Keskenmenon aiheuttamat tunteet

[Gretel]

Haaveissa, vakavaksi vetää. Paljon lämpimiä ajatuksia.

[Haaveissa]

Lacrimosa, lämmin kiitos sinulle osanotostasi sekä tarinastasi. Osanottoni myös teille <3 Hienoa ja ihanaa, että olet raskautunut uudelleen ja odotatte pikkuistanne saapuvaksi <3 rukoilen puolestanne heti, kun saan yhteydet yläkertaan kuntoon, tällä hetkellä olen vielä niin vihainen, etten saa käsiäni ristiin. Olette ajatuksissani joka tapauksessa <3

 

Hyasintti, osanottoni myös teille <3 hyvä että löysit itsellesi sopivan lääkkeen, jolla pääset eteenpäin, se on tärkeää niin kuin sanoit itsekin. Itselläni nukkuminen on mennyt taas parempaan suuntaan, mutta päivittäin fiilikset hyppii laidasta laitaan. Saisinko kysyä, saitteko tuloksista mitään irti, löytyikö syytä...? Hienoa, että sinäkin paranit fyysisesti nopeaan, se on varmaankin ensimmäinen askel tulevaan. Onko teillä mahdollisesti ajatusta joskus yrittää uudelleen, taitaa toki olla aikaista kysyä, mutta vastaa vaan toki sen mukaan, kuinka pystyt ja haluat<3

 

Kävin tänään polilla, pissatessa loppuvaiheessa sattui alavatsaan ja lämpöä tosiaan oli viidettä päivää. Lievää kohtutulehdusta ilmassa ja aloitin tänään kahden eri antibiootin kuurin. Sanoi, että voisi hyvin parantua itsekseenkin, mutta varmuudeksi lääkkeillä hoidetaan. Olen huojentunut, että sain lääkkeet, niin ei tarvitse koko ajan tunnustella, että Miltä minusta nyt tuntuu, sattuuko, särkeekö, millaista vuoto on ..... Yllätyksenä tuli, että jälkitarkastus on vasta 5-6 viikon jälkeen tapahtuneesta. Tämä jälkeen (jos siis kaikki ok) saataisiin aloittaa yritys, mutta meillä tosiaan tämä raskaus lähti hieman hormoneilla avustaen, joten täytyy tarkistaa, vieläkö apuja tarvitsemme. Ja milloin oma pää on valmis uuteen.... :/

 

Lääkäri puhui tänään, että me olemme rajatapaus tämän "synnytys vai keskenmeno"-asian suhteen, koska kohtuni oli ehtinyt kasvaa jo niin isoksi?! En sen enempää kysellyt siitä sitten, minulle tämä oli synnytys, ja meistä on tullut kahdelle vauvalle isä ja äiti.

 

Oletteko te kokeneet, että teistä on tullut vanhempia, vaikka syliin asti pienet eivät jaksaneet?

 

Voimia kaikille ja halauksia <3

[flex]

Minä koen, vaikka meillä ekalla kolmanneksella jo menikin

 

Hyvä että sait antibiootin, yksi murhe vähemmän!

[Mietteliäs89]

Itse en kokenut vielä olevani vanhempi..Olihan se niin alussa. Juuri vaan aloin iloita raskaudesta kun se meni kesken.Voimia kanssasisarille!♡ Eiköhän me kaikki vielä joskus saada oma pienokainen syliin!

[Hyasintti]

Haaveissa, kyllä minusta teistä on tullut vanhempia, vaikka lapset eivät elävänä syntyneetkään. Itse en tuota asiaa niin kauheasti pohtinut, kun meillä jo kaksi elävää lasta on (ja kiitollisia ollaan heistä jokaikinen päivä), mutta äitihän minä olin myös sille kuolleelle pikkuiselle, joka sai vain pienen hetken olla meidän kanssa.  

 

Meidän keskenmenotutkimuksissa ei löytynyt mitään selitystä vauvan kuolemalle. Olemme jo aloittaneet uuden yrityksen, mutta tällä hetkellä fiilikset on vähän alavireiset lasketun ajan läheisyyden ja tuon keskenmenon syyn löytymättömyyden takia, ja myös sen takia, että ainoaksi selitykseksi jää minun ikäni, johon en voi vaikuttaa. Jos joku muu syy olisi löytynyt, ehkä olisi jotain mitä voisi tehdä; nyt vain odotellaan, käykö samoin, jos uudestaan tulen raskaaksi. Stressitaso on aika korkealla ja sen takia en suhtaudu kovin optimistisesti meidän raskaaksi tulon mahdollisuuksiin tällä hetkellä.  

