Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

. Nyt ei enää ollut kuin tyhjyyttä, kurjuutta, kipua ja verenvuotoa. Harmitti, kun mies ei tuntunut osaavan lohduttaa oikealla tavalla. En saanut unta iltaisin, valvoin myöhään yöhön telkkarin ääressä yrittäen unohtaa. Suru on yksilöllinen tunne ja jokaisella on oikeus omaansa. En halua suurennella omaani enkä jäädä siihen vellomaan, mutta toisaalta haluan kokea sen rehellisesti niin kuin se tulee. Keskenmeno on unelmien ja jo odotetun tulevaisuuden menetys, ei pelkästään jonkin tietyssä kehitysvaiheessa olevan alkion/sikiön menetys. Näin yritän muistuttaa itseäni silloin kun päähän tulee ajatuksia siitä, että tämähän on vain pikkujuttu, ei tässä ole mitään erityistä suremista.

Gaia, nämä ovat kuin minun ajatuksiani.

 

Itken kun itkettää, mutten halua olla kaikille selittelemässä suruani. Vain läheisimmät tietää. Jotenkin haluan omaa tilaa surra, en kaipaa sääliä. Olemme menettäneet odotetun ja toivotun pienokaisen, sekä konkreettisesti, että unelman, ei sitä tyhjyyttä mikään voi korvata.

 

Tiedän, että aika parantaa haavat, mutta se ei juuri nyt lohduta. Pelko on tulevasta, miten tästä eteenpäin. Nyt on kuitenkin ensin aika toipua. Minun keskenmenoni on vasta käynnissä. Mutta käsittelen asiat purkamalla ne heti ulos, puhumalla. En jaksa yksin miettiä.

 

On hyvä että täältä saa vertaistukea. ♥

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minut keskenmenon aiheuttamat tunteet on yllättäneet. Nyt kkm:stä 6 viikkoa, ja monenlaisia tunteita on näihin viikkoihin mahtunut. Siinä vaiheessa, kun kkm todettiin, ei tuntunut oikein miltään. Ajattelin vaan, että meille nyt näköjään kävi näin. Pikkuhiljaa sitä myötä kun sain kohtua tyhjäksi, aloin varmaan tajuta tilannetta paremmin ja tunteetkin nousi pintaan. Vaikka meillä raskaus meni kesken aika alussa (todettiin 9+4, mutta vastasi 5+6), olin jo täysin ehtinyt asennoitua raskauteen ja lapsen synytmään, ja nyt yhtäkkiä pitikin asennoitua loppuvuoteen ihan eri tavalla.

Enää km ei ole päivittäin mielessä, mutta uskon sen edelleen vaikuttavan jossain taustalla tietynlaiseen alakuloisuuteen ja itkuherkkyyteen, jota mulla on viime aikoina ollut. Mutta uskon, että asiasta puhuminen, aika ja toivon mukaan joskus se uusi raskaus viimeistään tuo helpotusta oloon. Meillä on jo 2 lasta, ja uskon, että jos oltaisiin ensimmäistä yrittämässä, olisin vielä enemmän hajalla. Nyt en panikoi lapsettomuutta. Uskon, että meidän on ihan mahdollista vielä lapsia saada, mutta se ei vaan toteutunut tässä kohtaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kirjoittelenpa tänne, kun nyt on kulunut vuosi ensimmäisestä keskenmenostani.

 

Tähän vuoteen on mahtunut paljon tunteita tällaiselle "asialliselle järki-ihmisellekin". Epäuskoa, surua, ahdistusta ja lapsen kaipausta... mutta välillä myös tyytyväisyyttä siitä, että ilman lasta voi tehdä ja harrastaa kaikenlaista aika vapaasti.

Olen tämän vuoden aikana välillä jopa kyseenalaistanut "lapsitarpeen" ainakin omassa elämässä. Olen yrittänyt kuvitella elämäämme ilman lapsia, millainen elämäntyyli meillä kahdestaan miehen kanssa voisi olla jne...

 

Mutta kuten sanottua, tuskinpa kirjoittaisin tällaisella palstalla, jos olisin hyvilläni tilanteesta. Yritän hakea vertaistukea netistä, koska omassa ystäväpiirissäni ei ole saman - kahta perättäistä keskenmenoa - kokeneita, hyvä jos yhdenkään. 

