Keskenmenon aiheuttamat tunteet

[Porky]

Eka raskaus päättyi keskenmenoon. Ensimmäisinä tunteina oli pettymys ja epäreiluus. Juuri kun viikkoa aikaisemmin olin tottunut ajatukseen ja alkanut iloitsemaan varovasti tulevasta vauvasta, niin odotus muuttuikin pettymykseksi. Tokikaan näissä asioissa kyse ei ole elämän reiluudesta, mutta jotenkin tuntui niin epäreilulta, että me emme saaneet vauvaa. Eniten huolettaa tulevaisuus; kuinka kauan kestää raskautua, miten mahdollinen raskaus jatkuu, kuinka suuri huoli on mahdollisen seuraavan raskauden aikana. Samalla tuntuu siltä, ettei uskalla edes yrittää, vaikka tiedänkin, ettei turha huolehtiminen auta. Mutta mitä sitä ihminen itselleen voi...

 

Tsemppiä kaikille!

[Aistiharha]

Mä jatkan vielä. Mä olen kyllä miettinyt, että tarviiko sen surun mennäkään pois. Siis tietenkin on huolestuttavaa, jos se akuutein suruvaihe jää todella pitkäksi aikaa päälle. Mutta just tällainen haikeus ja kaipuu, joka tulee silloin tällöin, niin mitä pahaa siinä oikeastaan on. Se ei vaikuta mun elämänhallintaan, eikä estä mua nauttimasta ja olemasta onnellinen siitä, mitä mulla nyt on.

 

Olen samaa mieltä tästä.

Koin keskenmenon 16-vuotiaana (täytän toukokuussa 22v), raskaus oli toki vahinko mutten hetkekään positiivisen testin jälkeen miettinyt raskauden keskeyttämistä tai kykyäni olla äiti.

Vaikka aikaa on kulunut, surettaa silti välillä. Miettii kuinka erilaista elämä olisi, minkälainen se lapsi olisi? Lasketun ajan aikaan miettii kuinka paljon lapsi täyttäisi, mitä hän osaisi yms.

Mitä pidemmän aikaa aikaa kuuluu sitä enemmän pelottaa, mitä jos niin tapahtuu uudelleen? Mitä jos mua ei ole vain tarkoitettu äidiksi?

[tanssija]

mulla on sillä tavalla eri tilanne et raskaus keskeytettiin sikiön vakavien vaurioiden vuoksi. Surin asian jo pääasiassa ennen keskeytystä. Jouduttiin odottamaan pari kk sen jälkeen et saatiin lupa uuteen yritykseen. Vauvakuume on ollut viime kesästä asti kova ja silti nyt kun yrit yson alkamassa uudestaan mua pelottaa ja itkeskelen iltaisin miettiessäni sikiötä. En osaa ajatella sikiötä pojan pikkusiskona kun hän oli vain ihmisen kuori vailla mitään tietoisuutta (pikkuaivot puuttui ja lähes kaikki kaikki harmaa aine). Miten kestäisin toisen kerran saman?

[Ruth]

Minun keskenmenostani on kulunut aikaa viikko, se tapahtui siis viikko sitten sunnuntaina ja maanantaina ultralla todettiin kohdun olevan jo "nätisti tyhjentynyt". Raskaus oli silloin 9+4 ja ar-ultrassa oli nähty syke pari viikkoa aiemmin.

 

Olen ollut tämän viikon sairauslomalla ja surrut. Fyysiset kivut olivat oikeastaan ohi jo tiistaina. Olo heiluu laidasta laitaan, olemme miehen kanssa puhuneet paljon ja välillä puhun järkeviä asioita ja analysoin keskenmenon vaikutuksia minuun ja parisuhteeseemme, toisessa hetkessä olen vaipunut synkkyyteen jonne ei näy valoa. Viikon aikana olen kokenut tarmokkaita hetkiä ja mm. käänsin kasvimaan ja esimerkiksi nyt olen täysin uupunut tunnin rauhallisesta lenkistä.

 

Olen niin surullinen, pettynyt, vihainen. Jos asiat ovat niin pienestä kiinni, niin miksi onni ei voinut olla meidän puolellamme?! Kyseessä olisi ollut esikoisemme.

 

Mikään ei huvita, en saa iloa mistään, en edes pysty ajattelemaan elämää eteenpäin, se ahdistaa. Huominen töihinpaluukin ahdistaa ja pelottaa. Pelkään etten saa enää elämänhalua ja iloa takaisin.

 

Voimia meille kaikille tämän kokeneille. Toivon hartaasti ettei meistä kukaan saisi enää tällaista lastia kannettavakseen.

