Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

Ajattelin että tällainen aihe voisi olla hyvä täällä.. tänne saa jokainen purkaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan!

 

Te, jotka olette päässeet yli omasta keskenmenostanne, miten se tapahtui?

 

Itselläni keskenmenosta on vasta viikko ja yksi päivä ja vieläkin itken joka päivä menetystäni.. eikä mies ihan ymmärrä suruani, sille asia oli hoidettu sillä kun ultrassa käytiin ja selvisi että siellä ei ole enää muuta kuin normaalia paksumpi limakalvo. Mies ihmettelee, miksi suren edelleen, sehän oli niin alussa, että ei se ollut vielä siinä mielessä ihminenkään... Kyllä hän yrittää tukea minua tässä surussa, mutta aivan eri tavalla mies ajattelee raskaudesta kuin nainen. Mies ei ollut vielä nähnyt oikeastaan mitään todisteita että olen raskaana, ennen kuin se meni kesken. Maha ei ollut ehtinyt kasvaa emmekä olleet edes ultrassa käyneet. Ehkä siksi hänen on niin vaikea ymmärtää, miten todellinen raskaus jo minulle oli ja miten hellästi ja rakastavasti jo suhtauduin tulevaan lapseen.

 

Kaikki tuntuu vaan niin täysin epäreilulta... Yhdessä hetkessä minulta riistettiin kaikki haaveet ja suunnitelmat, mitä olin jo tehnyt vauvan varalle. Niin monta asiaa vietiin hetkessä. Ja se pieni elämänalku päättyi. Sitä ei vain voi käsittää. Miksi juuri minä? Miksi juuri meidän odotetussa, ensimmäisessä raskaudessa kävi niin? Nytkin kyyneleet vierivät poskelle kun kirjoitan tätä. Se vain sattuu edelleen niin paljon, vaikka monena päivänä olen jo luullut että olen toipumassa siitä ja pian en enää ajattele koko juttua. Sitten se taas muistuu mieleen, kun näkee vaikka odottavan äidin tms. Ja taas on kyyneleet lähellä...

 

Olen kyllä puhunut tästä joillekin läheisille mutta kukaan heistä ei ole kokenut itse keskenmenoa, tai se yksi joka on kokenut, ei ole ottanut sitä selvästikään näin raskaasti kuin minä. Olen vain tosi herkkä ihminen ja mulla kestää varmaan pitkään päästä tästä asiasta yli :(

 

Oli pakko vähän avautua asiasta.. miten te muut olette selvinneet ja miten kauan siihen meni?

Share this post


Link to post
Share on other sites

No meillä oli sikäli eri tilanne, että keskenmenon aikaan meillä oli jo yksi lapsi. Se on sikäli merkittävää, että uskon päässeeni pienemmällä suremisella koska siinä oli jo se esikoinen hellittävänä ja viemässä ajatuksia muualle. Toisaalta taas tiesi liiankin hyvin, mitä menetti ja samoin sen tiesi mies. Ei se miehen sureminen silti ollut lähelläkään sitä, mitä itselläni, mutta uskoisin, että mies ymmärsi siitä johtuen vähän paremmin mun itkut ja suremiset.

 

Mä itkin ja puhuin ja avauduin täällä. Edelleen saatan ohimennen mainita keskusteluissa keskenmenosta, jos tulee puhetta siitä ajanjaksosta mun elämässäni. Suurimpana helpottavana tekijänä toipumisessa oli kyllä keskittyminen uuteen yritykseen. Join greippimehut ja kartotin kiertooni ja tutkin ovisoireita lähes verenmaku suussa, koska ajatuksissa oli vaan se uus tärppi, jotta saisin edes uudelleen niistä haaveista ja elämänsuunnitteluista kiinni, vaikka se vauva olikin menetetty.

 

Tiedän, että oltiin todella onnekkaita, että saatiin uus plussa nopeesti keskenmenon jälkeen ja vielä onnekkaampia, että se raskaus päättyi sitten onnellisesti, se nopee plussaus sen lopullisen helpotuksen toi.

 

Hirveästi voimia Elena, välillä niitä huonompia hetkiä tulee pakostakin. Toivottavasti toivut fyysisesti nopeesti ja saatte uuden, loppuun asti kestävän plussan pian alulle! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen tosi pahoillani keskenmenostasi Elena ja toivon sinulle kovasti voima surutyöhön. :lipsrsealed:

 

 

Meillä kkm oli rv11+0, ja alkio vastasi viikkoja 8+2. Raskaus oli ensimmäiseni, ja siihen oli jo tuossa vaiheessa jotenkin ruennut luottamaan, kun viikot kerran karttuivat, olo oli hyvä, eikä minulle tullut naiivisti ikinä mieleenkään, että meille voisi sattua jotain keskenmenon kaltaista. En ymmärtänyt, että se on niin yleistä, koska en tiedä lähipiiristäni oikeasti ainuttakaan ihmistä, joka olisi kokenut sen. Järkytys np-ultrassa oli siis valtava ja suru tosi musertava. :( Suunnitelmat menivät uusiksi, opiskelujutut menivät ihan sekaisin ja ahdisti, kun tiesin kuitenkin jo niin monen ystävän ja perheenjäsenen tietävän raskaudesta. Oli inhottavaa ajatella, että olin kantanut tietämättäni kuollutta vauvaa aika pitkään ja ettei me tullakaan saamaan lasta vuonna 2010.

 

Olen työstänyt aiemmin paljon surua ja ahdistusta, ja tiesin, että tästä selviämiseen minun täytyisi rohkeasti surra niin konkreettisesti kuin mahdollista, vaikken vielä voinutkaan uskoa, että tulisin ikinä pääsemään surusta yli. Siispä ostettiin heti maljakkoon valkoisia kukkia ja sytytettiin kynttilä. Luin polilta saatua keskenmenolappua, luin ja kirjoitin aiheesta täällä foorumilla, hypistelin neuvolakorttia ja säästämääni plussatestitikkua ja itkin. Otin hankkimani vauvanvaatteet esiin moneen kertaan vaatekaapin perältä ja viikkasin ne sitten takaisin, ja katselin raskauden aikana ottamiani masukuvia. Soitin äidilleni ja kerroin keskenmenosta ääneen.

 

Toinen apu oli keskenmenovuoto ja ne kamalat krampit ja kivut. Fyysinen kipu oli helpottavan konkreettista, sai minut itkemään vähän lisää ja tuntui todella siltä, että luovun tässä nyt konkreettisesti siitä suunnitellusta ja toivotusta tulevaisuudesta. Jäljelle jäi tietysti tyhjä olo, koska muita suunnitelmia ei vielä ollut eikä mitään tuntunut olevan tulevaisuudessa vielä menetetyn tilalla, mutta se piti vaan hyväksyä. Mietinkin, että jos keskenmeno hoituisi kaavinnassa, voisi se henkisen puolen käsittely olla vähän vaikeampaa, ainakin minulla. :huh: Oli helpottavaa oikein märehtiä ja rypeä vuotoineni siinä kivussa ja kurjuudessa. Ihana pakko ottaa muutama sairaslomapäivä ja keskittyä suruun.

 

Kolmas apu oli se todellisen elämän kiire. Keskenmeno osui tosi kiireiseen aikaan, kun oli harjoitteluita ja opiskelujuttuja ja pakollisia läsnäoloja, ja vaikka tapahtuman jälkeen minusta oli raastavaa se, miten ei ehdi kunnolla edes pysähtymään vaan arkea on pakko jaksaa heti hallita ja selvitellä, oli se loppujen lopuksi tosi hyödyllistä. Kun tein jotain arkista, pakollista asiaa ja selviydyn siitä, tuntui se suurelta onnistumiselta ja koin itseni vahvaksi. Illalla sai sitten taas itkeä ja olla heikko, mutta seuraavana päivänä oli taas helpompaa, ja selviydyin vielä paremmin ja koin vielä suurempia onnistumisen tunteita. Aika pian valoa alkoi näkyä tunnelin päässä.

