toiveikass

Vauvakuume, mutta pelottaa...

98 posts in this topic

Tällä hetkellä pelottaa, että en tule raskaaksi ollenkaan :(  tai jos (toivottavasti) tulen niin siihen pisteeseen pääseminen kestää ikuisuuden. Kyllä, olen erittäin kärsimätön, kun vihdoin vuosien jälkeen mieskin suostui tjottailuun. Mulla on ollut vauvakuumetta jo vuosien ajan, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pelottaa, että odoteltiin aivan liian kauan (vaikka en mikään vanhuskaan vielä ole :blink:) ja tän asian kanssa tulee jotain ongelmia.

 

Uskoisin, että jos raskautuisin, alkaisi mielessä kummitella sitten nämä perusjutut: sujuuko raskaus hyvin, onko vauva terve, miten synnytys itsessään menee jne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä suurin pelko liittyy siihen, kuinka paljon sattuu kun toiveistaan tipahtaa... Toiveet ovat aina niin korkealla, etenkin nyt kun tosissamme yritetään! Mies on ihanan rauhallinen ja varma tästä kaikesta niin se rauhoittaa minuakin :lipsrsealed:  Mies on niin takuuvarma, että me onnistumme ja mahdollisuudet ja todennäköisyys kasvaa koko ajan. Muuta emme juuri ole ehtineet vielä pelätäkään, tietty näiden vaukkareiden juttujen lukeminen pistää miettimään.... ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tottakai moni asia pelottaa. Kaikki mikä voi mennä pieleen raskausaikana ja vauvavuonna. Eniten ehkä että osaanko muka kasvattaa kunnon kansalaisen :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä moni asia ainakin vähän pelottaa, mutta ehkä eniten kuitenkin juuri tuo ylläkin mainittu, eli se, että jos vauvaa ei kuulukaan.. Yritys ollaan kuitenkin vasta aloittamassa, niin ei sitä kuitenkaan ole vielä kauheasti tullut etukäteen murehdittua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Komppailen eevistä, eniten pelottaa ettei lasta alakaan kuulua. Ja raskausajasta pelottaa se mikä kaikki voi mennä pieleen. Mutta kyllähän suurin osa saa terveen lapsen syliin asti, joten turha kai hermoilla.

Juurikin nää pelottaa. Kun on nähnyt työn puolesta, mikä kaikki voi mennä pieleen. Ja kuinka usein sattuu raskauteen ja synnytykseen liittyviä komplikaatioita. Mut pitäs varmaan välillä miettiä, sitä kuinka usein asiat menee hyvin! Tai ettei sitä lasta ala kuulumaan... Tai jos testi näyttää plussaa, kuinka kertoa hyvälle ystävälle, joka käy lapsettomuushoidoissa...? Ja kaikkein naurettavin huoli sitten...entä jos mun mies nauraa mulle jos en osaakkaan hoitaa sitä vauvaa?! Ku hänellä kokemusta jo asiasta on ja mä oon aivan noviisi..! :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämän kuukauden alusta on vauvalle annettu lupa tulla, mutta kyllä jännittää! Välillä on rauhallisempi olo, ja välillä taas hirvittää, mikä kaikki voi mennä pieleen.. Oon kova suunnittelemaan ja pohtimaan kaikenlaista, mutta täytyy luottaa siihen, että kaikki on korkeamman käsissä. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pelkään aikalailla kaikkea. Sitten taas välillä en pelkää mitään. Sekavat on siis fiilikset.

 

Synnytystä olen pelännyt aina niin paljon, että se on jopa ollut osin syynä sille miksi en ole koskaan antanut ajatustakaan omalle lapselle.. :/ sitten kun ymmärsin että jos pelkoon meinaa suunnilleen kuolla on sektio mahdollinen, alkoi pikkuhiljaa se vauvakuumekin nostella päätään. Tiedän että sektio on iso juttu riskeineen, mutta se on tuntunut ihan "kärpäsen peeltä" alatiesynnytykseen verrattuna. Nyt taas kun oikeasti alettiin yrittään vauvaa, kääntyi mieli yhtäkkiä niin että alatiesynnytys olisikin ihan pala kakkua ja sektioo en enää haluisikaan :D nyt siis melkein pelottaa kokoajan, että entä jos joudun sektioon.. Ota tästä sitten selvää.

