kookos

Lapsensa menettäneet

105 posts in this topic

Tällaista oon täältä etsinytkin! Ja on tuolla onneksi tuo kohtukuolemaketjukin.

 

Meidän pikkuinen Toivo kuoli kohtuun 1.4. rv 28+3 ja syntyi 2.4.

 

Istukassa oli joku vika, virtaukset olivat huonot ja lapsivesi ei uusiutunut. Toivon sydän oli laajentunut...kaiketi hapenpuutteen takia. Nyt tutkitaan mikä sen vian istukassa aiheutti. Toistaiseksi ei ole ainakaan selvinnyt mitään, mikä viittaisi siihen että jokin olisi ollut vialla koko raskauden ajan. Jälkitarkastuksen yhteydessä, toukokuun puolivälissä, saadaan ehkä lisää vastauksia kysymyksiimme...tai sitten ei.

 

Me niin kovasti toivotaan, että sen selityksen nimi olisi Sairaan Paska Tuuri.

 

En jaksa nyt kirjoitella tämän enempää, mutta palaan varmasti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Venetia: Ja todellakin olet tänne tervetullut, samoin kaikki lapsensa menettäneet <3 Otsikolla hain vaan lähinnä just sitä, että olis kiva vaihtaa ajatuksia nimenomaan lapsensa menettäneiden kanssa (vrt. keskenmeno). Vaikka eipä tuolla varmaan hirveesti väliä ole, suru se on kaikilla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse koin hautajaisjärjestelyt tärkeinä siksi, että oli pakko tehdä jotain. Ei voinut vain jäädä makaamaan sänkyyn ja itkemään vaan oli käytävä hakemassa hautauslupa, valitsemassa hautauspaikka, uurna, kivi... Kun tämä kaikki oli tehty ja uurna laskettu 30.5 niin iski aivan hirvittävä tyhjyys. Silloin vasta kunnolla aloin ymmärtää että meidän pieni tyttömme on poissa.

 

Minä en ole käynyt haudalla kuin muutamat kerran. Siellä iskee aina niin hirvittävä suru että tekisi vain mieli heittäytyä polvilleen maahan ja itkeä. Mieheni on käynyt haudalla useasti ja myös minun ja mieheni vanhemmat. Tunnen usein todella huonoa omatuntoa siitä, että en oman lapseni haudalla käy, mutta en vain pysty. Kuitenkin ajattelen että molemmat lapset ovat kuitenkin joka hetki mielessä, eli ei heitä mennä vain sinne haudalle muistelemaan.

Edited by Venetia

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niin mäkin oon ajatellut, että turhaan ei sen haudalle menemisen kanssa kannata stressata, koska se on kuitenkin vaan paikka. Mä mietin päivittäin meidän poikaa ja haluan uskoa että vielä kohtaamme ja syleilemme <3 Siksi kaikki maanpäällinen ei ehkä tunnu niin kauhealta ja lopulliselta. Mutta pojan kannalta hautapaikka on varmasti hyvä ja konkreettinen paikka mennä tapaamaan omaa veikkaa <3 Oon miettiny jo nyt miten surullista on aikanaan kertoa meidän pojalle kaksoisveljestään. Onneksi siihen on vielä aikaa, että ehtii itse selvittää ajatuksiaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Viime perjantaina meidän Leon poika syntyi viikoilla 39+1. Aamulla en tuntenut liikkeitä, siitä pari tuntia ja lähdimme sairaalaan jossa ultrassa paljastui totuus. Illalla 18:13 kaunis poika syntyi maailmaan. Asian käsittely on niin alussa etten tiedä kuinka paljon tänne pystyn kirjoittamaan. Kuitenkin halusin "ilmiantaa" itseni kun varmasti käyn täällä lukemassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Klikkasin ja luin tutun nimimerkin perässä. Syvät pahoittelut ja osanottoni lapsensa menettäneille.. Ei ole sanoja.. :(:(:(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Paljon voimia ja jaksamista myös tänne Mariyahille! Päivä hetki kerrallaan, ei tässä muutakaan oikein voi :lipsrsealed:

Edited by siristiina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kävin lukemassa ketjun. Olen todella pahoillani teidän menetyksistänne. Voin vain toivoa voimia teille vaikeisiin aikoihin :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kookos,

 

meidän Toivon siunaustilaisuus on ensi viikon tiistaina. Toivon siunaa meidän vihkipappi (miehen perhetuttu), joka on siunannut myös mun miehen pikkuveljen, joka kuoli kahdeksan päivän ikäisenä. Yksi papin omista lapsista on myös kuollut kohtuun, joten asiat nivoutuu tässä ihanasti ja kamalasti. Toisaalta ihanaa, että se ihminen tietää mitä tässä käydään läpi ja tuntee meitä edes vähän. Uurna käydään laskemassa 29.pv.

