SnowWhite

Oliko ensimmäinen vuosi vaikein?

63 posts in this topic

Vauvavuosi tuntuu tällä hetkellä paljon helpommalta. Meillä oli tyytyväinen vauva. Nukkui hyvin yöt eikä turhia huudellut. Mutta nyt...huoh...kun poika (1v 4kk) on varustettu aivan uskomattomalla uteliaisuudella ja halulla olla aivan kaikessa mukana, niin mun lyhyttä pinnaa on koiteltu! laugh.gif Poika ei kielloista välitä paitsi kun ääntä tarpeeksi korottaa ja se on todella stressaavaa. Kun en halua olla koko ajan helisemässä. Itselle tulee aina paha mieli, kun joutuu kieltämään yhä uudestaan ja uudestaan lasta tekemästä kiellettyjä asioita, josta sitten vetää kyllä sellaiset itkupotkuraivarit että oksat pois! Miksi tässä ikävaiheessa täytyy aina niin dramaattisesti reagoida aivan kaikkeen. Jos ottaa päähän, niin se näkyy ja kuuluu kaikkialle ja jos taas ollaan iloisia, niin sitten nauretaan ja kikatetaan maha kippurassa.. rolleyes.gif

 

Kovasti odotan että lapsi alkaisi puhumaan. Olisi paljon helpompi selvittää, että mikä on ongelma, mikä pännii ja mitä halutaan. Nyt sitä joutuu vain arvailemaan.

Toinen huutaa naama punaisena ja osoittelee ympäriinsä, niin ei siinä kovin helppoa ole selvittää että mitä halutaan. Halutaanko ruokaa, halutaanko lukea kirjaa,

halutaanko että lajitellaan taas ne kaikki 50 pientä hahmoukkelia pöydälle vai mitä halutaan? Ja sitten se mitä alat tekemään, niin on aina täysin väärin. Ei sitä tietenkään haluttu.. laugh.gif

Edited by miumiu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hauskasti ihmisillä tosi erilaiset kokemukset tästä asiasta!

 

Meillä kohta 3. vuosi takana joten niiden perusteella osaa arvioida.

 

Vauvavuosi oli helpoin. Oli tyytyväinen lapsi joka nukkuin hyvin ja paljon, ja rytmi oli säännöllinen. Itse ehti tekemään vaikka mitä päiväunien aikana ja hereillään ollessaankin vauva viihtyi hyvin myös lattialla. Lähti liikkeellekin sen verran myöhään ja kärsivällisesti pikku hiljaa, ettei tarvinnut paljoa huolehtia.

 

Vaikein ikä tähän mennessä oli minusta 1-1,5 vuotta. 1-vuotiasta pitää koko ajan vahtia kun järkeä ei vielä ole. Meillä ajoittui myös eroahdistus tähän ikään eikä oikein ruokaakaan voinut laittaa ilman että toinen roikkui jaloissa. Lisäksi toiset päikkärit jäi alta 1-vuotiaana joten päiväunimääräkin väheni niin paljon että tuntui ettei oikein mitään ehdi itse tehdä.

 

