Vauvakuume, mutta pelottaa...

[helyes]

Mä oon Tiistain kanssa samaa mieltä siitä, että se henkinen tilanne kyllä ajaa ulkoisten juttujen ohi reippaasti. Koska ei se materia ihan oikeasti tuo onnea. Tottakai on hyvä, että on katto pään päällä, mutta ei sillä ole väliä onko se oma katto vai vuokrattu katto

 

Ja samaa mieltä olen siitäkin, että vaikka on ollut päihteiden väärinkäyttäjä, niin ei se automaattisesti tarkoita, ettei koskaan ikinä milloinkaan saa haluta tai saada lapsia. Mun mielestä on hienoa, että olet KeepDreaming päässyt irti niistä Oon kuullut ja lukenut sellaisistakin tapauksista, joilla se raskaus havahduttaa sen verran, että aineet jäävät. Vaikkakin paras tilannehan on niinkuin sinulla, että olet päässyt irti niistä jo Kauheesti tsemppiä jatkoon!

[-Mytty-]

Mua pelottaa monikin asia. Olen luonteeltani murehtija ja esim aina kun mies on reissussa tai joskus ihan vaan työpäivänäkin mietin että mitäs jos se on ajanut kolarin matkalla töihin.. Haluaisin nauttia raskausajasta enkä murehtia, mutta veikkaan että se tulee olemaan toivotonta No, kunhan nyt edes siihen plussaamiseen päästäisiin.. Mulla on siitäkin jostain syystä pelko, että meillä olisi vaikea raskautua, vaikka ei ole siis mitään viitteitä sellaiseen ja ensimmäinen kk vasta ilman pillereitä menossa.

 

Mua pelottaa millaista vauva-aika tulee olemaan. Vietetään paljon aikaa miehen kanssa ihan kahdestaan ja nautitaan elämästä sellaisenaan kuin se nyt on. Pelottaa miten sitä jaksaa ja muuttuuko meidän suhde huonompaan kun joku muu vie kaiken huomion. Ei sitä varmasti katuisi, mutta silti.

 

Pelottaa synnytys ja miten kivulias tai vaikea se on, miten sen jaksaa. Pelottaa miten vauvan kanssa oppii ihan perusjututkin, kun ei ole kokemusta vauvanhoidosta kummallakaan. Entä mitä jos vauva ei ole perusterve.. Tai mitä jos miehelle tapahtuu jotain ja jään yksin pienen lapsen kanssa. Entäs sitten kun lapsi on isompi. Kaikki aika menee töissä ja lasten harrastuksissa. Entäs jos sitä kiusataan koulussa? Osaanko kasvattaa ja valita aina oikeat sanat että lapsesta tulee fiksu ja ei mikään hunsvotti teini-ikäisenä?

 

Molempien vanhemmat asuu tunnin matkan päässä ja muitakaan apuja vauvanhoidossa ei lähempää löydy (en jotenkin jaksa uskoa että sinkkukavereita kiinnostaisi olla lapsenlikkana jos haluaisimme kahdenkeskistä aikaa). Oikeesti, jaksaako sitä? Kunnon unet on tosi tärkeitä mulle ja muutenkin mies aina kiusaa miten paljon tykkään nukkua.

 

Pelottaa jos vauva onkin allerginen koirille, ja jouduttaisiin luopumaan meidän kolmesta perheenjäsenestä. Kyyneleet valuu pelkästä ajatuksesta että niin voisi käydä, onhan monet vauvat hyvin allergisia ja mitä muuta siinä voisi tehdä. Ja mulla on itsellä aika iso allergiatausta, vasta aikuisiällä pystyin ottamaan koiria ja niissäkin kai lähinnä omalle rodulle siedättynyt.

 

Pelottaa jäänkö kovin yksin, kun vaikka ikää on melkein 30, olen ainoa lähiystäväpiirissä jolla olisi vauva. Pelottaa miten selvitään rahallisesti, mies kun on määräaikaisella sopimuksella joka on vuosia uusittu 2 kertaa vuodessa, mitä jos hän jäisi työttömäksi. Ehdottomasti haluaisin olla lapsen kanssa kotona ainakin kaksivuotiaaksi..

 

Että juu, kyllä on aika monta jännää juttua tässä, vaikka plussattukaan ei vielä olla. Ties mitä muuta sitä mieleen tulisi sitten kun on tosi kyseessä tiedän kuitenkin että me oltaisiin maailman parhaat vanhemmat ja suhde on niin täydellinen kuin osaan kuvitella, joten nyt olisi vauvan aika jos se vain haluaa meidän elämään tulla. Sellainen lämmin, varma, tunne sisällä. Järjellä en tällaista muutosta suunnittelisi, nyt sen vaan tuntee että tätä haluaa

Edited December 8, 2012 by Mytty83

[Tiistai]

Voin allekirjoittaa lähes kaikki Mytty83:n huolenaiheet.

