Miksi "vain" yksi lapsi?

[Guest pikku_kolikko]

Tänään juttelin pitkään ja hartaasti siskoni kanssa tästä asiasta. Kerroin, että hoitojen lopettaminen tuntuu luovuttamiselta ja, että niitä on "pakko" jatkaa, kunnes toivoa ei ole. Ja, kun mä en välttämättä haluaisi. Kun tämäkin riittää ja näin on hyvä olla. Sisko oli ihanan ymmärtäväinen ja sanoi, ettei se mitään luovuttamista ole vaan ihan ymmärrettävää, ettei sitä välttämättä jaksa. Ja ainahan voi tapahtua ihmeitä.

 

Ja sen lisäksi, että tämä olisi helppo ratkaisu. Olisi se myös itsekäs ratkaisu. Elämä olisi paljon helpompaa ja ennen kaikkea liikuntaharrastuksissa ei tarvitsisi pitää taukoa.

 

 

Ja vaikka erilaiselta pohjalta lähden, mielellään ketjua seurailen. Tuolla toisaalla, missä toivotaan niin kovasti toista lasta, ei viitsi alkaa miettiä, että ei me ehkä sitten kuitenkaan haluta ja se sopii meille.

[Tiiti]

Mun on pakko myöntää että kevytmielisten syiden vuoksi mä olen myös vähän arka edes yrittämään toista. Ensimmäistä tehtiin tekemällä ja siinä paukkui hermot ja melkein ajoi jo avioliittokin ojaan. Jos nyt käykin samalla lailla ja kallisarvoinen pieni ihmisemme joutuu siitä kärsimään. Epäreilua hänelle. Olen siis suosiolla lusmu .

 

Ja palatakseni kevytmieliselle linjalle, yhden lapsen kanssa on tosi helppoa olla perhe jossa on lapsi. Useamman kanssa mennään sitten jo lapsiperheen puolelle. Ei se välttämättä negatiivista olisi mutta jotenkin kammoan sitä stereotyyppistä mielikuvaa että ajellaan lauantaisin farmariautolla ostoskeskuksen ja hesen kautta HopLoppiin ja sieltä kaveriperheelle keskustelemaan kurahaalareista

[IirisK]

 

Ja palatakseni kevytmieliselle linjalle, yhden lapsen kanssa on tosi helppoa olla perhe jossa on lapsi. Useamman kanssa mennään sitten jo lapsiperheen puolelle. Ei se välttämättä negatiivista olisi mutta jotenkin kammoan sitä stereotyyppistä mielikuvaa että ajellaan lauantaisin farmariautolla ostoskeskuksen ja hesen kautta HopLoppiin ja sieltä kaveriperheelle keskustelemaan kurahaalareista

 

Mä olen myös tosi allerginen tuolle ajatukselle. Siis ajatuksena että se olisi minun elämää.

[Guest pikku_kolikko]

Ja meillä toi on ollut tavoitteena niin monta kertaa, että poika pitää HopLoppia varmasti mielikuvituspaikkana. Ollaan niin laiskoja, että kovasti puhutaan ja, kun pitäisi lähteä, mietitäänkin, joskos mentäis vaan Prismaan.

[Tiiti]

Meillä viimein anoppi kärräsi lapsen HopLoppiin kun ilmeisesti lapsiperhekammoa potevat vanhemmat ei siihen pystyneet . Mua kyllä melkein hävettää tuo kun monilapsiset kaverini ehtivät ties minne tapahtumiin ja kiertävät lintsit,korkeasaaret,puuhamaat,konsertit ja ties sun mitkä ja me päädytään aina lähimetsään eväiden kanssa ihmettelemään tai mökille mato-ongelle...

[Karhuemo]

Mut hei, lähimetsä ja mökkihän on paljon kivempia paikkoja viettää aikaa perheen kanssa kuin puuhamaat! Mä oon aina ollut onnellinen siitä, että meidän vanhemmat ei buukannut kaikkia lomia minuuttiaikataululla täyteen kaiken maailman touhuja, kun enimmäkseen oltiin vaan ja tehtiin tollasia pieniä kivoja juttuja.

