Keskenmenon aiheuttamat tunteet

[Kwak]

Eniten ehkä itseäni hämmentää tämä ajatusten ja tunteiden kirjo. En ole aiemmista aikeistani huolimatta puhunut keskenmenosta ystävilleni. Jotenkin ei ole tullut sopivaa tilannetta kertoa. Eräs ystäväni puhui isoon ääneen vähän km:ni jälkeen, ettei hän ymmärrä, miksi raskautta yrittävät salaavat raskauden alkuvaiheessa. Olisihan se ollut ns. mehevä hetki kertoa, mutten halunnut jakaa asiaa niin ison seurueen kanssa ja aiheuttaa vaivautunutta tunnelmaa. Toki vedin herneen sisäisesti nenääni tuosta ja purin myöhemmin miehelleni oloani. Koen, ettei esim. ko ystäväni pystyisi käsittelemään asiaa, jos kertoisin hänelle km:stani, Onkohan kuvitelmani oikea? Tiedän, ettei hänellä ole ajatustakaan raskauden suuntaan, joten kommentti loukkasi minua, jolle tuo asia taas on hyvin ajankohtainen. Lisäksi nuo katkerat ajatukset ja ihmeelliset tuntemukset siitä, että joku 'ehtisi' raskaaksi ennen minua...

 

Olen hämmentynyt, miten tästä on tullut niin iso asia. Tulin raskaaksi lähes ensi yrityskerralla ja senhän pitäisi olla lupaavaa, siitäkin huolimatta, että raskaus keskeytyi. Nyt tuntuu, että seuraava yritys on hampaat irvessä tehtävää ja pettymys äärimmäisen suuri, jos tulosta ei tule tai tulee uusi keskenmeno. Ja kaikista näistä ajatuksista ja tunteista huolimatta kykenen pääosan ajasta elämään ja olemaan aivan kuin aiemminkin, vain raskausuutiset (ei siis vauvat, pienet lapset tmv) ja ajattelemattomat kommentit saavat ajatukset ja tunteet raiteiltaan. Toisaalta, näin lyhyen aikaa km:sta en oletakaan olevani asian kanssa täysin sinut. Aika on varmaaan paras lääke asioista puhu kirjoittamisen ohella. Tämä palsta ja vertaistuki on mielestäni korvaamatonta, miehen tuesta puhumattakaan.

[mila_]

Ajattelin laittaa teille muillekin listaa biiseistä, joita kuuntelen nyt keskenmenon jälkeen. On lohdullista, että joku on osannut antaa sanat omille tunteille:

 

- Daughtry- Gone too soon

- Tori Amos- Spark

- Sarah McLachlan- Wait

- Watermark- Glory Baby

- Kellie Coffey- I Would Die for That

- Fisher- I Will Love You

- Selah- I Will Carry You

- Avril Lavigne - Slipped Away

- Natalie Grant- Held

- George Canyon- My Name

 

Laittakaa lisää jos teillä on lisää sopivia.

[Armiannikki]

Kun tajusin että tää on nyt sitten tässä, itkin ja surin eniten sitä mahdollista tulevaisuutta jota ei tullutkaan... Olen työtön ja olin ehtinyt jo olemaan siitäkin asiasta iloinen, ettei seuraavaan pariin vuoteen tarvitsisi vaivata päätään työnhaulla. Olen sellaisella alalla jolla töitä ei noin vaan tule vastaan. Nämä tunteen siis kaiken sen päälle mitä ajattelee vauvasta ja pienestä lapsesta...

Sitten kun keskenmeno tuli, olo oli niin lohduton, olin jo varma että tästä ei selvitä koskaan... Mut sitten pakotin itseni sisuuntumaan ja tein jopa yhden (joskin taas kerran turhan) työhakemuksenkin.

Edited August 6, 2012 by Armiannikki

[leenuliinu]

Kovasti jaksamista työnhakuun Armiannikki.

