IirisK

Miksi "vain" yksi lapsi?

130 posts in this topic

Hienoja pohdintoja. Se mikä eniten minua ihmetyttää, on se kuinka tuttavat ja sukulaiset aiheuttavat uteluillaan päänvaivaa. Itse en halunnut lapsia, ja silloin minua suunnattomasti ärsytti kaikkien kyselyt. Ja sitten ihmettelyt miksi en niitä haluakaan. Nyt minulla on nelja lasta ja olen tyytyväinen. Nyt ihmiset päivittelevät joitain muita meidän ratkaisuja. On todella kumma miksi pitää jaksaa tarjota omia ratkaisuja ja tai näkemyksia siitä miten on hyvä elää muille. Miksi ei voisi vain hyväksyä että ihmisillä on erilaisia ratkaisuja ja elämäntilanteita, on niitä lapsia yksi, kaksi, kymmenen tai ei sitten yhtään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itsekin käänsin kelkkani taas väsymyksestä nujerrettuna ja omasta elämästäni inspiroituneena. Halusin vielä vähän aikaa sitten sen toisen, mutta en tiedä olinko se minä, jonka sen halusi, vai oliko se jotain, joka tuli yhteiskunnasta. Alan kaipaamaan niin paljon omaa elämääni, omia opintoja, harrastuksia, ystäviä, että toinen vauvavuosi kuulostaa paluulta nollapisteeseen. Pojan kanssa kotona oleminen kaksin alkaa olemaan niin mukavaa, etten halua luopua tästä. Lisäksi kunnianhimo on taas herännyt ja olen ajatellut hakea uutta opiskelupaikkaa, sellaista, johon ei kyllä vauvat sovi.

 

Mies ei missään nimessä halua vain yhtä lasta, vaikka hänestä vauvavuosi on ollut yhtä painajaista. Se vaan puhuu siitä, että pitää olla sisarus pitää olla sisarus. Jos yhteiskunnan ja muiden mielestä ei pitäisi olla sisarusta, niin se ei varmasti sitä haluaisi. Itselläni on vielä nuori ikä takana, mutta miehellä sekin alkaa "painamaan" ja hän asettaa takarajoja, että ei ainakaan 35 tee enää yhtään lasta. Itse olisin tuolloin vasta 28, ensisynnyttäjän ikäinen!

 

Meillä on ollut lapsen kanssa rankkaa, ja on edelleen. Parisuhteelle tämä on ollut valtava rasite. Tämän yhden kanssa jaksan kuitenkin puuhata ja mennä, jos näitä olisi kaksi, niin en varmaankaan. Lisäksi haluan pitää jokaisen lapseni kunnon aikaa kotona ennen hektiseen päiväkotielämään siirtymistä, toinen lapsi toisi lisävuosia roppakaupalla, ja kuten sanottu, haluaisin opiskella toiseen ammattiin. Nautin kotiäitiydestä, mutta luultavasti vain silloin, kun omat voimavarat on mitoitettu sopivasti.

 

Ehkä jäämme yksilapsiseksi, ehkä emme. Toinen voisi tulla kyllä ihan reilulla ikäerolla, jos tulee. Vaikka sitten kun eka menee kouluun...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onpa kiva ketju! Olen monien kirjoittajien kanssa samoilla linjoilla. Itse olin teini-iästä asti ajatellut, etten ikinä edes hanki lapsia. Mies taas halusi enintään yhden. Nyt kun lähipiirissä lapsia on tullut kuin sieniä sateella, päätimme kuitenkin yrittää itsekin (ikääkin alkaa jo olla sen verran, että alkaa olla kiire) ja nyt ensimmäisen odotus on alkuvaiheessa. Olemme miehen kanssa molemmat esikoisia kahdesta sisaruksesta ja olen kokenut ongelmalliseksi sen, kuinka molempien vanhemmat edelleen suosivat aina kuopustaan (eivät varmaankaan toki tahallaan). Tästäkin syystä haluan vain yhden lapsen, ettei oma lapseni joudu taistelemaan vanhempiensa huomiosta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vastaanpa minäkin, vaikken ole edes ensimmäistä odottamassa saati raskautunut.. Olen nyt 35-vee ja mies 30-vee. Molemmilla on vähän semmonen fiilis ollut alusta asti, että yksi lapsi ois ihan jees. Alussa ehkä ajattelin ite, että 2, mutta nyt, kun tää ensiraskauttaminen on siirtynyt tähän ikään, en usko useampia tulevan. Ja siis todella sydämestäni toivon, että pystyn ja kykenen edes tämän yhden ihanan vaavelin maailmaan joskus saamaan :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en ole koskaan "nähnyt" itseäni yhden lapsen äitinä, vaan aina haaveillut vähintään kahdesta. Nyt ensimmäisen raskauden loppumetreillä ajatus yhdestä ainokaisesta ei tunnukaan niin kamalalta tai vieraalta. Ei tämä raskausaika niin herkkua ole, että tähän ihan heti uudestaan ryhdyn.