 

Tähän kysymykseen ei tarvitse vastata, jos et halua, mutta onko teillä tiedossa, mikä aiheutti ennenaikaisen synnytyksen käynnistymisen? Jos ei, toivottavasti pääsette tutkimuksiin!

 

Hyvä kun sait antibiootit ja ajan jälkitarkastukseen. Minulle ei jälkitarkastusta tarjottu ollenkaan, mutta ottivat sitten terveysasemalle vastaan ja tekivät tarkastuksen, kun selitin tilanteen. Näissäkin taitaa käytännöt vähän vaihdella.

[Kaijak]

Niin siinä sitten kävi että keskenmeno tuli rv 14, vaikka kaiken piti olla aivan loistavasti. Ultrassa oli kaunis vauva ja pari viikkoa myöhemmin sain kaivaa vauvani vessanpöntöstä. Olin yksin kotona kun se tapahtui enkä siis ole käynyt lääkärissä ollenkaan. Ainoa kontakti terveydenhuoltoon oli se kun soitin neuvolaan ja sairaalaan peruakseni kaikki käynnit. Jälkitarkastukseen kuulemma pääsee, jos vuoto ei lopu 4 viikossa tai jos tulee jotain "muita oireita" (mitä ne sitten onkaan, en saanut kysyttyä). Ei puhettakaan mistään ohjeista, keskusteluavusta, terveystarkastuksesta tai sairasloman tarjoamisesta. Näinkö se todella on tässä pahoinvointi-Suomessa vai olenko joutunut johonkin painajaismaailmaan? Ei sillä että itkulta pystyisin keskustelemaankaan.

 

Yksityisellä ajattelin käydä hakemassa vaikka e-pillerit jos en muuta tekosyytä keksi, en vain tiedä pitääkö odottaa että verenvuoto lakkaa ensin.

[Gretel]

Onpa surkeaa, rv 14 on jo kovin pitkällä.. Suuret pahoittelut. Myös tuosta tuen puuttumisesta. Niin paljon kun siitä on kirjoitettu ja ymmärtääkseni terveydenhoitohenkilöstöä valistettu, niin tulos on silti tuo.

 

 

 

(Muut oireet ovat varmaan kova kuume ja/tai kovat kivut, joilta ei pysty olemaan.) 

[flex]

KaijaK voi ei olen kovin pahoillani <3

 

Voi sinne yksityiselle mennä varmaan heti kun siltä tuntuu. Itse kävin samalla viikolla tarkistuttaa että onko kaikki jo tullut. Samalla voit kysyä muutakin jos tulee mieleen kysymyksiä!

 

Niin oireilla tarkoitetaan varmaan just kuumetta, pahaa hajua, vuoto alkaa uudestaan vaikka olisi jo ehtinyt loppumaan jne. Mun mielestä kannattaa yrittää oman mielenrauhan takia jossain kohtaa raahautua yksityiselle niin tietää ainakin ultralla onko tyhjentynyt kokonaan, ja varmasti pitäisi osata vastata kysymyksiin <3

 

Paljon voimia vielä <3

[flex]

^ ja siis vuotoa tietysti oli mulla silloin vielä

[Haaveissa]

Kaijak, osanottoni menetyksenne johdosta, vauvanne on taatusti ollut upea <3

 

Tapa jolla jouduit rakkaanne synnyttämään, ei varmasti ollut helppo kokemus:( eihän kenenkään menetystarina tällä palstalla tietenkään ole.... Voimia sinulle huomiseen <3

 

Olen ilman muuta sitä mieltä, että menisit tarkastukseen, oman mielenrauhasi vuoksi. Olipa oireita tai ei. Yksityiselle sinun ei tarvitse keksiä tekosyytä, sinähän maksat heidän palveluistaan ja he tekevät mitä pyydät, se on heidän työtään. Voisit myös kysyä äitipolilta itsellesi aikaa, voisit sanoa ja että tarvitset varmuuden heidän suustaan, että kohtu on lähtenyt paranemaan. Tuntuu hullulta, ettet heti päässyt tarkistukseen... Täällä pyysivät huolellisesti seuraamaan oloa ja hakeutumaan heti polille jos muutosta tapahtuu. Minusta on outoa, että jatkotoimenpiteet vaihtelevat todella paljon riippuen sairaalasta. Vaadi hoitoa, vaikka tiedän ettei voimat nyt siihen riittäisi...

 

Jokainen varmasti tuntee omalla tavallaan tuon vanhemmuuden, toki jos on lapsia jo ennestään, on äidin ja isän rooli jo tullut väistämättä<3 mutta niin kuin Hyasintti sanoit, koet silti olevasi pikkuisen ajasta jo pois lähteneen äiti<3 Minä koen myös vahvasti vanhemmuuden tunteen, kun katselen pikkuisten ultrakuvia pöydällämme. Mietteliäs89, minä sydämestäni toivon sinulle, että saat joku kaunis päivä tuntea olevasi äiti, vaikka tämä pikkuinen ei jaksanut kanssanne kulkea.

