Vauvakuume, mutta pelottaa...

[toiveikass]

Ajattelin tänne laittaa tämmöisen aiheen, joka ainakin itseäni koskettaa ja mietityttää. Eli vauvakuume on todella kova ja lapsi suunnitelmissa ja toivottu, mutta silti raskautuminen ja itse synnytys jännittää aika ajoittain, kun alkaa miettimään. Kuten alkuraskaus, hankinnat ja kaikki se mikä kuuluu, ennen käärön tuloa maailmaan. Miten itse koette raskautumisen ja synnytyksen? Eli ressaatteko etukäteen, vaikka vauva on vielä haaveissa tai yrityksen alla ja mitkä asiat mietityttää? Olisi kiva kuulla muiltakin tästä. Varmasti monella mietityttää, onhan se kuitenkin iso muutos elämässä.

[Puhalluskukka]

Meillä myös valtava toive lapsesta, mutta raskaus pelottaa kovasti. Pelottaa, ettei mun keho osaa olla raskaana. Puolen vuoden sisään takana kohdunulkoinen raskaus, joka jouduttiin leikkaamaan ja keskenmeno rv 14+6. Nyt olen jälleen raskaana, ja pelottaa vietävästi!

 

En edes tajunnut, että voisin tulla näin pian raskaaksi keskenmenon jälkeen, sillä mulla on yleensä muutenkin kovin pitkä kierto. Välillä yritettiin, välillä käytettiin ehkäisyä, kun oli niin ristiriitainen olo, pelko on niin kova, mutta myös toive ja halu saada lapsi on kova. No, nyt ollaan raskaana ja toivotaan ja rukoillaan parasta!

[Guest JaanaOrvokki]

Keskenmenojen jälkeen raskaana oleminen on varmasti pelottavaa. Pitenköhän pitkään sitä menee, että uskaltaa ajatella, että raskaus onnistuisi. Itselläni takana on kolme keskenmenoa ja luulen, että jos ja kun seuraavan kerran tulee raskaaksi, niin menee varmasti viikkoja niin, että ei edes halua iloita koko asiasta. Varmasti tulee ajatus, että "tää menee kuitenkin kesken", vaikka kuinka yrittäisi olla ajattelematta.

 

 

Onnentoivotuksia Puhalluskukalle!

 

Toinen asia on se, että olen hirvittävän fyysinen ihminen. Tarkoitan sitä, että elän vahvasti tuntoaistimusten kautta. En siedä yhtään sitä, että tuntuu pahalta (olen ihminen, joka jätti jopa lukioiässä koulupäivän väliin, kun kaikki vaatteet tuntuivat pahalta...) ja mitä olen raskaana olevia naisia katsellut, niin monesti niin viimeiset viikot tuntuisivat tuntuvan pahalta. Siis varsinaisesti kipua en pelkää, kyllähän siitä selviää, jos ei se nyt ihan viikkosotalla kestä, mutta tukala ja ahdistava olo. Olen jo miettinyt, että tuleekohan sellainen olo, että tekisi mieli leikata koko vatsa irti... Tällaisia minä mietin.

[toiveikass]

Varmasti jos on raskaus keskeytynyt useaan kertaan tulee pelko, ettei lasta kuulu saadakkaan. Sitten sitä oppii olemaan varovainen ja odottaa aikaa milloin vauva uutisesta olisi aika kertoa myös muille. Itsellänikin olis tuossa viime vuoden lopussa keskenmeno, tosin se oli hyvin hyvin alussa ja hermoilen varmaan eniten sitä allkuraskautta juurikin, että pääsee sinne turvalliselle puolelle, mutta kuitenkin ja nyt tämän vuoden alussa vauvakuume on vain kasvanut ja samoin on mieheni laita:D Mutta mukava kuulla ja onnea puhalluskukka, että olet kuitenkin raskautunut ja toivomme, että kaikki menee hyvin loppuun saakka:)

 

Minussa taitaa olla tuota samaa "vikaa", että jos tuntuu vähän enemmän pahalta niin ei voi tehdä sitä jotain tiettyä, mitä on ollut tekemässä.

Välillä olen myös miettinyt sitä kipua synnytyksessä ja pelännyt, mutta sitten kuitenkin myös sitä loppuraskautta, kun joka paikkaa kolottaa ja painaa. En sitte tiedä kunpi pelottaa enemmän, mutta olen kuitenkin nin moneen kertaan tätä miettinyt, että kyllä se varmasti on sen arvoista.

