Keskenmenon aiheuttamat tunteet

[einju]

Mullakin on ollut vähän sellaisia tunteita, ettei tuulimunaa voi surra samalla tavalla kuin "oikeaa" keskenmenoa. Kun eihän siellä edes mitään ollut, niin mitäs tässä suremaan. Törmäsin tässä vastikään tähän blogiin, ja vaikka ajatus muuten onkin kaunis, niin mulle tuli sellainen olo, että tuulimunaraskaudet suljetaan tuon ulkopuolelle, kun ei ole mitään vauvanalkuakaan surtavana.

[curly]

--

 

 

Edited January 21, 2011 by curly

[Guest Tanttu]

Mun keskenmeno todettiin 9+0 ja pienen sydän ei sykkinyt enää. Se oli 10.8.-10

Muutama päivä sen jälkeen kun tyhjennettiin, surin ja itkin kovasti. Miehen kanssa juteltiin yks ilta ja todettiin et nyt eteenpäin. Tyhjennys oli jotenkin helppo mulla, muutaman päivän kivut ja vuoto that´s it. Se että luulen nähneeni alkion siteellä oli se pahin hetki.

 

Sen jälkeen olen kertonut kyllä kaikille; paitsi äidilleni; et niin kävi ja uutta yritetään heti kun vaan voi. Totesin tuossa että kuumeilu on muuttunut erilaiseksi. Tuota keskenmennyttä "tehtiin" reilu vuosi; mies oli ulkomailla töissä vuoden verran joten yritettiin passailla kotikkäyntejä ns sopivaan aikaan. Sitten kun mies tuli lopullisesti kotiin, eka kierrosta tärppäsi.

 

Jotenkin kaikki kliseet on mun mielestä just nyt oikein: se ei ollut tarkoitettu meidän vauvaksi jne jne. Pienessä oli jotain vialla kun ei jaksanut kasvaa tähän maailmaan. Tai sitten mun on ajateltava niin että pystyn elämään asian kanssa.

 

Keskenmenon jälkeen... ei olla ehkäisty, ja haluja on ollut molemmilla ehkä normaaliakin enemmän .Vuotoa riitti n 14 päivää joista viimeinen viikko hyvin niukalti jos ollenkaan. Välissä oli päiviä ettei tullut mitään ja sitten lirahti.

Huomenna olen menossa labraan antamaan näytteen onko hormonit jo laskenut. Olen kyllä tehnyt kotona raskaustestin joka näytti jo negaa viime viikolla.

 

Kun tulis vielä ne ekat menkat niin vois alkaa uuteen yritykseen.

[Elena]

Kaikkien tarinat on olleet tosi koskettavia Jaksamista kaikille varsinkin äskettäin keskenmenon kokeneille!

 

Nyt, kuukausi ja viikko keskenmenosta, ja juuri ensimmäisten kuukautisten alkamispäivänä (mistä voi johtua osittain mun tänhetkinen angstifiilis), oon miettinyt, että elämä on niin älyttömän epäreilua. Me naiset joudutaan kärsimään läpi elämän. Joka kuukausi, jos ei olla raskaana kärsitään menkoista ja vahvoista hormonien aiheuttamista tunnekuohuista (PMS), erilaisista vaivoista raskausaikana, synnytyksen aiheuttamasta kivusta puhumattakaan. Ja meillä joillakin täytyy vielä kärsiä keskenmeno(i)stakin.

 

Sanoin tänään miehelle, että hyvähän sun on puhua että ota iisisti, kun sulle se lastenteko on vain kivaa puuhaa ilman mitään ikävää kipua, kuten naisilla. Meille naisille tää ei todellakaan ole niin helppo juttu ja pelkästään kiva asia (vaikka toki varsinainen lapsentekopuuha kivaa onneksi onkin, se se olisikin jos SIINÄKIN täytyisi kärsiä .

 

Naisen elämä tuntuu välillä olevan lähes pelkkää kipua ja kärsimystä.... :skilletgirl:

 

 

P.S. Eiköhän huomenna oo taas vähän positiivisempi mieli

[eledee]

Mulla todettiin keskeytynyt keskenmeno / tuulimuna eilen. Ja kyllä tämä kipeä tekee. Vaikka alusta asti tiesin, että jotain on pielessä, koska olo ei vaan ollut raskaana oleva, niin silti olo on nyt todella tyhjä.