 

Hyasintti, olen todella pahoillani, ettei tieteellistä syytä löytynyt. Kirjoitit, että se olisi ollut teille todella tärkeää tietää... Ikä on vain luku, älä ikinä anna sen tulla uuden unelmanne tielle!! Minä en usko, en millään usko, että sillä on ollut minkään sortin tekemistä asian kanssa. Itse yritän usein löytää vastaukseía yläkerrasta, Isä halusi teidän kauniin pikkuisen jo omaan huomaansa, suojelusenkeliksi teitä vahtimaan<3 saattaa tällä hetkellä kuulostaa tyhmältä, ja muista, että tämä on vain minun ajatus, minua lohduttava ajatus kaikista niistä pikkuisista, jotka eivät ehtineet isän ja äidin syliin...

 

 

Tottakai saat kysyä <3 Meillä kun tuo asia vielä aika tuore, eikä syytä vielä ole löytynyt. Meidän jälkitarkastusaika on 5-6 viikon päästä synnytyksestä (synnytys 29.2.16) eli useampi viikko vielä odoteltava.Siihen mennessä kaikki tieteelliset vastaukset ovat valmistuneet ja tuo tarkastusaika kuulemma onkin juuri keskusteluhetki ja tarvittaessa vielä katsovat kohdun jos näen tarpeelliseksi. Minulta otettiin sairaalassa verikokeet synnytyksen jälkeen ja uudet ottavat nyt tulevana maanantaina, eli tutkimus on lähtenyt eteenpäin ilman, että olemme erikseen pyytäneet. Ruumiinavaus tehtiin tämän viikon maanantaina. Hieman jännittää tulevaa mahdollista raskautta ajatellen, jos syytä ei löydy, ymmärrän sinua <3 Ja tiedän että olen p****t housussa koko odotusajan, jos meille vielä mahdollisuus uuteen odotukseen siunaantuu. Kätilö sanoi meille synnytyksen jälkeen suoraan, että todennäköistä on, ettei syytä löydetä. Joten en uskalla odottaa liikoja. Luulen, että tutkivat sen takia näin tarkasti, kun viikot olivat jo 20+3 ja sanoivat, että olemme rajatapaus, kun kohtu oli ehtinyt kasvaa jo valtavasti, kaksosten kanssa kun ei millään normaalikäyrillä liikuttu...

 

Teidän pikkuinen varmasti tulee kun on tullakseen ja näkee sopivan välin teidän elämässänne. Ja uskon, ettei fiilikset ole tällä hetkellä korkealla, menethän päivä kerrallaan <3

 

Halaukset kaikille ja voimia tähän päivään <3

Edited March 10, 2016 by Haaveissa

[Haaveissa]

Minä koen, vaikka meillä ekalla kolmanneksella jo menikin

 

Hyvä että sait antibiootin, yksi murhe vähemmän!

Sillä ei varmastikaan ole väliä, missä vaiheessa keskenmeno / ennenaikainen synnytys tulee, joten ymmärrän todellakin, että koet olevasi äiti pikkuiselle enkelille <3

[Hyasintti]

Pahoittelut menetyksestäsi kaijak!

 

Haaveissa, meille myös sanottiin etukäteen, että yli puolessa tapauksista keskenmenon syy ei selviä. Toivottavasti teillä käy toisin ja selviää joku kertaluonteinen tai hoidettavissa oleva syy, jolloin voisit uuden raskauden alkaessa olla edes hiukan rauhallisemmin mielin!

[Sienna]

*väärä ketju*

Edited March 14, 2016 by Sienna

[Haaveissa]

Hyasintti, kyllähän sitä tosiaan toivoisi, että syy löytyisi, mutta sitten taas toisaalta pelottaa, jos lääkärin suusta tuleekin tuomio, etten pysty enää raskautumaan. kyllä on tosiaan kaksipiippuinen juttu...:/

 

Minulla ollut tänään ensimmäinen sellainen päivä, että olen uskaltanut suoda ajatuksia tulevaisuudelle, ja uuden raskauden mahdollisuudelle, vaikka se ei nyt juuri ole ajankohtainen, kun on vielä vuotoa ja mieli maassa. Ajatus siitä, että ehkä joskus saamme nyytin syliimme lohduttaa kovasti. Tuntuu vain ikuisuudelta odottaa jälkitarkastusta ja tuloksia...