 

Mua pelottaa toi tiistai ihan kamalasti. Kokoajan on jotenkin lohdullinen olo siitä, että me nähdään Toivo (tai Toivon kuori) vielä kerran. Mutta se on sitten viimeinen kerta. On pakko pystyä sanomaan ne viimeiset hyvästit sille pienelle keholle ja hyväksyä se, ettei sitä ainoaksi jäänyttä sylittelyhetkeä saa milloinkaan takaisin.

 

 

Ja tosiaan...äitienpäivä. Me käytiin Anttilassa tässä joku päivä (ei mitään hajua minä päivänä, kaikkihan nää on samaa mössöä) ja näin äitienpäiväkortit. Sydän meinasi pysähtyä kun tajusin, että en tuu ikinä saamaan sitä itse tehtyä ruttuista äitienpäiväkorttia pojaltani. Sellaista ehkä etäisesti sydämen muotoista, jossa lukee haparoivin kirjaimin äiti. En ikinä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen täällä muutamaan otteeseen käynyt jo lukemassa ja miettinyt mahtuisinko minäkin joukkoon...

 

Puolitoista vuotta sitten synnytin esikoistyttäremme rv 16+6. Painajainen alkoi nt-ultrasta, jossa kätilön sanat "nyt joudun kyllä sinut pelästyttämään" romahduttivat meidän elämän. Vauvallamme todettiin massiivinen omfaloseele eli napatyrä joka oli suurempi kuin pikkuisen muu vatsanympärys. Epäiltiin kromosomipoikkeavuuksia, ja niiden vuoksi päädyttiin istukkabiopsiaan TAYSiin, kontrolliultrissa tyrä vain kasvoi kasvamistaan, tyräpussissa olivat suurin osa suolistosta, maksa, perna ja munuaiset. Ennuste oli lohduton, vauvamme todennäköisesti menehtyisi jo raskausaikana, jos riittäville viikoille mentäisiin, olisi edessä varhainen sektio ja jos siitäkin selvittäisiin, kiidätys teholle, pikaisia leikkauksia toinen toisensa perään ja siltikin eloonjääminen olisi hyvin epätodennäköistä.

 

Lohduttoman ennusteen edessä teimme elämämme vaikeimman päätöksen ja niinpä synnytin tyttäremme 29.8.2008. Ihana pikkuisemme, kymmenen kaunista sormea ja varvasta, kauniit pikku kasvot ja kuin kaksi masua päällekkäin. Jatkotutkimuksissa paljastui, että tyttärellämme oli myös massiivinen palleatyrä, keuhkot eivät siis olisi kehittyneet kunnolla ja eloonjäämisennuste olisi ollut käytännössä pyöreä nolla.

 

Me siis teimme päätöksemme varsin aikaisilla viikoilla ja siksi hieman mietin kuulunko tähän ketjuun vai en. Olisimme kuitenkin joka tapauksessa päätyneet enkelitytön vanhemmiksi ilman tuota päätöstäkin seuraavien muutaman kuukauden kuluessa.

 

Meillä LA olisi ollut ystävänpäivän tienoilla ja siksi tuolla päivällä on meillä nyt jokin aivan muu merkitys kuin ilo ja suuret sydämet. Meillä tuohon päivään kuuluu käynti Hietakehdossa, tyttäremme luona, kynttilöiden sytyttämistä ja itkua, suunnatonta surua.

 

Ensimmäisen vuoden aikana en juurikaan enkelistämme puhunut, hänestä tiesivät vain harvat ja valitut, sillä olimme päättäneet raskauden pitää salaisuutena nt-ultraan asti. Sen jälkeen kerroimme vain aivan parhaille ystäville ja perheillemme. Vasta nyt kykenen kunnolla puhumaan asiasta, kertomaan tarinaamme. Edelleen tulee aikoja jolloin tuntuu ettei surun kanssa jaksa, kaiken tämän alle musertuu, mutta jotenkin se elämä vain aina voittaa. Toisesta raskaudesta en kyennyt nauttimaan lainkaan, päällimmäisinä tunteina olivat jatkuvasti vain epätoivo ja pelko, se paha "entä jos taas". Nyt meillä kuitenkin on perheessämme muille se meidän ensimmäinen lapsi, ihana kohta puolivuotias poika, hänkin tosin raskausaikana ja synnytyksessä omat kauhunhetkensä päätyi aiheuttamaan. Itse kuitenkin koen olevani nyt kahden, en yhden lapsen äiti...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tänään on ollut ensimmäisen kerran oikein huono päivä, olo on ihan turta ja olen henkisesti aivan poikki. Sisko oli perheineen kylässä, samoin vanhempani. Kaikki yrittävät auttaa mutta jotenkin sitä haluaa vaan olla rauhassa ja yksin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ruu:Mä niiin toivon, että tulet vielä saamaan oman lapsesi askarteleman äitienpäiväkortin <3 Ei voi kuin ajatella, ettei teillä voi olla noin huonoa tuuria enää toiste.. Itse uskon ja toivon, ettei tuo TTTS satu meidän kohdalla enää koskaan.