 

Kuten esim. lennea kirjoitti edellisessä viestissä, alakuloisuutta ja itkuherkkyyttä tuntuu ilmassa olevan minullakin. 

Pahimmalta tuntuu, kun on olo, etteivät toiset naiset ymmärrä, miltä keskenmeno(je)n jälkeen voi tuntua. Se tekee fiiliksen entistä yksinäisemmäksi.

Pystyn ottamaan toisten vauvauutiset pokkana vastaan ja onnitella iloisesti, mutta tilanteiden mentyä ohi olen ihan uuvuksissa ja haluan itkeä yksikseni. Näitä tilanteita tuntuu riittäneen viime aikoina.

 

Ekan keskenmenon jälkeen ajattelin, että on niin epätodennäköistä, että saamme toisenkin, etten ollut kovin huolissani etukäteen. Toisen raskauden kohdalla todellisuus iski paljon kovemmin kuin ekassa (samanlaisessa) keskenmenossa. Ensiultrassa ei näkynyt eikä kuulunut toukan sydänääniä.

 

Nämä muutamat kuukaudet ovat olleet väsynyttä, surullista ja ajoin epätoivoista aikaa.

Yritän ajatella positiivisesti, mutta se on vaikeaa, pakko myöntää. Mielessä pyörii usein vain surua ja epätietoisuutta tulevasta. Todennäköisyyksillä, joihin olen luottanut, ei tunnukaan olevan väliä. 

 

Toivotan jaksamista keskenmenon kokeneille. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pakko tulla tälle puolelle purkamaan ajatuksiani.

 

Kolmas päivä keskenmenosta. Mahaa nipistelee aika paljonkin edelleen. Tunteet heittelee laidasta laitaan, toisena hetkenä itken kuin viimeistä päivää ja toisena hetkenä olen täysin omissa ajtuksissani ja mietin tätä tilannetta edelleen että miksi, miksi näin kävi. Esim viime yönä itkun kautta nukkumaan näiden ajatusteni kanssa ja tänään aloitin päivän itkun kanssa kun tuntui että kukaan ei ymmärrä miltä minusta tuntuu ja mikä olo mulla on. Olen miettinyt jopa että minussa on jokin vika tai että olen sanonut alkuraskauden aikana jotain negatiivista (esim että olen huono äiti, enhän pärjää noiden kahdenkaan kanssa niin miten sitten kolmen kanssa) mikä tämän sitten sai aikaan. Ja tämä kipu, on jotain mitä ei jaksais enää... vuodon kyllä jaksaisin mutta ei tätä kipua (nipistelyä) kolmatta päivää jo... Huomenna ollaan viisaampia tämänkin asian suhteen, että mitä tuleman pitää... Pääsen huomenna onneksi tarkastettavaksi polille jota olinkin jo odottanut eilisestä saakka.

 

Ruokakaan ei maistu samalailla kuin aikasemmin, ei vain ole nälkä tai on mutta ei mitään tee mieli syödä kun olo niin kurja...

 

Pelottaa nyt että miten käy tulevien raskauksien, tuleeko meille vielä kolmatta... Onneksi on jo nuo kaksi lasta jo tuolla touhuilemassa mutta silti ei haluais että lapset jää siihen...

Share this post


Link to post
Share on other sites

8+2 todettiin kkm ja 8+5 tehtiin tyhjennys.

 

Jotenkin luulin, että olisin päässyt siitä yli, mutta huomaan miettiväni asiaa lähes päivittäin...  :girl_to_take_umbrage2: Käyn säännöllisesti lukemassa kk-ketjua ja lasken miten pitkällä nyt olisin ja kuinka tuntisin jo liikkeet yms... Pelkään, että tuleeko tää asia aina seuraamaan mua jos ei enää lisää lapsia tule. En oikein tiedä miten käsitellä tätä menetystä, mutta kai se aika tekee sitten tehtävänsä.

 

Jaksamista kaikille km kokeneille  :lipsrsealed:  :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Keskeytynyt keskenmeno todettiin noin viikolla 11, vuotoa tuli siis jo viikolla 6, mutta pitkien ja epäsäännöllisten kuukautisten takia olin luullut niiden olevan vain tavallista kivuliaammat kuukautiset. Oletusta vahvisti se, että lasta ei yritetty, vaan oli ehkäisy käytössä.