 

Täytyypä palailla tähän keskusteluun myöhemmin, kun on lisää perspektiiviä. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä minäkin olen saanut kuulla olevani kylmä ja kova uratykki ja itsekäs egoisti (ja mies parkaa on surkuteltu kun vaimo ei tee sille poikaa :girl_cry: ). Ei se aina hyvältä tunnu mutta joskus on vaan viisainta jättää antamatta nasevia vastakommentteja ja elää omaa elämäänsä.

 

Minulla meinaa aina käämit palaa, kun tällaisiin asioihin otetaan pyytämättä kantaa. Nostan hattua, jos joku pystyy olemaan antamatta vastakommentteja. En kyllä malttaisi olla tuohon letkauttamatta, että mitäs meni mies siittämään tytön ensimmäisellä kerralla, jos se kerran on niin hirveä onnettomuus, ettei ole poikaa. :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen paljon tätä asiaa itsekin pohtinut. Todella mainiota keskustelua ja hyvässä hengessä. Samoja ajatuksia on paljon ollut täällä. Hauskaa kuitenkin huomata, että ketjun alkupään "yksilapsiset" ovatkin siirtyneet kaksilapsisiksi vuosien kuluessa. Niin se elämä vie. Meidän esikoinen on n nyt 1v2kk, ja koin vauvavuoden todella rankkana, vaikka se ei kai käytännössä päällisin puolin niin rankalta vaikuttanut. Näin jälkeenpäin ajatellen monen muunkin tavoin kai minullakin sitten oli jotain asteittaista masennusta ja univaje oli melkoinen. Kai se vaan on niin suhteellista. Ensimmäisen vuoden ajan olin täysin sitä mieltä, että hullu täytyy olla, jos tähän vielä uudestaan ryhtyy, ja yksilapsisuuden hyvät puolet kävin monta kertaa mielessäni läpi tyytyväisenä. No vieläkään ei kaikki suju kuin tanssi, mutta ajatus toisesta lapsesta ei enää tunnu niin pahalta, jopa niin, että ehkä sitä sitten joskus yritetään.

 

Olen oppinut, että toiset kai vain ovat äiti-ihmisiä, joiden elämän tärkein tavoite on olla hyvä äiti (yhdelle tai usemmalle lapselle). Luulin itsekin olevani jonkinsorttinen äiti-ihminen, mutta sen olen oppinut, että ainakaan minkään normin mukainen äiti-ihminen en ole. Olen äiti, olen sellainen kuin olen, mutta äitiys ei ole elämäni sisältö, kuten ei myöskään maailman rakkain ja täydellisin tyttäreni ole elämäni sisältö. Hän on toki hyvin suuri, tärkeä ja rakkain osa elämääni, mutta itsekkäästi kenties haluan olla muutakin kuin äiti. Voinko/ehdinkö olla sitä "jotain muuta", jos saisimme lisää lapsia? Ikää kuitenkin on 30, joka ei sinänsä ole paljoa, mutta ihmiselle, joka on vasta opiskelemassa, alkaa olla jo verrattain myöhä, kun vertaa esim. 10 vuotta nuorempiin samassa tilanteessa oleviin.