[Primavera]

Pakko oli rekisteröityä tänne että saisin jakaa oman kokemukseni. Ensin haluan kuitenkin ottaa osaa teidän kaikkien menetykseen, tuntuu välillä jopa siltä, ettei omat kokemukset ja tunteet edes ole oikeutettuja niiden rinnalla

 

Aloitan ihan alusta: itse podin jäätävää vauvakuumetta parin vuoden ajan, ennenkuin mies suostui yrittämisen aloittamiseen. Ja vaikka olin valmistautunut mahdolliseen monen kuukauden yrittämiseen (taipumusta on lukea kauhutarinoita lapsettomuudesta ja panikoida niistä), tulinkin raskaaksi heti ensimmäisestä yrityksestä! Mies oli odottanutkin niin tapahtuvan ("koska miksi muuten syntyisi niin paljon vahinkolapsia?" HUOH ), mutta itse en voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Oireita kuitenkin oli alusta asti, ja ne pahenivatkin pahoinvoinnin alun myötä joskus rv 6 --> Kävimme myös alkuraskauden ultrassa yksityisellä rv 6+3, ja kaikki oli siellä juuri niinkuin piti, alkio vastasi viikkoja, syke näkyi hyvin ja kohdun limakalvokin näytti kuulemma erinomaiselta. Ultran jälkeen raskaus konkretisoitui jonkin verran, mutta omien onnentunteiden tiellä seisoi silti epäusko siitä, voinko MINÄ todella olla raskaana ja voiko meille todellakin tulla vauva syksyllä?! Odottelin kuumeisesti sitä pakahduttavaa rakkaudentunnetta ja yhteyttä pikku tyyppiin mahassani, mutta sitä ei koskaan tullut. Jälkikäteen ajateltuna ehkä siis aavistin jonkin menevän vielä pieleen?

Kävimme kuitenkin neuvolassakin ja rutiiniverikokeissa ym. ja pikkuhiljaa ajatukset kuitenkin suuntautuivat tulevaan. Vaikka en onnistunut kotidopplerilla kuulemaan sydänääniä kuumeisesta etsimisestä huolimatta (jälkiviisaana tiedän, ettei siellä mitään kuultavaa olisi enää ollutkaan), yritin kuitenkin luottaa siihen, että nt-ultrassa kaikki olisi kuitenkin hyvin ja näkisimme pienen vauvamme liikkeet.

Rv 11+5 alkoi sitten alavatsan supistuksenomaiset kivut ja soitin neuvolaan, josta ei tietenkään sanottu juuta eikä jaata. Ja kas kummaa, rv 12+0 alkoikin niukka verinen vuoto, ja tiesin, että se oli siinä. Soitin heti päivystykseen ja sieltä yrittivät rauhoitella "joskus veristä vuotoa tulee ja kaikki on silti hyvin". Miksi pitää luoda toiveita, kun riski keskenmenolle on kuitenkin olemassa ja aika yleistäkin?! Lähdimme kuitenkin päivystykseen, jossa mukava nuori naislääkäri sitten ultrasi, ja varmisti sen minkä jo tiesin: "Valitettavasti nyt näyttää siltä, että raskaus on keskeytynyt eikä sykettä löydy." Kehitys oli päättynyt viikolle 8+4. Muistan vieläkin miehen ilmeen, kun hänenkin tajuntaansa iskeytyi se, mitä itse olin pelännyt koko raskauden ajan. Saimme lähetteen seuraavalle aamulle naistentautien pkl:lle, ja pahoittelut tapahtuneesta. Päästin tunteet vallalle vasta, kun pääsimme autoon. Vähän sumun peitossa on kyllä se ilta ja yö, ja muistan vain miettineeni, että voisinpa jäädä ikuisiksi ajoiksi peiton alle nukkumaan ja itkemään...

Seuraavana aamuna raahauduimme kuitenkin takaisin sairaalalle ja sain myötätuntoista palvelua, joka kirvoitti uudet kyyneleet, sekä esilääkityksen, ja mukaani Cytotecit aamulla otettavaksi. Sovimme, että tulen kuitenkin seuraavana aamuna vielä "tyhjentymään" polille, sillä raskauspussin koko oli niin suuri, että halusivat seurata tilanteen siellä. Tämä olikin hyvä päätös, sillä seuraavana aamuna polilla muutaman tunnin runsaahkon vuodon jälkeen tuntui mahassa POKS ja tulva alkoi. Ilmeisesti kalvot siellä puhkesivat, ja sen jälkeen tunsinkin, kuinka sieltä tuli ulos luultavasti juuri se ikävin asia. En päässyt vessasta mihinkään, ja lopulta kätilöt ja hoitajat joutuivat tiirikoimaan itsensä vessaan (olin näppäränä tyttönä lukinnut oven) ja nappasivat minut juuri kiinni, kun pökräsin Siitä tovin päästä heräsin, ja minut siirrettiin osastolle, jossa vointi koheni ja lääkäri vielä ultrasi ja totesi kohdun olevan tyhjä. JES, nyt sitten vain kotiin toipumaan, ajattelin, mutta eihän se tietenkään niin mennyt.