[Nuppu84]

Mulla kaksi normaalia raskautta takana, tosin pojat ovat jo "isoja" 10v ja 7,5v. Keskenmenosta aikaa reilut 4viikkoa. Jostain syystä en antanut itselleni lupaa iloita raskaudesta, vaikka välillä katselinkin vaunuja ym. Ultrassa todettiin pienen kuolleen rv 10+4. En varmaan koskaan unohda sitä tunnetta. Vaikka omalla tavallani pelkäsin sitä, en sitten kuitenkaan uskonut. Verkkokalvoille on piirtynyt pienen ultrakuva ja se tunne heti kun näin pikkuisen, tiesin ettei sykettä enää ole.

Itse lähes hautauduin kotiin viikoksi, en halunnut nähdä ketään en kuulla mitään. Kauppaan lähteminen tuntui ylivoimaiselta. Miehelle olen katkera edelleen.. kkm todettiin torstaina ja perjantaina minun olisi hänen mielestään pitänyt vahtia hänen lapsiansa jotka olivat vkl:ksi tulossa luoksemme. En vain voi unohtaa sitä. Miksi en saa(nut) surra, olla pystyyn kuollut kun juuri olin synnyttänyt kuolleen pikkuisen??

Pystyn puhumaan asiasta jo itkemättä. Silti sattuu... Precious Child- niminen kappale ei ainakaan helpota.. tai helpottaa, mutta muistuttaa kaikesta. Kaiken lisäksi olen saanut vanhoilta ystäviltä viestejä, joista kolmella on la marraskuussa....

[Annick]

Ma olen viela jotenkin shokissa. Tiputtelu alkoi viime to 8+4 ja hanat auki su aamuyolla 9+4. Jotenkin kylman rauhallisesti pystyin toimimaan sunnuntaina ja esikoinen pitaa mut liikkeella. Mutta kun olen yksin niin tulee romahduksia. Lisaksi olen joutunut taistelemaan tassa tilassa itselleni ultraa... La ja su soitin paivystykseen mutta totesivat etta voin odottaa ma neuvolaa. Sielta mua ei osattu yhtaan auttaa, eika se neukkutati edes pahoitellut. Sain sitten paivystysajan tk-lekurille parin tunnin paahan. Odotushuoneessa joku mummo tuli avautumaan mulle sen sairauksista ja sen tk:n karmivasta palvelusta - olin ihan etta voi luoja tassa pitaa viela muidenkin jutut kuunnella. Laakari ei sanonut juuri mitaan, oli viela tunnin myohassakin. Ei tiennyt antaako kiirellinen vai tavallinen lahete, soitti jonnekin kysyakseen mutta siella ei vastattu.Sanoi etta tekee kiireellisen, mutta kotona huomasin etta oli 1-7 pvaa. Aitiyspolin soittoajoista en tiennyt ja vasta tanaan sain yhteyden. Siella oltiin tosi tylyja ja sanottiin ettei mun papereita ole viela edes kasitelty. Sain todellisen raivarin puhelimessa etta mua pompotellaan tallaisessa tilassa tiskilta toiselle eika keissi kuulu kellekaan. Lopulta laakari soitti takaisin ja sain ajan huomiselle.

 

Tunteet vaihtelee todella paljon. Mua alkoi itkettaa neuvolassa ja tanaan sen kamalan puhelun jalkeen itkin varmaan puoli tuntia. Tulin juuri Suomeen lomalle ja naen mieheni vasta elokuussa (yritys alkaa silloin heti ). Musta tuntuu etta ma jotenkin seuraan itseani ulkopuolelta... Silloin su aamulla tunne vessassa oli ihan epatodellinen ja meinasin pyortya niiden klimppien kanssa. Myohemmin tunsin syyllisyytta etta vedin ne klimpit alas, koska kait se alkio siella jossain oli.

 

Ajattelen kauhulla tulevaa syksya kun esim ollaan menossa haihin jossa ajattelin etta mulla on jo pallomaha. Joulu ja la mietityttaa myos... Mulla ei ole taalla Suomessa kunnon kesavaatteitakaan mukana kun luulin etten mahdu niihin. Jne jne...

 

Sitten tietty mietin saanko enaa ikina vauvaa, ja jos tulen raskaaksi niin tulen olemaan taysin vainoharhainen koko ajan. Lisaksi olen 34 ja mietin etta mun munasolut on varmaan nyt kaikki viallisia. Tama km todella yllatti silla mulla oli tosi onnellinen eka raskaus enka naivina jotenkin osannut olettaa etta tama osuisi kohdalle. Nyt olen todella kiitollinen esikoisesta ja mietin miten ihmiset selviaa km:sta jos ei ole viela lapsia.