Mariyah: mä niin tiedän ton fiiliksen. Meillekin tuli abaut koko suku joulun aikaan meitä lohduttamaan, mutta mä halusin olla vaan yksin ja itkeä. Jotenkin sitä ei halunnu eikä pystyny edes puhumaan silloin aluksi.

Nat: tervetuloa vaihtamaan ajatuksia <3 onneksi saitte toisen vauvan, vaikka tiedän hyvin ettei sitä koskaan lakkaa sitä toista kaipaamasta. Mäkin koen itseni kahden lapsen äidiksi vaikka elossa onkin vain yksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osanottoni kaikille lapsensa menettäneille. Olenkin odottanut koska joku uskaltaa aloittaa ketjun lapsen kuolemasta. Seuraavassa pitkästi tarinaa meistä ja lapsistamme.

 

Me menetimme esikoispoikamme syyskuussa 2006. Raskaus alkoi 2½ vuoden yrittämisen jälkeen ja olimme onnemme kukkuloilla rakenneultraan asti. Rakenneultrassa selvisi että pojalla on gastroskiisi eli vatsanpeitteet eivät olleet sulkeutuneet ja suolisto ja maksa ja osa mahalaukkua "lilluivat" vapaasti lapsivedessä. Periaatteessa kyseessä oli sama juttu kuin Natilla, mutta ilman pussia ja kromosomipoikkeavuuksia. Halusimme jatkaa raskautta, sillä toivonkipinä oli olemassa. Synnytys kuitenkin käynnistyi ennenaikaisesti viikolla 33. Poika painoi viikkoihinsa nähden vähän (1600g). Vointi oli periaatteessa alussa muuten hyvä, mutta gastroskiisi oli laajempi kuin mitä oli ajateltu ja yhdistettynä keskosuuteen ja näinollen vatsaontelon pieneen kokoon oli yhtälö huono. Poika kävi useissa leikkauksissa elämänsä aikana ja asiantuntijuutta ja välineitä käytettiin myös muista pohjoismaista. Lopulta mikään ei kuitenkaan auttanut ja pieni poikamme kuoli hiukan vajaan kolemn kuukauden ikäisenä vietettyään koko elämänsä vastasyntyneiden teholla. Olen näistä kolmesta kuukaudesta valtavan kiitollinen ja onnellinen. Se oli ihanaa ja hyvää aikaa, vaikka lapsi olikin koko ajan vakavasti sairas ja usein kriittisessä tilassa. Saimme hänet syliimme yhteensä viisi kertaa.

 

Kuoleman jälkeen aika on sumentunut, mutta mieleen on jäänyt joitain asioita. Muistan ajomatkan kotiin, kun mieheni ajoi autoa ja minä istuin takapenkillä poika arkussa ja arkku sylissäni. Ensimmäistä kertaa olimme yhdessä vain me kolme. Olimme me tietysti poikamme huoneessa joka päivä yhdessä ilman hoitajien läsnäoloa, mutta koko ajan kuitenkin olimme "vieraalla maalla" kun olimme sairaalassa. Toimme pojan kotiin ja kierrätimme läpi kaikissa huoneissa ja kerroimme että siitä olisi tullut hänen kotinsa. Vasta sen jälkeen veimme hänet seurakunnan kylmätilaan hautausta odottamaan. Näin ei olisi tietenkään saanut tehdä, mutta meille se merkitsi valtavan paljon. Kuoleman ja hautajaisten jälkeen sulkeuduimme kotiimme ja liikuimme vaan pimeään aikaan. Emme vaan jaksaneet kohdata muita ihmisiä ja oli huomattavasti helpompi teeskennellä pimeällä kuin valoisalla, ettei huomannut vastaantulijaa. Minä varsinkaan en kestänyt sukulaisten ja tuttujen tukea ja osanottoja. Eihän kukaan voinut tietää kuinka pahasti minuun sattui, kuinka fyysistä suru oli ja kuinka pimeää ja tyhjää elämä oli ilman poikaa. Meille taas haudalla käyminen päivittäin oli "elinehto". Istuimme siellä joka ilta ensimmäiset kolme kuukautta lukemassa pojalle iltasatuja. Näin olimme tehneet myös sairaalassa. Edelleen 3½ vuotta kuoleman jälkeen käymme haudalla vähintään neljä kertaa viikossa ja jos olemme matkoilla pyydämme jonkun käymään puolestamme.

