Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

Windfall, osanottoni menetykseenne <3 ja että jouduit vielä jatkotoimenpiteisiin :( on surullista jo lähtökohtaisesti kovan menetyksen jälkeen.....

 

Muistan itsekin odotusaikana nähneeni tällä foorumilla Keskenmeno-keskusteluja ja ajattelin, että miten kukaan voi selvitä siitä ja kuinka urheita naisia siellä keskusteluketjuissa on!

 

Kunnes eräänä päivänä löysin itsenikin sieltä. Vaikka mekin varovaisin mielin raskauteen lähdimme emmekä kovin aikaisin uskaltaneet raskaudesta kertoa muille, en kuitenkaan myöntänyt itselleni, että keskenmeno (meidän kohdallamme ennenaikainen synnytys, kaksoet rv 21) osuisi omalle kohdalle. 

 

Kaiken tämän jälkeen minusta on tullut hyvin haavoittuvainen, tai olen tajunnut, että mitä vain voi sattua omalle kohdalle, syöpä, läheisen kuolema, mitä vain, en olekaan "kaikkivoipainen" ajatuksella "ei kai meidän kohdalle"....

 

Meidän kaksosraskaus alkoi hoidoilla yksityisen lääkäriaseman gynekologin avustuksella, ovulaation induktiolla, ja olemme nyt jatkaneet samalla systeemillä, ensi vuoden alussa siirrymme koeputkihedelmöitykseen. En olisi myöskään ajatellut joutuvani laspettomuushoitoihin, koska sukumme sikiää kun puput. Paitsi minä!!!!

 

Yritä olla huolehtimatta liikaa jatkosta,tiedän, että helpommin sanottu kuin tehty....Pikkuinen tulee varmasti, kun sinun kroppasi on valmis uuteen raskauteen kaikkien koettelemusten jälkeen <3 ja onhan kovinkovin lupaavaa, jos olet ekasta kierrosta aiemmin raskautunut!!!

 

Meille lapsettomuusklinikan avulla raskautuminen on jo "arkipäivää" ja olemme hyvissä käsissä. Hoitoja takana ennenaikaisen synnytyksen jälkeen 7 kk. Jos ikinä siis sattuisi käymään niin, että tarvitsette apuja klinikalta, voit luottaa siihen ,että olet hyvissä käsissä, heidän tehtävänään on luoda uusi elämä <3

 

Tsemppiä vauvantekopuuhiin, kyllä se pikkuinen sieltä alulle pian lähtee <3 

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Kiitos Haaveissa lohdullisista ja tsemppaavista sanoista, tuli parempi mieli :) On teitäkin kyllä kovalla kädellä koeteltu! Toivon sydämestäni, että hoidot tuottaisivat teille sen parhaan mahdollisen lopputuloksen <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt on yli puoli vuotta keskenmenosta ja ilmeisesti tunteet purkautuvat vasta nyt. En tiedä, miten päin olisin, kenelle puhuisin, mitä edes haluaisin puhua. Ahdistaa, sattuu, surettaa.

 

Kaikki yllättävät raskausuutiset järkyttävät ja aiheuttavat mieletöntä katkeruutta ja vihaa. En halua tavata näitä ihmisiä tai kuulla heistä, pelkään omia reaktioitani, vaikka tähän asti aina olen pystynyt kohtaamaan raskaana olevia.

 

Tuntuu, että olen aivan yksin asian kanssa ja kaikki kiitollisuus, mitä km:n aikaan koin, on kadonnut.

 

En tiedä, miksi nyt tuntuu niin pahalta, mutta jotenkin tämä tunne luhistaa alleen. Pelottaa, etten selviä tästä tunnemyrskystä, tuleeko vielä synkempää vai onko tämä se pohja?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onkohan puoli vuotta joku maaginen rajapyykki, koska itsellänikin on ollut nyt sellainen olo viime aikoina, että on tavallaan vielä rankempaa kuin kesällä tämän menetyksen kanssa. Ehkä se vähitellen konkretisoituu, itsellä varmasti senkin takia, että vauva olisi ollut jo pari kolme kuukautta maailmassa, jos kaikki olisi mennyt hyvin. No ei kai se auta kuin uskoa, tai toivoa ainakin, että tämä vuosi on parempi!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt on ollut taas parempia päiviä... Mulla varmaan laukaisi yllättävä raskausuutinen tämän tunnemyrskyn. Eräs mammakaveri saa nyt kolmannen lapsen keväällä enkä tiennyt hänen odottavan ja luin asiasta jostain fb-ryhmän keskustelusta! Tapasimme pikaisesti tässä ennen joulua ja silloin hänelle tuli kiire poistua paikalta eli ei halunnut kertoa asiasta, mikä suututtaa minua entisestään. Jotenkin mieluummin kuulisin asiasta kasvotusten enkä vahingossa.