 

Sori tama on suoraa tajunnanvirtaa, kun mun km on niin tuore ja viela ihmettelen mita tassa oikein tapahtui. Viikko sitten olin onnessani tulossa raskaana Suomeen ja nyt en ole enaa raskaana.

 

Tsemppia kaikille

 

Ja viela... Mietin viela etta miksi nain kavi ja mitahan siina oli tapahtunut ja milloin. Paatin viela jatkaa raskausvitamiinien syontia seuraavaa raskautta silmallapitaen.

Tavallaan onneksi olen taalla enka kotona, koska 3 ystavatarta ovat juuri viimeisillaan raskaana ja kahdella muulla on ihan pienet vauvat.

Edited June 5, 2012 by Annick

[Ruth]

Voi Annick, kuulostaa niin tutulta kaikki sinun kirjoittamasi. Mä olen edellisen tekstini kirjoittanut tuonne ylle su ja nyt jo huomaan, että tuosta hetkestä helpottaa. Olin siis viikon noissa fiiliksissa kotona ja se oli ykis elämäni kauheimpia viikkoja. Meillä oli muuten ihan samat viikot keskenmenon sattuessa. Olen edelleen surullinen, todella surullinen, mutta ihme kyllä olo parani pikkuisen kun arki pärähti töineen käyntiin eilen. Eilen oli eka päivä kun en itkenyt kertaakaan.

 

Muahan kauhistutti kaikki, kesäloma, syksy, joulu jne. Olin kuvitellut olevani silloin raskaana ja jo mm. perunut kesän festarireissut jne. Koko elämä romahti.

 

Harmi, että olet saanut noin kauheaa palvelua. Minäkin sain silloin kyseisenä sunnuntaina lähetteen naistenklinikalle jossa luki "tavallista alkuraskauden vuotoa" tämän vuoksi istuin kesken keskenmenon shokissa sieä odotushuonessa lähes kaksi tuntia, kunnes koputin hoitajien huoneeseen ja sanoin etten jaksa enää täälä olla ja heille selvisi oikea tilanteeni.

 

Oletko Annick nyt perheesi luona? Minulle oli omasta äidistä ihan hurjan suuri apu, näin sitä taipuu pikkutytöksi jälleen kun jotain tällaista sattuu.

[syksyn tyttö]

Annick, olen todella pahoillani keskenmenosta. Musta saa ollakin naivi eikä uskoa, että jotain tälläistä voi tapahtua omalle kohdalle, sitä ehtii surra sittenkin. Edellisen km:n jälkeen kun en ole vielä osannut edes iloita uudesta raskaudesta ja nyt on kumminkin toinen kolmennes jo alkamassa.

 

Valitettavasti näitä tapahtuu, eikä se annick ole sun vika tai, että sussa olisi jotain vikaa. Yritä olla luottavaisin mielin uuden raskauden kanssa. Kyllähän sitä miettii juuri noiden tiettyjen päivien kohdalle, että nyt olisi sellainen ja sellainen maha ja kyllä mie mietin vieläkin välillä, että nyt olisi sitten kaksi pientä + esikoinen jos syksyllä kaikki olisi päätynyt hyvin, onneksi tämä uusi raskaus on helpottanut asiaa, ehkä mulla kaikkein eniten ja aika myös.

 

Ihme kyllä miten oikeasti ihmisiä kohdellaan keskenmenon kohdanneena. Ihan niinkuin silloin olisi voimia ja haluja kauheasti soitella ympäriinsä ja selitellä tapahtunutta.

 

Yritä nauttia kesästä ja esikoisesta.

[Martsu]

Oletko sä Annick ollut kenties TYKSissä hoidettavana, kuulostaa niin tutulta toi sun kertomus! Musta on ihan järkyttävää, ettei terveydenhuolto henkilökuntaa ole jotenki mitenkään koulutettu käsittelemään keskenmenon kokeneita naisia. Vaikka se saattaakin olla niille jokapäiväistä työtä, niin se on (ainakin toivottavasti) sille naiselle ainutkertainen kokemus ja siihen tarvitsisi kaiken mahdollisen tuen -eikä sitä, että pompotellaan paikasta toiseen ja laitetaan odottamaan turhan takia (mä odotin naistenpolilla joku 2 tuntia päästäkseni lääkärille, ja kun sitten kysyin, että koska mahdan päästä, ni se vastaanottovirkailija oli vaan että "no kyllä tässä vielä menee, kun eka hoidetaan ne, jolla on aika varattuna"!).

