Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

^ Mä oon kihissy tänään ihan samasta asiasta. En oo uskonu hetkeäkään sen olleen raskaana missään vaiheessa ja oon tota uutista odottanu koko ajan, mutta silti se sai raivon partaalle nyt kun sen tosiaan joutu lukemaan u010.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Sama täällä.. yllätyin itsekin miten voimakkaasti reagoin kun tuosta asiasta nyt "uutisoitiin" :skilletgirl: Mokoma eukko, valehtelee ihan mitä vaan saadakseen julkisuutta. :hysteric: Tekee mieli uskoa karmaan... että se saa vielä mitä ansaitsee. <_<

Share this post


Link to post
Share on other sites

Elena ja mianroa komppaan minäkin. Ei oo varmasti edes ollut raskaaana, pitää vaan keinolla millä hyvänsä päästä seiskapäivään... Että ei kun vaan :skilletgirl::skilletgirl::skilletgirl:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Samaa mieltä tuosta Tukiaisen toiminnasta!

 

Voimia minunkin puolestani kaikille jotka kokeneet keskenmenon.

Itselläni todettiin reilu kk sitten alku vaiheen keskenmeno ja siihen päälle kohdunulkoinen.

Aluksi en edes meinannut vuodon alettua mennä lääkäriin kun vuoto oli niin pientä, mutta sitten kivut tulivat aivan sietämättömiksi ja oli pakko mennä lääkäriin. Siellä sain kuulla ikävät uutiset, mieheni ei edes ollut päässyt mukaan, mutta tuli kuitenkin hakemaan minua sairaalasta ja tajusi heti olevan kaiken pielessä kun näki minut itkemässä lohduttomasti.

Ja vieläkin itken vähintään kerran viikossa pikkuisen takia, sitä niin uskoi että saa sen oman pienen ja sitten viedäänkin kaikki..

Nyt on uusi yrityksessä, mutta on myös kovat epäilyt mahtaako onnistua ja pelko uudesta kohdunulkoisesta ja keskenmenoista..

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Sama täällä.. yllätyin itsekin miten voimakkaasti reagoin kun tuosta asiasta nyt "uutisoitiin" :skilletgirl: Mokoma eukko, valehtelee ihan mitä vaan saadakseen julkisuutta. :hysteric: Tekee mieli uskoa karmaan... että se saa vielä mitä ansaitsee. <_<

 

Mä luulen, että joku päivä saadaan lukea, kuinka joutui yrittämään ("uutta") raskautta kauan. Esimerkiksi jopa 2 kk. Voi sitten kertoa seiskalle, kuinka kärsi lapsettomuudesta ennen kuin vihdoin onnistui.

 

Ei voi käsittää, miten joku viitsii valehdella lapsen menettämisestä. Jutun uskottavuus on tasan nolla. Ja se elämän karma menee kuitenkin niin, että tuo on "uudestaan" raskaana ennen minua.

Edited by ameliina"

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oli tarkoitus kirjoittaa jo pari päivää sitten. Silloin olisin sanonut Hauelle ja muille, että minäkin olen kahden keskenmenon jälkeen vakuuttunut, ettei seuraavakaan mene hyvin. Miehelle vitsailinkin, että tehdään kolmas keskenmeno nopeasti, että päästään tutkimuksiin. Mies hermostui, ennen kuin ymmärsi, että musta huumori on tapa käsitellä vaikeaa asiaa.

 

En tiedä, olenko oppinut mitään tästä jumalattoman raskaasta syksystä. Tai ehkä sen, että kun luulee päässeensä vähän eteenpäin, tulee huonoja uutisia. Luulin jo selvineeni pahimmasta mustasta aukosta toisen keskenenon jälkeen, ehdin käydä töissäkin ja suunnitella kalenteria. No, keskiviikkoiltapäivänä sitten selvisi, etteivät raskaushormoonit olleetkaan laskeneet, vaan jatkoivat nousuaan. Eilen iltapäivällä leikkasivat kohdunulkoisen raskauden ja poistivat vasemman munanjohtimen. Tällä hetkellä leikkausarpia särkee, on tokkurainen olo. En ole ihan varma, uskallanko enää edes haluta lapsia. Aamulla olin tyytyväinen mukilliseen kahvia ja siihen, että olen hengissä. Tuntuu, että kaipaan ihan tavallista arkea ja aikaa jolloin ei aktiivisesti haaveiltu lapsista. Sitä että voi käydä töissä, nähdä ystäviään ja elää olematta jatkuvasti huolissaan. Tai nousta ylös sohvalta ilman, että täytyy ensin kääntyä kyljelleen, jottei nouseminen satu liikaa.