Kahden päivän päästä aamuyöstä heräsin hirveisiin alavatsakipuihin, ja totesin vuodon lisääntyneen hyytymiksi. Ihmettelin kipeää oloani, ja mittasin kuumeen, joka oli 37,5. Lähdimme siis päivystykseen taas, koska oloni oli ihan järkyttävä kuumehorkan ja vatsakipujen vuoksi. Jonkin aikaa siellä makoilin käytävällä paareilla, kunnes hoitaja kutsui sisään, ja kertoi hb:n olevan 85. Yksi syy huonoon oloon siis selvisi. Lisäksi kuume oli noussut yli 38 ja syketaajuus huiteli 120-130 tienoilla. Minut kärrättiinkin suoraan gynepolille, jossa ultrattiin, ja todettiin kohdussa olevan vielä reippaasti tavaraa. Ei muuta kuin antibiootit ja punasolut tippumaan, ja kiireelliseen kaavintaan mars. Kaavinnan jälkeen jouduin jäämään vielä osastolle yöksi, koska halusivat seurailla hb:tä ja crp:tä, sekä tiputella antibiootteja suoraan suoneen.

Jaksoin olla hirmu reipas siellä ollessani, jotenkaan en osannut yhtään ajatella tapahtunutta taikka surra sitä, ja varmasti juuri siksi minua kohdeltiin iloisesti eikä kukaan kysynyt, miten voin henkisesti. Seuraavana päivänä kun pääsin kotiin, alkoi vasta henkinen toipuminen, joka näin kuukauden jälkeen on vieläkin ihan vaiheessa. Olo tuntuu vetämättömältä, mikään ei huvita ja haluaisin vain nukkua tai olla tekemättä mitään. Välillä itkettääkin, mutta harvemmin kyyneleitä tulee kuitenkaan. Mieskin sanoi jo, että soita itsellesi keskusteluapua, mutta jotenkin koen, että ei esim. neuvolassa osata sanoa mitään, mikä helpottaisi oloani. Alkuraskauden keskenmenojahan sattuu todella paljon, ja luultavasti alkiossa oli jotain vikaa, kun raskaus ei jatkunut. Tiedän faktat, ja vaikka olenkin ehdottomasti sitä mieltä, että muut, jotka saman ovat kokeneet, saavat ja heidän pitäisikin hakea tarvittaessa keskusteluapua, koen, että sama ei koske minua. Minä en ole oikeutettu siihen, sillä oma suruni on pientä muiden omaan verrattuna. Tyhmä ajatus, tiedän, mutta en voi sille mitään. En myöskään osaa puhua miehelle, sillä hänelle menetys ei kumminkaan ollut yhtä konkreettinen kuin minulle, ja hän on edelleen sitä mieltä, että seuraava raskaus alkaa kuin taikaa, tuosta vain ja kaikki menee hyvin. Emme myöskään kertoneet raskaudesta kenellekään, asian tiesi vain yksi kaverini, jonka vauvatutka hälytti, ja hän kysyi suoraan, olenko raskaana. Hänelle sitten kerroin keskenmenosta, mutta en silti osaa hänellekään vuodattaa tuntojani, sillä "ei kai sitä kiinnosta". Tänään tein kontrolliraskaustestin kotona (neljä viikkoa km:tä, kolme ja puoli kaavinnasta) ja nega oli. Helpottavaa, mutta kumminkin tunteet nousivat uudestaan pintaan voimakkaasti. Asiaahan ei helpota myöskään se, että vaikka meidän piti odottaa yhdet kuukautiset ennen uutta yritystä, pieni mahdollisuus on siihen, että "vahinko" on jo käynyt. Kauhea ja silti ihana ajatus. En osaa päättää. Ahdistaa.

 

Maratonin pituinen kirjoitus, pahoittelut siitä. Toivotan voimia teille kaikille ja myös itselleni.