 

Tämä mammakaveri saa siis kolmannen lapsensa ja heidän esikoinen on saman ikäinen kuin meidän lapsi, mutta meillä on vain se yksi lapsi. No, yritän taas löytää kiitollisuutta kaikesta, mitä minulla ja meillä on.

 

Ja tietty keskenmenneen raskauden LA lähestyy myös. Älysin samassa, että tämän toisen LA oli 18.1. ja lapsen 3-v neuvola on 19.1., jolloin terkka on sama, joka hoiti tätä toista, keskenmennyttä raskautta... Varmaan kysyy aiheesta... Ahdistaa ajatuskin... Onneksi älysin asian etukäteen, jotta voin vähän valmistautua.

 

Toivon, että LA:n ohittaminen helpottaa oloa ja voisin päästää edes vähän irti asiasta...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itsellä on noin reilu viikko takana keskenmenosta. Itse keskenmeno oli aika traumatisoiva, koska en mitenkään osannut odottaa millaista se on ja miltä se fyysisesti tuntuu. Terveydenhuollolla olisi paljon tekemistä infoamisen kanssa. Olin aika apaattinen ensimmäiset päivät, ei ollut ruokahalua ja jotenkin puhti ihan täysin poissa. Yllättävän nopeasti olen henkisesti toipunut. Mutta minulla onkin hyvä tukiverkosto ja aivan ihana puoliso. Haluamme yrittää uudelleen heti kun vaan on mahdollista, mutta kyllä pelottaa ajatus että tulisi toinen keskenmeno taas. :(

 

Puhuminen ja asian käsitteleminen tekstissä on auttanut kovasti. Perustinkin blogin johon kirjoitan ajatuksiani. Se on toki ruotsiksi, mutta jos kiinnostaa voi mennä lukemaan osoitteessa: http://nouw.com/vantanpastorken/

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osanottoni menetykseenne ja voimia tulevaan <3 ei tätä kokemusta kenellekään toivoisi :(  Anna aikaa itsellesi <3  Lohduttavaa kuulla, että teillä on hyvä tukiverkosto taustalla ja vakaa parisuhde. Ne ovat tärkeitä tekijöitä eteenpäin siirtymisessä.

 

Itse jouduin olemaan sairaslomalla 3 viikkoa menetyksemme jälkeen, laihduin tuossa ajassa olemattomaksi, silkasta surusta. Mutta arkeen kun pääsin takaisin, aloin saada väriä kasvoille ja lihaa luiden ympärille. Enkeleiden tuhkaus ja uurnan lasku päättivät jonkinlaisen alkushokki vaiheen ja sitten alkoi varsinainen suruprosessi vasta käynnistymään, jota käyn yhä läpi, ehkä koko elämäni. Yhä mietin enkeleitäni päivittäin kauniina muistona. He jäävät ikuisesti sydämeen ja osaksi elämäntarinaamme. Uusi raskaus 9 kk tapahtuneen jälkeen toi mukanaan uuden toivon, mutta kyllä ihan totta puhut, pelko menetyksestä elää vahvana joka päivä odotuksessamme niin pitkään, kunnes toivon mukaan saamme hänet syliin saakka terveenä ja elävänä. Viikkojen ja liikkeiden myötä olen huomannut, että pelko jää kuitenkin yhä usein enemmän taustahälinäksi, kuin että hallitsisi joka päivääni, kuten pitkään olikin.

 

Toivon teille kaikkea hyvää jatkoon <3 muistathan antaa kehon ja mielen toipua menetyksestänne, näin pääsee uusi pieni elämän alku aloittamaan taipaleensa paremmasta lähtökohdasta <3 halauksia sinulle.