 

Jos jäämme yksilapsiseksi perheeksi, olemme onnellisia siitä ja sen hyvistä puolista. Jos saamme lisää lapsia, olemme sittenkin onnellisia. Toivottavasti :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kai minäkin tänne parkkeeraan ;)

Niin kauan kun muistan, olen ajatellut että meille tulee 2-3 lasta. Miehellä 2 on "se" luku. Kuitenkin pitkään olen pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä että jos meidän lapset onkin tässä, tämä yksi rakas temperamenttinen, hauska pikkuihminen. Elämä on aika upeaa tällä hetkellä. Liikutaan paljon, kaupungilla, ystävillä, ostoksilla ja syödään ulkona. Ollaan kerran käyty ulkomailla, tehtiin pitempi reissu ja molemmat sylit oli pitkällä lennolla todella tarpeen. Miehen kanssa päästään helposti tasaisin väliajoin jonnekin kahdestaan tai ystävien kanssa, yhdelle lapselle on aina hoito järjestynyt todella helposti. Kaikki vaan sujuu niin mukavasti näin.

 

Kuten aiemminkin täällä mainittiin, olen joutunut ottamaan askeleen taaksepäin ja tarkastelemaan itseäni vähän erilaisessa valossa. En olekaan niin perinteinen äiti-tyyppi kun luulin, en ymmärtänyt että "omat" jutut voikin olla niin tärkeitä ja en ollut valmistautunut siihen pieneen järkytykseen joka vastasyntyneen kanssa iski. Valtava vastuu ja tunne siitä että on sidottu kotiin. Tuntuu pahalta kirjoittaa/sanoa noin, koska tuo pieni ihminen on aivan äärettömän rakas, enkä halua vähätellä sitä sydänjuurissa tuntuvaa onnea jonka hän on mukanaan maailmaani tuonut, miten merkittävästi hän on elämääni entistä paremmaksi muuttanut. Mutta niin se vaan on, keskellä talvea, kaameissa pakkasissa, ei pikkuisen kanssa päästy kotoa mihinkään, ja välillä musta tuntui että näissäkö merkeissä seuraava vuosi menee? Mitä enemmän tyttö kasvoi, sen varmempi olo tuli ja paniikki siitä että jotenkin rikon tuon rakkaan lapsen, väheni. Koko ajan pääsin vanhaan elämään enemmän kiinni, ja tunnistin taas itseni tuttujen asioiden kautta. Ja nyt tämä on vaan niin mahtavaa, seurata kehitystä ja esitellä toiselle maailmaa ja mitä kaikkea pientä ja isoa hienoa se sisällään pitää.

 

Varsinaisesta vauvakuumeesta ei ole vielä ollut tietoakaan, vaikka muiden vauvat toki ihania ovat. En tiedä tuleeko mulle ikinä vauvakuumetta. Ikävöin mahaa, yhteyttä potkivaan sikiöön ja synnytystä. Jos ja kun mulle jonkunsortin kuume iskee, uskon sen liittyvän siihen että haluaisin että saisimme vauvan koska vauva kasvaa sitten taaperoksi. Toki oma tytär oli maailman ihanin vauva, ja on kuitenkin vaikea myöntää ettei hän enää vauva ole :D Se on lähinnä se oma suuri epävarmuus jota en kaipaa, ja nautin niin tästä miten voin elämässäni yhdistää lapsen ja sitten "vanhan minän", ja se vaan on helpompaa kun lapsi hieman varttuu, ja hoito on helpompi järjestää kun on yksi lapsi. Monesti mietin että tämä on se "best of both worlds", rakas lapsi mutta silti paljon menoa, ystäviä ja myös omia harrastuksia.

 

Olen toisaalta myös utelias, miten toimisin toisen kanssa? Olisinko raskausaikana luottavaisempi, olisiko elämä vastasyntyneen kanssa enemmän hattaraa ja sisäistä rauhaa kun tietää jo mitä tekee? Onko kahden lapsen kanssa liikkuminen niin vaikeaa sittenkään, onko kyse nyt vaan itse rakentamastani mielikuvasta? Uskon että meille se toinen joskus tulee, ja eihän sitä tiedä, voihan olla että kolmaskin. Kai se merkittävin asia on että tällä hetkellä on onnellinen, tehdään nämä päätökset myöhemmin. Iso ikäero tulee jokatapauksessa, 4-5v, ja tämä tietenkin toive, eihän sitä koskaan tiedä tuleeko toiste raskaaksi. Saa olla äärimmäisen kiitollinen jo yhdestä aarteesta :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihana, ihana ketju! Kaikissa muissa keskusteluissa tästä aiheesta päädytään aina siihen, että kyllähän se lapsi sisaruksen tarvitsee.