Mutta älä huoli jaanaorvokki: kaikki varmasti ajattelee ajoittain, kun painaa ja sattuu, että tulis se jo ulos jne, mutta kyllä se menee ohi ja kun taas ajattelee, että saa sen käärön syliin:)

Ainakin itse vakuuttelen itselleni näin(=

 

Nyt on itselläni kp 30/32, eli jännittelen täällä nyt sitten

[Tinkuli]

Mua kans mietityttää ja pelottaa aika paljon raskausaika ja synnyttäminen. Olen kuumeillut omasta vauvasta jo vuosia ja nyt kun mulla on hyvä parisuhde ja elämä muutenkin mallillaan, niin olenkin alkanut epäröimään koko asiaa. Onko musta äidiksi? Onko tämä nyt varmasti oikea aika lapselle? Mietin että miten selviän raskaudesta, kun pelkään jo pelkästään sitä "kauheaa" alkupahoinvointiakin... Pelkään miten mun kroppa kestää (bmi jo nyt 27), miten selviän synnytyksestä, osaanko hoitaa lastani jne. Tänään musta tuntuu, että olen valmis yrittämään ja uskon vahvasti siihen, että mäkin selviän, kun niin moni muukin on selvinnyt. Huomenna sitten taas tekisikin mieli perääntyä koko asiasta ja lykätä sitä johonkin hamaan tulevaisuuteen odotellen parempaa aikaa... Onko tää ihan normaalia? Onko muilla ollut näin? Välillä tuntuu, että ehkä musta ei sitten olekaan äidiksi, kun näin kovin pelkään ja epäilen koko asiaa Olen kuitenkin jo 25-vuotias, joten en haluaisi enää kovin pitkälle lykätäkään tätä asiaa, varsinkin kun olen jo odottanut vuosia tätä sopivaa hetkeä.

[Guest wii]

Mä mietin ihan samoja juttuja. Onko musta nyt sittenkään siihen? Kun kaikenlaista tapahtuu maailmassa. Ja nyt on oikeastaan ihan hyvä olla. Olen aina halunnut lapsia, mut toisaalta... oisko se elämä ihan mukavaa näinkin..?

 

Ja samanaikaisesti olen ihan onneton ajatuksesta etten koskaan saisi lapsia!! Kauheeta kun pitää päättää kaiken näköistä ihan vaan sen takia et hedelmälliset vuodet on rajallisia.

[anye]

Täällä kans vähän samantapaisia ajatuksia. Yhtenä päivänä voi olla aivan kauhea vauvakuume, mut toisena päivänä voi olla sellanen fiilis, että uskallanko ikinä tulla raskaaks. Eniten pelottaa synnytys. Ikää alkaa olemaan kuitenkin jo sen verran (ihan just 25), että ei tässä nyt kovin montaa vuotta viittis enää odotella. Aika sekavia tunteita on kyllä välillä, enkä tiiä oikein, että miten niistä peloista ja muista pääsis eroon.

 

Oon kyllä päättänyt, et haluan mun aviomiehen kanssa lapsen/lapsia, mutta mistä sitä tietää millon sitä on valmis?! 

[SnowWhite]

Oon kyllä päättänyt, et haluan mun aviomiehen kanssa lapsen/lapsia, mutta mistä sitä tietää millon sitä on valmis?!

 

Mä en kuulu tähän ketjuun, mutta sanoisin, että ehkä siihen juttuun täytyy vaan uskaltaa hypätä mukaan Kukaanhan ei voi etukäteen tietää, millaista se sitten ihan oikeasti on...raskauden aikana (ja sen jälkeen) tarvitaan ihan huimasti epävarmuuden sietokykyä, missä mä henkilökohtaisesti olen huono. Mutta nää asiat kasvattaa sitä puolta itsessä.

 

Mistä tietää milloin on valmis...? Silloin kun kykenee ottamaan vastuuta itsestä ja (etenkin) toisesta ihmisestä. Onhan lapsen tulo iso juttu, joka muuttaa elämää paljon. Sitten voi miettiä, kuinka paljon sitä oikeasti haluaa...mulla on ollut kanssa kohdunulkoinen raskaus ja keskenmeno, ja omalla kohdalla nämä vaikeudet sisuunnutti entisestään. Kun suru oli niin suuri, niin tiesi tosissaan, että tätä (lasta) mä oikeasti haluan.

