Miksi "vain" yksi lapsi?

[trippu]

Itsellä toiveena yksi ainokainen; miehelle kävisi vaikka viisi!

En ole koskaan ollut kovinkaan lapsirakas ihminen ja nyt vasta on pieni vauvakuume nostellut päätään. Uskoisin yhden lapsen olevan riittävä määrä jälkeläisiä itselleni, itseäni ei innosta kotiäitiys ja iso lapsikatras. Kaksikin voisi olla itselleni jo liikaa. En tiedä miksi näin ei saisi ajatella ja miksi sitä pidetään itsekkyytenä?

Kaikkea sitä jaksetaan arvostella ellei ole keskiverto -ihminen ja tee niinkuin muut!

 

Jokaisella olkoon oikeus omiin ratkaisuihin ja onnellisuuteen

[Artemis]

Yksi riittää jos sellainen on tullakseen. Sitäkin varten tarvitaan hoitoja. Itse en ole muutenkaan mikään lapsirakas ja olin pitkään sitä mieltä, että lapsia ei tule yhtään. Mutta mieli muuttui pikkuhiljaa tuon miehen kanssa. Mies ehti varmaan vuoden höpötellä vauvoista ja potea vauvakuumetta, sitten alkoi itelläkin olla sellainen olo, että joo, haluan mä sittenkin lapsen

[Blixen]

Ihana ketju!! Kiitos teille virkistävistä ajatuksistanne!

[Guest Myrskytuuli]

Lisää tulisi jos onnistuisi

[Tiistai]

Olen lapsirakas ja tulen helposti toimeen melkeinpä minkä tahansa lapsen kanssa. Minulla on myös neljä läheistä sisarusta enkä voi kuvitellakaan elämääni ilman heitä. Äidinmallina minulla on viiden lapsen äiti, joka on vielä ammatiltaan lastenhoitaja. Nuorempana oli siis helppo kuvitella, että tietenkin haluaisin vähintään kaksi lasta!

 

Kun asia tuli miehen kanssa ajankohtaiseksi, sovittiin, että kaksi lasta saa riittää. Adoptoituja tai omia tai sekä että. Sopii mainiosti.

 

Sitten TIME julkaisi artikkelin ainoista lapsista, ajatus alkoi itää mielessä ja vähitellen yksilapsisuus alkoikin vaikuttaa meille parhaalta vaihtoehdolta. Kaipaamme säännöllisesti rauhaa ja omaa aikaa, ja itse väsyn hyvin nopeasti hulinaan. Haluan voida keskittyä yhden lapsen kasvattamiseen - mutta ei kuitenkaan niin, että hänestä tulisi koko maailmani napa ja itseoikeutettu pikkutyranni. Päin vastoin, uskon että voisin olla johdonmukaisempi ja reilumpi kasvattaja yhdelle lapselle kuin useammalle, kun yksinkertaisesti olisi enemmän energiaa pitää sovituista pelisäännöistä kiinni.

 

Sisaruus ei ole mikään tae siitä, että olisi automaattisesti lapsena parhaita kavereita tai aikuisina minkäänlaisissa väleissä. Leikkikavereita löytyy varmasti hoitopaikasta tai omasta pihapiiristä ja viimeistään koulusta. Jos tämä raskaus sujuu suunnitellusti, niin lapsella tulee myös olemaan hyvin samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa ollaan toivottavasti jatkossakin tiiviissä yhteydessä. Sisaruksen puute ei siis voi olla mikään tuomio elämänmittaiseen yksinäisyyteen, vaan se johtuu sitten jostain muusta.

 

Mielestäni on turha puhua nykyään siitä, miten lapsi tarvitsee sisaruksen kestääkseen isän ja äidin vanhuuden ja heidän kuolemastaan johtuvan taakan. Monessakohan perheessä sisarukset rientävät pyyteettömästi joukolla hoitamaan vanhuksiaan? Yleensä se jää joka tapauksessa yhden harteille. Vanhempien kuolemakin on aina surullista, oli kokemusta jakamassa joku tai ei.

 

Jos joskus myöhemmin tuntuukin siltä, että haluaisimme vielä toisen, niin sitten haetaan kansainvälistä adoptiota. Mutta se tehdään sitten omasta tahdostamme, siksi että me haluamme toisen lapsen, eikä siksi että "asioiden vain kuuluu olla niin".

