Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

Voi ei :( Onneksi pääsette tutkimuksiin! Onko todettu aina ar-ultrassa?

 

Paljon tsemppiä kaikille, täällä on oltu todella lohduttomissa tunnelmissa eikä pohjaa ole todennäköisesti vielä edes saavutettu... Ihan kuin näkökenttää peittäisi jatkuvasti harmaa verho jonka läpi ei pääse, mikään ei tunnu miltään, tuntuu vain suru.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensimmäisellä kerralla ar-ultrassa näkyi syke, mutta koko ei täysin vastannut viikkoja. Uusintaultrassa oli jo mennyt kesken rv9.

Tällä kertaa ar-ultrassa jo todettiin menneen kesken.

 

On tosiaan hyvä, että päästään tutkimuksiin. Pelkään vaan, että löytyy jokin pahakin juttu.

 

Olo on tällä hetkellä kamala. Vuoto alkoi neljä tuntia cytotecien jälkeen. Aivan järkyttävät kivut ja vuoto.

Share this post


Link to post
Share on other sites
:( Muakin hiemen huolettaa, meillä ei myös ar-ultrassa koko vastannut viikkoja (muistaakseni tasan viikko heittoa) ja totta puhuen mulla jäi silloin jo kytemään epävarmuus että mitenköhän tässä käy. Paljon voimia Hannelore ja tsemppiä tyhjennykseen, ota riittävästi kipulääkettä!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi Kultajoki!!! Halaus! Mulla olis kans maanantaina ollut.. Tällä viikolla onkin ollut ihan paska fiilis. Toisaalta mulla on kyllä ovistuntemuksia. Voiko olla 2 viikkoa vuodon alkamisesta?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia raskaisiin päiviin Kultajoki ja Big Apple! Itsekin olen pohtinut, että missä vaiheessa raskaus oli. Ensimmäinen neuvolakäynti olisi ollut viikko sitten, mutta mitään muita varauksia ei vielä onneksi ollut, niiden päivät olisivat varmasti kurjia.

 

Minusta on ihan mahdollista, että ovis olisi 2 vko vuodon alkamisesta. Luin että ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen tulevat yleensä 4-8 viikon päästä. Jotta tuohon neljään pääsisi oviksen pitäisi olla juurikin 2 viikon kohdalla. Minullakin on aika hedelmällisen tuntuiset limat nyt, mutta en ajatellut lähteä pohtimaan asiaa sen tarkemmin. Ellei sitten hermo petä ja lähden sittenkin yrittämään raskautumista ennen välikuukautisia. Lääkäri ei nyt tällaista suositellut, muttei kieltänytkään. Sitten kai ainakin saisi ar-ultran julkisella... Nyt taitaa olla parasta painua pehkuihin, ennen kuin ihan hulluksi menee.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä se ovis oli/ on kun tekee mieli sänkypuuhiin koko ajan... Tarkoitus ei ole kyllä raskautua nyt vielä, joten kumin kanssa mennään. Työnsin ajatuksen mahdollisuudesta tulla raskaaksi toisaalle. Mietitään sitä sitten vähän myöhemmin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ole itkenyt lainkaan keskenmenoa. Suhtauduin raskauteen jo alussa niin, että keskenmenoriski on korkea eikä lopputuloksesta ole takeita. En stressannut asiasta, koska keskenmenoihin ei voi vaikuttaa. Luonto ottaa ja antaa omassa syklissään. Meillä ei ole muita lapsia. Elän normaalia elämää keskenmenosta huolimatta, käyn töissä, harrastan, suunnittelen juhlia jne. Edes raskautuminen ei ole itsestäänselvyys enkä ole missään vaiheessa pitänyt onnistunutta raskauttakaan sellaisena. Toisin sanoen en odottanut raskaudelta mitään enkä ehkä sen takia myöskään pettynyt. Ihmiset kokevat keskenmenot niin eri tavoilla. En usko, että on olemassa yhtä oikeaa tapaa suhtautua tunnetasolla keskenmenoihin. Elämä kuitenkin jatkuu.