[Haaveissa]

Moi Primavera,

 

ensinnäkin haluan ottaa osaa tapahtuneeseen ja suureen suruunne. Ja heti perään haluan jatkaa, ettei sinun surusi ja menetyksesi ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin meidän muidenkaan, muistathan sen. Kaikki kokee menetyksen omalla tavallaan ja suree oman aikansa ja käsittelee sen itselleen parhaalla tavalla. Sinä olet aivan oikeutettu saamaan keskusteluapua, jos sinusta tuntuu, että sitä tarvitset. Kaikki apu, mikä tuntuu hyvältä, ota vastaan ja tartu niihin<3

 

Olen itse käynyt samat tunteet läpi, mitä kirjoitit. Pelko lapsettomuudesta kävi toteen, kun todettiin ettemme ilman lääkitystä voi raskautua 9 kk:n yrittämisen jälkeen. Pelko keskenmenosta asuu varmasti monen odottajan sisällä ja meillä se kävi toteen, kun lääkäri tokaisi meille polilla, että kaksosemme syntyvät nyt. Tuona iltana hakeuduin hoitoon järjettömien kipujen ja pikku verituhrun vuoksi. Toivon, ettei meidän pelot käyneet toteen sen vuoksi, että olimme ajatuksia päässä pyöritelleet ennen yritystä.....:/ eihän se niin voi mennä?

 

Tilasin juuri raskaustestejä ja ovutestejä netistä ja kun olin sen tehnyt, lysähdin keittiön pöydän ääreen ja sanoin itsekseni ääneen, miten tää voi olla mahdollista..... Palattu lähtöruutuun tai ehkä vielä taaemmaksikin....

 

Sinulla on ollut raskas prosessi sairaalassa, mutta onneksi olet nyt kunnossa fyysisesti <3 voitte aloittaa turvallisin mielin uuden rakkauden aluilleen saannin. Uskon kyllä, että tunteet liikkuvat laidasta toiseen ajatellessa uutta tulokasta, mutta anna tunteiden tulla. Sinä itse tiedät parhaiten, milloin on aika ryhtyä yritykseen. Ja kuten monet ovat kertoneet, usein tärppi saattaa käydä hyvinkin nopeaan ja toisille tämä on ainoa paranemiskeino suuresta pettymyksestä. Kaikki kokevat ja etenevät omalla tavallaan. Anna itsellesi lupa tuntea kaikki ne tunteet, jotka päähäsi tulee <3

 

Meidän tulee myös odottaa jälkitarkastukseen asti, jotta saamme aloittaa uuden yrityksen fyysisestä näkökulmasta. Kunhan jälkivuotoni loppuu, en usko, että mekään ehkäisyä käytämme, ja minulla kun on PCO-syndrooma, raskautuminen ilman hormonaalista avustusta on lähtökohtaisesti jo epätodennäköistä.

 

Päivä kerrallaan me kaikki täällä varmasti menemme ja omaa tahtia, jotkut isompia loikkia ottaen, toiset tipuaskelia. Taidan itse kuulua tipuihin...

 

Hyvää vointia kaikille, niin hyvää kun mieli antaa periksi. Me emme anna periksi, emmehän? <3

Edited March 15, 2016 by Haaveissa

[Hyasintti]

Olen tosi pahoillani keskenmenostasi Primavera! Ei mennyt tyhjennyskään ihan putkeen... Kahteen kertaan ei-niin-putkeen-menneen tyhjennyksen kokeneena tiedän, että se ei helpota tilannetta. 

 

Ymmärrän hyvin, että olet halunnut pitää asian pienessä piirissä, ja koet että ystäväsi ei ole kiinnostunut asiasta. On kuitenkin myös mahdollista, että hän olisi valmis asiasta keskustelemaan, mutta ei uskalla tehdä aloitetta. Itse olen ollut melko avoin ystäväpiirissä ja lähimpien työkavereiden kanssa keskenmenoista. Jälkimmäisestä tietää esim. töissä kaikki, kun raskaus jo näkyi. Se on joskus raskasta, mutta toisaalta on löytynyt yllättävän paljon saman läpikäyneitä ihmisiä ja vertaistukea heiltä. Näistä keskenmenoista ei vaan kovin paljon puhuta, valitettavasti. Monet eivät myöskään uskalla avata keskustelua, vaikka asiasta tietäisivät, mutta jos olen itse ollut valmis keskustelemaan, olen saattanut epäsuorasti vihjata, että pystyn asiasta puhumaan. Aika monet ovat myös tilaisuuteen tarttuneet ja kysyneet ne mieltään painavat kysymykset ja kuunnelleet, mitä minulla on sanottavaa. Jos ystäväpiiristä ei keskustelukaveria löydy, suosittelen kyllä lämpimästi keskusteluavun hakemista joko julkisen tai yksityisen kautta. Itseäni on auttanut ihan vaan se, että on saanut jollekulle kertoa kaikesta tapahtuneesta, ilman mitään filtteriä tai tarvetta näyttää, että kyllä mä pärjään.  

 

Täällä saa myös vuodattaa ja sitä ei tosiaankaan tarvi pahoitella. Niin me muutkin ollaan tehty ja aina on löytynyt virtuaalista vertaistukea. Paljon voimia toipumiseen!