 

Meillä on yksi lapsi, neljävuotias. Heti synnytyksen jälkeen päätettiin miehen kanssa, että ei ikinä enää. Sama ajatus päti monta vuotta, huonosti nukkuvan, läheisriippuvaisen lapsen kanssa. Raskausaika oli minulle yhtä vaivaa ja tuskaa, synnytys melko rankka kokemus ja seuraavat vuodet elämäni parhaat, mutta myös elämäni rankimmat. Univaje teetti niin parisuhteelle kuin kaikelle muullekin elämälle kauheita ongelmia, identiteetti hukkui ja jaksaminen oli kortilla.

 

No, nyt elämä on helppoa. Lapsi on omatoiminen ja helppo, nukkua saa, eikä kukaan roiku lahkeessa. Saan harrastaa, matkustaa, syödä ulkona, tehdään paljon juttuja perheenä ja itseksemme. Olen vihdoin toipunut raskaudesta, saanut itseni kuntoon ja pääkopan järjestykseen. Ja nyt aloinkin miettiä, pitäisikö yrittää toista lasta. Miksi?? Miksi haluaisin taas pikkuvauvan, joka roikkuu kiinni 24/7 tai kaiken tuhoavan taaperon? Entä miten esikoinen reagoisi sisarukseen, kun on tottunut lähes symbioosiin ädin kanssa? Miten riittäisi tila, raha, ja ennen kaikkea jaksamus? Mutta eipä järki näköään liiaksi pakota, kun silti tuntuu, että sydämessä on tilaa vielä toiselle. Mies on ehdottomasti ajatusta vastaan, hän ei kaipaa enempää lapsia, vaan on innoissaan elämästä, jonka hän on nyt saanut takaisin. Palaisimme takaisin nollapisteeseen, se on ihan totta.

 

Eli eipä tästä kirjoituksestani tainnut olla mitään hyötyä kenellekään, kun ei tullut juuta eikä jaata tähän dilemmaan :D Tunnetteko ketään vanhempia ihmisiä, jotka olisivat jättäneet lapsia tekemättä ja katuvat sitä nyt? Tuota pelkään itse eniten, että vanhempana kadun katkerasti, että parin vuoden valvomisten takia jätettiin toinen lapsi tekemättä.