Mulla on onneksi jo tuo yksi rakas lapsi nyt päiväuniaan nukkumassa, mutta toisaalta nyt tiedän paremmin mitä menetän. En menetä vain vauvaa vaan myös sisaruksen esikoiselle.

 

Koska asia on niin tuore, niin en ole lähimainkaan pääsemässä tästä yli ja tämä kaikki tulee todella vaikeaan paikkaan, kun esikoinen on juuri vasta aloittamassa tarhan.

 

Olo on sellainen, etten uskalla edes alkaa uutta lasta yrittämään, koska esikoista tehtiin yli vuosi ja nyt tämä.

 

On kuitenkin helpottavaa lukea muiden kokemuksista, vaikkei tätä kellekään toivoisi. Kiitos siis teille kaikille kanssasiskoille!

[Eltsukka]

Mä käyn selkeesti jotenkin hitaalla.

 

Itku keskenmenon (rv 6+3) johdosta tuli toki heti kun ultrassa havaittiin että keskenmeno on käynnissä. Seuraavana päivänä olin kuitenkin jo baanalla bilettämässä ihan hyvillä mielin ja jo onnittelin itseäni etten ottanut asiaa kovin raskaasti (vaikka hassua kyllä tunsin tuolloin pahaa omatuntoa siitä etten ollut masentunut). Seuraavat 2 viikkoa meni oikeestaan ihan hyvin.

 

Nyt kun 2,5 viikkoa on kulunut keskenmenosta, huomaan että suru ja masennus yrittävät jostain kulman takaa hiipiä kimppuun. Jotenkin tuon koko asian tajuaa vasta nyt. Tajuan vasta nyt ihan oikeesti, että ylipäänsä olin raskaana. Meille piti tulla vauva Vappuna. Mun piti kesällä työnnellä sitä vaunuissa auringonpaisteessa. Meidän piti ilmoittaa asiasta lähettämällä tuleville isovanhemmille kortti, jossa olis kuitattu terveisin minä, mies & Reino-Riitta. Tulevaisuuden kuviot piti jo töidenkin suhteen olla selvillä, mää jäisin keväällä äitiyslomalle ja voisin jäädä siitä sitten hoitovapaalle. Työhuone piti sisustaa lastenhuoneeksi.

 

Raskaus oli tosi alussa ja suhtauduin siihen kyllä realistisesti, tiesin että se voi mennä kesken. Jotenkin nää haavekuvat on näemmä päässeet hiipimään jo mieleen.

 

Nyt olo on jotenkin lamaantunut. Kaikki meni taas vaihteeksi ihan pieleen...

[eledee]

Noi mielikuvathan ne pahimmat onkin. Mäkin kuvittelin että ensi äitienpäivänä olisin tuplamamma. Yks päivä tossa kävelin yhden metsän läpi ja mietin, että ehkä ens vuonna jo meidän esikoinen poimii sieltä mulle valkovuokkoja ja samantien lärähti muistiin, että mulla PITI OLLA silloin kaksi lasta .

 

Mä en pääse yli enkä ympäri siitä, että mun lapsilla ei tulekaan olemaan sitä pientä ikäeroa mitä niin toivoin. Se asia ei tule koskaan muuttumaan, vaikka joskus uskaltaisimme yrittää uutta lasta ja sellainen vieläpä tulisi.

 

Voimia sulle Eltsukka!

[ameliina"]

Pahoittelut ja voimia kaikille keskenmenon kokeneille! Itsellä samanlaisia ajatuksia kuin aiemmilla.

 

Ensimmäisessä raskaudessa oltiin ennätetty vähän miettiä juurikin sängyn tulevaa paikkaa ja nimeä ja muuta, mitä nyt ilahtuneet tulevat vanhemmat miettivät. Ei kovasti, ja mulla oli koko ajan suunnitelma B, siltä varalta, että jokin menisi pieleen. Niin kuin sitten menikin. Myöskään onnistuneen raskauden aikana (josta siitäkin surtiin "keskenmeno" alkuviikoilla, mutta tilanne kääntyikin parempaan päin) en uskaltanut luovuttaa "varasuunnitelmasta" ja vauvanvaatteiden ostaminen jossain rv 30 kohdalla tuntui hirveältä oman epäonnen kuopan kaivamiselta samoin kuin sängyn ja muiden tarpeiden ostaminen. Mitään ei olisi uskaltanut suunnitella ja toteuttaa, vaikka koko ajan alkoikin uskoa enemmän raskauden onnistumiseen. Raskaudesta nauttiminen oli enemmän tosiaan raskaana olosta nauttimista kuin lopputuloksesta etukäteen nauttimista. Kaikissa raskauksissa olen myös ajatellut esim. vauvalehtiä lukiessani, että luen ja kerään tietoa ja ajatuksia tulevaisuutta varten. Vauva tulee nyt tai myöhemmin. Mukamas pehmentämään mahdollista kovaa laskua.

