Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

Keskenmeno tapahtui kesäkuussa, lähes 5kk sitten. Laskettuaika alkaa lähestyä, siihen olisi aikaa enää hieman reilu kuukausi. Ei vielä todellakaan voi sanoa, että yli siitä olisi päästy. Alkushokki kesti n. kuukauden, jonka aikana tuli itkettyä lähes päivittäin. Sen jälkeen pystyi elämään ja tulevaisuuteen suhtautumaan jälleen hieman toiveekkaammin, kun elämän muut asiat alkoivat loksahdella kohdalleen, oli kesä ja kärpäset.

 

Nyt tämä kulunut kuukausi on ollut todella hankala, suru on tullut pintaan taas voimakkaana ja useasti on tullut itkuja itkettyä. Lienee syynä tämä syksyn pimeys, lähestyvä keskenmenneen raskauden laskettuaika ja joulu, josta meille ei tulekaan tänä vuonna sitä ilon juhlaa, ei joulua synnärillä... Myöskään uutta raskautta ei kuulu, elimistö ollut edelleen hieman sekaisin, ovulaatio hukassa ja kierto entiseen verrattuna erilainen... Läheiset toivovat uutta raskautta, vihjailuja ym inhottava kuulla. Ei haluaisi tuottaa lapsenlasta toivoville omille vanhemmille pettymtystä... Heillä kun tuntuu olevan se asenne, että lapsia tehdään tekemällä. Ja miksihän tätä nyt kirjoitan? Tänään serkkua toivova veljentyttöni kesken tv:n katselun tokaisi "Et sää taida enää uudestaan raskaaksi tulla, kun siitä on niin kauan aikaa kun se edellinen vauva kuoli". Totuuksia 8 vuotiaan suusta? Ken tietää...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä kuulin eilen perhetutun saaneen vauvan. Pari viikkoa etuajassa. Niiden LA olis ollu sama kun meidän tokassa raskaudessa. Todellisuus iski taas armotta vasten kasvoja. Meillä vois olla nyt vauva, tai ainakin ihan kohta. Itseasiassa meillä vois olla jo vajaan vuoden ikänen pieni. Tai ainakin me voitais toukokuussa vihdoin saada vauva. Mutta ei. Ei. Ja ei. Ei me. :girl_cry:

Share this post


Link to post
Share on other sites

mianro: Älyttömän suuri halaus :lipsrsealed:

 

 

taiqa: ihan sama tilanne meillä, paitsi että km oli toukokuussa ja laskettu aika alle kahden viikon päässä. Eikä uutta raskautta. Ja keho sekaisin... Mulla raskaimmat ajat oli noin pari kuukautta sitten, kun oli ihan pakko tajuta, että ei sitä nopeaa plussaa km:n jälkeen tullut. Keskenmeno ei enää hirvittävästi harmita, kun todennäköistä on, että jotain oli pielessä. Mutta nyt tämä tilanne tuntuu aika raskaalta. Ensimmäiseen plussaan meni aikaa noin kolme kuukautta, mutta nyt sitten uutta raskautta onkin odoteltu jo puoli vuotta aivan erilaisilla kierroilla. Yrityksen aloittamisesta on tämän kuukauden lopussa vuosi :girl_impossible: Miten pitkään te olette kerenneet yrittää? Toivottavasti yritys pian meillä kummallakin loppuu ja odotus alkaa. Ei tämän näin hankalaa pitänyt olla :girl_mad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mianro: Pahoitteluni. Ymmärrän varsin hyvin tunteesi, minun lapsuuden ystävälläni oli lähes sama laskettuaika kuin tässä meidän keskenmenneessä raskaudessa, joten kohta tulee sieltä siis vauvauutisia...