 

Kävimme muutaman kerran yhdessä psykologin juttusilla ja sitten jatkoin vielä itse muutaman kuukauden miestäni pidempään. Tunnelin päässä alkoi näkyä valoa vasta kun tuli uudestaan raskaaksi keväällä 2007. Samaan aikaan saimme kuitenkin soiton, että poikamme patologisista tuloksista oli herännyt epäily myös perinnöllisestä kuolemaan johtavasta munuaissairaudesta. Maailma romahti taas, tästäkään raskaudesta ei tulisi helppo. Lopulliset tulokset saisimme vasta kun raskauden laskettu aika olisi jo ohi. Emme kuitenkaan miettineet keskeytystä tämän raskauden kohdalla. Alkuraskauden ultrassa selvisi että odotan kaksosia. Nt-ultrassa kaikki oli hyvin, mutta pyynnöstä sain rakenneultran oman sairaalan sijasta tuttuun yliopistosairaalaan. Rakenneultrassa se tapahtui taas. Vatsanpeitteet ja munuaiset näyttivät molemmilla vauvoilla olevan kunnossa, mutta nyt selvisi, että vauvoilla olikin tuo Kookoksen mainitsema TTTS eli toiselta nimeltään feto-fetaalinen transfuusiosyndrooma. Tilanne oli jo vakava. Juhannus oli alkamassa ja lääkäri alkoi kiivaasti selvitellä mahdollisuuksia päästä laserleikkaukseen jolla syndroomaa yritettäisiin korjata. Ainoa lääkäri, joka Suomessa leikkauksia tekee oli kesälomalla. Seuraava vaihtoehto oli sitten leikkaus ulkomailla. Jouduimme odottamaan koko juhannuksen tietoa huolitaanko meidät johonkin. Lopulta saimme tiedon, että Hampurissa meidät suostutaan ottamaan vastaan. Leikkauksessa on riskinsä, eikä onnistumisesta ole takeita. Voisimme menettää jommankumman tai molemmat. Tässä vaiheessa minä suunnittelin jo hautapaikkoja ja harmittelin, että poikamme haudan vieresä oli varattuna kaksi paikkaa (minulle ja miehelleni), mutta enempää siihen ei olisi meidän perhettä mahtunut. En voinut kuvitellakaan tilannetta, että minua ei tulevaisuudessa haudattaisi lasteni viereen. Mietin mmiten kolmeen hautapaikkaan saisi haudattua kolme lasta ja kaksi aikuista. En nähnyt mitään valoa tulevaisuudessa.

 

Lensimme Hampuriin leikkaukseen, joka vaikutti hyvin pian leikkauksen jälkeen onnistuneelta. Olimme hyvin helpottuneita ja kiitollisia uudesta mahdollisuudesta. Muutaman viikon päästä leikkauksesta mua alkoi supistella normaalia enemmän ja menin sairaalaan kontrolliin, jossa meni lapsivesi (veristä). Viikkoja kasassa 25+5. Sitten mentiinkin ambulanssilla kovaa yliopistosairaalaan, jossa supistuksia saatiin hillittyä supistuksenestolääkkeellä. Lasten vointia tarkkailtiin ultralla alkuun päivittäin ja myöhemmin parin päivän välein. Lääkityksellä ja makuuasennolla synnytystä saatiin pitkitettyä melkein kaksi viikkoa ja pojat syntyivät rv 27+4. Olimme samassa sairaalassa, samalla osastolla, samojen lääkäreiden ja hoitajien hoidettavana missä olimme olleet vuotta aikaisemmin esikoisemme kanssa. Tunsimme tulevamme kotiin, olevamme jälleen lähellä esikoistamme. Kaksoset voivat viikkoihinsa ja taustaansa nähden hirmu hyvin, joten koska heidän voinnistaan ei tarvinnut huolehtia rynni suru esikoisen menettämisetä taas päälle täydellä voimalla. Vasta silloin ymmärsimme täysin mitä olimme menettäneet. Saimme valtavasti tukea osaston hoitajilta ja lääkäreiltä. Oli ihanaa kun oli joku jolle puhua, joka tunsi tarinamme ja tiesi tarkalleen mitä elämämme esikoisen kanssa sairaalassa oli ollut.

 

Meille on syntynyt kaksosten jälkeen vielä yksi poika (terve ja täysaikainen, vaikkakin kahden kuukauden vuodelevon ansiosta). Perheeseemme siis kuuluu neljä poikaa. Olen tästä hyvin tarkka ja korjaan ihmisiä hyvinkin kärkkäästi jos viittaavat jotenkin siihen että meillä olisi vaan kolme lasta. Ihmisille jotka eivät tunne meitä pitkältä ajalta vaan ovat tutustuneet meihin vasta lähiaikoina puhun esikoisesta ja hänen kuolemastaan avoimesti. Jopa provosoivasti. Taustalla on varmasti ajatus siitä, että jos minun on tarvinnut kestää oman lapseni kuolema, niin toisen ihmisen täytyy kestää se, että minä puhun kuolleesta lapsestani. Monesti ihmiset kuitenkin vaivautuvat ja yrittävät vaihtaa puheenaihetta, mistä minä loukkaannun ja jatkan puhumista lapsestani. Käytän myös sanaa kuollut ja kuolema. Kun taas toiset ihmiset käyttävät minulle puhuessaan sanaa menehtynyt. Minusta se sanavalinta ei tee lapsen kuolemasta yhtään sen helpompaa minulle. Oli lapsi sitten menehtynyt tai kuollut, niin ei hän ole täällä minun luonani ja se sattuu niin paljon.