 

Mulla oli kanssa spontaani keskenmeno ja se tapahtui vielä laivalla kun lähdettiin Tukholmasta Turkuun ja Annickin sanoin, tuntuihan se pahalta että kaikkien niiden klimppien joukossa, jotka vessasta alas vedin, oli myös meidän vauvan alku. Mutta mä luulen silti että niin oli parempi, mä en ehkä olis kyennyt siihen, että olisin nähnyt sen kuolleen sikiön ensin.

 

Varmaan ihmiset on erilaisia ja käsittelee asioita erilailla, mutta mua on ainakin helpottanut, kun on saanut kertoa tapahtuneesta. Ja mitä enemmän on asiasta ihmisten kanssa puhunut, tuntuu että keskenmenot on tosi yleisiä, mutta niistä ei vaan haluta puhua. Toki ihmiset, jotka eivät sitä ole kokeneet, voivat antaa tosi tökeröjä kommentteja, kuten "no ei se sitten ollut terve, mitä sitä suremaan" tai "no te olette vielä nuoria, kyllä te vielä lapsia saatte" -tuollaiset kommentit kun eivät lämmitä pätkän vertaa siinä tilanteessa.

 

Ja kyllä munkin täytyy sanoa, että sitä esikoislasta on alkanut arvostaa ihan uudella tavalla sen km:n jälkeen!

Jos haluat Annick jutella, laita vaikka yksäriä!

[syksyn tyttö]

Olen matrsu ihan samaa mieltä, että kun puhuu omasta km:stä niin yllättävän monelta taholta olen kuullut, että niin on käynyt heillekin. Ihmiset eivät vaan uskalla puhua aiheesta. Itse taas olen yrittänyt juuri siksi puhua( en nyt ihan heti km:stä vaan sitten kun on voinut puhua yleisesti itkemättä), että ei asiasta vaan aina vaiettais tai tehtäis typeriä kommentteja. Mua ehkä satuttavin kommentti ekassa km:ssä ennen esikoista oli kun silloinen kaveri kysyi syyttävästi, että mitä mie tein, että km tapahtui. En sitten tiedä oliko kulttuurierot vai mitkä, mutta en nyt tiedä mitähän ihmettä olin siinä alkuraskaudessa muka tehnyt, en mitään, mikä sen olisi aiheuttanut. Vähän ehkä sama asia lapsettomuuden kanssa, että kun siitä puhutaan ja tulee yleisempään tietoisuuteen niin ihmisetkin oppivat hiukan ymmärtämään muista.

[Annick]

Kiitos kommenteistanne, mulla tuli ihan tippa linssiin niita lukiessa

 

Odottelen tassa nyt vahan sekavin tuntein sita ultraa parin tunnin paasta, paassa kaikuu sen laakarin sanat 'seuraa vaan niita viittoja synnytysosastolle, ihan kuin olisit tulossa synnyttamaan! [iloisesti] Tervetuloa!' Naa tyypit ei vaan todellakaan tunnu tajuavan

Ihan hassua tosiaan menna ultraan ja toivoa ettei siella nay tai kuulu yhtaan mitaan. Olen myoskin kirjoittanut listaa kysymyksista, kun taa taitaa olla nyt ainut kerta etta tapaan jonkun asiantuntijan, joka joutuu mun kanssa hetken viettamaan.

 

Olen tosiaan Suomessa aitini luona, ja olen voinut hanen kanssa jutella aina kun silta tuntuu. Tanaan sen ultran jalkeen ajattelin ilmoittaa parille kaverille Englantiin, jotka tiesivat raskaudesta (kerroin, kun tiesin etta en ole Suomessa nt-ultran aikoihin). Lisaksi ajattelin kertoa parhaalle kaverilleni Suomessa koska ajattelin etta hanen kanssaan on hyva puhua. Toisaalta tuntuu etta ma olen nyt sellainen synkka pilvi, ja esim mun mies varmaan hyppaa joka kerta kun nakee tekstarin multa tai soitan, kun on vaan tata yhta juttua... Mutta ei voi mitaan

 

Olen myos miettinyt etta ehka tama oli se vahiten huonoin tapa miten tama osaltani meni, etta en ehtinyt viela ultriin ja niiden tiputtelupaivien aikana ehdin kauhulla miettia km:aa, eli ei tullut siina vaiheessa enaa taysin yllatyksena, vaikka jarkyttava shokki onkin. Ja tosiaan, etten ehtinyt nahda vessassa mitaan alkioon viittaavaa.

