä talvimaisemia ja kuunnella takkatulen ritinää. Mulla on noista ajoista tosi ihanat muistot.

En edes ollut kipeä synnytyksen jäljiltä, joten heti pääsi tavallaan siihen vauva-arjen ihanuuteen käsiksi. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tyttö syntyi tiistaina (tasan vuosi sitten) päivällä, kotiin päästiin torstai-iltapäivästä. Tuntui ihmeelliseltä pukea vauvalla omat vaatteet päälle, ja ajaa sairaalasta kotiin. Tyttö oli huutanut koko aamupäivän sairaalassa, rauhottui vasta vähän ennen lääkärintarkastusta, ja sitten nukkuikin koko päivän ja illan. Eihän sitä kotona osannu tehdä mitään :P Ihmeteltiin ja katsottiin pientä nukkuvaa pakettia. Soiteltiin sukulaisille, että ollaan kotona. Ensimmäiset päivät menikin ihan onnellisuussumussa, isovanhemmat ja tulevat kummit kävi katsomassa vauvaa viikonloppuna. Mies huolehti kaikesta, teki mulle iltapalaa ym... olisin itse varmaan muuten unohtanut syödä :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Poitsu syntyi lauantaina hätäsektiolla ja kotiin päästiin lähteen keskiviikkona, sillä ehdolla, että seur. aamuna käydään poitsun kanssa sairaalassa tarkistaan bilirubiiniarvo. Poitsu puettiin heinäkuun helteillä nyt ajatellen aika paksusti :) Tosin hän oli ollut vähän alilämpöinen sairaalassa pienen kokonsa vuoksi. 50 cm vaatteet oli reiluja meidän rääpäleelle.

Poitsu turvakaukaloon ja mies kantoi sen autoon ja mä kipitin perässä. Tuntui hassulta, mennä nyt kohti autoa vauvan kanssa, kun edellisen kerran sitä reittiä oli mennyt toiseen suuntaan vauva vielä mahassa. Ulkona kävi lämmin kesätuulahdus.

Menin turvakaukalon viereen taakse ja mies tietty ajoi. Mä hoin sille varmaan sata kertaa, et ajaa nyt hiljaa. Mies oli paljon rennompi kuin mä. Aurinko paisto poitsun silmiin ja mä pidin kättä sen kasvojen edessä auringonsuojana. En tajunnut, et siinä turvakaukalossakin olis ollut se aurinkosuoja. Omat tunteet oli tosi herkässä, meinas alkaa itkettää väkisinkin, mut mua hävetti jos olis alkanut pillittää. Mietin kissoja, miten ne ottaa vauvan vastaan. Olin myös ikävöinyt kissoja.

 

Kotona sitten poitsu taisi nukkua ja syödä. Otin molemmat kissat vuorotellen syliin ja halasin niitä. Oma olo oli todella epävarma. Olin jo sairaalassa panikoinut mielessäni, että miten me saadaan toi rääpäle pysyyn hengissä ja miten sen kanssa pitäis oikein toimia. Vauvan pinnasängyssä oli ainoastaan patja, mun piti alkaa petaan sitä kuntoon. Synnyttään lähtö tuli ehkä hieman yllätyksenä (aloin uskoon miestä, joka sanoi ettei poitsu synny ennen laskettua aikaa) ja pinnasänky oli tosiaan ilman petivaatteita. Lopulta saatiin poitsu isoon sänkyynsä nukkuun. Soitin äidilleni, että kotona ollaan ja se kysyi, että miltä musta tuntuu nyt. Aloin itkeen ihan hirveesti, kun oma olo oli niin epävarma kaikesta ja kauhunsekaisen onnellinen. Mies tilas pitsaa ja syötiin, jossain kohtaa ehdin vaukkaroimaankin ja siinä sitten vaukkaroidessa tajusinkin yhtäkkiä illalla, että tärisen kylmästä koko ajan entistä enemmän. Mittasin kuumeen ja pelästyin ja itkin miehelle, et mun täytyy varmaan lähteä takas sairaalaan kuumeen takia. Soitin takas osastolle, josta oltiin kotiuduttu sovittiin, että kun aamulla oltiin muutenkin poitsun kanssa menossa sairaalassa käymään, niin menen sitten itsekin tarkistettavaksi. Mies hieman epäili mun olevan vaan liian hysteerinen oman voinnin tarkkailija, mutta seuraavana päivänä sitten jouduinkin sairaalassa jäämään osastolle kohtutulehduksen takia. Päästiin poitsun kanssa samalle osastolle mistä lähdettiikin. Poitsun bilirubiini oli hyvä, joten mä olin itse antibioottihoidossa neljä vuorokautta aika kipeänä tosin ja sitten päästiin kotiin uudemman kerran. Se meni jo paremmin rutiinilla sitten.