 

Olikohan jo parin viikon päästä keskenmenosta, kun arki tuntui helpolta, perustin uuden kuumeilupäikyn ja mietin tulevaa. Bongasin ovulaatiota ja totuin ajatukseen, että me koettiin keskenmeno, mutta että saadaan myöhemmin kyllä onnistunut raskaus ja elävä lapsi. Ekassa kierrossa ei yritetty uutta raskautta, ja oli ihanaa ajatella sitä pakkolomana ja parantumisen aikana, jolloin keho ja mieli toipuvat menetyksestä. Seuraavassa kierrossa oli sitten jo reilusti uutta intoa ja toiveikkuutta uuden tärpin suhteen. :)

 

Kyllä myöhemminkin tuli silti itkuja ja yhtäkkisiä tajuamisia siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä oltiin menetetty. Kuukausiketjussa en pystynyt kertaakaan edes käväisemään keskenmenon jälkeen ja oli surullista miettiä, miten pitkällä raskaus milloinkin jo olisi. Lopulta tapahtuneen ja sen epäreiluuden ja surullisuuden hyväksyi, mutta ikävä ja tyhjyys pysyi taustalla, vaikka elämästä saattoikin nauttia ihan entiseen tapaan ja tilalle oli tullut paljon uusia suunnitelmia ja toivoa. Oikeastaan vasta uusi plussa, neljän kierron jälkeen keskenmenosta, sai keskenmenon lopullisesti osaksi menneisyyttä. En minä sitä raskautta ja kokemusta ikinä unohda, ja pikkuenkeli käy vieläkin usein mielessä, mutta nyt se tuntuu tapahtumana ihan luonnolliselta, meidän elämäntarinaan kuuluvalta, ja tavallaan voimaannuttavalta. Mielikuvaenkelille voi hymyillä rakastavasti ja kuvitella, miten se suojelee tulevaa pikkusiskoaan tai -veljeään. ^_^

 

Vinkkinä vielä se, että sure ihan niin paljon, kovaa ja kauan kun vain tarvitsee, ja niillä tavoilla, mitkä sinulle sopivat. Älä välitä siitä, (jos/)kun muut ihmiset vähättelevät menetystä, kommentoivat hölmöjä juttuja ja olettavat sinun pian unohtavan asian. Ihmiset sanovat ihan taatusti vääriä asioita ja saattavat tahtomattaan loukata. Itse huomasin, että kukaan osaaottava/tyhmiäkommentoiva/olkiakohauttava läheinen, jolle asiasta kerroin, ei tajunnut koko juttua eikä ymmärtänyt mitä suren ("ai sitä kipuako? sehän menee varmaan päivässä ohi!"). Minulle ei siis sopinut se, että olisin jutellut ja purkanut suruani jollekin, koska järkevää vertaistukea en saanut edes äidistä tai parhaasta ystävästä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mullakin oli jo esikoinen, kun koin keskenmenoni. Eka keskenmeno sai aikaiseksi vain muutaman tipan kyyneleitä mutta olin silloin ehkä enemmän helpottunut ettei sillä kertaa vauvaa tulisikaan. Esikoinen oli silloin vasta 4kk.

Toinen keskenmeno sai jo vihaiseksi ja surulliseksi, olin jo ehtinyt innostumaan siitä että meille tulee vauvaa ja soitin neuvolaankin, mutta pian alkoi sitten taas veren vuoto. Siitä eteenpäin aloin jo tuntea katkeruutta ja mietin vaan että tämä olisi meidän vauvan kuukausi syntyä. Muutenkin elämä alkoi vaan jumittaa niissä keskenmenoissa ja vauvan miettimisissä. Kolmas keskenmeno veti sitten täysin turraksi ja vielä mun tuurilla kyseessä oli hyvin harvinainen yhdistelmäraskaus ( samanaikaisesti kohdunulkoinen ja kohdunsisäinen raskaus ). Elämä tuntui täysin pysähtyneen ja jumittavan vaan paikoillaan, kaikki vauvamahat sai kyyneeleet silmiin ja tunsin kihiseväni kateudesta kun näin äitejä mahapystyssä, eikä esikoinen edes vielä vuottakaan.

 

Oikeastaan vieläkin koen katkeruutta siitä asiasta, että toiset saavat niin helpolla vauvoja. Neljännessä raskaudessa olin jo valmistautunut keskenmenoon ja pyysin miestä hakemaan jumbopaketin kuukautissiteitä valmiiksi. Olin myös päättänyt että jos raskaus menee kesken taas niin se olisi ollut viimeinen yritys toiseen lapseen ja sen jälkeen minun pitäisi väkisin siirtyä elämässäni eteenpäin ja alkaa katsomaan tulevaisuuteen ilman sitä toista lasta. Raskaus vaan jatkui ja olin niin stressaantunut ja ahdistunut, että en tiennyt kumpaa toivoin enemmän rakenneultrassa, keskeytynyttä keskenmenoa vai normaalisti jatkunutta raskautta. Aika pitkään ne keskenmenot kummitteli takaraivossa raskauden aikana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla raskaus keskeytyi jo rv 5+5, mutta 1,5v yrityksen jälkeen se tuntui musertavalta. Se, minkä eteen oli niin kovasti tehty töitä, toivottu sormet ja varpaat ristissä ja valmistauduttu huolella, vietiinkin kertarytinällä pois. Selvisin kuitenkin yllättävän helpolla, kai sitä oli jo niin tottunut pettymyksiin. Itkut oli itketty parissa päivässä ja katse suunnattiin innolla uuteen yritykseen. Juurihan oli todistettu että me voimme kuin voimmekin saada raskauden alulle! Niin kornilta kuin se kuulostaakin, saimme miehen kanssa keskenmenosta voimia jatkaa.

 

Kyllä se meidän keskenmennyt "Taimi" on silti usein mielessä. Laskettua aikaa odotin kauhulla, pelkäsin romahtavani uudestaan. Pelko oli onneksi turhaa, olin ilmeisesti sitä edeltävinä viikkoina pöyritellyt keskenmenoa sen verta aktiivisesti päässäni, että tuntui helpottavalta kuin tuo päivämäärä vihdoin saavutettiin. Ei tarvinnut enää miettiä ja stressata.

 

Ei tuosta kokemuksesta kuitenkaan taida täysin toipua ennen kuin se uusi plussa tulee, ja raskaus jatkuu loppuun asti. Meillä tätä matkaa on kuljettu valtitettavan pitkään, eikä ole takeita koska päästään takaisin odotuspuolelle. Tahdon kuitenkin luottaa siihen, että se tapahtuu aikanaan ja toivon, että viime kesäinen keskenmeno oli vain huonoa tuuria.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle keskenmeno tuli rv 11+0. Se oli periaatteessa odotettavissa, sillä olin hypännyt jo muutamaan kertaan ar-ultrassa seuraamassa alkion hidasta kasvua. Viimeisessä ultrassa näkyi jopa häivähdyksiä sykkeestä, mutta muutamaa päivää myöhemmin alkoi vuoto ja kivut. Kokemus oli rankka, raskauduin helposti, eikä minulle aluksi tullut mieleenkään, että keskenmeno voisi koskettaa myös meitä. Lisäksi moneen kertaan ultrassa hyppäys ja jatkuva epävarmuus oli vaikeaa.