 

 

 

[Suee]

Itse en jotenkin osaa pelätä sitä, miltä raskaus tai synnytys itsessään tuntuisivat, tai että olisi kamalasti kipuja.

 

Sen sijaan tuo henkinen puoli pelottaa hetkittäin paljonkin. Juuri nuo peruskysymykset risteilevät mielessä, eli ollaanko me valmiita, oltaisiinko me hyviä vanhempia, ja etenkin parisuhteen puolesta pelottaa. Meillä menee tosi hyvin nyt, ja voitaisiin ihan hyvin jatkaa lapsetontakin elämää ja olla tyytyväisiä toisiimme, mutta molemmat toisaalta haluaa lasta ja ollaan puhuttu asiasta paljon. Mietin paljon että onko meidän kahden suhde sitten jotenkin mennyttä jos meitä on kolme (samalla tiedän, että vanhemmuus varmasti toisi myös parisuhteeseen tunnetasoja, joita ei nyt edes aavista olevan olemassa). Identiteetin muutos pelottaa (etten olisi enää vain mieheni rakastaja, vaan myös lapsemme äiti), ja muutos elämänvaiheesta toiseen. Onneksi meillä voi puhua näistä peloista ja ajatuksista avoimesti miehen kanssa. Se on ollut ihan korvaamatonta epävarmuuden hetkinä, että saa vapaasti pillittää toisen sylissä huonot fiilikset pois.

 

Tinkuli, mulla on ollut myös paljon samoja fiiliksiä kuin sulla, eli yhtenä päivänä olen ihan valmis aloittamaan yrityksen vaikka heti, seuraavana pelottaa koko ajatus niin vietävästi että saatan itkeskellä. Olen saman ikäinen kuin sinä, ja luulen että nää fiilikset on ihan normaaleja. Eikös se, että me asiaa mietitään ja tunteella siihen eläydytään kerro siitä, että ollaan sitten valmistauduttu siihen myös tunnepuolella hyvin? Monet sanoo sitä paitsi, että siihen ajatukseen äitiydestä ehtii tottua sen 9kk aikana moneen kertaan, eikä sitä tosiaan koskaan etukäteen tiedä miltä raskaus, synnytys tai äitiys sitten viimekädessä tuntuu. Ja mieti miten kaikki deekut ja muutkin saa lapsia, varmasti olisit näitä asioita harkitsessasi parempi kuin joku päihteiden väärinkäyttäjä.

 

Eli olen sitä mieltä, että pelottaa saa, ja ehkä jopa vähän pitää. Se on normaalia ja vaan tervettä että miettii asioita monelta kantilta. Toki sen pelon ei saa antaa lamauttaa itseään, mutta kehotan kyllä puhumaan näistä asioista avoimesti kumppanin kanssa, en tiedä miten hajalla jo olisin ellen olisi näitä asioita omalleni purkanut.

 

Rohkeutta siskot, syleillään epävarmuutta ja tsempataan toisiamme! Niin moni nainen maailmassa on ollut raskaana, synnyttänyt ja tullut äidiksi, että kyllä se meiltäkin onnistuu!

[Annie*]

Mua ei niinkään pelota raskaus, ei synnytys eikä edes se parisuhteen tila vauvan jälkeen (no, okei, viimeinen hiukan). Jotenkin oon vielä siinä vaiheessa että eniten jännittää se kaikki mistä itse joudun luopumaan lapsen tullessa. Onneksi on sitten se yhdeksän kuukautta aikaa valmistautua henkisesti, elämä on nyt kuitenkin niin mallillaan että oikeasti ei voi sopivampaakaan aikaa lapselle tulla

[Guest Tommone]

Mulla kanssa aivan mieletön vauvakuume mutta samalla pelottaa jos plussa pärähtää tikkuun. Pelottaa työpaikan puolesta, tullaanko toimeen. Toisaalta ajattelen että menee miten menee, ei me tyhjän päälle jäädä. Sit just kaikki hankinnat, osaako sitä olla viisas kaikkien vaunujen ja kaukaloiden kanssa että ei osta sutta. Ja sitten et miten sen lapsen osaa kasvattaa. Osaanko mä tulkita sitä vauvaa, mitä se tarvitsee milloinkin? Mitäs jos itse väsähdänkin täysin kaikkeen? Just eilen illalla kun juteltiin miehen kanssa niin sanoin että pelottaa yöheräilyt, kun kunnon yöunet on mulle nytkin niin älyttömän tärkeät!