 

Muistoista yms. Kummallakaan kerralla en ole päässyt neuvolaan saakka. Ensimmäinen lapsi meni alas keskussairaalan viemäristä, toinen lähetettiin munanjohtimen kera patologille. Ainoa mitä voin haudata, ovat haaveeni ja ajatukseni. Ja ikävä kyllä nämä enkelijututkaan, jotka tuntuvat montaa lohduttavan, eivät oikein kolahda minulle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi Raivotar mitä oletkaan joutunut kokemaan :( Miksi he poistivat munatorven? Jos vaan saa udella?

En osaa sanoa kyllä yhtään mitään järkevää. Jaksujahan sitä voi toivottaa, mutta ei se sun oloasi paranna.

 

Ehkä sun tilanteessa pieni paussi tekis terää. Ei vauva-ajatusta tarvitse kokonaan kuopata mutta ehkä muutaman kuukauden irtiotto koko ajatuksesta vois tehdä hyvää. Saisit rauhassa parannella kehoasi ja yhdessä miehen kanssa parannella toisianne :)

 

Ja mä ajattelin täsmälleen samalla tavalla kun sinä että nyt pian se kolmas keskenmeno niin saadaan asiaa eteenpäin. No, tässä sitä nyt sitten rohkeasti kokeillaan koska tärppää seuraavan kerran. Nyt otetaan kyllä ihan rennosti. Ei lasketa ovista eikä mitään muutakaan. Yritetään tosin pitää semmonen tietty tahti päällä, että se tärppi olis mahdollista mutta ei niitä "vauvantekorykäisyjä" enää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tässä on muuten ihana biisi. Ekaa kertaa kun kuulin tämän niin heti tuli nämä km:t mieleen. Tää on se Jenni Vartiaisen Missä muruseni on.

"Sopii" ehkä vielä paremmin jos raskaus on mennyt kesken myöhäisessä vaiheessa tai lapsi on kuollut kohtuun.

 

 

Edit. Ja kas näin taas vähättelen kokemuksiani ja suruani. Tätä mä oon tehnyt alusta asti <_< Piti tulla vielä kertomaan että mulla on kummassakin raskaudessa heti alusta asti ollut vauvalle "kasvot". Jopa tuulimuna-raskaudessa mä jo kuvittelin miltä se vauva tulis näyttämään. Ei nää oo ollut mulle vaan solumössöä vaan ihan vauvoja kasvoinensa ja käsinensä. Onko kukaan muu ajatellut näin?

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon niin turtunut. Pikkuisen menetyksestä on melkein 3kk, enkä mä oo vieläkään fyysisesti kunnossa (saati henkisesti). Jos tekisin nyt raskaustestin niin se näyttäis edelleen plussaa. Munasarjojen pitäis olla mantelin kokoiset, mutta mulla ne on nyrkin kokoiset. Pitäis varoa, ettei ne ala vuotamaan, jolloin se olis mun munasarjojen menoa, mutta en jaksa enää välittää. Pääsispähän siitä päätöksen teosta, että yritetäänkö uudestaan.

 

Mustasta huumorista tuli mieleen... Tähän mun tilanteeseen liittyi (ja vähän edelleenkin) riski sairastua istukkasyöpään ja veritulppakin olis ollut ihan mahdollinen. Kerran sitten mun toinen jalkani turpos yht'äkkiä ja oli kihelmöivä. Totesin tyynesti miehelle, että en mä mihkään syöpään ehdi kuolla kun mulle tuli nyt veritulppa ja kuolen siihen. Mies ei oikein arvostanut. Eikä se sit lopulta kuitenkaan edes ollut tulppa.