 

Sairaslomaa hain suosiolla viikon ja pyrin käsittelemään asian mahdollisimman hyvin sinä aikana. Itkin niin paljon kuin itketti ja makasin vain saamattomana sohvalla. Luulin päässeeni asiasta hyvin yli, mutta yllättävän pitkään olin vielä alamaissa. Lisäksi keskenmenon jälkeinen kierto kesti suunnilleen 80 päivää (muistaakseni..) ja minulle meinasi jo iskeä epätoivo siitä, että alkavatko kuukautiset ollenkaan. Lääkärille en saanut aikaa, minun käskettiin vain odotella.

 

Keskenmeno oli siis maaliskuussa, nyt on ollut kahdet kuukautiset sen jälkeen, enkä ole vieläkään uudelleen raskaana. Olen huomannut, että alan olla katkera niille, jotka plussaavat. Tuntuu, ettei sitä uutta plussaa tule ikinä. Tiedän kyllä, ettei tämä ole pitkäkään aika odotella, mutta kun jotain todella haluaa, niin se tuntuu pitkältä. Onneksi ihana mies jaksaa olla tukena ja saa minut uskomaan siihen, että kyllä meillekin vielä vauva tulee.

 

Kokonaisuutena tämä siis on ollut yllättävän rankka kokemus, keväällä taisin jopa kärsiä jonkinlaisesta masennuksesta. Kaikki hokivat minulle vaan, että olen nuori ja ehdin vielä hyvin. Ei muuten lohduttanut se tieto yhtään. Parasta lääkettä olisi ollut pikainen uusi plussa, joten toivon todella, että kovin monella muulla asiat eivät menisi tällaiseksi odotteluksi. Tsemppiä jatkoon kaikille keskenmenon kokeneille!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä erittäin odotettu ja toivottu raskaus alkoi vuoden yrittämisen jälkeen viime maaliskuussa lääkityksen avulla. Oli aika epätodellinen olo, että minäkö ihan oikeasti olen nyt raskaana. Tiedostin kyllä erittäin hyvin että raskaus ja sen normaali jatkuminen loppuun asti ei ole mikään automaatio, sen verran alkionkehitysbiologiaa olen opiskeluissani lukenut että uskomattomammalta tuntui se miten monilla kaikki kuitenkin menee hyvin. Pelkäsin keskenmenoa välillä tosi hurjastikin, mutta silti taustalla oli jonkinlainen usko siihen ettei salama iske juuri meihin. Alkuraskauden ultrassa rv6+4 nähtiin kohdunsisäinen alkio sykkeineen, ja silloin aloin jo melkein pakottaa itseäni luottamaan siihen että kaikki menee hyvin - monta riskiähän oli jo poissuljettu (kemiallinen, tuulimuna, kohdunulkoinen). Puolitoista viikkoa myöhemmin kuulin kuitenkin ultrassa lääkärin pahoittelut että sykettä ei enää ole. Toiset puolitoista viikkoa siitä "pääsin" vihdoin lääkkeelliseen tyhjennykseen.

 

Toipuminen on ollut aikamoisen rankkaa. Itkin ensin päivätolkulla haaveiden murenemista ja raskauden menettämisen henkistä kipua. Olin jo ehtinyt sisäistää olevani oikeasti raskaana, ja vaati aika ison surutyön ajatella taas asioita siltä kantilta että sitä mahaa ei tule, eikä lasta. Uskomattoman montaa pientäkin asiaa oli tullut jo ohjelmoitua päässään uuden elämäntilanteen kannalta, ja riipaisi tosi syvältä kun niistä joutui luopumaan. Ja vaikka nyt on jo päällisin puolin asennoitunut uuteen ikävämpään tilanteeseen, niin todella tuskalliselta edelleen tuntuu joko palstoilla tai muuten törmätä ihmisiin jotka ovat suurinpiirtein samassa vaiheessa raskautta kuin itse olisin. Jossain vaiheessa tuli katkeruus, ja se on pysynyt mukana edelleen, jopa ehkä kasvanut sitä mukaa kun suru on muuttanut muotoaan. Olen tosi katkera elämälle siitä että meille ei annettu vieläkään lasta vaikka sellaisetkin saavat jotka eivät mun mittapuun mukaan ansaitsisi.

 

Ensimmäinen kierto keskenmenon jälkeen oli yli kahden kuukauden pituinen ja surutyö tuntui menkkoja odotellessa junnaavan pahasti paikallaan. Nyt on hieman helpottanut, kun saimme yrityksen uudelleen käyntiin, tosin vieläkin tulee hetkellisiä epäreiluuden tunteita että joudutaan käymään taas kaikki epävarmuudet nollapisteestä (eli siitä, saadaanko uutta raskautta edes alkuun) asti läpi. Uskon, että olo helpottaa lopullisemmin vasta mahdollisen uuden ja paremmin sujuvan raskauden myötä, tosin en tiedä missä vaiheessa sitä osaa lakata pelkäämästä uusia huonoja uutisia. Jollain tasolla tämä yritys ja keskenmenokokemus tulevat varmaan pysymään muistissa loppuiän, mutta jospa tuska edes katoaisi.

 

Suurin helpotus mulle on ollut puhuminen. Ja puhuminen nimenomaan sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat kokeneet joko keskenmenon tai pidemmän yrityksen. Vanhoista kavereista on löytynyt muutamia ihania keskusteluseuralaisia, ja yksi uusi mahtava tuttavuus on löytynyt tämän kokemuksen myötä (hei vaan sinne kun luet tämän kuitenkin :girl_wink: ). Mulle on ollut tärkeää erityisesti tietää että tunteeni ovat "normaaleja", vaikka tuntuvatkin välillä noloilta, itsekkäiltä ja jopa pelottavilta.

Edited by salahiippari

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos teille kaikille jo tähän mennessä vastanneille! Tuntuu siltä, että keskenmenon aiheuttamista tunteista ja siitä toipumisesta ei juurikaan puhuta, eikä keskenmenon kokenutta tueta, vaikka moni saattaisi tarvita jopa keskusteluapua tämän rankan kokemuksen jälkeen.

 

Olin itse todella pettynyt neuvolan toimintaan. Soitin sinne keskenmenopäivänä ja vaikka olin totaalisessa paniikissa, sieltä en saanut juurikaan tukea eikä mun kannattanut mennä sinne tai esim. käymään lääkärissä. No, kahden päivän päästä soitin päivystykseen ja kerroin, että minulla on niskat tosi kipeät ja vasen käsi aivan puutunut (mitä se on nyt ollut jo yli viikon, varasinkin tänään lääkäriajan sen takia) ja pelkään kohdunulkoista, jossa voi myös oireena olla hartiapistos. Minua ei otettu vakavasti vaan todella tyly nainen sanoi että minä olen vain hengitellyt liikaa ja happea on liikaa veressä ja siksi olo on heikko. Olin vähän, että mitä ihmettä!?? :huh: En todellakaan ollut hengitellyt kuin ihan normaalisti, enkä ollut itkenytkään sinä päivänä, mutta puhelun aikana minua alkoi itkettää niin että hyvä että sain puhuttua.. Muutenkin ko. nainen oli todella sydämettömän kuuloinen vaikka selvästi kuuli että minua itketti kun soitin. Puhelun jälkeen aloin vain itkeä hysteerisesti.