Mutta sitten taas kun 1,5 vuodesta eteenpäin puhetta alkoi tulla enemmän ja enemmän, kaikki helpottui ja siitä eteenpäin onkin ollut varsin mukavaa. Uhmaikä ei meillä toistaiseksi ole ollut kovin voimakas, joten sekään ei ole ihan hirveästi rajoittanut arkea. Tällainen vajaa 3-vuotias on ihana kun leikkii mielikuvitusleikkejä ja ajattelu on jo niin kehittynyttä. Päikkäreitäkään meillä ei ole nukuttu aikoihin mutta silti tuntuu helpommalta nyt kuin 1-vuotiaan taaperon kanssa. Ainoa rasitus on se että koko ajan pitäisi olla leikkikaverina. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on vähän samanlainen fiilis ku miumiulla eli vauvavuosi oli helppo, mutta taaperoikä haasteellinen. Poika on nyt 1v4kk ja oon välillä ihan poikki girl_impossible.gif Hän oli tosi helppo ja tyytyväinen vauva - hyvä nukkumaan sekä yöunet (8kk iässä oli jotain heräilyä öisin joka onneksi sitten loppui) että päikkärit ja muutenkin tosi rauhallinen tapaus - kaikki ruoka kelpas, tutti kelpas, tuttipullo kelpas jne. Viihtyi vaunuissa, kaupoissa ja muiden syleissä jne. Hän lähti kävelemään 9kk iässä ja sen jälkeen on tahti vaan kiihtynyt. Tosi utelias tapaus ja ehkä hieman kärsimätön. Omaa tahtoa löytyy ja kaiken pitäisi tapahtua heti. Toki poika tykkää myös rauhallisista hetkistä kuten lukuhetkistä ja halimisesta jne. mutta muuten on kyllä kova menemään ja tekemään kaikkea - sitäkin mitä on kielletty miljoona kertaa. Ja sitten jos ei jotain saa tehdä tms. niin kitistään ja heitetään tavarat lattialle tai sitten hän heittää itsensä lattialle ja huutaa. Nice. Ja mulla on toi pinna kans aika lyhyt, joten sitä vaan itsekin hermostuu kun saa olla koko ajan kieltämässä ja ottamassa pois tms. Toivoisinkin että mulla riittäis kärsivällisyyttä enemmän. Poika on tosi omatoiminen: syö itse, riisuu vaatteita itse, osaa näyttää tai ilmaista muutamin sanoin mitä haluaa jne. Tai jos on nälkä hän menee syöttötuoliin istumaan. Unet maittaa edelleen, yöunet on 11h mittaisia ja päikkärit 2-3h. Huumoriakin löytyy ja kaveri saa mut kyllä välillä nauramaan kunnolla. Näistäkin pointeista huolimatta olen välillä tosi tosi väsynyt.

 

Välillä kun haaveilen kakkosesta niin huomaan haaveiden keskittyvän nimenomaan siihen vastasyntyneeseen ja vauva-aikaan. En niinkään odota taaperoikää. Ehkä vaikeinta onkin juuri se orastava uhma ja se ettei oma pinna aina kestä. Vauva-aikana tottui siihen että toinen möllötti paikallaan tyytyväisenä ja jokeltelti, mutta nyt on kyllä ihan toinen meno :) Ja olen sitä mieltä että se varmasti riippuu myös paljon lapsen luonteesta. Toinen voi olla taas vaikeampi vauvana ja taaperoikä tuntuu helpotukselta.

Edited by Beibi

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä ensimmäinen vuosi oli vaikein. Pieni vaativa vauva, sekä äidiksi kasvaminen vei kyllä voimat totaalisesti. Toisaalta taaperoisen kanssa menot täytyy suunnitella paljon tarkemmin, vauvan vain saattoi kopata mukaan ja ruokakin kulki kätevästi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä mäkin ehkä totean että vauva-aika oli raskaampi.. meillä oli vaativa vauva, joka ei kyllä paljoa yksinään köllötellyt, koko ajan piti olla viihdyttämässä. Masuvaivat, itkut ja koliikit vaivasivat mutta unirytmit ja nukkumiset löytyi jo onneksi n. 3kk ikäisenä, mutta sitte alkoi tulemaan hampaita kun sieniä sateella ja niitä itkettiin ja valvottiin. Toisaalta ihan normi elämää, mutta kun siihen alkusyssyyn tuli kaikki kerralla niin olihan se haastavaa.

Mutta sanoisin että siitä puolestavuodesta vuoteen ja ylikin oli oikein ihanaa ja seesteisetä aikaa.. mutta uhmailut alkoikin sitte jo n. 1,5 vuotiaana ja nyt on oikein kiukkupylly minäite draamakuningas, on sekin haastavaa mutta silti jotenkin kestän paremmin tämän vaiheen kun sen riippuvaisen tuntitolkulla itkevän ja valvottavan vastasyntyneen ( ja silti vauva-kuume vaivaa).. nyt kuitenkin on itsenäisempi pieni poika, joka nukkuu hyvin ja syö itse ja leikkiikin.

