Keskenmenon aiheuttamat tunteet

[Ebur]

Aamu alko mukavasti sillä, että samalla kun itse valuu km:n jälkivuotoja työpaikan vessassa, naapurikopissa kärsitään aamupahoinvoinnista

 

Voi mianro. Muistuu niin elävästi mieleen, miltä tuntui maata keskenmenokivuissa päivystyksessä, kun käytävältä kuului vastasyntyneen lapsen itkua. Elämä osoittaa kyllä välillä turhan mustaa huumoria tällaisilla tilanteilla...

[tahdenlento]

^ Ja minä menin lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen tk.hon hakemaan lähetettä keskussairaalaan kovan vuodon takia. Lääkärillä oli raskauspahoinvointia ja soma maha. Se oli siinä vitutuksen tilassa liikaa ja sai itkemään Toisella menee hyvin ja toisella ei mene se keskeyttäminenkään hyvin... Mustaa huumoria, kyllä

 

Mianrolle siis tsemppiä, kuullostaa ihan helvetilliselle päivälle

Edited May 18, 2011 by tahdenlento

[Possu]

Mianro telluellu ja tähdenlento :lipsrsealed:

 

Voi mianro mikä kamala päivä. Ton oksentelijan vessassa just kestäis mutta se ajanvaraus . Olis nyt luullu että se kerrasta menee perille. Tosi ikävä että joudut uudestaan perumaan ajan!

[mianro]

Mä en tiedä mitä pitäis vastata, kun ihmiset kysyy miten jaksan ja miten menee...

Ne tietysti haluais kuulla että voin jo paremmin, ja kyllähän mä voinkin... Tavallaan.

 

Shania Twain sen sanoiksi pukikin:

 

"It's not so bad, I'm not that sad --

It only hurts when I'm breathing

My heart only breaks when it's beating

My dreams only die when I'm dreaming

So I hold my breath to forget..."

[Mismo]

Tänään piti pyörähtää uusi viikko käyntiin, tulevalla viikolla piti olla ensimmäinen neuvolakäynti. Tällä hetkellä vaan toivon, että tulisi vuotoa ja tulevan viikon ohjelmassa on taas verikokeissa käyntiä ja gynen polille tarkistukseen, että onko tapahtunut mitään muutosta kohdunulkoisen kanssa Olihan tuossa jo pari vähän parempaa päivää välissä, mutta nyt taas vaan itken tätä menetettyä mahdollisuutta

[Inni]

Minä luulin, että selviän helpolla, kun jo parin viikon päästä keskenmenosta oli ihan hyvä olla. Mielessä siinsi ne kaikki kuulopuheet siitä, että keskenmenon jälkeen raskautuu helposti. Kun vuoto loppui, niin kaikista "odottakaa yksi kierto"-puheista huolimatta ei olla käytetty ehkäisyä.

 

Nyt on pian 6 viikkoa lääkkeellisestä tyhjennyksestä, eikä kuukautisia kuulu. Enkä ole myöskään raskaana - tiistaina tein ennen lääkärille menoa testin. Lääkärissä kävin tarkastuttamassa vähän paikkoja, ja hänen mielestään kuukautisia on turha odotella limakalvon paksuudesta päätellen ainakaan viikkoon, jospa parissa viikossa ne ilmestyisivät. Että nopea raskautuminen, yeah right. Jos edes saisi kropan toimimaan.

 

Itse keskenmeno on sillä tavalla käsitelty, että ymmärrän jotain olleen vialla, enkä kaipaile edellistä raskautta takaisin. Toivon vain, että uuteen kierrokseen päästäisiin pian. Mutta sitten entä, jos käy samalla lailla? Ultrat tulee olemaan yhtä helvettiä ja panikointia. Ensimmäisessä ultrassa yhdeksännellä viikolla kaikki oli vallan mainiosti, kuultiin sydänäänet, nähtiin liikettä... Ja sitten kolmannellatoista viikolla ruudulla onkin jotain liikkumatonta. Oikeastaan en halua uutta raskautta kaikkine pelkoineen ja pieleenmenemismahdollisuuksineen - vaan lapsen.

 

Kaikista inhottavinta on, että "syyllistä" ei ole. Keskenmeno ei varmaankaan johtunut minusta, ei todellakaan neuvolatäteistä tai ultraajista, ei raskaana olevista naisista, ei miehestä... se vain sattui meidän kohdalle. Kenelle minä kiukuttelen? Itselleni kuitenkin... Huoh.

