Seulontakriittiset

[SnowWhite]

Meille on näköjään hirveän huonosti informoitu tästä asiasta neuvolassa. En ole ikinä kuullutkaan, että ultraan voi päästä, vaikka samalla ei "seulottaisikaan". Mielenkiintoinen juttu.

 

Joka tapauksessa. Oma näkemykseni on aika tarkalleen kuten fleurin....sanoit oikeastaan sen, mitä olin tulossa kommentoimaan omasta puolestani

Ultriin olen osallistunut ja niskaturvotusta on kummassakin raskaudessa mitattu. Mä pidän sitä ihan hyvänä asiana oman itsen kannalta juurikin siitä näkökulmasta, että osaa sitten varautua. Raskaudenkeskeytykseen en varmasti kykenisi.

 

Ja mulla vaikuttaa tähän asiaan myöskin se, että mulla on kristillinen elämänkatsomus/olen uskossa.

[ritsku]

Hyvä aihe!

 

Myö käytiin seulonnoissa (verikoe+niskaturvotus) rv 12 ja päätettiin että jos jotain hälyttävämpää tulee niin sitten tehdään (raskaita) päätöksiä mutta onneksi kaikki näytti olevan hyvin! Edelleen en tiedä mitä tekisi jos esim rakenneultrassa todettaisiin jotain. Miehen sisko on nimittäin vaikeasti vammainen ja sitä elämää on nähnyt läheltä millaista on elää 24 vuotiaan vauvan kanssa, seisomalaitteet, syötöt, potat jne.

 

Vaikea asia. Pieneen on kuitenkin niin kiintynyt jo nyt että luultavasti jos jotain poikeavuuksia löydettäs niin siihen alkais vaan valmistautua eikä pystyisi keskeyttämään raskautta..

[pihpuu]

Mä en oikeastaan edes ajattele, että seulontojen tarkoituksena olisi löytää syitä aborttiin. Enemmän ajattelen, että se on mahdollisuus löytää sellaiset asiat, jotka tekevät sikiöstä elinkelvottoman (anteeksi ruma sana), esim anenkefalia. Tai vaihtoehtoisesti auttaa valmistautumaan (myös lääketieteellisesti synnytyksen yhteydessä) vaikeisiin, ennustettavissa oleviin tilanteisiin (esim vaikeat sydänviat). Jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta kyllä lääketiedettä kannattaa käyttää hyväkseen, jos ei muuten niin valmistautumisen kannalta.

[uhra]

Fleurin kanssa ihan samat ajatukset.

 

Me siis osallistutaan kaupungin tarjoamiin nt- ja rakenneultraan ihan siitä syystä, että on hyvä tietää mitä vauvalle kuuluu ja että onko kaikki hyvin. Veriseuloja ei otettu, koska itseni tuntien tiedän, että stressi kasvaisi määrättömiin mittasuhteisiin, jos tulisi vaikkapa väärä positiivinen tulos, mikä on suhteellisen yleistä näissä kokeissa.

 

En myös pysty kuvittelemaan, että haluaisin päästä vauvasta eroon, vaikka tämä ei olisikaan täysin terve. Jos vauva olisi pahasti sairas, elinkelvoton, tilanne olisi tietenkin eri ja silloin olisi kova paikka miettiä miten toimia. Ja suhtautumiseni seulontoihin olisi varmasti toinen, jos olisin joskus synnyttänyt vammaisen lapsen.

 

Muiden seulonnoista mulla ei ole mitään mielipidettä, jokainen tehköön kuten parhaaksi omalla kohdallaan näkee.

[Jopas]

Mä olen seulontakriittinen lähinnä tuon termin suhteen. En pidä siitä, että ultria ja verikokeita kutsutaan seuloiksi. Seulominen kuulostaa jyvien erottelulta akanoista, melkein rodunjalostukselta. Meille ultrakäynnit ovat olleet lähinnä terveystarkastuksia, jotka antavat osviittaa siitä, mitä odottaa. Mun mielestä on hyvä tietää mahdollisimman tarkasti etukäteen, mikäli vauvalla on jotain, mikä vaatii toimenpiteitä heti syntymän jälkeen.