 

Minua pelottaa, miten käy parisuhteen, entä jos tulee koira-allerginen lapsi, entä kun kaikki sukulaiset asuvat 300 kilometrin päässä eivätkä läheisimmät kaverit olisi riemusta kiljuen lapsenvahteina, entä jos lapsesta tulee kiusattu tai vakavasti sairas ressukka, entä miten selviää raskausajan vaivoista, synnytyksestä ja imetyksestä puhumattakaan, tai unettomista öistä (itselläni univaje tuppaa aiheuttamaan migreeniä) ja entä jos sitä plussaa ei koskaan tulekaan? Täällä kans odotellaan vasta ensimmäisen luomukierron alkamista pillerien jälkeen, mutta silti on ehtinyt uskotella jo itselleen kaikkea munasolujen loppumisesta ja kuihtumisesta aikaisiin vaihdevuosiin.

 

Toisaalta minä tiedän, että meistä EI tule täydellisiä vanhempia. Meistä tulee luultavasti väsyneitä vanhempia, jotka tulevat vääntämään kättä siitä kumman vuoro on nousta yöllä vaihtamaan vaippaa. Minusta tulee se liian määräilevä ja olevinaan asioista paremmin tietävä vanhempi, ja miehen jotkut järkähtämättömät periaatteet (tyyliin ei roskaruokaa eikä roskapiirrettyjä ) taas tulevat aiheuttamaan lapselle itkupotkuraivareita. Mutta eiköhän kaikki silti menisi ihan okei. Ei Nobel-palkituilla superälykkäillä hyväntekijöilläkään ole varmasti ehdottoman täydellisiä vanhempia, vaan ihan tavalliset ihmiset nekin on kasvattaneet.

[Guest lobiti]

Mua pelottaa että Mies jättää minut ja jään yksin lapsen kanssa enkä jaksa enkä ikinä löydä ketään jota rakastaisin yhtä paljon kuin Miestä.

 

Pelkoa ei hävitä se että Mies kertoo olevansa maailman onnellisin kanssani ja että tietää haluavansa elää minun kanssa elämänsä loppuun asti. Ja tosiaankin näyttää rakkautensa joka ikinen päivä.

 

Tiedän että tämä pelko johtuu aiemmasta huonosta suhteesta ja siitä jääneistä traumoista, eikä sillä ole mitään tekemistä Miehen kanssa.

 

Eikö ketään muuta pelota ero? (Eli mikä mun aivoissa on naksahtanut aiemman paskan eroni takia?)

 

EDIT. Haluan täsmentää, että ei mua pelota se miten parisuhde muuttuu, kun mua pelottaa ihan konkreettisesti se että joku päivä ihan puskista Mies vaan lähtee ja jättää mut (kuten yllättävän monet kaksilahkeiset tuntuu tekevän).

Edited January 2, 2013 by lobiti

[Tiistai]

Varmasti vauva-aihe kaivaa sieltä takaraivosta esiin kaikki mahdolliset pelot ja epävarmuudet, koska kyse on isoista asioista. Älä anna menneen suhteen murheiden varjostaa enää nykyistä ja tulevaa onnea. (Helpommin sanottu kuin tehty, tiiän, mutta aina voi yrittää.)

 

Henk.koht. pelkäisin enemmän sitä, että jäisi huonoon suhteeseen vain lasten takia. Omat vanhempani ovat nimittäin jo vuosikausia eläneet ilmiselvästi rakkaudettomassa avioliitossa ja riidelleet sen mukaisesti.   Samoin pelkään lapsenteon lykkääntymistä, koska omat vanhempani ovat kuopuksen kohdalla olleet jo selvästi liian vanhoja, jos niin voi sanoa.

Edited January 2, 2013 by Tiistai

[Phalaenopsis]

Yrittämisen aloittaminen tulee olemaan elämäni pelottavin asia. Siinä pelottavat mm. seuraavat asiat:

 

1. Onko lapsi terve?

2. Meneekö raskausaika ja synnytys hyvin?

3. Pärjäämmekö taloudellisesti riittävän hyvin?

4. Jaksaako mies perhe-elämää ja olla tukenani?

5. Olenko henkisesti valmis äidiksi ja kumppanini isäksi?

6. Pärjäämmekö lapsen kanssa?

7. Osaammeko olla hyviä vanhempia?

 

Paljon asioita, joita on vaikea ennakoida ja kontrolloida. Mikäs sen pelottavampaa kuin epätietoisuus. Minulla on tapana yliajatella eri skenaarioita ja tässä tapauksessa olen huomannut, että pitäisi ehkä miettiä vähemmän.