 

 

[Liljankukka]

Nyt on mennyt puolivuotta viimeisestä tyhjennyksestä ja eipä tuota uutta raskautta näy

[Gaby]

Haluan haistattaa paskat kaikille niille, joiden elämä menee just niinku olivat suunnitelleet ja toivoneet!! Pitäkää auvoisat elämänne, v*ttu

 

 

Juuri näissä ajatuksissa täälläkin...

 

Mun iPhone ihanasti ilmoittaa millä viikoilla olisin jos olisin vielä raskaana kun mulla on siellä vaun la-laskuri auki ja joka kerta se lataa eka siihen sen vanhan tiedon... Muutama viikkoa sitten päätin lakata kiduttamasta itseäni niillä viikottaisilla uutispläjäyksillä, jotka mun sähköpostissa julisti samaa asia et mitä olis tapahtumassa tällä viikolla tuolla mahassa jos...

[Inni]

Mulla on onneksi muuten hyvin "auvoinen elämä", pitäisi siihen yrittää keskittyä, ja iloita kaikesta, mitä jo on. Me ehdittiin yrittää kolmisen kuukautta ennen plussaa, joten usko uuteen plussaan sitten, kun kierto on ok, on ihan hyvä. Mutta kaikista eniten stressaa nyt se fakta, että pillerit esimerkiksi saivat minun kehoni ihan sekaisin, niin mitäköhän tekee tämmöinen horminimyrsky? Ja sitten vielä tähän päälle pukkaa hiivatulehduksen ja kaikkea muuta mukavaa. Leikkautan kohta pois koko värkin!

 

Tuulitukka84: onko sulla ollut kierto-ongelmia? Toivottavasti et joudu enää odottelemaan pitkään

[Liljankukka]

Inni ensi kuussa tulee kaksi vuotta täyteen kun pillerit lopetin ja siitä lähtien niitä kierto ongelmia on ollut.

[Inni]

^ Minäkin lopetin noin 2 vuotta sitten pillerit, ja kierron tasoittuminen tapahtui vasta joskus viime loppukesästä/syksystä. Tiedä minkälaista pottupeltoa tuona aikana olisi ollut yrittäminen!!! Mikään muu ei voi olla jotenkin niin tuskastuttavaa kuin se, että oma kroppa ei toimi... Sitten annettiinkin elämäntilanteen selkiytyessä vauvalle lupa tulla noin loka-marraskuulta lähtien.

[Isasa]

Eilen rv 5+5 alkoi kauheat vatsakivut ja vuoto. Olin yksin kotona ja jouduin soittamaan miehen kotiin joukkueen saunaillasta. Itse tiesin heti, että tässähän tämä raskaus oli, mutta miehellä meni monta tuntia, että se alkoi viimein uskoa, mitä tapahtuu. Itkimme koko illan ja aamun. Nyt tuntuu, että on mahdotonta saada enää itseään näistä sirpaleista kokoon. Miten voi olla näin paha olo, vaikka oltiin ihan tietoisia siitä, että näin voi käydä, eikä vielä ehditty kauheasti iloita plussasta?

 

Lapsettomuuspolille puolentoista viikon päähän varattu ar-ultra vaihtuikin nyt sitten km-jälkitarkastukseen ja uuden hoidon suunnittelukäyntiin.

[Memminkäinen]

^ Halaukset Ja paljon voimia!

Mä muistan tuon tunteen, että miten näistä sirpaleista enää saa ehjää. Ei saakaan, ei enää millään, mutta ainakin minun tapauksessani sirpaleista kasatusta tuli kummasti vahvempi. Vaikken sitä silloin aikanaan uskonut, vaan kapinoin sitä ajatusta vastaan, että olisin joskus muka vahvempi. Eikä se siltä silloin surun keskellä tunnukaan.

Mä olen itse käynyt keskenmenojani läpi uudelleen nyt Tyllerön synnyttyä. Jotenkin vasta silloin tajusin, mitä menetin. Ja samalla tunnen tietysti huonoa omaatuntoa siitä, että suren Tyllerön isosisaruksia, koska jos jompi kumpi heistä olisi syntynyt, ei mulla olisi juuri tuota suloista typykkää.

[Guest OmanonnenSoturi]

En tiedä miten selviän tästä. En todellakaan tiedä. Ensimmäinen km tapahtu tosi varhain, pari päivää plussasta. Toki tiesin jo ennen sitä että tärpännyt on. Se meni kesken.

Sitten tärppäsi taas ja ensi alkuun olo oli hutera, mitä jos tämäkin? Mut sit jotenki tsemppasin ettei mee kahta kertaa putkeen, ei mee ei mee ei mee! Mut nyt seitsemännellä viikolla alkoi tyhjentyminen.