 

Mutta silti, silti mä haluan sen oman pikkusen niin hirveesti! Haluun kokea raskauden kaikesta pahoinvoinnista huolimatta, ja synnytys nyt on vaan pakollinen, sitä en viitti edes miettiä

[Chiamaka]

Pelottaa työpaikan puolesta

 

Jos on työsuhde niin raskaus on aika hyvä turva... raskaana olevaa tai vanhempainvapailla/ hoitovapaalla olevaa työntekijää kun ei saa erottaa kuin erittäin hyvin perustein.

(Ja äitiysraha ja vanhempainraha ovat tuloperusteisia eli tulot ovat lähellä normaalitasoa n. 9kk lapsen syntymästä.)

[Guest Astarte]

(viesti poistettu)

Edited August 31, 2012 by Astarte

[Guest Sloth]

Sitten voi miettiä, kuinka paljon sitä oikeasti haluaa...

 

Tää onkin aika paha... En ole elämässäni koskaan mitään varsinaisesti haluamalla halunnut, en vain ole sellainen luonne. En usko menettäväni elämäniloani, jos meille ei vauvaa tule, mutta mikä lie ääni takaraivossa sanoo, että pitäisi se nyt edes katsoa että tuleeko vai ei. Toisin sanoen pelottaa, että tältä pohjalta ei voi tulla riittävän sitoutuneeksi äidiksi.

[SleepyKitten]

Jännittää ja pelottaa. Miten kaikesta tulee selviämään, miten meidän rahat tulee riittämään ja onko sitä sitten valmis äidiksi, vanhemmaksi, koko loppuiäkseen! Kun ei tuohon vauvan tekoon mitään lupaa tarvitse suorittaa, eikä sen mukana tule ohjeitakaan. Ehkä enemmänkin tuo pelko on vaan kaiken sen uuden jännittämistä. Aina olen lapsia halunnut, mutta että kirjaimellisesti olisin jonkun lapsen äiti! Aikamoista!

[Tartsa]

Yrityskerta 3 takana toivon plissaa mutta arki pelottaa , jaksanko , entä jos en osaa antaa vastuuta yms?

[sins]

Täällä myös on tuntemukset vaihdelleet melkeinpä päivittäin, nyt alkaa olemaan sellaista pientä varmuutta, mutta kyllä suoraan sanottuna pelottaa ja jännittää. Ja tosiaan mitä jos en jaksa, mitä jos suhde mieheen muuttuu väärään suuntaan, mitä jos haluankin entisen "rauhallisen ja itsekeskeisen" elämäni takaisin... Onko nyt oikea aika-kysymyksen onnistun kumoamaan sillä, että jos ei nyt, niin kohta voi olla myöhäistä. Jos olisin nuorempi, niin asia saattaisi hyvinkin vielä lykkäytyä. Ja lykännythän mä sitä olenkin tähän saakka

[MrsCinnamon]

Ah, ei olla vielä varmaan pitkään aikaan raskaana, mutta monikin asia pelottaa, mikä on varmaan ihan luonnollista ja tervettäkin. Siitä sitä huomaa, että osaa suhtautua tällaiseen vakavaan asiaan aikuismaisesti ja realistisesti, ja että tosiaan tiedostaa mihin itsessä ja ympäristössä kannattaisi kiinnittää huomiota. Minun pelkoni liittyvät muutoksiin vartalossani, kipuun, siihen osaanko olla hyvä äiti ja toistammeko omien vanhempiemme virheitä... Onhan noita.

[helyes]

Hauskaa, että tällainenkin ketju on!

 

Mä kans mietin paljon asioita mahdolliseen raskauteen liittyen. Ehkä ensimmäisenä tulee mieleen, että miten parisuhde kestää. Toisaalta meillä on hyvä, toimiva ja kaikinpuolin "täydellinen" parisuhde, joten voisin kuvitella, että se kestää.. Mutta entäs sitten, miten oma henkinen jaksaminen, miten raha-asiat, miten tukiverkosto ympärillä, miten kaikki käytännön asiat, kuten tavaroiden ostaminen jne..