[Joy]

Mä olen "aina" ollut sitä mieltä, että haluan kaksi lasta. Mun oli tämän ensimmäisen jälkeen todella vaikea ymmärtää ja hyväksyä itsessäni se piirre, että saattaisin ollakin ihan tyytyväinen ja onnellinen vain yhden lapsen äitinä. Syitä on monia, jo täälläkin mainittuja: Vauva-aika oli todella rankkaa, en ole varma että jaksaisinko sitä uudelleen ja neiti poti "eroahdistusta" yli kaksivuotiaaksi, samoin nukkui huonosti.

 

Nykyään on jo niin helppoa - ja yhden jättää helpommin hoitoon isovanhemmille tai kavereille. Matkustaminen on helpompaa, kaupungillakäyminen on helpompaa jne...

 

Eli tämä on AIVAN puhtaasti itsekäs päätös! Olemme tosin keskustelleet, että katsellaan jos joskus haluammekin toisen lapsen, mutta nyt meidän lapset on tässä. Ja tämän myöntäminen oli mulle itselle todella suuri helpotus. Ei ole "pakko" haluta sitä toista lasta - yhden lapsenkin kanssa voi olla perhe.

 

....mutta täytyy kyllä myöntää, että vauva- ja raskauskuume on välillä valtava. Mutta tiedän samalla, etten "halua" toista lasta. Vaikeaa.

Komppaan ja komppaan, melkeinpä sanasta sanaan. Meillä tyttö on nyt vuoden ja ihan mahdottoman helppo tapaus. Nukkuu loistavasti, enkä suurempia eroahdistuksiakaan ole huomannut.

 

On ollut todella yllättävää huomata, miten tyytyväinen olen elämään näinkin. Mun mielestä on ollut ihanaa olla töissä ja nyt tuntuu suorastaan ahdistavalta ajatuskin siitä, että pitäisi jäädä taas vuodeksi kotiin. En halua.

 

Meillä tämä ei ole niinkään yhteinen päätös, lähinnä minun. Mies on kuitenkin ollut ihanan ymmärtävä ja jaksaa odotella kyllä. Mä en ole sanonut ehdottomasti ei - en missään tapauksessa - mutta ei nyt. Ei vielä.

[lukaliini]

Olen itse ainoa lapsi ja juuri sen takia minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsia tulisi olla enemmän kuin yksi(nyt minun lapseni 6kk).

Minua ei lellitty mahdottomuuksiin asti, opin empaattiseksi ja muutenkin muut huomioivaksi, mutta se suurin ongelma oli se yksinäisyys ja leikkikaverin puute, kun ihan aina ei kuitenkaan voinut olla kavereidenkaan kanssa. Minulla oli kyllä paljon kavereita, eli en siksi ollut yksinäinen. Pahimmin asia korostui esim. mökillä tai vastaavalla, johon aina olisin halunnut ottaa jonkun kaverin mukaan, mutta aina se ei tietenkään ollut mahdollista. Toki lapsen pitää pystyä leikkimään itsekseenkin, mutta useampi päivä ilman kaltaistaan seuraa on mielestäni todella puuduttavaa lapselle. Aikuiset kun ehkä haluaisivat hetken hengähtääkin, jolloin heillä myös hermo menee tekemättömyyttä kitisevään lapseen. Vaatii paljon aikuiselta jaksaa miltei koko ajan puuhata/keksiä aktiviteettia lapselle. Lapset kun harvemmin vaan osaavat olla ja nauttia tekemättömyyden rauhasta kuten aikuiset.

 

Huom, tämä siis vain minun oma mielipiteeni!

 

Ja eipä sekään ole mitenkään "varmaa", että me sitä toista koskaan saadaan, mutta haluamme ainakin yrittää sitten kun aika on kypsä.