Suunnitelmista luopuminen on rankkaa täälläkin. Mm. Aloitin uudessa työssä vuoden alussa eli lomapäiviä toukokuun alkuun asti on vain kourallinen ja olin niin asennoitunut että pääsen lomailemaan vuoden alusta. Nyt vaikka tärppäisi heti perään niin äitiysloman alku menee kai loppukevääseen ainakin. Miten mä jaksan?

Mulla siis Kkm todettiin nt-ultrassa.

Suurin shokki on kolmen ja puolen päivän aikana mennyt ohi. Nyt päällimmäisenä on pelko ja jännitys siitä miten fyysinen puoli tulee sujumaan. Ja ärsytys kun en tiedä tarkemmin mitä huomenna sairaalassa tapahtuu. Soitin sinne, mutta tuntui ettei puhelimeen vastannut tyyppi osannut muuta kuin neuvoa minne tulla (mitä ultrannut hoitaja ei edes sanonut vaikka ajan varasikin).

[Kwak]

Pahoittelut leenuliinu ja Armiannikki. Kummasti siinä ehtii ajatella, haaveilla ja suunnitella asioita jo päivien tai viikkojenkin saati sitten lähes kolmen kuukauden aikana positiivisen raskaustestin jälkeen. Ja sitten putoaa korkealta, vaikka olisi ollut jotain ennakko-oireitakin. Ensimmäiset päivät ja viikot ovat rankimmat. Eikä kaikille lähimmillekään kertominen onnistu edes parin kuukauden jälkeen, ainakaan ilman kyyneliä. Mutta hiljalleen se helpottaa.

 

Voimia ja jaksamista! Toivottavasti meillä kaikilla on vielä ensi vuoden aikana oma vauva sylissä

[niisu]

Epäuskoinen tunne ja ajatus siitä, että tää sattui juuri mulle, on tällä hetkellä pinnalla. Mullahan piti olla kaikki kunnossa, eikä tällaista voi omalle kohdalle sattua. Siskoillakin on raskaudet vaan menneet onnellisesti, samoin äidillä. Mikä mussa on vialla?

 

Täällä eletään ihan saman tunteen kanssa. Keskenmenosta on kohta kuukausi, mutta silti juuri kuvailemasi tunne tulee ajoittain mieleen.

[Kwak]

Kesäkuussa, juuri kkm:n toteamisen jälkeen, epäilin työtoverin vaimon olevan raskaana, tänään kuulin sitten uutisen. Onnittelin, mutta edelleen nämä uutiset saa mietteliääksi ja tunnen jonkun sortin kateutta. Ei edes vielä kovin alussa oleva oma raskaus lohduta, kun sen osalta on vielä niin paljon epävarmuuksia. Ehkä tämä tästä vielä kirkastuu, mutta luulin jo olevani näiden uutisten osalta teflonia...

[Toinen toiveissa]

Takana keskeytynyt keskenmeno ja lääkkeellinen tyhjennys viime kuussa. Olin jo ennen ultraa aavistellut (oireet mitättömät edelliseen onnistuneeseen raskauteen verrattuna), että huonoja uutisia voi olla luvassa, joten varsinaisesti yllätyksenä ei tämä uutinen tullut. Toki sitä kuitenkin edellen myös toivoi, että yllättyisikin positiivisesti ja kaikki olisikin hyvin.

Mun kohdalle tilannetta helpotti varmaan myös se, että pienen kasvu oli päättynyt jo viikolle 6+5 (todettiin kyllä vasta viikolla 9+), eli ultrassa ei näkynyt mitään "vauvan näköistä".