 

Oli sitten pakko mennä tuona samana päivänä eli kahden päivän päästä päivystykseen mieheni kanssa, missä pääsin ultraankin kun sitä suunnilleen vaatimalla vaadin. Panikoin ehkä liikaakin, mutta mielestäni ensikertalaisen on ymmärrettävääkin panikoida.. Onneksi naisgynegologi joka minut ultrasi lopuksi, oli todella myötätuntoinen eikä nauranut tai suhtautunut vähätellen pelkoihini. Iso merkitys on silläkin henkisesti, että sinua kuunnellaan ja otetaan vakavasti, vaikka vähän ylireagoisit (olin tuolloin kyllä päivystyksessä aivan tyyni, olin jo edelliset kaksi päivää itkenyt). Uskon, että jos keskenmenon koen seuraavassakin raskaudessa (mitä kovasti pelkään), osaan ehkä reagoida tyynemmin.

 

Minullakin on ollut nyt myös katkeruuden ja jopa vihan tunteita plussanneita tai niitä kohtaan joilla raskaus sujuu hyvin, ja ne ajatukset suorastaan hävettävät. Enhän oikeasti kenellekään pahaa toivo, mutta joskus on käynyt jopa mielessä että odotapas vain kun sullakin menee kesken.. KAMALAA ajatella noin, mutta tuollaisiakin ajatuksia on tullut mieleen. On helpottavaa kuulla, että muutkin ovat kokeneet samoja tunteita enkä olekaan mikään hirviö kun olen niin ajatellut. :unsure:

 

Ehkä eniten pelottaa, että mitä jos olen niitä epäonnisia, jotka kokevat keskenmenon toisensa jälkeen. Se olisi todella musertavaa. Olen kuullut jopa yli 10 keskenmenoa kokeneista naisista.. järkyttävää. Lisäksi pelottaa myös se, miten kauan seuraavaan raskauteen menee aikaa. Tätäkin kesken mennyttä raskautta yritettiin kuitenkin reilu puoli vuotta (anteeksi kaikki jotka ovat vielä pidempään yrittäneet, mutta kyllä sekin pitkältä ajalta tuntui, kun "kaikki" muut tuntuivat tulevan raskaaksi jopa vahingossa tai 1-3 kuukaudessa. Jo tuo puolivuotinen yritystä ennen tätä raskautta koetteli todella paljon kärsivällisyyttä ja välillä oli jo epätoivoinen olo, että tuleeko meille koskaan lapsia, mitä jos kärsimmekin lapsettomuudesta. Siinä mielessä keskenmenoonkin johtanut raskaus kyllä toi toivoa - pystyn tulemaan raskaaksi, joten jos vain tulen vielä raskaaksi, kaikkihan voi mennä myös hyvin. Sitä toivoessa..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ennen esikoista sain keskenmenon. Mulla tais olla viikko np-ultraan kun vuodot alkoivat. Muistan ajatelleeni, etten mä mitenkään voi odottaa viikkoa että saan tuloksia ja lähdin päivystykseen saman tien. Olin yksin päivystyksessä vastaanottamassa uutiset: "Kehitys on pysähtynyt jo pari viikkoa sitten." En muista milloin viimeks joku olis tuntunut niin pahalta.

 

Mulla ensimmäinen päivä meni aikalailla fyysisen voinnin perään kattoessa, oli kivut ja runsaimmat vuodot. En tehnyt oikeastaan muuta kuin makasin sängyssä ja kävin välillä vessassa.

Kaikki läheiset (siis ne jotka tiesivät, lähinnä sisarukset ja vanhemmat) soittelivat vuorotellen ja koittivat ilmeisesti piristää mua sanomalla kaikki nää typerät kliseiset lauseet: "Te ootte niin nuoria, ehditte kyl vielä." "Sillä vauvalla ei vaan ollu kaikki hyvin, olis syntyny vaikeesti vammasena." "Sehän oli niin alussa, mitäpä sitä suremaan."

Vaikka raskaus oliskin kuinka alussa niin se toivo joka revitään kertarysäyksellä pois.. Mun haaveena oli aina tulla raskaaksi ja äidiksi. Tuntui ihan siltä että mun maailma romahti ihan kertaheitolla.

 

Mies suri keskenmenoa siten, että hakeutui ihmisten ilmoille ja mä taas tein surutyötä makaamalla peiton alla. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen raskaus ja sitä jo ehti suunnitella kaikenlaista.

 

Oliskohan ollu viikko keskenmenon jälkeen niin jouduin päivystykseen pahan hajuisen vuodon ja kamalien vatsakipujen takia. Mulla todettiin kohtutulehdus ja se oli siinä vaiheessa aikalailla vika tikki.

 

Keskenmenon sain siis syyskuussa 2008 ja jo tammikuussa 2009 tein positiivisen raskaustestin. Koko alkuraskaus meni pelätessä, varsinkin kun aloin vuotamaan taas. Onneksi kyseessä oli vaan hematooma ja päästiin synnytyssaliin asti ja saatiin terve tyttö kotiin. Keskenmeno kummittelee yhä mielessä, kun odotan toista lastamme. Ei sitä koskaan unohda, meni se kesken sitten kuinka alussa tahansa.

Edited by Edwina

Share this post


Link to post
Share on other sites

On muuten aika kärkipäässä latteita kommentteja tuo "eikö se ole parempi että meni kesken nyt, eikä syntynyt vaikeasti vammaisena?". No juu toki, mutta sitähän mä just surenkin että vauvanalku ei ollut elinkelpoinen, enkä sitä ettei se jaksanut monielinvaurioisena kasvaa raskauden loppuun asti. Ymmärrän pointin, mutta ei se kyllä lohduta murheessa yhtään tippaa...

Edited by salahiippari

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla huomattiin tuulimunaraskaus ar-ultrassa kesällä -09. Seuraavat 9-10 kuukautta meni aika sumussa, enkä oikeinvmuista koko ajasta mitään. Lopulta koko homma huipentui siihen, että helmi-maaliskuussa itkin joka päivä ja en vaan päässyt yli koko jutusta. Kävin sen jälkeen pari kertaa juttelemassa psykologilla ja se auttoi. Toinen asia, mikä itseäni auttoi oli se, että päästiin vihdoin etenemään lapsettomuushoidoissa, mikä antoi toivoa. Nyt en ole koko kesänä edes stressannut asiaa enkä miettinyt sitä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensimmäisen keskenmenoni koin melkein neljä vuotta sitten. Alkuraskaudessa aloin kärsimään kovista alavatsakivuista, kuume nousi ja olin todella kipeä ja huonovointinen. Kävimme sitten yöaikaan päivystyksessä ja siellä meitä kohdeltiin todella tylysti, lääkäri oli kovakourainen, kätilö lähinnä tiuski (kun en kivuiltani meinannut saada annettua pissanäytettä) ja lääkäri ei antanut minun edes katsoa ultralaitteen näytölle tehdessään ultrausta. Lopulta sain vain käskyn mennä kotiin ja tulla seuraavana aamuna labraan antamaan uudet verinäytteet. Itkuisena ja kivuissani lähdin miehen kanssa hänen luokseen ja koko yönä en saanut kivuilta nukuttua. Seuraavana aamuna menin labraan, jossa sairaanhoitaja ei löytänyt nimelläni mitään lähetettä ja ottikin äitiyspolin päivystyksen hoitajan puhelimen päähän. Sitten selvisi, että yöllä minua tutkinut lääkäri epäili minulla rypäleraskautta ja oli laittanut lähetteen kiireelliseen kaavintaan! Tästä ei kuitenkaan kukaan ollut muistanut kertoa minulle!