Puolensa ja puolensa siis :girl_haha:

Edited by Nalah

Share this post


Link to post
Share on other sites

0-1v oli helppoa koliikista huolimatta

1-2v on ollut tuskien taival, kehitys ollut hidasta, puhe olematonta yms.

 

Nyt odotan innolla 2+ aikaa. Kaikki on loksahdellut kohdilleen kun neiti täyttelee pian 2v. Nyt olen sitä mieltä että taaperot on ihania! <3 1v+ oli perkeleestä - huutoa, kiljuntaa,vinkunaa, ei:tä. (hyvinä päivinä toki myös ihanaakin)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt kun tyttö on jo vuoden niin voinkin vastata tähän.

 

1v. neuvolassa juteltiin terkkarin kanssa tästä samasta asiasta ja terkka oli ihan ihmeissään, kun kerroin että tää eka vuosi on ollut todella helppo. :girl_haha: Vaikka ollaankin valvottu öitä, nautittu tyytymättömän neidin seurasta, puitu vaikka millaisten ongelmien kanssa niin en silti osais muistella ekaa vuotta mitenkään vaikeana. Tietty niitä vaikeita aikoja on ollut, mutta niitäkin on ollut harvemmin kuin niitä hyviä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei ole nukuttu vielä koskaan kunnollisia yöunia, joten aika rankka tämä ensimmäinen vuosi on ollut. Todennäköisesti toinen vuosi on ihan yhtä vaikea, jos nukkumisesta ei edelleenkään tule mitään. Koliikkia, sairauksia tms. ei ole ollut, lapsi ei vain ole nukkunut yli 3 tunnin jaksoja kuin joskus rokotusten jälkeen. Kaikki ulkopuoliset ihmettelevät, miten meillä voi olla niin vaikeaa öisin, kun päivisin poika on niin seurallinen ja hyväntuulinen...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vauvavuosi oli rankempaa kummallakin muksulla. Toka vuosi helpompi. Esikoisen koetteli hermoja siinä 3v kieppeillä kun oli just uhma ja mustasukkaisuuskuviot pienemmän sisaruksen syntymän takia ja JOKA asiaan piti laittaa hanttiin.

Nyt on pian 2v ja 4,5 lapset ja ne on aivan ihania. Pysyisivätkin tuollaisina. :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä esikoinen ja ainokainen on nyt 1v9kk, tällä kokemuksella voi sanoa, että ensimmäinen vuosi oli huomattavasti rankempi kuin tämä toinen. Poika nukkui vauvana tosi huonosti (en edes tajunnut sitä silloin), yöunet oli pätkittäisiä ja yösyöttöjä tosi paljon, päiväunet oli pitkään sellaisia 15-30 min pätkiä ja lapsi koko ajan väsynyt. Vasta sitten, kun siirryttiin kaksiin päiväuniin alkoi päivärytmi vakiintua ja mullakin oli oikeasti lepohetkiä päivän aikana. Poika oppi kävelemään aika pienenä ja vauhtia on riittänyt, mutta silti taapero, joka nukkuu ja on lopun aikaa virkeä ja täynnä energiaa on paljon helpompi kuin huonosti nukkuva vauva.

 

Puhumaan oppiminen on myös aika kätevä juttu sekä lapsen että aikuisen kannalta, nyt jo keskustellaan sujuvasti ja ymmärretään toisiamme.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkin eka vuosi oli rankempi kuin mitä tämä toinen ikävuosi tähän mennessä. Poika on nyt siis 1,5-vuotias.

 

Osaksi tuo ekan vuoden rankkuus selittyy silläkin, että mulle elämänmuutos oli jotenkin vaikea ja valtava, vaikka en osannut yhtään odottaa että tällaiselle kotihiirelle se olisi mikään iso muutos. Imetys oli alkuun hirveän sitovaa ja kun multa tuli maitoa suihkuamalla, imetys onnistui parhaiten sängyllä kylkiasennossa. Niinpä oli parasta olla kotona (tai esim. mun vanhempien luona) silloin kun vauvalla oli nälkä, ja se jo asetti omat haasteensa ja rajoituksensa.

 

Mulla oli pitkään myös hirveä kontrolli päällä, tuntui ettei oikein kukaan osaa pidellä mun vauvaa oikein yms. Tuon suhteen on helpottanut kummasti tässä ajan myötä.