 

Pikkuveljille olemme puhuneet isoveljestä ihan arkisesti. Hänen kuviaan on kotona esillä muutamia ja niitä pojat aina katselevat ja juttelevat, että isoveljellä oli iso pipi vatsassa ja isoveli kuoli ja meni taivaaseen. Ovat myös käyneet haudalla useasti. Voisi siis sanoa, että isoveli ja hänen kuolemansa kuuluvat poikien arkeen samalla tavoin kuin muutkin arkiset asiat.

 

Itkeminen on rauhoittunut jo pitkän aikaa sitten. Toki itken edelleen ikävääni esimerkiksi näitä juttuja lukiessa tai jotain aihetta sivuavaa telkkariohjelmaa katsoessa. Myös syntymä- ja kuolinpäivät saavat itkun tulemaan. Joka päivä me poikaamme ajattelemme ja hänestä puhumme, mutta enää suru ei ole niin pinnalla kuin aiemmin. Jollain tasolla aika on pysähtynyt sinne vuoteen 2006. En ymmärrä, että aika kuluu ja menee eteenpäin. Osa sydämestäni on edelleen vuodessa 2006 poikani kanssa sairaalassa. Toki minä elän tätä päivää hyvinkin tiiviisti, mitäpä muutakaan voisin kolmen muun pienen pojan kanssa, mutta ajan kulumista ei enää huomaa samalla tavalla kuin ennen.

 

Voimia kaikille jotka elätte lapsen kuolemaa vielä hyvin tuoreesti. Antakaa surun tulla ja ajakaa ne sukulaiset pois jos haluatte olla yksin. Ei teidän tarvitse jaksaa heidän suruaan, omassanne on ihan riittävästi. Lapsensa menettäneen täytyy antaa surra niin kuin hän haluaa. Tukea voi sitten myöhemmin kun toinen jaksaa ottaa sen vastaan. Muistan itse hyvin sen, että en kestänyt lainkaan kun äitini suri ja itki. Se suorastaan ahdisti ja suututti. Hänen surunsa ei voinut mitenkään olla lähelläkään omaa suruani ja itkemällä suruaan hän mielestäni väheksyi minun suruani. Näin jälkikäteen ajatellen onhan hänkin toki ensimmäistä lapsenlastaan saanut surra, mutta edelleen olen sitä mieltä, että hänen olisi tarvinnut tehdä se minulta "salassa". Pyytäkää sairaslomaa äitiysloman jatkeeksi ja kun jaksatte, niin ulkopuolinen keskusteluapu voi tehdä hyvää. Me kiersimme mieheni kanssa surun kanssa samaa kehää koko ajan kun puhuimme pojastamme ja surustamme. Vasta psykologi osasi kuunnella puheestamme sellaisia asioita jotka nosti sieltä esille ja sai pois noidankehästä, kun oli pakko alkaa miettiä niitä. Psykologi antoi meidän surra, mutta oli hyvä saada ulkopuolinen taho kuuntelemaan ja jollain tapaa selventämään omia ajatuksia. Ja pyytäkää myös miehelle sairaslomaa jos vähänkään tuntuu siltä. Minun mieheni ei saanut työterveyslääkäriltään sairaslomaa edes hautajaispäiväksi. Toiselta lääkäriltä sai sitten muistaaksini vajaa kaksi viikkoa. Se ei riittänyt ja muutaman kuukauden päästä lapsen kuolemasta joutui ottamaan kuukauden palkatonta vapaata kun oli niin rikki sisälle patoutuneesta surusta.

 

Voimia. Toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun asti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Otan suunnattomasti osaa menetykseenne Tuplamama. Meillä nt-ultrassa kun epäily vaikeista ongelmista heräsi, vaihtoehdot olivat juurikin tuo gastroskiisi tai sitten omfaloseele. Mikäli kyse olisi ollut gastroskiisista, olisi mahdollisuuksia pienen selviytymiseen ollut enemmän ja niinpä juuri tuolla sanalla toiveita elättelin mielessäni vielä ennen istukkabiopsiaan ja kontrolliultraan menoa. Dg oli kuitenkin yksiselitteinen massiivinen onfaloseele ja niin sitten keskeytykseen päädyimme. Tunnen suurta arvostusta Sinua kohtaan, joka olet lapsesi elämään saattanut vaikeasta dg:sta huolimatta. Meillä ei siihen vain voimia ollut. En kestänyt ajatusta lasten tehosta ja noista epätoivoisista leikkausyrityksistä, hengityskoneista, seurantalaitteista ja jatkuvasta epäitoivosta.

