Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

Minä kävin juttelemassa, taisi kyllä olla vain ihan terveydenhoitaja, mutta pelkkä puhuminen/itkeminen auttoi jollekkin ihan ulkopuoliselle. Keskenmenosta meni ehkä 3 viikkoa, kun töissä romahdin pukuhuoneessa vain itkemään. Soitin samantien ajan, ja lähdin kesken töistä juttelemaan. Töissä oleminen oli yhtä tuskaa. Ja oikeastaan nuo 3 viikkoa menivät yhdessä sumussa vain, en nyt oikein muista niistä mitään. Ainoita asioita jotka kiskoutui mieleen, mitkä vaatteet oli minulla päällä kun menin kaavintaan, ja minkälaiset vessat sairaalassa oli ja miten kuuma helle kaavinta aamuna oli. Muita asioita esimerkiksi töissä en muista.

 

En käynyt kyllä kuin kerran juttelemassa, mutta minulle se auttoi. Kun kuuntelija on ulkopuolinen, hän ei arvostele tai vähättele sinun suruasi, vaan kuuntelee ja kannustaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tosta läheisten suhtautumisesta: Mun kohdalla kaikki pääosin on suhtautunu tosi hyvin. Mies otti km:n myös tosi raskaasti ja yhdessä ollaan surussa koko ajan oltu, vaikka mies sanookin, ettei voi täysin ymmärtää mitä mä käyn läpi. Myös muut on ollu ymmärtäväisiä ja ovat antaneet aikaa toipua. Mä oon aika avoimesti puhunu km:stä (esim. töissä, koska olin sen jälkeen niin pitkään saikulla enkä viittiny keksiä mitään muitakaan selityksiä) ja monet onkin tullu kertomaan mulle myös omista kokemuksistaan.

Osa ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän ettei me surra/surtu "vaan" sitä, ettei saatukaan nyt lasta vaan sitä, että se lapsi joka uskottiin jo saavamme, kuoli. Olkoonkin, että se oli vasta pieni alku vasta, meille se oli vauva. Hirveesti yritettiin lohduttaa sanomalla, että se ja sekin sai km:n (tai useemman), mutta nyt niillä on lapsi (tai useempi). Eihän sitä toki voi ymmärtää, jos ei itse ole läpi käynyt.

 

Mun luona kävi jo polilla psykiatrinen sh. tarkastamassa tilanteen ja sen luona oon myöhemminkin käyny juttelemassa useemman kerran. Mä en tiedä onko siitä varsinaisesti ollu apua toipumisessa, koska mä oon tosiaan saanu purkaa asiaa myös läheisille ja käydä niiden kanssa läpi uudestaan ja uudestaan, mutta ainakin oloa on helpottanu tieto, että toipumista seuraa ammattilainen joka tarvittaessa huomaa jos tilanne ei oo enää hallinnassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Joitakin lohduttaa ajatus siitä että luonto karsi "viallisen" pois, ajattelemalla että keskenmennyt vauva ei ollut elinkelpoinen. Itseäni pelkästään hirvittää tuollainen ajatus, varsinkin kun olin juuri saanut rakenneultrassa kuulla odottavani täysin tervettä poikaa.

Ja sitä en tosiaan ymmärrä miksi vieläkin roikun tällä palstalla, mutta näkyy tämän asian käsittely vievän paljon kauemmin aikaa kuin ikinä voisi ennalta uskoa. Allekirjoituksenikin kertoo että keskenmenosta on jo aikalailla 2vuotta ja sen jälkeen on syntynyt ihana kuopuksemme nötsä. Mutta uusi vauvakaan ei saa unohtamaan sitä, joka kuoli jo ennen kuin isänsäkään kerkesi liikkeitä tuntea, sitä joka kuitenkin jätti kauniit jalan- ja kädenjäljet paperiin ja ikuiset jäljet sydämiimme.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minuakaan ei helpota ajatus, että lapsissa olisi ollut jotain vikaa. Juuri nämä pienet olisin halunnut. Mietin, olivatko tyttöjä vai poikia, mitä olisivat perineet minulta ja mitä isältään. Sekin harmittaa, ettei lapsista jäänyt mitään konkreettista muisteltavaa. Jonkinlainen oma rituaali tai tapa muistaa pitää varmaan kehitellä.

