Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

^Mä saan jatkuvasti kuulla näitä "kannattaa tehdä se toinen lapsi heti perään vaan, oikeesti!" No ei kaverit sitä pahallaan sano mutta eivät tiedä mikä tilanne meillä on. Montakohan kertaa olen tuota patistelua kuullut...

 

Kieltämättä nämä uutiset esim. Tuksun raskaudesta saavat pientä katkeruutta aikaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ompukka, jossain vaiheessa vois tehdä ihan hyvää noille em. kyselijöille sanoa, että parhaamme tehdään mutta nyt kävi näin. Samalla voisit sanoa että ehkä ei kannattaisi kysellä tuolla tavalla kun ei tiedä minkälainen tilanne vastaajalla on.

 

Istehän en ollut aiemmin tajunnut tätä ja mä olin just semmonen idiootti-kyselijä. Kunnes yks ihminen sanoi mulle melko tiukkaan sävyyn että ei oo sopivaa kysellä ja selitti ihan miksi. Kiitos hälle siitä että säästi minut seuraavalta kiusalliselta tilanteelta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Totta kyllä. Mä kerroin tuolle raskaana olevalle ystävälle lopulta tilanteen koska varmaan mun naamasta näki että joku oli vialla. Oli tosi pahoillaan mun puolesta. Hankalaa kun olen tosi iloinen hänen puolestaan mutta silti tuntu pahalta.Enkä tosiaan halua pilata hänen onneaan omalla surulla. Tai siis että hän ei uskaltaisi tavata/kertoa kuulumisiaan mulle koska pelkää miten mä kestän. No ehkä se tästä ajan mittaan , ja jos sen uuden ja kestävän plussan saisi...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen kanssa saanut kuulla tuota "tehkää lapset pienellä ikäerolla". Onneksi ei kukaan valopää ole sitä keskenmenon aikana/jälkeen sattunut sanomaan, mutta mulle tätä toitetettiin vielä kun imetin esikoista, eikä ollut edes menkat alkaneet. Ahdisti jo silloin kun tiesin, että menkkoja saattaisi joutua odottelemaan pitkäänkin.

 

Mutta mä olen kyllä päättänyt, että jos joku kysyy niin kerron ihan suoraan mikä on tilanne. Siinähän sitten pohtii miksi piti kysyä. Olen mä myös töissä kertonut pomolle ihan suoraan, että keskenmenon takia olin saikulla. En mä näe tätä tilannetta mitenkään sellaisena, että en voisi siitä kertoa. Mutta toisaalta en koe tarvetta toitottaa asiaa, jos ihmiset ei suoraan kysy.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onnistui sitten yksi valopää sanomaan, että kannattaisi meidänkin miettiä toisen tekemistä, kun taapero nähtävästi niin kovasti pitää vauvoista. En kuule olekaan koskaan miettinyt. :girl_cry2: Ihan oikeasti, voisi ihmiset miettiä ennen kuin puhuvat. Jos ensimmäinen lapsi on yli 2 v eikä toista näy, voi syynä olla jo jokin muukin kuin oma halu (ja vaikkei olisikaan, voi sen päänsä silti pitää kiinni). Kiva kun pilasit mun päivän. Tai oikeastaan koko viikon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Just joo, se toinen lapsi kun vain tehdään ihan silloin kuin halutaan :skilletgirl: Ihmiset voisivat oikeasti ajatella, mitä sanovat! Odotan innolla, kun esikoinen täyttää 2 vuotta, miten paljon kyselyjä kakkosesta sitten alkaa tulla... :girl_sad: Oon vain kyselyihin vastannut, että no toivottavasti joskus. Näinpä juurikin.

 

Mulla on pitkään yrittäneitä/lapsettomuudesta kärsinneitä/kärsiviä ystävä- ja tuttavapiirissä ja koska ikinä ei voi tietää muutenkaan ihmisten tilanteita, niin en kyllä kysele mitään. Vähän huomaavaisuutta, kiitos...