 

Inni: Ehkä se sama tosiaan nyt minulle iskenyt: ei siis nopeaa plussaa, vaan yrittäminen jatkuu. Samoin minäkin olen yrittänyt ajatella, että pienokaisella oli jotain vialla ja siksi ei elävää pienokaista siitä syntynyt. Silti menetys hieman surettaa. Meillä sinänsä erilainen tilanne, että tämä keskenmennyt raskaus tuli meille täytenä yllätyksenä, mutta ihanana sellaisena. Siitä jäi kuitenkin molemmille kova kaipuu ja ymmärsimme, että vauva olisi meille todellakin tervetullut. Varsinaisesti siis emme ehtineet yrittää ollenkaan ennen sitä raskautta. Eli kait yrittämiseksi voidaan laskea vasta tämä 5kk. Toivottovasti teillä tärppäisi pian, ja odottamisen odottaminen muuttuisi todelliseksi odotukseksi :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Apua Mianro, miten epäreilua. Olen todella pahoillani teidän puolesta!

 

Nyt tuoreeltaan tämä toinen km tuntuu todella pahalta. Ensimmäinen vielä meni ajatuksella, että näitähän sattuu ja yleisiä ovat, vaikka pahalta sekin tuntui. Mutta tämä toinen tuntuu todella epäreilulta. Tuntuu, etten kestä, että tämä on liikaa. Ja pelkään, että katkeroidun. :girl_cry:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Noin kolmessa viikossa pääsin pahimman yli. Nyt kun uusi yritys on alkamassa, mietityttää että mitäs jos nyt käy samoin. Kuten Luthien edellä totesi, ensimmäinen todella meni ajatuksella että näitä sattuu. Mutta jos toisen kanssa kävisi samoin...ainakin mun olisi vaikeampi päästä siitä yli. :girl_mad:

Edited by Sienna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oon joskus aiemminkin tälle palstalle kirjoitellut, mutta niin.. Kaikenlaisia tunteita on tämän asian tiimoilta kyllä käyty läpi. Tuulimunan jälkeen meillä on ollut kolme kemiallista raskautta ja nyt kyllä tuntuu ettei kauheasti toivoa enää ole. Kaikki kemialliset raskaudet ovat tuoneet kaikki tunteet pintaan uudestaan, vaikka eivät toki samalla tasolla tuon tuulimunan kanssa muuten ole olleetkaan.

 

Alkaa tuntumaan uskomattomalta ajatus, että meille tulisi vielä joskus oma vauva. Ja vaikka tulisikin niin harmittaa, että en varmaan koskaan pysty nauttimaan raskaudesta ainakaan ennen kuin ensimmäinen kolmannes on ohi. Mikäli kaikki olisi mennyt hyvin, jäisin tässä kuussa äitiyslomalle ja vauvan laskettu aika olisi ollut jouluna.. Lasketun ajan läheneminen on vaikea kestää, varsinkaan kun en ole uudelleen raskaana :girl_to_take_umbrage2:

 

Kovasti voimia kaikille! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pahoittelut keskenmenon kohdanneille! :lipsrsealed:

 

Meidän kahden hengen perheessä tämä vuosi on ollut minun osaltani täynnä katkeruutta ja turhautuneisuutta. Tuntuu, että koko elämä pyörii nykyään vain tämän surun ympärillä eikä osaa enää mistään iloita. Enkä myöskään jaksaisi katsella ainoatakaan vastaantulevaa pallomahaa, kun omat tunteet nousevat pintaan valonnopeudella. "Meilläkin voisi olla kohta vauva, jos..." Jos, jos ja jos. Tuntuu, ettei edes maailman luonnollisin asia voi mennä elämässä niin kuin on toivottu. Olen aina ajatellut (ja ajattelen edelleen), että elämäni tarkoitus on perustaa perhe ja tulla äidiksi, mutta näin se vaan kohtalo tässäkin asiassa näpäyttelee sormille. Taitaa olla jo pelkkää haaveunta, että meidänkin taloon joskus tuotaisiin pieni käärö. :girl_to_take_umbrage2:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Inna, samat ajatukset minullakin.. :girl_to_take_umbrage2: Katsoin myös, että samaan aikaan ollaan yritys aloitettu.. Mä olen miettinyt monesti myös, että tämä vuosi on ollut täynnä tuskaa tämän asian osalta. Mutta hei, ehkä ensi vuosi on sitten meidän vuosi ja onkin sitten ihan päinvastainen? Toivossa on hyvä elää.. Jaksamisia! :lipsrsealed:

Edited by *Luna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuntuu lohduttavalta löytää viimein kohtalotovereita, jotka ovat kulkeneet läpi saman kuoppaisen tien lyhyen ajan sisällä.

 

*Luna aivan totta, onpa mellä samankaltaiset taustat! Joko olette päässeet/hakeutuneet tutkimuksiin? Meillä olisi nyt tuo rumba edessäpäin. Toisaalta tuntuu helpottavalta, että asiaa aletaan tutkimaan, mutta samalla pelottaa niin vietävästi, jos lääketiede ei voikaan antaa mitään apua.

 

Icela minulla myös menneet raskaudet kesken hyvin alussa, ensimmäiset kolme rv 6+0 ja viimeisin rv 4+4. Tunteet ovat olleet silti syvät ja suru suuri. Positiivisen testin jälkeen ehtii kuitenkin jo kuvittelemaan tulevaisuuttaan pitkälle, miettimään lasketut ajat, neuvolat, lastenhuoneen sisustukset, arvailemaan sukupuolta ja lähisukulaisten reaktioita. Ensijärkytys ja pettymys iskevät tajuntaan valtavalla voimalla, kun herää yöllä alavatsakipuun tai huomaa vessakäynnillä paperissa punaista. :girl_sad:

 

Olen nähnyt nyt viime aikoina paljon unia tulevaisuudesta, jotka on saaneet vaan ahdistuksen lisääntymään. Noissa unissa mun läheisimmät ystävät ovat saaneet lapsia, mutta yhdessäkään unessa meillä itsellä ei ole ollut lasta. Olenkin jo miettinyt sitä päivää, kun ystäväni ilmoittaa olevansa raskaana. Tässä tilanteessa tuntuu vain niin pirun vaikealta olla vilpittömästi onnellinen toisen puolesta ja olla tuntematta tätä katkeruutta. Mikä kummallisinta, niin näin näitä samoja unia jo ennen kuin meillä alkoi yritys. Liekö sitten olleet enneunia vai mitä... Oon kylläkin nähnyt myös unta jokaisesta keskenmenosta noin viikko ennen vuodon alkamista. Kaipa se pää jollain tiedostamattomalla tavalla ennakoi tulevaa.

 

Pessimisti ei pety, mutta toivossa on kuitenkin hyvä elää. Jospa vuosi 2012 olisi meidän vuosi tytöt! Voimia kaikille :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Inna, me mennään yksityiselle tutkimuksiin jos kahteen kuukauteen ei tapahdu mitään. Gyne sanoi mulle, että kunnallisella puolella kemiallisia raskauksia ei lasketa keskenmenoiksi, joten sen takia siellä ei asiaa tutkita. Mä sain tosiaan gyneltä nyt Lugesteron-lääkkeet käyttöön, joita piti kokeilla kolmen kuukauden ajan. Lääkkeet auttavat kohdun limakalvoon, jos se ei vaikka kaavinnan jälkeen olisi vielä tarpeeksi vahva kantamaan uutta raskautta. Olen myös lukenut netistä, että omenaviinietikan pitäisi auttaa myös kohdun limakalvon paksuuteen, joten sitäkin ajattelin kokeilla.