 

Muuten tänään tuntuu vähän kevyemmältä. Kävimme lääkärissä ja pääsimme jatkotutkimuksiin, vaikka vielä viime viikolla lääkäri puhui, että pitää olla kolme keskenmenoa takana. Sanoin, että tarvitsen tietoa, jotta pääsen yli. Että onko tämä vain äärimmäisen huonoa tuuria, onko taustalla jotain, mitä voidaan hoitaa vai pitääkö alkaa asennoitumaan lapsettomuuteen. Edessä on verikokeita ja odottelua, osa kokeista voidaan tehdä vasta ensimmäisten kuukautisten jälkeen. Toisaalta vähän hirvittää, raskaushormoonin määrä oli noussut viime viikosta (silloin reilu sata, nyt noin 200), ja vaikka lääkäri vakuutteli arvojen tulevan jäljessä, on minun mielessä pieni huoli, että entä jos se raskaus jatkuukin jossain väärässä paikassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Sekin harmittaa, ettei lapsista jäänyt mitään konkreettista muisteltavaa. Jonkinlainen oma rituaali tai tapa muistaa pitää varmaan kehitellä.
Mulle toi psyk. sh kanssa suositteli, että kehittäis jonkun oman tavan ikään kun haudata menetetty vauva. Esimerkiks jos on ehtiny jo ostaa jotain pientä sille, niin ikään kun pyhittäs sen vaan ko. vauvalle, eikä sitä koskaan mahdollisesti tulevalle lapselle otettas käyttöön. Mä olin ehtiny alkaa neulomaan pientä aran-neuletta, mutta niin kun se pieni olentokin, neule jäi kesken. Niinpä me suljettiin neule puikkoineen ja lankoineen laatikkoon joka sinetöitiin ja johon tuli muistokirjotus. Edited by mianro

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minua lähinnä on harmittanut ne kommentit, että lapsessani oli jotain vikaa, ja että parempi näin. En halua kuulla, että lapsessani oli jotain vikaa - mitään vikaa ei siis todettu, keskenmenon syytä ei tiedetä. Siitä kommentista tulee jotenkin syyllinen olo, että minun lapsistani tulee viallisia... eivätpä he tietenkään sitä tarkoita, mutta surun keskellä se tuntuu niin pahalta tuokin.

mimmynmama puhui myös kohtalon ivasta. Minä olen sitä miettinyt monta kertaa: jäin tyhjennykseen naistentautien osastolle ja synnytyssalit olivat muutamien huoneiden päässä. Juoksin koko ajan käytävällä vessassa ja täsmälleen sillä hetkellä kun tunsin sikiöpussin (tms) putoavan vessanpönttöön niin käytävän toisessa päässä vauva parkaisi ensimmäisen huutonsa. Se oli kamalaa. Siis niin omituisen ivallista.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että elokuvissa jonkun kuolema pelastaa toisen elämän. Ja kuvittelin, että minun lapseni oli kuollut, jotta se samalla hetkellä syntynyt vauva voi elää. Aika kaukaa haettu ajatus, mutta sekin oli lohduttavaa... Kuin sekin ajatus, minkä eräs kaverini minulle sanoi: Vauvasta tuli sitten suojelusenkeli seuraavalle lapsellemme. Kauniisti sanottu. :)

 

 

 

Taatusti hän kuulee.

Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.

Ehkä hän on nyt onnellinen,

ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan

jäädä meidän elämäämme pysyvästi.

Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,

vain läpikulkumatkalla.

 

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.

Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta

saadakseen kaiken kuntoon.

He hoitavat hommansa tosi nopeasti jotkut.

Jotkut vain ikään kuin käväisevät

elämässämme antamassa meille jotakin,

tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,

ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.

Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

 

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,

antamaan ja välittämään.

Se oli hänen lahjansa sinulle.

Hän opetti sinulle paljon,

ja sitten hän lähti.

 

Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.

Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,

mutta häneltä saamasi lahjan

sinä saat pitää ikuisesti.