Meillä patologi päätyi ulkoisten piirteiden perusteella epäilemään rakennevikojen taustalle Turnerin syndroomaa, mutta kromosomit istummabiopsiassa olivat olleet normaalit... oliko näyte sittenkään ollut riittävän kattava, totuus varmaankin on jossain tuolla välimaastossa. Meille tyttäremme kuitenkin on täydellinen, oma kultamme. Vaikka emme häntä edes syliimme saaneet.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Syvä osanottoni Tuplamama, teillä on ollut todella raskas tie kuljettavana. Ihana kuulla, että teillä on kolme elossa olevaa poikaa :lipsrsealed: Toki ymmärrän, että yksikään lapsi ei voi korvata menetettyä, mutta on se mahtavaa kuulla että olette kaiken kokemanne jälkeen saanut useamman lapsen.

Edited by siristiina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Otan osaa Tuplamama!

:lipsrsealed: Ootte joutuneet käymään läpi todella raskaita asioita, mieletöntä että ootte selvinny siitä kaikesta.

Teidän esikoinen on varmasti aina osa elämää ja niin sen pitää ollakin! Ihanaa, että isoveljestä on tullut pojille noin luonnollinen osa elämää. Noin mäkin haluaisin sen menevän :lipsrsealed:

On kyllä mieletöntä, että teidän molemmat kaksoset selvisi! Mielettömiä ihmepoikia molemmat :lipsrsealed: Meille ei tuota laserointia voinut enää tehdä kun raskaus oli niin pitkällä. Ainoa "hoitokeino" oli synnytys. Tänään just katselin enkeliveikan tavaroita ja mietin, että haluaisin koota niistä jonkun ihanan yhteisen muiston. Me saatiin sairaalasta enkeliveikan hiustupsu sekä käden ja jalankuvat.. teen niistä ehkä jonkun taulun. Me pidetään ristiäiset toukokuun alussa, niin ajattelin että siellä olis ihanaa muistaa veljeä sytyttämällä kynttilä ja lukemalla jotain kaunista.

Haikeaa ajatella, että sitä luuli saavansa pitää ristiäiset kahdelle mutta nyt ne onkin vain yhdelle. :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuplamama ja Nat, osanotot myös täältä <3

 

Mä en jaksa tänään oikein kirjoitella pidemmän kaavan mukaan. On ollut ensimmäinen päivä, kun en olis jaksanut vastata puhelimeen edes äidilleni. Enkä miehelle.

 

Oon vaan maannut tai istunut ja tuijottanut tyhjää. Silittänyt Toivon sielulintua ja katsonut kuvia.

 

Miten ikävä voikin sattua myös fyysisesti näin helvetin kovaa? Ja sitten niinä hetkinä, kun ei satu, iskee paniikki. Että ei kai se kipu nyt jo hellitä. Toisaalta olis ehkä helpompaa, jos joku vaan oikeesti potkaisisi naamaan. Se fyysinen kipu tuntuu nyt jotenkin kierolla tavalla hyvältä.

 

(Ihanaa, että joillekin voi sanoa tollasia juttuja. Jotenkin luotan siihen, että te ette pidä mua hulluna.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ruu, ymmärrän tuntemuksesi :lipsrsealed: Ollaan sitten jonkun mielestä kaksi hullua...

 

Tuplamama; otan osaa menetykseesi :lipsrsealed:

 

Mulle lääkäri sanoi seuraavana päivänä synnytyksestä (mieslääkäri....) että tästä on vaan jatkettava eteenpäin, jos jään miettimään asiaa niin mulle tulee vaan itselle paha mieli. Okei, just joo??!! Myöhemmin hoitaja tuli pahoittelemaan lääkärin sanoja, mutta eipä paljon auttanut.

 

Arkaluontoinen kysymys; koska olette alkaneet ajatella että yrittäisitte pikkuista näiden enkeleiden jälkeen? Mulle mies sanoi melko pian ettei haluaisi odottaa kauan ja sitä hienovaraisesti sairaalassakin "suositeltiin"

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mariyah: Meille suositeltiin ensimmäisellä kerralla 3-6kk taukoa ennen seuraavaa yritystä. Syinä henkisen toipumisen lisäksi mm. se, että kun keskiraskaudessa joudutaan lääkkeellisesti käynnistämään synnytys on se toimenpiteenä kropalle erityisen raskas. Me aloimme kuitenkin yrittää heti ensimmäisten kuukautisten jälkeen, koska tiedettiin että meidän tilanne ei odottamalla parane. Lisäksi musta tuntui, että vain uusi raskaus voi mut parantaa: niin kauan syli tuntuu vain entistä tyhjemmältä ja ikävä suurtakin suuremmalta.