 

Kipua en sinänsä pelkää, enkä raskauden aikaista pahoinvointia. Mutta mitäs, jos se lapsi ei olekaan terve? :/ Kauheesti asioita päässä.. Vaikka meilläkään ei taida olla lähiaikoina raskautta tiedossakaan..

[Raven]

Täällä myös eräs, jolla on ollut vauvakuume jo vuosia mutta pelottaa vaikka mikä, nämä samat asiat kuin muitakin yllä kirjoittaneita. Tässä on odotettu opiskelujen loppuun saanti, työkokemuksen saaminen jne, mutta kun nuo muutamat esteet on ylitetty tulee aina uusia lisää. Uskaltaako sitä aloittaa yrityksen, kun taloudellinen tilanne ei olekaan niin hyvä kuin "suunnitelmissa" ja toiveissa oli? Entä jos taloudellinen tilanne huononee entisestään? Pärjäämmekö lapsen kanssa ilman vakitöitä (mies tällä hetkellä työtön ja minä määräaikainen), pärjäämmekö raskausan ilman turvaverkkoa (asumme kaupungissa josta emme tunne ketään) jne.

 

Parisuhteen puolesta en osaa pelätä, olemme olleet yhdessä yli 8 vuotta ja suhteemme voi erittäin hyvin, voimme puhua kaikesta ja tuemme toisiamme. Olemme toistemme parhaat ystävät. Mutta jääkö parisuhteen hoitaminen sitten täysin? Kuuluisiko meidän viettää muutama vuosi opiskelujen jälkeen sellaistakin elämää, ettei olisi rahasta tiukkaa ja saisimme matkustella jne? Onko ihan pakko? Eikö lapsenkin kanssa voi matkustaa sitten, kun elämäntilanne on taloudellisesti sellainen? (Kuvittelin valmistuessani yliopistosta, että pystyisimme tämän vuoden aikana vähän matkustelemaankin, mutta palkkani olikin paljon pienempi kuin olisi pitänyt ja mies ei saanutkaan töitä joten tämä meni nyt näin).

 

Kaikista eniten pelkään sitä, onnistuuko työni ja raskausajan yhdistäminen. Aiheuttaisinko jotain vahinkoa sikiölle, jos olisin nyt raskaana? Olen työssä, josta saan aika pientä palkkaa, mutta työ on äärimmäisen stressaavaa ja työtunteja on viikossa 45-52. Työuupumus on aika lähellä, eikä tämä voi olla vauvalle hyväksi. Työtä on jäljellä vielä 10kk ja alun perin suunnitelmissa oli, että tämän työkokemuksen jälkeen olisi ollut vauvan aika. Mutta nuo yllä olevat seikat ovat saaneet miettimään, onko vieläkään tarpeeksi hyvä hetki. Tuleeko koskaan hyvää hetkeä?

 

Osaksi tämä miettiminen on varmasti ihan normaalia. Päätin vihdoin tulla tänne nettiin vuodattamaan siitä johtuen, ettei meillä tosiaankaan ole täällä kaupungissa turvaverkkoa eikä kavereita lähellä, tapaamme kavereitamme erittäin harvoin nykyisin tämän välimatkan vuoksi. Pahoittelen vuodatusta

Edited November 4, 2012 by Raven

[helyes]

Mä luulen, että koskaan ei tule olemaan oikeasti "oikea hetki" tehdä yhtään mitään. Liittyi se sitten ihan mihin tahansa Että ehkä se on asia, mitä ei kannata jäädä miettimään

[Raven]

^ Näinhän se varmasti järjellä ajateltuna on En vain valitettavasti voi mitään sille, että olen tällainen luonne, että kaikki asiat täytyy yrittää miettiä mahdollisimman tarkkaan :/ Sitten vielä, kun näitä asioita on miettinyt vain omassa päässään, ne kasvavat todella isoiksi.

 

Olenkin itseasiassa miettinyt jo parisen kuukautta, olisiko esimerkiksi jotain neuvolapalvelua tms. jossa voisi käydä juttelemassa peheen perustamisesta ja sen ajankohasta mutta ilmeisesti neuvolat on joko ehkäisyasioita, raskaana olevia tai pienten lasten vanhempia varten. En ole ainakaan löytänyt sopivaa tahia vielä. (Olisin kysynyt tuosta työni ja raskauden yhdistämisestä ja stressin vaikutuksesta sikiöön).