 

Tässä kolmannessa raskaudessa sain itseni aika hyvin pidettyä ajattelematta mitään, mutta tokihan sitä tuli jossain määrin käytännön seikkoja mietittyä ja haaveiltuakin. Lastenhuoneen järjestelyjä, esikoisen nimeen sopivaa nimeä, rattaita, vaatteita, ihanaa mahan kasvua ja äitiysvaatteiden käyttöä, milloin voisi kertoa sukulaisille... Etenkin kun ajatteli, ettei salama iske uudestaan...

 

Mutta enpä tiedä, onko ajattelun rajoittamisesta ollut mitään apua. Keskenmeno sattuu joka tapauksessa.

 

Ennemmin sitä yrittäisi pari vuotta ja sitten onnistuisi suoraan, kuin saisi näitä "meillä olisi voinut olla" kokemuksia. (Tosin meillä tuon onnistumistodennäköisyyden pitäisi olla huonompikin kuin yksi vuodessa, joten todennäköisesti seuraavaa saadaan yrittää kauan. Silti mieluummin vaikka kuinka kauan kuin keskenmenoja. Niin kuin sitä valita saisi...) Pieni ikäero olisi ollut mukava, tai edes alle 3 v:n ikäero. Ja on eri asia, jos ikäero olisi venynyt vain onnistumattoman yrityksen vuoksi kuin keskenmenon vuoksi. Kyllähän sitä yritysaikana miettiin yhdeksän kuukauden päähän esim. "jos meillä olisi vauva/kaksi lasta elokuussa", mutta tuossa ajattelussa ei kuitenkaan ole samanlaista todellisuuspohjaa kuin ajatellessa siinä välissä, kun on jo tullut raskaaksi.

 

Olisi ollut kaikin tavoin tosi hyvä hetki vauvalle tulla. Pakko vain ajatella, että myöhemminkin voi olla hyvä hetki vaikkakin erilainen. Nyt tuskin onnistuu suoraan hoitovapaalta uudelle äitiyslomalle jääminen, mutta voi olla, että on jokin hyvä työkuvio, josta aikanaan voi jäädä äitiyslomalle. Ja vaikka ikäero nyt tuleekin suuremmaksi, voi sekin olla mukavaa, vaikkakin erilaista. Ehkä sitä ehtisi välissä vaikka nukkua jonkun yön yhtämittaisesti.

 

Mutta ei sitä loppujen lopuksi mikään ajattelu tai suhtautuminen auta siihen, etteikö nyt asioita miettiessä sattuisi tai myöhemminkin, kun näkee/kokee/kuulee/muistaa jotain. Epäreilua elämää, mutta mihinkä valitat. Eikä sekään auta, että tietää, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Niin voisi, mutta voisi olla paremminkin.

[eledee]

"Ennemmin sitä yrittäisi pari vuotta ja sitten onnistuisi suoraan, kuin saisi näitä "meillä olisi voinut olla" kokemuksia."

 

Näin juuri! Meilläkin esikoista tehtiin reilu vuosi ja tärppäsi kerralla. Sekin oli parempi kuin nyt nopea tärppi ja ei vauvaa . Nyt vaivaa se "mitä olisi voinut olla"-tauti, enkä osaa päästää ajatuksesta irti.

[VV_]

Ajatukset on ei taas, mitä mussa on vikana. 2 keskenmenoa nyt takana. Pitkään kestänyt että tämä tänään kesken päättynyt tärppäsi. Jotain mussa on vikana kun ei mulle suoda omaa pienokaista syliin pidettäväksi.

Samat tunteet toistuu mitä kävin silloin ensimmäisellä kerralla lävitse mutta nyt vain pahempana. Miten tästä olisi muka tarkoitus jatkaa....

