Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

^Eri käytännöt eri paikoissa. Olen vain käynyt jälkitarkastuksessa, jossa on todettu kohdun tyhjentyneen.Tuntuu jotenkin julmalta tuo testin tekeminen.

Edited by tuulitukka84

Share this post


Link to post
Share on other sites

No niin ne sanovat, että viis viikkoa kaavinnan jälkeen tehtävä raskaustesti. Onhan se kyllä todella kurjaa ja vastenmielistäkin.. Kun tietää, miksi se pitää tehdä. Mutta en minä kyllä toisaalta ymmärrä, miksi se on tehtävä, kun kuitenkin tehään verikoe? Eikös se raskaushormoni näy siinäkin, vai?

Mun ei taas jälkitarkastuksessa tarvitse käydä, jos en itse halua. Näin ymmärsin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä kävin kolme viikkoa kaavinnan jälkeen (muistaakseni..) verikokeessa missä katottiin että arvot on lähteny normaaliin laskuun. En käsitä miks verikokeen lisäks pitäs erikseen kotitesti tehdä, kun samaa hcg:tä kai ne siinä verikokeessa kattoo?

Edited by mianro

Share this post


Link to post
Share on other sites

jeps, hcg kokonaismäärä mitataan verestä. Kotitestin tekeminen lienee rahanhukkaa ja "kidutusta". Eiköhän se "ei raskaana" ole jo muutenkin iskenyt tajuntaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla myös näin että verikokeilla seurattiin että se hormoni lähtee laskuun. Tosi kurjaa tuollanen että pitää tehdä raskaustestejä :skilletgirl:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aina välillä käyn täällä lueskelemassa, vaikka omista kokemuksista onkin jo vuosi aikaa... Pahoittelut kaikille menetyksiä kokeneille.

 

Sininen hetki Varmaan on tosiaan käytännöissä eroja, kehotetaanko odottamaan ennen yrityksen aloitusta, vai ei. Mulle perusteltiin tuota kuukauden paussia (nimenomaan kaavinnan jälkeen) sillä, että kohdun limakalvo ei ehdi välttämättä riittävästi palautua, jotta pystyisi ylläpitämään uutta raskautta, vaikka raskaaksi tuleminen sinänsä helpompaa saattaisi ollakin. Ja kuulostaa aika julmalta tuo raskaustestin tekeminen, verikokeestahan se "virallisesti" sitten tarkistetaan, ihmeellinen käytäntö...

 

Mulla keskenmeno pyöri mielessä päivittäin laskettuun päivään saakka, eli usean kuukauden ajan. Sitten alkoi vasta helpottaa. Surin tottakai menetystä, mutta kävin myös paljon läpi niitä pelottavia ja epämiellyttäviä kokemuksia, jotka keskenmenoon ja epäonnistuneeseen tyhjennykseen liittyivät. Nyt, kun olen uudestaan raskaana en enää päivittäin mieti tapahtunutta, mutta aika ison arven se silti on jättänyt. Ja muutama kyynel taas vierähti, kun löysin muutama päivä sitten laatikon, johon olin tallettanut kaikki tuohon lyhyeen raskauteen liittyvät muistot; ultrakuvineen ja epikriiseineen.

 

Voimia kaikille!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensimmäinen keskenmeno oli rankka ja surin sitä, mutta muistan että toinen ja kolmas olivat pahempia. Aloin epäillä josko en koskaan saisikaan sitä omaa lasta.