 

Yöt meillä ei ole edelleenkään sellaisia, että vedetäisiin tyytyväisinä sikeitä kellon ympäri. Poika nukkuu meidän välissä ja pyörii, hyörii ja ääntelee sen verran, että heräilen monta kertaa yön aikana. Onneksi enää harvoin on sellaisia öitä, että lapsi kukkuisi pari tuntia hereillä keskellä yötä...

 

Olihan se omalla tavallaan helpompaa kun poika ei osannut kävellä saati liikkua muutenkaan itse, ja kun laskin sen lattialle niin siinä se pysyi. Ostoksilla käyminen oli mukavaa kun toinen ei osannut kaivata vaunuista pois pääsemistä, mutta toisaalta mulla oli silloin jatkuva "mitä jos se alkaa itkeä"-ahdistus päällä... Nyt olen oppinut vähän relaamaan - jos lapsi itkee, niin sittenpä itkee ja sitten keksitään jotain että se lopettaa. :girl_wink: Ja toisaalta kun lapsi osaa liikkua itse, niin ei tule samanlaisia turhautumisia ja kyllästymisiä, joskin nyt sitä saa olla jatkuvasti kieltämässä ja juoksemassa perässä... :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt kun lapsi on täyttänyt kaksi vuotta niin kokemusta on kahdesta hyvin erilaisesta vuodesta ja jos helppoutta ajatellaan, niin vauvavuosi oli ehdottomasti helpompi. Meille syntyi siis vauva, jollaista kai kuvaa parhaiten juuri se "helppo"-sana. Imetys lähti normaalin alkusäätämisen jälkeen hyvin käyntiin, minkä lisäksi pojalle kelpasi tuttipullo ja pullossa joko lypsetty äidinmaito tai korvike, merkillä ei väliä kun kaikki passas. Mahavaivoja ei ollut minkäänlaisia, d-vitamiinitipatkin aloitettiin heti täydellä viiden tipan annostuksella porrastamisen sijaan, koska kuultiin vasta myöhemmin että joillain on tapana pelata varman päälle ja aloittaa yhden tipan annostuksella. Edes rokotteista ei ikinä tullut mitään haittavaikutuksia, itkuja tms. Yöt nukuimme perhepedissä ja poika söi yleensä 1-2 kertaa yössä. Nälkänsä hän ilmoitti aina aluksi ähisemällä ja maiskuttelemalla ja kun tähän jo reagoi, ei se koskaan yltynyt itkuksi asti. Mies ei yleensä edes herännyt yösyöttöihin ja itsekin monesti nukahdin kun poika oli vähän aikaa imenyt. Yhtenäkään iltana/yönä ei tarvinnut huutavaa vauvaa hytkytellä tai kanniskella, koska poika ei yksinkertaisesti koskaan huutanut.

 

Kun poika oppi vuoden ikäisenä kävelemään, avautui hänelle aivan uusi maailma. Ekasta taaperovuodesta mieleen on päällimmäisenä jäänyt se, miten paljon elämä muuttui. Enää ei voinut kotona istua katsomassa telkkaria paria minuuttia pidempään tai puhua puhelimessa, eikä etenkään keskittymään mihinkään kotiaskareisiin tai omiin hommiin, koska 1-vuotiaamme oli niin liikkuvainen, ehtiväinen ja utelias ettei häntä pidellyt mikään. Hänestä tuli esille myös kova seurankaipuu eli ei viihtynyt yhtään yksin leikin parissa. Tässä vaiheessa tosiaan loppuivat ne leppoisat kahvittelureissut meilläkin. :D Pojalle tuli myös suuri jäljittelyn tarve eli halusi käteensä juuri ne tavarat mitä vanhemmillakin ja puuhata samoja asioita. Jokin aika sitten nauroin sitä että ennen askartelin joulukortit itse, nykyään niiden kirjoittaminenkin on asia, mitä ei voi tehdä pojan läsnäollessa. On myös herkästi jaloissa kitisemässä aina kun kaipaa tekemistä mutta yksi asia jaksaa kiinnostaa yleensä max. 5 minuuttia kerrallaan. Eli siinäpä olisi työsarkaa.