[Elena]

^Voih, lämmin halaus sulle vaavia vailla :lipsrsealed: Tuntuu varmasti tosi pahalta. Itsekin pelkään että jos uudelleen raskaaksi tulen, niin varmasti sekin menee kesken. Mulla saattaa johtua ylipainosta, silloin keskenmenoriski kasvaa.

[M_H]

Tunnen olevani kamala ihminen, sillä ensimmäinen tunne ystävän raskausuutisesta oli katkeruus. Heille plussa oli tullut yllätyksenä, kun seksiä oli kuulemma ollut kerran koko kuukauden aikana. Me taas miehen kanssa olemme olleet aktiivisia kuukausitolkulla, eikä mitään. Tottakai olen tvallaan onnellinen heidän puolestaan, mutta aina vain kolkuttaa takaraivossa, että eikö se olisi ollut meidän vuoro..

 

Inhoan itseäni, minusta on tullut katkera ja ilkeämielinen akka.

[ameliina"]

^ Ei itseään voi pakottaa olemaan aidosti iloinen tai aidosti onnellinen toisten puolesta. Voi yrittää olla, mutta ei se aito tunne tule, jos ei tule. Ja sitten ei vain tule. Ei omista tunteistaan kannata itseään syyllistää tai niitä murehtia. Niitä vain on. Itse olen huomannut, että on ihan päivä ja tapauskohtaista, sattuuko iloitsemaan toisten puolesta enemmän vai vähemmän. Ja aina on taustalla pieni "miksei meille?" (tosin tuo nyt voi olla silloinkin kun oikeasti iloitsee toisten puolesta). Ei tunteet ole mustavalkoisia ja selkeitä - voi olla yhtä aikaa vastakkaisiakin tunteita ja paljon eri asteisia tunteita. Ja mielestäni huolestuttavampaa olisikin, jos olisi muuttunut sellaiseksi, ettei mikään tuntuisi miltään.

 

Ensimmäisen keskenmenon jälkeen tuntui pahalta, kun joku puhui (etenkin edes aavistuksen kehuskelevaisella sävyllä, ihan niin kuin vauvoja taidolla tehtäisiin) lapsen tulleen oikeastaan yrittämättä tms. Siis vielä siinä vaiheessakin, kun oli oma vauva jo sylissä. Ja toki edelleen. Jokin sellainen vääryyden kokemisen tunne jää, vaikka aikaa kuluisi. Huonoa tuuria lapsensaantivaikeudet ja keskenmenot, mutta ei niitä unohda.

[Luna-]

Keskenmenosta on kulunut pian jo 9 kuukautta ja nyt vasta alan päästä itse siitä yli. Koska mieheni otti suunnattoman raskaasti keskenmenon minulla ei ole itselläni keskenmenon jälkeen puoleenvuoteen ollut mahdollisuutta edes miettiä omissa oloissani asiaa. Minulla on ollut niin suuri työ pitää mieheni kasassa ja hänen henkinen hyvinvointinsa kunnossa. Nyt olen alkanut itse tajuamaan tilanteen ja olen itsekkin hyväksynyt asian. Aikaahan siinä olisi joka tapauksessa mennyt paljon vaikka minun ei olisikaan pitänyt tukea miestäni niin paljon.

 

Keskenmeno oli meille sen vuoksi niin raskas asia, koska lapsi olisi ollut meille ensimmäinen ja sitä oli yritetty jo kauan aikaa. Mieheni ei ole oikein vielä nytkään päässyt asiasta yli, sillä hän ei ole valmis vieläkään yrittämään lasta uudestaan.

[JennyJii]

Pahoittelut kaikille keskenmenon kokeneille.

 

Olemme mieheni kanssa yrittäneet saada vauvaa alulle nyt vuoden ja tuloksena on yksi keskenmeno, useita kemiallisia raskauksia ja kohdunulkoinen raskaus. Toivo alkaa olla lopussa. En ymmärrä, miten tästä mennään eteenpäin. Oikeasti. Vauvauutisia tulee jokapuolelta ja vaikka olen onnellinen heidän puolestaan, olen myös suunnattoman surullinen ja ajattelen, että miksi muille suodaan lapsia, mutta meille ei.

Ihan oikeasti, miten tästä jaksaa eteenpäin?