Nyt on takki tyhjä. Itkuttaa vaan ja pitää koko ajan touhuta jotain. Tärppää näköjään herkeesti, mutta ei kestä.

Jos vielä tärppää niin se on sit neljäs raskaus saatu alkuun ja tuloksena vasta yksi lapsi. Tiedän, että monet on kokeneet enemmän, paljon enemmän. Mut tää on mulle nyt niin paha paikka.

Mua niin harmittaa se onnellisuuden tunne kun pieni alkaa kehittyä kohdussa. Ja automaattisesti sitä alkaa miettiä, että milloin on LA, milloin mitä ja milloin tätä. Kumpi se on jne.

Ja yhtäkkiä taas tämä onni vuotaa vessanpyttyyn.

 

Mä oon ihan rikki.

[Ellida]

Minä kirjoittelen tänne aika tuoreeltaan... Aamulla kävin alkuraskauden ultrassa ja sieltä ei elämää löytynyt. Joko varhainen keskenmeno tai tuulimuna. Mulla on hiukan ristiriitaiset tunteet. Tämä raskaus oli jonkinmoinen yllätys. Meidän kuopus on vasta vajaa 11kk vanha, joten ikäero olisi ollut aika pieni. Toisaalta tämä yllätys jätti aikamoisen vauvankaipuun. No, mietitään ja tuumataan nyt rauhassa. Sain lähetteen sairaalaa ja sinne siis "tyhjennykseen" kun aika koittaa.

[Ebur]

Voimia tunteiden käsittelyyn kaikille teille, jotka olette tähän ketjuun taas kirjoitelleet.

 

Mä sanoisin, että olen päässyt aidosti yli keskenmenosta vasta nyt, kun uusi raskaus on jo hieman "turvallisemmilla" viikoilla JA ensimmäisen raskauden laskettu aika on mennyt ohi. Luulin päässeeni yli surun tunteista jo nykyisen raskauden rakenneultran jälkeen, mutta ultrasta seuraavalla viikolla ollut keskenmenneen raskauden laskettu aika toi tunteet taas uudelleen pintaan. Nyt keskenmeno tuntuu enää surulliselta muistolta viime vuodelta. Toisaalta: jos joudun joskus tulevaisuudessa kokemaan saman, en usko, että asia on yhtään helpompi. Tietää vain, mitä on odotettavissa. En myöskään väitä, että uusi raskaus olisi ainoa tapa päästä yli ahdistavista tunteista, mutta omalla kohdallani näin kävi ja uusi raskaus on ilman muuta helpottanut.

[Guest enkeli]

Toivottavasti viestistä tulee ymmärrettävä, tää tuntuu vieläkin tosi pahalta. Ja vielä pahemmalta tuntuu, kun ajattelee, että olisin tyytyväinen, joillakin on asiat vielä huonommin...Paljon voimia kaikille, joita asia koskettaa!

 

Mä sain keskenmenon helmikuussa (rv6+0). Kyseessä oli ensimmäinen ja toivottu raskaus, vaikka olimmekin vain tjottailleet syksystä lähtien. Oli hirveää, kun aikaa oli kulunut sen verran, että olimme ehtineet toipua alkushokista ja innostua siitä, että me saadaan vauva.

 

Vaikka raskaus oli meillä "iloinen yllätys", mä en muista, että olisin koskaan aikaisemmin surrut mitään niin voimakkaasti kuin sitä menetettyä lasta (tai sen alkua). Kaikista kauheinta oli perua neuvola-aikaa ja ensimmäisellä lääkärikäynnillä sairaslomaa varten mulla taisi mennä vartti, ennen kuin sain itkun keskeltä kerrotuksi asiani. Masentava hetki oli myös, kun neuvolasta tuli kirje, jossa oli tietoa uusille vanhemmille, onneksi tämä tuli samaan aikaan km:n kanssa, niin ei tarvinnut sitä sitten erikseen itkeä. Onneksi ei oltu puhuttu asiasta kuin parille lähimälle kaverille, niin ei sitten tarvinnut käydä asiaa sen tarkemmin läpi muiden kanssa. Ja tosi ihana päivystävä lääkäri kirjoitti reilusti sairaslomaa, en olisi millään jaksanut tehdä töitä lasten kanssa, kun jokainen niistä muistuttaisi tapahtuneesta. Mies oli myös aivan ihana, ilman sitä olisi asiat olleet paljon huonommin. Harmittavaa oli se, että mies ei päässyt mukaan ultraan, jossa varmistettiin asia, oli tosi raskasta käydä yksin siellä sairaalassa päivystyksessä ja sitten lähteä kotiin huonojen uutisten kanssa. Keskenmenon jälkeen mä muistan, että mun ainoa toive oli olla uudelleen raskaana. Ehkä siihen vaikutti jotkut hormonien jälkimainingit, mutta silti musta tuntuu, että pääsen lopullisesti tän asian yli vasta sitten kun meillä on oma pieni.