Edited by tiksu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synttärionnittelut Riepukan pojalle! :)

 

Meidän tyttö syntyi torstai-iltapäivänä sektiolla, maanantaina päästiin puolenpäivän aikaan lähtemään kotiin. Oltiin oltu perhehuoneessa koko sairaalassaoloaika, mun isä tuli hakemaan meidät ja toi turvakaukalon samalla. Puin tytön omiin vaatteisiin ja tajusin että olin unohtanut pakata sille sukat. Pieni paniikki oli jo tulossa (ja ekat huono äiti -fiilikset tietty kans :rolleyes: ) kunnes muistin että anoppi oli tuonut tytölle vaatetta kun kävi meitä katsomassa, ja myöskin sukat.

Mies ja mun isä viritteli turvakaukalon autoon, mä istuin takapenkille tytön kanssa, joka oli nukahtanut heti kaukaloon päästyään ja nukkui koko automatkan. Kotiinmeno jännitti, koska maito ei ollut vielä noussut. Olin itkeskellyt koko sairaala-ajan, murehdin miten me pärjätään, nouseeko mulle maito ollenkaan, mistä mä tiedän onko vauvalla nälkä?

 

Mun äiti ja isä oli käyneet meille kaupassa, ostaneet jääkaapin täyteen ruokaa ja tutteliakin onneksi. Laitettiin tyttö omaan sänkyyn, mutta se näytti niin pieneltä ja turvattomalta siellä, että siirrettiin vaunukoppaan ja siinä kuljetettiin nukkuvaa tyttöä aina samaan huoneeseen meidän kanssa. Katottiin kellosta milloin tytön pitää syödä (käskivät herättää 3-4 tunnin välein syömään) ja laitettiin yöksi kello herättämään. Maito nousi seuraavana päivänä.

Sellasta ihmettelyä se oli :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihana aihe :)

 

Me oltiin sairaalassa 2 päivää. Kolmantena päivänä päästiin vasta klo 17 aikaan lähtemään kotiin, kun lääkäri halusi vielä ottaa vauvasta verikokeita ja niiden tuloksia piti odottaa. Oli vähän epävarmaa päästäänkö vielä kotiin, mutta onneksi päästiin!

Vauvan kotiutumisvaatteita oli raskausaikana valittu hartaudella ja oli ihan mahtavaa pukea vauva omiin vaatteisiin. Hoitajakin kehui söpöjä vaatteita ja totesi miten vauva alkaa ihan eri tavalla näyttää persoonalliselta itseltään, kun saa sairaalan vaatteiden jälkeen omat vaatteet päälleen. Automatkalla kotiin mietin miten valtavan arvokas lasti meidän autossa on ja pelkäsin että ajetaan kolari.