Olin nuori, enkä tiedä mitä olisin tehnyt jos sikiö olisikin ollut elävä, mutta koin aiheuttaneeni tuon keskenmenon itse, juhlin niihin aikoihin vielä rajusti ja paljon eikä aivot vaan suostuneet vastaanottamaan faktaa siitä, että harvemmin äiti itse onnistuu keskenmenoa aiheuttamaan. Koin asiasta useita vuosia järkyttävää syyllisyyttä. Esikoisen syntymä pehmensi syyllisyyttä hiukan, mutta vasta noin kuusi vuotta tapahtuneen jälkeen pystyin antamaan itselleni anteeksi. Silti asia on edelleen mulle kipeä ja tulee ikuisesti olemaankin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Rv 6+0 vaihtui eilen keskenmenoksi. Tätä pienokasta on odotettu jo monta vuotta ja nyt pari viikkoa sirrwn saatu ihmeiden plussa vaihtui epäuskoksi, suruksi ja vihaksi.

 

Miksi minä tämän murhasin, typerä kehoni. Ja muut syytökset.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tänään se iski. Ihan järjetön ahdistus. Ei siis varsinaisesti mikään yksittöinen tunne, vaan ihan posketon ahdistus. Tuntuu, ettei saa henkeä, oksettaa ja tekisi mieli kuolla pois. Kuulostaa ehkä vähän raflaavalta, mutta siltä tuntuu nyt. Itkettää ja tuntuu, että joku kaivaa rintakehää auki.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nukkelapsi, tutulta kuulostaa. Ahdistus vaan jatkuu ja on tosi väsynyt olo. Myös ruokahalu on kadonnut, ei vaan tee mieli syödä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jep. Tähän päälle vielä muita huolia niin oon aika pohjalla. Huomenna ystävän babyshowerit, joita kaikesta huolimatta oon yrittänyt järjestää (tän illan ohjelmassa kakku.) nyt näyttää, että niistäkin bileistä tulee tylsät ja huonot (ai mitenniin vaikuttaa itsetuntoon km?)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla todettiin keskenmeno vähän päälle pari viikkoa sitten (11+2, sikiöllä kokoa tuolloin 8+2). Oli todella rankka paikka. Syyllistän itseäni ja tunnen tyhjyyttä – olen vain kuori, joka jatkaa elämää, kun mieli on jossain muualla. Aktiivisesti en asiaa ajattele, mutta huomaan, etten ole täysin oma itseni. Itkeä en osaa kuin puuskittain, vaikka haluaisin pystyä käsittelemään asian kunnolla läpi.

 

On myös hurjan vaikea odottaa, että keho antaa merkin siitä, että vihdoin voi yrittää uudestaan. Itse olisin varmaankin jo aloittanut uuden yrittämisen, mutta mies pitää huolen siitä, että noudatamme lääkärin ohjetta yksistä menkoista. Toisaalta tuntuu myös pahalta ajatella näinkin nopeasti, että ei muuta kuin uutta vain yrittämään...

 

Olen lukenut näitä keskusteluja paljon etenkin näin keskenmenon jälkeen ja nyt rohkaistuin ja ajattelin liittyä mukaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä kirjoittaisin. Ensiksi haluan pahoitellaettä te muutkin olette joutuneet kokemaan tämän.

 