 

Jaksamisia kaikille!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on menossa toinen keskemeno kahden kuukauden jälkeen, toista kertaa lueskelen tätäkin palstaa ja itken. Ensimmäinen meni syyskuussa 7-0, välissä oli yksi kolmen viikon kierto, ja tätä toista ehdin päästä 5-2 vaiheeseen, ennen kuin hanat aukesi eilen. Toipumisesta voi tässä vaiheessa lähinnä haaveilla =(

 

Ekan keskenmenon jälkeen minut yllätti se raivon ja vihan määrä. Teoriapohjalta sen ei olisi pitänyt yllättää, mielenterveysalan ammattilaisena suruprosessit yms. on teoriapohjalta hyvinkin tuttuja. Oli vain yllätys löytää omasta järkevästä itsestään totaalinen raivotar, jonka on vaikeaa hillitä itseään ja joka toivoo toisille pahaa! On helpottanut lukea, että toisilla on samanlaisia "ilkeitä" ajatuksia. Minua asioiden käsittely faktapohjalta yksinään ei auta, se raivo on pitänyt saada purkaa kehosta ulos. Näin hyvin eläviä mielikuvia siitä, miten rikon astioita tai hakkaan auton ikkunoita rikki pesäpallomailalla. Järki kuitenkin estää aiheuttamasta liikaa vahinkoa, joten mies on pariin otteeseen saanut pitää sohvatyynyä, joten olen sitten hakannut/potkinut. Sen jälkeen tuulee itku, ja hetken helpotus. Ilman fyysistä purkamista vain vuodatan pahaa sappea ja ilkeitä kommentteja ympärilleni. Tiedän, ettei keskenmenot mitenkään ole mieheni vika, silti olen vihainen hänelle, koska hänen takiaan lasta ei alettu yrittää aiemmin. Suosittelen samaa keinoa muillekin, uskon, että nämä tunteet vahingoittavat itseä vähiten, kun ne saa purkaa kehostaan ulos turvallisesti. Meidän kulttuurissa ei perinteisesti katsota naisen aggressiota hyvällä, miehet voi hakata halkoja, kun vituttaa, naisille ei ole samanlaisia fyysisiä purkautumistapoja.

 

Toinen, mikä on tympinyt, on ne ihmisten hyvää tarkoittavat kommentit. Läheiset aloittaa hyvin, mutta luulen, että sitten niiden oma ahdistuksen määrä kasvaa liikaa ja tulee pakko sanoa jotain "lohduttavaa". Aika monelle olen sanonut suoraan, että tuo ei auta. Silti kommentit luokkaavat. Sen vuoksi tästä toisesta raskaudesta ja keskenmenosta tietää puolison lisäksi vain äitini. Sosiaalisena ihmisenä minulle on vaikeaa se, että ihmisten "lohdutuspakon" vuoksi koen jääväni yksin silloin, kun minulla on hankalinta.

 

Monelle töihin meno kuulostaa olleen helpotus. Minua sairasloman päättyminen hirvittää, pitäisi olla itse ensin tasapanossa, ennen kuin jaksaa kuunnella ja tukea toisia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Kuulostaa tutulle nuo ajatukset. Välillä oikein hirvittää mitä tuolla pään sisällä oikein liikkuu ja ajattelee. Meillä keskenmenon lisäksi on lapsettomuus taustalla. Aina kun kuulen jonkun raskaus uutisen minun sisällä herää ihan pelottava ihminen..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Tuulitukka,

tuntuu hyvältä, että joku kommentoi. Meillä on lähipiirissä pari pientä vauvaa ja yksi raskaana oleva pariskunta, joka jatkuvasti hehkuttaa alkuraskauttaan. En olisi ikinä uskonut, että toisten onni saa minut melkein voimaan pahoin. Me ollaan yritetty lasta vasta heinäkuusta asti, minä tosin olen jo pari vuotta toivonut raskautta. Nyt taitaa mennä yritys tauolle. Oma pää ei kestäisi kolmatta keskenmenoa puolen vuoden sisään, mutta toisaalta ei haluaisi lopettaakaan, kun ikää on molemmilla yli 30 ja lapsen kaipuu on suuri. Toisaalta olen kyllä tällä hetkellä niin kamala, että tuskin tuo isäntä edes koskisi minuun kepillä..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä tuttavapiirissä kaikki raskaudet on sattunut tälle vuodelle..laskin muutama kuukausi sitten että 8 pariskuntaa odottaa lasta. Silloin oli kyllä hymy kaukana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä tuttavapiirissä kaikki raskaudet on sattunut tälle vuodelle..laskin muutama kuukausi sitten että 8 pariskuntaa odottaa lasta. Silloin oli kyllä hymy kaukana.