Edited by Haaveissa

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Haaveissa! Osaanottoni teillekin. Se on kyllä rankkoja asioita. Olimme toki vasta viikossa 11+4, mutta kun ei se vaan ole se biologinen fakta että embryo lakkaa kehittymästä. Siinä romahtaa monet haaveet ja koko tulevaisuus joka on raktentanut raskauksen ympärille. Kovasti voimia teillekin. Toivottovasti kaikki menisi hyvin loppuun asti tällä kertaa. <3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osallistunpa minäkin tähän keskusteluun... Mulla on keskeytyneestä keskenmenosta aikaa reilu pari kuukautta. Keskenmeno huomattiin viikolla 11+6, mutta sikiöt olivat lakanneet kasvamasta noin kuukautta aikaisemmin. Ainoa oire oli ruskea tiputteluvuoto, jota kesti oikeastaan koko raskauden ajan. Olin pari päivää osastolla ja sikiöt tulivat ulos juuri ennen kaavintaan lähtöä.

 

Olin alkuun todella hajalla tapahtuneesta, mutta palasin töihin heti tyhjennystä (perjantai) seuraavana maanantaina. Koin, että sain muuta ajateltavaa. Tällä hetkellä tunnen olevani todella uupunut. Mietin kovasti, että pitäisikö kuitenkin hakea vielä sairaslomaa ja vain levätä...

 

Oman lisänsä tähän soppaan tuo esikoisen pitkäaikaissairaus. En voi olla ajattelematta, että minussa on jotain vikaa, kun en saa kannettua tähän maailmaan tervettä ja elävää lasta... Muutenkin tuntuu vaikealta, kun lähipiiriin syntyy jatkuvasti terveitä lapsia lähes yhdellä yrittämällä. Ymmärrän kyllä, ettei se ole meiltä pois ja tunnen olevani ihan hirveä ihminen, kun tunnen katkeruutta ja kateutta siitä, että meille ei kumpikaan raskaus ole ollut helppo.

 

Varmaan tämä kaikki on taas noussut pintaan, koska pelkään/toivon olevani taas raskaana. Toisaalta saattaa olla, että kroppani on vain niin sekaisin keskenmenosta (ja pää vielä enemmän), että vain kuvittelen koko asian. Varmaan täytyy tuossa viikonloppuna testailla, jos ei kuukautiset siihen mennessä ala. Kovasti toivoisin, että kolmas kerta toden sanoo...

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Otan osaa ja toivotan kovasti voimia tulevaan. Kyllä tässä asiassa ihan kaikenlaiset tunteet on sallittuja ja surrakin saa. Kolmannen kerran nimeen täälläkin vannotaan - jospa tämän saisi syliin asti? Ymmärrän hyvin katkeruuden ja kateudenkin niitä kohtaan, jotka saavat terveitä lapsia ekalla yrityksellä. Mutta elämää tämäkin. Kävin surun takia pari kertaa psykologilla, joka totesi mielestäni viisaasti: Ihminen kestää yllättävän paljon ja pystyy selviytymään pahoistakin paikoista. Tällä ohjeella mennään, päivä kerrallaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joudun surukseni aloittamaan kirjoittelun täältä. Kovasti toivottu esikoisemme ei jaksanut matkassamme viikkoa 9 pidemmälle. Keskenmeno havaittiin varhaisultrassa ja siinä samassa tuntui kuin maa olisi hävinnyt jalkojen alta. Onneksi mieheni pysyi sen verran rauhallisena, että kuuli mitä lääkäri puhui jatkotoimenpiteistä, itse en itkultani kuullut sanaakaan. Keskenmeno on ollut tähänastisen elämäni vaikein kokemus, enkä tiedä miten tai milloin tästä pääsee yli. Uusi raskaus tuntuu ajatuksena aivan mahdottomalta, en ymmärrä miten selviäisin odotusajasta. Toki lapsi on edelleen korkealla toiveissa, mutta pelko on niin suuri, että en tiedä miten sen saisi jätettyä taakse ja uskottua tulevaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tee, pahoittelut tänne joutumisesta! Kyllä siitä selviää. :lipsrsealed: Sitten kun tuntuu että yritys alkaa taas olla ajankohtainen niin tuolla me keskenmenon kokeneet kuumeillaan yhdessä omassa kuumeiluklubissamme. Vertaistuki on tärkeää. Keskenmeno on niin monella tavalla rankka tapahtuma, että on hyvä kuulla muidenkin siitä selvinneen. Yllättävän monella on taustalla näitä, niistä vain ei missään koskaan puhuta. (En oikein tiedä miksi sitä pitäisi kauheasti salaillakaan, itse tulin kertoneeksi ystäville kun meillä piti olla illallinen ja olinkin paraikaa lääkkeellisessä tyhjennyksessä. Sain paljon empatiaa eikä harmittanut että tuli sanottua.) Jaettu suru on puolikas suru, mutta toki omien tunteiden mukaisesti. Tsemppiä!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos lämpimistä sanoistasi Rullakatriina! Ja kiitos kaikille, jotka ovat täällä jakaneet tarinansa, on ollut todella helpottavaa lukea muiden kokemuksia tämän surun keskellä. Vaikka on kamalaa, että kohtalotovereita on näin paljon, on kuitenkin jollain tasolla helpottavaa tietää, ettei ole yksin.