 

Kotona nukkuva vauva laitettiin omaan pinnikseen nukkumaan. Vauvan sänky oli jo hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa pedattu valmiiksi. Totesimme kuitenkin, että pinnasänky sellaisenaan oli ihan liian avara ja iso pienelle vauvalle, joten vauvalle pitikin pedata pesä äitiyspakkauslaatikkoon. Tietysti ihastelimme ja ihmettelimme ja valokuvasimme nukkuvaa vauvaa. Pitkän odotuksen päätteeksi hän on viimein täällä :)

 

Mies haki meille pizzaa. Normaalisti pizza on mun suosikkiruokaa, mutta nyt ikävöin vain sairaalan ihania terveellisiä ruokia. Koska oli vappu, mies oli ostanut myös simaa ja tippaleipiä. Meillä oli ekoina päivinä kotona kamalan sotkuista, kaikki energia ja aika meni lepäillessä ja vauvan kanssa. Mies kävi kaupassa, tiskasi ja hoiti kotia, mä en itse kyennyt mihinkään. Olin ihan pihalla, enkä tainnut oikein osata tehdä muuta kuin ihmetellä vaan. Ensimmäisinä päivinä myös vuorokausirytmi oli ihan päälaellaan. Valvoimme öisin tosi myöhään, odottelimme että vauva herää syömään ja harjoittelimme imetystä.

 

Mulla ei ole paljoa muistikuvia ekoista päivistä kotona. Muistot ovat enemmän tunteita ja tunnelmia, joita en osaa pukea sanoiksi. Tunteet olivat tosi pinnassa pitkän aikaa. Mä en juurikaan muista mitä vauvan kanssa teimme tai mitään muutakaan. Muistan vaan että kauhulla aina odotin, että vauva herää ja joudun taas imettämään. Imettäminen sattui ja ekoina päivinä mies kahlasi koko internetin läpi ja haki kaiken mahdollisen imetystiedon. Ja imetystä harjoiteltiin ja harjoiteltiin. Kaivettiin kaikki mahdolliset tyynyt tueksi ja kokeiltiin erilaisia asentoja. Lopulta soitin imetystukipuhelimeen ja sen keskustelun jalkeen tajusin hellittää ja antaa huoletta korviketta aina kun siltä tuntui. Kun imetyspaineet vähenivät, aloin nauttimaan vauvasta ihan eri tavalla.

 

Vauvan ollessa kuuden päivän ikäinen, menimme ekaa kertaa ulos. Oli ihan outoa ulkoilla yli viikon sisällä olon jälkeen. Oli ihana keväinen ilma ja tarkoituksena oli vain käväistä läheisessä puistossa, mutta kävimmekin pidemmän lenkin kaupan kautta. Ylpeinä työnnettiin vauvanvaunuja. Vuorottelimme työntövuoroja, kun kumpikin halusi työntää :) Niin ja raskausaikana käyttämäni kevättakki ei ollut mahtua kiinni, kun rinnat olivat kipeät ja suurentuneet :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pääsimme 6. päivänä sektiosta kotiin, se oli lauantai aamupäivä. Isi tuli kaukalon ja vauvan sekä mun vaatteiden kanssa silloin sairaalaan, puin omat vaatteet (kollarit ja huppari), jonka jälkeen alettiin pukea vauvaa! Mies puki pääasiassa, sitten alettiin miettiä miten tän saa kaukaloon, kun oli niin paljon vaatetta (pakkasta -20)

eikä sitten keksitty miten ne kaukalon hihnat saa löysemmälle ja hikoiltiin tosissaan :lol:

painettiin sitten hoitsu-nappia ja se onneksi osas vähän auttaaa!

sitten kaukalon hihnat kiinni, mies kaappas kaukalon ja minä kassini, ja käveltiin ulos osastolta.

ei sitä voinut uskoa todeksi että tässä sitä nyt lähdetään käärön kanssa kotiin!

kotimatka tuntui oudolta, fiilis oli ihana, ja musta tuntui että kaikki oli ihan eri näköistä kuin viikkoa aikaisemmin, ihmettelin ääneenkin moottoritiellä että ei täällä näyttäny ennen tältä :lol:

Kotona taidettiin laittaa vauva vaunuihin jatkamaan unia (?) en enää muista edes!

Mies autto mua imetyksessä, oli vähän vaikeaa aluksi saada se rinnalle.