 

 

Viime viikolla käytiin katsomassa tuttujen vauvaa ja olen tosi iloinen, että kavereilla ja niiden pikkuisella oli kaikki hyvin, mutta samalla musta alkoi tuntua tosi pahalta, kun ajattelin vaan, että miksei meille tullut vauvaa? Tuon vierailun jälkeen myös kaikki ne tunteet keskenmenon ajalta tuli uudelleen mieleen ja aloin surra asiaa uudelleen ja huomaan taas katkerana katsovani äitejä masujensa kanssa. Ihmettelin myös sitä, että vaikka keskenmenosta on jo 5kk, ne tunteet tuli niin voimakkaina vaikka kuvittelin jo päässeeni asian yli.

 

Ihan hirveä vauvakuume on päällä sekä mulla, että miehellä, mutta vauvahaaveet jouduttin elämäntilanteen takia siirtymään jonkin verran tuonnemmas. Siksikin tuo tuntuu niin epäreilulta kun ajattelen, että jos raskaus olisi jatkunut niin moni asia olisi voinut mennä toisin. Surullista mutta totta.

[*Luna]

Meillä todettiin tuulimunaraskaus alkuraskauden ultrassa toukokuussa. Kyseessä oli meidän ensimmäinen raskaus ja kaikki muutenkin niin uutta, että järkytys oli melkoinen. Mitään vihjeitä siitä ei ollut, että kaikki ei olisikaan ollut kunnossa. Mulle tehtiin lääkkeellinen tyhjennys, jonka luulinkin onnistuneen hyvin. Raskaustesti näytti negatiivista, mutta vuotohäiriöiden takia menin ultraan, jossa kävikin ilmi, että kohtu ei ollut tyhjentynyt kunnolla. Sen jälkeen jouduin vielä kaavintaankin - heinäkuussa eli kaksi kuukautta lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen.

 

Lääkkeellisen tyhjennyksestä viikon tai kahden jälkeen musta tuntui jo siltä, että kyllä tämä elämä tästä menee eteenpäin ja oltiin jo innolla yrittämässä uudelleenkin. Kerran viikossa suunnilleen tuli jostain puun takaa uudelleen masennus ja saatoin itkeä pahaa oloani monta tuntia. Sitten se taas meni ohitse ja kaikki oli taas olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Murruin täysin myös silloin kun luulin ensimmäisten kuukautisten alkavan, koska toivoin uutta plussaa niin kovasti..

 

Elämä tuntui menevän eteenpäin, mutta sen jälkeen kun jouduin vielä kaavintaankin niin kaikki tunteet tuli yhtä voimakkaina takaisin. Näiden aikaisempien tunteiden rinnalle nousi myös vielä aikaisempaa enemmän suuttumus. Tuli jotenkin niin vihainen olo siitä, että miksei jälkitarkastusta ole aina, miksi ihmeessä valitsin lääkkeellisen tyhjennyksen, miksi just meille piti käydä näin, miksi mikään ei voi onnistua jne jne. Mulle on myös tuttua toi, että sitä on todella katkera raskaana olevia tai sellaisia naisia kohtaan, joilla on lapsia. Suoraan sanottuna kaikki ottaa päähän ja olo on aika epätoivoinen. Mun on vaikeaa nähdä tulevaisuuteen vaan sitä odottaa vaan koko ajan, että milloin tulee lisää p****a niskaan. Mitä seuraavaksi? Kohtutulehdus? Seuraava keskenmeno? Ehkä en tule enää uudelleen raskaaksi koskaan?

 

Tiedän kyllä, että monille on käynyt pahempiakin asioita, jotenkin tällä hetkellä oon vaan vihainen ja väsynyt tähän kaikkeen. Yritän vaivalla jaksaa käydä töissä ja tehdä muitakin juttuja, mutta se tuntuu todella vaikealta. Välillä oon jopa miettinyt, että pitäisiköhän sitä mennä ihan jonkun psykologin kanssa juttelemaan. Olisin kiinnostunut kuulemaan jos jollakin on siitä kokemusta..