[IirisK]

^ Toisaalta ei voi koskaa tietää, miten homma toimii useammankaan lapsen kanssa. Minulla on sisko ja veli, ja kummankaan kanssa ei kyllä pienempänä leikitty, lähinnä oltiin tukkanuottasilla ja tapeltiin . Oikeastaan vasta vanhempana on ne hyvät välit syntyneet, eli ei meistä tosiaan toisillemme seuraa ollut. Ellei sitten sitä lasketa kun tapeltiin ja vuorotellen soiteltiin äidille että "toi kiusaa". Ja mä muistan yhdessä vaiheessa olleeni supervalittaja siinä, ettei ole mitään tekemistä..

 

Mutta on varmasti ihan tapauskohtaista. Siskon tytöillä on vuoden ikäero, ja hyvin erilaisista temperamenteistä johtuen heillä on omat kaverit ja omat menot, eivät juurikaan viihdy keskenään, eivät koskaan ole oikein viihtyneet (nyt 9 ja 10 v).

 

Ja kuten moni täällä on maininnut, useammassa lapsessa on varmasti omat hyvät puolensa, mutta tämä ketju onkin yksilapsisuutta pohtivien höpötyksille, koska useampaa lasta toivoville on jo oma ketjunsa

Edited August 23, 2010 by IirisK

[Tiiti]

Ihan kivaa saada muitakin näkökantoja tähän ketjuun

 

Leikkikaveriksi mä en edelleenkään sisarusta "hankkisi". Jotenkin vieroksun ideaa että sisarusten on PAKKO leikkiä yhdessä kun se niin usein menee siihen että pieni terminaattori tuhoaa isomman leikit ja sitten sille isommalle kiljutaan että sen pitää olla kiltti pienemmälle. Tai sitten ne tappelee. En tiedä onko mulle osunut tuttavapiiriin poikkeuksellisen sotaisia naperoita mutta siinä on pienet tylsyyden kiukkuamisetkin kevyttä kauraa kun sisarukset kiljuu ja säntäävät toistensa kimppuun ja vanhemmat on jatkuvasti erotuomareina. No, tiedän että näissäkin perheissä on hyvät ja ihanat hetkensä sisaruksilla mutta silti.

 

Kyllä muakin jännitti miten menee kohta 4-veen kanssa loma-ajat kun kaverit alkaa olla tärkeitä mutta hyvin on mennyt tähän asti, seitsemän lomaviikon kokemuksella. Ei mun mielestä leikkiseuraa ja kavereita tarvitse olla koko ajan. Ihan mielellään tyttö on meidän puuhissa mukana ja leikkii myös omia mielikuvitusleikkejään mielellään. Esimerkiksi mökkilomalla nähtiin välillä suunnilleen ikätovereita, sitten taas puuhattiin omalla porukalla, naapurin isojen serkkujen kanssa tai isovanhempien porukassa. Mielestäni on myös rikkaus että lapsia ei kategorisoida suoraan osastoon lapset vaan he ovat monipuolisesti tekemisissä eri ikäisten ihmisten kanssa. Jos siinä samalla oppisi sitten ennakkoluulottomuutta sen suhteen että tylsältäkin vaikuttava ihminen voi olla kivaa seuraa . Mä myös vähän veikkaisin että eläimet tulee näyttelemään isoa roolia tytön elämässä. Niistäkin on uskomattoman paljon seuraa ja koirat on kiltisti isejä kotileikeissä ja syövät leikisti kurasörsseleitäkin (no pentukoira syö oikesti ).