[Marsis]

Täällä sellainen tilanne, että olen koko nuoruusikäni tiennyt haluavani äidiksi ja perheen perustaminen ollut "päämäärä." Nyt olen 23vuotias, löytänyt paremman miehen kuin ikinä olisin voinut toivoa ja toukokuussa vietämme häitä. Tässä kohtaa menee ennakoinnin puolelle, mutta erinäisiä mahdollisia raskausoireita on ollut ilmassa ja ihan selkeitäkin hormonaalisia muutoksia (finnejä, rasvoittuvat hiukset, nännien rauhasten talineritys). Voivat toki olla myös stressihormonin tekosia.. Menkkoja odotellaan alkaviksi ylihuomenna, jos ei näy niin testi on tehtävä ja olen aivan kauhuissani. Lapselle piti antaa lupa tulla pian häiden jälkeen, eikä siis kovin paljoa etuajassa olisi vaikka nyt olisinkin raskaana, mutta en voi käsittää kuinka voin olla näin peloissani. Nyt tuntuu, etten tiedä haluanko tätä sittenkään aivan vielä. Eniten pelottaa se miten parisuhteen käy ja toki taloudellinenkin puoli, vaikka molemmat vakityössä ollaankin. On tosi ristiriitaista huomata ajattelevansa nyt, etten tiedä olemmeko valmiita tähän, kun on koko suhteen ajan jankuttanut vauvoistavauvoistavauvoista.... 

[isla86]

Täällä myös samoja huolenaiheita kuin niin monella muulla, ihana huomata ettei ole yksin pelkojensa kanssa

 

Pelottaa, että

- raskautuminen ei onnistu ja "väkipakolla" yritys pilaa parisuhteen (tai ainakin seksin)

- oma kroppa menee pilalle raskausaikana eikä enää palaudu entiselleen (tiedän, pinnallista..)

- parisuhde kärsisi mahdollisen lapsen synnyttyä (ei ole enää muka aikaa toisillemme ja itse siirtyy täysin äiti-moodiin)

- lapsi ei olisi terve

- lapsi olisi koirille allerginen (en halua edes ajatella, että joutuisin luopumaan koirasta )

- lapsi olisi todella ruma (ehkä se oma lapsi on äidistä aina kaunis.. )

- en saa oman alan töitä äitiysloman jälkeen (nyt keikkatöissä alalla, jossa pitäisi pysyä koko ajan mukana kehityksessä)

- emme osaa kasvattaa lapsesta kunnollista kansalaista

 

Ja tässä vaan muutamia eikä olla vielä edes aloitettu yrittämistä Mutta sitten toisaalta uskon kyllä henkisesti olevani suht valmis jos lapsi meille suodaan, kaikki ulkoiset puitteet ei oo niin kuin haluaisin niiden olevan, mutta ne ehtii myöhemminkin saada kuntoon.

Edited January 18, 2013 by isla86

[Jennie]

Minua pelottaa raskautuminen heti pillereiden lopettamisen jälkeen. Jotenkin kaipaan vähän aikaa sopeutua ajatukseen.

 

Pelottaa myös vauvan kanssa pärjääminen. Ja miten se vaikuttaa parisuhteeseen.

[hanimami]

Mua pelottaa että Mies jättää minut ja jään yksin lapsen kanssa enkä jaksa enkä ikinä löydä ketään jota rakastaisin yhtä paljon kuin Miestä.

 

Pelkoa ei hävitä se että Mies kertoo olevansa maailman onnellisin kanssani ja että tietää haluavansa elää minun kanssa elämänsä loppuun asti. Ja tosiaankin näyttää rakkautensa joka ikinen päivä.

 

Tiedän että tämä pelko johtuu aiemmasta huonosta suhteesta ja siitä jääneistä traumoista, eikä sillä ole mitään tekemistä Miehen kanssa.

 

Eikö ketään muuta pelota ero? (Eli mikä mun aivoissa on naksahtanut aiemman paskan eroni takia?)

 

Henk.koht. pelkäisin enemmän sitä, että jäisi huonoon suhteeseen vain lasten takia. Omat vanhempani ovat nimittäin jo vuosikausia eläneet ilmiselvästi rakkaudettomassa avioliitossa ja riidelleet sen mukaisesti.   