[Ompukka]

Mua ihmetyttää ja ahdistaakin oma tunteettomuus. Keskenmeno todettiin torstaina ja olo on vain tyhjä. En kyllä oikein uskaltanut edes iloita vielä raskaudesta, tai edes ajatella että olen raskaana, ennen ensimmäistä ultraa jossa sitten huonot uutiset tuli. Elämä jatkuu melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikä mua vaivaa?? Kaavinta on edessä maanantaina, tajuanko vasta sitten mitä on tapahtunut. Vai olenkohan vaan sulkenut koko asian mielestäni, kuten myös raskauden, koska pelkäsin keskenmenoa. Ennen esikoista oli yksi keskeytynyt keskenmeno joka oli raskas kokemus. Ehkä nyt sitten suojelen itseäni näin, tiedäppä tuota. Toki nyt kyseessä oli hyvin aikaisin kesken mennyt raskaus emmekä ehtineet tällä kertaa näkemään sykettä ja meillä on toki jo pieni poika ( joka myös pitää tehokkaasti kiinni arjessa). Silti musta tuntuu että olen kamalan kylmä ihminen jos en kykene suremaan kunnolla

Edited October 2, 2010 by Ompukka

[mianro]

Voimia kaikille keskenmenon läpi käyneille

 

Me koettiin keskeytynyt keskenmeno 05/2010. Raskaus oli pitkään toivottu ja odotettu eikä tyhjennyskään mennyt ihan putkeen (lääkkeellinen tyhjennys ei onnistunut ja kolmen kivuliaan sairaalassa vietetyn vuorokauden jälkeen jouduin kaavintaan). Fyysisesti toivuin nopeasti, henkinen prosessi on edelleen pahasti kesken. Vaikka keskenmenosta on kulunut jo muutama kuukausi, ei ole mennyt vielä päivääkään ilman kyyneliä. Keskenmeno ei kolmen odottavan kuukauden aikana käynyt kertaakaan todellisena pelkona mielessä enkä ollut siihen varautunut. Jotenkin naiivisti ajattelin, että kun raskaus vihdoin alkoi samaan aikaan kun muillakin elämänalueilla asiat tuntuivat järjestyvän, lapsen kuuluikin juuri silloin tulla.

 

Mulle oli vaikeeta hyväksyä se, että pieni on kuollut, koska km ei oireillut juuri mitenkään. Pelkäsin hysteerisesti, että ultrannut lääkäri on erehtynyt ja hysteria vain lisääntyi, kun tyhjennyslääkkeet ei tehonneet. "Nää ihmiset ottaa pienen väkisin ulos ja se kuolee siihen." Päivien kuluessa iski myös totaalinen itseinho: tunsin oloni täydellisen epäonnistuneeksi, kun ensin raskautuminen oli vaikeaa, sitten en pystynyt pitämään lasta hengissä ja kun se kuoli, elimistö ei edes tajunnut päästää siitä irti...

 

Toisin kuin monet kertovat, mä sain poliklinikalla ja sairaalassa tosi lämmintä ja ymmärtäväistä kohtelua. Olin yöt omassa huoneessa synnytysosastolla(...), ja kun miehen piti illalla lähteä kotiin, jäivät hoitajat istumaan huoneeseeni ja juttelemaan joko kmsta tai mukavammista asioista. Hienovaraisesti mut myös ohjattiin psykiatrian puolelle, missä vieläkin seurataan toipumista.

[eledee]

ompukka: älä ole huolissasi, me kaikki koetaan nämä asiat niin erilailla. Mulla esim. oli koko ajan tunne, että en ole oikeasti raskaana ja ehkä siksi (ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä) olen päässyt keskenmenosta kohtuullisen helposti yli. Ja tosiaan kun on tuo esikoinen jaloissa pyörimässä niin on pakkokin elää elämää eteenpäin.

Just nyt musta tuntuu, että olen hyväksynyt sen, että meille ei tämän lapsen ollut tarkoitus tulla. Varmasti niitä vaikeita hetkiä tulee vielä, mutta ei sitä väkisinkään pidä surra. Se suru tulee jos on tullakseen, jos ei niin sitten pitää vaan elää eteenpäin.