 

Itse siis koin vauvavuoden paljon helpompana, mutta meillä tosiaan oli "helppo" vauvakin. Taaperovuonna sen sijaan olen kokenut paljon riittämättömyyden tunteita ja enemmän myös niitä negatiivisia sävyjä äitiydestä. Silti viivan alle jää ilman muuta plusmerkkiset lukemat ja toivotaan että poika saa joskus sisaruksen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oli ja on. Mun mielestä lapset ovat hurmaavimmillaan siinä 1-2 - vuotiaina ja siitä ylöspäinkin ihanan "helppoja" kun osaavat jo kertoa mikä on hätänä ja heidän kanssaan voi helpommin mennä ja tulla. Vauvat ovat ihania mutta kyllä tämä ensimmäinen vuosi on kuitenkin jotenkin työläin. Ihana sekin siltikin. :girl_pinkglassesf:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä meillä oli ensimmäinen vuosi vaikein, molempien kohdalla.

Esikoisen kohdalla oli se äidiksi opettelu, lapsettomuuden loppumisen käsittely, vaikeasta synnytyksestä toipuminen(niin fyysisesti kuin myös henkisesti).  Kaikki oli uutta vaipan vaihtoa myöten. Lapsi nukkui huonosti, söi huonosti..vähän kaikki oli (siinä hormoni ja väsymyssumussa) huonosti. Kunnes ensimmäisen vuoden lopulla alkoi helpottamaan. Asiat saivat oikean perspektiivin, elämä palasi raiteilleen ja lapsen olemassaolo ja merkitys muuttui luonnolliseksi osaksi elämää.

Kuopuksen kohdalla taas opeteltiin elämään menettämisen pelon kanssa realistisesti, opiskeltiin pitkäaikaissairauden merkitystä meidän elämässä jne. Kuopus nukkui huonosti, huusi illat ja esikoinen taas heräsi aikaisin eikä yhtaikaisista päiväunista ollut toivoakaan. Myös parisuhteelle tuo ensimmäinen vuosi on ollut aina raskain. Jotenkin sitä vain hukkasi realiteetit, odotti että mies tulee ja viihdyttää niin minua kuin myös lapsiakin pitkän työpäivänsä päätteeksi jne.

 

Molemmat ovat olleet hyvin "helppoja" lapsia ensimmäisen vuoden jälkeen. Ja vaikka tavallaan kauhulla muistelen lasten ensimmäisiä elinvuosia, niin silti ne herättävät hyvin haikeita fiiliksiä. Siinä vuodessa on kuitenkin jotain hyvin maagista. Se yhteyden luominen lapseen, kotona "pesiminen", täysin uuden elämän opettelu..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vauvavuosi oli helppo, ensimmäinen taaperovuosi raastava.

 

Vauva oli helppo. Nukkui hyvin, söi maitoa hyvin. Kinteitä ei kylläkään ja niiden kanssa taisteltiin, mutta lopulta sekään ei ollut mitään siihen verrattuna miten ruuasta on pitänyt taistella taaperon kanssa. Vauva ei itkenyt juuri koskaan, taapero taas huusi, kitisi ja karkui joka ikinen päivä useaan ottesseen. Vauvan kanssa reissattiin pitkiäkin matkoja ja pitkiä aikoja autossa ja lentokoneessa, taaperon kanssa ei ole juuri tehnyt mieli lähteä matkalle, kun jo 10 minuutin matka lähijunassa tuntui joskus kestävän ikuisuuden. Vauva viihtyi hyvin itsekseen sitterissä tai lattialla, taapero ei leikkinyt useimpina päivinä hetkeäkään yksin eikä myöskään vanhemman kanssa jaksanut keskittyä kuin minuutteja kerrallaan ja usein sen jälkeen meni hermo ja alkoi heittelemään tavaroita.