Aikapaljon tunnistan teidän viesteistä myös omia ajatuksia. Kerron nyt eka taustaa. Eli meillä piti olla tulossa tammivauva 2016 mutta ultrassa rv 7+0 ei näkynyt kuin ruskuaispussi ja sikiöpussi(?), lääkäri epäili tuulimunaa. Sain uuden utra ajan rv 8+4 jolloin pussit oli kasvanut ja pieni 1.4mm kokoinen alkio näkyi. Lääkäri totesi että keskeytynyt keskenmeno. Muo jäi mietityttämään miksi ekalla kerralla ei näkynyt tota 1.4mm pistettä mutta se voi selittyä sillä että ultraaja oli valmistuva vanhemmalla laitteella ja tokalla erikoislääkäri hyvinkään uusimmalla laitteella. Muo kaduttaa etten sitä silloin kysynyt ja nyt jäänyt vaivaamaan. No sain kohdun tyhjennys lääkkeet jotka otin lauantain aamuna. Ne eivät tehonneet yhtään ja menin maanantaina lääkäriin uudestaan. Lääkäri oli sama erikoislääkäri mikä tokalla kerralla. Lääkärin ilme ultratessa oli aika huolestunut. Kurtisti kulmiaan ja tutki tosi tarkkaan. Sitten lääkäri sanoi että siellä kaikki on vielä eikä ole hajonnut ollenkaan. Taaskaan en saanut auki suutani kun jäin miettimään että mitä jos lääkäri näkikin jotain kehitystä ja sillä alkiolla olisikin ollut mahdollisuus, mutta lääkäri ei uskaltais sitä sanoa koska olisin luultavasti vahingoittanut sitä niillä jo otetuilla lääkkeillä. Tää on tosi tyhmästi ajateltu ja tiedän järjellä ajateltuna että asia ei ole niin. En ole muualle tätä asiaa myöntänyt miettiväni. No lääkäri antoi lisää lääkkeitä jotka otin saman tien kotiin päästyä. Ei niistäkään ollut mitään tehoa. Mitään ei tapahtunut. Torstaina sitten menin aamulla kaavintaan. Kaavinta jouduttiin tekemään kahdesti (ei onneksi herätetty välissä) mutta nyt kuulemma kaikki on saatu pois. Vuotoja on ollut tosi vähän. Tänään tein r-testin vaikka tiedän sen olevan liian aikaista. Siinä oli vahva plussa viiva. En koskaan niin vahvaa ole saanut. Se sattui aika paljon. Ois se viiva voinut nyt edes vähän haalentua. Tänään mulla myös alkoi maidon nousu rintoihin.

 

 

Ajatuksina mulla liikkuu mielessä että mitä jos tapoin meidän vauvan, olisiko pitänyt odottaa vielä jos jotain tapahtuu. Kyllähän tässä maailmassa oudompiakin asioita tapahtuu... syntyy kaksi päisiä lapsia ja yms. Oon tosi vihainen itselleni ja pettynyt itseeni. Mulla on yksivuotias tytär ja sen synnytys oli hankala ja päätyi kiireelliseen sektioon ja nyt mä en saa edes kuollutta alkioo ulos. Tuntuu kuin olisin viallinen. Kuin mun ei kannattaisi lapsia tehdä kun  en niitä osaa ulos työntää. Jos lääkäreitä ei olisi olemassa olisin jo kuollut tyttären synnytykseen ja nyt varmasti kuollut tähänkin kun alkio olisi mädäntynyt kohtuun.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onpa käynyt tosi ikävästi ja pitkällisesti sinulle, Nnatalie, kun jo ihan pelkkä keskenmeno itsessään on raskas asia. Voimia!

 

Halusin huojentaa mieltäsi, että erittäin todennäköisesti keskenmeno on ollut ihan oikein havaittu. Alkion olisi pitänyt olla isompi tuossa vaiheessa raskautta, ja sillä olisi pitänyt olla jo sydän lyömässä parikin viikkoa. Jos se oli niinkin pieni kuin alle 2 mm, sitä ei todellakaan kaikissa ultralaitteissa edes näy. 

 

Alkio hajoaa aika hitaasti. Keskeytyneessä keskenmenossa voi mennä kolmekin viikkoa, ennenkuin raskausmateriaali alkaa tulla veren mukana luonnollisesti ulos. Lääkkeet auttavat 80% keskenmenoista vuodon alkamiseen, mutta ei kaikissa tapauksissa. Se on todella turhauttavaa. (Tiedän tunteen, otin kerran itse kaksi viikkoa lääkkeitä, ennen kuin päädyin kaavintaan.)

 

Tosi ikävää, että kaavinta ei onnistunut kerralla, kaiken muun lisäksi. Mutta hienoa, jos vuotoa on vähän. 

Hormonithan jylläävät vielä vähän aikaa kaavinnan jälkeen.

 

Mutta nyt toivon sinulle toipumista sekä fyysisesti että henkisesti, ja hyvää kesää. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nnatalie, komppaan Lilyanaa, varmasti ultrauksissa olisi huomattu, jos siellä olisi syke ollut. 