Näiden kolmen keskenmenon jälkeen aloin sitten miettiä päässäni että entä jos tämä on merkki siitä että mua ei vaan ole luotu äidiksi, ehkä on tarkoitus että en saa koskaan lapsia. Olin aivan sekaisin ja kolmannen keskenmenon jälkeen kävinkin muutaman kerran terapiassa,onneksi. Terapeutti oli se henkilö joka sai minut tajuamaan että ei kannata luovuttaa. Jos en olisi sinne terapiaan mennyt voisi tilanne olla se että ei minulla olisi lapsia. Ammatti apu oli mulle se mikä auttoi jatkamaan eteenpäin. Eli minä lisään vielä tähän loppuun että ei kannata hävetä ottaa ammatti apua vastaan. Siitä voi olla suurikin apu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Laskettu aika tulee koko ajan lähemmäksi ja pitää viellä enemmän mielessä kaiken tapahtuneen.

Ei jaksaisi enään surra, mutta muutakaan ei voi.

Viime viikolla tapahtui totaalinen murtuminen kun olin mieheni jä hänen ystäviensä kanssa viettämässä aikaa ja

alkoi soimaan Laura Närhen Mä annan sut pois. Tämä kappale sai minut tuntemaan erittäin syvää lohduttomuutta ja

purskahtamaan totaaliseen itkuun. girl_to_take_umbrage2.gif Tilannettahan tietysti onnistui pahentamaan seuraavana pävänä anoppini (tietämättään)

kyselemällä taas että no koskas sukuun saadaan meidän uusi tulokas. Mieheni yritti tietysti vaihtaa koko ajan puheenaihetta koska anopillenihan ei oltu raskaudesta kerrottu juurikin tämän innokkuuden takia ettei tulisi sitten pettymyksiä, mutta kyllähän se keskustelu meni aina takaisin perheen lisäykseen.

Tämä kulunut viikko on ollut totaalista tuskaa, kun jostain syystä pieni enkelini on pyörinyt ajatuksissani viellä normaaliakin enemmän.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mirday - toi "mä annan sut pois" on kauhee biisi. Sen tahdissa voi oikein märehtiä km:a... Nykyään välttelen laulua mutta silloin km:n aikoihin kuuntelin sen pariin kertaan. Toinen kamala biisi on Johanna kurkelan: (en vaan muista biisi nimeä...)

 

Nyt kaikki on niin tyhjää

sanatonta ikävää.

En vielä oikein edes ymmärrä

tätä kylmää pimeää.

Edited by Possu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heipparalla vaan kaikille!

 

Tungen nyt itseni mukaan kirjoittajaksi, tähän asti olen vain tyytynyt lukemaan muiden tuntemuksia.

 

Olen itse pian kolmekymppinen, mies 35-vuotias. Tämä oli ensimmäinen, hartaasti toivottu raskaus, joka ei kuitenkaan ollut tarkoitettu loppuun asti meneväksi.

 

Itselläni todettiin kaksi viikkoa sitten ultrassa keskeytynyt keskenmeno. Olisi pitänyt olla rv 9, mutta sikiön kehitys oli stopannut 6+1, eli lähes samoihin aikoihin kun ensimmäisen näin kerran sykkivän sydämen monitorilla, ja huokaisin helpotuksesta, että eloa siellä on.

Järkytys oli suuri, en jotenkin ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että raskaus keskeytyy ilman että itse tiedän siitä. Olin aina luullut että alkaisi pian vuoto tai jotain. Mutta minä sen sijaan kärsin rajusta pahoinvoinnista, naama kukki ja vatsaa nippaili ja näin ollen luulin että kaikki matkustajalla on hyvin ja kasvaa siellä kovasti. Ja lääkäri totesikin että istukka oli jatkanut toimintaansa ja kohtu kasvanut koko ajan.

Tunnen itseni niin petetyksi ja vihaiseksi. Vaikeinta jotenkin ehkä se, että ei ole ketään kehen sen vihansa voisi kohdistaa. Olen aina ajatellut että kaikki tapahtuu syystä ja että meitä joku johdattaa. ( jollekin jumala, jollekin kohtalo tms...). Itse menetin läheisen ihmisen syövälle syksyllä, ja ajattelin että siitä toipuminen ja sen ikävän kanssa taistelu olisi ollut jo riittävästi vastoinkäymistä tälle talvelle mutta ei.