[-Iiris]

mianro: Minulla on keskenmenosta kohta 4kk, ja enää en murehdi asiaa kuin ensimmäisten kahden kuukauden aikana. Tosin jos joku kysyisi minulta, "mitä minulle kuuluu?" Vastaisin todennäköisesti että huonoa, koska mieli on sen mukainen. Iltaisin varsinkin nukkumaan mennessä mietin, kuinka pitkällä minun raskauteni olisi nyt, sillä minun ystäväni on nyt raskaana, samoilla viikoilla olisin myös minäkin. Lääkärin käynnin jälkeen jossa todettiin PCO ja endometrioosi ja mahdollinen lähete tammikuussa lapsettomuushoitoihin aiheuttaa jotenkin sekavia tunteita. Olen iloinen että pääsen eteenpäin, mutta toisinpäin ottaa päähän, itkettää, ärsyttää kun tulee koko ajan jotain vastoinkäymistä. Jos lompakko antaisi myöten, lähtisin lomalle!

[linnea78]

Kirjoitanpa minäkin tänne, kun en työpisteellä muutakaan saa tänään aikaan... Luin ketjun läpi ja paljon tuttuja tunteita...

 

Meillä todettiin perjantaina tuulimuna (rv 6+1), edellisenä päivänä alkoi vähäinen tuhruvuoto. Tyhjä pussi, ei alkiota. Huomenna aika tk-lääkärille, joka tekee lähetteen gynepolille. Yksityinen lääkäri perjantaina neuvoi odottelemaan parikin viikkoa ja olin kai niin shokissa, etten tajunnut sitä kyseenalaistaa saati pyytää lähetettä keskussairaalalle. Tässä tulee kuitenkin vielä odottelua ennen ajan saamista gynepolille, joten hyvä saada asiaa eteenpäin. Henkisesti tämä ottaa tosi koville.

 

Olen todella pettynyt ja surullinen, tätä plussaa on yritetty tammikuusta lähtien. Kierrot olivat sekaisin joulukuisen keskeytyneen keskenmenon ja lääkkeellisen tyhjennyksen jäljiltä useamman kuukauden. Meillä on esikoinen, joka tärppäsi mun silloin epäsäännöllisestä kierrostani huolimatta kolmannesta kierrosta ja raskaus sujui hyvin. Uskoin, että joulukuinen keskeytynyt keskenmeno oli vain huonoa tuuria ja tätä ei tapahdu toista kertaa. Miten typerää. Olinkin ihan luottavainen, kun plussatestin tein, mutta vähäiset raskausoireet saivat epäilemään, onko kaikki hyvin. Kyttäsin joka vessakäynnin yhteydessä että ei kai vain tule vuotoa. Kunnes 6+0 alkoi ruskea tuhruvuoto, aivan kuin viime marraskuussakin. Oikeastaan tästä jo tiesin, että kaikki ei ole hyvin ja olisin ollut perjantain ultrassa melko yllättynyt, jos kaikki olisikin ollut hyvin.

 

Nyt vain toivon, että vuoto alkaisi ja pääsisi jälleen eteenpäin elämässä. Mielikuvien menetys on ottanut tietenkin tässä ainakin vielä tähän mennessä kovimmalle: olin tottakai jo katsonut äitiysloman alkamisajankohdan, miettinyt lasten ikäeroa (vajaat 2,5 vuotta) ja aatellut, miten ihana se raskausmaha on ja miten ihanaa, kun liikkeet alkavat tuntua. Pelkään, että uuteen plussaan menee taas aikaa ties kuinka pitkään ja tämä tuulimuna sekoittaa mun kropan ja kierron taas kerralla. Terolutit olivat käytössä tässä plussakierrossa, jotta useamman päivän tuhruvuoto ennen kuukautisia pysyisi poissa ja uuden terolut-reseptin jo gyneltä sainkin.

 

Gyne oli tosi sympaattinen ja lohdutti, vaikka sanoikin ensin, että vaikka tämä ei sinua juuri nyt lohduta. Kuitenkin meillä on terve lapsi ja olemme tulleet kahdesti raskaaksi senkin jälkeen, joten ei ole kuulemma syytä epäillä, etteikö meille toinen lapsi jossain vaiheessa tulisi. Just joo, saisiko tuon kirjallisesti ja vannottuna kautta kiven ja kannon? Aktiivisuutta kp 10-18, joka toinen päivä tahti riittää ja ovistestailuja ei kuulemma tartte tehdä eli antaa vain asioiden tapahtua painollaan.

 

Tulipa vuodatus, kiva jos jaksoit lukea. Jaksamista kaikille!