 

Pelottaa, että mitä jos en pidä lapsesta? Tai entä jos huomaan plussatessa jo että voi ei, en haluakaan, voiko tämän perua? Entä jos raskausaika on aivan kamala, enkä pysty tekeen mitään? Entä jos tulee keskenmeno, kuinka siitä selviää? Uusin pelko on se, ettei saataisikaan lapsia ikinä... Sitten pelottaa että mitä jos meidän nyt ihan sairaan hyvä ja tasapainoinen parisuhde kuolee? Miehelläni on vielä pahempi vauvakuume, mutta entä jos hän ei jaksakaan lastaan? Jos joudun hoitaan sen yksin? Apua, mitä jos erotaan ja jään yksin?

 

On siinä pelkoja... Varmaan aika tyypillisiäkin. Toisena hetkenä tosiaan lyö kaikki nuo pelot päälle ja haluan perua koko homman ja toisena hetkenä en pelkää mitään..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Maailman tilan ja tulevaisuuden tietäen todellakin mietityttää, miksi tehdä tähän maailmaan enää yhtään lasta taistelemaan vähenevistä resuresseista. Kuitenkin sitä selittelee itselleen, että juuri minä pystyisin kasvattamaan lapsen niin, että hän pärjäisi uudessa maailmassa ja pystyisi jopa auttamaan muita. ;)

 

Lisäksi pelottaa, kestääkö parisuhteemme lapset. Synnytystä en osaa pelätä, koska tietääkseni kellään sukulaisnaisella ei ole ollut isompia ongelmia synnyttäessä. Tietenkin vaikeuksia voi tulla kenelle tahansa, mutta miksipä sitä pelkäämään etukäteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lohduttavaa lukea, että muutkin murehtivat etukäteen. Minä en osaa edes kuvitella, että raskaus voisi olla ihana. Ahdistaa jo etukäteen mahdollinen pahoinvointi, kivut, säryt ym. vaivat. Mutta kun haluaisi sen vauvan...

Edited by Vässykkä

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pelkään aikalailla kaikkea. Sitten taas välillä en pelkää mitään. Sekavat on siis fiilikset.

 

Synnytystä olen pelännyt aina niin paljon, että se on jopa ollut osin syynä sille miksi en ole koskaan antanut ajatustakaan omalle lapselle.. :/

 

..

 

Pelottaa, että mitä jos en pidä lapsesta? Tai entä jos huomaan plussatessa jo että voi ei, en haluakaan, voiko tämän perua? Entä jos raskausaika on aivan kamala, enkä pysty tekeen mitään? Entä jos tulee keskenmeno, kuinka siitä selviää? Uusin pelko on se, ettei saataisikaan lapsia ikinä... Sitten pelottaa että mitä jos meidän nyt ihan sairaan hyvä ja tasapainoinen parisuhde kuolee? Miehelläni on vielä pahempi vauvakuume, mutta entä jos hän ei jaksakaan lastaan? Jos joudun hoitaan sen yksin? Apua, mitä jos erotaan ja jään yksin?

 

On siinä pelkoja... Varmaan aika tyypillisiäkin. Toisena hetkenä tosiaan lyö kaikki nuo pelot päälle ja haluan perua koko homman ja toisena hetkenä en pelkää mitään..

 

No sikäli tyypillisiä, että täällä toinen ihan samanmoinen. Poislukien nuo synnytystapaan liittyvät jutut, niitä en (ihme kyllä!) jotenkin osaa murehtia tai pelätä.