Edited by Phalaenopsis

Share this post


Link to post
Share on other sites

heippa.

eilen oli rakenneultra, ja viikkoja piti olla kasassa 20+6.

pahoinvointia oli ollut runsaasti raskauden alusta, jonnekin viikoille 15 asti. 

viikoilla 16 kuului sydänäänet neuvolassa. tämän jälkeen en kotidopplerilla (rv 19) saanut sydänääniä kuuluviin, mutta aattelin että kun mulla on taaksepäin kallistunut kohtu niin ei tollasella kotidoplerilla onnistukaan, vaikka kyllä mua pelotti paljon.

tosiaan rakenneultra eilen, jossa todettu sikiö kuolleeksi. vastasi kooltaan kuulemma rv 14-15. ultraamassa oli joku kätilö-opiskelija, joka ei saanut kunnolla näkyviin, hän kun lähti hakemaan kätilöä, arvasin että jotain on pielessä. mies ei arvannu mitään. kätilö kun saapu ja ultras, ni tajusin että arvaukset meni oikeeseen. ennenkuin ehti kätilö mitään sanoa, mä aloin jo itkee ja mieskin arvas sit. ihan, ihan, ihan hirvee kokemus. huomenna kättärille, lääkkeellisesti hoidetaan. mua itkettää jatkuvasti, välillä on parempi olla, mutta yhtäkkiä kaupassa, koiran kanssa ulkona, telkkaria katsoessa, vessassa istuessa, ihan mitä vaan ni alkaa itkettää. mies on aina ollut "parempi" näissä vastoinkäymisissä, joten lohduttaa aika paljon mua, ja selvästi "kestää" tän paremmin. melkein vuos yritettiin tätä lasta, on siis eka raskaus.. vaikeeta mulla oli jo silloin kun yritettiin, olin ihan varma että mä en ikinä tuu raskaaks. mitään oireita mulla ei ole ollut, joskus siinä rv 17-18 oli tunne että oonko mä edes raskaana, tosiaan kun pahoinvointi loppui, eikä niitä sydänääniä itse kuullut dopplerilla.. Kai tästä joskus selviää, mutta tuntuu kyllä niin hirveeltä, niin väärältä, niin epäoikeudenmukaista.. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi Birdy, osanottoni. Aivan varmasti tuntuu todella pahalta. Jos yhtään siltä tuntuu, pyydä keskusteluapua itsellesi. Positiivisella puolella raskaaksi tulo keskenmenon jälkeen on usein helpompaa, joskin ainakin oman kokemukseni mukaan lyhytkin yritysaika keskenmenon jälkeen voi tuntua järkyttävän pitkältä. Sinulla on täysi oikeus surra menetystäsi. Anna itsellesi aikaa. Kovasti voimia ja jaksamista toivottelen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos, voimia todellakin tarvitaan. 1,5h päästä pitäis olla siellä. Herätyskello kun soi kuudelta niin mä ajattelin et pitiks töihin lähtee vai mitä. Aika nopeesti sitten tajusin.. itkuhan tässä taas pääsee. Ja tulee pääsemään varmaan miljoonia kertoja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suuret pahoittelut Birdylle, kovasti voimia!

Itse en oikein tiedä mihin purkisin tunteitani, mutta sitten hoksasin täällä tämän...

Mulla todettiin siis tuulimunaraskaus maanantain 30.9 rv 8+0. Ultrassa kerkesin käydä useaan otteeseen raskauden alusta alkaneiden kovien vatsakipujen vuoksi, mutta lopullinen tuomio tuli tällä viikolla.

Itsellä on ollut epävarma olo tästä toisesta raskaudesta siitä saakka kun haalea positiivinen tulos tuli raskaustestiin, kun esikoisen kanssa tuli räikyvän punainen positiivinen viiva.
Mutta optimisti luonteeltani kun olen, niin pyrin luottamaan vanhaan mottoon "raskaana kunnes toisin todistetaan".