 

Lobiti, mulla on välillä samanlaisia pelkoja kun sulla, että menetän ihanan mieheni, mutta ei niinkään lasten saamisen takia, vaan jonkun kauhean onnettomuuden takia, tai että sillä vaan joku päivä pimahtais päässä ja se ajattelis ettei haluakaan olla koko loppu elämäänsä mun kanssa. Toi menettämisen pelko johtuu varmaankin just aiemmista erokokemuksista ja sitten omalla kohdallani läheisten ihmisten kuolemisesta, että jotenkin pelkää että asiat on niin hyvin ja olen niin onnellinen ja miten mä olen saanut noin upean miehen, että jotain pahaa varmaan tapahtuu kun muitakin hyviä ihmisiä on elämästäni viety. Tiedostan, että tällanen ajattelutapa on todella typerä ja suurimmanosan ajasta en ajattele näin,  mutta luulen, että on ihan inhimillistä välillä pelätä rakkaiden poismenoa ja sitä miten siitä voisi ikinä selvitä. 

 

Tiistain kanssa toi huonoparisuhde olisi kanssa mun mielestä kamalampi skenaario siinä mielessä, että sitten jäis vaan kitumaan siihen onnettomuuteen ja menettäis monta vuotta elämästään. 

 

Jotenki tää vauvakuume ja sen raskauden yrittämisen konkretisoituminen päivä päivältä herättää paljon ajatuksia ja tuo sellasia pelkoja eteen mitä ei ehkä ennen tiennyt omaavansa. Ainakin huomaan, että itse olen paljon enemmän pohtinut omaa äiti-suhdettani ja miettinyt että miten oma lapsuus ja kokemukset äidistäni vaikuttavat omaan äitiyteeni. Siinäkin tosin pääsen aina siihen tulokseen, että minä olen se mitä päätän olla ja tehdä, eikä huonot esimerkit tai kokemukset lapsuudessa tai nuoruudessa tarkoita sitä että jotenkin automaattisesti siirtäisin niitä omille lapsilleni. 

 

Loppujen lopuksi, oon sitä mieltä, että se, että pyörittelee tälläsia ajatuksia mielessään kertoo siitä henkisestä kypsyydestä ja valmiudesta äitiyteen. Olishan se tosi vastuutonta jos ei olis mitään pelkoja tai mitään epäluuloja omia kykyjään kohtaan. Ihmisiähän me vaan ollaan 

[Silkkiapina]

Mua pelotti erityisesti silloin kun yrittämisen aloitusta vielä odoteltiin. Sillon pyöri päässä paljonkin, että emme ole vielä valmiita ja en halua muuttaa elämääni (vaikka samaan aikaan halusin hirveästi vauvan). Kun yritys sitten konkretisoitui, nämä pelot hälvenivät. Eiköhän ne sieltä vielä palaa, kunhan joskus se plussatesti tulee...

 

Tällä hetkellä minua huolestuttaa toisinaan se, että mitä jos jotenkin tällä päätöksellä "pilaammekin" elämämme. Siis olemme nyt todella onnellisia ja kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. Mitä jos tapahtuukin jotain niin surullista, että tämä onni järkkyy, eikä enää palaakaan? Siis mitä jos:

- lasta ei alakaan kuulua ja joudumme kokemaan lapsettomuuden tuskan

- lapsi onkin vakavasti sairas tai vammainen

- menetämme lapsen.

 

Noin niinkuin kevyempinä huolenaiheina on:

- mitä tapahtuu elämäntavallemme, siis miten käy esim. matkustelun, ravintolaillallisten ja leffailtojen?

- mitä jos lihon kauheasti? Olen nyt jo ylipainoinen, enkä haluaisi enää paisua tästä. (Pinnallista, tiedän, mutta paino on ollut mulle aina herkkä paikka! Nyt jo odotan kauhulla neuvolan punnituksia.)

- lapset ovat ihania, mutta myös rasittavia. Miten sitä jaksaa?

 

Rakastamme kuitenkin molemmat lapsia ja mm. mun siskon- ja veljenlapset on antaneet mun elämään niin paljon iloa ja sisältöä, että se oman lapsen haluaminen on kyllä vahvempi tunne kuin nämä pelot.

Edited February 19, 2013 by Silkkiapina

[pink.girl]

Minä en ole koskaan ajatellut, etten haluaisi lapsia. Lapset ovat siis aina olleet ehdoton osa tulevaisuuden suunnitelmiani, mutta jotenkin tuntuu, etten ole miettinyt asioita tarpeeksi pitkälle. Kuten se, että miksi olen kohta 27-vuotias ja nyt vasta alan mieheni kanssa oikeasti suunnitella, että milloin lapsia voisi tulla. Puhuimme pari iltaa sitten, että miksi me ollaan odotettu näin kauan kaikkea. Mihin nää vuodet meidän suhteessa on menneet? 