 

Nyt kun näyttää, että tyhjennys alkaa viikon odottelun jälkeen vihdoin olla ohitse niin alkaa pieni toivonkipinä ehkä heräillä. On ainakin ihanaa saada fyysinen puoli kuntoon, jospa se henkinen tulisi sieltä perästä. Toivon kyllä, että jossain vaiheessa saan kirjoitettua niin monta viestiä, että sinne keskenmenon jälkeiseen kuumeiluklubiin pääsisin osallistumaan, koska vertaistuki tuntuu nyt kultaakin kalliimmalta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vastailen itselleni vielä sen verran, että yhdelle ystävälleni kerroin tästä keskenmenosta. Hän otti asian kyllä todella hienosti ja tiedän, että hän haluaa olla tukenani. Ehkä asia on vielä itsellekin liian tuore, kun tässä vaiheessa tuntuvat hänen viestinsä sittenkin lähinnä ärsyttävän. Viesteissä kysellään oloa ja tsempataan, kun haluaisi nyt lähinnä olla rauhassa, eikä kaipaisi asiasta minkäänlaisia ylimääräisiä muistutuksia. Tuntuu myös kurjalta ärsyyntyä toisen hyvää tarkoittavista viesteistä. Toivon, että tämä ajatusmalli tästä vielä muuttuu ja jossain vaiheessa osaan olla kiitollinen saamastani tuesta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pahoittelut keskenmenon johdosta sekä voimia toipumiseen, Tee :lipsrsealed: Anna rauhassa aikaa itsellesi surra ja palautua niin kauan kuin tarvitset ja täältä tosiaan löytyy vertaistukea silloin kun sitä kaipailee. Kuumeiluklubeihin päästäkseen tarvitaan muistaakseni vain 10 viestiä, joten ei sulla ole pitkä matka sinnekään, jos haluat liittyä mukaan porukkaan pulisemaan :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos sinullekin Töhö! Täytyy luottaa siihen, että aika tekee tehtävänsä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä tuli keskenmeno elämäni ensimmäisestä raskaudesta, viikolla 5+2. 

Raskautta ei oltu yrittämällä yritetty, emme laskeneet ovulaatioita tms, ja näin positiivinen testi aiheutti itessäni monenlaisia tunteita. Ensimmäisenä tuli shokki, kädet ja jalat alkoivat tärisemään ja itku (onnen) pääsi. Tähän ajatukseen ehti reilu viikon tottua, ehti jo innostumaan ja ajattelemaan tulevaisuutta. Sitten sunnuntai-iltana alkoi tulemaan kirkasta hyvin vähäistä vuotoa, lähinnä pyyhkiessä. Äkkiä nettiin lukemaan muiden kokemuksia ja näistä sain lohdun, tuollainen vuoto on melko yleistä ja vaaratonta! jes! no, sunnuntai - maanantai välisenä yönä heräsin siihen että nyt ei ole kaikki hyvin. Äkkiä vessaan ja verta oli tullut todella reippaasti. Tällöin jo tiesin että menetetty on.. Vuotoa jatkui koko maanantain (ja jatkuu vieläkin, tänään vasta tiistai) ja maanantaina pikkuinen tuli itsestään ulos. 