 

Asun Sveitsissä ja olen kaukana omasta perheestäni, ja totta kai se lisää ehkä jollain lailla tätä yksinäisyyden tunnetta. Sanottakoon tosin, että minulla on aivan ihana aviomies joka todella tukee ja yrittää ymmärtää parhaansa mukaan näitä naisen aivoituksia :). Sillehän ei tietenkään mitään voi, että miehet ei näin alkuraskaudesta vaan ole vielä samalla tavalla yhteydessä kasvavaan matkustajaan mahassa, tai ymmärrä kuinka isoja muutoksia oma kroppa ja pää on jo kokeneet.

Tiedän että ihmiset tarkoittavat hyvää sanoessaan että olette vielä nuoria, ja kyllähän te nyt vielä lapsia saatte, onneksi meni näin alussa kesken yms. Kuitenkaan en nyt yhtään jaksa kuunnella tällaista höpötystä. Olin aina itsekin ajatellut että jos menee alussa kesken, niin luonto on sitten hoitanut "viallisen" itse pois. Mutta nyt en sitten pystykään ollenkaan tällaiseen ajatusmalliin. Minusta tuntuu kuin koko maailma olisi kaatunut päälle kerralla. Niin paljon otettiin pois. Ja jotenkin turhaudun siitä, että taas alkaa alusta kiertojen seuraaminen, odottelu, odottelu,odottelu ja toivominen.

 

Tällä hetkellä tuntuu että ainoastaan uusi raskautuminen voisi sysätä tämän tyhjyyden tunteen tieltään. Tyhjennys tehtiin lääkkeellisesti, se ei vain mennyt ihan nopeasti ohi. Itse raskausmateriaali tuli ulos päivässä, mutta muu kama ei sitten niin halunnutkaan tulla veke. Mutta nyt tuntuu että vuodot olis todella ohi, kun on ollut 5 kuivaa päivää.

Ihmettelin tässä eilen miehelle kovasti sitä, että vaikka on vielä aika kova suru asiasta, niin kumminkin teksisi kamalasti mieli heilutella peittoa. No, sinällään se ei ole normaalista poikkeavaa, kun ollaan aika aktiivisia siinä asiassa aina oltu. No, tein sitten Clear Bluen ovistestin, ja hymynaamahan siihen näyttöön heti pärähti. Jotenkin en uskaltanut innostua asiasta, kun ajattelin että jos edellisen raskauden hormonit sitä jotenkin sotkee. No, kumminkin tänään sitten testasin uudelleen, ja oli nega. Eli, ilmeisesti todellakin ovuloin eilen :). Tämä antaisi olettaa, että tämä eka kiertoni km:n jälkeen olisi vähän tavallista lyhyempi.... Tosin, kiertoni pituudesta mulla ei ole tarkkaa vertailukohtaa, koska tulin viimeksi raskaaksi toisesta kierrosta.. Olen ottanut sen asenteen, että kroppa kyllä tietää onko valmis uuteen raskauteen vai ei. Ja jos ei, niin eihän siinä sitten kummempaa kuin että tulee ekat menkat km:n jälkeen, eikä sekään niin paha asia ole.

 

Mies raukka pelkää että laitan odotukset korkealle, että tärppäisi nyt tästä, ja jos niin ei tapahdukaan, niin sitten putoan taas korkealta... onhan hänkin siinä oikeassa. girl_mad.gif Minusta vaan tuntuu että tarvitsen jotain positiivista nyt tähän ajatteluuni, ja olen aina tarvinnut jonkinalaisia suunnitelmia mennäkseni asioissa eteenpäin. Koska suoraan sanoen totuus on se, että jos tässä nyt kestää kierrosta kiertoon ettei tulekaan uutta raskautta, niin juuri nyt en edes voi ajatella miten pääkoppa sitten sitä kestäis. Kaiken kukkuraksi joudun tässä tulemaan sinuiksi sen kanssa, että hyvä ystäväni on raskaana, ja meillä oli sama laskettu aika...