 

Lapsia on toki monenlaisia mutta väittäisin että pieni pelin poikki puhaltaminen välillä on ihan hyvä juttu loma-aikaan. Niin että saa tulla tylsää ja sitä saa kitistäkin. Äkkiä ne lapset kuitenkin löytää itselleen tekemistä ja jos vanhempi ei ryhdy ohjelmatoimistoksi niin eipä se lapsi sitä vaadikaan. Tai jos vaatii niin siinähän vaatii. En mä koe viihdyttäväni lasta jos käydään verkoilla tai ongella, sytytetään saunaan tulet, saunotaan, leivotaan, laitetaan ruokaa, otetaan päikkärit, luetaan kirjoja, treenataan koiria, mennään kylään jne jne jne

[Lilypad]

Niin että saa tulla tylsää ja sitä saa kitistäkin. Äkkiä ne lapset kuitenkin löytää itselleen tekemistä ja jos vanhempi ei ryhdy ohjelmatoimistoksi niin eipä se lapsi sitä vaadikaan.

 

Mä olen samaa mieltä Tosin sen verran täytyy sanoa ot, että toi voi toteutua yhtä lailla useamman lapsen kanssakin. Mulla on pari vuotta nuorempi veli ja kyllä mä muistan, että välillä oli tylsää ja tuli manguttua: "Äiti, mitä mää tekisin?" Ja aika äkkiä ne omat kaverit tuli sitä sisarusta tärkeemmiks, tosin en tiiä, oisko tilanne ollu eri, jos olis ollu sisko. Ehkä ei. Mulla on 2 tyttöserkkua, joilla kans sellanen "sopiva" parin vuoden ikäero, ja kyllä ne koko lapsuuden enempi tai vähempi vaan tappeli keskenään, lähentyivät vasta aikuistuessaan. Niin että komppailen täällä esitettyjä ajatuksia sisarien hankkimisesta. Ei se musta ole riittävä syy toiselle lapselle eikä mikään lapsen onnellisuuden tae, ei lapsuudessa eikä aikuisuudessa (esim. isäni sisaruksineen on riidellyt koko aikuisikänsä, lapsuudesta en tiiä). Omakin kokemus on, että vaikka veli on ihan kiva olemassa ja onhan se rakas, niin ei se hirveän läheinen mulle ole, kyllä mun ystävät on mulle paljon läheisempiä.

 

Meillä siis yksi lapsi, 1,5 v. poika. Miehen mielestä ainokaiseksi jääkin. Itse käyn parhaillaan melkosta pohdiskelua aiheesta, en toisaalta olis ollenkaan valmis aloittamaan taas kaikkea alusta ja luopumaan yksilapsisuuden eduista. Toisaalta ajatus toisesta kiehtoiskin ja käyn läpi sitä, mistä kaikesta luovun, jos toista lasta ei edes yritetä. Sen uskon, että jos toista joskus päätettäis yrittää eikä sitä saatais (esikoisen saaminenkaan ei ollu itsestään selvää), se ei mikään hirveä pettymys ja kriisi olis. Ei me yhtään sen huonompi perhe olla näinkään.

[penguin]

Meidän perhe on myös tyytyväinen yksilapsinen perhe, ainakin toistaiseksi. Järkisyyt ovat ehdottomasti yksilapsisuuden kannalla: yksi lapsi tulee halvemmaksi, vie vähemmän tilaa ja sen kanssa on helpompi matkustella Lisäksi äitiyslomalle jääminen ei tässä vaiheessa kuulosta hyvältä, monestakaan syystä. Ja ikääkin alkaa olla jo aika paljon...

 

Kuitenkin, välillä tuntuu, että meidän perheeseen mahtuisi vielä toinenkin lapsi. En oikeastaan keksi yhtään syytä, miksi meidän kannattaisi toista lasta yrittää, mutta silti se tunne aina yllättää tasaisin väliajoin Onko kenelläkään muulla havaittavaissa tällaista?

[Riiaveera]

Voi olla, ettei ole mahdollisuutta saada sitä toista lasta. Jospa saisi ensin sen ensimmäisenkin.

[Lilypad]

En oikeastaan keksi yhtään syytä, miksi meidän kannattaisi toista lasta yrittää, mutta silti se tunne aina yllättää tasaisin väliajoin Onko kenelläkään muulla havaittavaissa tällaista?