[helyes]

Kyllä voisin kuvitella, että jossain voisit silti käydä noista asioista juttelemassa. Kummallista, jos ei voi. Joku perhesuunnittelujuttu tms. En oo ite ajatellu asiaa, ni en osaa kyl sanoa onks sellasia paikkoja aikuisten oikeasti olemassa..

[Guest KeepDreaming]

Ja mieti miten kaikki deekut ja muutkin saa lapsia, varmasti olisit näitä asioita harkitsessasi parempi kuin joku päihteiden väärinkäyttäjä."

 

Niin no, siinä olen kyllä samaa mieltä ettei päihteitä käyttäessä ole mitään mieltä lapsia hankkia kun koko elämä on silloin solmussa... Mutta silti koin jollain tasolla kommentin loukkaavaksi kun olen entinen käyttäjä ja nyt kun olen saanut taas mahdollisuuden ns. uuteen elämään, on myös auttamattomasti mielessä lasten saaminen mutta minulla ei, toisin kuin tuntuu et useimmilla täällä olevan, omaa taloa tai hyväpalkkaista työtä (anteeksi jos oli loukkaavaa, ei ole tarkoitus. Mutta ikää alkaa olla kyllä.(kohta 30) Vuosia meni huumehuuruissani ja yhden keskeytyksen teinkin juuri siitä syystä, tosin olin jo silloin lopettanut käyttämisen, mutta pidin itseäni vielä niin arvottomana sellaiseen vastuuseen....

 

Mutta se tunne jäi ja nyt kun asiasta on jo pari vuotta ja tiedän olevani täysin eri ihminen, on jokin biologinen juttu saanut mun pään pahasti pyörälle! Siskoni on ollut aivan mahtava tuki ja on kannustanut minua toisin kuin lähes kaikki muut, sillä koskaan ei ole täydellisesti asiat, ei niin valmis voi olla kun uusi elämä heittää tärkeysjärjestyksen katolleen ja paljosta omasta saa olla valmis luopumaan. MUTTA: Niin paljon se antaa, ja uskoisin että melkein jokaisella naisella on tyhjä kohta sydämessä jonka vaan lapsi voi täyttää ja siihen meidät on rakennettu... Teen pätkätyötä ja taloudelliset asiat ovat suurimmat huolenaiheet, kun terveys on kuitenkin melko hyvä, (ihme kyllä sinänsä!!) vain korkea verenpaine...

 

Mutta kannustan teitä joilla asia polttelee mielessä ja tuntuu että aika alkaisi olla oikea, useimmiten silloin se on, silloin pää ja kroppa kertoo olevansa valmis koitokseen. Itse annan luonnon päättää, en yrittämällä yritä mutta ehkäisy on nyt jätetty pois mieheni on samaa mieltä vaikka häntäkin jännittää ja aika samat tuntemukset muutenkin.

 

Kaikkea hyvää leideille ja myös niille joilla oma vauva jo on

[Tiistai]

Tuskinpa Suee tarkoitti sitä niin, että jos on kerran ollut päihteiden väärinkäyttäjä, on koko loppuikänsä epäkelpo vanhemmaksi. Tuossa taidettiin lähinnä tarkoittaa sitä tilannetta, johon lapsi pahimmillaan syntyy. Kun pää on sekaisin, ei välttämättä tee kaikkein harkituimpia valintoja ja osaa ottaa kaikkea huomioon.

 

Saako udella, että mikä sai sinut lopettamaan käytön?

 

Itse olen törmännyt tällä foorumilla aika monipuolisiin elämäntilanteisiin. On niitä useita vuosia aviossa olleita, hyväpalkkaisia ja oman talon omistavia pariskuntia, mutta on myös opiskelijabudjetilla vuokralla asuvia avopareja, yksinhuoltajista puhumattakaan. Minustakin vanhemman oma henkinen (ja jossain määrin myös fyysinen) tilanne on tärkeämpi kuin mitkään ulkoiset seikat. Totta kai kaikille varmasti kelpaisi taloudellinen varmuus, mutta ihan oikeasti lapsi ei tarvitse mitään järkyttävän isoa joulu/synttärilahjakasaa ja viimeisen päälle hienoimpia vermeitä. Vähempikin riittää, kun lapsella on muuten turvallinen olo.

 

Nimim. Minimipalkkaisten vanhempien oikein tyytyväinen lapsi