 

Itse suhtaudun asiaan niin, että miksei tämä olisi voinut osua minullekin, kun niin monet muutkin joutuvat tämän kokemaan. En siis koe olevani asiasta katkera, eikä minulla ole mielestäni katkeruuteen syytäkään, koska meillä jo on yksi ihana lapsi. Pelkoa tämä toki aiheutti siitä, joutuuko tämän kenties kokemaan joskus vielä uudelleen, ja kenties vielä pidemmillä viikoilla, joka varmasti olisi rankempaa. En sitten tiedä kuinka stressaava kokemus tulee olemaan mahdollinen uusi raskaus, kun jo ennen tätä kokemusta olen stressannut kaikkea mikä voi mennä pieleen. Jotenkaan tätä keskeytyneen keskenmenon mahdollisuutta ei paljoa tullut kuitenkaan miettineeksi, ennen kuin oireettomuuden vuoksi aloin asiaa googletella. Ennen sitä oli vähän ehkä siinä uskossa, että jos ei ole kipua tai vuotoa kaikki on hyvin.

 

Itkut tuli itkettyä lähinnä esikoisen vuoksi, toivottaisiin niin kovasti, että hän saisi vielä sisaruksen.. Kuten kaikilla pienillä tuntuu olevan, niin on meilläkin nyt yksi kovasti vauvoista kiinnostunut taapero. Vaunuissa nukkuvia vauvoja käydään leikkipuistossa kurkkimassa, ja hoidetaan kotona nukkevauvaa - välillä kirpaisee tuota seuratessa. Tulevaisuutta kun miettii, niin entäs jos isompana alkaa toivoa sisarusta, silloin alkaa mulla olla jo ikäkin esteenä..

 

Hiukan kieltämättä kirpaisee parin tutun kasvava masu, mutta ei nekään saa onneksi mitään suurempia tunteita pintaan. Ainoa asia johon huomaan nyt suhtautuvani negatiivisemmin kuin ennen, on ihmisten vauvojen "sukupuoli toiveet" . Välillä tekisi mieli älähtää, että jos sattuu tulemaan vähemmän toivottua sorttia, niin tuokaa meille, kumpi tahansa kelpaisi kyllä meille mainiosti..

[Sama vieras]

Mulla meni kesken eka ja ainoa raskauteni ihan alussa (5.rv), tuntuu että kehtaako tänne edes kirjoittaa, koska pidemmälle menneet raskaudet varmasti ovat suurempia menetyksiä.

Mulla pyörii päässä vaan se miten pettynyt olen. Tajuan vähän väliä etten mä olekaan raskaana, ei tuolla mun mahassa olekaan ketään, ei meidän elämä olekaan erilaista vuoden päästä, en mä ostakaan miehelle isänpäivälahjaa, ei mulla olekaan syytä koskea mun mahaa hymyillen. En pääsekään kertomaan odotettuja uutisia omille vanhemmilleni. En saanutkaan lasta.

En saanutkaan olla raskaana. Olisin niin paljon halunnu olla raskaana.

[Gabriel]

Keskenmeno rv17, tunteet... viha, ikävä ja rakkaus, kiitollisuus.

Viha siitä miksi meidän tapausta ei olla voitu tutkia aikaisemin, edellisten raskauksien takia, tältä olisi voitu ehkä välttyä, tai ainakin olisi voitu tehdä jotain minimoidakseen tämän riskin. Viha saada tuomio "uusiutuu herkästi seuraavassa raskaudessa".

Viha, Miksi me..meidän pieni tyttö. Miksi minun piti hyvästellä tyttäreni joka oli kuitenkin täysin elinkelpoinen.

Ikävä Haluaisin tuntea taas ne pienet potkut, haluasin taas ihmetellä hänen kauneuttaan. Olisin halunnut pitää hänet luonamme, nähdä kuinka hän kasvaa ja kehittyy.. tutustua hänen hyviin kuin huonoihinkin luonteenpiirteisiin... Ikävä musertaa kun mietin mitä menetimme.

Rakkaus ja kiitollisuu Rakkaus yhtä voimakas kuin muihinkin lapsiini heidän syntyessään.