Mies oli mukana ultrassa. Hänelle se oli isku vasten kasvoja, kun gyne totesi ettei täällä ole mitään. Elämä on laiffii, niinhän se matti nykänen sanoi, totesi gyne...
Mulla oli pala kurkussa, mutta jotenkin tiesin että tämä oli tulossa. Sain lääkkeet mukaan, sairaalasta jo mifegyne tabletin, parin päivän päästä sitten cytotecit laitettavaksi. Ohjeet.

Eilen aamulla sitten suoritin itse lääkkeelisen tyhjennyksen, miehen hoitaessa tyttöä. Mies oli hyvin hermona, purren hammasta piti surua sisällään.
Itse tyhjentyminen suoriutui eilisen päivän aikana, ja mielestäni pääsin helpolla. Ei itkettänyt jne. Ruokakin alkoi maistua, kun koko raskauden ajan ollut pahoinvointi kuvioissa.

 

Maanantai iltana hajoilin aika paljon, itkin todella paljon. Myös paniikinomaista itkua päästin, jota tulee hyvin harvoin itkettyä. Ja seuraavana päivänä, kun peruin äitiysneuvola ajan.

Tänään aamulla itkin kun taas tajusin "meille ei tule vauvaa. ei vauvaa." Sanoin miehelle että mä halusin todella sen vauvan, vaikka ei ihan suunnitellusti tullut. Mutta mä olisin halunnut todella sen vauvan.

 

Raskauden aikana mitä sitä kerkesin 4 vk verran elää, luin paljon keskenmeno tarinoita ja ne jotenkin hyppäsi silmille netissä. En miettinyt nimiä, en ostanut hiplaillut pikkuvauvan vaatteita, jotka raskaana olevalle siskolleni annoin. En laskenut paljoa raskauden varaan. Jotenkin sen tiesi.

 

Esikoista yritettiin aikoinaan 8 kk. Ja nyt "tärppäsi" keskeytetyillä ja satunnaisella kondomin käytöllä kierukan poistosta 2 kk sisään, 2 kk aikaisemmin sairastin munasarjatulehduksen. Mutta tämä ei ollut sitten oikea raskaus, pieleen mennyt, alusta asti tuomittu. Turha. Taas jälleen muistuu kuinka lapsia ei saada, se on valtava onni jos lapsen saa. Se ei ole päivänselvyys.

 

 

Vaikka tämä oli "vaan" tuulimuna raskaus, olen surun murtama kaikesta huolimatta. Kiitän että en ollut tämän pidemmällä. Pelottaa kuinka seuraavan raskauden kanssa käy, jos siihen tilaan pääsen. Uskallanko luottaa siihe, uskallanko mennä ar-ultraan vai hirvittääkö odottaa nt-ultraan. Kerronko enää kellekään raskaudesta, koska pelkään että kaikki ei ole hyvin. Uskallanko enää luottaa raskauteen. Haluanko enää raskaaksi. Erilaisia ajatuksi pyörii päässä.
Myös mies huolestuttaa, sillä vaikka hänkin vähän pelkäsi miten pärjätään pienituloisena perheenä niin keskenmeno vaikutti valtavasti häneen. Saanko häntä purkamaan omat tunteensa, eikä kätikisi niitä sisälleen ja yritä olla kalliona perheellemme. Haluaako tai uskaltaako hän enää yrittää raskautta.

 

Nyt tuntuu kuin olisi tyhjän päällä. Mitä nyt odottaa?

 

Päivä kerrallaa, hetki kerrallaan. Onneksi meillä on ollut jo se suuri onni että saimme terveen, ihanan tyttären 1/2012.
 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia sinulle myös Keelya. 

Itsekään en tiedä mitä nyt odottaa..

 

Tänään kävin synnyttämässä pienen, pienen esikoislapsemme. Sikiö oli ehtinyt olla kuolleena kohdussa jo jonkun aikaa, joten hoitaja suositteli ettemme näkisi häntä, koska oli kuulemma tummunut kovin, eikä ollut kovin kaunis näky. Olisin ehdottamasti halunnut nähdä sikiön, mutta tuon kuultuani ymmärsin että parempi etten näe.

Hoitaja kättärillä oli aivan ihana. En olisi voinut toivoa parempaa vastaanottoa. Mies myös suri kanssani, mutta osasi myös lohduttaa.