 

JOS me vielä yritetään ja tuun raskaaksi, niin oon varma että se päättyy jo alkuraskaudessa, kun sellaista en ole vielä kokenut. Tän keskeytyneen raskauden aikana mietin, että tää ei voi päättyä hyvin, koska ensimmäinen raskaus oli kuin oppikirjasta ja mulla on terve lapsi. Ja eihän se sitten hyvin päättynytkään. Ja miten samaan aikaan miehen veljen perheessä lisäännytään kuin kanit?!? Onneksi se vauva ehti syntymään silloin kun olin vielä onnellisesti raskaana, mutta ristiäisten aikaan oltiin jo menetetty omamme, joten niihin kemuihin ei haluttu osallistua. Miehen veljellä vaimoineen on ikää reippaasti enemmän kuin meillä ja kyseessä oli jo neljäs lapsi. Toiset ne vaan saa...

 

Tsemppiä tasapuolisesti kaikille ketjuun kuuluville!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Minusta tuntuu, ettei henkisesti voi toipuminen kunnolla alkaa, ennen kuin kroppa on toipunut.. Ainakin itsestä tuntui keskenmenon jälkeen, että asiaa pystyi kunnolla ajattelemaan vasta, kun vuoto loppui.

 

Koran_ : poistivat sen johtimen, koska "raskaussäkki" (inhoan näitä lääketieteellisiä termejä, jolla häivytetään se, että kyseessä oli meidän vauvan alku) oli keskellä torvea ja niin iso, ettei poistaminen olisi muuten onnistunut. Miehen kanssa ollaan molemmat nyt sitä mieltä, että tauko yritykseen on paikallaan. Ai niin, hoksasin aamulla, että jäihän minulle konkreettinen muisto tästä jälkimmäisestä. Leikkausarvet jää muistoksi, tuntui pahalta ottaa haavalaput pois - en jotenkin olisi halunnut nähdä, että oma kroppa on muuttunut. Turhamaisuuskin iskee, navan arpi on tosi ruma.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lionnelle voimia :(

 

koran_ Mä myös ajattelin alusta asti pientä vauvana enkä sikiönä ja mietin mielessäni miltä se mahdollisesti tulis näyttämään. Ja toi Jenni Vartiaisen biisi saa mut nykyään aina itkemään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Raivotar, ok. Arvet onneksi paranee, ainakin useimmat haihtuvat ajan kanssa tosi huomaamattomiksi.

Nyt vaan sitten katse eteenpäin ja tsemppiä jatkoon.

 

Tänään tuli itkut taas kun on niin ikävä sitä mitä meillä olisi voinut olla. Tää on tätä edelleen, vuoristorataa. Nyt tosin se oli vaan semmonen itkun tyrskähdys että itseäkin melkein nauratti. Enää ei tule sellaisia kunnon vollotuskohtauksia.

 

Joten kyllä tästä yli pääsee, puhumalla ja itkemällä.

 

mianro, välillä on ihanaa ihan itkettää itseään kuuntelemalla tuota biisiä! Tosin siitä tulee myös mieleen ystäväni nelivuotias tyttö joka kuoli kolme vuotta sitten syöpään. Ehkä tulee sitäkin siinä samalla surtua. Voin vaan kuvitella miltä ystävästäni tuntui menettää niin ihana tyttö kun tämä M oli.

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tosin siitä tulee myös mieleen ystäväni nelivuotias tyttö joka kuoli kolme vuotta sitten syöpään. Ehkä tulee sitäkin siinä samalla surtua. Voin vaan kuvitella miltä ystävästäni tuntui menettää niin ihana tyttö kun tämä M oli.

a065.gif Moista ei kyllä kenenkään koettavaksi toivoisi.