 

Ja fiilikset tosiaan menee vähän laidasta toiseen. Välillä ei mikään tunnu miltään sen rinnalla että olisi oma vesseli  :girl_in_love: , välillä taas semmoinen kauhunsekainen kuohahdus, ettäjossittenkääneivoiei...!!  :girl_impossible:

 

Ota siinä sitten itsestään tolkkua. :wacko:

Sen verran näköjään voiton puolella peloista, että on kuitenkin ryhdytty yrittämään lisääntymistä. :D

Edited by Nutty

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pelottaa, että jos nyt olenkin raskaana, mitä sitten? Pelottaa myös, että jos en olekaan raskaana. Pelottaa sitten raskauden jälkeen vauvan/lapsen kanssa olo. Entä jos en osaakaan hoitaa/ kasvattaa lasta (koirakin on niin hyvi koulutettu) Ja ennen kaikkea pelottaa, että mitä jos emme tule koskaan saamaan lasta! :o

 

Synnytys ei vielä pelota, se tuntuu niin kaukaiselta ja toisarvoiselta asialta vielä tässä vaiheessa :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jännittää ja kauhistuttaa jos tulee raskaaksi, että onko sitä valmis. Sitten taas toisaalta pelottaa ettei tule. Kai se vaan kuuluu tähän, että kyseenalaistaa kauheesti kaikkee. Ainakin omalla kohdalla :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

En nyt sanois että niinkään pelottaa, no ehkä vähän. Kahdessa aikaisemmassa raskaudessa oli tosi paha pahoinvointia. Ekassa oksentelin lähes kokok raskauden. Tokassa raskaudessa helpotti rv13 paikkeilla. Mitäs jos tuun joskus viellä raskaaksi. Hirvittää jo nyt ajatus siitä oksentelusta. Ja jos oon silloin työelämässä niin olis kauheeta olla koko ajan saikulla  :unsure:  Mutta yrittäminen ei ole viellä ajankohtaista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse pelkään oikeastaan vain sitä, onko raskautuminen minulle mahdollista ikinä. Kierrot niin epäsäännölliset ja välillä todella pitkät mutta ei kuitenkaan PCO:ta. Tällä hetkellä tutkimukset menossa, joten pelosta saattaa vielä päästä eroon..

En osaa vielä suoda ajatusta synnytykseen tai sen pelkäämiseen, koska se voi olla asia, mitä ei koskaan edes tule kokemaan.. En myöskään pelkää aikaa vauvan/lapsen kanssa. Luotan itseeni ja mieheeni tässä asiassa  :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pelko persiissä täälläkin. Olisinko hyvä äiti, meneekö elämä pilalle, onko lapsi terve, voisinko edes tulla raskaaksi... Huoh.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä pelottaa täälläkin. Ikää jo melko reippaasti ja ensimmäisen yritys edessä, lisäksi pelottaa juuri nuo peruskysymykset, voisinko olla hyvä äiti, miten parisuhteen käy yms. Ja eniten juuri se, että voinko edes tulla raskaaksi. No, sehän nähdään ja parasta toivotaan kuitenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minuakin pelottaa tulenko vielä raskaaksi. Ikää 35-vuotta ja kaksi lasta, joista esikoinen saanut alkunsa IVF-llä ja Kuopus luomuna yllättäen. Aika näyttää eilen otettu kierukka pois.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eli täältä ilmoittautuu uusi jäsen   :grin:


 


Vähän minusta; 33-vuotias matami. Minulla edellisestä raskaudesta aikaa 8-vuotta, miten aika on mennytkään niin äkkiä  :girl_to_take_umbrage2:


Raskaus sai alkunsa pillereitä  syödessä, alkuraskaus oli oireeton ja yhdeksän kuukautta meni siivillä. Synnytys taas oli kaikkea muuta kuin helppo  :dash2:  Hätäkeisarileikkauksen kautta kuitenkin voittoon ja selvittiin Rusinan kanssa pelkällä säikähdyksellä. 