 

Mieheni on aina vain odottanut, että hän valmistuisi ja pääsisi töihin. Sitten alkaa elämä. Mutta valitettavasti näyttää sille, että niiden opintojen valmiiksi saattamisessa on mennyt ihan liikaa aikaa, eikä mies ole tajunnut muuttaa muita suunnitelmiaan elämässään. Näyttääkin käyvän niin, että meille tulee kauhea kiire tehdä kaikkea vielä ennen suunniteltuja lapsia, eikä rahaa tai aikaakaan oikeastaan ole hirveästi käytettävissä. Kysynkin itseltäni usein, että miksi meillä kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvillä ihmisillä ei vieläkään ole kunnon tuloja, vaan joudumme kituuttamaan minun surkealla palkallani eikä meille jää rahaa yhtään säästöön. Itse olisin voinut saada parempipalkkaistakin työtä Suomesta, mutta ei, valitsin lähteä tekemään väitöskirjaa ulkomaille surkealla palkalla. 

 

Meillä ei siis tulisi myöskään olemaan kunnon turvaverkkoa vauvan synnyttyä, sillä todennäköisesti asuisimme ulkomailla. Minua pelottaa jo valmiiksi, etten pysty odotusaikana lentämään Suomeen perheeni luo, jos olenkin niin pahoinvoiva enkä saa enää lupaa matkustaa. Lisäksi synnyttäminen ulkomailla pelottaa hieman, mutta ei onneksi liikaa vielä. Se pelkkä synnytys pelottaa minua kuitenkin kivun vuoksi ihan uskomattoman paljon. Olen tosi herkkä reagoimaan pieneenkin kipuun, joten en halua edes kuvitella sitä kipua, mitä synnytys saa aikaan. 

 

Minulla on myös lähipiirissäni pari niin päinvastaista esimerkkiä siitä, miten vanhemmat jaksavat vauvojen kanssa. Toisessa tapauksessa vauva hoitui siinä muiden askareiden ohessa, ja taisivatpa vanhemmat viimeistellä opintonsakin vauvan ekana elinvuonna. Toisessa tapauksessa taas vanhemmat romahtivat ihan täysin vauvan synnyttyä ja heillä kesti useamman vuoden päästä yli väsymyksestä ja koko elämänmuutoksesta. Molemmissa tapauksissa oli kyse suht nuorista perheistä. 

 

Monet muut minuakin pelottavat asiat on kirjattu jo edellisiin viesteihin. Ei se lapsen saaminen ole todellakaan mikään pikkujuttu. Se muuttaa ihmisen koko elämän, eikä sitä tosiaan aina voi tietää, mihin suuntaan se muutos tapahtuu. Toisaalta minäkin pelkään, että mitä jos emme saa lapsia, ja varsinkin, mitä jos vika on minussa. Minä en nimittäin olisi ollenkaan varma, että mieheni jäisi rinnalleni siinä tapauksessa, vaan hän etsisi nuoremman naisen, joka synnyttäisi hänelle jälkeläisiä. 

 

En halua olla jo näin vanha!

[Silkkiapina]

 

En halua olla jo näin vanha!

Mutta ethän sinä ole ollenkaan vanha vielä! Itse olen 29 (mieheni samoin), ja olemme juuri aloittaneet yrityksen. Tuttavapiirissämme emme ole ensimmäisiä vauvaa toivovia, mutta emme todellakaan viimeisiäkään. Eikä ehkä oltais mekään aloitettu ihan vielä, ellei mulle olis lääkäri suositellut että kannattaa aloittaa ennen 30v (ja sekin johtuu siitä, että tässä mennään vain yhdellä munasarjalla).

 

Olet siis kohta 27. Mun mielestä sulla olis ihan helposti vielä viisikin vuotta aikaa, ennenkuin asiasta oikeasti kannattas alkaa ollenkaan stressaantua!

[pink.girl]

 

En halua olla jo näin vanha!

Mutta ethän sinä ole ollenkaan vanha vielä! Itse olen 29 (mieheni samoin), ja olemme juuri aloittaneet yrityksen. Tuttavapiirissämme emme ole ensimmäisiä vauvaa toivovia, mutta emme todellakaan viimeisiäkään. Eikä ehkä oltais mekään aloitettu ihan vielä, ellei mulle olis lääkäri suositellut että kannattaa aloittaa ennen 30v (ja sekin johtuu siitä, että tässä mennään vain yhdellä munasarjalla).

 

Olet siis kohta 27. Mun mielestä sulla olis ihan helposti vielä viisikin vuotta aikaa, ennenkuin asiasta oikeasti kannattas alkaa ollenkaan stressaantua!