[Guest tuulitukka]

Reilun vuoden yrittämisen ja monen itkun jälkeen tein viime tiistaina positiivisen raskaustestin. Mutta taas kerran elämä lyö vasten kasvoja!perjantaina alkoi ruskea vuoto ja tänään ultrassa 8viikkoa vanha sikiö ilman sykettä kyllä on ollut raskas päivä kaikin puolin. Odotan kauhulla tyhjennys päivää...mistä löydän voimia siihen?

[mianro]

Voimia myös tuulitukalle ja linnealle

 

Iltaisin varsinkin nukkumaan mennessä mietin, kuinka pitkällä minun raskauteni olisi nyt, sillä minun ystäväni on nyt raskaana, samoilla viikoilla olisin myös minäkin.

Aina kun kaupungilla tulee vastaan raskaana oleva nainen, mun kädet ohjautuu automaattisesti omalle vatsalle. Miten paljon se olis jo kasvanu... mutta ei olekaan. Mulla kanssa yks kaveri on raskaana ja vaan 3 vk pidemmällä kun meillä pitäis olla. En häntäkään ole uskaltanut vielä kohdata. Yhen työkaverin tuoretta vauvaa uskaltauduin viikko sitten katsomaan, mutta kun sain pienen syliini, oli pakko sysätä se vieruskaverille ja sännätä vessaan itkemään. Onneksi paikalla olleet tiesivät tilanteen ja ymmärsivät. Voimia sulle Iiris/ myös tutkimuksiin ja mahdollisiin lapsettomuushoitoihin.

 

Ja jos vaan saat (pako)matkarahat jostain tiristettyä niin go for it. Me ollaan koitettu keksiä, mitä vois tehdä jouluna. Yleensä ollaan vuorovuosina oltu mun ja miehen perheiden (vanhempien +sisarusten ja niiden lasten) luona, mutta nyt en usko että pystyn siihen, koska meillä lasketun ajan piti olla 21.12. Tuntuu että on pakko paeta jo syntyneitä mielikuvia ens joulun vietosta. Mutta mitä voi tehä jouluna parin päivän saldovapaalla ja ei_ihan_hirmuisen_suurella budjetilla? Kaupunkilomailu ei taida onnistua, kun kaikki paikat lienee joka paikassa kiinni ja kauheen kauas ei ehdi eikä oo rahaakaan lähteä.

 

Tunnen olevani kamala ihminen, sillä ensimmäinen tunne ystävän raskausuutisesta oli katkeruus.

--

Inhoan itseäni, minusta on tullut katkera ja ilkeämielinen akka.

Kuulostaa kovin tutulta. Me ollaan lasta yritetty jo useampi vuosi ja katkeruus on jo aiemminkin sillon tällön yrittäny nostaa päätään, mutta nyt keskenmenon jälkeen tuntuu, että oon uppoan aina vaan syvemmälle ja syvemmälle omaan tuskaani ja katkeruuteeni eikä muille tunteille ja ajatuksille ole yksinkertaisesti tilaa.

[mekh]

Jokohan sitä osaisi kirjoittaa tänne jotain. Jotenkin heti keskenmenon jälkeen en osannut. Mulla todettiin alkuraskauden ultrassa (menossa oli 7+6) mahdollinen keskeytynyt keskenmeno, alkio oli vain 6+jotain kokoinen eikä sykkeestä ollut varmuutta. Uusi ultra oli siitä viikon päästä ja siellä keskeytynyt keskenmeno vahvistettiin. Mulla oli koko ajan samanlaiset raskausoireet, joten en yhtään osannut aavistaa, että kaikki ei ole hyvin. Ehdin noiden ultrien välissä käydä ekassa neuvolassakin, jossa kerroin tilanteesta. Neuvolantädin kommentti oli vain, että jos pahoinvointia on vielä, niin keskenmenoa ei ole voinut tapahtua.