 

-D.Steel-

 

 

Meille jotenkin sopii toi teksti minkä löysin toiselta foorumilta. 10 minuuttia np-ultran jälkeen (jossa siis km todettiin) mies hymyili (se oli jotenkin outoa siinä tilanteessa) ja sanoi, että nyt sitten aletaan tekemään lapsia. Tämä keskenmennyt raskaus siis oli tullut meille iloisena vahinkona ja siihen piti sitten molempien opetella suhtautumaan. Km sai mieheni tajuamaan, että hän haluaa oikeasti kanssani lapsia, aikaisemmin olimme molemmat vielä hieman epävarmoja. Ehkä tuon keskenmenneen tarkoitus oli saada meidät tajuamaan jotain? Ehkä se antoi voimia, tarkoitusta tai jotain tulevaa raskautta ja lapsia varten? Niin haluaisin uskoa.

 

Minäkin mietin tuota muistolaatikon tekoa, laittaisin sinne neuvolasta saadun odotusajan kirjan, sitä jo ehdittiin täyttelemään. Sekä piirroksen missä vatsassani kasvava vauva rakastaa isäänsä... Piirsin sen odotusaikana miehelleni, hän ei pysty sitä enää katsomaan, joten ehkä laitamme sen yhdessä joskus jonnekin talteen... Harmittaa, kun en saanut ultrakuvaa mukaani muistoksi, jotenkin helpottaisi katsoa sitä joskus. Minulle ei jäänyt mitään oikeasti konkreettista lapsestamme :( Neuvolakortin varmaan saisin itselleni jos sairaalasta sen pyytäisin? Milloin olisi oikea aika "haudata" nuo tavarat? Toivon, että saamme pian uuden raskauden alulle, ja sitten ehkä olisi hyvä aika "hyvästellä" nuo vanhat tavarat...

 

Minä en saanut keskusteluapua mistään sairaalasta tai neuvolasta. Kätilö kyllä tarjosi mahdollisuuden tulla keskustelemaan tulevaisuudesta, koska tyhjennys oli minulle niin vaikea, etten alkaisi pelkäämään synnyttämistä tai muuta... Jos olen pian raskaana tiedän, että silloin keskenmenon pelko kasvaa suureksi, varmaan niin suureksi, että joudun menemään sairaalalle juttelemaan, tai jonnekin. En tiedä kestänkö toista keskenmenoa, mutta olen jotenkin täysin varma, että seuraavakin raskaus menee kesken... onko muilla samanlaisia tunteita? Ja olen lähes varma, etten saa koskaan tervettä lasta... jotenkin toivoton olo, mutta yrittää silti haluan.

 

Kaikille voimia suuressa surussa ja tunteiden vuoristoradassa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hauki, nyt en ehdi enempää jaarittelemaan mutta oli ihan pakko tulla kirjottamaan että mä pelkään ihan helvetisti kolmatta keskenmenoa. Mä haluan tulla raskaaksi enemmän kun mitään mutta mä en tiiä miten selviäisin kolmannesta. En mä varmaan pysty yhtään nauttimaan raskaudesta kun vaan pelkään :(

 

Ja mä olen kehitellyt tässä itselleni sellaisenkin pelon että se ei takaa MITÄÄN että pääsen niiden maagisten 12 viikon yli. Se voi silti mennä kesken. Sekään ei takaa mitään että olen synnärillä synnyttämässä, vauva voi kuolla synnytyksessäkin. Eikä sekään takaa vielä mitään vaikka pääsis kotiinkin jo vauvan kanssa. Se voi kuolla kätkytkuoleman.

 

Jepjep... varmaan tulee olemaan nautinnollinen raskaus :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on se tilanne, että luulen tietäväni sitten kun tulen raskaaksi onko kaikki hyvin vai ei. Ainakin jos kyseessä olis uusi tuulimuna.

 

Mulla siis onnistuneen raskauden tunne oli ihan erilainen kuin tämän epäonnistuneen. Mutta kyllä pelkään sitä hetkeä että tärppi tulee ja tunnen taas saman kuin nyt...sen että vaikka tikku näyttää kahta viivaa niin en tunne olevani raskaana. Kova halua on täälläkin raskautua, mutta kyllä se pelottaa samalla myös. Toisaalta pelkään myös, että en raskaudu ollenkaan kun esikoistakin yritettiin niin kauan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua ahdistaa myös koko ajan se että kun aiemmin ajattelin että seuraavassa raskaudessa nautin kun ensimmäinen meni stressatessa km:n jälkeen koko ajan jostain niin nyt kahden km:n jälkeen tasan stressaan vähintään yhtä paljon sitten jos/kun olen taas raskaana. Ja koko ajan epäilyttää että ihan varmasti se kolmaskin keskenmano tulee, jotenkin en vaan usko että nämä kaksi keskenmenoa olisi vaan huonoa tuuria vaikkakin yksi onnistunut raskaus on takana.