 

Toistaiseksi ja ehkäpä lopullisesti suunnitelmana ja haaveena on siis yksi lapsi ja kolmihenkinen perhe, jonka kaikki jäsenet ovat onnellisia.

[Guest vieras]

 

Uskoisin yhden lapsen olevan riittävä määrä jälkeläisiä itselleni, itseäni ei innosta kotiäitiys ja iso lapsikatras. Kaksikin voisi olla itselleni jo liikaa. En tiedä miksi näin ei saisi ajatella ja miksi sitä pidetään itsekkyytenä?

Kaikkea sitä jaksetaan arvostella ellei ole keskiverto -ihminen ja tee niinkuin muut!

 

Jokaisella olkoon oikeus omiin ratkaisuihin ja onnellisuuteen

Olen samaa mieltä. Mieheni sanoja lainatakseni "Meillä on niin kivaa näin, eikä osata kaivata sellaista mitä meillä ei ole." Edited May 2, 2013 by Niu

[Sama vieras]

Ekaa tässä odotellaan, joten mitään selkeää käsitystä ei ole lopullisten lasten lukumäärästä.

Kuten moni onkin jo kirjoittanut, niin en itsekään ole lapsirakas ollut, enkä ole koskaan lapsia oikeastaan halunnut. Lähempänä kolmeakymppiä tuli se olo, tarve ja halu, saada oma lapsi, ja se tuolla sisälläni nyt kasvaa.

Itse olen ainut lapsi, ja saanut kuulla sitä paljon minkälaisia ainoat lapset ovat, jopa hyviltä kavereilta (!), niitä stereotypioita itsekkyydestä jne, vaikka räikeimmät itsekkyyden edustajat löytyvät kavereista joilla sisaruksia on (joutunut itsekkäästi kenties pitämään puoliaan sisaruslaumassa?).

Mies ei halua yhtä enempää, ja tähän yhteenkin käytiin pitkät keskustelut.

Itse taas olen miettinyt sitä, että ainut lapsi saattaa olla aika raskas, kun miettii että aika paljon joutuu silloin itse olemaan se leikkikaveri ja tekemisen keksiä. Serkkuja ei tälle lapselle samasta ikäluokasta löydy, vanhemmatkin sukulaislapset asuvat kauempana. Kenelläkään kaverillani ei ole lapsia, eikä ole lähivuosina tulossa. Pihapiiri on omakotitalomme piha, eikä naapureissa ole lapsiperheitä. Toki sitten löytyy leikkikavereita tarhasta ja leikkikentiltä, mutta oon aika paljon miettinyt sitä kuinka sitten kaikki kesällä mökkeilyt sujuu. Sujuuhan ne toki, mutta lapsella ei siellä silloin leikkikaveria ole muita kuin vanhempansa. Appivanhempien mökki kun vielä on toisessa kaupungissa, jossa etupäässä pitempiä mökkeilyaikoja vietetään, niin tuskin kukaan puolituttu omaa lastaan päästää sinne viikoksi edes mukaan, jos vaikka esim. tarhasta sellaisen kaverin löytäisikin. Tuolla mökillä ei ole edes mökkinaapureita ja tätä kautta leikkikavereita. Eikä niitä sukulaislapsia.

Näitä asioita mietin, kun yritän miettiä tuota miehen (aika selvää ja jyrkkää) kantaa yhteen lapseen. Saattaisihan se itsellenikin riittää, mutta riittääkö se lapselle?

Itse muistan omasta lapsuudesta sen, kun pyysin isältä ja äidiltä pikkusiskoa tai veljeä.

Asuttiin kerrostalossa omassa lapsuudessani, ja pihapiirissä riitti lapsia mökille asti kaveriksi, sekä serkkuni ovat samaa ikäluokkaa kanssani, ja heidän kanssaan sitten mökillä ja maalla kaikki kesät vietin. Mun lapselta noi kaikki jäisi pois.

 

[Madeline]

^ Minä olin ainoa lapsi n. 10 vuotiaaksi asti ja mökillä vietettiin kaikki kesät 1-2 kk kerrallaan. Ei sitä jotenkaan osannut kaivata kavereita siellä, oli vanhemmat, tädit, sedät, mummot, papat ja muut sukulaiset. Ei koko ajan tarvinnut leikkiä, opin esimerkiksi lukemaan aika nuorena, ja se oli erittäin hyvää ajankulua kesäisin.