 

Hups, en siis tarkoittanut, että olisin jo liian vanha. Tarkoitin, että jos mekin antaisimme asioiden mennä helpointa reittiä, niin silloin se tarkoittaisi juurikin sitä, että odottaisimme jotain 4 vuotta vielä. Ja sitä en halua tehdä, mutta jos olisin nuorempi, niin asiat voisivat olla toisin ja tuo 4 vuoden odotus myös helpommin mahdollista. Mutta turha sitä on enää jossitella. 

[las1helm1]

Mulla pelot eivät liity raskauteen tai synnytykseen vaan siihen, miten vauva sopisi meidän perheeseen. Kuinka isommat lapset ottaisivat vauvan vastaan, osaisinko antaa heille tarpeeksi huomiota ja huolenpitoa? Saisinko arjen rullaamaan? Uskaltaisinko käydä kolmen lapsen kanssa kaupassa?

[ratamo]

Mua pelotta lähinnä kaikki se, mikä voi mennä pieleen. Ikäviä uutisia kun on kuultu ihan liikaa ympäriltä viime aikoina! Mutta toisaalta, jos antautuu liikaa pelkäämään ei voi elää, joten rohkeasti eteenpäin vain.

 

Kevyemmistä aiheista pelottaa se, miten saisin lapsen yhdistettyä elämäntilanteeseeni ja miten pärjäisimme taloudellisesti. Jotenkin jännittää myös parisuhteen puolesta!

Edited March 4, 2013 by Hip

[Fallow]

Mua on pikku hiljaa ruvennu sellainen ajatus pelottaa, että miten noi "paikat" on sitten synnytyksen jälkeen, ja muutenkin oma kroppa sitten..haluaako mies enää mua sitten ts. kiihotanko enää häntä :/

[Alexandra89]

Mua ei oikeastaan jännitä se raskausaika tai synnytys ollenkaan, mutta sen jälkeinen elämä kyllä kovastikin. Pelkään, että parisuhteemme tuhoutuu lapsen syntymän jälkeen ja pahimmassa tapauksessa eroaisimme. Pelkään myös katuvani lapsentekoa jälkeenpäin ja palavani loppuun arjen muuttuessa rankemmaksi. Tästä huolimatta jatkamme yritystä ja kuume on kova.

[Sessi3]

Mua pelottaa:

• että lihoisin taas tuhat kiloa raskausaikana (no kun kaikki vaan maistui niin hyvälle  )
• että kroppa räjähtäisi toisesta raskaudesta ja synnytyksestä lopullisesti
• että uusi vauva ja esikoinen eivät tykkäisi toisistaan yhtään
• että olisi ihan typerä päätös palata takaisin vauva-aikaan nyt, kun esikoinen on jo niin "iso" kolmevuotias
• että kahden lapsen kanssa yhtään minnekään kulkeminen (niin kauppaan kuin kaukomatkoille) olisi kamalan vaivalloista
• että parisuhde kärsisi toisen lapsen syntymästä
• että äitiysloman ja siitä seuraavan välivuoden takia tipahtaisin kokonaan "piireistä" (opiskeluun liittyen)

Eniten pelottaa se, että kun elämä tuntuu vihdoinkin ikään kuin asettuneen takaisin uomiinsa tyttären syntymän jälkeen niin toisen lapsen syntymä palauttaisi meidät takaisin siihen pisteeseen, missä sekä parisuhde että oma vartalo ja mielenterveys kävivät läpi hurjia muutoksia - ja joista selviäminen ei ollut itsestäänselvyys.

Lisäksi pelkään yritysajan hermoilua ja omaa neuroottisuuttani (tästä kirjoitin jo toiseen ketjuun).

 

Kun tuota listaa katsoo, niin minun huoleni näyttävät kyllä tosi pinnallisilta. Kuitenkin se suurin muutos - kahden aikuisen taloudesta lapsiperheeksi sekä naisesta ja miehestä äidiksi ja isäksi - on jo läpikäyty esikoisen kohdalla. Lapsi alkaa kuitenkin olla jo sen verran iso ja omatoiminen, että kynnys uudestaan lisääntymiselle kasvaa koko ajan. Voihan se kuitenkin olla, että toisen lapsen kohdalla kaikki olisi kuitenkin helpompaa - henkisesti siis, sillä vauvatavarat ja muut on annettu pois jo ajat sitten.