 

Nyt pitaa menna, mutta palailen myohemmin

 

Ps. Sori mulla oli menneet paivat sekaisin tuossa viestissa ylempana ja su oli 9+0.

[Quisha]

Enimmäkseen on sellainen olo että mikä minussa on vikana? Ja nyt jälkeen päin on pienehkö katkeruus alkanut jyrsimään

[Ellida]

Kirjoittelin tuonne lääkkeellinen tyhjennys ketjuu, mutta tämä on ehkä parempi paikka...

 

Mulla on nyt juuri ihan ääretön suru. Ehkä tänne kirjoittaminen auttaa...

 

Maanantaina oli np-ultra, rv 11+4. Heti kun kätilö laittoi ultralaitteen päälle, hiipi kylmä hiki ja sydän hakkasi sataa (minulla). Näin heti, että sykettä ei löytynyt. Siinä se makoili, kaunis pieni ihmisen alku. Vastasi viikkoja 11+6 eli oli menehtynyt ihan vasta. Ihan sumussa kuuntelin ohjeita, lääkäri kävi, muuta en muista. Sain kotiin ohjeet ja 4 kpl cytotec tabletteja. Otin ne illalla (kun mies tuli työmatkalta kotiin), kivut alkoivat oikeastaan heti, mutta vuoto vasta aamulla tiistaina kuuden aikaan. Ja kuinka paljon sitä verta tuli. Meidän kylppäri oli kuin teurastuksen jäljiltä! Nyt vuodan edelleen ja hieman kipuilen, mutta ajattelin rauhassa katsella ja tunnustella oloan seuraavat pari päivää.

 

Minulla oli spontaani keskenmeno viime kesänä rv6+, enkä sitä oikein osannut surra. Kirjoitin tännekin, että ei jotenkin tuntunut miltään. Oli yllätysraskaus, enkä oikein ehtinyt sisäistää asiaa. En ollut ehtinyt nähdä sykettä, ei ollut raskausoireita tai muita sellaisia. Siitä lähtien kuitenkin alettiin toivoa vauvaa ja 8 kk siihen meni.

 

Tämä on jotenkin niin musertava asia. Pahinta tässä on se, että kukaan ei kertonut minulle, enkä tajunnut, että pieni vauvanalku tulee ulos sellaisenaan. Pienet jalat ja kädet... Ihan tunnistettavissa vauvaksi. Kamala olo. Se kuva seuraa minua kokoajan unissa, päivällä...

 

Toivottavasti tämä lääkkeellinen tyhjennys menee nyt hyvin. En tiedä onko meillä voimia yrittää enää. Jorville en voi antaa kiitoksia. Jos ultrassa olisi ollut tasan 12 viikkoa, olisivat ottaneet minut osastolle. Nyt jouduin kotona asian hoitamaan ja traumatisoiduin kyllä todella. Ehkä minusta ajateltiin että olen kokenut kehäkettu: 2 normaalia synnytystä ja yksi "hyvin" mennyt keskenemno...

 

Kiitos Ruth ja Syksyn tyttö kauniista sanoistanne tuossa toisessa ketjussa Otin ne jotenkin tosi henkilökohtaisesti sydämeeni, Kiitos teille.

 

Ja Annick: mulla on juuri noita samoja tunteita ja ajatuksia, Piti olla häät, jossa olisin sukulaisille saanut kertoa iloisesta uutisesta, odotin, että kuopus voisi jäädä kanssani joulukuussa kotiin dagiksesta ja saatu rauhassa seurata esikoisen eskaria... kaikkea, Nyt on kaikki mennyt. Voimia sinulle ihan hirveästi!!!

[Porky]

Lämpimiä ajatuksia kaikille. Kylläpä käytännöt vaihtelevat kovasti, tosi kurjaa kohtelua joillakin. Tarjoaako neuvolat keskusteluapua? Mulla sairaalasta kehotettiin ottamaan yhteyttä jos kaipaan apua. Meinasin jo ottaa yhteyttä kun en meinannut päästä surutyön alkuun, iso suruklöntti vain paisui.

 

Mulla kesti kanssa pitkään päästää irti siitä tunteesta kun niitä klönttejä vedin vessasta. Ja myös kaverin häät ja ristiäiset olivat kova paikka, silloin olin jo mielessäni ollut jo kunnolla raskaana.

 

Jaksamista kaikille, hyvä että täällä saa puhua. Itse en ole kertonut monelle, en ole osannut.