[Mama81]

Yksi lapsi riittää minulle täyttämään sen oman lapsen kaipuun ja tarpeen hoivata. Samoin tuntee mies, mutta tietysti tulee mietittyä miten sisarettomuus vaikuttaa lapsen kehitykseen ja saako hän myöhemmin tarpeeksi kavereita jne. 

[Jenny-Maria]

Yksi lapsi riittää minulle täyttämään sen oman lapsen kaipuun ja tarpeen hoivata. Samoin tuntee mies, mutta tietysti tulee mietittyä miten sisarettomuus vaikuttaa lapsen kehitykseen ja saako hän myöhemmin tarpeeksi kavereita jne. 

 

Vetäisin tähän perinteisen "yksilökortin". Itse olen ainokainen ja luonteeltani sellainen väkisin sosiaalinen, ts. kaikkea muuta kuin arka. Arka ja heikommin ystäviä saava lapsi voi olla myös se, jolla on sisaruksia vaikka muille jakaa.

 

Kehityksen suhteen, olen huono vastaamaan, mutta veikkaan, että jotain touhuun auttoi kohdallani se, että äiti kärräsi minua äiti-lapsikerhoon pienenä ja myöhemmin srk:n kerhoihin, lisäksi harrastin kaksin käsin eli ainakin se ryhmässä toimiminen tuli + samalla alueella oli paljon samanikäisiä lapsia.

 

Lyhyesti: ei huolta

[Guest vieras]

^ Kiitos, että jaoit kokemuksesi. Kerhoon, puistoon ym. mukaan vaan, niin lapsi tottuu porukassa toimimiseen.

[Hibi]

Niin no kuinka monella alle 3-vuotiaalla on muutenkaan sisaruksia eli onko ihan pikkutaaperollakin jo niin kova kiire oppia se ryhmätyöskentely että pitää pelkästään sen takia kerhoon lähteä?

Itse en usko kyllä ollenkaan siihen että sisarukset jotenkin lisäis ryhmätyötaitoja tai sosiaalisuutta, tosin en usko päiväkodinkaan siihen radikaalisti vaikuttavan. Toki kaikki vähän varmaan avittaa suuntaansa mutta ujo lapsi on silti ujo ja yltiösosiaalinen on yltiösosiaalinen.

 

Itse nostan hattua yksilapsisille perheille koska siinä on kyllä paljon enemmän työtä kuin kaksilapsisena perheenä. ITsekin sellainen luulin olevani kunnes päätimme toisin ja nyt tuntuu että pääsee niiiiin paljon helpommalla kun niitä on kaksi etten ymmärrä ollenkaan niitä perusteluita että halutaan olla yksilapsisia koska niistä on vaivaa tai hulinaa on liikaa jne  Siitä lähtien kun nuorempi rupesi konttaamaan niin on saanut kyllä olla aika rauhassa kun lapset keksii omat leikkinsä. Sitten kun esikoinen on kavereidensa luona niin pienempi roikkuu lahkeessa ja ärsyttää

 

Meillä oli lapsena kamalat tappelut mökille lähtemisestä vaikka meitä oli kolme sisarusta ja sielläkin kavereita ja hevosia. Että eipä sitäkään asiaa kannata surra välttämättä niin hirveästi.

[Rilla]

Ei se esikoinen kuitenkaan sitä kuopusta kasva, vaateta, kouluta ja anna eväitä henkiseen kasvuun eli ne kaikki resurssit pitää löytyä vanhemmilta. Tietenkin se toinen lapsi osittain menee siinä sivussa eli ei se resurssilisäys oli 100 %, mutta kun tällä hetkellä tuntuu, että meiltä ei irtoaa prosenttiakaan nykyjärjestelyn yli.

 

Tosin meillä tuo lapsi taitaa olla aikamoinen yksilötouhuaja kotioloissa. Mun veli aina ihmettelee, että miten vähän poika hakee meitä aikuisia mukaan leikkeihin kun sen kolme lasta aina olivat vaatimassa varsinkin kylässä olevat vieraat touhuamaan heidän kanssaan.