[Primavera]

Kiitos vertaistuesta ja ihanista sanoista! Sitä todella miettii, että ovatkohan omat epäuskoiset tuntemukset vaikuttaneet keskenmenoon, mutta niinhän se ei kaiketi voi olla. Sairaalasta saadussa lapussa lukikin että "negatiiviset tunteet eivät voi aiheuttaa keskenmenoa". Kaikenlaiset tunteet ja ajatukset näköjään kumminkin tulevat tutuksi tämän prosessin aikana.

Haaveissa, teidän tilanne kuulostaa kyllä todella harmilliselta! Toivottavasti jälkitarkastuksessa kaikki on hyvin ja saatte alkaa uuteen yritykseen. Ja toivottavasti yritys tuottaisi tulosta mahdollisimman pian!

Hyasintti, ihanaa että olet saanut lähipiiristä kuuntelijoita ja olet pystynyt käymään läpi omia kokemuksiasi heidän kanssaan. Sitähän sitä juuri toivoo, että joku kuuntelisi, ja ei tarvitsisi esittää reippaampaa kuin oikeasti on. Tuntuu välillä, että juuri ulkopuolinen keskusteluapu olisi parasta, sillä sellainen henkilö olisi tarpeeksi objektiivinen ja osaisi ehkä auttaa siten paremmin. Kuitenkin sitten miettii, että miten sitä kaikkein henkilökohtaisinta, kipeintä asiaa voi ventovieraan ihmisen kanssa käydä läpi? Ristiriitaista

 

Kävin muuten tänään katsomassa kaverin 3 kk ikäistä pientä poikaa. Olihan hän aivan ihana pieni hurmuri, mutta en voinut olla ajattelematta, että jos kaikki olisi mennyt putkeen, saisimme mekin ihastella oman vauvan pieniä varpaita, sormia ja hymyjä ensi syksynä.. Mutta näitä tilanteita varmaan täytyy oppia kestämään, sillä tuntuu, että vauvoja (ja raskaana olevia naisia!!) pyörii joka nurkan takana ja oma suru hyökkää esiin juuri kun sitä vähiten odottaa Ja keskustelimme kaverin kanssa siitä, kuinka herkästi raskaana olevat naiset ottavat muiden kommentit itseensä (hänelle esimerkiksi oli usein sanottu, että onpas pieni ja siro raskausmaha, ja hän oli kokenut sen todella loukkaavana). Keskenmenon myötä on huomannut sen, että itsekin loukkaantuu tosi herkästi muiden kommenteista, vaikka eiväthän he voi millään tietää, mitä minä olen kokenut jos en sitä kerro! Kyseinen kaverihan ei esimerkiksi tiedä minun keskenmenostani, ja hänkin jutteli siinä vauvalleen "sinä olet kyllä niin söpö, taidat aiheuttaa vauvakuumetta kaikille!" Ja minun olisi tehnyt mieli töksäyttää, että vauvakuume on tapissaan ja vauva oli tuloillaan, mutta...

[Haaveissa]

Kiitos Primavera kovasti tsempeistä <3 ne merkkaa paljon <3

 

Voi että, ymmärrän tunteesi .... Myös oma ystäväni sai pikkuisen muutama päivä meidän tapauksen jälkeen ja olen nyt muutaman kerran käynyt pikkuista katsomassa ja niin kuin sanoit, ei voi olla ajattelematta, että pian meilläkin olisi ollut pikkuinen sylissä ja se ajatuksena sattuu syvälle sydämeen vaikka toki on onnellinen hyvän ystävän puolesta, vilpittömästi.  Minusta tuntuu myös että kaikki on raskaana ja kaikilla vastaantulevilla on rattaat tai vaunut... Kummallista miten ihmisen pää toimii.

 

Voimia kaikille tulevaan viikkoon ja tunteisiin joita joudumme kohtaamaan <3

[Solero]

Tuntuipa surulliselta ja toisaalta jollain tapaa helpottavalta lukea muiden kokemuksia ja tuntemuksia. Paljon voimia kaikille keskenmenon kokeneille!

 

Mulla on keskenmeno vielä päällä ja tunteet sen mukaisesti hyvin sekavat. Vuoto alkoi tiputteluna raskausviikolla 7+6 ja voimistui seuraavana yönä kivuliaaksi, runsaaksi vuodoksi. Mut ultrattiin tuona toisena vuotopäivänä kahteen otteeseen, jolloin todettiin, että keskenmeno on käynnissä, eikä sykettä löydy. Lääkäreiden mukaan alkio oli kiinnittynyt kohtuun epätavalliseen paikkaan.