 

Taaperon kanssa eloa on toki varmasti vaikeuttanut se, että puhe on jäljessä ja se tietysti turhauttaa, mutta kyllä mä luulen, että tämä muutenkin olisi ollut vaikeampaa kuin vauvan kanssa ja tämän kakkosenkin kanssa pelottaa juuri enempi toinen ikävuosi kuin tämä vauva-aika. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on ollut ekan kanssa eka vuosi vaikein, ja nyt menossa oleva kolmas vuosi.

 

Esikoinen ei nukkunut säännöllisiä päikkäreitä ennen kuin täytti vuoden, yritin kaikki mahdolliset kikkakolmoset ja unikoulutettiinkin moneen kertaan .Valvominen ja päivärumba olivat hankalia, ja koska esikoinen lähti liikkeelle vasta pitkälle yli vuoden ikäisenä, oli loppuvuosi ekasta vuodesta aika turhauttavaa, kun ei päässyt vielä liikkeelle.

 

Kolmas vuosi tuntuu olevan tosi hankala, päällä on kova uhma pikkuveljen saavuttua ja se on vaan pahentunut, ja lisäksi puhumattomuus aiheuttaa pahaa turhautumista.

 

Toka on jos mahdollista, ainakin alun perusteella vielä ekaa haasteellisempi, mitä tulee ekaan vuoteen. Meillä ei nukuta ainakaan toistaiseksi mitään tai minkäänlaisia kunnon säännöllisiä päikkäreitä, eli samalta vaikuttaa kuin ekankin kanssa. Lisäksi yöt ovat ihan hirveitä, kun koskaan ei tiedä, nukkuuko tuo tunnin vai useamman, ja mä olen ihan totaalisen loppu jo nyt valvomiseen (ja toka on nyt reilun pari kuukautta). Normiyönä tuo heräilee tunnin-kahden välein ja saattaa nukkua yhden kolmen tunnin pätkän (tai sit nukkuu sen jo illalla, niin että yö on ihan horroria).

 

Ekann kanssa parisuhde ei tuntunut kärsivän kovinkaan paljoa, mutta tämä toka on kyllä parisuhteen kannalta aika totaalinen stoppi kaikelle; ei ole yhtään aikuisten kesken-aikaa missään muodossa.

Edited by Ravenna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä oli esikoisen kanssa vauvavuosi, tai oikeastaan sen ekat puoli vuotta, ehdottomasti vaikeinta aikaa toistaiseksi. Lapsi nukkui päiväunia tosi huonosti, oli itkuisa ja kärsimätön, ei viihtynyt yksin hetkeäkään vaan häntä sai viihdyttää koko ajan. Kaikki menemiset oli suunniteltava tosi tarkasti kun vauva ei viihtynyt hereillä vaunuissa tai kaukalossa vaan karjui pää punaisena ja rauhoittui ainoastaan rinnalle. Hyviä hetkiä oli aika vähän verrattuna noihin hankaliin.

 

Tämän jälkeen elämä hänen kanssaan onkin tuntunut tosi helpolta, uhmaikäkin on tuntunut hyvin siedettävältä ja jotenkin loogiselta verrattuna tuohon vaativaan vauva-aikaan. Poika on jo pidempään nukkunut yönsä heräämättä, on iloinen ja ns. helppo lapsi, jonka kanssa on helppo mennä ja olla. Puhumaan poika oppi aika myöhään, mutta se tuntui samalla jotenkin taittavan uhmaa kun lapsi alkoi saada itseään ymmärretyksi ja puheen kehittyminen on helpottanut elämää vielä entisestään.

 

Kuopus on taas ollut isoveljensä vastakohta ja hänen kanssaan nämä ekat kuusi kuukautta on ollut tosi vaivatonta ja ihanaa aikaa. Ainoana negatiivisena on ollut aika tiheät yöheräilyt ja vähän takkuinen aloitus kiinteiden kanssa, mutta muuten kuopus on niin aurinkoinen ja hyväntuulinen vauva etten sellaisesta osannut haaveillakaan. Ja kun esikoisen alkutaival on vielä hyvässä muistissa niin eipä noista yöheräilyistäkään jaksa kamalasti valittaa. :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

Esikoisen ensimmäinen vuosi oli yövalvomisen takia todella järkyttävää, vaikka muuten oli mukautuvainen lapsi. Nukkui päiväunia vaunuissa, autossa, milloin missäkin. Alusta asti tuli noustua keskimäärin viidesti yössä ja vanhemmaksi tultaessa heräilyt moninkertaistuivat (mukaan tuli myös vaikeudet nukahtaa päikkäreille ja nukkua enemmän kuin sen puoli tuntia).