 

Mulla todettiin viime syksynä keskeytynyt keskenmeno rv 12+2. Kävin ekassa ar-ultrassa rv 6 loppupuolella ja silloin ei ihan varmoja oltu, näkyykö sykettä. Seuraavassa ar-ultrassa 8+3 syke löytyi ja toivo heräsi. Np-ultrassa sitten todettiin, että kasvu oli pysähtynyt hyvin pian tuon jälkimmäisen ar-ultran jälkeen. Sain ensimmäiseksi satsin cytoteceja, mutta sillä ei ollut mitään tehoa. Seuraavaksi tuli mifegyne + cytotecit ja sillä tuli suurin osa raskausmateriaalista ulos. Lopulta päädyin imukaavintaan kaksi viikkoa keskenmenon toteamisen jälkeen, koska osa istukkaa oli jäänyt vielä kohtuun. Olin itse myös aika rikki tuon jälkeen, vihainen sekä itselleni että lääkäreille, jotka eivät uskoneet, kun sanoin, että kaikki tavara ei ole tullut ulos. Jouduin hakemaan vauhtia yksityisen kautta, että pääsin lopulta kaavintaan.

 

Onneksi ajan kuluminen on helpottanut tässäkin asiassa ja nyt asia kirpaisee enää silloin tällöin. Olen miettinyt, että ehkä mussa on jotain rakenteellista vikaa (?), että kohtu pitää tiukasti kiinni kaikesta, mitä sinne on tullut. Esikoisen synnytyksessä istukka jouduttiin irrottamaan aika brutaalisti painelemalla, kun ei meinannut lähteä irtoamaan. Kuopuksen synnytyksessä se lähti ihan nätisti (oksitosiinillä oli osuutta asiaan), mutta kkm:n kohdalla taas istukka ei meinannut lähteä millään.

 

Et siis Nnatalie ole asian kanssa yksin. Ja niin kuin Lilyanan esimerkki osoittaa, useammankin kkm:n jälkeen voi tulla onnellinen lopputulema (sellaiseksi lasken sen, että np-ultrassa kaikki hyvin - lämpimät halaukset Lilyana! :lipsrsealed: ).

 

Voimia toipumiseen, niin fyysiseen kuin henkiseen!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Hyasintti, ja tosi paljon tsemppiä sinnekin. Toivo elää! :) (Vaikka tiedän, että keskenmenoa läpikäydessä sitä ei pysty niin ajattelemaan.) Halauksia!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pahoittelut Nnatalielle ja kaikille muille km:n kokeneille. Nnatalie, ihan samaa olin sanomassa kuin edelliset, että varmasti ultrassa olisi syke havaittu jos sydän siellä olisi sykkinyt. Tsemppiä toipumiseen!

 

Meillä on takana nyt kaksi keskenmenoa (12/11 ja 05/15) ja yksi kohdunulkoinen (05/13). Ensimmäinen km on ollut ehdottomasti raskain, silloin ei vielä osannut odottaa, että jotain voisi mennä pieleen. Ja tipahdus olikin korkea, kun raskaus menikin kesken. Kohdunulkoinen oli sitten ihan omanlaisensa isku, kun menetin toisen munanjohtimen samassa rytäkässä ja kun valmiiksi on jo haasteita raskaaksi tulossa niin iski pieni paniikki siitä saadaanko me vauvaa ikinä. OI:lla sitten onneksi saatiin kestävä raskaus aikaiseksi ja kokemus siitä, että onnistuminen on mahdollista. Viimeisimmästä km:sta on nyt muutama viikko aikaa, päällisin puolin siitä on toivuttu. Mutta onhan tässä ihan hirveä ahdistus siitä miten monta epäonnistunutta raskautta sitä oikein pitää vielä kokea.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Otan osaa, anjusha, kuulostaa monella tapaa raskaalta tilanteelta. 

Toivon, että voisitte päästä (tai hakeutua, jos talous sallii) tutkimuksiin, joissa selviäisi, löytyykö teiltä joitain (keskenmenolle altistavia) tekijöitä elimistöstä, joihin voitaisiin lääkityksellä vaikuttaa. Helpottaa onnistuneen raskauden mahdollisuutta. 

 

Huonoa onneakin keskenmenojen jatkumo voi myös olla, ja se on katkera nieltävä. Mutta huono-onnisissakin tilanteissa (3+ keskenmenoa peräkkäin, ei syytä vanhempien fysiikassa) onnistumisprosentti neljännessä raskaudessa on käsittämättömät 60-80%. Siihen laitoin oman toivoni. 

 

Parempaa onnea meille kaikille ja luottamusta tulevaan! <3

Edited by Lilyana

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Lilyana :lipsrsealed: Ja on teilläkin aikamoinen matka takana, mahtavaa että nyt kaikki on sujunut hyvin. Toivottavasti sujuu jatkossakin.