 

Ja miten nyt raskausuutisia tulee koko ajan lähipiiristä kun aiemmin kukaan tuttu ei ollut raskaana.

 

Kuten eledee kirjotti, mulla oli onnistuneessa raskaudessa jotenkin levollinen tunne alussa siitä että kaikki on hyvin ( vaikkakin stressasin muuten koko ajan jostain) Kahdessa epäonnisessa ei.Tiedä sitten mistä johtui.

Edited by Ompukka

Share this post


Link to post
Share on other sites

koran: ihan samat pelot täälläkin! Ja kun ei ole vielä yhtään lasta niin pelko on suuri, ettei koskaan sellaista saakaan. Mutta yritettävä on, ilman sitä ei ainakaan saa :) Voimia sullekin! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Kuin sekin ajatus, minkä eräs kaverini minulle sanoi: Vauvasta tuli sitten suojelusenkeli seuraavalle lapsellemme. Kauniisti sanottu. smile.gif

Kaunis ajatus smile.gif

 

 

Mä myös pelkään uutta km:a. Ristiriitaisia tunteita käyn läpi, kun meillähän tuota ensimmäistä plussaa odotettiin 4 vuotta. Nyt pelkään, etten tule uudestaan raskaaksi ja toisaalta keskenmenopelon takia pelkään koko mahdollista raskautumista. Toisaalta päässä liikkuu hirveesti ajatuksia ja toisaalta pelkään ajatella mitään. Mä oon aina ollu vähän neuroottinen ja mulla on tapana pähkiä mielessäni läpi aina kaikki "worst case scenariot". Kun keväällä huomasin olevani raskaana pitkän yrittämisen jälkeen, tuudittaudin kuitenkin naiivisti ajatukseen, että lapsen kuulukin tulla just sillon, kun oltiin saatu asuntoasiat ja muut just kuntoon. Ettei vauva vaan halunnu tulla vanhaan kotiin, jossa ei viihdytty jne. Oon tavallaan tuntenu km:n jälkeen syyllisyyttää siitä, etten ollu varautunu keskenmenoon ja enkä ollu raskaudesta "tarpeeks kiitollinen" pitkän yrittämisen jälkeen vaan pidin sitä itsestään selvyytenä. Typeräähän se on, mutta siltä vaan tuntu/tuntuu.

 

Mä saan lohtua tästä kappaleesta

Edited by mianro

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla pyöri paljon ajatuksia olenko syönyt väärin,liikkunut liikaa jne. Itsensä syyllistäminen että on tehnyt jotain väärin. Monesti ajattelen miten pitkällä raskaus olisi nyt. Niin ja uuden keskenmenon pelkääminen vaikka en ole raskaana (liekö koskaan enää) pyörii paljon mielessä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä ajattelen kokoajan miten pitkällä raskaus olisi ja se on tosi raastavaa. Jonain päivinä se on vaan semmonen hymähdys, että "jaa, tällänen maha mulla olisi" ja sitte jonain päivänä tulee itku kun harmittaa niin helvetisti. Kuukausi olis tällähetkellä äippälomaan.....

 

Mä taas olen kuunnellut tätä:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ ja ^^

Mä myös oon jatkuvasti laskeskellu jatkuvasti miten pitkällä olisin ja aamusin kun kiukuttaa nousta ylös mietin, että "JOS asiat olis toisin, mun ei enää tarttis edes mennä töihin vaan olisin jo äitiyslomalla". Ja tunnustaisko tässä nyt samalla, että nyt kun asiaa pystyy jo käsittelemään, käyn välillä jopa joulukuisten odotusketjusta lueskelemassa mimmosia ajatuksia päässä nyt liikkuis, jos asiat olis menny toisin... (pakkoko sitä on ehdointahdoin itseään kiusata??! a080.gif ). Jotenkin on vaan niin vaikee päästää irti...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onneks mä en oo liikaa miettinyt, missä vaiheessa raskaus nyt olisi... Se olisi niin raastavaa. En oikein pysty edes lukemaan niiden päikkyjä, joiden la on lähellä omaa keskenmenneen raskauden laskettua aikaa. :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