[Nat]

Tää menee nyt vähän OT:ksi mutta kuitenkin. Koska täällä niin moni on sanonut ettei kykenisi raskauden keskeytykseen jos ultrassa jotain löytyisi, niin haluan liittää tähän tekstin jonka kirjoitin joskus naikkareihin (siellä aborttikeskusteluun eli tunnelma todellakin oli hieman erilainen kuin täällä). Tekstin ei ole tarkoitus ketään loukata tai arvostella, onpahan vain oma kertomukseni siitä kuinka ajatukset voivat elämän aikana ja pakon edessä muuttua aivan joksikin muuksi kuin mitä ne alkuun ovat olleet. Toivottavasti kukaan ei koskaan joutuisi tämän asian kanssa ultrien jälkeen painimaan, mutta tiedän tuon toiveeni olevan turha.

 

"Ennen kuin lähdin opiskelemaan, vastustin aborttia. Tuntui käsittämättömältä etteivät seksiin kykenevät ihmiset osanneet huolehtia seurauksista, vaihtoehtoja kun olisi vaikka muille jakaa. Mietin jopa sitä, että pystyisinköhän itse toimimaan gynekologina, kykenisinkö jollekin tuon abortin joskus tekemään. Pidin sitä kovin epätodennäköisenä, olihan jokainen elämä niin arvokas. Korvaamaton...

 

Lähdin lääkikseen. Kurssien kuluessa eteenpäin tarvottiin läpi lainsäädäntöä ja ammattietiikkaa. Totesin etten edelleenkään aborttia hyväksy, mutta ammattihenkilönä toimenpiteeseen pystyisin. Oma minä olisi pakko erottaa ammattiminästä. Tykästyin gynekologiaan ja harkitsin sitä elämänuraksenikin. Se mielessäni lähdin amanuenssiksi erääseen sairaalaan gynokologiallekin. Siellä sitten törmäsin ensikertaa oikeasti aborttiin ja sen arkeen. Ensin törmäsin tyttöön joka purkkaa jauhaen istui vastaanottohuoneessa hakiessaan noin kuudetta aborttiaan. Selityksenä että kun ei usko hormonaaliseen ehkäisyyn eikä miehet suostu seksiin kumin kanssa... ikää alle 20v. Mielessäni huusin tytölle tajusiko hän mitä oli tekemässä. Kuinka joku voi noin tehdä... En ymmärrä sitä edelleenkään. Seuraavana eteen tuli neljän lapsen äiti avoimesti itkien. Viides lapsi tulossa, perheessä tapahtunut niin kauheita että kaikkien jäsenten hyvinvointi (henkinen, fyysinen ja taloudellinen) oli uhattuna. Ei minkäänlaisia tukiverkkoja lähellä, ei minkäänlaisia mahdollisuuksia pitää tulossa olevaa lasta aikaisempien lisäksi. Voitte uskoa että mahdollisuuksista kyllä keskusteltiin siinä huoneessa, mutta umpikuja oli todellinen. Ei voi sanoa etä abortti tuossa tilanteessa olisi ollut mitenkään helppo päätös, tabletti juuttui kurkkuun kiinni kun kaikki neste tuntui valuvan äidin kyyneliin. Silloin tajusi että tilanteita on niin monenlaisia... molemmat noista olivat alle sen 12 rv keskeytyksiä ja molemmat sosiaalisin syin... ja kuitenkin niin erilaisia...

 

Valmistuin ja menin töihin... tulihan noita lähetteitä itsekin kirjoitettua. Yksikään vastaanotolleni tulleista tytöistä ei tullut sinne iloisin mielin. Punaiset ne silmät olivat. Niin vastaanotolle tullessa kuin sieltä lähtiessäkin... sielläkin niin moni itki...

 

Vihdoin vuoden yrittämisen jälkeen tulin raskaaksi... oma pieni vauva tulisi meillekin... alkuraskauden aikana tein yhden aborttilähetteen ja mieli teki huutaa tuolle tytölle että kuinka hän saattaa! Eikö hän tajua että hänen sisällään kasvaa uusi elämä! Pieni ihme! Jotain niin pientä ja kuitenkin niin suurta. Ammattilainen tuli minussa väliin. Keskustelimme asiallisesti ja tein lähetteen. Hän oli päätöksensä tehnyt, ei ole lääkärin asia sitä lähteä häneltä kieltämään. Pahalta kuitenkin tuntui...