Olen kaikesta pahasta huolimatta kiitollinen siitä että saan olla hänen, pienen enkelin äiti <3

Tämä pieni ihminen muutti elämäämme ja opimme paljon.

 

Varhainen-kemiallinen keskenmeno rv4+6, tunteet... Harmitti että ei se sitten tärpännytkään, tuntui siis samalta kuin kp1 (joka siis myös vetuttaa aina niin vietävästi)

Edited November 4, 2012 by Gabriel

[Suukkosiili]

keskenmeno rvk 7+6, vastasi viikkoja 3-4+.

 

alkuunsa epäreiluus (vaikka en toki pitäisi tätä reiluna kenellekään muullekaan), huijattu olo kun oli kuukauden luullut, eikä koko aikana ollut oikeasti kasvavaa vauvaa

 

Päällimäisenä oli kuitenkin se pettymys. Kuukaudessa ehtii miettiä kyllä kaikenlaista kummeista ja autonvaihdoista nimivaihtoehtoihin asti. Ja kun ei sitä vauvaa sitten tulekaan kesäkuussa... Nyt pettymys on varmaan muuttumassa sellaiseksi haikeaksi suruksi, joka kai sitten kulkee aina mukana...

 

Mua ei sinänsä ole muiden kasvavat vatsat harmittaneet, tottakai olisin itsellekin halunnut. Enemmän on ärsyttänyt kun kaveri alkaa vieressä repiä mahaansa, että kun tämäkin vaan kasvaa ja kasvaa vaikka kuinka yritän ettei kasvais. Nämä ei siis ole raskaana Tyhmää joo, mutta kun itse oli niin asennoitunut, että masu alkaa kasvaa...

[Adelie]

Epäreiluus. Miksi just meille piti käydä näin.. Minkä takia meidän on pitäny odottaa näin kauan, yli kolme vuotta, että saadaan se plussa ja sitten kun vihdoinki saadaan se plussa hoidolla aikaiseksi niin miksi sen raskauden pitää mennä kesken. Eikö meidän taipaleella oo ollut jo tarpeeksi vastoinkäymisiä.. Myös pelko on suuri siitä, että jos vielä raskaannun, niin tämä keskenmeno toistuu.

[Hannelore]

Minulla todettiin keskenmeno ultrassa viikko sitten rv9. Kehitys pysähtynyt noin viikkoa aiemmin. Meillä kolme vuotta yritystä ja hoitoja takana ja ensimmäistä kertaa olin raskaana. Huonosti siinä sitten kävi.

 

Viikon verran ollut todella kovat alavatsakivut sekä runsas vuoto hyytymien kera. Itkenyt olen 24/7. Huomenna haen lisää sairaslomaa. Fyysinen ja psyykkinen kunto vielä todella huono. Töihin en pysty menemään. Kaikki työkaverit tiesivät raskaudestani enkä halua heidän sääliään.

 

Miehen kanssa ollaan yhdessä asiaa käyty käpi, mutta tuntuu, että tää asia ei miehelle niin "suuri" ole kuin mulle. En tunnu pääsevän tästä yli millään, mutta pakkohan se on, jotta joskus voidaan jatkaa yritystä. Päivä kerrallaan.

[Heippis]

Epäusko, näähän on niitä juttuja mitä muille tapahtuu, ei meille. 

 

Suru, ei tulekaan kesävauvaa, en vietäkään kesää kotona, en kerrokaan töissä palaverissa raskaudesta, en pyydäkään veljeäni kummiksi. 

 

Huoli, kuinka jaksan töissä, palveluammatissa kun on pakko olla iloinen ja unohtaa omat murheet. Kuinka toivun fyysisesti ja tietenkin myös henkisesti. Itkenyt en juuri ole, mutta tuleeko jossain vaiheessa itku joka ei lopu millään?

 

Pelko, kuinka uskallan enää yrittää uudestaan? osaanko iloita seuraavassa raskaudessa yhtään mistään? saadaanko me edes ikinä toista lasta?