mianro: mä en koe kiusaavani sillä itteeni, luen aika vakituiseen entistä odotusketjuani, ne ihmiset alko tuntumaan niin tutuilta että haluan seurata miten niillä menee... ja miten mulla mahdollisesti menis tässä vaiheessa... saa nähä miltä tuntuu helmikuussa kun ne menee synnyttämään ja mä en... synttäreiden aikaan ainakin tulee joku kriisi, olin niin iloinen kesällä, että olin saamassa lapsen ennenkuin täytän 32 ja nyt siinä vaiheessa ei ookaan lasta, saas nähdä oonko ees raskaana siinä vaiheessa.... :(

tuulitukka84: mä koin pian keskenmenon jälkeen sellasen hysteerisen siivouskohtauksen, ajattelin, että meillä on joku pöpö täällä sotkusessa huushollissa joka tappo meidän lapsen... :o tai sit syytän itteeni, että seksi tappo sen, tai mun käytös tai ajatukset. :( Eli et oo ainoa. Onneksi ne ajatukset siitä vähän rauhottuu ajan kanssa, voimia sulle! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niin paljon tuttuja tunteita ylläolevissa viesteissä. Keskenmenon pelko on jo nyt kamala ehkä joskus alkavan raskauden suhteen. Ja jotenkin olen varma siitä, että sekin todennäköisemmin menee kesken kuin päättyy hyvin. :( Ensimmäisestä pidemmälle (loppuun) edelleenstä raskaudesta ei osannut ja uskaltanut km-taustaisena nauttia ja nyt tuplakm-taustaisena olisi se vielä vaikeampaa... Kaikissa raskauksissa olen ollut yhtä epäileväinen hyvinsujumisen suhteen eli onnistunut ei poikennut alussa mitenkään näistä keskenmenneistä. Oireet tosin olivat hieman vahvemmat, mutta "henkinen tieto/tunne" oli kaikissa yhtä epäilevä ja pessimistinen (toki myös hirmuisen toivova jokaisessa).

 

Mulle on ollut lohdullista ajatella, että keskenmenneille hankituille tavaroille (varsinaisesti en hankkinut mitään erityisesti vauvalle, mutta joihinkin asioihin liittyi vauva-ajatus) ja niille, joita suunnittelin hankkivani, on joskus tulossa käyttäjä. Jos olisi esim. jokin vaate (millaista ei ole), olisi se sitten joskus syntyvälle vauvalle hieman kuin "suojelusenkelivaate", jota pukiessa ja käyttäessä tulisi samalla mietittyä, myös keskenmennyttä pientä. Myöskin jonkinlainen suojelusenkeli-ajatus on lohduttanut. Jollain tavoin uskon, että ensimmäinen "vauva" on ollut syntyneen lapsen turvana mahassa ja maailmassa. Näin untakin, jossa "isoveli" kertoi pitävänsä kyllä huolta "pikkusiskosta". Ensimmäisen sukupuolta en toki tiedä, mutta enpä tuolloin tiennyt vielä tytönkään, joten uskon, että ensimmäinen olisi ollut poika. Ja nyt olisi sitten uudellekin suojelusenkeli valmiina, jos uusi joskus suostuu syntymään.

 

Tuntuu, että lauseilla "olla raskaana" ja "saada vauva" ei ole mun sanakirjassa kuin hiuksenohut yhteys. Ja tuntuu niin pahalta, kun kuulee jonkun (ihan alkuraskautta elävän) puhuvan saavansa vauvan. Kiva toki hänelle, jos näin voi uskoa ja ajatella, mutta itse en ikinä voisi puhua niin. Tietoa omista todennäköisyyksistä on jo liikaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä saan lohtua tästä kappaleesta

 

Kuuntelin tämän ja itkin. Tässä yksi mun surukappaleista: Mikko Kuustonen - Aurora

Tämä on aina ollut mielestäni kaunis kappale, ja tuota nimeä on harkittu lapsellekin biisiä kuunnellessa. Keskenmenoaamuna menin sänkyyn miehen viereen itkemään ja tietysti juuri tämä tuli radiosta. Sanoin että nyt on sekin nimi pilalla... :girl_to_take_umbrage2: Mutta nyt tuntuu siltä että ehkä ei sittenkään, tavallaan tuo nimi on nyt osa meitä entistä voimakkaammin, joten voisin hyvin antaa sen toivottavasti tulevalle lapselle ainakin toiseksi nimeksi.