 

Niimpä lähdin sairaalasta miehen luo itku kurkussa. Sairaanhoitaja oli puhelimen välityksellä kertonut rypäleraskaudesta ainoastaan istukkasyövän riskin ja miten kaavinnan jälkeen on pitkä seuranta ym. Miehen luona sitten etsimme itse netistä tietoa rypäleraskaudesta ja olimme tietenkin peloissamme. Olin todella kipeä, kuume pysyi särkylääkkeistä huolimatta korkealla, mutta päivystyksessä ei tehty mitään, käskettiin vain kotiin odottamaan kaavinta-aikaa. Kolme viikkoa sitä odotettiinkin! Sain aikaisemman ajan vain sillä, että mieheni soitti kiukkuissaan osastolle, että se aika tarvitaan pian, kun kivut on niin kovat.

 

Vasta kaavinnan tehnyt lääkäri kertoi kaavinnan jälkeen, mistä oli ollut kyse, selitti rypäleraskaudesta ja antoi tietoa, toimintaohjeita kotiin ym. Hän kehotti myös tekemään valituksen potilasasiamiehen kautta, koska kyse oli selkeästä hoitovirheestä, kun en ollut saanut kaavinta-aikaa aiemmin. Kaupan päälle sain seuraavat kuukaudet kärsiä kohtutulehduksesta, johon antibiootit eivät meinanneet purra.

 

Koko kokemus oli niin kauhea, että se jätti kyllä jälkensä niin minuun kuin mieheenkin. Tuon "kriisin" seurauksena tosin muutimme yhteen ja lähennyimme todella paljon, joten jotakin hyvääkin siitä seurasi. Kuitenkin ne tunteet ja suru, myös viha lääkäriä ja hoitohenkilökuntaa kohtaan oli aika hallitsevaa seuraavat kuukaudet. Aloin pelätä raskaaksi tulemista ja samalla kuitenkin vain odottaa, koska seuraavan kerran voisin olla raskaana.

 

Kaavinnan patologisissa tutkimuksissa selvisi, että raskaus oli ollut pidemmällä kuin aluksi oli luultu ja kyseessä ei onneksi ollut rypäleraskaus vaan "vaikea keskenmeno". Kuitenkaan tuota ei koskaan käsitelty mitenkään esim. lääkärin kanssa vaan sain vain kirjallisen lyhyen epikriisin ja patologiset tulokset paperilla postitse. Kouluterveydenhoitaja laittoi minut koulupsykologille, mutta käynnistä ei ollut mitään hyötyä, sillä psykologi hehkutti koko käynnin ajan, miten hänestä oli tulossa isoäiti ja lapset ovat Jumalan lahja :girl_mad:

 

Kun raskautumisen suhteen sitten ilmeni ongelmia (osa oli tiedossa jo ennen tuota keskenmenoa) ja lääkäri toisensa jälkeen kehotti yrittämään raskautumista mahd. aikaisin, kun mahdollisuudet olisivat vielä paremmat onnistua ilman hoitoja, tuli ahdistus ja pelko uudelleen. Mitä jos näin käy uudelleen? Mitä jos jotakin kamalaa vielä tapahtuu?

 

Koin ainakin kolme kemiallista raskautta, joissa raskaus keskeytyi lähes heti plussatestin tekemisen jälkeen. Lääkärit ennustivat, etten tulisi raskaaksi ilman hoitoja ja katkeruus nousi kyllä nopeasti pintaan. Jokaisen epäonnistumisen jälkeen tuli viha raskaana olevia kohtaan, suuri suru ja katkeruus kaikesta. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt ja ne, keille tilanteesta kerrottiin, latelivat typeriä kommentteja ja jopa syvästi loukkaaviakin asioita. Mm. terveydenhuoltoalalla oleva ystäväni (nykyään entinen) sanoi, miten keskenmenot on seurausta siitä, että olen tehnyt jotain väärää elämässäni ja miten kaikkia ei ole tarkoitettu äidiksi ym. todella ihanaa. Voitte siis varmasti kuvitella, miten hän on nykyään entinen kaveri!

 

Nyt kuitenkin saimme 3,5 vuotta ensimmäisen keskenmenon jälkeen ihmeluomuplussamme, joka ihme kyllä on kehittymässä ihan oikeaksi vauvaksi. Raskaudesta nauttiminen on silti ollut vaikeaa ja vaikka yritän ulospäin esittää onnellista ja huoletontakin, syvällä kytee suuri pelko ja kaikki aiemmat epäonnistumiset tuntuvat vainoavan. Tuntuu käsittämättömältä, että meille voitaisiin antaa elävä lapsi, kun niin monesti on epäonnistuttu. Suru ja katkeruus aiemmista keskenmenoista ei ole poistunut mihinkään, vaan on edelleen tuolla taustalla. Toisaalta uskon, että arvostan tätä raskautta paljon enemmän kuin arvostaisin ilman keskenmenoja. Toisaalta myös pelkään enemmän ja olen varmasti joidenkin mielestä jopa hysteerinen ja ylireagoin välillä. Kuitenkin keskenmenon kokeminen ja varsinkin toistuvat sellaiset jättävät arvet ja muistot, joista ei niin vain pääse eroon.

 

Omalla kohdallani olisin tarvinnut kyllä tukea käsitellä tuota ensimmäistä keskenmenoa, muita kemiallisia raskauksia/keskenmenoja sekä lapsettomuutta. Tuntuu, että noiden käsittely on jäänyt ihan puolitiehen ja siksikin henkisestä tämä nykyinen raskaus on vaikeahkoa aikaa. Esimerkiksi neuvolassa nuo kokemukset käsiteltiin olkapäiden kohautuksella, vaikka yritin purkaa tätä oloani. Myöskään ne ystävät, jotka tietävät noista kokemuksista sekä mies eivät ymmärrä, miksi vanhoja asioita täytyy vielä kaivella, miksei voi vain katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen.

 

Joten vinkkinä muille keskenmenon kokeneille/kokeville sanoisin, että kannattaa ottaa kaikki se aika, minkä tuntuu tarvitsevan, surea ja käsitellä asia loppuun. Ja hakea myös ulkopuolista keskusteluapua, jos siltä tuntuu, sillä on tärkeää päästä jatkamaan eteenpäin ja käsitellä kokemus kokonaan. Vain niin voi mielestäni nauttia tulevasta/tulevista raskauksista paremmilla mielin. Itseäni kaduttaa, etten mennyt hakemaan keskusteluapua, kun sitä tarvitsin. Nyt se tuntuu jotenkin tyhmältä, kun on jo raskaana ja pahin keskenmenovaara takana päin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä sain keskenmenon kesäkuun puolivälissä (06/2010). En tarvinnut kaavintaa enkä lääkkeitä vaan se kävi oikein "helposti" kotona. Viikonlopun aikana se tapahtui ja näin "alkionkin" kun sen siteestäni bongasin :blink: Sen kokemuksen olisin tosin voinut jättää väliin.

 

Kävin toki sitten maanantaina ultrassa, että katsottiin kaiken sujuneen niinkun pitää. Aika tylysti sairaalassa todettiin kohdun olevan tyhjä tai sitten se musta vaan tuntui tylyltä. Kyllähän mä siinä vaiheessa jo tiesinkin mitä odottaa. Vastaanottava hoitaja siellä oli sen sijaan ihana ja ystävällinen.

Sairaalassa olin yksin (mies duunissa) ja koko sen ajan siellä olin ihan tyyni mutta sitten kun lähdin parkkipaikalle kävelemään niin kyyneleet vaan valui aurinkolasien alta ja autossa piti hetki keräillä itseään kun niin kovasti itketti :( Kotona sai raskaustestit kyytiä kun paiskoin ne roskiin ja sitten tulikin uni.

 

Vieläkin melkein päivittäin mietin asiaa ja välillä tulee itkukin.. Tämä siis tapahtui viikoilla 7-8 eikä mies siten "päässyt mukaan" hypetykseen ;) Oli toki onnessaan uutisesta, mutta ei oikein ymmärrä miksi mä vieläkin asiaa niin kovasti mietin ja suren.