 

Kunnes. Meillä se 12 vkoa tuli täyteen ja menimme nt-ultraan pikkuistamme katsomaan... siellä hän vilkutteli ruudulla, meidän täydellinen pikkuinen! Kaikkia mittoja ei saatu otettua, piti vaihtaa katselukulmaa... kaikki ei ollutkaan hyvin. Seula ei hälyttänyt, turvotusta ei ollut, mutta silti kaikki romahti. Vaikean rakennepoikkeavuuden vuoksi lähete yliopistosairaalaan, siellä kontrolliultrat ja istukkabiopsia. Ei se ollutkaan painajaista vaan totta... suurella todennäköisyydellä vauvamme kuolisi jo kohtuun. Jos jotenkin raskaus hyville viikoille jatkuisi, olisi edessä varhainen sektio ja vauvan kiidätys teholle. Siellä lukuisia leikkauksia ja nekin vain jos kaikki menisi hyvin. Todennäköisesti pienemme ei niistä tulisi selviytymään vaan kaikki olisi turhaa. Eloonjäämisennuste oli käytännössä noin prosentin luokkaa. Todennäköisesti lyhyeksi jäävän elämänsä hän viettäisi teholla, kiinni letkuissa, hengityskoneessa. Jatkuvan kipulääkityksen alla. Sitä emme halunneet. Mieluummin otin itse tuon tuskan kantaakseni hänen puolestaan. Hän syntyi rvkolla 16. Ihana pikkuisemme, kymmenen varvasta ja kymmenen sormea, kauniit kasvot ja pikkuinen vartalo. Rakennepoikkeavuus näkyi, mutta täydellinen hän oli silti.

 

Siinä siis minun elämänpolkuni tämän asian suhteen. Abortin vastustajasta myöhäisen keskeytyksen läpikävijäksi, tappajaksi kuten joku sanoi. Voin kertoa ettei tuo päätös ollut helppo edes meidän tilanteessamme. Ruumiinavauksessa paljastui että vauvallamme oli toinenkin vamma, hän ei olisi ikinä eloon jäänyt, ei olisi ensimmäistä hengenvetoaan kyennyt vetämään. Minulla on asiasta itselläni mustaa valkoisella, tieto siitä ettei mahdollisuuksia ollut lainkaan. Silti tuska on sanoinkuvaamatonta, musertavaa. Yön hiljaisina tunteina iskee syyllisyys, se pieni epäilys siitä että entä jos sittekin olisi tapahtunut ihme. Järki sanoo ratkaisumme olleen se ainoa mahdollinen, mutta sydämessä asuu silti kipu. Kuinka ketään voidaan vaatia luopumaan jostain niin rakkaasta?

 

Jos joku täällä siis sanoo abortin olevan aina itsekäs teko, murha, niin hänellä on mielipiteeseensä oikeus. Sen mitä minä olen tehnyt, olen tehnyt rakkaudesta. En halunnut pienen tyttäreni kärsivän, joten otin itse tuon tuskan kantaakseni. Kannan surua sydämessäni elämäni loppuun asti. Jos se tekee minusta pahan ihmisen, niin olkoon sitten niin. "

 

 

Koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan...

[Neferica]

Kaunis kirjoitus Nat. Tuli kyyneleet silmiin.

[Sannulini]

Todella kaunis kirjoitus Nat. Eipä säilyneet silmät kostumatta täälläkään.

Kiitos!

[Lara]

Nat Miten kaunis ja ajatuksia herättävä kirjoitus.

[Elena]

Natin kirjoitus oli todella koskettava

[MissShirley]

Kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu, Nat!

 

 

[Tuu-tikki]

kovin kaunis ja koskettava kirjoitus, nat, kiitos. itse mietin tuota seulontaa myös juuri tuolta kannalta, että en koskaan haluaisi synnyttää tähän maailmaan lasta, jolla olisi niin pahoja kehitysvammoja, että hänen lyhyt elämänsä ennen kuolemaa olisi pelkkää kärsimystä. itse osallistu(i)mme seuloihin myös sen vuoksi - emme pelkästään itsemme takia.