Ajattelin että ei tässä mitään, nämähän ovat melko yleisiä näin alussa jne. Mutta kuitenkin se suru sieltä tuli, vaikka tiesi että näin voi tapahtua. Nyt vain sormet ristiin ettei tämä tarkoita sitä, ettenkö ikinä pystyisi tervettä/elävää vauvaa synnyttämään, se ajatus tässä kuitenkin päällimmäisenä on, kun vielä ensimmäisestä raskaudesta kyse :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä keskenmeno 9. raskausviikolla eli aika alussa. Lisäksi mulla on taustalla suunnilleen samoilla viikoilla tapahtunut keskenmeno (täsmälleen samoilla oireilla) kun olin 17-vuotias eli 9 vuotta sitten. 

On vahva tunne etten halua enää uutta raskautta. En pystynyt kiintymään tähänkään vauvanalkuun ja lähes koko ajan oli mieli maassa. Liekö aivot jotenkin varustaneet keskenmenoon. Olen kuumeillut jo vuosia ja toivonut raskautta sekä haaveillut elämästä perheenä. Kun tulin raskaaksi, mikään ei enää tuntunutkaan hyvältä. Karma tai joku selkeästi oli huomannut, etten ole ansainnut lasta.

Eniten ärsyttää tällä hetkellä, että mies halusi kertoa raskaudesta niin monelle. Nyt joudutaankin vetämään kaikki takaisin. Pyysin miestä sanomaan myös, ettei yritetä enää tulla raskaaksi. Eihän sitä koskaan tiedä ja varmasti mieli vielä muuttuu, mutta en kestä ihmisten kyselyitä.

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jatkanpa vielä.

 

Kävin edellispäivänä Naistenklinikalla tarkastamassa, onko kohtu tyhjentynyt. Ja olihan se. Jopa niin hyvin, että mä sain sellasen kuvan kuin lääkäri epäilisi olenko raskaana ollut ollenkaan. Sanoi, että harvoin näkee näin nopeasti ja siististi tyhjentyneitä kohtuja. Näköjään mun kroppa jotain osaa <_< Kotona oli pakko tehdä raskaustesti, jotta näkisin, etten ole vaan kuvitellut koko raskautta. Reilusti vahvempi kuin kontrolliviiva. Sitä ei siis ainakaan voi kieltää, ettenkö raskaana olisi ollut. Silloin otettiin myös veritesti ja tänään kävin taas verikokeessa. Katsotaan, onhan hcg varmasti laskusuunnassa. Kahden viikon päästä kotitesti. Lupa yrittää uudestaan vaikka samoin tein.

Kun tulin Naistenklinikalta kotiin, postiluukusta oli tullut kutsu ultriin. 14.8 ja 9.10. Mies soitti seuraavana päivänä sinne ja perui ajat. Itse en pystynyt.

Mä poistin Facebookista kaikki seuraamiset. Poistin Instagramin seuratuista kaikki kenellä on lapsia (ellei kyseinen henkilö ole mun läheinen kaveri tai sukulainen). Oon niin monta vuotta valmistellut tätä hetkeä, äidiksi tulemista. Ottanut selvää ja ollut äärimmäisen kiinnostunut. Luonut jo sellaista tietynlaisen - minunlaiseni - äidin identiteettiä. Kaikki vietiin. Jotenkin mä en enää halua, että mun ajatuksiin tulee mitään raskauteen ja lapsiin liittyvääkään. Toisaalta mä en nyt halua ajatella yhtään mitään ylipäätään. Olen perunut kaikki tapaamiset (no eipä niitä muutenkaan montaa ollut), en pysty puhumaan puhelimessa.

Tyhjä olo. Mä valmistun ja menen töihin elokuussa. Oravanpyörä alkaa. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

@Milaliina Voimia!

Itelläni myöhäinen keskenmeno ja melkein ennenaikainen synnytys. Aikaa on kulunut kolme kuukautta ja tekee todella pahaa tavata ihmisiä, jotka ovat tietäneet raskaudesta. Töissä onneksi kukaan ei tiennyt, en ehtinyt kertoa. Kaupassa tulee hirveä tunne, kun nään vauvoja. Koko synnytys tulee mieleen, vaikka kokemus itsessään oli rauhallinen. Olen itkenyt, vihannut tätä maailmaa ja samalla yritän päästä tasapainoon menetyksen kanssa. Aika kultaa muistot.