 

En olis uskonut, että keskenmeno tuntuu näin pahalta. Eihän se ollut vielä "lapsi". No, nyt tiedän paremmin ja toivon ettei sitä tarvitsisi enää kokea ikinä uudelleen. Km:n jälkeen kahdet menkat tulleet ja parhaillaan odotellaan ovulaatiota saapuvaksi ;) Toiveikkaana mutta silti vähän jännittää miten käy, tulenko raskaaksi ja mitäs sitten jos tulenkin.

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pahoittelut kaikille keskenmenon kokeneille :girl_to_take_umbrage2:

 

Mulla on takana kaksi keskenmenoa. Ensimmäinen lokakuussa 2009, kahta päivää ennen tytön 1v synttäreitä, rv5/6. Vaikka raskaudesta oli tiennyt vain reilun viikon, oli se kova kolaus, kun vuoto alkoikin, olihan sitä jo ehtinyt kuvitella, miltä elämä kaksilapsisena perheenä sitten tuntuisi. Olin jo ehtinyt soittaa neuvolaan ja varata omalle gynelleni alkuraskauden ultran. Vuoto alkoi iltapäivällä ja kävimme miehen kanssa yöllä sairaalan päivystyksessä toteamassa, että keskenhän se oikeasti meni. Siihen saakka vielä elätteli toiveita, että josko tämä vuotelu olisi normaalia ja raskaus jatkusikin. Toisaalta olo oli tosi kyyninen, miksipäs me helpolla toinen lapsi saataisiin, kun ensimmäistäkin tehtiin kolmatta vuotta. Kaikki meni oppikirjan mukaisesti ja vaikka harmitus oli suuri, olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että raskaus keskeytyi ihan alussa, eikä vasta myöhemmin. Silloin ajattelin, että ikävintä olisi np-ultrassa kuulla, että kehitys on pysähtynyt.

 

Vähänpä sitä tiesi. Toinen keskenmeno kohtasi huhtikuun lopussa, rv 15+5. Alkuraskaus meni pahoinvoinnin ohella peläten, mutta kaiken ollessa kunnossa np-ultrassa ja ensimmäisten liikkeiden tunnuttua rv13 rupesin jo ajattelemaan, että ehkäpä meille tuleekin toinen vauva lokakuussa. Koska maha kasvoi hurjaa vauhtia ja kaiken piti olla kunnossa, kerrottiin raskaudesta lähiperheiden ulkopuolellekin. 15+3 alkoi illalla epämääräiset vatsakivut, jotka eivät yön levolla rauhoittuneet. Jo ennen sängystä ylösnousua diagnosoin itselleni kohtutulehduksen ja varasin lääkäriajan. Muutaman lääkärikäynnin jälkeen mulle oli kerrottu, ettei uhkaavaa keskenmenon vaaraa ole, vauva voi hyvin, mutta mitäänhän ei voi tehdä, jos se kesken menee. Kiitti, se tuntui pahalta, vaikka kyllähän mä sen tiesin. Loppujen lopuksi täydellinen pieni poika syntyi (vain muutama tunti ensimmäisen vatsan päälle tuntuneen potkun jälkeen) mulle jostain kehittyneen korionamnioniitin (=suonikalvon, vesikalvon ja lapsiveden tulehdus) seurauksena, ts. emättimen normaaliin bakteerikantaan kuuluva bakteeri oli noussut jostain syystä kohtuun. P*ska tuuri siis. Mä olin tosi hajalla sairaalassaoloajan, enkä voinut ymmärtää, miksi noin piti käydä. Kun pääsi kotiin, hieman helpotti, kun oli pakko soljahtaa normirutiineihin esikoisen vuoksi.

 

Esikoinen on siis helpottanut monella tavalla, mutta kyllä mä voin ihan suoraan myöntää, että olen toisinaan erittäinkin katkera ja kateellinen. Erityisen pahalta tuntui ruveta keskenmenoa seuraavalla viikolla järjestelemään esikoisen hoitokuvioita, kun olin jo ehtinyt tottua ajatukseen siitä, etten palaisikaan töihin syksyllä, eikä tyttöä tarvitsisi laittaa hoitoon.

 

Hoitohenkilökunnan suhtautuminen on ollut vaihtelevaa. Ensimmäisen km:n yhteydessä plussat keskussairaalan kätilölle ja iso miinus mun sen aikaiselle neuvolaterkalle, joka tokaisi, kun soitin ja peruin neuvola-aikaa, että "Hyvä kun menet sille omalle vakigynellesi jälkitarkastukseen, voitte sitten katsoa ehkäisyasiat kuntoon". Mä en tiennyt olisko pitänyt itkeä vai nauraa. Jälkimmäisen km:n yhteydessä ainoastaan osaston ylilääkäri (?) oli ihan järkyttävä, kylmä ja tunteeton. Mutta meidän nykyinen neuvolaterkka on kyllä tosi ihana.

 

Läheisten ja ystävien kommenteissa on kyllä vilissyt noita ylläkin mainittuja kliseitä, mutta tosi ikävältä tuntui läheisen ystävän varmasti ihan hyvää tarkoittava kommentti, että ehkä sillä vauvalla olisi joskus myöhemmällä iällä ollut suuria ongelmia ja siksi noin kävi. Ihan kuin sillä olisi jotain väliä..

 

Mahdollinen seuraava raskaus pelottaa kyllä paljonkin, tilastojen pitäisi olla jo meidän puolella, mutta silti. Ja vaikka tuo alkuraskauden km tuntuu nyt ihan lastenleikiltä, niin sen uudestaan tapahtuminen olisi ihan kamalaa.

 

Nämä keskenmenot on niin kovin henkilökohtaisia asioita ja jokainen niihin suhtautuu ihan omalla tavallaan, tapahtui se sitten ihan alussa tai vähän myöhemmin. Miehet harvoin on asiasta _niin_ suruissaan, heillehän se ei ole niin konkreettista. Ensimmäisen km:n laskettu aika meni ohi ihan huomaamatta, nyt kauhulla odotan lokakuun alkua, nytkin huomaan miettiväni, että nyt olisi ne ja ne viikot ja muistelen esikoisen vastaavia aikoja. :girl_to_take_umbrage2:

Edited by anina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä on ihmeellistä että hoitohenkilökunta on todella usein todella tylyä keskenmenon kokeneille! :( Minä muistan vieläkin kun yksi lääkäri päivystyksessä vaan töksäytti, että jos ei vuoto lopu niin sitten mennään leikkuriin ja voi olla että koko kohtu joudutaan poistamaan. Sanoi tämän siis tosi tylysti ja en saanut itse sanaa suustani vaan itkin ihan hysteerisenä. :( Onneksi lääkärin poistuttua ihana hoitaja lohdutti minua, ja kertoi ettei asia oikeasti oli vielä siinä pisteessä että kohtua pitäisi alkaa poistamaan.

 

Minun keskenmenosta / kohdunulkoisesta raskaudesta on nyt 3 vuotta ja 03/09 meille syntyi lapsi. Silti aina välillä ajatukset palaavat asiaan, minulla meni niin moni asia silloin pieleen että kyllä siitä jäi jonkinmoiset traumat. :girl_sigh: Olisin kyllä saanut keskusteluapua psykologilta, mutta en vain jotenkin silloin sitä halunnut. Koin että on ihmisiä joilla on asiat "pahemmin" ja jotka ansaitsevat ne ajat ennemmin. Tyhmää, näin jälkeenpäin ajatellen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

No niin, kokeillaanpas avautua. Asia on vielä todella tuore ja erittäin kipeä, joten voi olla että tulee sekava vuodatus.