 

Kiitollisuus, että minulla on jo yksi terve lapsi, että tämä meni tässä vaiheessa kesken, että en ole kerennyt ultraan enkä myös kuullut sydänääniä, tuntuu että helpompi hyväksyä asia kun se ei vielä ollut niin konkreettista. 

 

 

Mietin myös sairasloman hakemista, hain nyt nämä vuoden viimeiset päivät, eihän töissä olisi mitenkään pystynyt olemaan näiden kipujen kanssa, mutta mietin myös ensi viikkoa kun täytyy vielä perua ultra, neuvola jne. ja jos tarvii käydä tarkastuksessa, jaksanko vielä ensi viikolla mennä töihin vai olisiko helpompi mennä loppiaisen jälkeen vasta... 

[Kwak]

Suuret sympatiat kaikille teille keskenmenon vastikään kokeneille.  Antakaa itsellenne aikaa surra, olkaa armollisia itsellenne ja puhukaa puolisonne kanssa asiasta. Mies ei koe keskenmenoa samalla tavalla kuin mitä nainen. Hänelle se ei ole niin omakohtainen kokemus, mutta naiselle taas se kaikki tapahtuu äärimmäisen konkreettisesti, omassa kropassa.

 

Itselleni ensimmäinen kerta, kun asiasta puhuin, oli vaikea, samoin kuulla ensimmäisiä raskausuutisia tutuntutuistakin. Monia ensimmäisiä kertoja, joiden aiheuttamat reaktiot yllättivät itseni. Ja silti, km:n jälkeen vain vahvistui halu yrittää uudestaan raskautta, vaikka se samalla pelotti hirmuisesti. Jokainen raskaus on kuitenkin erityinen, eikä aiempien keskenmenojen perusteella (useimmissa tapauksissa) voi ennakoida miten tulevissa raskauksissa käy. Voimia! 

[-Amalia-]

Kun on kyse siitä, koska keskenmenon jälkeen on hyvä yrittää uutta raskautta, olen törmännyt keskustelupalstoilla ja ohjelehtisissä lauseisiin: "kun pää kestää", "sitten kun on henkisesti valmis", "pitäisi puhua asia läpi". Minä en mielestäni näiden lauseiden mukaan ole koskaan valmis uuteen raskauteen. Ensimmäistä keskenmenoa seuranneessa raskaudessa minulla oli usean kerran päivässä ahdistus päällä ja keskenmeno mielessä. Pelkäsin pahinta kaikista mahdollisista tuntemuksista. Uskoin raskauden menevän kesken. Mutta voikohan ahdistuksella ja ajatuksilla saada keskenmenoa aikaan? Voiko raskauden kokea naiivisti ja odottamatta pahinta keskenmenon kokeneena?

En usko että keskenmenoni ovat olleet sattumaa, mutta tutkimuksiin en pääse vasta kuin kolmannen keskenmenon jälkeen.

 

Ensimmäinen raskauteni oli ihanaa aikaa ja hyvä niin, sillä jälkeenpäin keskenmenojen jälkeen olen miettinyt, kuinka naiivi minä olin kun luulin että raskaus menee hienosti loppuun asti. No ensimmäinen raskaus onneksi meni, mutta sitten kaksi seuraavaa ei.

[Paola]

Kyllähän se oli musertava tunne, ensin suuri ilo ja sitten se otetaan pois ja jäljelle jää suunnaton suru. Tyhjyys ja voimattomuuden tunne sellaisen asian edessä, johon ei voi itse vaikuttaa. Ja pelko siitä, tuleeko enää uudelleen raskaaksi ja jos tulee, niin tapahtuuko se uudestaan.

[maiqu]

Juuri kohdunulkoisen raskauden kokeneena ja osastolta kotiutuneena ei mieltä oikein lämmittänyt vauva-lehden puhelinmyyjä. Kerroin, että em syystä ei lehti oikein nyt kiinnosta. Puhelinmyyjä löi luurin korvaan...