 

Mulle on myös tuttuja noi katkeruuden tunteet toisten raskauksista, mutta jotenkin niihinkin on tänä aikana turtunut. Mä olen myös miettinyt sitä, että tuleekohan joskus olemaan tilanne, jossa kaikki mun ystävät on raskaana ja itse en voisikaan saada lapsia. Se tilanne olisi kyllä todella vaikea kestää :girl_to_take_umbrage2: Mä olen kuitenkin aina tiennyt haluavani äidiksi ja miettinyt koko ikäni sitä aikaa kun mulla on joskus omia lapsia. Täytyy vain toivoa, että sellainen aika joskus tulee eikä elämä koettelisi tämän asian kanssa enää yhtään enempää!

 

Noi unet on kyllä ihmeellisiä ja olen itse myös nähnyt jonkinlaisia unia. Ekassa kemiallisessa raskaudessa näin eri öinä unia, että ensin tein positiivisia raskaustestejä ja sen jälkeen näin sellaisen unen, että menkat alkoi. Olen nähnyt myös raskaana ollessa unia vauvoista, tuulimunaraskaudessa näin että meillä oli poikavauva ja yhdessä kemiallisessa raskaudessa näin unta, että meillä oli tyttövauva..

 

Niin ja hei jos haluat tulla mukaan niin tuolla Kuumeiluklubeissa on semmoinen kun "Keskenmenon jälkeen kuumeilevat"-klubi. Siellä on paljon saman kokeneita ihmisiä :) Itse olen ainakin kokenut, että näitä ajatuksia ja pelkoja mitä keskenmenon jälkeen tulee, ei samalla tavalla voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut :lipsrsealed:

Edited by *Luna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen pääasiassa vain yksinkertaisesti vihainen. Niin vihainen, että pää meinaa haljeta.

 

Yli kuuden vuoden yrittämisen jälkeen viimein ensimmäistä kertaa saan sen toisenkin viivan tikkuun, niin ei nekään alkiot voineet sitten pysyä sisällä.

Ei tämän paskemmaksi naiseksi itseään voi tuntea.

 

En tiedä milloin tästä pääsee yli. Ei varmaan koskaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Neferty, teille kohtalo on ollut jo liian ilkeä girl_to_take_umbrage2.gif Ei tuollaista kuuluisi kenenkään kokea, ei kenenkään!! Niin väärin! En voi muuta sanoa, kuin suuret voimahalit lipsrsealed.gif Teille pienokainen olisi enemmän kuin ansaittu! lipsrsealed.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla vaan yksi keskeytynyt keskenmeno (5+5), mutta pelko jäi. Jos uusi raskaus alkaa, niin mitä jos silloinkin narahtaa ultrassa.. Jaksankohan enää. Miehen vastaus oli, että totta kai me yritetään vaikka menisi kesken. Jep, mutta itsestäni en ole enää varma. Suututtaa, ettei alkio vuotanut itsekseen ulos, vaan hölmönä luulin olevani raskaana, vaikka elämä oli sammunut jo 2 viikkoa aiemmin. Ja minä kun luulin saavani nauttia raskaudesta ilman pahoinvointia! Olisihan se pitänyt aavistaa, että siihenkin oli syy..

 

Kaikki se pettymys ja suru oli ihan yllätys, en voinut edes kuvitella, että keskenmeno sattuu näin paljon. Nytkin vaan mietin, että olisin jo viikolla 13+ .. Jos raskaaksi tulen, niin en osaa iloita ennen nt-ultraa, enkä aio kertoa kenellekään ennen kuin on pakko (ennen kuin maha näkyy..), jos niin pitkälle päästään..