 

Pahimman vaiheen yli kun päästiin, muistan hokeneeni miehelle useaan otteeseen, että meille ei sitten ikinä tule toista lasta. Mun psyyke ei yksinkertaisesti kestä toista samanlaista jaksoa huonoilla unilla. Muistan pelänneeni nukahtamista kuin ruttoa ja aloin pojan herätessä täristä ja hikoilla päällimäisenä ajatuksena, että kuinkahan monta kertaa tänä yönä saa juosta. Mies ei ääniin herännyt, joten mulle rupesi tulemaan katkeroitumista asian suhteen. Miksi juuri minä herään pieneenkin inahdukseen ja vaikka mitä yritän ei unet meinanneet parantua... Päivisin sitä yritti itselle vakuutella, että tämä on vain ohimenevä vaihe ja poika on muuten suhteellisen helppo lapsi, eläväinen ja utelias.

 

Nähtävästi suunta on kääntynyt sen verran parempaan suuntaan, että toinen lapsi on toivotettu tervetulleeksi. Saas nähdä kuinka tämän kanssa nukkuminen sujuu ja meneekö päivärytmi yhtä mutkattomasti kuin esikoisella.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Komppaan edellistä.

Huonon nukkumisen päälle juniorilla on allergioita yms. joiden vuoksi ollaan juostu lääkärillä jos toisellakin (nämä olivat neuvolassa alussa vain "koliikkia", helppohan siitä oli koko yö valvoa ja kantaa huutavaa lasta). En edes halua ajatella koko aikaa.

 

Tämän takia olin pitkän aikaa sitä mieltä, että meille ei todellakaan tule toista lasta, koska en yksinkertaisesti pysyisi henkisesti kasassa. Nyt kun esikoinen on riittävän iso ja tähän väliin mahtuu myös muutama hyvin nukuttu yö, on kakkoselle annettu lupa tulla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on ollyt parisuhteen kannalta ensimmäiset 13 kk kummankin lapsen kohdalla haastavaa.

 

Nukkumisen kannalta ensimmäinen 3,5 vuotta oli hankalaa (lapsilla 1,5 vuoden ikäero) ennen kuin sain nukkua ensimmäisen kokonaisen yöni (ja sen jälkeen onneksi useammankin).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vauvavuosi oli tähän uhmaan nähden todella helppo. Elämä alkoi hankaloitua urakalla taaperon ollessa noin 1,5v. Sitten tuli pikkusisar ja erittäin paljon huomiota tarvitsevan taaperon elämä muuttui ihan mahdottomaksi. Välillä on hyviä kausia ja niitä, kun saa nauttia jo ns. hiukan vanhemmasta lapsesta, mutta enimmäkseen se on huutamista, tavaroiden rikkomista ja vauvan satuttamista. :( Vauva taas ei ole aiheuttanut pienitäkään murhetta. Kauhulla odotan, mikä uhmaikä sieltä sitten onkaan tulossa. Esikoisen vauva-aikaan oman haasteensa loi se, että koko elämä muuttui niin radikaalista, kaikki oli uutta ja epävarmaa. Nyt osaa vauva-ajan ottaa jo rennosti. Ja valvottamisestakin vastaa meillä vain esikoinen, vauva nukkuu hyvin. Esikoinen nukkui 10kk-1,5v todella hyvin ja kiltisti, mutta nykyään saa ravata lähes joka yö hyssyttämässä. Ellet tarpeeksi nopeaan ehdi päätä silittämään, alkaa öinen raivokohtaus jopa tunniksi. Ja se ottaa omille voimille vielä kovemmin, kuin päivällä tapahtuvat raivokohtaukset.