 

Meillähän tosiaan kaikki kolme epäonnistunutta raskautta on luomuja ja onnistunut on saanut alkunsa ovulaation induktiolla. Virallinen selitys taitaa olla huono tuuri, mutta mulla on myös oma teoria aiheesta. Mä kun ovuloin tosi harvoin ja sit kun ovulaatio sattuu tapahtumaan se on tosi myöhään (kp25-35). Ja just tommosista myöhäisistä ovulaatioista on epäonnistuneet raskaudet saaneet alkunsa, eli oisko ne munasolut ollut sen takia jotenkin huonolaatuisia. Vertailun vuoksi OI:lla tärppikierrossa ovis kp17. Syksyllä onneksi päästään jatkamaan ovulaation induktioita, josko meilläkin olisi sitten taas mahdollisuudet onnistua.

 

Ihanaa, että on tää paikka mistä löytyy ihmisiä jotka on käynyt läpi samanlaisia asioita (vaikka kenellekään ei keskenmenoja tietenkään toivo). Omasta elämästä kun ei tässä asiassa vertaistukea löydy.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Varmasti vaikeaa anjusha kun tulee useampi. Paljon tsemppiä. Meillä kans yksi varhainen km ennen onnistunutta raskautta. Sitä en kerennyt kauaa suremaan koska heti siitä tulin raskaaksi. Toivon että nyt kävisi samalla lailla. 

 

Kiitos kaikille kannustavista sanoista. Hieman olo helpottanut. Tänään tein r-testin jossa oli enään haalea viiva. Nyt siis toivoa että joskus voisin tulla raskaaksi uudestaan. Miehen kanssa saatu keskusteltua nyt ensimmäistä kertaa. Se auttaa paljon kans. 

 

Katse tulevaisuuteen <3 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkin uskaltaudun ensimmäistä kertaa kirjoittamaan tänne. Koin tuulimunaraskauden viikoilla 11+1 eli se selvisi np-ultrassa. Raskaus oli erittäin toivottu ja odotettu. Olihan se aika hurja hetki, kun ultrassa ruudulla näkyikin tyhjä kohtu ja kaikki haaveet murskautui sillä sekunnilla. Koin ensimäisen raskauden jälkeen synnytyksen jälkeisen masennuksen ja kesti muutaman vuoden ennen kuin tunsin olevani valmis yrittämään toista lasta, vaikka tiesin sen haluavani jo aikaa sitten. Raskautuminen tuntui pitkältä ajalta ja testin jälkeen ultran odottaminen oli myös viikkojen ja päivien laskemista. En muista, että olisin ensimmäisen kohdalla osannut pelätä niin paljon, mutta toisaalta silloin minulla ei ollut tälläistä vauvakuumetta, vaikka vauva olikin erittäin toivottu. Muutoin tuntui, että raskaus tuli juuri sopivana aikana ja tuntui, että voin tosi hyvin kaikinpuolin.

 

Nyt tuntuu aika kurjalta, että koko odotus pitää aloittaa uudestaan ja varmasti pelot mahdollisen raskauden sujumiseen ovat myös vielä suuremmat. Onhan tämä myös oman itsensä keräilyä, että olisi taas valmis uuteen yritykseen. Tuntuu, että tuulimunaraskautta ei saisi surra samoin kuin keskenmenoa, koska akiota/sikiötä ei ole ollutkaan, mutta kyllä kroppa ja mieli oli ihan täysin raskaana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tänään oli odotettu np-ultra (12+5), josta oli torstaina alkaneen tuhruttelun vuoksi jo aika paha etiäinen. Ar-ultrassa (8+5) alkio vastasi 7+4 ikäistä, mutta gyne vakuutteli sen olevan ihan normaalia. Tänään paljastui, että itusemme oli lopettanut kehittymisen 8+4. Olo on surkea, vauva oli niin kovin toivottu, vaikka ensimmäisestä yrityksestä lähtikin alulleen. Kunpa vaan olisi jaksanut loppuun asti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itkettää ja ottaa päähän. Suru on on-off tyyppistä. Taas nousi tunteet pintaan, kun kaveri esitteli fabossa ultrakuvaa täydellisestä sikiöstä. Sellainen meilläkin piti olla viikko sitten, vaan eipä ollutkaan.

Edited by Napisija

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now