 

Täytyy myöntää, että tää on ollut mun tähän astisen elämän rankin kokemus ja nostattanut kyllä todella monia tunteita pintaan. Osana kaikkiin tunteisiin on varmasti ollut myös hormonit, mutta yhtä kaikki.. Yhtenä surullisimmista asioista mitä oon huomannut pidän kuitenkin sitä, että muutamat ihmiset, joille asiasta oon kertonut, ei tunnu ymmärtävän mun tunteita ollenkaan. Tai joo ymmärsivät silloin kun tuomiosta kerroin, mutta sitä ei tunnuta ymmärtävän, miten tällaisesta kokemuksesta toipuminen voi viedä aikaa. Tuntuu, että ihmiset aattelee, että tää on semmonen asia, josta pitäis heti päästä yli ja jaksaa vaikka mitä ja elää normaalisti.. Oma mies on ollut kyllä aivan uskomaton kun on jaksanut kuunnella koko ajan, mutta muuten..

 

No, ehkä uusi plussa (toivottavasti sitten joskus) ja aika auttaa tähänkin asiaan. Pitää vaan yrittää jaksaa päivä kerrallaan..

[Guest enkeli]

^ Lunalle tsemppiä ja paljon voimia, etenkin kun sun kohdalla on käynyt noin paljon kaikkea ikävää. Voimia myös kaikille muille täällä kirjoittaneille!

 

Mun olo alkaa vähitellen taas helpottaa. Tämän ketjun lukeminen lohdutti pahimmalla hetkellä, samoin jonkun jo aikaisemmin mainitsema kirja "Syntymätön" oli avuksi. Kirjastosta löysin myös kirjan: "Keskenmeno: yli 40 tarinaa", johon oli koottu 40 kertomusta keskenmenoista. Vaikka niistä ei mitään varsinaista tietoa löytynyt, oli helpottavaa tuntea, ettei ole asian kanssa yksin.

[*Luna]

Kiitos enkeli! Niin ja toki mäkin toivon sulle enkeli ja kaikille muillekin tämän saman kokemuksen läpikäyneille paljon voimia ja onnea tulevaan Taisin eilen olla niin kiihdyksissä, että unohdin siitä mainita..

[Liljankukka]

Katkeruus nousee taas pintaan Tänään tuli taas mieleen meillä olisi muutaman kuukauden ikäinen lapsi nyt jos kaikki olisi mennyt hyvin, toinen laskettuaika olisi muutaman viikon päästä tai ilman kemiallista olisin raskaana nyt En ole raskaana eikä ole lastakaan

[Guest ninsu]

Aivan pakko laittaa tämä; Eve-Tähdenlento.

[Sinikello5]

Surullisia kohtaloita täällä Halit!

 

 

Itsellä alkoi eilen keskenmeno rv 6, ehdittiin jo iloita uudesta alusta ja nyt on suru päällä Toista päivää vuotaa ja äsken tuli kuin pieni verinen sentin mittainen ohut spagetti pätkä ja muuta pientä kudosta siteeseen, mitä sitten olikaan..? Lämmöt yhä koholla ja osa oireistakin.... huokaus... naama aivan turvoksissa itkemisestä...

[Empsu]

Mulla oli tuulimunaraskaus 10/09. Se oli todella kova paikka ja aiheutti paljon tunteita. Nyt sain keskenmenon 7/2011. Poika syntyi tossa välissä 8/2010 ja jotenkin koen, että helpompi on tästä keskenmenosta toipua nyt. Toisaalta tää juttu on vielä niin tuore, että pelkään, että koska ne tuntee tulee päälle..? Milloin romahtaa? Henkistä puolta ei sairaalassa (olin kaavinnassa, kun hcg laski hitaasti ja piti varmistella kohdunulkoinen pois kuvioista) huomioitu mitenkään. Ei vaatisi montaa hetkeä kysyä, miten voit tai miten jaksat tai miltä tuntuu? Mutta ei... Lääkärin mielestä jo 3 päivän päästä operaatiosta on työkuntoinenkin, joten ei kai meidän yhteiskunnassa ole edes aikaa surra tämmöisiä "vain keskenmenoja"..?!?

[Inni]

^ Minua kohdeltiin sairaalassa tosi hyvin. Kyseltiin monessa välissä myös henkistä puolta, ja sairaslomaa tuli heti yksi viikko, mikä oli kyllä oikeasti tarpeen. Lääkärit eivät paljoa tunteita kyselleet, mutta kätilöt ja hoitajat kyllä. Todella hienosti osasivat asian hoitaa koko ajan, jo heti ultrassa, kun huomattiin keskeytynyt keskenmeno. Varmasti ovat saaneet jotain koulutusta tai toimintaohjeita ainakin siellä, missä minä olin. Jospa leviäisi kaikkialle