[Porky]

Piti vielä sanoa että mun sairaalassa koko henkilökunta oli niin ymmärtäväisiä että mä melkein hämmennyin, tosin parempi niin kuin,nuo typerykset joita muut övat kohdanneet. Ihan harmittaa teidän puolesta. Sitä on niin pihalla siinä tilanteessa.

[Annick]

Ellida

 

No niin, paasin kuin paasinkin ultraan kahden tunnin odottelun jalkeen. Kohdussa oli viela jotain joten sain cytotecit (x3) kotiin ja tuikkasin ne sisaan noin tunti sitten ja nyt tassa odottelen, etta mita tapahtuu seuraavaksi.

 

Tunteista viela sen verran, etta tanaan oli valiinpitamaton tai raivoisa olo. Tyypit vastaanotossa olivat tullessa ja lahtiessa taysin avuttomia ja viela miettivat lahettaako mut gyne polille vai aippa polille ensi viikon tarkastukseen. Puutuin sitten siihen ihmettelyyn itse etta voisiko esim ultralaakarilta kysaista mihin menen? Mua myos nyppi se miten ne puhui musta kun menin sinne, 'ai siinahan sina oletkin' ihan kuin juuri olisivat puhuneet musta ja etta 'sulla oli niita vuoto-ongelmia. parjaatko vuodon kanssa vai pitaako menna paivystykseen (vaikka aika oli 15 min kuluttua)' eivatka voineet mainita etta ultrat oli 2 tuntia myohassa.

 

Sitten myohemmin tanaan kavin kirjastossa ja luin keskenmenosta ja mulle tuli sellainen olo taas, etta saankohan enaa koskaan toista tervetta lasta. Mua myos pelottaa mahdollinen kaavinta, jos nama napit ei nyt toimi.

 

Tosiaan jaksamista kaikille Ja hyva etta taalla voi jakaa naita tunteita.

[Ellida]

Minä en nyt tahdo millään päästä tästä yli Oloani pahentaa se, onko minulla edes oikeus surra tätä asiaa... Meillä on kaksi tervettä ihanaa pientä poikaa. Eikö tämä ole jo meille tarpeeksi? Mutta se näky siellä ultrassa, pienen pieni täydellinen kaunis vauva. Mutta eloton. Se ultraruudun kuva on silmissäni ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. En saa oikein nukuttua ja nukun katkonaisesti. Olen myös alkanut miettiä, olisiko meidän pitänyt haudata se pieni vauvanalku... Täysin typerää, mutta ei siitäkään näystä pääse irti.

 

Meille ei kumpikaan lapsi ole tullut kun on vaan haluttu. He ovat tulleet kun itse niin ovat päättäneet. Yli vuoden toivomisen ja yrittämisen jälkeen. Sitten tulin aivan yllättäen raskaaksi, mutta se päättyi keskenmenoon ennenkuin oikeastaan alkoikaan. En osannut surra asiaa. Siitä lähtien kuitenkin toivottiin kolmatta vauvaa meille... 8 kk siihen meni.

 

Nyt en tosiaan tiedä miten jatkaa tästä eteenpäin... ei ole voimia, ei halua ei mitään. Lapset pitävät arjessa kiinni, mutta kyllähän vanhempien suru heihin vaikuttaa, vaikka salaa heiltä itkisikin Uusi raskaus olisi se parannuskeino, mutta miten jaksan mahdolliset pettymykset negatiivisista raskaustesteistä, pelko toistuvasta keskenmenosta, raskauspahoinvointi (kuten tässä raskaudessa sunnuntaihin saakka, maanantaina vauvaa ei enää ollut...). Liian paljon kysymyksiä, eikä yhtään vastausta.

[Kwak]

Jotenkin siihen oli jo ehtinyt varautua (tosi, tosi vähän kuitenkin). Kun menin ar-ultraan ensimmäistä kertaa, toki toivoin, että siellä näkyisi syke ja sikiö, ja kaikki olisi kunnossa. No, kun gyne oli ultratessa niin kauan hiljaa, arvelin jo, ettei kaikki ole kunnossa. Ei sykettä, ei sikiötä.

 

Eilen tuli itkettyä tuota asiaa ja ihan varmasti vieläkin tulee kyyneleitä, jos asiasta pitää kertoa jollekin. Onneksi hoitohenkilökunta suhtautui äärimmäisen hyvin, kun kävin hakemassa cytotecit. Nyt olenkin tässä yön yli odotellut vuodon alkamista ja vihdoin nyt aamulla sitä vuotoa alkoi tulla. Jospa se tulisi kaikki sieltä yksillä cytoteceilla. Tällä erää mun ajatukset on aika blancot, jotenkin suoritan tätä lääkkeellistä tyhjennystä, haluan sen 'pois alta'.