Voi kun tätä asiaa ei tarvitsisi päättää itse, tuntuu niin hurjalta, että tieten tahtoen päättää, että meille ei tule enää yhtään enempää lapsia ikinä (en halua olla 40-vuotias synnyttäjä). Melkein toivon, että tapahtuisi vahinko. Tai sitten toivon, että palaisin takaisin tuohon "ei ikinä enää"-fiilikseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille on juurikin esikoinen matkallaan. Aina on ollut mielessä, että 2 lasta on sellainen sopiva luku. Nyt raskaana ollessa olen paljon miettinyt lapsilukuaihetta. Ainoastaan yksi lapsi on alkanut kummasti viehättää. Itsellänikin on ikää 30 ja opiskelen tällä hetkellä itselleni toista ammattia. Valmistuminen häämöttää n. 2 vuoden päässä ja ainakaan ennen sitä ei ole toista lasta tulossa. Nyt tuntuu, että valmistumisen jälkeen haluaisin keskittyä myös työntekoon kutsumusammatissani ja tarjota yhdelle lapselle mahdollisimman paljon rakkautta ja läsnäoloa. Tuntuu, ettei aika ehkä riittäisi isommalle perheelle. Mutta aika näyttää, mitä elämä eteemme heittää :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itselle ( ja miehellekin) on aina ollut selvää, että lapsia toivotaan ainakin 2. Nyt kuitenkaan edes yhtä ei olla yrityksistä huolimatta aikaiseksi, joten jos nyt edes se yksi saadaan aikaiseksi, ollaan tosi onnellisia. Vähitellen sitä joutuu muuttamaan ajatuksiaan ja sopeutumaan toisenlaisiin tilanteisiin kuin itse on alunperin suunnitellut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei mieheni kanssa ole vielä yhtään lasta, mutta ajatus yhdestä lapsesta vaikuttaa ainakin minusta sopivammalta kuin useampi lapsi. Aina saa kuulla, että täytyyhän lapsella olla seuraa sisaruksesta. Sitä en allekirjoita, koska en milloinkaan ole tuntenut ihmeellisen suurta yhteenkuuluvuutta veljeni kanssa. Ehkä asia ois eri tavalla, jos kyseessä olisi siskokset..en tiedä. Mutta en usko, että lapsi olisi onneton ilman sisaruksia. Usein kuulee puhuttavan siitä, mitä huonoja puolia on ainoan lapsen elämässä. Mutta joillakin voi olla traumoja myös siitä, että toista lasta on jollain tavalla suosittu ja on kokenut, että toinen on rakkaampi. Sitä ei välttämättä vanhemmat edes itselleen myönnä, jos niin on, mutta niin kuitenkin joskus on. Aina siis toinen lapsi ei välttämättä ole kaikin tavoin paras ratkaisu, joillekin riittää varmasti se yksi lapsi tuomaan tarpeeksi onnea.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuli tämä ketju mieleen kun kävin gynellä ja puhuttiin uudesta kierukkareseptistä. Lääkäri siinä muun jutustelun lomassa kysäisi että minäkö olen vauvani tehnyt. Ilmoitin että olen johon totesi että "On todella hieno suoritus saattaa maailmaan ja kasvattaa yksi hieno tytär. Mitään pakkoa ei kenenkään ole tehdä enempää vaikka kuka sanoisi mitä. Miettimisaikaahan sinulla on mutta on hienoa että uskallat tehdä siten kuin hyvältä tuntuu". Lääkäriltä poistuttua jäin miettimään että olen todella tainnut ohittaa sen mitäs jos ja pitäisköhän edes sen sisaruussuhteen takia- vaiheen. Ison tytön kanssa ollaan vietetty suurin osa tätä viikkoa kaksin kun mies on reissannut. Ollaan käyty ulkona syömässä, shoppailtu, pelattu lautapelejä, leivottu ja ties mitä kivaa. Rennosti ja ihanasti :). Tää on niin mun valinta. Ei minusta ole uhrautuvaiseksi äitimuoriksi mutta elämästä nauttiva yhden äiti- se olen oikein ilolla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tästä sitten tuleekin mun ihka ensimmäinen viesti tälle palstalle! On kivaa lukea muiden suunnitelmista ja siitä miten elämä vie eteenpäin. Meikkä ja mies ollaan molemmat 34 v ja syksyllä alkaa meidän yritys. Vuosia sitten mä aina olin sitä mieltä että tulis kolme muksua ja muistan hyvin "keskustelut" miehen kanssa tästä koska han halusi "vain" kaksi. No nyt tosipaikan tullen ollaan molemmat päädytty siihen et yksi olisi just sopiva meille. Ehkä se on ikä, se kun on tottunu matkusteluun, olemaan itsenäinen ja näin lapsettomana ajatellaan et yhden kanssa ois helpompaa...tiedä sitten jos myöhemmin muuttuu mieli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tällä hetkellä meillä on miehen kanssa kummallakin sellainen tunne, että enempää lapsia ei tahdota esikoisen lisäksi. Voi olla, että mieli muuttuu ja siksi en sano "ei koskaan", mutta tällaiset tunteet kummallakin. Toistaiseksi raskaus ja muut menneet tosi kivuttomasti eli siitä ei ole kyse. Toisinaan olemme puhuneet siitä, että jos lisää lapsia tulisi, luku olisi silloinkin ehdottomasti korkeintaan kaksi.

 

Minä en koe, että kyse olisi mitenkään erityisesti itsekkyydestä. Tällä hetkellä tuntuu, että meidän täytyy katsoa miten elämä lähtee sujumaan yhden lapsen kanssa ja miltä se meistä tuntuu sitten perheenä. Haluan myös ajatella, että voin keskittyä yhteen tai kahteen lapseen helpommin yksilöinä. Itse olen nelilapsisen perheen vesa, enkä toisaalta kokenut koskaan jääväni paitsi huomiosta tai vanhempien ajasta, joten sikäli en epäile, etteikö useampaankin lapseen voisi keskittyä ja panostaa. Se on vain vanhempien viitseliäisyydestä kiinni.