 

Tämän vuoden elokuu on ollut elämäni kamalin kuukausi. Siihen sisältyi sekä lääkkeellinen tyhjennys (joka ei mennyt niinkuin piti) ja kaavinta ja näiden mukanaan tuomat parin päivän mittaisen sairaslomat, jotka oli kyllä ihan tarpeen. Aluksi itkin joka päivä tai siis ilta, joskus tosin myös päiväsaikaan, jos jäin töissä yksin. Mieheni on ollut ihana tuki ja turva koko lapsettomuusprosessin ja keskenmenon yhteydessä. Ennen keskenmenoa en ollut kertonut kuin kolmelle ihmisille meidän lapsettomuushoidoista, nyt keskenmenon jälkeen kerroin parille muulle, sillä en halunnut esim. keksiä tekosyitä sille, miksi en voi käydä uimakaverini kanssa pariin viikkoon uimassa. Ja kertoessani keskenmenosta kerroin siis samalla lapsettomuudestakin. Kaverit ovat olleet ihanan tukevia. Uimakaveri esim. toi mulle kakkua ja sanoi, että jutellaan, kun minä haluan. Toinen kaveri ymmärsi, että haluaisin tavata hänet kahden kesken enkä alle 1-vuotiaan lapsensa seurassa, kun tavattiin. Äidillenikin kerroin tilanteesta, kun kaavinta oli edessä ja hänkin oli ihanan empaattinen.

 

Aluksi suretti ja suututti se, että kaikki mielessä rakennetut kuvitelmat romuttuivat. Raskautuminen kun ei ole ollut meille helppoa ja kaiken odottaminen ottaa muutenkin koko ajan päähän. Pikkuhiljaa sitten tavallaan antoi elämän jatkua, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Vaan odottaminen on mulle silti hankalaa. Nyt odotan ensimmäisiä kuukautisia kaavinnan jälkeen (kaavinnasta on 7 viikkoa), jotta päästäisiin jatkamaan hoitoja.

 

Kun olen käynyt lapsettomuusklinikalla jälkitarkastuksissa, ovat työntekijät aina kyselleet, miten jaksan. Jorvissa kaavinnan yhteydessä sain tosi hyvää hoitoa ja lääkäri ja hoitaja olivat empaattisia minua kohtaan. Toisenlaisiakin kokemuksia kuitenkin on. Kun peruin jo varatut kunnalliset ultrat tai seuraavan neuvola-ajan, mitään ei kyselty, sanottiin vaan, että hyvä kun ilmoitit perumisesta ja näkemiin.

 

Me oltiin miehen kanssa mielessä ajateltu, että ekan kunnallisen ultran jälkeen voidaan kertoa tutuille, että meille tulee vauva. Sillä viikolla, kun ultran piti olla, oli sukulaisen synttärijuhlat, ja siellä oli tarkoitus kertoa. No kyseisellä juhlaviikolla olikin sitten kaavinta ja juhlatuulessa oli hakemista. Mietin jo etukäteen silloin, että mitä sanon, jos joku kysyy juhlissa kuulumisia, sillä totuudenmukainen vastaus olisi ollut synkkä ja olisin alkanut itkeä.

 

Enää en itke päivittäin enkä edes ajattele Sinttiä joka päivä. Enemmänkin katse on nyt tulevaisuudessa ja seuraavassa hoidossa. Silti suru puskee joskus pintaan. Jotkut laulut saavat minut muistamaan ja ajattelemaan Sinttiä ja silloin on itku herkässä ja suru puskee pintaan. Toisaalta se on minusta ihan ok, sillä tavallaan haluankin joskus muistella Sinttiä.

[Guest tuulitukka]

Voimia kaikille!tuntuu hirveälle pyöriä tuskissa kotona ja odottaa huomista tyhjennystä ja sen tuomia tuskia. Henkisesti koskee niin paljon ettei sanoiksi osaa pukea ja sitten pitää vielä fyysisesti tuntea kipua. Tämä raskaus oli meille kuin voitto pitkän yrittämisen jälkeen ja ei edes viikkoa saanut ilosta nauttia. Me saatiin vain erävoitto muuten hävittiin koko ottelu. Minua pelottaa että tuleeko minusta katkera lapsia ja raskaanaolevia vihaava akka..

[eledee]

Minä myös tunnen katkeruutta kaikkia raskaana olevia kohtaan. Jos näen raskaana olevan naisen kadulla niin automaattisesti mieli menee mustaksi ja alkaa miettiä miten pitkällä oma raskaus olisi. Lasten kohtaaminen sen sijaan ei ole tuottanut vielä vaikeuksia.

Kauhulla odotan sitä kun joku lähipiirissä raskautuu.

 

Mulla nyt 3vk lääkkeellisestä tyhjennyksestä ja tänään aamulla raskaustestissä näkyi vielä haamuviiva. Ahdistavaa.