Ja lopulta ensimmäisen raskauden vartaloon tuomat muutokset ovat olleet positiivisia (pl. raskausarvet sekä ryppyinen vatsanahka). Olen saanut naisellista tiimalasimuotoa entisen laatikkomallin tilalle, ja innostuin liikunnasta toden teolla lapsen saamisen ansiosta. Henkisesti olen kasvanut valtavan paljon, ja muutokset ovat olleet ennen kaikkea lapsen ansiota. Olen oppinut aikatauluttamaan asioita ja kantamaan vastuun omista teoistani ja elämästäni. Pelottaa, että positiivisen kasvun ja kehittymisen sijaan toisen lapsen saaminen jotenkin taannuttaisi minut raivoavaksi hormonihirviömammaksi, joka kulkee pyjamahousut jalassa ja tukka likaisena ympäriinsä lastenvaunuja lykkien.

[norppaaa]

... että sitä vauvaa ei koskaan tulekkaan, vaikka sitä kovasti toivomme! Epäsäännöllinen kiertotausta nuorena ennen pilleireiden aloitusta ja niiden käyttöä miltei 10v. Nyt alkuvuosi oltu ilman pillereitä, mutta ei onnistumista.. 2 kiertoa kohta vasta takana, piiiiitkiä kiertoja. Pelottaa haaveilla jostakin, jota ei välttämättä koskaan voi saada!

[talventakoja]

Mä olen aikamoinen murehtija ihan normaalielämässäkin, joten ei nämä vauvahaaveiden ajattelut sitä ole ainakaan vähentäneet. Eniten varmaan pelottaa se, että sitten joskun kroppa on erilainen raskauden aikana, niin mistä sitä oikein tietää sitten että kaikki on kunnossa.. Ahdistun niin helposti muutenkin. Puhumattakaan siitä kuinka epätodennäköistä ylipäätään on onnistua moisessa vauvan inkuboinnissa.

 

Toki mahdollinen vauva ja sen jälkeen tulevat muutokset vähän pelottaa, mutta toisaalta sen osalta oon jo siinä pisteessä että nyt sen suuntainen elämänmuutos ei ole enää niin kauhea ajatus ja siihen on alkanut sopeutua. Jos ihan järkevästi ajattelisi, niin eipä moista harppausta uskaltaisi ehkä koskaan tehdä kun ei tietäisi onko rahallisesti, ajallisesti ja työllisesti oikea aika. Mutta oikeastaan noista kaikista oon valmis heittäytymään ns. "tyhjän päälle" lähinnä sillä asenteella että tässä maassa on niin paljon erilaisia äitejä ja perheitä ja suurin osa niistä selviää vallan mainiosti, niin miksei mekin.  

[sid]

Ainakaan en ole näemmä yksin pelkojeni kanssa. 

 

Olen kasvanut aikuiseksi ajatellen, että en välttämättä halua lapsia ollankaan. kaverinikin pitävät minua (tosin vitsinä, kai) "lasten vihaajana". Nyt kuitenkin olen ilmeisesti kasvamassa aikuiseksi, kun haavet omasta lapsesta alkavat pyörimään mielessä jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain. Luulen kuitenkin, että minulta vie vielä aikaa sopeutua ajatukseen omasta lapsesta. toisaalta halu on jo kova, mutta toisaalta jännittää vielä aivan liikaa. tässä muutama asia mitkä minua jännittää/ pelottaa:

• oma hyvinvointi: tykkään nukkua paljon, tykkään "elää hetkessä". mitä jos tämä ei olekkaan mahdollista lapsen kanssa? 
• puolison mukana olo: vaatisinko äitinä liikaa puolisoltani? että jos itse haluan rakentaa tietynlaista arkea ja hän ei haluakaan samanlaista? arki tulee kuitenkin lapsen myötä muuttumaan.
• miten käy niille haaveille, jotka ovat vielä toteutumatta: haaveilen erilaisista pitkistä "seikkailuista", kuukausien matkoista vietnamiin ja laosiin, route 66:n läpi ajamisesta. jäävätkö ne toteutumatta ja kuinka paljon se haittaa jos ne jäävät?
• Mistä lapselle leikkiseuraa ja mistä äidille äitiseuraa?: olen aika yksin viihtyvää sorttia, tai sitten viihdyn "äijien mukana miesten touhuissa" mistä löydän yhtäkkiä niitä muita äitejä ja lapsia yhteisiin toimiin, vai tarviiko niitä olla?
• Masennunko?: olen kärsinyt masennuksesta joitakin kertoja elämässäni. koskaan en mitenkään pahasti, mutta sen verran, että se on sekoittanut elämäni joksikin aikaa. mitä jos masennustaipuisuuteni ilmenee synnytyksen jälkeisenä masennuksena? 

Melkein mikään peloista ei liity niinpään raskauden aikaan tai kipuihin. tottakai kivut ja ahdistavat olotkin vähän mietityttävät, mutta suurin huoli on kiteytettynä, että olen nyt niin onnellinen, että mitä jos lapsen saaminen muuttaa sen? Uskon, että lapsen saaminen vain lisäisi onnellisuutta, mutta mistä voin tietää?