 

Osittain on kyse myös siitä, miten perheeni elätän omalta osaltani. Tällä hetkellä omalla alalla on paljon työttömyyttä ja koetan työllistää itse itseni. Jos tämä ei onnistu seuraavan parin vuoden aikana, pakko on lähteä tekemään reippaasti sitten jotakin ihan muuta, mahdollisesti kouluttautumaan uudelleen. Tämä ei onnistu ihan pieni nyytti kainalossa minulta, vaan tahdon voida suoriutua hyvin sekä työ- että perhe-elämästä ilman että tuntisin olevani revitty kahtaalle. En voi myöskään koko ikääni istua kotona ihmettelemässä, että hitsit, eipäs kukaan vieläkään työllistänyt minua jos töitä ei ala omalta alalta löytyä, vaan reippaammat liikkeet ovat parin vuoden kuluttua sitten mahdollisesti edessä näiltä osin. Sikäli tuntuu myös luontevalta, etten nyt suunnittele suurperhettä. Minulle on tärkeää että tunnen voivani osallistua perheeni ylläpitoon ja toisaalta tunnen itseni kyllin hyvin tietääkseni, että kymmenen vuoden kotiäitiys ei ole minua varten, eikä tee minua (eikä täten perhettänikään) onnelliseksi.

 

Itselläni on kolme sisarusta ja olemme todella läheiset sisarusteni kanssa. Eniten ehkä yhden lapsen kohdalla onkin mietityttänyt, jätänkö lapselta jotakin ainutlaatuista pois, kun en hänelle sisaruksia suunnittele. Omani kun ovat tosiaan läheisimpiä ystäviä ja tekisivät toistensa puolesta miltei mitä tahansa. Se on ollut itselle suuri turva, voimavara ja ikuisen kiitollisuuden lähde. Toisaalta pohdin, että en minä voi mitenkään määrätä, että sisaruksista tulisi läheiset. Monelle tutulle sisarukset ovat jotakin, joiden kanssa jaettiin sama talo, muttei sen enempää. En minä voi tehdä sisarusparvea ja sanoa, että teidän pitäisi tykätä toisistanne hirmuisesti.

 

Minulle on myös tärkeää itselleni ajatella, etten itse ole osallisena väestön liikakasvuun. Jos teemme miehen kanssa yhdessä yhden lapsen kumpikin koko elinaikanamme, "korvaamme" vain toisen vanhemmista eli väestönkasvullisesti teemme negatiivista tulosta. Kahdellakin lapsella tulos olisi vasta tasan eli väestö ei kasvaisi, muttei vähenisikään. Minulle tämä on eettisenä kysymyksenä itselleni tärkeä, vaikka tiedän ettei moni tätä puolta ihan oikeasti käytä minään päätöksentekoperusteena (ja äitiysfoorumi ei välttis ole se kaikkein paras paikka sanoa tätä ääneen: moni loukkaantuu tästä herkästi, koska ajattelee minun paheksuvan heidän ratkaisujaan lisääntyä runsaammin, vaikka kyse on vain ja puhtaasti minun omasta henkilökohtaisesta ratkaisustani, en minä täällä ole muita arvostelemassa). Maailmassa on ihan kylliksi ongelmia liikakansoituksen takia, minä en tahdo olla niitä osaltani tuomassa lisää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ma olen itse nelilapsisesta perheesta ja olen aina ajatellut etta sisarukset ovat ihan suunnaton rikkaus ja olisin sellaisen mielellani antantu myos omalle lapselleni, mutta meille mita suurimmalla todennakoisyydella tulee olemaan vain tama yksi koska:

 

-Taman yhdenkin lapsen saaminen kesti niin kauan (miltei kolme vuotta)

-Meilla ei ole varaa useampaan jos haluamme tarjota lapsellemme hyvan elaman, itsekin nauttia arjesta ja lapsistamme ja ehtia viettaa aikaa yhdessa perheena

-Esikoinen oli keskonen ja yhden keskosen jalkeen riski saada toinen on suurempi, en tieda miten kestaisin saman koettelemuksen sairaala-aikoineen toistamiseen -ja viela taaperon kera

-Oma ika alkaa tulla vastaan

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on kaksi lasta, mutta kovasti pohdimme ennen toisen lapsemme yrittämistä, että onko meillä oikeutta haluta toista lasta. Meillä tilanne oli siis niin päin, että halusimme toisen lapsen mutta mietimme mitä lähipiiri sanoo - tuomitseeko. Meillä on riesana perinnöllinen sairaus joka selvisi ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen.