 

Myös tän "biisin tahtiin itkin" ( d045.gif ) paljon kkm:n jälkeen (samoin kun aikanaan lapsettomuusklinikalta saatujen kurjien tulosten kuulemisen jälkeen)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle kans tuo Vartiaisen biisi yhdistyy nykyään aina keskenmenoihin :( Joskus kun tekee mieli rypeä itsesäälissä kuuntelen sitä ja vollotan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toi Vartiaisen biisi on niiiin ihana. en oikein tiedä mitä eniten ajattelen kun kuuntelen sitä, rakasta miestäni vai surullisia asioita kuten keskenmenoa ja itsemurhan tehnyttä ystävääni (joka muuten oli kokenut kohtukuoleman - toi biisi vaan aina tuo sen ihmisen mun mieleen ihan liikaa).

 

Lionne: voimia voimia ja voimia. Aika parantaa, vaikkei haluaisikaan. halauksia sinulle ja muillekin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äsken pakenin taas töissä kahvitauolta itku silmässä, kun yksi työkaveri oli palannut mammalomalta ja se innoitti keskustelun siitä, kuka naisvaltaiseltä työpaikalta seuraavaksi ilmoittaa raskaudesta, kun hämmentävän pitkään on ollut jo hiljaiseloa. MUN PITI JÄÄDÄ ÄITIYSLOMALLE 2 vk SITTEN a025.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

mianro: noi tilanteet on niin inhottavia.

 

Mulla on jotenkin todella paskat fiilikset tällä hetkellä. Mua ahdistaa ihan hirveästi. Halu tulla raskaaksi on niin suuri, että tuntuu että mä räjähdän jos se ei tapahdu pian.

 

Mua ahdistaa muiden raskaustikkerit täällä, Johanna Tukiainen, kaksi (tai useampi) lapsiset perheet, ihmiset joka valittaa raskauksistaan, ihmiset jotka saa lapsia helposti, oma katkeruus, oman kierron omituisuus...

 

Itku on jotenkin tosi herkässä :girl_to_take_umbrage2:

 

Koska tämä helpottaa?!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mua kanssa ahdistaa kaikki enemmän tai vähemmän. Lisäksi olen alkanyt vältellä paikkoja/seuroja, joissa on useampi juuri synnyttänyt/raskaana oleva/mahdollisesti kakkosta miettivä, ettei tarvitsisi "olla hiljaa omasta tilanteesta" (kun en sitä jakaakaan laajalti halua) ja kuunnella muiden mietteitä ja kokemuksia raskautumisesta tai lapsiluvusta ("meni niin kauan" (ne pitkät kolme kuukautta) tai "suunnitellaan ikäerosta pientä, noin 1,5 v" (ja yllärinä lapsi syntyy varmaan, niin että tulee päivälleen tuo tai vaikkapa vähän alle)). Ei vaan kestä kuunnella, kun joku voi suunnitella asioita, joiden suunnittelemismahdollisuus itseltä jo meni. Tai kun joku on kokenut "raskautumishuolia", jotka itsellä on olleet moninkertaiset (ihan matemaattisestikin). Katkeruutta.

 

Ja koska muillakin on oikeus puhua kuin mulla ja asioita saa miettiä seurassakin (ihan vähän voisi ihmiset tosin miettiä, mikä on oikeasti sellaista mistä kannattaa ihan kunnolla valittaa...), suojelen itseäni siis välttelemällä näitä tilanteita.

 

Mutta jos mä saisin päättää, ensimmäisenä tulisi (pysyvästi) raskaaksi ne, jotka ovat pisimpään yrittäneet. Eli ensimmäisenä kaikki lapsettomuuspuolelta ja sitten kaikki muut yrityskuukausien mukaan. Mutta näinhän se ei mene, koska homma ei ole reilua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle sanoi tänään yks työkaveri (joka tietää taustaa vähän) että onko jotain jo tapahtunut ja osoitti vatsaani. Sanoin ettei ole, että näytänkö siltä? Onneksi olen jo itse siinä tilanteessa että osasin ottaa huumorilla. Kai se villapaita jotenkin sitten pömpötti...

 

Mutta hei, oikeesti, kyllä se helpottaa. Ihan kaikki tunteet mitä päässä on, ne tavallaan laimenee. Itkut vähenee ja sureminen ei ole enää jokapäiväistä. Kyllä se mielessä on, kokoajan, mutta se ei enää itketä niin kovasti kun ennen.