Ihmeteltiin sitä sitten yhdessä ja hymyiltiin onnesa :) taidettiin vaan levätä se päivä..

mies olikin siivonnut ennen tuloa, käynyt kaupassa jne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä päästiin kotiin perjantaina keskellä kauneinta kesää. Itse olin joutunut olemaan 9 päivää sairaalassa ja poikakin 5, joten kotiin oli jo kova ikävä. Meillä oli kotona remontti kesken ja kuten olin pelännytkin, mies ja appiukko oli alkanut remppaamaan vessaa juuri perjantaina. Miehellä oli kiire meitä hakemaan ja siinä kiireessä pistivät vessan laatoituksen vituiksi. Odottelin 3 tuntia kotiin hakijaa ja olin jo melko kiukkuinen :rolleyes: Kotiutumisvaatteita pukiessa meinasi epätoivo iskeä, kun 56cm vaatteet olivat aika pienet meidän jo syntyessään 55cm pitkälle pojalle.

Sitten piti mennä vielä ruokakauppaan ja ostamaan korviketta ja tuttipulloja, kun ne oli unohtunut hankkia. Kotimatkaa oli 150 kilometriä ja vähän jännitti kuinka selvitään niin pitkä matka. Matkalla käytiin vielä anoppilassa esittelemässä poikaa heille, kun eivät päässeet sairaalaan meitä katsomaan. Poika nukkui koko matkan ja viimeisen kilometrin aikana alkoi vasta itkemään. Kotona oli äitini keittänyt kahvit ja tehnyt täytekakun. Mieskin oli yrittänyt vähän siivota, mutta minä sain raivarin kun vessanpönttö oli pihamaalla odottamassa laatoituksen kuivumista. Jouduin siis käymään (sektion jälkeen) vuorokauden ajan puskapissalla :rolleyes:

Ihanaa oli kuitenkin päästä jo kotiin ja kaikki tuntui sujuvan melko helposti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me saavuimme kotiin klo 13.45 maanantaina. Ulkona oli satanut ensi lumi sairaalassa olon aikana ja ulkona hengittäminenoli ihanan raikasta 5 sairaalapäivän jälkeen. Tuntui rikolliselta lähteä vauvan kanssa pois. Tuntui hassulta että oli maanantai ja me molemmat oltiin vapaalla.

 

Kotona kaivoimme pienen nyytin irti turvakaukalosta sohvalle ja ihmettelimme. Minulle iski yhtäkkiä hirmuinen tunnemyrsky ja itketti kovasti. mies imuroi yläkerran jossa on makuuhuoneet, sitten alakerran jossa on olkkari ja muut. Mä lähettelin tekstareita että kotona ollaan ja että kerrotaan kun saa tulla. Siinä sitten vaan oltiin.

 

Minä makoilin sohvalla ja imetin aika usein, vauva oli saman oloinen kuin sairaalassa. Olo oli hämmentynyt ja hutera, siis henkisesti. Tavallaan oli ihanaa, tavallaan pelottavaa.

 

Mies meni ostamaan vähän erilaisen tuttipullon ja vähän pienempiä vaippoja ja mulle siteitä. Sitten se kävi apteekissa hakemassa mun kipulääkkeet ja ulostamista helpottavia lääkkeitä ja samalla tuo kävi mäkkärissä ostamassa ateriat ja syötiin niitä sitten olkkarissa. Taidettiin katsella telkkaria, tai jopa leffaa. Olin aika väsynyt ja nukuin joitain pätkiä mitä vauvakin nukkui.

 

Kukaan ei käynyt kylässä, ei päästetty. Ei käynyt sairaalassakaan, oli vierailukielto kun oli rs-virusta.

 

Eka ilta pelotti, pidin vauvan sängyssä meidän välissä. Se oli outoa ja ihmeellistä ja tunnemyrskyisää. Nukutti paljon ja samalla jännitti että herääkö vauva itsestään vai pitääkö herättää, olisi nukkunut kovasti vaan eikä meinannut muistaa syödä niin sitä piti herätellä. Kirjoitin kirjaseen joka syötön ja kellonajan ja imetyksen keston. Ihan niin kuin sairaalassakin. Kaikki vauvan vaatteet oli tosi isoja.