Edited by siristiina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Venetia; koko sydämestäni toivon teille pientä nyyttiä :lipsrsealed:

 

Varmasti mahdollinen seuraava raskaus on henkisesti mulle tosi raskas, tapahtui se pian tai myöhemmin. Nyt kun karvaasti on saanut kokea että mitään takuita ei ole kuinka voi käydä...Meille sanottiin ettei ole mitään syytä olettaa että tämä tapahtuisi toisen kerran, mutta varmasti la:n lähestyessä muistot tulisivat mieleen ja samalla pelot.

Edited by Mariyah

Share this post


Link to post
Share on other sites

meillä ohjeistus oli odottaa yksi kierto ennen uutta yritystä, mutta viikot olivat varsin pienet tuolloin keskeytyshetkellä. Alusta asti mentiin tjot-meiningillä ja helmikuussa sitten testasin plussan, juuri ennen enkelin LAta.

En osannut uudesta raskaudesta nauttia lainkaan, kokoajan vain pelkäsin mikä olisi pielessä. Nt-seula hälytti ja jälleen oltiin TAYSin äitipolilla tutkittavana. Mies ei kertaakaan ollut mukanani ultrissa, ei vain kertakaikkiaan kyennyt mukaan tulemaan. Seulahälytys onneksi oli turha, kaikki oli ok. Ekat vaatteet uskalsin ostaa vasta viikon 32 jälkeen, turvakaukalo ja rattaat meille tuli vasta viikon 38 tienoilla. Ei vaan kyennyt uskomaan että vauva kotiin saataisiin. Tiukille se sitten menikin, hätäsektiolla meille lopulta syntyi 4 pisteen poika... onneksi nyt kaikki on hyvin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä on hyvä, että täällä voi jakaa ihan kaikkia ajatuksia. Niitä oudoimpia ja kipeimpiäkin.

Mariyah, ihanaa, että otit tuon asian puheeksi! Mä oon taas ajatellut olevani ihan hullu, kun mietin sitä jo muutama päivä Toivon kuoleman jälkeen. Mutta ilmeisesti me ollaan joko kaikki hulluja, tai sit vaan luullaan väärin (laittaisin hymiön, jos pystyisin sellasia vielä käyttämään)!

 

Tai no, meidäthän pakotettiina ajattelemaan sitä jo silloin tiistaina sairaalassa, kun meille "annettiin" ne kolme maailman paskinta vaihtoehtoa. Pakotettiin oikeastaan valitsemaan miten meidän poika kuolee.

 

Ja kiitos teille kaikille, että ootte kertoneet kokemuksianne. Ihanaa kuulla, ettei oo ihan kamala kun nää asiat käy jo mielessä.

 

 

 

 

Huh, josko mä jaksaisin huomenna kirjoittaa enemmän. Nyt voin taas alkaa vapista, niin kuin joka ilta. Aamut on mulle kaikkein pahimpia, ja ilta ja nukkumaan meneminen tarkoittaa aina sitä, että se seuraava aamu on lähellä. Ja tiistai.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me alettiin puhua uudesta vauvan yrityksestä jo ihan parin viikon päästä esikoisen syntymästä. Se, että omaa lasta ei saanut syliin tuntui pahalta ja syli äärettömän tyhjältä. Se, että lapsi oli siinä vieressä, mutta häntä ei saanut ottaa syliin oli vaikea sydämen ymmärtää, vaikka järki sen ymmärsikin. Se ehkä pahensi vauvakuumetta. Asiaan vaikutti myös se, että meillä on taustalla lapsettomuus ja tiesimme, että raskaaksi tulo vie aikaa. Minä lypsin maitoa esikoiselle (vaikka hän ei sitä saanutkaan ravinnokseen, vaan ruoka meni tippana), joten se toimi ehkäisykeinona koko pojan eliniän. Emme siis käyttäneet mitään ehkäisyä esikoisen syntymän jälkeen ja "imetyksen" loputtua hakeuduttiin taas hyvin pian lapsettomuushoitoihin.

 

Arvostan sitä kyllä melko paljon, että olet Venetia mennyt töihin jo noin pian lapsen menetyksen jälkeen! Mulla on työmatkaa 50 km ja jo sen ajomatkan ajattelu sai mut ihan hysteeriseksi. Pystyin kuitenkin päässäni kuvittelemaan ajomatkan ja pääsinkin aina ajatuksissani töihin asti, mutta työpaikan pihalla en sitten päässyt autosta ulos. Teimme paljon mielikuvaharjoituksia terapiassa, että pääsin edes ajatuksissani siitä autosta ulos. Olin äitiysloman päätyttyä vielä 5kk sairaslomalla, ennen kuin kykenin menemään töihin. Asiaan vaikutti toki myös se, että olen töissä lastensuojelulaitoksessa huostaanotettujen lasten kanssa. Ei ihan paras ympäristö juuri lapsensa menettäneelle...