[MinniW]

Parhaalla kaverillani on 4 lasta ja sinne kun menee niin meno on yleensä ihan mahdoton. Ja ne lapset on oikeasti kilttejä ja hyvin kasvatettuja, mutta silti aina tulee kinaa ja kiistaa kaikesta. Milloin kinastelevat ykkönen ja kakkonen, milloin kakkonen ja kolmonen, tai väliin ykkönen ja kolmonen jne. Yhdellä on uhmaikä, yksi on vielä vaipoissa, toisetkin tarvisivat huomiota.  Ulkoilemaan lähtö on melkoinen rumba, pyykkiä on aina joka paikassa... Itsestä tuntuu että ei siinä vanhemmilla voi riittää tarpeeksi aikaa jokaiselle. Kaksi on meille ehdoton maksimi lasten määrässä, mutta kiitos Tiistaille Timen artikkelin linkityksestä. Pitää kunnolla miettiä oisko yksi sittenkin sopiva määrä meille.

[Jenny-Maria]

Niin no kuinka monella alle 3-vuotiaalla on muutenkaan sisaruksia eli onko ihan pikkutaaperollakin jo niin kova kiire oppia se ryhmätyöskentely että pitää pelkästään sen takia kerhoon lähteä?

Itse en usko kyllä ollenkaan siihen että sisarukset jotenkin lisäis ryhmätyötaitoja tai sosiaalisuutta, tosin en usko päiväkodinkaan siihen radikaalisti vaikuttavan. Toki kaikki vähän varmaan avittaa suuntaansa mutta ujo lapsi on silti ujo ja yltiösosiaalinen on yltiösosiaalinen.

 

Yhden perheen otannalla, lapsilla ikäeroa 2 v 3 kk ja pikkusisko, nyt 4-vuotias, saa kaiken läpi yksinkertaisesti huutamalla ja raivoamalla siihen asti, kunnes joko taju lähtee tai saa tahtonsa läpi. Ei osaa/halua jakaa kenenkään kanssa mitään ja toisen lapsen koskiessa mainitun lapsen leluihin raivari on korvia huumaavaa. Ei sisarusten olemassa olo takaa yhtään mitään, mutta jossain vaiheessa se pakkososialisaatio ryhmään on ihan hyvä juttu.

 

(Jep, pidän lasten hoitoa kotona hyvänä asiana, mutta jos se tarkoittaa nysväämistä kotona ja ehkä yhtä päiväkerhokertaa (2 h) viikossa, niin ei siinä kovin paljon tenava opi ryhmässä toimimista).

 

Tämäkin on taas kulttuurikysymys, mutta näin maaseudulla asuvana täällä taitaa olla kaksi perhettä, joissa lapsilla on ikäeroa yli kaksi vuotta. Suurimmalla osalla ikäeroa on joko se pari vuotta tai reippaasti alle.

 

Menee niin vahvaksi OT:ksi, että olokoon. Nostan hattua kaikille vanhemmille, jotka saavat taistella sen iänikuisen "no, koskas teille PIKKUKAKKOSTA".

Edited May 23, 2013 by Jenny-Maria

[My.]

Menee niin vahvaksi OT:ksi, että olokoon. Nostan hattua kaikille vanhemmille, jotka saavat taistella sen iänikuisen "no, koskas teille PIKKUKAKKOSTA".

Jos tän ajattelisi härskisti niin tähän voisi keksiä yhtä härskin vastauksenkin. 

[Tellus]

^

[Sama vieras]

 

Menee niin vahvaksi OT:ksi, että olokoon. Nostan hattua kaikille vanhemmille, jotka saavat taistella sen iänikuisen "no, koskas teille PIKKUKAKKOSTA".

Jos tän ajattelisi härskisti niin tähän voisi keksiä yhtä härskin vastauksenkin. 

 

Tuli mieleen sama   Vois vastata, ettei meillä sellaista harrasteta

[frawla]

Minun ei pitänyt koskaan haluta lapsia (eikä mitään vauvakuumetta koskaan ollutkaan) ja nyt kun on todettu miten kiireiseksi elämän tekee työ, lapsen hoitaminen ja muut ns. pakolliset niin olen todennut että eipäs toista tulekaan. Juuri yhdessä ohjatussa tapaamisessa tuo perhetyön työntekijä aloitti keskustelun lapselle annetusta ajasta ja kai siinä yhteen ääneen todettiin että tavallaan nykyaikana on aika kortilla. Tuo "tavallaan" siksi, että tosi moni istuu tv:n tai facebookin äärellä lasten ollessa kotona ja onhan tuo sellaista ekstrapuuhaa. Tuo työntekijä sen osittain "tuomitsi". Vaikka toisaalta tänä päivänähän aikuisilla ON lapsille enemmän aikaa kuin koskaan. Ei munkaan vanhemmat hirveästi aikaa lastensa kanssa viettäneet, me puuhattiin omiamme ja oltiin yleensä aina kavereiden kanssa kun siihen vähänkin ikä riitti. Omien vanhempien vanhemmat oli tuskin sitäkään vähää henkisesti läsnä, kotona toki saatettiin olla muttei istuttu alas lasten kanssa ja leikitty vaikka autoilla. 