 


Elämä on heittänyt laidasta laitaan. Nykyisin olen onnellisesti naimisissa ja  meillä uusioperhe. Meidän kotikolossamme on poikani lisäksi 3-vuotias tytöntyllerö, mieheni edellisestä avioliitosta.Hän on oikea päivänsäde  :wub:


 


Haaveissa kuitenkin nyt se iltatähti  :wub:  Kunnon yritys alkanut vasta kesällä. Kemiallinen raskaus tapahtui viime kuussa, vuoto alkoi viikolla 6+1 29.7. Plussasta ennätettiin iloita vain muutama hassu päivä. Nyt kp 10.  Viime kuussa alkoi vuoto ihan ajallaan.


 


Tällä kierrolla alan tikuttelemaan kunnolla ja toivottavasti vielä raskaustestikin näyttäisi jossain vaiheessa toivottua plussaa. 

Edited by Elokuuntähti

Share this post


Link to post
Share on other sites

Esikoinen haaveissa tällaisella n. 30v pariskunnalla. Ekana tulee mieleen se että mitä jos tässä meneekin vuosia että ylipäätään tulee raskaaksi. Sen jälkeen pelottaa että jos meneekin kesken. Molemmista asioista lähisuvussa kokemusta.. Synnytys pelottaa myös, mitä jos repeää pahasti tai jotain. :S Vauva-ajassa mietityttää se että jos tulee yksinäinen olo kun päivät kaksin vauvan kanssa, jotain kehittävää tekemistä pitäisi sitten keksiä..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä pelkään varmasti kaikista eniten sitä, että kadottaisin itseni johonkin mammalandiaan. Elämä tällä hetkellä on aivan suunnattoman mukavaa, hauskaa, jännittävää, sosiaalista... mitä jos menetän sen kaiken ja alkaa kaduttaa? En usko että itse lasta ikinä katuisin, mutta saattaisin katua ajankohtaa. Mitä jos koskaan ei tulekaan sellaista fiilistä että NYT on sopiva aika lapselle? Mitä jos me ei uskalleta lähteä siihen ja kadutaan vanhoina lapsettomuutta? Mitä jos saamme lapsen ja masennun kun elämän sisältö vaihtuu? Mitä jos...

 

Kävispä vaan vahinko niin ei tartteis miettiä  :girl_prepare_fish:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minua pelottaa eniten, etten saakaan lapsia. En oikeasti näkisi koko elämässäni enää mitään järkeä, jos en saisi koskaan olla äiti. Pelottaa, että kadun jälkikäteen, että olen odottanut liian pitkään. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että meidän suvussa on paljon vanhana synnyttäneitä. Isoäitini oli 43-vuotias, kun äitini syntyi, ja äitikin sai lapset 33-36-vuotiaana. Itse olen yrityksen alkaessa 30.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hei, oli tosi lohdullista löytää tämä ketju. Olen kohta kolmekymppinen, 4 vuotta vakituisesti seurustellut nainen, ja vauva-asia on nyt pyörinyt mielessä melkein piinaavana joitain kuukausia. Olen ihmisenä kauhean tunnollinen, ahdistuvainen ja herkkä, ja jännitän aina muutosta paljon. Mulla on taipumusta rimakauhuun: sitä oli myös parisuhteen alussa ja yhteen muuttaessa. Taustalla lapsuuden perheen traumojakin. Luulin jo käyneeni läpi näitä ketjussa mainittuja lukuisia pelkoja ja päässeeni siihen pisteeseen että uskallan ehdottaa puolisolle lapsen hankintaa kun molemmat kyllä sitä kovasti halutaan. Mutta tottakai kun puoliso alkoi asiasta innostua, mulle iski taas ihan hirveä paniikki ja jarrut pohjaan: mitä, nytkö heti, mitä jos mua alkaakin ahdistaa koko raskaus enkä ikinä sopeudu lapsen tuloon ja masennun ja lapsi kärsii ja parisuhde katkeaa ja elämä lähtee syöksykierteeseen ja pian olen yksin ja entistä ahdistuneempi. :( olo on tosi surkea nyt, vaikka viime viikot on koko ajan vahvistunut olo että aika alkaisi olla kypsä. Kuinka monta panikointia mun rakas kärsivällinen puoliso vielä kestää..? :( onko kellään lohdun sanoja?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now