 

Meillä on nyt oma enkelivauva. 

 

"Aamulla olen kanssasi, mutta se tulee olemaan erilaista.:"

Share this post


Link to post
Share on other sites

Suuret pahoittelut kaikulle keskenmenon kokeneille ♥

 

Birdy, teillä oli pelottavan samankaltainen kokemus kuin meillä. Juhannuksena en saanut dopplerilla sydänääniä kuuluviin kotoba ebkä neuvolassa, ja pääsin svolle ultraan. Siellä todettiin 19+3 kuollut sikiö, joka vastasi n. 16-17viikkoista. Oli kuitenkin ollut elossa vielä 18+6 koska sydänäänet kuului.

 

Pieni pikkusisko syntyi kaksi päivää myöhemmin.

 

Ikillä oli vakava sydänvamma, joka onneksemme ei ollut kromosomiperäistä vaan huonoa tuuria. Raskauduin uudestaan noin kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, ja vielä olen onnistunut painamaan pelon sivuun. Puolivälin lähestyessä voi kyllä alkaa pelottaa, mutta toivittavasti kaikki menee tällä kertaa hyvin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ekaterina, voi ei, tuli kyyneleet silmiin lukiessani.

Tsemppiä Sinulle. Helpottavaa kuulla että olet noinkin nopeasti raskautunut. Me yritimme tätä ensimmäistä vuoden verran ja se tuntui loputtoman pitkältä. Raskaustestin toista viivaa en ollut uskoa, teinköhän 4 vai 5 testiä kaikenkaikkiaan.. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kerronpa meidänkin kokemuksen. Ehkä tästä saa hieman apua omien tunteiden käsittelyyn.

Viime viikolla keskiviikkona oli neuvola, jossa terkka ei löytänyt dopplerilla sydänääniä. Näin jo terkan ilmeestä, että hänelläkin heräsi huoli, Yritin sitten lohduttaa itseäni sillä, että "no mulla on se istukka siinä eessä ja pikkunen on jossain piilossa". Terkka teki kiireellisen lähetteen ultraan. Ultraan pääsin torstaina aamusta. Pahin pelko kävi toteen, kun kätilö sanoi, ettei pienen sydän enää lyö. Torstai oli yhtä pyöritystä paikasta toiseen, naisten tautien polille, labraan, takasin polille, osastolle, labraan, osastolle.... Kaikki tuntui yhdeltä sumulta ja itkuista ei meinannut tulla loppua. Onneksi pääsin vielä kotiin yöksi ennen lääkkeellistä tyhjennystä.

Perjantaina (kansainvälisenä tyttöjen päivänä) synnytin osastolla pienen kauniin tyttömme, raskausviikolla 19+0. Onneksi mies oli tukena osastolla ja meille sattui aivan ihana kätilö. 

Luulin, että perjantai olisi ollut raskain päivä, mutta viikonloppu ja tämä alkuviikko on ollu ihan hirveitä. Mieli on ollut erittäin matalalla, unet on ollut vähissä. Miksi kysymyksiä pyörii päässä koko ajan. Itkut saattoi tulla ihan yhtäkkiä. Nyt parina päivänä itkut on vähentyny, mutta heti kun on tekemättömänä, niin ajatukset alkaa pyöriä ympyrää. Mieli on apea. Välillä tulee syyllinen olo, jos on pystynyt tekemään jotain eikä ole miettinyt tyttöä hetkeen.  
Toive kuitenkin olis, että tää jälkivuoto loppuis pian niin päästäisiin uuteen yritykseen. Ristiriitainen olo.. (tekstikin saattaa olla hieman epäselvää, kun ajatukset ei täysin pysy vielä kasassa).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaethe :( tää pitkäviikkoinen km on kyllä jotain, mitä ei toivo kellekään. Tai no, lapsen menetystä nyt yleebsäkään. Jotenkin on kamala tulla niputetuksi keskenmenoihin, joihin kuitenkin sisältyvät myös alkiotasolla tapahtuneet, muutaman millin ja sentin katkarapujen kuolemat. Sitä kuitenkin näillä viikoilla joutuu synnyttämään ihan oikeasti, ja kun ne liikkeet on tuntenut niin menetys on jotenkin niin konkreettinen. En sano, etteikö se alkuraskauden keskenmeno sattuisi yhtälailla, mutta...