 

Eka vieras tuli keskiviikkona. Mun äiti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Poikamme syntyi maanantaina iltapäivällä ja saman viikon torstaina lähdimme puoliltapäivin kotiin, takana siis kolme vuorokautta sairaalassaoloa. Olin odottanut kotiinpääsyä todella paljon, joten lähdimme tyytyväisinä kotiin, minä, mies ja Taaperoinen turvakaukalossa. Kotona laitoimme pojan sänkyynsä nukkumaan ja mies lähti samantien ostamaan ruokaa. Mä menin myös nukkumaan, kunhan olin ensin nyppinyt kulmakarvat. :D Miehen tultua heräsi myös poika samaan aikaan syömään ensimmäistä kertaa kotiintulon jälkeen ja sen jälkeen söin itsekin. Kliseisesti tuli syötyä herkkuani sinihomejuustoa keittiössä suoraan paketista, kun olin raskausajan sitä välttänyt. Myös leivät päällään superpaljon maksamakkaraa olivat herkkua! Eipä siinä sen kummempia, aloimme elää lapsen rytmissä ja harjoitella kotirutiineja ja mä yritin nukkua aina, kun lapsikin vieressä nukkui.

Edited by Lara

Share this post


Link to post
Share on other sites

Neiti syntyi torstaiaamuna, kotiin lähdettiin tiistaina puolen paivaän jälkeen. Edellisenä yönä neiti huusi koko yön, enkä saanut millään häntä rauhoitettua. Sillon jo iski epätoivo. :P Pelotti ihan hirveästi lähteä kotiin. Alotin pukemaan neitiä, mutta mies joutui jatkamaan, koska mun jalat ei tutinalta meinanneet kantaa. Voi olla, että myös väsymyskin vaikutti tähän. Mies kantoi kaukalon, minä hiivin perässä. Neiti nukahti kaukaloon heti.

 

Oviata ulos päästessä aloin vilkuilemaan taakse, että tuleeko joku pysäyttämään. Oli niin rikollinen olo, kun vietiin neiti pois... :lol: Oli tosi ihana päivä. Lämmin pilvipouta. Muistan vieläkin sen keveän kesähenkäyksen, joka tuli vastaan kun ulos päästiin.

 

Kun näin auton sain jonkun ihme paniikin. Pelkäsin että ajetaan kolari tai jotain. Matka kotiin oli melkein 80 km, ja mies sai kuulla kokoajan takapenkiltä että "aja hiljempaa aja hiljempaa, aja nyt hiljempaa!!!!!!" Onneksi mun mies on piiiiiiitkä hermoinen... :rolleyes: Mä oikeesti pelkäsin niin paljon koko matkan, etten ole koskaan pelännytkään. Matka kesti normaalia pidempään kun ajeltiin 100 alueella max 80 km/h. Ääni takapenkiltä nousi heti, jos viisari nousi lähelle 80. Ja kyllä, kurkin miehen olan yli lähes koko matkan... :blink: Ja anteeksi jos joku ressu joutui meidän takana sillon ajamaan...

 

Kun päästiin kotitielle olin jo tosi kipeä. Istuminen sattui aika tavalla. Sain totaalisen hermoromahduksen, kun näin anopin ja apen päivystämässä postilaatikoilla. He asuvat meidän naapurissa. Siihenhän sit oli pakko hetkeksi pysähtyä ja mä kihisin kiukusta. Ja pelosta jos neiti nyt herää. :rolleyes:

 

Kun päästiin ovesta sisään, kaukalo laskettiin lattialle ja päästettiin koira haistelemaan. Ei uskallettu neitiin hetkeen koskea, kun toinen nukkui niin kiltisti. Kunnes sain taas paniikin muistaessani, että vauvaa ei saa pitää kaukalossa kauaa. Luulin varmaan, että nyt se sit ainakin kuolee... :blink:

 

Mä en illasta muista juuri mitään. Ihmeteltiin vaan pientä. Laitettiin hänet nukkumaan vaunuihin, koska en uskaltanut häntä viedä yläkertaan pinnikseen. Vaunuista tulikin meidän päiväuni paikka ja se kyllä toimi ihan hyvin.