 

Mulla on Järki sanoo, että yksi lapsi olis meille oikein toimiva ja kaikinpuolin paras ratkaisu, nautin siitä kun voin keskittyä ainoaan lapseeni kunnolla ja silti jää omaa aikaakin, uusi vauva-aika todellakaan houkuta jne., näitä syitä olis vaikka millä mitalla, voisin komppailla melkeinpä joka kirjoitusta tässäkin ketjussa. Eikä mulla tosiaan ole yhtään järjellistä syytä haluta toista lasta, kuten tuli sanottuakin jo, en allekirjoita sitä sisarusväitettä eikä mulla ole koskaan ollut mitään haavetta tietynkokosesta perheestä. Silti huomaan välillä miettiväni, että miksei meillä vois toinenkin olla... Nää asiat taitaa joskus olla järjen tuolla puolen

[IirisK]

Ihan samoilla linjoilla, että kaikki syyt itselläni puoltaa yhtä lasta, mutta silti ajatuksissa välillä käy välähdyksiä että millainen tytön sisko tai veli mahtaisi olla. Ei kuitenkaan niin vakavasti, että voisin haluta uudelleen käydä läpi raskauden, synnytyksen ja vauva-ajan. Vielähän tyttö on pieni, vasta kohta 3 kk, ja vaikka olen onnellinen lapsestani ja nautin hoitamisesta ja yhdessäolosta, on pakko tunnustaa että odotan enemmän niitä aikoja kun voi enemmän puuhata yhdessä ja pystyy juttelemaan vastavuoroisesti (ymmärrettävästi ). Yritän kuitenkin elää hetki kerrallaan ja nauttia tästä ajasta ja sen omista hyvistä puolista. Ja onhan se huimaa seurata kuinka nopeasti pieni ihminen kehittyy

 

Ja jälleen tuli ulkopuolelta oletuksia, että tottakai kaksi lasta kuuluu "hankkia"; soitin pankkiin ja keskustelin rakentamisesta ja lainasta. Pankkitäti siihen tuumi, etteihän teidän vielä kannata kun kohta tulee kuitenkin toinen lapsi. Wtf?! Että näin taas...

[Tiuhti78]

Löytyhän täältä mullekin sopiva ketju Eli me mennään yhden lapsen politiikalla. Ja jotkut sitä ei tunnu tajuavan sitten millään. Jatkuvasti nykyään kysellään että joko yritetään toista ja kumpi sukupuoli on tilauksessa jne. Välillä kyllä poden kovastikin syyllisyyttä siitä että tyttö jää ilman sisaruksia mutta mä myös tiedän että musta ei oo enää kestään uudelleen sitä vauvavuotta. Jos se olisi samanlainen mitä oli tytön kanssa niin tulisin ihan varmasti hulluksi ja siitä kärsisi sitten koko perhe.

 

Itselläni on kolme sisarusta ja se on kyllä todella ihanaa ja ollaan läheisiä. Siksi joskus surettaa että tyttö ei pääse tätä sisaruussuhdetta kokemaan. Mutta toisaalta sitten yhden lapsen kanssa on todellakin aika helppoa. On helppo matkustaa ja on sopivasti sitä omaakin aikaa ja just nyt tuntuu että elämä on todella kivaa ja balanssissa.

 

Mukava tosiaan kuulla että on muitakin yhden lapsen poliitikkoja Olen omassa kaveripiirissäni poikkeus kun melkein kaikki muut ovat tehneet vähintään sen kaksi lasta ja pienillä ikäeroilla.

[penguin]

Onko täällä vielä yksilapsisia perheitä kuulolla, vai onko kaikille muille jo toinen lapsi tulossa? Meidän perhe on yhä tyytyväinen yhden lapsen politiikkaan, mutta pakko myöntää, että toisen lapsen yritystä on aika ajoin harkittu. Mihinkään päätökseen emme ole tulleet, vaan jatkamme ainakin toistaiseksi yksilapsisena perheenä. Toisaalta ei kyllä kiinnostais yhtään enää raskaus tai vauva-aika, mutta toisaalta vois kai se toinen lapsikin olla ihan kiva... Äh, en mä tiedä! Mitään järjellistä syytä toisen lapsen "tekemiselle" ei ole. Ärsyttää, kun se asia silti nakertaa mielessä

[VIP]

.