 

Ottaa varmasti koville. Minusta tuntuu tän toisen km jälkeen, että haluan erakoitua vähäksi aikaa. Vaikeaa kestää ihmisiä ja elämän jatkumista ympärillä. Nähdä toisilla se, mitä itseltä puuttuu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä linnottudin kotiin heti kkm:n jälkeen vähäks aikaa. Olin kolme vk saikulla ja töihin palaamisen jälkeenkin välttelin käymästä tauoilla muiden kanssa yhtä aikaa ja suunnistin suorinta tietä kotiin päivän päätyttyä. Ei vaan kestäny nähdä, että muiden elämä jatku niin kun mitään ei olis tapahtunu. Saatoin myös saada hirveen itkupotkuraivarin, jos puhuin äitin tai siskojen kanssa puhelimessa ja ne kerto jotain mitä olivat puuhanneet päivän aikana, koska niiden elämän nyt ainakin olis myös pitäny pysähtyä.

 

Muoks. Korjataan ajatusta vähän paremmin ymmärrettävään muotoon...

Edited by mianro

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minua tympäisee se, miten monia asioita joutuu miettimään ja arvottamaan uudelleen keskenmenojen takia. Ystävyyssuhteita, ammattia, parisuhdetta. Kenelle kerron, kenelle jätän kertomatta, ettei sattuisi lisää. Ensimmäisen jälkeen ystävät kertoivat lohduttavia tarinoita tutuistaan, joilla tuli yksi keskenmeno, mutta tulivat pian uudelleen raskaaksi ja kaikki meni hyvin. Mitähän ne sanoisivat toisen jälkeen? Toinen siskoistani ei osannut suhtautua ekaan keskenmenoon tai oikeastaan sen nostattamaan raivoon, ja jätti yhtydenpitämisen viikoiksi kokonaan. Teen töitä perheiden parissa, onko minusta jatkamaan alalla, jota rakastan, jos olen kateellinen kaikille, jotka saavat eläviä lapsia? Ja miten annan anteeksi miehelle sen, että jouduin menemään yksin sairaalaan hänen lähtiessä töihin? Välillä tuntuu, että haluasin myydä talon, ottaa eron ja lähteä jonnekin kaus, mutta kun omia ajatuksiaan ei pääse pakoon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joo, ei tämä helppoa ole. Ja jotenkin tuntuu, että joka kerta kun luulee tuon tunteiden vuoristoradan jo helpottaneen, niin paskat jokin uusi asia saa mielen taas mustaksi.

 

Mulla oli myös noita vihan, raivon ja katkeruuden tunteita. Ne on kuitenkin enimmäkeen menneet ohi. Nyt on jäljellä vaan pohjaton suru. Katkeruus myös välillä, muttei enää raivo.

 

Luulin jo olleeni paremmalla puolella tässä surussa, mutta nyt taas kun selkeästi kroppa ei keskenmenon jälkeen toimi halutulla tavalla niin meinaa tulla itku joka käänteessä. Se raskauden kaipuu on vaan niin kamala.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mulla samoin. Raivo on hellittäny ja jäljellä on suru ja ikävä. Ikävä sitä lämmintä tunnetta, mikä valtas koko mielen ja kehon joka kerta kun käsi ohjautu vatsalle, joka ei vielä ollu ehtiny alkaa kunnolla pyöristyä. Ikävä sitä pientä, minkä jo usko sieltä vihdoinkin tulevan.

 

Mulla olis tänään viimenen päivä töissä jos kaikki olis menny putkeen. On jotenkin hirmuisen tyhjä olo.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mianrolle iso hali, pienen itkun tässä tirautin puolestasi. Ja vähän omastakin kait...

Elämä vaan on niin epäreilua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä tuttavapiirissä kaikki raskaudet on sattunut tälle vuodelle..laskin muutama kuukausi sitten että 8 pariskuntaa odottaa lasta. Silloin oli kyllä hymy kaukana.