 

Olen tosi pahoillani teidän kaikkien puolesta, jotka olette kokeneet useita keskenmenoja :lipsrsealed: ja teidänkin, jotka olette mun kanssa samassa veneessä, eli ekaa kertaa (ja toivottavasti viimeistä) tässä suossa.. :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Neferty, teitä on elämä tosiaan koetellut! Ei löydy sanoja :girl_to_take_umbrage2::lipsrsealed:

 

muimui, tuo pettymyksen ja surun määrä tuli mullekin yllätyksenä. Tai siis totta kai sitä aina ajattelee, että keskenmeno on surullinen asia, mutta ei sitä osaa omalle kohdalle ajatella miltä se tuntuu sitten kun se tulee. Mä muistan vieläkin sen järkytyksen ja surun tunteen kun gyne sanoi, että ei siellä ketään ole.. Se tunne oli ihan valtava. Täytyy vaan toivoa, että aika auttaa ja ainakin mulle osaltaan näin on käynytkin. Koita jaksaa ja tsemppiä jatkoon! :lipsrsealed:

Edited by *Luna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nefertylle kovasti voimia :lipsrsealed:

 

*Luna, ikävää tuo julkisen puolen suhtautuminen noihin kemiallisiin raskauksiin. Toivon todella, ettei teidän tarvitsisi mennä yksityiselle ja kahden seuraavan kuukauden aikana alkaisi onnistunut raskaus! Hyvä juttu kuitenkin, että olet saanut gyneltä tuon tukilääkityksen. Itsekin kyselin keltarauhashormonilääkityksen perään edellisellä gynekäynnillä, mutta lääkäri ei itse uskonut sen apuun tilanteessamme. Täytynee ahdistella taas seuraavaa lääkäriä tuolla lääkitysasialla... Lääkityksen turvin olisi edes jotain toivoa tulevaisuuden suhteen. Tuntuu, että mun oma keho on pettänyt minut aivan totaalisesti. Oonkin näissä viimeisimmissä raskauksissa ehtinyt jo "leikkiä" itse itseni lääkäriä ja omatoimisesti kokeillut Disperinit, foolihapot ja muut vitamiinit, joista voisi olla apua. Mutta ei mitään, ei minkäänlaista apua...

 

Ja kiitos klubivinkistä; tulen mielelläni mukaan, kun saan tuon viestirajan täyteen!

 

muimui, keskenmenon mukanaan tuoma suru on yllättävän suuri ja jollain tapaa todella odottamaton, etenkin sen ensimmäisen. Ja sitä surua on todella vaikea ymmärtää, ellei ole keskenmenoa itse kohdannut. En ole kertonut tilanteestamme usealle, mutta todella läheisiltäkin ihmisiltä kuulee kommentteja, että "johan siitä on kuukausi, mitä sä sitä vielä suret" tai "lakkaa rypemästä itsesäälissä". Ja jos ei sure, niin sitten pelkää seuraavaa. Tuon mainitsemasi Pelon tunnen hyvinkin ja sen on nähty vierailevan meidän talossa usein. Enkä siitä varmasti ikinä eroon pääse, mutta jollain tapaa sen läsnäolo on jo nyt tässä vaiheessa hyväksyttävä. Kun vaan muistaisi antaa vielä välillä mahdollisuuden myös sille Toivolle. Voimia teille surun keskelle!:lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itkettää vaikka kyyneleitä ei tule.. Todennäköisesti mulla on nyt toinen keskeytynyt keskenmeno, torstaina varmistuu kun saan hcg-arvot. Alkio oli samoilla viikoilla kun edellinen keskeytynyt raskaus (5+5), vaikka pitäisi olla jo 6+4.. Enpä taida elätellä toiveita ihmeestä, tää on jo nähty, että ihmeet tapahtuu tosi harvoin, eikä ainakaan mulle.