 

Imetys sattui tosi paljon, rintakumeja käytin noin viikon ja kaalia meni paljon.

 

Ihme että kaikki selvis hengissä ekat päivät. Tai siis minä. Mä olin kyllä tosi sekaisin ekat päivät, hyvä etten sydänkohtausta saanut. Neiti oli eka vauva koskaan, jota olin sylissä pitänyt. Jos ei lasketa sitä, että veljeäni pitelin 3 ½ vuotiaana...

 

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, eikös juu? :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me odotettiin kaksospoikien kotiinpääsyä kuin kuuta nousevaa. Bilirubiiniarvojen takia lähtö venyi ja venyi. Vaikka ei oltu kuin viikko sairaalassa, niin se tuntui ikuisuudelta. Olimme niin innokkaita lähtemään kotiin ja tulimme miehen kanssa hyvin toimeen molempien poikien hoidon kanssa, että kätilöt olivat suostuvaisia kotona tehtävään valohoitoon, jos lähtöpäivänä otetut maksa-arvot olis olleet korkeat. Tulokset oli kuitenkin sen verran hyvät, että saatiin lupa lähteä kotiin. Sillä seurauksella, että seuraavana päivänä piti tulla kontrolliverikokeisiin sairaalalle. Se ei meitä haitannut, kun asumme lähellä sairaalaa.

 

Mies oli kotona odottelemassa verikokeiden tuloksia. Hän meinasi revetä innosta, kun iltapäivällä viimein sain tulokset ja kotiutuspäätös tehtiin. Hän lähti heti meitä hakemaan. Puimme pojille omat vaatteet, pakkasimme kaukaloihin ja ajoimme kotiin. Kummemmin emme kumpikaan panikoineet mistään. Pojat nukahtivat jo ennen autoon pääsyä ja nukkuivat vielä kotiin päästyämmekin. Kotiinpääsyä oli odotettu niin hartaasti, että se tuntui vain niin taivaalliselta päästä omaan rauhaan.

 

Kotipihaan tultuamme mies jäi parkkipaikalle poikien kanssa ja minä hain koiran kotoa katsomaan poikia. Sen jälkeen veimme pojat sisälle ja siirsimme molemmat pojat samaan sänkyyn nukkumaan.

 

Kun pojat heräs ekan kerran omassa kodissa uniltaan ja alkoivat huutamaan ruokaa, todellinen arki iski heti päälle. Huomattiin kuinka huonosti olimme varustautuneet. Tuttipulloja ym. oli ihan liian vähän kahdelle vauvalle. Pojat kun tarvitsivat lisämaitoa rintamaidon lisäksi. Koko ajan saimme olla pesemässä ja keittämässä pulloja, että selvisimme ekasta illasta ja yöstä. Aamulla sit haimmekin roppakaupalla uusia pulloja :D

 

Eka paniikki iski heti ekan syötön jälkeen. Toinen pojista alkoi huutamaan ihan hirveesti. Ei meinannut loppua millään. Siinä vaiheessa tuli ikävä sitä pientä punaista nappia, jolla sairaalassa sai heti apua. No ongelma rateksi sillä, kun poika sai kunnolla röyhtäistyä :D

 

Loppuilta ja yö menikin aika rauhallisesti. Alun innostus kotiinpääsystä oli muuttunut kuitenkin epävarmuudeksi ja pieneksi paniikiksi. Yöllä sain kuitenkin nukuttua syöttöjen välit paljon paremmin kuin sairaalassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me päästiin kotiutumaan 3. päivänä synnytyksestä ja taisi olla pahimmoilleen tuolloin just meikäläisellä baby blues noussut. Sairaalassa itkeskelin miestä odottaessa kun olin huolissaan parista kotiutumistarkastuksessa ilmenneestä jutusta (lopuksi ihan turhaan). Kotimatkalla myös taisin pidätellä itkua. Oli jotenkin niin ristiriitainen olo, kun tuntui siltä että olisi pitänyt olla onnesta soikeena, mutta mitään sellaista en kuitenkaan tuntenut. :girl_sad: Samoin kotona olo oli jotenkin tyhjä. Kaikki kuukausien jännitys oli lauennut ja tässäkö se kaikki oli? Maito ei ollut vielä noussut kunnolla ja siitäkin oli vähän samalla huoli. Sitä ihmeellistä ilon ja onnen tunnetta ei muuten missään vaiheessa tullut, vaan babyblues jäi kai tavallaan päälle vähän pidemmäksi aikaa. Nyt pojan ollessa reilu 7kk musta on alkanut pikku hiljaa tuntua, miten ihmeellinen ihminen tuo pikkumies oikein onkaan :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