 

Tsemppiä leidit ja voimia!

Share this post


Link to post
Share on other sites

mianro: noi tilanteet on niin inhottavia.

 

Mulla on jotenkin todella paskat fiilikset tällä hetkellä. Mua ahdistaa ihan hirveästi. Halu tulla raskaaksi on niin suuri, että tuntuu että mä räjähdän jos se ei tapahdu pian.

 

Mua ahdistaa muiden raskaustikkerit täällä, Johanna Tukiainen, kaksi (tai useampi) lapsiset perheet, ihmiset joka valittaa raskauksistaan, ihmiset jotka saa lapsia helposti, oma katkeruus, oman kierron omituisuus...

 

Itku on jotenkin tosi herkässä :girl_to_take_umbrage2:

 

Koska tämä helpottaa?!

 

Kuulostaa tosi tutulta! Mäkin tänään tajusin, että mä oon ihan epätoivon vimmalla keksimässä tai suurentelemassa mielessäni kaikkia pieniäkin oireita, jotka vois viitata raskauteen. Alkaa saamaan jo ihan naurettavia mittasuhteita mun kohdalla.. ja sit testit vaan näyttää negaa ja tuntuu että maailma romahtaa.. suunnilleen. :blush::girl_to_take_umbrage2: (Huolimatta siitä että alkukierrosta suhtaudun yleensä ainakin näennäisen realistisesti ja välinpitämättömästi koko yritykseen, mutta annas olla kun loppukierto koittaa... :rolleyes: )

 

Mua ahdistaa sekin, että kohta on kulunut vuosi ja tuloksena on vain yksi keskenmeno, ja siitä aiheutunut suru, muuten ollaan täysin lähtötilanteessa edelleen. Ja se varmasti aiheuttaa osan tästä epätoivosta. Lisäksi keskenmenostakin on jo 4 kk ja mä luulin, että sen jälkeen tullaan helposti raskaaksi. :hysteric:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua on taas surettanut keskenmeno tällä viikolla ihan kauheasti. Ja aikaa on mennyt kuitenkin jo aika tarkalleen kaksi kuukautta. Koska tämä helpottaa? Ja tosiaan, myös mä alan myös aina itkemään, kun kuulen sen Jenni Vartiaisen kappaleen Missä muruseni on. Yritän tosin vältellä sitä viimeiseen saakka. Mä haluaisin tietää, mitä niiden sanojen takana on, mitä kirjoittaja on ajatellut niitä kirjoittaessaan.

 

Ja toinen yhtä paha kappale on niinikään Vartiaisen En haluu kuolla tänä yönä. Jouduin tyhjennystablettien aiheuttamien kovien kipujen takia sairaalaan osastolle, ja kun yöllä valvoin, tuo kappale tuli radiosta. Sopi siihen tilanteeseen kuin nenä päähän; olin niin kovissa kivuissa, että todella pelkäsin kuolevani. Mä sain ylipäätänsä siitä sairaalareissusta ihan hirveät traumat, ja jotenkin ne kaikki tiivistyy tuohon nimenomaiseen kappaleeseen, ja saa ne muistot nousemaan pintaan. Musta tuntuu, että välillä näen ikään kuin filminauhalla sen, kun itkin ja vääntelehdin kivusta siinä sängyllä, muistan ne huoneen hämärät valot ja tunnen suussani sen kuivuuden ja omituisen maun, jonka tuli kipulääkkeistä ja sen, kuinka tippaan valui kylmää nestettä mun käteen. Ihan kuin katsoisin jotain filmiä, jokainen yksityiskohta on niin selkeä. Se oli aivan hirveää ja mä en tiedä, miten osaisin käsitellä sen kokemuksen jotenkin niin, että pääsisin siitä ylitse.