 

Kaethelle ei voi muuta sanoa kuin voimia. Sitä vaan pitää päättää, että katsoo eteenpäin. Että luottaa tulevaan. Asiasta kannattaa puhua mahdollisimman paljon. Käsitellä kaikki, mikä mieltä painaa, tarvittaessa ammattilaisen kanssa. Uusi raskaus oli meilläkin heti mielessä, lähes pakonomaisena. Me oltiin onnekkaita, ja saatiin plussa testiin jo alta 3kk synnytyksestä. On huojentavaa kohdata laskettu aika, kun on uutta elämää masussa. Meilläkint) nt-ultra sattui lasketulle ajalle.

 

Jaksamista tukevaan, sure surusi ja iloitse elämän pienistä asioista. Jaksa nousta joka päivä sängystä, syödä ja käydä kaupassa. Normaalit arjen rutiinit auttavat pysymään elämässä kiinni. ♥

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ekaterina, kiitos! <3 Ikävä on ihan kauhea, kun kuitenkin raskaus kerkesi suht pitkälle ja tiedosti ja ymmärsi jo, että meille on tulossa vauva. Joka päivä tunteet tyttöä kohtaan vain syveni. 
 

Tämä tuntuu senkin takia niin raskaalta, kun tyttö olisi ollut meille ensimmäinen. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia Kaethe!  :lipsrsealed:

 

Mulla on nyt tasan kolme viikkoa siitä päivästä, kun oltiin ultrassa toteamassa, ettei pikkuisen sydän lyö enää. Parempaan päin mennään, mutta suruhan kulkee mukana läpi elämän..

 

Sairaslomalla olen ollut nyt, ensiviikon loppupuolella meen takas töihin. Työ kun on sellaista joissa psyykkisesti täytyy olla itse kunnossa (mielenterveyskuntoutujien kanssa työskentelen), sekään ei tietenkään helpota että työryhmässäni on yksi raskaana oleva. Olen miettinyt hänen kohtaamistaan paljon, valehtelisin jos väittäisin ettei se missään tunnu.. tietenkin kenenkään muun raskaudet ja ilot ei ole multa pois. Toisaalta tiedän tämän ko. henkilön vaikeudet tulla raskaaksi, ja nyt pitkän yrittämisen jälkeen hän tuli (pari kuukautta minun jälkeeni) joten olin/olen kyllä hyvin onnellinen hänen puolestaan. 

 

Ja Ekaterinalle piti sanoa, että mulle hyvin moni on tullut sanomaan että "mullekin on sattunut keskenmeno, viikolla 6!", en kuitenkaan itseäni ihan tähän "kastiin" lue, vaikka ymmärrän että menetys on silloinkin ollut kauhea, mutta itse ainakin olin ainakin siihen rv 12 asti hyvin varautunut että jotain voi vielä mennä pieleen, uskalsin iloita vasta rv12 viikolla tehdyn nt-ultran jälkeen. Saa nähdä miten seuraavan raskauden kanssa, koska sitä uskaltaa iloita... Sinä ilmeisesti olet siis taas onnellisesti raskaana? :) kuinka pitkällä olet jos saan kysyä? toivon myös itse nopeaa raskautumista, mutta yritän ajatella sen niin että raskaus tulee kun on tullakseen. Ensimmäistähän (tätä keskenmennyttä) yritimme melko pitkään, mutta silloin oli myös paljon asioita jotka varmasti hidastivat raskaaksi tuloa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on nyt 8+5. Nt-ultra osui Ikin LA:lle. Marraskuu pelottaa, mut se on vaan kohdattava. ♥

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voimia teille keskiraskauden km kokeneet :lipsrsealed:   :girl_cry:  Meillä tyttö menehtyi rv17+ istukkaan tulleen infarktin vuoksi. Onneksi omistin doplerin, niin "sain" heti tietää kun rakaamme sydän sammui. Samana päivänä todettiin ultrassa se jonka jo kotona samaisena aamuna huomasin, sydän ei enään lyö.   