 

Taapero 2v2kk, vauva 6kk

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vauvavuosi oli tähän uhmaan nähden todella helppo. Elämä alkoi hankaloitua urakalla taaperon ollessa noin 1,5v. Sitten tuli pikkusisar ja erittäin paljon huomiota tarvitsevan taaperon elämä muuttui ihan mahdottomaksi. Välillä on hyviä kausia ja niitä, kun saa nauttia jo ns. hiukan vanhemmasta lapsesta, mutta enimmäkseen se on huutamista, tavaroiden rikkomista ja vauvan satuttamista. :( Vauva taas ei ole aiheuttanut pienitäkään murhetta. Kauhulla odotan, mikä uhmaikä sieltä sitten onkaan tulossa. Esikoisen vauva-aikaan oman haasteensa loi se, että koko elämä muuttui niin radikaalista, kaikki oli uutta ja epävarmaa. Nyt osaa vauva-ajan ottaa jo rennosti. Ja valvottamisestakin vastaa meillä vain esikoinen, vauva nukkuu hyvin. Esikoinen nukkui 10kk-1,5v todella hyvin ja kiltisti, mutta nykyään saa ravata lähes joka yö hyssyttämässä. Ellet tarpeeksi nopeaan ehdi päätä silittämään, alkaa öinen raivokohtaus jopa tunniksi. Ja se ottaa omille voimille vielä kovemmin, kuin päivällä tapahtuvat raivokohtaukset.

 

Taapero 2v2kk, vauva 6kk

 

Veikkaan, että tässä olisi oma vastauksenikin.

 

Nyt elellään toista vuotta, tenavalla on ikää 1 v 2 kk ja risat päälle. Vauvavuosi oli unelma, tenava on ns. perustyytyväinen lapsi, nukkui hyvin jne. Nyt näiden parin kuukauden perusteella (varsinkin kävelemään oppiminen 1 v 1kk:n kohdalla) voin sanoa, että toinen vuosi on nyt jo raastanut hermoja enemmän kuin ensimmäinen. Meille tulee loppuvuodesta toinen, mikä ei varmasti helpota jossain vaiheessa kolkuttavaa uhmaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensimmäinen vuosi oli aivan ihanan helppo. Ei tokikaan heti alussa, mutta kun vauva alkoi nukkua pitempiä pätkiä niin voi miten ihanaa olikaan elää vauva-arkea. Uhmaikä sen sijaan on ollut helvettiä, joka ei edes osoita minkäänlaisia päättymisen merkkejä. Olen jopa harkinnut asumus- tai avioeroa päästäkseni tuosta lapsesta eroon edes joka toiseksi viikoksi. Ja silti tuli hankittua vielä toinen ipana. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vauvavuosi oli kaikista helpoin, aina 2,5-vuotiaaksi asti. Kakkosenkin vauvavuosi on mennyt siinä sivussa, kun on pitänyt keskittyä uhmailevaan isoveljeen (nyt 3,5v). Lapset vielä kotihoidossa ja isompi tekee kyllä kaikkensa, että mulla ei ole hermoja kohta enää ollenkaan. Kotona perseilee ja kerhoihin ynnämuihin kivoihin juttuihin ei suostu millään. <_<

Share this post


Link to post
Share on other sites

So far ehdottomasti vaikein enkä usko, että mikään tulee menemään sen ohi. 

Olen totaaliyh ja ekat 6kk taistelin vakavan rannekanavaoireyhtymän kanssa. Oltiin siinä pisteessä jo etten kyennyt nostamaan koko lasta, saati sitten pukemaan. Kädet ei vaan totelleet. Sitten 6kkn kohdalla kun kädet parani ni alkoi allergia/refluksihelvetti, jota kestää osittain edelleen (ikää nyt 1v8kk). Tuo 6-12kk väli ei nukuttu käytännössä ollenkaan (esimerkki yö oli "unta" 1.30-5.30 ja siinä välissä 6-8 herätystä), hereillä ollessaan lapsi huusi kun syötävä, mun maailmasta katosi värit ja tuntui että tukehdun tän kaiken alle. 

Että joo. Se oli kaikista vaikein. Vaikka tuo lähestyvä uhmaikänen kiristää välillä hermoja, mutta ei se vaan mene sen huudon ohi kun tiedät että lastasi sattuu, mutta mitään et voi tehdä. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now