 

Eilen illalla katsottiin yhtä tv-ohjelmaa Areenasta, ja siinä oli mukana nuo molemmat kappaleet. Oli todella hilpeä olo sen jälkeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ :(

 

Ihme juttu muuten, miten monista asioista onnistuu löytämään osasia tai kokonaisuuksia, jotka assosioi menetykseensä ja mitkä nostaa sen pintaan. Tai ei kai se mikään ihme ole, kun jollain tasolla sitä kuitenkin koko ajan pyörittelee mielessään tai vähintäänkin alitajunnassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eilen se sitten tapahtu. Romahdus töissä. Oon ollu pari viime viikkoa niin hyväntuulinen ja positiivinen etten osannu odottaa ollenkaan, vaikka olishan se pitänyt tietää että joulun tienoo ja laskettuaika hajottaa päätä. Mulla meni siis hermot töissä ihan totaalisti parista pikku jutusta, heitin tuolin seinään (se tietysti hajos) ja putosin lattialle itkemään. Meille piti tulla ens viikolla vauva. Ihanat työkaverit lipsrsealed.gif halas, keräs mun kamat kasaan ja soitti kyydin kotiin. Tänään oon ollu saikulla ja huomenna on aika taas juttelemaan psyk.sh:n kanssa. Mutta kyllä tää taas tästä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mianro

Iso halaus.

Mietin, että tässä meidän sairaanhoitosysteemissä ja kulttuurissa, jossa itse pärjäämistä arvostetaan kovasti, tulee lyhyt(tai ei ollenkaan) sairasloma keskenmenon jälkeen. Ei siinä ehdi surra ja tunteet joutuu työntämään taka-alalle, että pääsee arkeen kiinni (tai ainakin itse koen näin tekeväni, ekaa työviikkoa taaperran ku jälkeen ja iltaisin olen ihan poikki) Onhan niiden tunteiden pakko purkautua jossain vaiheessa. Pitäisi olla sallittua surra kunnolla ja ottaa aikaa oman itsen hoitamiseen, vaikka fyysisiä vammoja ei ole.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Heippa kaikki!

 

Mulla oli keskeytynyt keskenmeno, olin kaavinnassa 14.12.

 

Minulla on vähän erikoinen tilanne. Lyhyt historia: minulla on yksi lapsi, synt. 98. Uusi suhde alkoi 2000 eikä siitä ole lapsia. Tässä suhteessa oli kaikenlaista säätöä, eroja ja yhteenpalaamisia. Ensimmäinen keskenmeno oli joulukuussa 2007, jonka jälkeen ei juuri edes yritetty uudestaan. Nyt sitte syksyllä erosimme lopullisesti ja parin päivän päästä siitä tein pos. raskaustestin. Olin erosta huolimatta onneni kukkuloilla. Olen jo kuiteski 32-vuotias. Nyt sitten tuli se km viikoilla 10+6, sikiön kehitys oli loppunut rv7. Pettymys ja suru on kauhean suuri, suurempi kuin edellisellä kerralla. Kaiken lisäksi laskettu aika olisi ollut oma syntymäpäiväni. Yritän tänään kuitenkin mennä jo töihin, etten liikaa velloisi surussa.

 

Nyt sitten mies ehdotti josko erosta huolimatta yrittäisimme uutta vauvaa. Alkujärkytyksen jälkeen olen takertunut tähän ajatukseen. Onhan se toisaalta hullua, mutta toisaalta en oikein voi jäädä odottelemaan elämäni prinssiäkään. Eihän se niin kuitenkaan mene. Lasta en tulisi varmasti koskaan katumaan. Olen myös valmis hyväksymään sen, että minulla on vain yksi lapsi. Hän on minulle kaikki kaikessa. Mutta nyt kun on väläytetty tätä vauva-mahdollisuutta, en haluaisi luopua siitä.

 

Halusin vain jakaa nämä ajatukset. Ystävät kuuntelevat ja tukevat kyllä myös, mutta kaikki eivät taida oikein ymmärtää....

 

Minulle myös soi se Jenni Vartiaisen biisi päässä ja toinen on PMMP:n Lautturi: viekää minut sinne missä hän on..... Tuntuu todella, kuin vauva olisi kuollut vaikka raskaus niin alussa olikin.

 

Voimia kaikille keskenmenon kokeneille. Mitkään sanat ei riitä, mutta olen pahoillani puolestanne :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now