Hauki oli laittanut kauniin tekstin, joka osuu hyvin omaan elämänkatsomukseeni. Ja muutenkin paljon kauniita ajatuksia tullut tänne. Haluan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Yhtenä päivänä päähäni pälkähti ajatus, joka lohdutti. Ajattelin, ettei me menetettykään meidän lasta, vielä ei vaan ollut sopiva tilaisuus hänen tulla luoksemme. Uskon sieluun ja jollain tavalla ehkä sielunvaellukseenkin, ja haluan ajatella että se sama sielu tulee vielä luoksemme kun on aika. Jostain syystä on vain halunnut opettaa meille ensin jotain? Tämä nyt oli vain tällainen mun hassu ajatus, ei varmasti kaikkien ajatusmaailmaan sovi, ja useimmat kai haluavatkin säilyttää jokaisen syntymättömän lapsen ajatuksissaan omana yksilönään.

 

Muistolaatikko kuulostaa myös hyvältä ajatukselta. Johonkinhan monet kerrat ihasteltu ultrakuva ja neuvolajutut pitäisi jemmata, en voi niitä poiskaan heittää ainakaan vielä. En ehkä koskaan, kyllä mä muutenkin säilytän kaikkea outoa...

 

Taisin jo kirjoitellakin, että meillä "muistorituaalina" oli tähden valitseminen taivaalta. Silmään osui kirkkaasti tuikkiva tähti, joka on sattumalta oman ja lapsenkin LA:n mukaisen horoskooppimerkin tähtikuviossa. Sen yläpuolella on tähdistö, jota mies aina katselee omaa isäänsä muistellen. Selvisi että valitsemallamme tähdellä on kaunis nimikin, ja ympärillä pieni kiertotähti. Hörhöä ehkä, mutta niin me salaa ollaankin. :blush:

 

Minä pelkään myös kolmatta keskenmenoa, tai että raskaudessa menee jotain muuta vielä pahemmin pieleen, mutta toivon todella että jostain "tuntisi" sen että kaikki on kunnossa, kuten Ompukka ja eledee kirjoittivat. Ehkä se on helpompaa jos on jo onnistunut raskaus takana. Itsellä on ollut näissä molemmissa epäonnistuneissa raskauksissa epävarma olo, vaikka toinen vaikuttikin ihan normaalilta. Mutta en kyllä tiedä johtuiko se epävarmuus vain ekasta keskenmenosta, vai voiko sitä jostain oikeasti aavistaa ettei kaikki ole kunnossa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hauki tuosta seksistä että minun mies mietti johtuiko keskenmeno siitä. Itsellä kävi kaikki hullut mielessä paitsi se. Neule joka minulla oli päällä kun keskenmeno alkoi en ole laittanut päälle...katson sitä vaatehuoneen hyllyllä mutta käsi ajautuu aina viereiseen neuleeseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hauki Mä rekkauduin tänne vasta km:n jälkeen, joten odotusketjuun en ehtiny odottajana osallistumaan enkä siellä kirjoitteleviin tutustumaan joten sen lueskeleminen on mulle ihan puhtaasti omassa menetyksessä rypemistä. Varmasti lueskelisin toisella mielellä jos ihmiset olis siellä ehtineet käymään tutuiksi. :)

 

Mä kuuluin noihin ameliinan mainitsemiin alkuraskautta eläviin, jotka jo puhuvat saavansa vauvan. Mä en kertonu "olevani raskaana" vaan kerroin että "meille tulee vauva". Toki saatoin lisätä, että jos kaikki menee hyvin ja ollaan vielä alussa, mutta ne tuli suusta ulos vaan muodon vuoks. Nyt en käsitä miten saatoin olla niin idiootti (luottavainen...) ja niin kuten aiemmin kirjotin, tunnen siitä nyt syyllisyyttä.