 

Mulla oli siis hyvin varhainen keskenmeno, joka kuitenkin jatkui tuulimunaraskautena ja viikoille 6+5 asti kuvittelin olevani oikeasti raskaana. Tämän takia asia on jotenkin tosi vaikea käsitellä, miten voi surra sellaista mitä ei sitten kuitenkaan edes ollut siellä?

 

Koko juttu tuntuu suurelta huijaukselta. Ihan kuin minulle olisi luvattu ja vakuuteltu, että siellä on joku, minä olisin raskaana. Kroppani uskotteli minulle niin ja testit näyttivät positiivista, mihin minä sitten uskon jos en niihin? Sitten ihan yhtäkkiä matto vedettiin jalkojeni alta ja lälläteltiin, että hähhää, ei siellä mitään olekaan! Se hetki oli oikeasti musertava. Ne sekunnit kun lääkäri etsi sikiötä huolestunut ilme kasvoillaan ja tajusin, ettei se sitä tule löytämään, tuntuivat ikuisuudelta. Ja kun lääkäri esitteli minulle ruudulta sitä tyhjää kohtua ja pienen pientä valkoista laikkua, joka kuulemma oli merkki siitä että siellä on joskus hyvin varhain joku ollut, muttei ole enää, se oli hirveää! Kyyneleet valuivat poskiani pitkin, kun lääkäri pahoitteli tilannetta ja kertoi ettei se johtunut mistään mitä minä olin tehnyt vaan näin nyt vaan kävi.

 

Minusta on niin väärin, että näin nyt vaan kävi. Miksi juuri meille? Kun vielä luin tuulimunasta ja tajusin, että kyse oli vain paskasta tuurista, tuntuu tilanne vieläkin epäreilummalta. Vai huonon tuurini takia minä menetin pikkuiseni? Minua on huijattu ja minulla on huono tuuri, mitä vielä? Miksei kaikki vaan voinut mennä hyvin? :girl_cry:

 

Samalla minulla on kauhea syyllisyys tunteistani. Miten minä nyt näin pienestä asiasta menen ihan hajalle. Jotkut kokevat kohtukuoleman ja se vasta surullista on, ei minulla ole oikeutta murehtia tämmöisen asian vuoksi. Eihän siellä edes koskaan ollut ketään! Mutta kun minä ehdin jo kiintyä siihen kuvitelmaan siitä pienestä.

 

Suru on muutenkin kovin vaikea tunne käsitellä. Viha olisi huomattavasti helpompi, voi kun voisi syyttää tästä jotain ja vihata sitä jotain sydämeni pohjasta. Mutta kun ei, tämä nyt vain meni näin ja minä vihaan sitä että tämä meni näin ja minä en halua että tämä menee näin enää koskaan. Olen kuitenkin päättänyt surra tämän surun, koska se on ainoa tapa päästä siitä joskus yli. Olen tehnyt aikoinaan myös niin, että olen sivuuttanut suruni ja kieltänyt itseäni ajattelemasta koko asiaa, mutta niin se vain menee, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Joten minä suren nyt.

 

Minua ahdistaa suuresti nämä raskausoireet. Odottelemme tyhjentyykö kohtu itsestään ja sitten vasta tyhjennetään lääkkeillä, jos ei viikkoon tapahdu mitään. Tämä siksi, että varmistetaan vielä viikon kuluttua ultrassa, ettei siellä tosiaan ketään ole, vaikkakin lääkärin mukaan se on lähes 100% varmaa, kun raskaushormoni vastasi kuitenkin viikkoja. Mutta nyt minä kärsin oireista, joita vielä jokin aika sitten rakastin, rakastin voida pahoin koska se muistutti minua raskaudestani. Nyt minä vain kärsin turhaan pahoinvoinnista ja vatsakivuista, jotka kokoajan muistuttavat minua siitä pienestä, jota ei ollutkaan. Olisin kärsinyt ilomielin vaikka kymmenkertaiset kivut jos se pieni olisi siellä ollut! Haluaisin vain, että tämä olisi pian ohi, ehkä se auttaisi asian hyväksymisessä. Tai sitten ei.

 

Jos jotain hyvää tästä hakee, se on se että minä tiesin, ettei kaikki ole kunnossa. Minä epäilin sitä pitkään ja kun vatsakivut alkoivat, tiesin että nyt ei ole kaikki hyvin, pientä ei enää ole. Soitin päivystykseen, jossa väitettiin että kovatkin kivut kuuluvat alkuraskauteen ja kun kuuli vielä, että olisi esikoinen kyseessä, niin äänestä välittyi selkeästi, että olen vain hysteerinen. Mutta minä tiesin. Ja kun parin päivän kipuilun jälkeen tuli tuhrua, niin lähdin päivystykseen kyselemättä ja vaadin tutkimuksia. Tässä kohtaa olisin kyllä niin toivonut olleeni väärässä. Mutta mieluummin näin, kuin että asia olisi valjennut np-ultrassa joskus kuukauden päästä.

 

 

"Kipu kuolee huutamalla

alastomana lattialla

Kuinka kauan sitä kestää

ei, sitä ei voi tietää

Ketä sattuu ja kuinka paljon

siitä kysymys elämässä kai on

kun on saavuttu siihen pisteeseen

ettei mikään ole varmaa"

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä oli yritystä takana 9 kk, kunnes vihdoin tein positiivisen raskaustestin. Alusta asti pelkäsin, että jotain on vialla, ja se kauan odotettu onni ei tule kestämään. Menin ensimmäiseen ar-ultraan rv 6+5, jossa kätilö sanoi, että kohtuni on todella voimakkaasti taaksepäin kallistunut ja sen takia näkyvyys on huono (ultrattiin vatsan päältä). Sydän hypähti kurkkuun, kun monitorilla ei näkynytkään selkeästi mitään vauvanalkua, mutta kätilö vakuutti kaiken olevan hyvin ja oli sykkeenkin näkevinään. Varattiin kuitenkin uusi ultra viikon päähän. Siellä ei edelleenkään näkynyt mitään sen paremmin, mutta kätilö oli sitä mieltä, että kaikki näyttää hyvältä. Jälleen varattiin uusi kontrolliaika viikon päähän, mutta en halunnut odotella enää yhtään kauempaa, vaan varasin ajan samalle päivälle toiseen paikkaan, jossa ultra tehtiin alakautta.

 

Pelot kävivät toteen, kun lääkäri yritti etsiä jotain kohdusta, mutta eihän sieltä mitään elävää löytynyt. Tuon lääkärikäynnin ajan olin ihan rauhallinen, ei edes itkettänyt. Autossakin vain lohdutin miestä, joka otti uutisen sillä hetkellä paljon raskaammin. Illalla se itku sitten tuli minullakin, ja oikeastaan se ensimmäinen ilta oli pahin ja sen jälkeen helpotti, vaikka toki olen monet itkut itkenyt vielä jälkeenpäinkin tämän asian takia. Parin päivän päästä tm-diagnoosista menin sairaalaan ja sain sieltä tyhjennyslääkkeet kotiin mukaan. Lääkkeellinen tyhjennys sujui todella hyvin, joten onneksi fyysisesti ei tarvinnut kärsiä. Sairaalassa oli ihanan empaattinen lääkäri, joka selitti, että meillä on käynyt vain todella huono tuuri, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin ehkäistäkseni tämän, minkä kyllä tiesinkin. Olinhan alusta asti pelännyt, että jotain tällaista tulee tapahtumaan, ja lukenut keskustelupalstoilta tuulimunista ja keskenmenoista. Kun soitin neuvolaan ja peruin varatun ajan, linjan toisessa päässä oleva täti totesi kuultuaan tuulimunasta vain "no voi että". Siitä tuli aika paha mieli, kun ei sen kummempia pahoitteluja voinut edes esittää.