 

Iso pettymyshän se oli, että kohdussa ei ollutkaan 'mitään'. Olikohan vika minussa? Tai miehessä? Saadaanko me koskaan lasta?

[Kwak]

Epäuskoinen tunne ja ajatus siitä, että tää sattui juuri mulle, on tällä hetkellä pinnalla. Mullahan piti olla kaikki kunnossa, eikä tällaista voi omalle kohdalle sattua. Siskoillakin on raskaudet vaan menneet onnellisesti, samoin äidillä. Mikä mussa on vialla?

[syksyn tyttö]

Ellida, sulla on täysi oikeus surra menetettyä lasta vaikka olisikin niitä pari jo entuudestaan. Ei voi muuta kuin sanoa, että päivä kerrallaan. Halaus.

 

Kwak, ei sussa välttämättä ole mitään vikaa. Vaikka siskon ja äidin raskaudet ovat menneet hyvin niin täällä lukiessa olen huomannut miten valitettavan yleisiä alkuraskauden km:t ovat, samoin tuulimunat. Voimia tähän aikaan ja mikään ei estä etteikö seuraava raskaus alkaisi hyvin ja päättyisi onnellisesti. Tiedän ettei ole helppoa, mutta yritä surra ongelmia vasta kun niitä sun tiedossa on ja olla luottavainen tulevaisuuteen.

[Kwak]

Kiitos kannustavista sanoista syksyn tyttö . Se tässä on auttanut tilannetta käsittelemään ja hyväksymään, että en tosiaan ole mikään äärimmäisen outolintu, vaikka raskaus meni kesken. Tiedostan jo nyt sen, että seuraavan kerran kun olen raskaana (huomatkaa, kuinka kova kuitenkin on usko siihen, että niin käy), en varmaan ole alkuraskauden aikana mitenkään lunki, vaan haluan ehdottomasti ar-ultraan tsekkaamaan sykkeen. Tälläkin kertaa kun tämän kaiken olisi voinut tietää jo pari viikkoa sitten, kun ei alkio kasvanut ollenkaan. Sitten jännätäänkin sitä, kestääkö kaveri kyydissä ja eiköhän niitä huolenaiheita riitä loppuun saakka ja senkin jälkeen. Toki ensisijaisesti ajatukset koitan viedä muualle, mutta ei noita asioita voi päästään kokonaankaan sulkea.

 

Ajattelin kyllä, että koetan tietoisesti vältellä tiettyjä keskusteluita ja alueita tällä palstalla niin kauan, kun ei ole itsellä vastaavia asioita käsillä. Toisaalta, tässäkin tapauksessa vuodon piti olla 'normaali' juttu, jota nyt vaan alkuraskaudessa joillain ilmenee (niin, mutta miksi se gyne huokaisi heti, kun sanoin vuodosta, niin syvään?). Ja sitten paljastui, ettei koko raskaus ole kunnolla edes päässyt alkuun.

 

Toivon sydämestäni, että me tämän kokeneet (osa toki huomattavasti myöhemmässä vaiheessa kuin minä ja silloin mieli on varmasti vielä pahemmin maassa) päästään lopulta yli ja eteenpäin, syntymätöntä pientä kuitenkaan täysin unohtamatta, ja saa saadaan vielä kokea onnellinenkin raskaus

Edited June 14, 2012 by Kwak

[mila_]

Meidän helmivauva meni kesken juhannuksena. Esikoista yritetään ja ensimmäinen raskaus. Pettymys taitaa olla se päällimmäisin tunne ja suurimman osan päivää pärjään ihan hyvin. Iltaisin tulee kuitenkin mieleen uni, jonka näin perjantaiyönä kun perjantaina päivällä olin tajunnut, että kohtu oli alkanut tyhjentyä.Unessa minulla oli vauva kantokopassa, vauva, jolla oli keltainen body ja vauvalla oli kylmä. Yritin pakonomaisesti lämmittää vauvaa, mutta sen kädet olivat jäiset ja nenä kylmästä punainen. Aamulla tajusin, että minun vauvallani olisi kylmä, sillä se ei enää saisi olla lämpimässä kohdussa suojassa. Nyt se oli yksin ja kuollut..

 

Yritän lohduttaa itseäni ajattelemalla, että kuollut mummini on hakenut vauvan turvaan ja he leikkivät jossakin kaukana ja onnellisina, mutta se ei aina auta helpottamaan syyllisyyttä siitä etten voinut suojata pientä helmeäni. Oli niin vaikeaa tottua ensin ajatukseen, että on raskaana ja juuri kun alkoi ymmärtämään sen, joutuu tottumaan taas siihen etten ole raskaana. Minulla oli tunne, että vauva olisi ollut tyttö ja haaveilin keltaisesta lastenhuoneesta..