 

 

Edited May 30, 2011 by Vilmairmelipetteri

[Guest Grenada]

Meidän perhe on myös tyytyväinen yksilapsinen perhe, ainakin toistaiseksi. Järkisyyt ovat ehdottomasti yksilapsisuuden kannalla: yksi lapsi tulee halvemmaksi, vie vähemmän tilaa ja sen kanssa on helpompi matkustella Lisäksi äitiyslomalle jääminen ei tässä vaiheessa kuulosta hyvältä, monestakaan syystä. Ja ikääkin alkaa olla jo aika paljon...

 

Kuitenkin, välillä tuntuu, että meidän perheeseen mahtuisi vielä toinenkin lapsi. En oikeastaan keksi yhtään syytä, miksi meidän kannattaisi toista lasta yrittää, mutta silti se tunne aina yllättää tasaisin väliajoin Onko kenelläkään muulla havaittavaissa tällaista?

Oli pakko lainata, mulla on kovin samanlaisia ajatuksia. Aiemmin olen aina ajatellut, että meidän perheesssä olisi kaksi lasta, mutta nyt en ole lainkaan varma siitä. Yksikin vaikuttaa mukavalta ja riittäisi meille molemmille vanhemmille. Mieskin tuumi, että yksikin lapsi on riittävästi, vaikka itsellään onkin sisarus. Itse olen ainoa lapsi, en itse osannut aikoinaan kaivata sisarusta vaikka kavereita ei muksuna paljoa ollutkaan. Jos tulee joskus sellainen fiilis, että toinen lapsi olisi kiva, katsotaan sitä sitten...

[selia]

Jos saisimme yhden lapsen, niin se olisi oikein ihanaa.

Minulla on kuitenkin aina ollut haaveissa saada kolme lasta.

Valitettavasti lapsensaantimme on hieman heikolaista, joten jos saisimme yhden lapsen, niin olisin äärettömän onnellinen, mutta silti surullinen, että lapsemme ei todennäköisesti saisi sisaruksia lainkaan.

 

Jos lapsiluku jäisi yhteen, niin se olisi meillä pakon sanelemaa.

Ymmärrän kyllä niitäkin, jotka haluavat vain sen yhden lapsen. Kullekin on päähän iskostunut jokin idyllinen ajatus siitä, minkälainen se oma perhe olisi ja joillekin yksi lapsi sopisi parhaiten. Se on ihan ok juttu mielestäni.

[Mymmelin tytär]

Nostelen tätä vanhaa ketjua, kun tämä asia tuntuu nyt oman mielen päällä olevan vain enemmän ja enemmän. Meillä vauvalla ikää on nyt 7 kk ja musta tuntuu yhä useammin, että yksi lapsi voisi olla meidän perheelle juuri se sopiva lukumäärä. Mietin vaan koko ajan, kuinka mä jaksaisin pyörittää arkea usemman lapsen kanssa, kun tämän yhdenkin kanssa tuntuu välillä joutuvan niin lujille. Omista voimavaroista tässä siis on kyse. En mene kuitenkaan vannomaan, että meille ei enää koskaan toista lasta tule, mutta ikäeroa saisi minun puolestani tulla useampikin vuosi.

[pinkdream]

Mäkin "kannan korteni kekoon". Meillä on siis 1v5kk tyttö, joka on aivan ihana ja rakas. Ja ehkä nimenomaan siksi tuntuukin siltä, että se saisi jäädä siihen. Musta on tytön syntymästä asti tuntunut siltä, että mahtuisiko tähän muka toinen lapsi? Kyllä mä siihen uskon, että rakkautta riittäisi ja löytyisi toisellekkin, ihan varmasti, mutta jotenkin vaan tuntuu siltä, että tilaa toiselle lapselle ei ole.