 

 

 

Huomasin tänään, kun työkaverini kertoi, että hänen tyttönsä on saanut juuri viime viikonloppuna vauvan, ja alkoi selittämään kuinka paljon oli avautunut ennen synnärille menoa jopa ja kuinka helppo synnytys oli, niin en saanut suusta edes onnitteluja. Tuntuu että jotenkin on ihan turta olo, kun joku kertoo raskaudesta, lapsen syntymästä. Kaikki muut onnittelivat melkein itkien häntä.. :girl_to_take_umbrage2:

Minunkin ystäväpiirissä raskauslukemat ovat samaa luokkaa kuin tuulitukka84:llä.. Pahinta on kun he kertovat töissä " voi että kun supistaa ja painaa mahaa." Mitä minä osaan siihen sanoa?? Pitäisikö sanoa että " joo, oli minullakin muutama viikko pieniä kipuja, ja oksentelin, mutta se loppui siinä vk 11.."

 

Aika kurja olo.

Edited by Iiris/

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niin ja lisää vaan koko ajan pukkaa :girl_to_take_umbrage2: Raivo ja viha on hellittänyt, mutta katkeruus on jäänyt ja syvälle. Välillä miettii miten pitkällä raskaus nyt olisi ja miten näkyisi jne. Kaikki alkoi taas alusta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Tuttuja tunteita kaikki raivon ja katkeruuden väliltä.

Tuli vaan nyt mieleen sekin kun meidän enkelipoikamme syntyi niin samana päivänä kavereillemme (yhteyttä ei oltu pidetty vuosiin eikä minulla edes ollut heidän numeroaan) syntyi vauva ja he lähettivät saman tien tekstiviestillä tämän uutisen. En tainnut osata onnitella heitä vaan vastasin viestiin ilmoittamalla että niin meillekin syntyi tänään vauva, mutta enkeli-sellainen. Tuntui niin kohtalon ivalta tuo samanaikaisuus. En edes tiennyt heidän odottavan vauvaa....

Jälkikäteen olen ajatellut että ehkä kyseisellä jutulla oli jokin tarkoitus, tarkoitus muistuttaa ystäviäni todella nauttimaan ja arvostamaan pientä ihmettään. Niin että kaikkien ei tarvitse itse menettää ennen kuin oppii arvostamaan.

Silti monesti mietin miksi juuri meille kävi näin... Kun jo esikoista odotin jatkuvan pelon selkaisin tuntein eikä raskaus sujunut kovin mallikkaasti. Enkelimme raskaus taas oli jo aiemmin keskeytyä ja sen jälkeen lääkäri ehdotti keskeytystä mitä en ikimaailmassa olisi saattanut tehdä. Sitten kaiken sen epätoivoisen taistelun jälkeen elämä taas sujui ja vauva liikkui ja kehittyi vatsassani kunnes äkkiarvaamatta eräänä maanantaina jokaviikkoisessa kontrollissa rakas pieni olikin eloton... Tuntui niin epäreilulta, varsinkin kun ruumiinavaus ei paljastanut mitään syytä tähän. Ja syitä tai paremminkin riskejä keskenmenoon olisi minun kohdalla ollut paljonkin.