No nyt pääsen vihdoin itsekin vastaamaan tänne. :lipsrsealed:

 

Me kotiuduttiin vasta kun vauva oli kahdeksan päivän ikäinen - sairaalareissu pitkittyi sektion, lapsen kohonneiden tulehdusarvojen ja mun kohtutulehduksen vuoksi.

 

Aamu sairaalassa oli ihan katastrofaalinen - ei tiedetty vielä päästäänkö kotiin (riippui mun tulehdusarvoista) ja mulla jäi aamupala syömättä kanyyliongelmien ja kaksi tuntia juosseen antibioottitipan vuoksi ja lounas lähes kokonaan syömättä imetyksen vuoksi. Halusin ihan hirveästi päästä suihkuun kun sain aamulla vihdoin kanyylin pois kädestä. Vauva oli sinä päivänä tositosi paljon hereillä ja aika tyytymätön, mutta onnistuin sentään pesemään hiukset ja jopa meikkaamaankin vähän.

 

Mies tuli kahden aikoihin siivottuaan kotona ja vaihdettiin vauvalle hartaudella valitut kotiutumisvaatteet (etukäteen oli jännittänyt että mahtuuko se enää 50-senttisiin kun oltiin sairaalassa niin kauan :girl_haha:) ja kolmen aikoihin lähdettiin kotiin.

 

Ajomatkalla ihmettelin takapenkiltä käsin vauvan kanssa miten maailma oli reilussa viikossa muuttunut. Kun lähdettiin 29.3. synnyttämään oli vielä ihan talvi ja kunnon hanget maassa. Kotiin palatessa 7.4. oli reilu 10 astetta lämmintä ja etupihallakin oli parinkymmenen sentin hangen tilalla toistakymmentä senttiä tulppaaninvartta. Aurinko paistoi ja mulla oli talvitakissani tosi lämmin. Nostin turvakaukalon kuomun ylös että aurinko ei häikaisisi vauvaa.

 

Kotimatkalla pysähdyttiin lastentarvikeliikkeeseen hakemaan lisää tuttipulloja koska mulla ei ollut maito noussut, sekä tuttiketju kun sairaalassa oli tyrkätty vauvalle heti ensimmäisenä aamuna tutti suuhun ja se tipahteli tosi paljon. Lisäksi käytiin apteekissa hakemassa mun antibiootit ja särkylääkkeet, sekä Hesburgerissa. Mies ja vauva odottivat autossa kun mä kävin hoitamassa asiat. Hesessä jo tuntui että olin tehnyt sinä päivänä liikaa - leikkaushaavaan ja selkään sattui.

 

Vauva oli nukkunut koko ajomatkan mutta heti kun päästiin kotiin se heräsi ja oli nälkäinen. Mä kävin sohvalle kyljelleni imettämään ja kurkotin samalla vauvan yli lautaselta ranskalaisia ja ketsuppia. Sitten syötettiin korviketta päälle, vaihdettiin vaipat ensimmäistä kertaa omalla hoitopöydällä ja yritettiin laittaa vauva nukkumaan omaan sänkyynsä mutta ei se sinne suostunut jäämään. Tehtiin sille imetystyynyn kehystämä päiväunipesä sohvalle. Palasin kylmän ruoan pariin ja jaksoin syödä hampurilaisesta vain reilut puolet, enkä loppupäivänä halunnut ajatellakaan koskaan enää syöväni. Loppuaikana sairaalassa ruokahalu oli kadonnut lähes täysin joten vatsaan ei sitten kokonaista ateriaa mahtunutkaan.