Näin tuntuu yksinkertaisesti niin hyvältä! Mies on vielä enemmän tätä mieltä eikä hän juuri edes näe sitä vaihtoehtoa, että meille vielä joskus toinen tulisi. Olemme niin nuoria (parikymppisiä), että en lähtisi sanomaan, että meille ei ikinä missään nimessä tulisi toista lasta, koska aikaakin on vielä niin paljon ja mieli voi muuttua monet kerrat. Lisäksi elämäkin voi jo heitellä mihin sattuu.

Mutta tämän 1v5kk aikana mulla ei oo ikinä iskenyt pienintäkään vauvakuumetta. Pieni raskaus-/vauvahaikeus ehkä, mutta ei, ei missään nimessä kuumetta.

Meillä on tytön kanssa samanikäinen koira. Nuo ovatkin melkoinen parivaljakko.. Joskus tuntuu (niin tyhmältä, kun se kuulostaakin varsinkin ehkä koirattomien korviin), että tuo koirakin jo riittää "toiseksi lapseksi". Siinäkin on jo kyllä touhua ja tyttökin sitä niin rakastaa. Tuntuvat "tappelevan" välillä kuin sisarukset.

Mies metsästää intohimoisesti eikä sitä ole vähentänyt tytön syntymän jälkeen, en ole vaatinutkaan enkä tule vaatimaan. Tuo metsästys vie jo niin paljon sitä aikaa, että mä olisin varmaan pulassa kahden lapsen kanssa.

Mulla on vielä koulutkin kesken ja palan halusta päästä mahdollisimman pian koulunkäynnin jälkeen työelämään. Lisäksi tuo koulu/työ ja omat jutut ovat mulle niin tärkeitä,e ttä vaikka en ikinä niitä tytön edelle laittaisi, en silti haluaisi, että tässä olisi vielä lisää lapsia viemässä sitä mun omaakin aikaa.

Kun on yksi lapsi, on ihan erilailla varaakin panostaa lapsen tavaroihin, vaatteisiin ja harrastuksiin. Lapselle on kunnolla aikaa.

Tottakai mulla käy usein mielessä tuo sama mitä ketjun aloittajakin oli pohtinut, että tuleeko ainoasta lapsesta automaattisesti se hemmoteltu "kakara". Mutta mä uskon siihen, että hemmoteltu kakara voi tulla vaikka kymmenlapsisesta perheestä, riippuu kasvatuksesta!

Jos on vain yksi lapsi, mä näkisin asian niin, että on ehkä vähän tärkeämpää haalia niitä samanikäisiä lapsia jostain muualta lähipiiriin. Hakeutua erilaiseen toimintaan, etsiä niitä mammakavereita itselleen... Että lapsi sitten tottuu pienestä pitäen olemaan muiden lasten kanssa ja jakamaan asioita.

Meillä on niin hyvä tilanne, että mun oma pikkusisko on vain 11kk meidän tyttöä vanhempi ja nämä tytöt ovatkin jo erottamaton parivaljakko. On ihanaa, kun löytyy noin lähipiiristä samanikäinen! Lisäksi löytyy parikin kaveria, joilla on ihan vain muutamaa kuukautta nuorempia lapsia. Ja toivon todella, että nuo kaveritkin meidän elämässä pysyvät ja olisivat sitten mun kaverin lapsien kanssa hyviä kavereita vanhempinakin. Olisi joku, jonka voisi sanoa tunteneensa ihan vaippaikäisestä.

Tottakai ne sisarukset on ihania, mullakin on 1v8kk vanhempi isosisko ja on ihanaa, kun on aina ollut joku jonka kanssa leikkiä. Mutta eihän sitä ikinä tiedä sisaruksistakaan, että tulisiko niistä niin läheiset, oli sitä ikäeroa sitten paljon tai vähän.

 

Mä en lukenut kuin vähän ekoja viestejä eli toivottavasti en toista ihan samoja asioita, kuin muut. Tai jos nyt toistankin, niin nää nyt on joka tapauksessa mun(kin) mielipiteitä.