Elämä ei mene niin kuin kuvittelee, eikä kärsimysten kohtuutta ole. Joskus olen miettinyt että kaikilla on joskus todella vaikeaa elämässä, ne vaikeudet vaan voi olla niin toisenlaisia kuin itsellä ettei niiden suuruutta edes ymmärrä eikä näe. Sarkastisesti voisi sanoa että ehkä superhelpot raskaudet ja mallisynnytykset tuottaa oikein vaikeita kauhukakaroita... niin olen usein toivonut kun oikein vahvasti harmittaagirl_cry2.gif..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en tuota katkeruutta vielä itsessäni tunnista, ehkä se tulee myöhemmin. Pahalta kyllä tuntui tänäkin aamuna, kun kaveri hehkutti hakeneensa äitiyslomaa Kelalta, toinen lapsi jo tulossa. Miten teillä muilla on läheiset reagoineet keskenmenoon? Minusta tuntuu välillä, että olen "tarkkailun alaisena". Paljon kysellään vointia ja sitten varovaisesti arvostellaan reagoimistapaani (joka on ollut aika voimakas). Ihan kuin minä huvikseni olisin hankala tai hermostuisin tavallista herkemmin. Läheistenkin on vaikeaa ymmärtää, että joskus tunteet vain ovat niin voimakkaita, että itsehillintä ei auta. Mieskin kertoi miettineensä viikonlopun raivareiden jälkeen, että jos suunta ei ala pian olla parempaan, niin yrittäisi jotenkin juonia minut hoitoon äitini kanssa. Toisesta keskenmenostahan on huimat 6 päivää, joten kaipa minun tahti toipua on toivottoman hidas?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Raivotar, itse olen käynyt muutaman kerran juttelemassa sairaanhoidon psykologin (?) kanssa kun ei vaan enää kestänyt olla oman pään ja jatkuvan itkemisen ja pahan olon kanssa. Eilen oli itseasiassa vika kerta ja mä sain ihan itse päättää koska hoitosuhde päättyy. Nyt olo on jo niin hyvä että sanoin sille naiselle että en usko enää tarvitsevani näitä käyntejä ja se oli sillä selvä. Pyysi rohkeasti soittamaan ja varaamaan uutta aikaa jos alamäki alkaa uudelleen.

 

Jäi tosi hyvä mieli että kävin ja että uskalsin mennä.

 

Sun läheiset eivät ehkä taida ymmärtää ettei km:stä toivuta kuudessa päivässä. Eikä kuudessa kuukaudessakaan. Mun eka km oli heinäkuussa ja mä suren sitä edelleen paljon ja asia on JOKAIKINEN päivä mielessä. Mutta jos sun olo on tosi kurja niin miksi et hakeutuisi "hoitoon" niinkuin miehesi ehdotti. Ei siinä ole mitään pahaa. Itse jälkeenpäin ajateltuna mun olisi pitänyt pyytää apua jo silloin heinäkuussa. Nyt lokakuisen km:n jälkeen se ensimmäinen palasi mieleen ja olo oli kaksinkertaisesti pahempi kun piti surra kahta km:ää samaan aikaan.

 

Lue ja pyydä läheisiäsikin lukemaan Ulla Järven kirja: Syntymätön. Se kertoo keskenmenosta ja sen aiheuttamista tunteista hyvin. Mun mieheni luki sen ja sanoi että se auttoi häntä ymmärtämään mitä mun päässä liikkuu kun en aina ole niin hyvä ajatuksiani ääneen kertomaan ;)

 

Tsemppiä!

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun läheiset oli vaan jotenkin vähän ulalla kun kuulivat keskenmenosta. Oikeastaan isäni löysi ne oikeat sanat elämän epäreiluudesta ja siitä että ei pidä luovuttaa. Yksi kaveri myös osasi sanoa ne oikeat sanat "olen tässä, jos haluat jutella, pakko ei kuitenkaan ole".

Muut ei sitten osanneetkaan oikein suhtautua pariin ekaan viikkoon. Sen jälkeen kaikki on eläneet ihan normaalisti, myös mieheni. Päällepäinhän mä näytän siltä, että kaikki on ok, joten enpä voi muita syyttää.

 

Mä en koe, että olisin tarvinnut ammattiauttajaa, mutta kannustan kyllä menemään sellaiselle, jos tuntuu että ne omat tunteet ei oikein ole hallinnassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Koran_ , itse en koe ammattiapua tarvitsevani, vaan aikaa ja ymmärrystä niiltä, jotka ovat ympärillä. Ajattelen, että tässä vaiheessa nämä tunteet vain joutuu elämään läpi. Läheisten hienotuneisuuden puute loukkaa, kun on vielä vereslihalla. Tunnen itseni ja tiedän, että ajan kanssa olo tasaantuu. Ja jos ei tasaannu, niin sitten sitä avun hakemista pitää harkita uudelleen. Minunkaan mielestä ammattiavun hakemisessa ei ole mitään pahaa, jos sitä kokee itse tarvitsevansa. Kiitos kirjavinkistä, laitoin sen tilaukseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now