[Jopas]

Nat

[Edwina]

Nat

[hannat]

Kaunis, seisauttava kirjoitus Nat

[Elena]

Tutkija kyseenalaistaa sikiöseulonnat / HS.fi

 

Heli Pruuki pohtii, ketä varten sikiöseulontoja tehdään

Julkaistu: 10.12.2007

 

Tällainen artikkeli tuli vastaan, kannattaa lukea!

[MissShirley]

^hyvä artikkelivinkkaus, Elena!

 

Luin tuon artikkelin. Mun mielestä se sisälsi hyvää yhteiskunnan/vanhemmuuden herättelyä seulontoihin liittyen.

Hienoa, että tätäkin asiaa tutkitaan väitöskirjatasolla!

 

 

[limelime]

Kävin lukemassa mielenkiintoista keskustelua.

 

Natin teksti oli todella koskettava

[fleur]

Hyvä artikkeli, Elena! Juuri tuo asia mullakin noissa seulonnoissa tökkii, kun tuntuu että pointtina on metsästää nimenomaan downin syndroomaa, joka ei todellakaan minusta ole sellainen vamma joka pitäisi tästä maasta karsia. Downia sairastavien lasten syntyvyyshän on romahtanut näiden tehokkaampien seulontojen tultua kuvioihin. Aivan eri asia on se, jos lapsella ei ole elinmahdollisuuksia lainkaan, kuin että hän voisi parhaassa tapauksessa elää tuetusti itsenäisenä aikuisena, kuten monet down-ihmiset.

 

Sellaisen huomion halusin vielä tuoda mukaan tähän keskusteluun, että valtaosa, 80% vammaisista ihmisista on vammautunut syntymän jälkeen. Joko tapaturmaisesti tai sitten vamman aiheuttanut sairaus on puhjennut vasta syntymän jälkeen. Usein sanotaan ettei itsestä olisi vammaisen lapsen vanhemmaksi, mutta todellisuudesta suurin osa vammaisten lasten vanhemmista kohtaa tämän realiteetin ilman että valinnan mahdollisuutta edes on. Terveenä syntyneestä lapsestakin voi tulla vammainen.

[laura!]

Itselleni tuo artikkeli ei tuonut mitään uutta; Kyllä, seulonnoista tulisi kertoa selkeämmin neuvoloissa ja osassa se jo toteutuukin hienosti. Kyllä, seulonnoissa haetaan eri sairauksia ja etenkin down on yksi haetuimmista, mutta seulonnan tarkoitus ei ole poistaa sairasta sikiötä vaan tarjota vanhemmille enemmän tietoa ja aikaa valmistautumiseen. Vastaan voi toki tulla tilanteita jossa päädytään raskauden keskeyttämiseen, mutta vasta kun asiaa on selvennetty tarkemmin, tarjottu tietoa perinnöllisyyslääketieteen kannalta sekä annettu aikaa ajatella. Sillehän ei yhteiskuntakaan mitään voi, että sairaan lapsen hoitaminen vie voimia ja joskus on osattava ajatella myös lapsen etua, kuten Nat aiemmin kirjoitti.

 

Kyllähän ihminen jaksaa lähestulkoon mitä tahansa. Oman lapsen kuolemastakin selviää, jos on pakko. Mutta jos omat voimavarat tietää ja kromosomitutkimusten jälkeen todetaan, että lapsella on sairaus joka vaatii hoitoa 24/7 niin minä ainakin olen niin itsekäs etten siihen lähde mukaan ellei ole pakko. Muutamassakin kehitysvammaisten laitoksessa vierailleena voin todeta, ettei se elämä ainakaan minun silmään vaikuttanut kovin onnelliselta. Onhan niitä lievempiäkin vamma-asteita, mutta jokainen kantaa vastuun päätöksestään itse - tarvitseeko siihen muiden silloin puuttua?

 

Sinällään ymmärrän myös yhteiskunnan pointin sikiöseulonnoissa, yhteiskunnalle vain työtä tekevät ihmiset ovat arvokkaita tuodessaan tuottoa. Sen sijaan sairaat tuovat vain menoja, jos asiaa tahtoo raa'asti pohtia. Ja Suomen kaltainen valtio, jossa yhteiskunta osallistuu terveydenhuoltokustannuksiin valtavalla osuudella, joutuu varmastikin pohtimaan miten noita menoja voitaisiin karsia. Sikiöseulonnat ovat ehkä yksi tapa siinä.