[pinkdream]

Mango oli maininnut sen, että esikoista on niin "helppo" odottaa. Mun pitikin sanoa, että mä oonkin miettinyt, että miten mä edes kestäisin sen toisen lapsen raskausajan?! Kun tosiaan, tämän ekan lapsen raskausaika oli niin helppo, kun oltiin vielä kahden ja sai nukkua silloin kun nukutti ja vaan olla.

Mä oon kamalasti miettinyt sitä, kun lähipiirissä on näitä vuodenkin ikäerolla olevia lapsia. Musta tuntuis ainakin siltä, että joko sen toisen lapsen raskausaika tai vastaavasti sen ensimmäisen vauvavuosi menisi ihan siinä sivussa eikä pystyisi keskittyä ja nauttia vaan toisesta. Ihan kuin (kuten Mangokin sanoi) sen toisen lapsen raskausaika ihan veisi huomion siltä ekalta lapselta tai sitten eka lapsi veisi huomion raskausajalta... Oon usein kuullut toista odottavien sanovan jotain "en mä muista mikä viikko mulla nyt on" tai jotain vastaavaa ja jotenkin se tuntuu ns. pahalta. Kuitenkin esikoista odottaessa (ainakin monella) lasketaan tarkasti viikkoja ja päiviä, kirjataan joka tuntemus ylös, mutta ehtisikö niitä sitten, kun toinen lapsi jo pyörisi jaloissa? Ekasta lapsesta saattaisi olla muhkea vauvakirja, mutta toisesta lapsesta ei mitään, kun ei vaan ehtisi... Ei se siis varmastikkaan näin mee, mutta mä oon vaan ajatellut näin.. Ja tänne uskallan tämän kirjoittaa, kun täällä on varmaan vähän samanhenkisiä ja ehkä samoin ajatteleviakin.

[Chimelli]

Oon usein kuullut toista odottavien sanovan jotain "en mä muista mikä viikko mulla nyt on" tai jotain vastaavaa ja jotenkin se tuntuu ns. pahalta. Kuitenkin esikoista odottaessa (ainakin monella) lasketaan tarkasti viikkoja ja päiviä, kirjataan joka tuntemus ylös, mutta ehtisikö niitä sitten, kun toinen lapsi jo pyörisi jaloissa? Ekasta lapsesta saattaisi olla muhkea vauvakirja, mutta toisesta lapsesta ei mitään, kun ei vaan ehtisi... Ei se siis varmastikkaan näin mee, mutta mä oon vaan ajatellut näin..

Näin kahden lapsen äitinä tätä sattumalta lukevana haluan sanoa, että ainakin minun kokemukseni mukaan se menee juurikin noin Kahdelle lapselle ajan jakamisen lisäksi syynä saattaa olla sekin, että se kaikki ei enää ole niin uutta ja ihmeellistä, että siihen tarvitsisikaan kiinnittää koko huomionsa. Ei se rakkaus lasta kohtaan onneksi kuitenkaan riipu siitä, onko joka päivä muistanut laskea raskausviikot. Ei toisen lapsen kohdalla kaikki ole samanlaista kuin esikoisen kanssa, muttei se silti ollut minulle syy jättää toista lasta hankkimatta, jotkut asiat voi olla paremminkin.

[pinkdream]

^ Samaa mietin, että ekan odotus on varmasti muutenkin ihan erilailla uutta ja ihmeellistä ja kun on tosiaan sitä aikaakin erilailla kiinnittää huomiota joka asiaan. Mutta silti ne nyt ei oo niin olennaisia juttuja, että se raskausviikkojen unohtaminen tai vauvakirjan täyttäminen jotenkin viittaisi siihen rakkauden määrään. En todellakaan sitä tarkoita. Olivat vaan mun omia (vähän tyhmiäkin) pähkäilyjä, joita kehtaa tälläisessä ketjussa esille tuoda

Edited August 21, 2011 by pinkdream