 

No olipa sepustus, mutta tämä arki on ollut aika juoksua ihan tavanomaisten asioiden kanssa ja ei voi kuin nostaa hattua niille keillä on kaksi tai useampi lapsi kun tuntuu että yhdenkin kanssa on juostava koko ajan jossain eikä ole edes erityislapsi ja välillä kertyy 'alitunteja' töihinkin ja se on ikävää (teen lyhennettyä päivääkin jo!). Kiire on ainoa asia joka elämässä mut saa hermostumaan ja yritän sitä välttää - eli ei parane toista "hankkia". Kun välillä tuntuu ettei ole riittävästi yhdellekään aikaa...tämä näin työssä käyvänä vanhempana. Varsin kiireiseltä kuulostaa, viikonloppuisin kyllä on aikaa, mutta ikävä kyllä nuo arkimenot voi hoitaa vain ma-pe virka-aikaan:( 

 

Hassuinta tässä on se, että tuttavapiiristäni tunnun olevani se kiireettömin, muilla on kaikenlaista menoa että osa kavereista on vähän jäänyt sille tielleen kun lapsia on tullut ja minä taas sitä tilaa raivaisin kalenteriin vaikka väkisin että lapsella olisi kavereita muuallakin kuin päiväkodissa. Vaikeaa on  Eikös facebookissakin kiertänyt se kuva, jossa äiti vastaa puhelimeen helmoissa roikkuva lapsilauma muassaan ja sanoo, että on vähän kiire, palataan asiaan kymmenen vuoden päästä.

[Ekaterina]

Mä olen halunnut niin kauan kuin muistan vain yhtä asiaa: äidiksi. Halusin ison perheen, mieluiten nuorena, ainakin 4 lasta ja kaikkea! Nyt esikoisen ollessa puolivuotias tajusin, ettei mun mentaliteetti sittenkään sopisi siihen. Raskaus oli oppikirjamaisen helppo, mutta baby blues oli järkyttävä, ja vaikka lapsi on niin helppo kuin voi vain olla, syö, nukkuu, on hyväntuulinen ja terve, niin välillä vaan hajoilen ja mietin että "mitä tuli tehtyä". Mulle kaikkein järkyttävintä oli se, että Tiitun syntymän jälkeen pikku hiljaa tajusin, ettei se, mitä olin aina halunnut, ollutkaan sitä, mihin henkisesti kykenisin. En tiedä mistä tämä jaksamattomuus johtuu, mutta en koe olevani kovinkaan hyvä äiti lapselleni. Välillä tuntuu, että olisi ollut parempi, jos tuo lapsi olisi mennyt jollekin jaksavammalle ja ihanammalle äidille. Poden ankaraa syyllisyyttä ajatuksistani, ja identiteettini on pahasti hakusessa, kun se, mitä aina halusin ei tuonutkaan sitä tunnetta, mitä toivoin. En halua miksikään uraohjukseksi, en myöskään idealistiksi joka jostakin syystä päätyy valittuun lapsettomuuteen, en osaisi kuvitellakaan elämääni jos tuota lasta ei olisi. Mutta silti tuntuu, etten ole aina ihan oikeassa paikassa. Näiden ajatusten myötä olen päättänyt olla "hankkimatta" toista lasta, ei ainakaan ennen kuin oma mielenterveys ja identiteetti ovat löytäneet uomansa. Olen niin hukassa, etten kestäisi ajatustakaan toisesta lapsesta. Mies taas on kovastikin vauvakuumeinen ja puhuu päivittäin toisesta lapsesta. Todennäköisesti jossain vaiheessa alan itsekin haluta toista lasta, mutta olisi väärin sitä syntymätöntä lasta kohtaan "tehdä" lapsi vaikken itse koe olevani siihen valmis. Entä, jos se on pahempaa toisella, kerralla, kun esikoinenkin roikkuu lahkeessa, äitillä hajoaa pää ja käytöskään ei ole mitään "Vuoden äiti" -palkinnon kriteerejä täyttävää... Lisäksi asutaan niin kaukana mun vanhemmista, ettei hoitoapuakaan ole helposti saatavilla. Asiat saattaa muuttua muutaman vuoden päästä, kun edessä on valmistuminen ja muutto takaisin kotikonnuille... Mutta tällä hetkellä yksi lapsi riittää, ja hyvin riittääkin. Onhan se äitin oma rakas, kuitenkin.