 

Keskenmeno tuli mulle täytenä sokkina. Tietenkin tiesin, että mahdollisuus keskenmenoon on aina olemassa, mutta en uskonut sen osuvan omalle kohdalle. Lasta oli toivottu kauan ja oltiin oltu yli 1,5 vuotta ilman ehkäisyä esikoisen syntymän jälkeen. Positiivinen raskaustesti oli pitkäaikaisen toiveen täyttymys ja mieli ehtöri muutaman viikon aikana laukata jo pitkälle tulevaisuuteen. Äitiysloma, tulevat hankinnat, sukulaisille kertominen, kaikki oltiin ehditty pohtia yhdessä miehen kanssa. Esikoista odottaessa pelkäsin koko raskauden, että jotain pahaa tapahtuisi. Nyt olin päättänyt nauttia täysin palkein raskaudesta kaikkine oireineen ja niin nautinkin. Pienistä viikoista huolimatta mulla oli alavatsa pyöristynyt jo somasti ja varsinkin iltaisin se oli aivan täydellisen ihana vauvamasu. Mä niin rakastin sitä pömppöä ja odotin innolla ensimmäisiä liikkeitä ja ensimmäistä ultraa. Ja puf, hetkessä se kaikki meni. Vielä viikko sitten mulla oli vauvamaha ja raskausoireita, nyt ei ole mahaa, vaan verenvuotoa ja kudoskappaleita ja itkusta turvonneet silmät. Tää tuntuu loputtomalta painajaiselta, josta ei vain herää.

 

Päässä pyörii vain, että meille ei tulekaan syysvauvaa, tytöstä ei tule isosiskoa, mulla ei ole kesällä kunnon pyöreää vauvamahaa. Ei tule äitiyslomaa, ei ihania potkuja, ei synnytystä. Tää on niin helvetin väärin ja niin epäreilua. Mä niin halusin sen lapsen. Mä niin rakastin olla raskaana. Tän piti olla mun viimeinen raskaus.

En tiedä uskallanko enää yrittää uudelleen. 

 

Nyt suru tulee aaltoina. Välillä olo on täysin tunteeton, toisinaan itku hyökkää täysin odottamattomalla hetkellä. Pienten lasten ja vauvojen näkeminen ei tee pahaa, mutta raskaana olevia naisia en kestä nyt ollenkaan. Tekisi mieli polttaa roviolla kaikki esikoisen vanhat vaatteet ja jo hankitut äitiysvaatteet. Eihän niillä mitään tee, kun ei vauvaakaan tule. Toisaalta en haluaisi antaa periksi. Enkä haluaisi antaa tämän surun mustata kaikkea sitä hyvää ja ihanaa, mitä meillä on.

 

Olo on siis todella ristiriitainen. Voi, kun voisi pikakelata tästä pari kuukautta eteenpäin ja jatkaa elämää.

[Guest Retiisi]

Voimia Solero! Kovin tutulta kuulostaa nuo sun ajatukset.

[Nukkelapsi]

Keskenmeno käynnissä täälläkin. Oon yrittänyt hukuttaa tunteet työntekoon. Pomokin jo huolestui (ei tiedä tilanteesta) että teen liikaa töitä. Pienten lasten näkeminen ei tee pahaa, mutta vauvat, raskaanaolevat naiset ja jostain syystä varsinkin imettävät äidit saa mut todi speaksi. Tänään romahdin töissä, kun näin pienenpienen vauvan turvakaukalossa. Sekä fyysinen, että psyykkinen kipu on jatkuvasti läsnä. Psyykkinen kipu myös siitä, että tän keskenmenon takia torstaille suunniteltu aukkari siirtyy todennäköisesti ens kiertoon. Pidetään peukkuja, että vuoto lakkaisi ennen.. Viikot vuodon alussa oli jotain viiden ja kuuden välissä.

[Mietteliäs89]

voimia Solero ja Nukkelapsi

[flex]

Primavera, Solero ja Nukkelapsi suuret pahoittelut kokemistanne raskaista menetyksistä <3 Paljon voimia jokaiselle <3

[Haaveissa]

Solero, kirjoittamasti teksti kuulostaa liian tutulta... voimia niin paljon sinulle <3 Anna itsellesi aikaa, ja lupa tuntea kaikki tunteet, mitä vastaan tulee, viha, kiukku, suru, hämmennys, epäusko.... Laidasta laitaan mennään varmasti, mutta se kuuluu prosessiin ja eheytymiseen, tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia sinulle.

 

Sinulla oli varmasti ihana masu, muistele pikkuista lämmöllä <3 minulla on myös hirmuinen ikävä omia pikkuisia, heidän potkujaan ja poukkoilua masussa, ikävä on vaan niin valtava ja se sattuu paljon.... Ja niin kuin sanoit, kaikki "suunnitelmat" katosi kuin tuhka tuuleen....

 

Voimia kaikille ja halauksia <3 kyllä me tästä selvitään, meistä jokainen <3