 

Itse yritän olla utelematta ystäväperheiltä, joissa on yksi lapsi. En kysele että millois toinen, jne. Itse olen ainoa lapsi, samoin mieheni, joten minusta on ihan ok että perheessä on yksi lapsi eikä useampia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielenkiintoinen keskustelu! Meillä on yksi lapsi ja toinenkin on toiveissa, mutta tämä (uusi vauvakuume) ei ollut meille mitenkään itsestään selvää. Mitä isommaksi esikoinen kasvaa, sitä helpompaa elämä on kun alkaa taas löytyä omaa aikaa jne. Vauva-aika oli ihan mukavaa mutta vielä enemmän nyt nautin pikku taaperon seurasta! Olin jo ajatuksissani lykännyt toisen lapsen hankintaa monella vuodella eteenpäin ja mies tuntui olevan samoilla linjoilla.

 

Mutta nyt aivan yhtäkkiä muutimme mielemme ja syynä on ihan oikeasti se "leikkikaverin" saaminen lapselle. Tai riitapukarin, miten siinä sitten käykään, varmaankin vähän molempia. Moni tässä ketjussa kirjoitti että usein sisarukset vain riitelevät keskenään, joten eihän sisaresta silloin kaveriksi ole... mutta kun itsekin olen monilapsisesta perheestä niin muistan omasta lapsuudesta että se riitelykin oli sitä yhdessäoloa ja sinänsä kallisarvoista. Paljon kivempaa siellä jossain kesämökillä on vaikka siskon kanssa tapellen kuin yksin äidin ja isän kanssa hengaillen. Usein me vain tapoimme aikaa yhdessä tai seurailimme että mitä se toinen oikein puuhailee, mutta sekin oli ihan mukavaa. Ja sitten taas riideltiin verisesti jostain, mutta riidat unohtuivat nopeasti. Oli kuitenkin seuraa. Sitä samaa siis toivoisin omalle lapselleni, omille lapsilleni. En näe että siskon tai veljen kanssa täytyy olla kuin paita ja peppu, jotta siitä suhteesta iloa saisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä vasta ensimmäinen unelmissa, toimitus tosin kestää kovin kauan ja saapumisesta ei takeita, mutta ollaan koko ajan puhuttu yhdestä lapsesta. Täällä on loistavia ja syvällisiä pohdintoja asiasta. Meidän kotiin mahtuu vain yksi lapsi niin materialistiselta kuin se kuullostaakin. Olen tottunut lisäksi tiettyyn elintasoon ja tahdon tarjota lapselle asioita, joita en välttämättä rahallisesti voisi tarjota jos lapsia olisi enemmän. Toisaalta pohdin, varsinkin miehen sisarusten läheistä suhdetta seuratessa, jätänkö mahdollisen tulevan lapseni ilman jotain korvaamatonta. Toisaalta tässä vaiheessa ennenaikaista pohdintaa, kunhan saataisiin se yksikin alulle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Loistavia ajatuksia. Olen ollut kolme vuotta sitä mieltä, että yksi temperamenttinen, aivan ihana lapsi saa riittää. Mutta jostain syystä vauvat ovat alkaneet näyttää ihanilta, raskausmahaa on ikävä ja pyörittelee mielessään mitä jos. En tiedä onko tämä nyt sitä vauvakuumetta. Minulla vielä painaa se, että nykyinen työpaikkani on vakituinen mutta ei mieleinen ja tavallaan nyt olisi "järkevää" tehdä se toinen jos aikoo. Tämän kommentin jälkeen pidätte ihan hulluina mutta sekin on mielessä, että meidän lapsi on viihtynyt päiväkotiryhmässään niin valtavasti että harmittaa kun joutuisi luopumaan sitten hyvästä hoitopaikasta. Onhan sen lapsen parempi tietenkin kotona mutta tälläisiä pyörittelen. Lisäksi mua pelottaa voiko jotain toista rakastaa niin valtavasti kuin esikoista ja jääkö hän sitten jostain paitsi. Reissaaminen, ravintolareissut ym on kyllä niin helppoja yhden kanssa ja haleja riittää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Asiaa ei ole kunnolla vielä edes mietitty, mutta hyviä syitä jättää lapsiluku yhteen:

- ensimmäisenkin alulle saanti kesti liki kolme vuotta, en jaksaisi samaa piinaa uudestaan

- itsellä alkaa olla ikää

- olisi kiva lähivuosina päästä takaisin töihinkin

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse en usko jääväni yksilapsiseksi, mutta tavallaan kuitenkin. Olen nuori äiti (22) ja minulla on 1,5v lapsi. Ennen tätä ihanaa tenavaa ajattelin, että tehdään niitä kaksi, kolme, neljä... Sitten tuli pieni reality check ja valtava reilun vuoden kestävä univaje. Parisuhde voi tosi huonosti. Me ei uskalleta toista tehdä niin kauan kuin tämä on pieni, vaikka nyt on helpottanut. Onneksi oma ikä joustaa, että voi realistisesti miettiä vaikka sitä 10 vuoden ikäeroa. Tai sitten ei koskaan? Päätöstä ei tarvitse tehdä nyt.

 

Minulla ei oikeastaan ura-ambitiota ole, mutta tykkään elää tavallista nuoren naisenkin elämää. Nähdä paljon kavereita, matkustella (matkustamme koko perheen voimin kylläkin, mutta helpompaa yksilapsisena) ja nyttemmin jopa viettää aikaa kaksin puolison kanssa silloin tällöin! Rakastan olla kotiäiti ja tämä on parasta mitä elämäni aikana kohdalle on sattunut. Yhden lapsen kotiäitiydessä on kivaa, että aikaa jää aika paljonkin omiin juttuihin päivittäin ja aina voi puolison kanssa vuorotella.

 

Leikkikaveri on mielestäni huonoin syy tehdä toinen lapsi. Sekin onneksi hoituu, kun lähellä asuu niin paljon saman ikäisiä ja meillä aloittaa vuoden alusta 1v 2kk nuorempi ystäväni lapsi hoidossa pari kertaa viikossa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tärkeintä varmaan onkin miettiä omalla kohdallaan ne syyt minkä vuoksi haluaa lisää lapsia. Monet ainoana lapsena olleet pärjäävät elämässä aivan hyvin. Saa niitä sosiaalisia taitoja muutenkin kuin sisaruksilta. Leikkikaveri syy on munkin mielestä hieman ontuva..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä täällä taasen moi ;). Tällä viikolla olen ajautunut keskusteluihin ainokaisen sosiaalisista taidoista. Ensin tuli päivähoidosta huomio, että lapsi on miltei pulassa kun kaikki haluavat olla sen kavereita. Samoin keskusteltiin äitini kanssa asiasta. Mähän oon leikisti ainokainen kun seuraava perheeseen syntynyt sisarus on yhdeksän vuotta nuorempi. Mä olin yksin viihtyvä lapsi, joka saattoi hakemaan tuleville kavereille sanoa että "Menkää vain mun huoneeseen leikkimään, mä luen tän kirjan loppuun". Meidän ainokainen on toista maata. Menee se minne vaan, sillä on hetken päästä esitellä joku kaveri. Samoin se on itsenäisesti saanut naapurin lapsista ja hoitokavereista hyviä ystäviä eli eipä ole meidän tarvinnut suhteita rakentaa tai leikkitreffejä sopia hänen puolestaan (vaikka toki eskari-ikäisen menojen päälle katsotaan, pidetään kavereiden vanhempien kanssa yhteyttä, sovitaan pelisäännöistä jne).

 

Lomareissuilla oli tilanteita, joissa kavereita ei sitten saatavilla ollut mutta hyvin lapsi viihtyi omissa leikeissään, koirien kanssa touhuillessa ja meidän vanhempien kanssa puuhatessa, pelaillessa jne. Leikkikavereiksi ei olla lapselle ruvettu siis mutta leipominen, pelit, uiminen, retket jne kelpasivat mainiosti vanhempien seurassa.

 

Elämä tuntuu helpolta nyt vaikka urakuviotkin perhe-elämään on yhdistelty. Tuntuu että todella on jotain tarjottavaa tuolle naperolle mutta ihanasti jää aikaa myös olla aikuinen ihminen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now