Tai ehkä tuo meidän esikoinen lipsrsealed.gif onkin ihme ja meissä on jokin vika, ettei alkiot kehity..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän viiden vuoden odotuksen piti päättyä vihdoin elokuussa, kun kolmannen koeputkihoidon pakkasalkion siirto toi marraskuussa plussan. Alkuraskauden ultrassa kaikki oli hyvin ja raskausoireet on koko ajan olleet voimakkaat. Tänään sitten nt-ultra toi huonoja uutisia, kun todettiin keskeytynyt keskenmeno. Huomattiin se miehen kanssa molemmat heti, jo ennenkuin kätilö sen edes kertoi. Mies huomasi sykkeen puuttumisen, minä puolestaan kiinnitin huomiota möykkyyn, joka ei näyttänyt ihmiseltä, kuten tässä vaiheessa jo pitäisi. Möykyllä oli pituutta vähän vajaa 2 cm eli sen perusteella kehitys olisi pysähtynyt 8+5, eli jo neljä viikkoa sitten. Tuli ihan puskan takaa tämä keskeytyminen. Ei voi muuta kuin itkeä - taas. Miksi tämä on meille niin vaikeaa. Viimeisten 4,5 vuoden aikana olen ollut kertaa kaksi raskaana - molemmat hoidoilla aikaan saatuja - ja molemmilla kerroilla on mennyt kesken. Nyt odotellaan lääkkeellisen tyhjentymisen toimivuutta. Meillä on alkioita vielä pakkasessa mutta aika näyttää, kauanko tätä hoitorumbaa ja pettymyksiä vielä jaksaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Viha, suru, pettymys, katkeruus... Keskenmenosta nyt 4 viikkoa ja pikku hiljaa alkaa helpottaa, tai en ainakaan itke enää joka päivä. Tuttujen vauva uutiset ottaa kyllä koville, ja niitä on nyt piisannut liikaakin.

Tietty toivoo myös, että uusi raskaus alkais yhtä helposti kuin tuo ensimmäinen, mutta kovasti uskoo ei löydy.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aivan järjetön pettymys. En oikein uskaltanut iloita raskaudesta, vaan odotin koko ajan jotain pahaa. Nyt tuntuu, että tuo pahimman pelkääminen oli osana keskenmenoon, vaikka järki sanoo ettei se todellakaan voi vaikuttaa asiaan.

 

Keskenmenosta on nyt muutama päivä kulunut ja olo on helpottanut sen verran etten itke koko aikaa. Mutta jos joku yrittää lohduttaa, niin itku tulee heti. Elämän pitää jatkua, eikä tätä voi jäädä suremaan. Raskaus oli ja meni. Se pitää vaan tajuta.

 

Vaikka raskaus oli vasta ensimmäinen, pelottaa jos minussa onkin joku vikana, enkä ikinä saa lasta. Seuraava yritys tulee sitten joskus, sittenpä sen näkee miten käy.

Edited by Mintukka

Share this post


Link to post
Share on other sites

mulla oli eilen keskenmeno. itkin koko illan. nytkin joka kerta kun ajattelen asiaa itkettää. Tuntuu että lähiseudulla ei asukaan muita ihmisiä kuin äitejä lasten kanssa, joka paikasta niitä tulee vastaan.

vihainen ja epäonnistunut olo. mietin miksi muut onnistuu ja mä en.

tiedän että tämä helpottaa ajan myötä, mutta pohdin myös miten vaikeaa on seuraava raskaus. miten paljon silloin pelkää saman toistuvan.

Ja vaikka miehenikin on surullinen hän myönsi suoraan että kurjinta hänen on minun pahan olon takia. kun ei hänelle ollut ehtinyt mitään varsinaisia tuntemuksia vielä syntyä. koen itseni myös vähän tyhmäksi kun pillittelen vähän väliä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mintukka mulla on toi kanssa. Mä pelkäsin kokoajan et jotain menee vikaan. Mun mies hoki että ei mene, luota siihen et kyl tää onnistuu. ja sit kuitenkin meni kaikki vikaan. mietin samaa et oliko se mun syy vaikka tiedänkin ettei se ollut, eikä se vaikuta. Keskenmenojen syitä ei vain tiedetä.

kuitenkin mietin miten jatkossa. jos taas pelkää ja taas menee kesken... miten sitten enää koskaan uskaltaa....

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now