 

Vaikka toiset lapset eivät millään korvaa menetettyä lasta, niin uusi raskaus oli ainakin minulle henkisesti melkoinen pelastusrengas. Pelkäsin aivan hirveästi koko raskausajan ja kuulostelin oloani ja vauvojen liikkeitä liiankin tarkkaan, mutta sain onneksi neuvolasta luvan käydä vaikka päivittäin sydänääniä kuuntelemassa. Mutta toisaalta taas tulevaisuudessa oli jokin kiinnekohta, johon tarttua. Nyt tuli itse asiassa myös mieleen, että lopetin terapiankin parin viikon päästä siitä kun sain tietää olevani raskaana.

 

Meille oli järjettömän kova paikka kun olimme Hampurissa siinä laserleikkauksessa, että se sattui juuri poikamme syntymäpäivän tienoille. Olimme reissussa neljä päivää ja itse operaatio tehtiin juuri poikamme syntymäpäivänä. Toki me pystymme muistelemaan poikaamme ihan missä vaan, mutta se hoivaamisen ja huolehtimisen tarve on täytettävä jotenkin ja sitä me toteutamme käymällä haudalla sytyttämässä kynttilää, viemässä kukkia ja juttelemassa pojalle. Se, että emme voineet olla haudalla hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään tuntui kamalan pahalta.

 

Hautajaisia ja niiden järjestelyä aloin miettiä teidän kirjoitustenne jälkeen. On ihan käsittämätöntä, että tiedän meidän hoitaneen kaikki hautajaisjärjestelyt itse, mutten muista muuta kuin arkun ostamisen ja hautapaikan varaamisen. Eräs kaverini johon olen vasta vuosi sitten tutustunut kysyi, että miten me hautajaisissa toimittiin, kuka arkun laski jne. Aloin sitten oikein muistelemaan hautajaisia ja totesin, että muistan niistä sen, että kuusiaidan toisella puolella meni kuorma-auto, kun pappi puhui haudalla ja isäni ja mieheni isä lapioivat haudan umpeen. Siinä on muistikuvat. Meillä on hautajaisista kuvia, mistä tarkistin, että itse me miehen kanssa arkku laskettiin. En edes tiennyt kuka kuvia on ottanut, mieheni sitten muisti, että siellä oli joku vieras mies. Olisiko sitten ollut seurakunnan järjestämä. Mitään hajua ei ole myöskään siitä miten ne kuvat ovat meidän koneelle tulleet.

 

Poikamme on siunannut minun rippipappini, meidän vihkipappimme ja samainen pappi on myös kastanut muut lapsemme. Olen häneltä pyytänyt kaksosten ja pikkuveljen ristiäisissä, että puhuu puheessaan myös isoveljestä. Ja molemmissa ristiäisissä esikoisen kuvan vierellä on palanut kynttilä.

 

Mulla on sairaalasta myös ystävä, jonka lapsi kuoli kaksi viikkoa ennen meidän poikaa. Tervehdittiin keskolan käytävällä aina siellä ollessamme, mutta tutustuttiin ja ystävystyttiin vasta lastemme kuoleman jälkeen. Hänen parisuhteensa kariutui lapsen kuoleman jälkeen. Minua ja miestäni se yhdisti entisestään. Tällä kirjoituksella ajan nyt takaa sitä, että meidän äitien on hyvä muistaa, että miehet surevat eri tavalla. Ja se täytyy yrittää hyväksyä, vaikka itsestä tuntuisi pahalta. Ja ainakin meillä meni niin, että alkuun kun minä olin aivan rikki, niin mies pakotti surunsa syrjään ja koki, että hänen tarvitsee huolehtia minusta. Kun minulla taas helpotti, niin mies pystyi antautumaan suremiselle. Tällä ystävälläni kumpikaan ei ymmärtänyt toisen erilaista tapaa surra eivätkä he osanneet sen vuoksi tukea toisiaan ja lopulta parisuhde päättyi.

 

Minä olen tälläinen romaanien kirjoittaja. Mutta meillä tuosta lapsen kuolemasta on jo sen verran "pitkä" aika, että ajatuksiaan on ehtinyt jo jäsentää ja analysoida paremmin ja surutyössään on pidemmällä, joten tekstiäkin vaan tuntuu tulevan enemmän. Ja multa saa toki kysyä kokemuksia suruun ja lapsen kuolemaan liittyen. Yritän vastata niin hyvin kuin muistan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now