 

 

Tämä ketju ponnahti uusimmissa silmille ja tulinpa päivittämään, että oma pää on saatu järjestykseen ja tickeristä näkee lopputuloksen.

[Damanda]

Haluaisin kyllä kaksi lasta, kolme taas olisi unelma, mutta ei tule toteutumaan; kaksi on maksimi minun sairauden (osteopenia) takia.

 

Olen aina ajatellut että teen kaksi lasta, mutta vuosi sitten kuulin lääkäriltä, että luuntiheyteni on heikentynyt. Raskaus (ja imetys) saattavat vaikuttaa asiaan negatiivisesti. Nyt minulla on yksi lapsi, mutta en tiedä "antaako" lääkärit minun tehdä toista, tai haluanko itse edes sitten tehdä, jos tulos on omalle terveydelleni liian haitallinen. Siispä olen joutunut puntaroimaan, jääkö meidän tyttö ainokaiseksi.

 

Olen siis aina ollut lapsirakas, ja teen töitäkin lasten parissa. Olen kuitenkin hieman sopeutunut ajatukseen, että yksi lapsikin riittää, kun sen on riitettävä. Kuitenkin, olen sitä mieltä, että yhdestäkin pitää olla kiitollinen - kaikki eivät saa edes sitä yhtä, vaikka haluaisivat! Myös taloudellisten asioiden takia tyydyn yhteen lapseen mielelläni.

 

Kyllä minusta on aika kivikautista, että kaikkien "pitäisi" tehdä monta lasta vain yleisen mielipiteen mukaisesti - muutenkin kyllä minua ärsyttää se, jos ulkopuoliset arvostelevat muiden asioita ilman että tietävät asiasta oikeasti mitään. Niin, ja luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan ainoat lapset EIVÄT ole sen itsekkäämpiä, kuin muutkaan lapset !

[Tiiti]

Käytiin tänään katsomassa ihanaa vastasyntynyttä vauvaa. Pois lähtiessä oli hymyileväinen olo. Minkäänlaista vauvakuumetta ei herännyt mutta toisaalta tuntui kivalta saada taas lähipiiriin yksi pieni lisää - vähän kärjistäen ei niitä kaikkia lapsukaisia tarvitse itse tehdä vaan voi muutenkin olla läheinen aikuinen pienille ihmisille. Meillä ainokainen on aloittamassa koulun ja vaikka lapsen kasvaminen tuntuu tavallaan haikealta, tämä perhekoko on juuri sopivan tuntuinen meille. Yhä ja edelleen. Yhden lapsen kanssa on tosi helppoa olla ja mennä ja hänen kulloiseenkin elämänvaiheeseensa voi paneutua ja aikaa todellakin on lapsen kanssa olemiseen, hänen asioidensa kuuntelemiseen mutta aikaa on myös omalle aikuiselämälle.

 

Mua on lakannut lähes tyystin ahdistamasta ihmisten lapsiutelut. Vastaan vaan kohteliaasti että ei ole lisää jälkikasvua tilauksessa tällä hetkellä. Olen lakannut paineistumasta myös lapsen sisarustarpeista. Lapsi ei itse ole koskaan siskojen ja veljien perään kysellyt. Hän on sosiaalisesti taitava vaikka ainokaisten pitäisi olla itsekkäitä ja kömpelöitä ihmissuhteissaan. Hänellä on paljon hyviä kavereita vaikka yksinäisiähän ne lapset jonkun opin mukaan on, jos ei niille sisaruksia tee. Reissuissa ja mökillä hän löytää salamana kavereita tai leikkii tyytyväisenä yksin ja puuhailee aikuisten mukana. En osaa tietenkään sanoa miltä tämä valinta tuntuu hänestä vaikkapa aikuisena muttta seurattuani jälleen muutamaa sisarusdraamaa lähipiirissä totean että geneettinen sukulaisuus ei välttämättä autuaaksi tee.