 

Mun mielestä tuo Salaman tähden valinta on kaunis tapa muistaa pientä eikä ollenkaan hörhöilyä :) Ja musta on kiva kuulla, että muutkin jemmaa muistoja pienestä, koska kun puhuu pääasiassa ihmisten kanssa, jotka ei oo km:a ite käyny läpi, tulee välillä tunne että mä joidenkin mielestä suurentelen asiaa, kun haluan muistaa sen pienen elämän joka mun sisällä alko ja ikävöin sitä "vieläkin", vaikka se niin aikasin päätty.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä säilytän kaikkia neuvolakortteja ja muita vauvajuttuja mitä kerkesin saada ja kerätä huoneessa, josta piti tulla alunperin lastenhuone. Monesti tekisi mieli mennä räpläileen neuvolakorttia, ja olen päättänyt että en mene. Tulee vain murehdittua juuri laskettua aikaa (joka pyörii mielessä ilmankin korttien katsomista)

 

Toissapäivänä ystäväni, jonka raskaus alkoi samaan aikaan kuin minun, mutta hänellä raskaus on nyt aika lailla loppuvaiheessa kyseli miten minulle menee ja mitä kuuluu. Kerroin että aika huonosti menee, ( oikeasti vain muuten vain kiukutti sinä päivänä) Hän kuitenkin kannusti ja sanoi toivovansa onnea meidän vauvapuuhiin. Se että hän on raskaana ja maha valtavan kokoinen, ja toivotteli onnea niin tuntuu masentavan vain enemmän.. :girl_to_take_umbrage2:

 

Kauhulla odottelen jouluakin, silloin on tämän vuoden viimeinen kerta että voisin olla raskaana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä tein näiden keskenmenojen jälkeen tälläisen, se on käyttöön tarkoitettu ja toivottavasti joku päivä mä saan kääriä siihen meidän pikkuisen. Mä uskon, että näiden menetysten jälkeen mä osaan arvostaa raskautta ja vauvaa enemmän kun ilman näitä kokemuksia. Mitään ei voi ottaa itsestään selvyytenä.

 

suruty.jpg

Ihan selvennyksen vuoksi, tuo on siis semmoinen huppupyyhe ;)

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itselläni oli sellainen ajatus keskenmenneen raskauden aikana että luoja on liian julma jos nyt ei anna tätä lasta meille kun niin paljon on saatu pelätä ja kärsiä. Mut niin kävi kuitenkin ja se aiheutti hetkellistä katkeruutta, (ja myös vahvan esikoisen menettämisen pelon, johon kuului mm hengityksen kuuntelu öisin josta mä oon päässy eroon vasta hiljattain) mutta myöhemmin olen ajatellut että vaikka kuinka joka päivä toivoin ettei tää lapsi kuole niin silti se kuoli. Ehkei sen pitänytkään olla opetus mulle vaan ehkä monelle läheiselleni, kaikkea ei voi aina ymmärtää. Tuli mieleen tämä kirja (kirjailijaa en muista, mut on sen verran tunnettu että löytyy nimelläkin) syvä kuin meri, jossa koko tarinan ajan kulkee mukana oivallus ihmisluonnon taipumuksesta luottaa siihen ettei hänelle tapahdu mitään pahaa kunhan aina silloin tällöin säälien käy katsomassa ja muistelemassa niitä joille on käynyt todella pahasti. Eli ikäänkuin jotkut lukevat keskenmenoketjua ja yrittävät asettua näiden ihmisten asemaan täällä siinä toivossa että siksi itselle ei niin kävisi.

Tämä oli hiukan turhan provosoiva esimerkki ehkä, sorry.

Nuo muistoarkut kuulostaa hyvältä, itse hautasimme pienemme sairaalan järjestämään joukkohautaan "muistolehtoon" mutta en koskaan myöhemmin saattanut siellä käydä edes siellä hautausmaalla. Nyt se on liian myöhäistä sillä matka on liian pitkä. Nimen kuitenkin kerkesimme miettiä pojalla eikä tuota nimeä toivottavasti kukaan läheiseni käytä omalleen, koska se koskisi liikaa. Tein myös taulun ultrakuvasta, käden ja jalanjäljistä sekä enkelikiiltokuvista, mutta noin vuoden jälkeen tuntui etten enään halua joka päivä nähdä tätä pientä enkeliä. En halua koskaan unohtaa rakasta poikaamme mutten jaksanut enään jokaikinen päivä miettiä asiaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tekisi mieli listiä omin käsin Johanna Tukiainen, joka nyt väittää saaneensa keskenmenon ja ei kuulemma harmita, koska se oli Jumalan tahto :skilletgirl: Mokoma lehmä, kehtaakin valehdella tällaisesta asiasta!!! :skilletgirl::hysteric::skilletgirl:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now