Ei tätä pysty pitämään keskenmenona, vaan enemmin kohtukuolemana. Koska ei ole sama asia nähdä pieniä kasvoja, nöpö nenää, pieniä huulia, kymmentä sormea joissa pienet kynnet ja todeta sen olleen keskenmeno.. sama jonka joku toinen on kokenut rv9 veren vuotona ja hyytyminä. 

Ymmärrän kuitenkin senkin, että kohtukuoleman kokenut, lapsensa rv22 jälkeen menettänyt ei halua näitä pieniä enkeleitä verrattavan heidän kokemaansa. Samoin jo elävän lapsensa menettänyt ei halua verrattavan kohtukuoleman kokenutta, joka ei kuitenkaan koskaan tuntenut lastaan.  

Entä sitten se, joka on menettänyt koko perheensä.... hänen surunsa on kaikista surinta(?!). Surua ei voi verrata. Aina on joku, jolle on käynyt pahemmin. Aina on joku, joka ei ole joutunut kohtamaan niin rankkonja asioita. Jokaisen suru on suurin, kun se on omalla kohdalla. 

 

Meillä meni 9 kiertoa kunnes tärppäsi, välissä oli 5 kemiallistaraskautta/varhaistakeskenmenoa rv4-6. En ollut raskaana enkelimme laskettuna aikana, vaikka sitä toivoin niin.

Nyt masussani kasvaa pieni pikku-veli ja raskausviikkoja on 30+0  :lipsrsealed:  Laskettuaika on Joulukuussa 2013.  Uusi raskaus on ollut paras lääke suruun.  Vaikka koskaan ikinä milloinkaan en unohda pikkuruista tyttöämme  :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osanottoni kaikille keskenmenon kokeneille. Itse koin keskenmenon varhaisilla viikoilla. Lääkkeellinen tyhjennys tehtiin rv 8+2 ja alkion kehitys oli pysähtynyt vk 5+?. Koko (oireettoman) alkuraskauden ajan oli ihmetys ja outo tunne siitä, että kaikki ei ole kunnossa, kuten ei sitten ollutkaan.

 

Tyhjennystä pelkäsin kovasti, mutta se olikin kohdallani erittäin helppo toimenpide, kipuja ei ollut oikeastaan ollenkaan, vuoto vaan voimakasta. Siinä mielessä siis ihan "positiivinen" kokemus, jos näin voi sanoa tässä yhteydessä. Pelkäsin nimittäin, että jos kivut ovat aivan kammottavat, miten ikinä uskallan raskautua uudelleen!? Henkisesti tämä km on ollut yllättävän helppo. Johtunee siitä, että tämä raskaus alkoi (kuten edellisetkin, terveen lapsen syntymään päättyneet raskaudet) erittäin helposti ja koko ajan olen jotenkin ajatellut, että ei ole mahdollista kolmannen raskauden mennä peräkkäin niin hyvin. Osasin siis odottaa, että keskenmeno tulee, koska tuttavapiirissäkin niitä on ollut yhdellä jos toisella. Olen myös kiitollinen siitä, että km tapahtui ja selvisi näin varhain. Minulle henkilökohtaisesti olisi aivan eri tilanne saada keskenmeno pidemmällä, keskiraskauden tietämillä, tai kokea kohtukuolema. En pysty edes vertaamaan näitä asioita päässäni. Toki, jos olisimme yrittäneet tätä raskautta todella pitkään niin isku olisi varmasti kovempi. Nyt kuitenkin ajattelen lähinnä, että tämä raskaus nyt meni näin, alkio ei ollut elinkelpoinen ja joku meni pahasti pieleen jo ensi metreillä. Tilastojen mukaan on todennäköistä, että seuraava raskaus onnistuu sitten hyvin ja toki toivon, että se myös alkaa suht pian. Lisäksi seuraavalla kerralla en aio ajatella raskaudesta juuri mitään ennen, kuin on ar-ultrassa todettu, että syke löytyy. Sitten vasta uskon olevani raskaana :).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now