 

Kannatan edelleen vankasti valinnanvapautta lapsiluvun suhteen (jos se vain lisääntymisteknisistä syistä suinkin on mahdollista). En suostu syyllistymään tietoisesta valinnasta lisääntyä vain kerran kun se hyvältä tuntuu.Ehkä yksilapsisuus on vähän kakun syömistä ja säästämistä eli helppo tie saada osakseen vanhemmuuden iloa ilman monen vuoden rankkaa vääntöä. Enhän toki tiedä millaista iloa tuottaa suurperhe vanhemmilleen mutta lupaan etten arvostele tai kauhistele saati tuomitse sellaisen valinnan tehneitä.

[wap]

Tännnepä ei ole kukaan kirjoittanut yli vuoteen, koska jo omalla lähipiirin otannalla yksilapsisuus on todella harvinaista. Me olemme lähteneet kypsymään sieltä vauva- ja taaperoajan "tietenkin tulee toinenkin" siihen suuntaan että meidän on hyvä olla näin. Nyt poikamme on yli 3,5 vuotias, aivan hurmaava tyyppi. Noin 1.5 vuotta sitten väläyteltiin ensimmäisiä ajatuksia mahdollisesta yksilapsisuudesta, silloin myin kaikki säästetyt vauvatavarat pois. Ostimme tämän jälkeen pian perheasunnon () ja kokeilimme kunnon keskiluokkaista elämää autoineen ja asuntolainoineen. Nyt olemme myymässä autoa ja liian isoa asuntoa pois ja muuttamassa pienempään kahden makuuhuoneen asuntoon tämän kolmen makuuhuoneen asunnon sijaan. Klassisesti ehkä tuttavapiirissä on kuitenkin rakennettu taloa / ostettu isompia asuntoja ja vaihdettu autoja perheystävällisiin. Muutenkin muilla on ollut selvä agenda siitä että niitä lapsia tulee lisää kunhan isompi vähän kasvaa, meillä ajatus on lähtenyt ihan eri urille, eli ei tarvitakaan toista. Itselläni on tässä asiassa prosessi vielä kesken: sain poikamme alle 21-vuotiaana. Nyt olen pian 25v. Useita kertoja olemme yrittäneet heittäytyä ja lähteä yrittämään toista, siitä ei vain tule mitään. Ei nytkään, vaikka elämä on kaikin puolin helppoa, kivaa ja suht samanlaista kuin ennen lasta. Syynä ei ole se kamala mutta lyhyt vauva-aika, ei raskaus. Tuntuu vaan siltä että meidän perheeseen ei mahdu enää neljättä henkilöä. Meidän perhe tuntuu näin kokonaiselta ja vaikka normi olisikin se asuntolaina, auto ja kaksi lasta, niin se ei vaan sovi meille. Tietenkin minulle sanotaan nuoren ikäni takia että kyllä se mieli muuttuu. Se on loukkaavaa ja on saanut myös itseni kyseenalaistamaan tuntemuksemme: miksi me emme kaipaa lisää lapsia? Kuitenkin taas tuntuu siltä, että koska olen jo vanhempi ollut useamman vuoden, olen miehen kanssa ihan pätevä sanomaan että tällä kokemuksella emme kaipaa enempää lapsiperhe-elämää. Nyt kaikki on tasapainossa ja jaksan keskittyä lapseeni muiden asioiden rinnalla.

[ingenjoor]

Tuli Wapin kirjoituksesta mieleen, että miksi sen mielen pitäisi muuttua. Ei miksikään.

Musta yhden lapsen kanssa on kivaa se, että on yksi lapsi ja pääsee nauttimaan niistä eduista ja riemuista. Kahden lapsen kanssa se elämä on jokatapauksessa lapsiperhe-elämää. Yhden kanssa ei niinkään. Kahden lapsen jälkeen sanoisin, että kolmas menee melkein siinä samassa. Tai se muutos ei ole niin iso. Voisi siis karrikoidusti heittää, että jos on kaksi lasta, miksi ihmeessä ei halua kolmatta.

Kaikissa kombinaatioissa on omat hyvät puolensa. Myös lapsettomuudessa (vapaaehtoinen).

[Katja27]

Koska se yksi on jo niin iso, että elämäni on jo niin paljon helpottunut kuin se oli silloin kuin hän oli vauva.