 

Mies lähti käymään kaupassa hakemassa lisää korviketta (pari purkkia olin etukäteen varannut kotiin) ja muutenkin ruokaostoksilla, ja mua jännitti että pärjätäänkö pojan kanssa sen aikaa kotona. Mä nuokuin vauvan vieressä sohvalla pienet päiväunet mutta olin niiden jälkeenkin täysin poikki. Olin kerännyt sairaala-aikana valtavasti univelkaa ja muutenkin olin vielä toipilas leikkauksen ja kohtutulehduksen jäljiltä. Olo oli sellainen että yksillä kunnon yöunilla siitä korjaantuisi puolet, ja tuli mietittyä että ihanko mä olen vapaaehtoisesti luopunut vuosikausiksi yöunistani. :)

 

Katselin digiboksilta pari ohjelmaa vauva kainalossa. Yhdeksän aikoihin saatiin poika omaan sänkyynsä nukkumaan. Mä selasin sitten läpi onnittelukortit ja muun postin ja menin hyvin pian myös nukkumaan. Joka paikkaa pakotti ja kolotti ja väsymyksen tunne oli ihan järjetön.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Neiti syntyi sunnuntaina aamuyöllä klo 4.29, ja kotiuduttiin keskiviikkona iltapäivästä. Mies haki auton ja kaukalon ja kävi samalla reissulla hakemassa mulle antibiootit ja muuta tarpeellista apteekista. Kun mies tuli sairaalalle, niin puettiin neiti yhdessä kotiutumisvaatteisiin ja ruvettiin laittamaan haalaria päälle. Varta vasten hankittu 56-senttinen toppapuku oli naurettavan valtava, neidin jalat ei ylettäneet edes lahkeisiin asti. Laitettiin neiti sitten kaukaloon niissä kotiutumisvaatteissa ja peiteltiin harsoilla ja mun kaulaliinalla. Mies kantoi kaukalon autoon, mä hiippailin perässä. Istuin takapenkillä neidin kaukalon vieressä – yhdellä kankulla, kun epparitikit ei antaneet myöten istua kunnolla.

 

Kotiin tultua mä menin suoraan suihkuun, että saisin tikit huuhdeltua. Neidille tuli nälkä, ja mies toi neidin mulle heti suihkun jälkeen syötölle. Ensimmäinen kotisyöttö oli siis alasti kylppärissä seisten. :) Sen jälkeen pötkähdin sängylle neidin kanssa, kun haavaa piti ilmakylvettää, ja mies kipitteli ympäri kämppää laittamassa pyykkejä ja ruokaa ja sen sellaista. Neiti taisi syödä sellaisen kolmisen tuntia putkeen. Käytiin nukkumaan joskus yhdeksän aikaan, kun oltiin edellisen yön jäljiltä aivan poikki. Neiti laitettiin nukkumaan äitiyspakkauksen laatikkoon, joka oli pinnasängyssä. Mies nousi yöllä nostamaan neidin mulle syötettäväksi. Oli alunperin ollut sitä mieltä, että ei uskalleta nukkua perhepedissä, kun itse nukkuu niin sikeästi. Parin heräämisen jälkeen ehdotti kuitenkin, että jos kokeiltaisi perhepetiä, ja siitä asti ollaan yöt (tähän mennessä neljä :D) nukuttu kaikki kolme samassa punkassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos kaikille, jotka ootte jaksaneet kirjoittaa tänne omat tarinanne! On myös rohkaisevaa, että ne on osittain samanlaisia, osittain tosi erilaisia. Joillain on mennyt kaikki kuin unelma, ja joillain sitten ei...Kaikesta on kuitenkin selvitty.

 

Ilon ja pienen kauhun sekaisin tuntein tässä odotellaan, miltä itsestä tuntuu n. 2kk:n kuluttua grin.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now