 

Onko muille tullut sellaista kummallista oloa, että nyt pitää lähteä baariin ja juoda kun kerran pystyy? Se tuntuu todella nurinkuriselta, mutta siltä minusta tuntuu niinkuin pitäisi tehdä kaikkea mitä raskaana ei voi..

[Kwak]

mila_ pahoittelut keskenmenostasi.

Meillä myös esikoista yritetään ja ensimmäisen raskauden todettiin menneen kesken parisen viikkoa sitten. Karua myöntää, mutta kyllä tässä on käynyt myös mielessä, että nyt voin juoda (vaikka kohtuudella) ja tehdä asioita, joita ei raskaana voi. Juustoja on jääkaapissa ja juhannuksena tuli juotua, firman kesäjuhlat sekä parit häät on edessä vielä kesän mittaan. Samaan aikaan pelkään alitajuisesti sitä, että yrityksen taas alkaessa käy seuraavankin raskautumisen kanssa näin. Raskausuutiset, ei niinkään vauvauutiset, otan jotenkin raskaasti. Sitä tuntuu vähän katkeralta aavistella esim. työkaverin 'täydellisen' vaimon raskautta jne. Olen jopa miettinyt, että kävisin juttelemassa km:n liittyen psykologin kanssa. Sellaista muistaakseni oli tarjollakin niissä papereissa, mitä naistentautien polilta sain mukaani. Ei kai yksi kerta minusta vielä outoa tekisi... En vaan haluaisi tulla katkeraksi ja kateelliseksi, vaikka itselle kävikin näin.

 

Toivotaan meille kaikille onnea yrityksessä ja odotuksessa!

[Marietta]

Hankin tunnukset jokin aika sitten jotta voin kirjoittaa tänne, kun täällä voi oikeasti kertoa kuinka koville ottaa...

Mulla oli keskiraskauden keskeytynyt keskenmeno (viikkoja 15) kolmisen kuukautta sitten. Mä silloin olin olevinani niin tyyni, en ottanut saikkua kuin sitten sen synnytyksen jälkeisen maanantain (lauantaina kävin synnyttämässä) ja kaikille kerroin kuinka paljon huonommin asiat vois olla (on jo yksi lapsi, ei tämä ollut vielä niin iso yms yms).

Nyt kuitenkin vähän väliä tulee mieleen ultraavan lääkärin ilme ja ne "olen kovin pahoillani" ja aina tulee parku On olo hiukan kuten Ellidalla, onko tätä oikeutta surra kun on kuitenkin yksi terve, ihana lapsi? Toisaalta vauvauutiset aina hiukan kolahtaa, varsinkin kun niitä tuntuu nyt olevan NIIN paljon. ja varsinkin sellaisia "ajateltiin koittaa tärppäiskö ja hups vaan, raskaana ollaan, viikolla viis ja huudan sitä koko maailmalle". Ja mun tekis mieli lyödä niitten virnuilevia naamoja. vaikka ei se o niitten vika, miten mä saan sen taottua kallooni!?! Ja lisäksi, niin paljon kuin toivonkin uutta raskautta, en mitään muuta pelkää niin paljon, koska en tiedä kestäisinkö uutta keskenmenoa.

Edited June 26, 2012 by Marietta

[mila_]

Itsekin olen miettinyt tuota jos joku lähipiirissä nyt ilmoittaa että on raskaana niin miten siitä voi iloita. Kestän ystävien pienet vauvat ja ihanan perhe-elämän, mutta pelkään että toisten raskaaksi tulemista en kestäisi. Kun koko ajan toivoo, että tulisipa raskaaksi pian uudelleen niin toivon myös ettei kukaan ehdi ensin, ja sitten tunnen itseni niin ilkeäksi ajatuksistani!

 

Kannattaa ehdottomasti mahdollisimman aikaisessa vaiheessa hakea apua jos yhtään siltä tuntuu. Minua auttoi jo ennen keskenmenoa keskustella psykologin kanssa. Olen käynyt puhumassa psykologille traumasta joka tapahtui talvella ja nyt puhuimme myös keskenmenon pelosta, jotenkin tapahtuneen hyväksyminen helpottaa kun saa sanoa oudoimmatkin ajatuksensa ääneen. Ja tietää että ei ole heikko jos ei hetkessä selviä menetyksestä.