[Kukkis85]

Suru, pettymys ja tyhjyys. Sain lääkäriltä nyt sairauslomaa ja ensi viikolla vielä gynen tarkastus. Tärkein kuitenkin, että sain ajan ensi viikolla ammattiauttajalle ja pääsen puhumaan näistä tuntemuksista. Itselläni ei lähipiirissä ole ketään, joka olisi saanut keskenmenon. Ja aika monella on kuitenkin vauvoja. Tuntuu niin tuskaiselta, että minä olen se ihminen joka sai sen keskenmenon. Lääkäriki sanoi, että on se raskaus alussa tai pidemmällä, sen keskeytyminen sattuu yhtä kipeästi.

[Hannelore]

Paljon voimia sulle kukkis85. Tiedän, että tuntuu pahalta, mutta kyllä se ajan kanssa helpottaa. Itselläni oli reilu kuukausi sitten keskenmeno eikä se enää ihan joka päivä ole mielessä. Reilut kaksi viikkoa olin sairaslomalla, mikä oli hyvä.

 

Asiasta kannattaa puhua, jotta siitä pääsee paremmin yli. Itselläni onneksi on läheisiä, joille puhua. Ammattiauttajallekin olisin päässyt, mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi.

[Des]

Poistuttiin kukkiksen kanssa samasta syyskuun ketjusta ja samoilla päivillä meni vielä kesken..minä en ole käynyt vielä lääkärillä ja ajattelin vasta maanantaina soittaa neuvolaan ja kysyä neuvoja. Kivut on kohtuulliset ja vuotoa reilusti. Hyvä todennäköisyys, että vuotaa itsekseen ulos..

Pahalta tuntuu totta kai, mutta tähän oltiin henkisesti varauduttu..en usko tarvitsevani sairaslomaa elli olo pahene. Uuteen yritykseen ryhdytään heti kun annetaan lupa.

[Kukkis85]

^ Ei Des! Jaksamista sinulle!

 

Täällä sitä vuoto tulvahdusta ei edelleenkään kuulu, hirveitä krappeja alamahassa. Raskaustesti kirkuu punaisena. Luulen, että näinköhän luonnostaan alkaa edes tyhjenemään. Onneksi maanantaina gyne ja ultra.

 

Mulla nyt ei vaan ole jaksamista mennä töihin hoitamaan toisten pieniä lapsia. Tuntuu itsestä paremmalta olla töissä poissa ja koottua itsensä kasaan.

Edited January 26, 2013 by kukkis85

[Guest Teppana]

*

Edited June 1, 2013 by Teppana

[Kukkis85]

Gynelle ja ultrassa käyty. Kohdussa ei näkynyt mitään. Aristusta kyllä oli alavatsalla kun paineli. Tänä aamuna tehty raskaustesti edelleen ihan yhtä vahva positiivinen. Kävin verikokeissa ja keskiviikkona uudelleen. Nyt seurataan HCG arvoja. Lääkärin mukaan on mahdollista, että minulla voi olla kohdunulkoinen ja se on "piilossa" jossain vatsaontelossa. Pelottaa ihan järkyttävästi miten tässä vielä käy.  Heti jos alavatsakipu yltyy, pitää lähteä sairaalaan.

[Des]

Voi kukkis, toivottavasti asia selvenee mahdollisimman pian.

Soitin itse neuvolaan äsken. Minähän en ole käynyt missään vaiheessa näytillä ja äsken terveydenhoitaja sanoi, että jos vuoto lakkaa ja kivut ei ylly, ei tarvitse käydä lääkärillä. Tuntuu hieman oudolle, mutta hyvä jos "näin vähällä" selviän.

 

Oletteko kukkis kysyneet millon voi jatkaa yritystä? Meitä neuvottiin odottamaan yhdet kuukautiset..