Facebookissa piilotan kaikki lapsi päivitykset ja olen poistanut itseni eri sähköpostilistoilta. Samoin olen purkanut vauvan sängyn, rattaat ja piilottanut jo ostetut tavarat.

Ehkä tässä vielä eheytyy.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pahoittelut kaikille, jotka ovat tänne kirjoitelleet. Wildlife, en voi edes kuvitella miten kurjalta sinun tilanteesi tuntuu, voimia!

Itselläni on jo kohta kolme kuukautta siitä, kun keskenmeno ultrassa selvisi, eikä henkinen puoli tunnu hellittävän sitten millään. Edelleen itken lähes päivittäin ja olo on alakuloinen ja surkea. Ajatukset pyörivät menetyksessä aivan koko ajan, ei edes pitkä ja kauan odotettu ulkomaanmatka auttanut tässä suhteessa, vaan murehdin lähes koko matkan ajan. Edit. Pieni muokkaus, ettei ole liian tunnistettava...

Olen todella kyllästynyt tähän jatkuvaan alakuloon ja apeuteen ja haluaisin päästä jo elämässä eteenpäin. Pakkohan se on luottaa, että elämä kantaa ja aika auttaa, mutta vaikea sitä on nyt uskoa.

Edited by Tee

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tulenpa minäkin tähän ketjuun purkamaan tunteita. Olen aika uusi palstalla ja ensimmäinen raskauteni meni spontaanisti kesken 7+0. Keskenmeno tapahtui reilu viikko sitten. Fyysisesti kaikki meni "helposti", eli perjantaina alkoi ja maanantaina lääkäri ultrasikin kohdun jo tyhjäksi. En tiedä, oliko siellä edes mitään, jos olikin tuulimuna, kun en ollut ehtinyt alkuraskauden ultraan. 

Henkinen puoli taas.. minä olen lähinnä ollut vihainen. Tosin se on mulle tyypillistä, että reagoin monesti surullisiin asioihin tulemalla vihaiseksi. Vähän katkera, vihainen olo, koko juttu tuntuu epäreilulta, vaikken ehtinyt tietää raskaudesta kuin "vain" kolme viikkoa. Ehdittiin kertoa raskaudesta muutamille läheisille, se ei sinänsä kaduta. Paitsi ehkä se, että kerroin isoäidilleni (ollaan tosi läheisiä), joka kysyi ensimmäisenä keskenmenosta kuultuaan, että teinkö mä jotain, mikä sen aiheutti.. Seuraavaksi totesi, että ehkä alan olla jo liian vanha saamaan lapsia (huom, olen 27v). No, en osannut noista kommenteista suuttua, kun tiedän, ettei hän pahalla tarkoittanut (on vähän höppänä jo), mutta ärsytti siinä tilanteessa alkaa valistamaan asiasta. 

Muutenkin, eniten on ottanut aivoon se, että ihmisillä ei ole hirveästi tietoa keskenmenoista. Ymmärrettävää tietysti varsinkin lapsettomilta (miksi he keskenmenoista tietäisivät), mutta on ollut raskasta alkaa juuri keskenmenon kokeneena selittää ihmisille, että mitä se ylipäänsä tarkoittaa. Ja toisaalta taas olen halunnutkin selittää, ettei jollekin jää mitään väärää käsitystä siitä, että olisin itse aiheuttanut keskenmenon. 

Tarkoitus olisi yrittää heti uudestaan. Jännittää ja pelottaa, että miten käy. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä on niin surullista luettavaa. Itse olen nyt 1,5 vuotta myöhäisen keskenmenon jälkeen alkanut miettiä, että vielä voisi antaa tilaa uudelle raskaudelle, vauvalle. Kuollut vauva rakenneultrassa oli niin kova isku. Alkushokin jälkeen en kestänyt raskaanaolevia tahi pieniä vauvoja. 10kk jälkeen alkoi helpottaa se tunne. Mieli muuttuu hitaasti. Koin hyvänä, että kävin ammatti-ihmisen luona puhumassa ja se, että mies ei 'antanut' minun kiirehtiä tunteissani. Elämä kantaa vaikka se paljon välillä vaatiikin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now