 

Onko muilla samanlaisia pelkoja onnellisuuden menettämisestä?

[Alexandra89]

Sid: Oli kyllä aivan kuin mun kirjoittama teksti jokaista kohtaa myöten! Itse en edes aio hankkia mitään äiti-kavereita, kun en pääsääntöisesti naisten seurassa viihdy...

[Eleeo]

Onpas hyvä ketju, tosi mukava oli lukea teidän muiden kirjotuksia - huomaa ettei tosiaankaan oo yksin pelkojen kanssa!

 

Mua pelottaa:

 

1. Mulla on ollu ahdistuneisuusoireita lapsesta asti, pystynkö tarjoamaan lapselleni tasapainoiden kasvuympäristön? Tai ainakin tasapainoisemman kuin mitä itse olen kokenut?

-> toisaalta käyn terapiassa näitä asioita käsittelemässä, joten joka päivä vähän viisaampi ehkä oman menneisyyteni suhteen

-> ja mistä sitä tietää, jos olen aina enemmän tai vähemmän ahdistunut (kun minulla on vissiin vähän kroonistunut tämä) - tarkoittaako että koskaan ei ole hyvä aika? Saako äiti olla ahdistunut? Olenko kelpo äidiksi, vaikka itselläni olisikin välillä paha olo?

-> meneekö kroppani ja pääni ihan sekaisin vastuusta ja ylipäätään esim. raskaushormoneista ?

 

2. Voinko luottaa päätökseeni että haluan lapsen, kun joku päivä olen ihan varma että juuri nyt haluan vauvan syliini ja joku päivä taas vähän mietinkin että pitäisikö kuitenkin lykätä.. Mistä voin tietää milloin päätökseni on TÄYSIN lopullinen?

 

3. Voinko olla varma että puolisoni on oikeasti sitoutunut vauvaan ja ymmärtää mitä lapsen hankkiminen tarkoittaa (öö ymmärränköhän itse? )?

 

4. Selviämmekö taloudellisesti?

 

5. Miten voin olla huolehtimatta lapsesta seuraavat 25 vuotta vähintään joka päivä koko ajan (kuten joku aiemmin kirjoittikin niin mä myös murehdin kun mies menee töihin joka päivä että toivottavasti nyt ei aja kolaria tms.)? Vai kuuluuko se vanhemmuuteen? Miten sitä kestää??

 

6. Miten kestän epätäydellisyyteni äitinä - en esim. kanna syyllisyyttä siitä että en joskus vuonna nakki nyt sanonutkin noin kun sanoin näin jne.?

 

7. Mitä jos vauva-aika onkin ihan kamalaa ja olen ylineuroottinen vauvan suhteen ja masennun ja ei ole tukiverkostoa lähellä ja mies joutuu jäämää kotiin ja meiltä loppuu rahat ja lapsi kärsii? (aika worst case scenario!)

 

8. Mitä jos maailma täyttyy vaatimuksilla siitä mitä vanhemman pitää olla ja suoritan vanhemmuutta ja unohdan elää?

 

9. Mitä jos sitten kun/jos raskaudun niin ympärilläni olevat ihmiset kysyvät "no mitä te nyt sit aiotte tehdä?" -> eli että ei onnittele vaan olettaa että me ei pärjätä?

 

10. Miten yhdistän perheen, opiskelun, työn - etenkin kun opiskelu ja työn sijaitsee 2 h matkan päässä...?

 

11. Kestääkö kroppani synnytyksen (olen ylipainoinen)? Mitä jos sitten kun saan vauvan syliini ajattelen että "mee pois, miten kehtaat aiheuttaa tommosta kipua" tai jotain muuta typerää ja lapsellista Mitä jos en tunnekaan äidinrakkautta vaikka nyt tunnen sitä tyyliin joka lasta kohtaan vaikkei ne ookaan mun lapsia - mitä jos jotenkin sössin koko homman oman lapsen kohdalla?

 

12. Kaipaanko "itsekeskeistä" elämää eli elämää ennen sitä kun lapsi on etusijalla kaikessa niin paljon että toivon etten koskaan olisikaan saanut lapsia?

 

No, ei siinä ollut varmaan kaikki mutta keskeisimmät kyllä. On kyllä jotenkin tosi hankalaa laittaa se viimeinen piste päätökselle.. Millä kriteereillä arvioisin, olenko riittävän hyvä äidiksi (henkisesti, fyysisesti, taloudellisesti...)?

 

[OnlyDream]

Eniten pelottaisi raskausaika.Muutama pieleenmennyt raskaus on jättänyt jälkensä kyllä.