 

Pääasiassahan tuo artikkeli antaa sen saman teesin kuin mitä tässä ketjussakin on puhuttu; Jokaisen tulisi tietää mitä seulonnat ovat, miksi niitä tehdään ja pohtia sitten omia tuntojaan asian parissa. Tietoisuus siitä, että hälyyttävien tulosten tullessa on syytä pohtia vakavasti mitä ne tulokset merkitsevät on vielä liian pientä. Ei yhteiskunnan tukemat ultrat ole siksi, että voisi kurkistella miten siellä mahassa jaksellaan.. Sitä varten voi sitten ostaa omalla rahalla oman katseluhetken.

[suskin]

Kiitos Nat ja Venetia!

[Rozie]

Kiitos Nat kokemuksiesi jakamisesta.

 

Esikoisesta käytiin ar-ultrassa, nt-ultrassa ja rakenneultrassa, joista ensimmäinen ja viimeinen saatiin kunnalta, nt maksettiin itse. Uudelle tulokkaalle käydään myös noissa kolmessa ultrassa, veriseulaan en halua osallistua. Tiesimme, että uutiset voivat olla huonojakin, mutta emme etukäteen "sopineet" mitä missäkin tapauksessa tehdään, vaan päätettiin ottaa uutiset vastaan ja pureksia sitten. Onneksi mitään hälyttävää ei löytynyt.

 

Haluan osallistua seuloihin sen takia, että osaan varautua etukäteen, jos jotakin löytyy. Toki terve lapsi on toivelistalla, mutta vammaisuus ei ole mielestäni syy aborttiin. Siinä tapauksessa, että rakennevikojen tms. takia lapsen selviämismahdollisuudet ovat hyvin heikot tai olemattomat, todennäköisesti päädyttäisi kuitenkin keskeytykseen. Kevyin mielin en ole kertaakaan vastaanotolle mennyt, ihan vain "vauvaa katsomaan"...

[vinka]

Me kävimme ultrassa viikolla 13, seuraavan kerran sitten puolivälin tienoilla. Sikiöseulontoihin emme halunneet osallistua, mutta jostain syystä hoitaja kuitenkin mittasi niskaturvotuksen ja kysyi joko olen käynyt verikokeessa. o_O Lisäksi puhui seuraavasta ultrasta vähän erikoiseen sävyyn: "Laitetaan tämä näin, että ehdit sitten ultran jälkeen vielä keskeytykseen jos haluat". Seuraavalle ultrakäynnille pyysin eri hoitajaa. Miten tyypillistä tällainen on, tai onko tuo edes asiallista käytöstä? Ei kai?

[cloudberry]

vinka, kuulostaa kyllä aika asiattomalta tuollainen, jos nimenomaan ette halunneet osallistua seulontoihin. Olikohan ollenkaan lukenut koneelta teidän tietoja? :girl_impossible:

 

Mekään ei osallistuttu veriseuloihin eikä niskaturvotusmittaukseen. Rv12 käytiin kyllä ulrtassa ja sanoin vielä siinä heti alussa, että me ei sitten osallistuta seulontoihin. Ultraaja sanoi, että vaikka ei mitata turvotusta, niin hänen kuuluu kuitenkin katsoa, onko niskaturvotus silmämääräisesti normaali ja kertoa se meille. Eli ei mitannut sitä mitenkään, mutta ultrauksen aikana sanoi, että se on ok. Muutenkin oli tosi asiallinen täti ja ymmärsi vakaumuksemme, eikä alkanut mistään keskeytyksen mahdollisuudesta puhumaan.

[Peppar]

^Hmm eikös tuo nyt ole käytännössä että olette käyneet nt-ultrassa eli toteamassa onko se niskaturvotus normaali vai ei? Enkä usko että kenellekään ultraaja alkaa puhua mistään raskaudenkeskeytyksestä, oli vakaumus mikä vaan...?

 

Oma mielipiteeni on, että vaikka olisi päättänyt jo ennen raskautta että keskeytys ei ole vaihtoehto esim uskonnollisen vakaumuksen takia, niin menisin kyllä silti ultriin ja tutkimuksiin - ja mahdollisesti saisin itselleni (ja mahdollisesti hoitohenkilökunnalle, muulle perheelle jne) aikaa valmistautua tulevaan jos lapselta löytyisi jotain poikkeavaa.