 

Aluksi oli tosi vaikea suhtautua muiden raskauksiin ja pidinkin taukoa tästä palstasta. Odotuspäikkyjäkään en pystynyt pitkään aikaan lukemaan ilman pahaa mieltä. Nykyään vähän kirpaisee nähdä sellaisten ihmisten tickereitä, joilla LA on lähellä sitä, kuin itselläkin olisi ollut. Nyt raskaus olisi jo melkein puolivälissä, jos se olisi jatkunut normaalisti loppuun asti. Toivon todella, että tammikuuhun mennessä (silloin olisi siis ollut LA) olisin jo uudestaan raskaana. Nyt on menossa toinen yk tuulimunan jälkeen, ja pelottaa todella paljon, että sitä seuraavaa plussaa joudutaan taas odottelemaan vähintään yhtä kauan kuin ensimmäistäkin. :girl_sad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ikäviä kokemuksia nuo keskenmenot. :( Voimia kaikille!

 

Minun keskenmenoni todettiin 12+ viikolla, paperiin tuli veriviiva ja huolestuin ja menin sairaalaan. No pahin kävi toteen, pikkuinen oli kuollut jo 6+... Tuntui niin huijatulta ja surkealta. Tästä on nyt jo 7 vuotta , ja nyt minulla on 2 lasta. Asiaan auttoi uusi raskaus... ja aika. Nykyään en edes muistele asiaa, tai ei ainakaan itketä. Joskus vain enää tulee mieleen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mullakin olo tuntui todella huijatulta, kun tuulimuna diagnosoitiin. Kuukauden ajan olin kuvitellut olevani raskaana, mutta en oikeasti ollutkaan! Lisäksi se koko aika tuntui ihan hukkaan heitetyltä. Kaiken kaikkiaan meillä tuli kolmen kuukauden yritystauko tuulimunan takia, kun ensin piti odotella tyhjennysvuodon loppumista ja yhdet normaalit menkat ennen yrityksen jatkamista.

 

Olen ihan hyvin jo päässyt asiasta yli, mutta kyllä sitä välillä miettii, että kun vihdoin ja viimein tulin raskaaksi, niin miksi meillä piti olla niin paska tuuri, että raskaus ei saanut jatkua loppuun asti normaalina.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yllättävän paljon tuulimunaraskaus ketuttaa. :girl_mad: Vaikka emme aktiivisesti yrittäneetkään lasta, niin olo oli/on nimenomaan huijattu kun ultrassa ei eilen mitään näkynytkään.

 

Ja miksi pitikään niin monelle mennä puolihuomaamattomasti hehkuttamaan?! Oli kiva korjailla kavereille "eiku..." ultran jälkeen. :girl_sad:

 

Erityisen hölmöksi olonsa tuntee kun kaveripariskunnan kanssa olisi ollut LA 3pvän erolla. Sillä erotuksella että heillä todella OLI lapsi ja meillä ei.

 

No, kunhan tästä keskeytyksestä toipuu niin uutta matoa onkeen, mutta kyllä harmittaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen nyt vasta about 2kk km:n jälkeen jotenkin tajunnut miten surullista se oikeastaan olikaan. Ihan kammottavia raivareita ja itkuja ottanut nyt tässä viikon parin sisään. Asia on kokoajan mielessä ja mä en tiedä olenko enemmän surullinen vai vihainen.

 

Eniveis, persiistä tää on silti :skilletgirl:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Mä luin sen kirjan Syntymätön- tietoa ja kokemuksia keskenmenosta, ja siinä sanottiin, että suurimmalle osalle keskenmenon kokeneista suru iskee uudestaan 2-4kk:n jälkeen keskenmenosta, siinä vaiheessa kun on jo luullut päässeensä asiasta yli. Eli et ole yksin..

 

Omasta keskenmenosta en ehdi nyt kirjoitella, pitää tulla vapaapäivänä vähän naputtelemaan. Voimia kaikille keskenmenon kokeneille! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo mä olen lukenut sen kirjan myös. Se vahvisti mulle sitä, että mä saan surra tätä km:a ihan yhtä lailla kun joku muu joka on saanut km:n myöhäisemmässä vaiheessa. Mullahan se oli viikoilla 7 tai 8 ja mä olen jotenkin vähän tuntenut niin että mä en sais surra sitä. Näin paljoa ainakaan. Fiilikset tuonkin asian tiimoilta vaihtelee paljon. Joskus se on itsestään selvää että saa surra ja sitten seuraavana päivänä ajattelen taas eri tavalla.

 

Kun vaan ei tartteis toistamiseen kokea....

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla suunnilleen ekat kaksi viikkoa olivat pahimmat. Nyt, kuukausi keskenmenosta, tuntuu välillä olo surulliselta ja epäreilulta, mutta onneksi elämässä on tapahtunut viime aikoina paljon muita hyviä asioita, niin se tavallaan tasapainottaa surun tunteita. Mutta kyllä varmasti vielä joskus myöhemminkin tulee surun tunteita keskenmenon takia.

 

Oli aika "rajua" olla vähän aikaa sitten saunassa 6 (!!!) raskaana olevan sukulaisnaisen kanssa, jotka vertailivat vauvamahojaan. Mun teki mieli huutaa, että minunkin pitäisi olla raskaana mutta enpä olekaan enää! :( Onneksi nää tunteet oli ohimeneviä...

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Mä olisin varmaan huutanutkin ;)

 

Mullehan kävi tässä kesällä rippijuhlissa niin että miehen puolelta eräs sukulainen tuli onnittelemaan "winkwink"-tyylillä. Mä menin niin häpsinkiin etten osannut sanoa mitään. Kieltämättä ensin teki mieli kysyä mistä hän onnittelee minua :huh: ...kunnes sitten lamppu syttyi. Hän ei ilmeisesti ollut kuullut miten hommassa oli käynyt. Tämä sukulainen (vanhempi mies) jäi siihen odottamaan kiitosta tai jotain ja mä vaan tuijotin sitä ja hymyilin kunnes tilanne meni ohi. H y v i n kiusallista. Koko loppujuhlan ajan mä välttelin tätä miestä ja hänen vaimoaan etteivät vaan tule kyselemään enää mitään.

 

Kun juhlat oli ohi (he varmaan muuten näkivät mun juovan shampanjaa ja olutta) mies tuli vielä toivottelemaan hyviä kesänjatkoja "kaikesta huolimatta". (En nyt muista oliko nämä juuri ne sanat mutta pointti tuli selväksi.) Oli ilmeisesti sitten kuullut jotain kautta juhlien aikana uutiset tai päätellyt ihan itse. (Tai sitten kuvitteli mun olevan alkoholistiäiti ;))

 

Ripille päässeen neidin vaari (appiukkoni) piti puheen siellä ja kertoi siinä että toivoo etteivät nämä ole viimeiset rippijuhlat missä hän pääsee puhumaan... (mainitsi tuossa samalla muuten ihan lapsenlapset eli viittasi meihin) Puhe oli muuten oikein hauska mutta tuo kommentti jotenkin iski itseeni. Hän siis tiesi tilanteen. Itselle tuli vähän semmonen olo, että no vittu, anteeksi kun epäonnistuin lapsenlapsen teossa :mellow:

 

Noh, sitä jotenkin tuntuu ottavan kaiken henkilökohtaisena loukkauksena silloin kun asia oikein mielessä pyörii <_<

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now