 

Kylläpä tuli paljon purettua... sori vaan. Jotenkin vaan olen saanut paljon helpotusta olooni muiden tarinoita lukiessani, kun tajuaa ettei ole yksin tällaisen kamaluuden keskellä.

 

Aurinkoista maanantaita täältä alppien kupeesta

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Tervetuloa joukkoon ja pahoittelut että tältä osastolta joudut aloittamaan :(:lipsrsealed:

Tuttuja tuntemuksia kirjoitat yllä. Mullakin raskausoireet jatku loppuun asti, vaikka pieni oli jo jonkin hetken ehtinyt olla kuolleena. Ja siksihän me kohtalotoverit täällä ollaan, että purkaa saa ulos kaiken sisältään ja ymmärrystä löytyy :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

Tällä hetkellä tuntuu että ainoastaan uusi raskautuminen voisi sysätä tämän tyhjyyden tunteen tieltään.

 

Just näin myös täällä. Meillä ei tärpännyt ekasta kierrosta km:n jälkeen vaikka myös oli selvät ovisoireet. Ehkä kroppa ei vain ollut toipunut. Tai ehkä sitä toista ei koskaan tulekaan ja hypätään sekundaarisiin... Tervetuloa "petetyiden ketjuun" .

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miksiköhän mä väännän puukkoa haavassa ja käyn edelleen ajoittain lukemassa kesäkuisten odotusketjua ? :girl_sad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jee, ekat menkat sitten kaavinnan ja sitä seuranneen hematooman! :girl_dance: Kyllä voi ihminen olla iloinen hulluista asioista. Tuntuu, että vihdoin pääsee jatkamaan elämää (ja yritystä saada vauva).

 

(Pakko hehkuttaa jossakin ja ajattelin, että jos jossakin niin tässä ketjussa mua ymmärretään)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sain keskenmenon 7.3.. päivää aikaisemmin olin hehkuttamassa tuolla toisella foorumilla raskaudesta.. :( ihan niin ku olis kostettu.. kel onni on, sen kätkeköön. LA ois ollu lokakuussa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

10kk ekasta km:stä ja nyt kun on yksin kotosalla niin tulee synkisteltyä ja jostain tuolta se itku taas tuli.

Ai että mua ärsyttää kun se ikävä ja suru vieläkin tuolta jotain vaan putkahtaa. Eiks tätä jo voisi unohtaa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kai minulle on ihan oikeutettua tuntea pahalta, kun ystäväni, joka oli samaan aikaan raskaana, tuo lastaan näytille ja kertoilee lapsesta- niin suoraan sanoen en halua, en tahdo, enkä jaksa nähdä hänen vauvaa. Itku alkaa nousta kurkkuun, kun muistan että minunkin vauva olisi pitänyt syntyä, ja minunkin pitäisi olla nyt äityislomalla. Olen ja kaksi kertaa vältellyt tilanteita jossa olisi tavannut hänet, tai ylipäätänsä kenen tahansa vauva, en halua nähdä vaikka kuinka paljon haluaisinkin omani. Itku nousee välilläkin, ja välillä tuntuu että olisi mukava jutella jollekkin, mieskin kun ei tunnu oikein ymmärtävän mielipahaani. Hänen mielestään ehkä asia on käsitelty, vaikka varmasti hänkin miettii joskus asiaa, mutta hän ei murehdi eikä mieti sitä.

 

Pahimmalta tuntuu se, miten onnellisia me olimme kun olin raskaana. Nyt kunnon "yrittäminen" tuntuu pahalta. Vaikka aikaa ei ole mennyt kauan, mutta siltikin alkaa olla vuosi jo kun tein positiivisen raskaustestin, eikä mitään ole tapahtunut. :girl_sad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now